Helsingin sanomat kirjoittaa Gregorius ”Reijo” Pehrmanista, joka jutun mukaan vihittiin dominikaaniveljeksi viime elokuussa. Kaikille suomalaista kirjablogiskeneä tunteville hän on sama Gregorius, joka pitää mm. Jotakin syötäväksi kelvotonta –blogia. Olen sitä harvakseltaan selaillut; yleensä luen arvosteluita ja bloggauksia kirjoista, joita itse olen lukenut ja vertailen mitä muut ovat saaneet siitä irti (pikemminkin kuin lukisin niitä suosituksina ennen kirjan lukemista), mutta JSK-blogi keskittyy aika vahvasti ranskankieliseen nykykirjallisuuteen ja minulle vain murto-osa käsitellystä kirjallisuudesta on edes tuttua. Paljastan tässä sivistymättömyyteni.
Henkilökohtaisista asioistaan Pehrman bloggaa vähemmän, vaikka ei niitä salailekaan ja blogin info-osuudesta hänen taustansa dominikaanina selviää, joskin hän ei ole vielä päivittänyt, että on siirtynyt opiskelijaveljestä vihityksi dominikaaniveljeksi. Uskonnollisuus tulee teksteistä ilmi, mutta ei mitenkään ohjelmallisesti.
Minäkään en bloggaa henkilökohtaisesta elämästäni sen enempää kuin mitä tietystä aiheesta keksin omakohtaisia anekdootteja, mutta en ole salannut olevani ateisti. Kaikki yritykseni uskoa tuonpuoleiseen tai korkeampaan voimaan ovat päättyneet siihen, että olen huomannut valehtelevani itselleni. Toki uskonasiat silti kiinnostavat ilmiönä ja viimeksi eilen luin Antti Nylénin esseitä katolilaisuudesta. Uskonnollisessa moraalissa on jotain eri tavalla velvoittavaa kuin humanistisessa: hyvä ja paha eivät ole neuvoteltavissa ja Nylénin käyttämä esimerkki luonnon tuhoamisesta on eri tasolla vääryyttä ja pahuutta kuin vain elämäntapaan liittyvät kysymykset koskien kierrätystä ja lihansyöntiä. Pehrman on varmasti Nylénin ajatuksista tietoinen, mutta vaikuttaa kirjoittajana vähemmän ”taistelevalta”.
Uskontoa tuntemattomampi puoli hänen taustansa radiokemian tohtorina. Itsessään arvostettavaa, että on ihmisiä, jotka hallitsevat suvereenisti sekä luonnontieteen että kirjasivistyksen.
Eläminen dominikaaniveljenä (joka, kuten jutusta selviää, ei ole sama asia kuin munkki) on täydellinen vastakohta nykyajan ”älä tule minua neuvomaan miten elää” -asenteelle. Sääntökuntaan sitoutuminen edellyttää naimattomuus- ja köyhyyslupauksen antamista, päivät on pitkälti suunniteltu, arjen peruskysymyksiin löytyy säännöstö, joka on kehitetty keskiajalla, puhumattakaan suurista kysymyksistä, joihin usko pyrkii vastaamaan.
Toimiiko tämä sitten vastalääkkeenä sille merkityksettömyyden tunteelle, jota myös eksistentiaaliseksi tyhjyydeksi kutsutaan? Juurikin sivistyksen kysymyksissä päivittäin joutuu kamppailemaan sen kanssa, onko tästä lopultakaan mitään ”hyötyä” tai onko tämä edes millään tavalla mielekästä. Kuolema kuitenkin korjaa kaiken. Kannattaako lukea kirja, vaikka kuinka älykäs ja kehittävä, jos sen antamaa tietämystä ei saa kuitenkaan täältä mukaansa. On paljon asioita, joita vain minä tiedän eikä kukaan muu edes tiedä, että tiedän. Sen jälkeen kun sydän lakkaa kerran lyömästä, menee kovalevy väistämättä tyhjäksi ilman varakopiota ja sen siliän tien katoaa kaikki, mitä olen koskaan olen oppinut tai oivaltanut.
Ehkä usko ikuiseen elämään antaa motivaatiota opiskella maailmankaikkeuden näkyviä ja näkymättömiä salaisuuksia.
Paras mihin minä pystyn, on fermentoida vähiä ajatuksiani tässä pääkopassa ja toivoa, että joku oivallus olisi sellainen, joka voisi kiinnostaa heitä, joiden kanssa ajatukseni jaan ja ehkä synnyttää uusia oivalluksia vastaanottavasssa päässä.
Vaan heikolta vaikuttaa.