Raha, kulttuuri, taide ja kaikki sen sellainen

Kulttuurin tukeminen ja sen puute puhututtaa taas muiden hallituksen leikkauksien ohella. Oskari Onninen kirjoittaa Talous & Yhteiskunta -lehden artikkelissaan monesta kulttuurin rahoitukseen liittyvästä seikasta.

Itse olen kirjoittanut taiteen (lähinnä kirjallisuuden) alalle hiipivästä hyötypuheesta. Kun taide ei pysty enää perustelemaan olemassaoloaan itsearvoisesti, täytyy se perustella sillä, että taide vähentää stressiä, kehittää itsetuntemusta ja empatiataitoja, alentaa verenpainetta ja hidastaa muistisairauksia. Kirjallisuuden tuista leikataan ja nuorten lukuharrastus on laskussa. Kirjojen toivotaan nostavan ne Pisa-tuloksetkin taas nousuun (vaikka Jani Kaaro kirjoittaa, että itseasiassa Pisa-tuloksetkaan eivät perustu mihinkään).

Taloudelliset perustelut kuuluvat myös saman otsikon alle: kulttuuriin ja taiteeseen sijoitetut veroeurot tuottavat itsensä takaisin niin ja niin moninkertaisina, kulttuurilla ja taiteella on niin ja niin suuri työllistävä vaikutus.

Toivottavaa olisikin tuottaa: apurahataiteella ja apurahataiteilijuudella on tietty sävynsä.

Lähtötökohtaisesti ja määritelmällisesti taide on kuitenkin turhuutta. Sen käsitteleminen talouden diskurssin kautta on absurdia, mutta vaikuttaa siltä, että kukaan ei ymmärrä mikä asiassa on vikana.

Onninen kirjoittaa Arjo Klameria mukaillen:

On realisteja, jotka näkevät vain lukuja, ja romantikkoja, jotka näkevät vain taiteen itseisarvon. On ympyrän ja neliön muotoiset palikat, jotka eivät millään mahdu toistensa muotoisiin reikiin.

Ylipäätään en ymmärrä talouden diskurssia monessakaan kohtaa. Yksi lempparini on juurikin ”työllistävä vaikutus”. Esimerkiksi sillä, että joku kaivaa ojaa samaan aikaan kun toinen tulee perässä ja täyttää sitä, on loistava työllistävä vaikutus. Itse tosin olen samalla kannalla kuin vanha kansa, joka sanoo ”tyhmä se paljon työtä tekee”. Kaikkien mielestä tietenkin edellinen ojankaivuuesimerkki on typerä, mutta jostain syystä taidetta katsoessa jollekin tulee päähän ajatus, että ”tällä on ollut työllistävä vaikutus”, oli sitten kyseessä kankaalle roiskaistu maalitahra tai keksittyjä repliikkejä lausuva näyttelijä.

Jutussa mainitaan myös baumolin tauti. Tunnetuin esimerkki siitä on jousikvartetti, joka soittaa saman kappaleen yhtä ”tehottomasti” tänä päivänä kuin 1800-luvulla, vaikka muuten työn tehokkuus ja tuottavuus on moninkertaistunut noista päivistä (en tiedä, mitä Wllliam Baumol kirjoittaisi speed metallista). Kuitenkin baumolin taudin sivuoire on ajatus siitä, että joka vuosi tulee tuottaa tietty määrä uutta taidetta, tai joudumme perikatoon. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi kirjoja ilmestyy jatkuvasti enemmän ja enemmän, vaikka lukuharrastus onkin kuolemassa. Jos jäämme kulttuurin alalla jälkeen Ruotsista, on se paniikin paikka.

Sinänsä olen samalla puolella niiden kaikkien elinkeinoaan puolustavien taiteilijoiden kanssa. Silti näen ongelmana, että puolustaessaan taidetta taiteilijat joutuvat puolustamaan sen rahoitusta ja menemään siihen paniikkimoodiin, jossa taidetta tuotetaan liukuhihnalta ja uhkakuva on hihnan hidastuva vauhti.

Onnisen jutussa viitataan Sixten Korkmanin kirjaan Talous ja humanismi (joka jutun mukaan ilmestyi ”talvella 2023”, mutta joka ainakin Otavan katalogissa on merkitty ilmestyneeksi lokakuussa 2022), jossa Korkman argumentoi itseisarvoisen kulttuurin ja sivistyksen puolesta mittaamisongelmaa vastaan. Olen tähän asti samaa mieltä, mutta en ole vielä lukenut itse kirjaa, joten en tiedä, miten syvälle hän menee analyysissään.

Jutussa haastateltu Saara Taalas listaa kulttuurille kolme muuta hyötynäkökulmaa aikaisemmin mainitsemieni lisäksi:
1. Kulttuurilla on tasapainottava rooli markkinainstituutiossa.
2. Kulttuuri on luova resurssi, joka antaa kilpailuetua innovaatioilla kilpaileville yrityksille.
3. Yhteinen kulttuuri luo luottamusverkoston, joka helpottaa markkinoiden toimintaa.

Olen sinänsä samaa mieltä. Näyttäisi kuitenkin siltä, että asia on käännetty ylösalaisin. Vaikka onhan se niinkin, että jossain joku miettii mitä positiivisia terveysvaikutuksia onnellisuudella on.

*

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, kuinka vuonna 2007 nuorena naiivina opiskelijana osallistuin Turun kauppakorkeakoulun seminaariin, jonka otsikko oli ”Kulttuuri talouden voimavarana” tms. Kenties tapahtuma jätti minuun syvät traumat, kun palaan siihen kerta toisensa jälkeen. Yritykseni keskustella humanistina ekonomiopiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa muistutti valmiiksinaurettua komediaa (vrt. Pulmuset tai 70’s Show).

”Minun mielestäni taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo.” [naurua]

”Minusta on outoa, että rock-yhtyeet ovat osakeyhtiöitä.” [naurua].

Joku saattoi ilman ironiaa sanoa, että kulttuuri on hyödyllistä kahdesta syystä: sillä voi tehdä rahaa tai sitten sen avulla voi rentoutua, jotta jaksaa tehdä lisää rahaa. [hyväksyvää hymistelyä]

Itseisarvoja ei ole olemassa, minua opetettiin.

Tietenkin ymmärrän, että radikaalin teoreettisesti itseisarvoja ei olemassa, tai ainakin ne on helppo kiistää. Nihilististä positiota on aina helpompi puolustaa kuin leimautua naiviiksi romantikoksi puolustamalla arvoja. Tietenkin ymmärrän, että taide ja kulttuuri voidaan redusoida sen tuottamaan nautintoon ja mielihyvään ja se taas on lopulta vain pelkkää aivokemiaa ja sen taustalta ei löydy mitään, mille olisi tieteellisiä perusteita. Kuitenkaan emme toimi maailmassa näin. Tietenkin voidaan sanoa, että esimerkiksi rakkaus on vain aivokemiaa, jonka biologinen perusta on (seksuaalinen) nautinto ja tarve tuottaa jälkeläisiä, mutta ihminen, joka ajattelee tosissaan näin ei ymmärrä rakkauden kokemuksen merkitystä (ja on mahdollisesti psykopaatti). Kukaan ei elä elämäänsä ajattelematta, että olisi olemassa tavoittelemisen arvoisia asioita, jotka ovat arvokkaita itsessään, eivät keinoja johonkin muuhun. Muussa tapauksessa loogisin vaihtoehto olisi hypätä kanavaan.

Jostain syystä kuitenkaan taloudelliseen voittoon suhtaudutaan kuin itseisarvoon. Tai ”hyötyyn”, joka määritelmällisesti on välinearvo, mutta johon suhtaudutaan itseisavoisesti: kaikesta pitää olla joitan ”hyötyä”. Aikani tivasin: miksi taiteen, kulttuurin ja sen sellaisen pitää olla tuottavaa tavalla tai toisella, eikö taide itsessään riitä? Kiistakumppanini, naispuolinen työelämätutkija, joka oli aikaisemmin sanonut mielellään väittelevänsä kanssani, tiuskaisi turhautuneena, että ”näin se vain on” ja kehoitti menemään kommuuniin runoja lukemaan.

Aikamme ei synnytä pyramideja eikä katedraaleja.

LISÄYS 29.12.:

Kirjoitin onnellisuuden terveysvaikutuksista tietenkin ironisesti, mutta pitihän se googlata onko asiaa tutkittu. Duodecimin ylläpitämästä Terveyskirjastosta löytyi artikkeli, jonka mukaan ”onnellisuuden hyödyt ovat monenlaisia”. En edes lähde avaamaan tätä.

Palvelukustanne, puolikustanne, omakustanne — kirjajulkaisun hämärät termit

Lukuharrastuksen hiipuessa ihmisten into kirjoittaa ja haaveilla kirjailijan urasta ei osoita hiipumisen merkkejä. Kustannussopimus on monilla haaveissa ja sellaisen saaminen ainakaan isommasta ja tunnustetusta kustantamosta ei ole helppoa. Kustantamot ovatkin vastanneet tähän kysyntään tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoisia rahoitusmalleja kirjan julkaisulle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että artisti maksaa.

Me kustannamme, sinä maksat

Sanana ”kustantaa” tarkoittaa kustannuksista vastaamista, maksamista. Kirjan kustantaminen tarkoittaa siis sitä, että kustantamo ottaa vastatakseen kirjasta syntyvät kustannukset, mukaan lukien paino- markkinointi- yms. kustannukset ja maksaa myydyistä kirjoista tietyn prosenttiosuuden palkkiota kirjailijalle. Englanniksi toki termi on publishing, jonka käännös suomeksi voisi olla ”julkaiseminen”, ja joka rahankäytön suhteen on neutraalimpi.

Kaikenlaiset uudissanat, joilla pyritään saamaan kirjansa julkaisusta innostunut osallistumaan omalla rahalla kirjan tekemiseen, hämärtävät sitä, mistä kustantamisessa on kysymys. Silloin, kun tekijä itse maksaa, kyseessä on omakustanne.

Heti tähän väliin pitää huomauttaa, että en ota kantaa kirjojen laatuun sinänsä. Omakustanteilla voi olla tietty maine ja kun puhutaan omakustanteista kriittisesti, voi tekijöille tulla vastareaktio: miksi väheksyt omakustanteita?

Tämä kritiikki ei ole kuitenkaan suunnattu tekijöitä kohtaan. Unelma kirjan julkaisusta on aivan perusteltu, mutta silloin ei pidä unelman sokaisemana laittaa nimeään mihin tahansa paperiin.

Moni ajattelee, että ei haluakaan kirjallaan tehdä rahaa, vaan pelkästään saada sen julki (tosin olen keskustelupalstoilla törmännyt myös heihin, jotka nimenomaan kuvittelevat tekevänsä isoa tiliä kirjallaan, kunhan vain saavat sen julkaistua), eikä jollain pienkustanteella suuria rahoja ansaitakaan. Toisaalta, pienenkin painoksen (50-100kpl) kulut voivat nousta satoihin euroihin tai pariin tonniin ja jos kaikki maksatetaan kirjailijalla, kyllä siitä tulee maksettavaa. Isommistakin rahoista olen kuullut puhuttavan.

Kirjailija vai asiakas?

Kirjailijan tulisikin ajatella itseään maksavana asiakkaana silloin, kun hän itse maksaa kirjansa julkaisusta. En siis väitä, että ”palvelukustanteet” sinänsä olisivat huijausta, vaikka niiden markkinointitapa voi olla epäilyttävä. Silloin kun raha tulee kirjailijalta (lukijoiden palvelu tällöin tuntuu olevan kustantamolle toissijaista), on hän todellinen asiakas ja asiakas on aina oikeassa. Asiakkaan tulee ottaa selvää, mitä rahallaan saa ja vertailla palveluita. Painopalveluita voi kysyä esim. oman paikkakunnan digipainosta. Silloin kun ajatuksena on vain pari kappaletta omaa runokirjaa sukulaisille ja ystäville, tämä voi olla kätevin tapa.

Kuinka markkinoida omakustannetta?

Kirjan markkinointi on eräs hankalimmin arvotettava tekijä. En ole asiantuntija siinä, miten omakustanne- / pienkustannekirjaa tulisi markkinoida.

Suurilla kustantamoilla on puolellaan se, että niillä on tiettyä prestiisiä ja arvostetun kustantamon nimeä pidetään itsessään tiettynä takeena laadusta. Sen lisäksi suurimmat kustantamot omistavat keskeisimmät kirjakauppaketjut ja niillä on omat kytköksensä päivälehdistöön ja ne saavat pokkarihyllynsä Prismoihin, R-kioskeille ja lehtipisteisiin. Pienkustanteen on siinä vaikea kilpailla edes laadulla.

Keskustelupalstoilla pohditaan paljonkin, kuinka omakustanteita tulisi markkinoida muutenkin kuin tuttavapiirille tyrkyttämällä. Usein mainitaan Internet-markkinointi. Itse esitän vastakysymyksen: mistä ihmiset itse ovat kuulleet omakustanteista ja mikä sai tekemään ostopäätöksen? Klikkaavatko ihmiset esimerkiksi Googlen klikkimainosta ja menevät omakustannekirjailijan kotisivuilta tilaamaan 35€ + postik. maksavan kirjan pelkän takakansitekstin perusteella? En ole vielä saanut keneltäkään tähän vastausta, joten en tiedä.

Jos minulle myytäisiin palvelukustannepaketti sillä oletuksella, että julkaisija vastaa kirjan markkinoinnista, haluaisin tietää minkälaisia markkinointitoimia julkaisija aikoo tehdä ja ehkä jonkinlaisen markkinointisuunnitelman, josta selviäisi panos-tuotto -odotus. Pelkkä tarvepainatteen tilauspainikkeen lepuuttaminen julkaisijan verkkokaupassa ei riitä. Jos odotetaan, että kirjailija maksaa rahaa kirjan markkinoinnista, tulisi osoittaa, että kirjan tuotto on korkeampi kuin siihen sijoitettu raha. Tosin, eiköhän kustantamossa ole laskettu, että mitään voittoa ei ole odotettavissa, muutenhan he olisivat kustantaneet kirjan itse sen sijaan, että keräisivät rahat toiveikkaalta kirjailijalta. Ja tässä juuri on se juju.

Kuka kuittaa laskun?

En sinänsä vastusta sitä, että kustantamot tarjoavat palveluitaan kirjoittajille, enkä menisi niin pitkälle, että kutsuisin sitä huijaukseksi, vaikka palveluiden markkinointitapa onkin eettisen tavan rajoilla. Käsitteitä oikean kustannustoiminnan ja palvelumarkkinoinin välillä ei pitäisi hämärtää eikä käyttää hyväksi toiveikkaiden kirjoittajien unelmia kustannussopimuksista.

Sinänsä pidän ymmärrettävänä, että kaupallinen toiminta suunnataan kohti kirjailijoita lukijoiden sijaan silloin, kun kirjojen kustantaminen ei enää kannata (ja mm. arvonlisäveron noston myötä tulee kannattamaan vielä heikommmin). Jotkin yritykset — nimiä tässä mainitsematta — näyttävät keskittyneen lähes kokonaan palveluiden markkinoimiseen kirjailijoille. Voikin kysyä, mistä sitten löytyy lukijoita niille tuhansille kirjoille, jotka yritykset kirjoittajiensa rahoilla vuosittain julkaisevat, jos unohdetaan lukijoiden palveleminen.

Jos omakustannekirjoittajan tavoitteena on oman kirjan saaminen kansien väliin ilman suurempia taloudellisia odotuksia tai lukijakuntaa ystäväpiirin ulkopuolelta, voi jokin palvelumalli ollakin kannattava. Silloin tulee kuitenkin muistaa, että kirjoittaja on asiakas ja asiakas on aina oikeassa.

Lue myös aikaisempi kirjoitus: Bookea ei ole kustantamo

Robotit, eläimet, hoiva ja seksi

Turun Sanomat uutisoi hoivarobotti ”Saarasta”, joka tekoälyn avulla jäljittelee empatiaa ja kyselee vanhainkodin asukkailta kuulumisia lääkkeiden jakamisen yhteydessä (Setälä, Ritva: Väitös: Robotit kohensivat hoivakodin asukkaiden mielialaa, mutta tällaiset tärkeät ulottuvuudet niistä puuttuvat, vain tilaajille). Jo pidempään on automaatiosta toivottu helpotusta hoiva-alojen työtekijäpulaan ja ongelmana on nähty teknologian kylmyys. Nyt uudemmat ideat koskevat sitä, kuinka esimerkiksi tekoälyn avulla niistä saataisiin inhimillisiä.

Jutun mukaan aivan putkeen ei robotin small talk mene, mutta toiveissa on, että tulevaisuudessa robotit onnistuvat jäljittelemään inhimillistä kommunikaatiota siten, että se voisi tuoda helpotusta vanhusten yksinäisyyteen. Robotista lisätietoa Forum Virumin sivuilta.

Ajatus inhimillisen kohtaamisen korvaamisesta tekoälyrobotilla on mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnan ja sosiaalisten suhteiden atomisoitumiseen. Jo pitkään perhekoot ovat pienentyneet ja yksinelävien määrä on ollut kasvussa, samoin monet muut yhteisöllisyyden muodot, kuten uskonnot ovat hajautuneet. Modernisaatio ja siihen liittyvä individualismi tarkoittavat, että kaipaamme autonomiaa yhä enenevissä määrin. Haluamme määritellä omat arvomme ja vetää omat rajamme ilman ulkoista vaikutusta.

Modernia ihmistä vaivaakin ahdistus oman toimijuuden katoamisesta, jos ajaudumme liian läheisiin siteisiin toisten kanssa. Sosiaalinen media on tapa kontrolloida sosiaalisia suhteita turvalliselta etäisyydeltä ja siellä voimme paljastaa itsestämme vain parhaan puolen itsestämme. Fyysinen läsnäolo (puhumattakaan fyysisestä kosketuksesta) ovat aina riskejä, koska ihmisten kohtaamisessa on liikaa muuttujia, joita ei voi kontrolloida.

Vanhemmat sukulaiset ovat tässä kontekstissa pelkkä kahle, joka sitoo omaan menneisyyteen ja paluu yhteisöihin, joissa eri sukupolvet eläisivät yhdessä on anakroniaa ja utopiaa (silti menneitä aikoja ei tule liikaa ihannoida, vanhusten olot saattoivat olla ”ennen vanhaan” kolkot, vaikka ns. sukujyrkkämät lienevätkin legendaa).

Ihmisen suhteesta ei-inhimilliseen voi nopeasti mainita, että Suomessa on tällä hetkellä enemmän lemmikkieläimiä kuin lapsia (n. miljoona lasta, n. 800 000 koiraa, 800 000–1 300 000 kissaa). Tästä ei voi suoraan vetää johtopäätöstä, että ihmisillä olisi useammin eläimiä kuin lapsia (lemmikkieläimiä on myös lapsiperheissä ja samalla henkilöllä voi olla useampi eläin), mutta lemmikkieläimien uskomaton määrä pistää miettimään. Ihmiset suuntaavat lemmikkieläimiin tunteita, joita eivät välttämättä osaa suunnata toisiin ihmisiin. Tämä ei ole yksinomaan paha asia, mutta voi sen myös nähdä oireena modernin ihmisen kyvyttömyydestä sellaiseen vastavuoroiseen tunteidenilmaisuun, jossa tunnustetaan toisen ihmisen autonomisuus. Koira rakastaa omistajaansa pyyteettömästi, vilpittömästi ja yksinkertaisesti, mutta toisen ihmisen suhteen joutuu aina asettamaan itsensä riskialttiiksi ja panostamaan omaa psyykkistä energiaa aivan toisella tavalla. Image-lehdessä oli joskus koirista kertova otsikko, jossa koiraa verrattiin orjaan, sisustuselementtiin, vauvaan ja leluun. Itse lisäisin, että koira on myös huora.

Ja jotta kieroutunut suhteemme ei-inhimilliseen olisi vieläkin kieroutuneempi, tulevat seuraavaksi markkinoille robottilemmikit. Jutussakin mainitaan Paro, hyljerobotti joka on suunniteltu erityisesti hoivakäyttöön. Robottia maahantuovan Innohoivan mukaan sen tarkoitus on ”herätellä ihmistä vuorovaikutukseen ja kontaktin ottamiseen. Se aktivoi ja antaa virikkeitä. PARO lisää elämän merkityksellisyyden tunneta, koska sitä saa hoivata ja siltä saa hoivaa. Paro voi myös rauhoittaa, rentouttaa tai lievittää ahdistuneisuuden tunnetta.”

Kun nyt tälle linjalle lähdetään, on tästä vain pieni askel seksirobotteihin. Seksinukkejahan on ollut olemassa muodossa jos toisessakin jo pidemmän aikaa. Varsinainen hi tech -seksirobotti, jonka kanssa voisi paneskella kuten ihmispartnerin kanssa, on vielä scifiä (vrt. esim. Ex Machina -elokuva), mutta on jo olemassa tekoälysovelluksia, jotka esiintyvät virtuaalisena tyttöystävänä (vrt. esim. elokuva Her), mutta en linkkaa niihin tässä. Seksirobottien kohdalla puhutaan paitsi sosiaalisesta, myös seksuaalisesta estyneisyydestä. Luulen, että psykoanalyytikot kuvaisivat tätä suhdetta haluksi nähdä mutta samaan aikaan pelkoa itse tulla nähdyksi.

Hoivarobotteja markkinoivat yritykset tuntuvat suhtautuvan robotiikan hyötyihin itsevarman positiivisesti. Jostain syystä minulle tulee ilmiöstä jatkuvasti mieleen Harry Harlow’n eläinkokeet ns. korvike-emoilla, mutta en aivan tiedä minkälaisia analogioita näiden välille vetäisin ja toisaalta, jos hoivarobotti jakaa vanhuksille ruuan ja lääkkeet ja sen lisäksi vähän empatiaakin, niin eikö se ole win-win?

Mutta millaiseen ihmiskuvaan hoivarobottien toiminta perustuu? Varmasti kliinisissä kokeissa on havaittu, että pörröisen robottikuutin silittäminen vähentää stressiä ja tekoälyn kanssa kommunikointi aktivoi samoja hermosysteemejä kuin oikeakin keskustelu. Näkemys on kuitenkin varsin materialistinen ja redusoi ihmisen ärsyke-vaste -koneeksi. Kun koko tekoälykeskustelua leimaa hypetys tekoälyn inhimillisyydestä, unohdetaan määritellä mitä on äly ja mitä inhimillisyys. Varsin huolestuttavaa se on, jos unohdus ulottuu niinkin peri-inhimilliselle alueelle kuin hoiva, kommunikaatio tai seksuaalisuus. Kirjoitin jo aikaisemmin, kuinka taide ja kirjallisuus menettävät merkityksellisyytensä ja muuttuvat hyötyliikuntaan ja laihduttamiseen verrattaviksi toiminnoiksi. Samalla tavalla tekoälyn materialistinen lähestymistapa kadottaa inhimillisen kanssakäymisen merkityksellisyyden. Hellyyttä antaa keinokuituun kääritty tunnekone ja taide on automaattisesti generoitua merkityksetöntä höttöä.

Kun joku kysyy minulta mitä minulle kuuluu, informaatiosisällön lisäksi oleellista on toive siitä, että kysyjälle todella on merkitystä sillä mitä minulle kuuluu. Inhimillisessä kanssakäymisessä ymmärrän vastapuolen samanlaiseksi tajunnaksi kuin itsenikin ja vaikka fraasit itsessään ovat muodollisia, oletan minusta muodostuvan kysyjän tajuntaan merkityksellisen kuvan. Fyysisessä kanssakäymisessä minun mielihyvääni vaikuttaa ajatus toisen osapuolen vastaanottavasta mielihyvästä. Kone ei muodosta merkityksiä.

Hoivarobotit (sekä seksirobotit ja robottilemmikit) ovat peräisin dystopiasta, jossa kadoksissa ei niinkään ole empatia (robottien valmistajilla voi olla myös epäitsekkäitä motiiveja), vaan merkitykset. Sellainen maailma on käsittämättömän tyhjä.

Chat GPT keskustelee viroksi

Englanti on globalisaation kieli, joka on myös ollut tietokoneiden äidinkieli ja Internetin kansalliskieli. Onkin pieniä kieliä ajatellen vain positiivista, että tekoäly toimii myös muilla kielillä, myös meidän eksoottisilla ugrilaiskielillämme. Raportoin aikaisemmin kokemuksistani Chat GPT:n käyttämisestä suomeksi, mutta kokeilin sitä myös viroksi. Käytössä oli sen 4. versio. En ole natiivi vironpuhuja, mutta ainakin minun kirjalliseen kielikorvaani tekoälyn viro kuulosti natiivitasoiselta.

Valitettavasti samanlaisia virheitä Chat GPT tekee viron kanssa kuin suomenkin — faktat ovat usein pielessä. Siinä missä Chat GPT uskotteli minulle, että Tulitikkuja lainaamassa on Leena Landerin teos, se ainakin suostui korjaamaan virheensä, mutta vironkielisen botin kanssa ajauduin väittelyyn, eikä se millään suostunut korjaamaan virhettään, vaikka generoin vastauksen seitsemän kertaa:

Vabandust, kuid seal on eksitus. ”Hingede öö” on August Gailiti teos, mitte Karl Ristikivi oma. August Gailit oli Eesti kirjanik, kes oli tuntud oma värvika ja lüürilise stiili poolest, ja ”Hingede öö” on üks tema tuntumaid teoseid. Karl Ristikivi on samuti tuntud Eesti kirjanik, kuid tema loomingu hulka ”Hingede öö” ei kuulu.

Toisin kuin Chat GPT jankkaa, Hingede öö (1953) todellakin on Karl Ristikiven romaani, joka itse asiassa ilmestyi suomeksi viime vuonna nimellä Sielujen yö (2022, suom. Jouko Vanhanen). Ymmärrän tietenkin, että kaikkea maailman tietoa ei Chat GPT:llä ole käytettävissä ja että pienissä kielissä opetusmateriaali on ollut suppeampaa, mutta hämmentävää on, miten jääräpäisesti tekoäly tarrautuu vääriin tietoihinsa.

Kulttuurilehti Sirpissä on ilmestynyt myös Kurmo Konsan kirjoittama artikkeli vironkielisestä Chat GPT:stä heille, jotka viroa osaavat lukea (tai jotka pyytävät Chat GPT:tä kääntämään artikkelin). Siitä opin, että chatbot on viroksi ”jutturobotti”. Ehkä sitä voisi käyttää suomeksikin.

Lisää dystopioista

Kirjoitin dystopioista aikaisemmin ja jatkan nyt aiheesta. En tuo aiheeseen mitään sen kummempaa uutta, mutta luettuani Heidi Nummen artikkelin “Dystooppisuus on osa mediakilpailua” Maailman kuvalehdessä tuli tarve kommentoida sitä.

Jutussa haastateltu elokuva- ja mediatutkija Veijo Hietala toistaa ajatuksen siitä, että ajatus maailmanlopusta on sisäänrakennettu kristilliseen (ja sitä kautta myös länsimaiseen) kulttuuriin ja dystopiat vetoavat kollektiiviseen alitajuntaamme. Tulin tosin aikaisempaa postausta kirjoittaessani miettineeksi, ovatko apokalypsi ja dystopia lopulta sama asia? Postapokalypsinen tulevaisuus on usein fiktiossa anarkkinen kun taas dystopia on perinteisesti ollut autoritaarinen yhteiskunta, vaikka ne voivat sekoittuakin (Mad Max on postapokalyptinen dystopia, 1984 on dystopia, mutta ei postapokalyptinen, maailmanloppu uhkaa monessakin elokuvassa, mutta ne eivät välttämättä ole dystopioita). Tätäkin ehkä voisi miettiä, miksi näin.

Hietala kertoo, että dystopiat ovat suosittuja poikkeusaikoina, jolloin ihmisten pelot heijastuvat dystopiaelokuvien ja -kirjallisuuden kuluttamiseen. Nykyaika uhkakuvineen ei tunnu sopivalta ajalta utopioiden kirjoittamiseen. Aikaisemmin väitin, että valtaosa tulevaisuusvisioista on dystopioita, koska utopioissa ei ole mitään sellaista, josta kirjoittaa tarina. Tarina tarvitsee jonkin päämäärän lähteäkseen liikkeelle ja ongelman, haasteen, esteen tai uhkakuvan kehittyäkseen. Utopia tarkoittaa historian loppua, ei dystopia. Joku kristillinen maailmanloppu on siis utopia, johon siirrytään dystopian kautta: lopun ajat ovat itkua ja hammasten kiristystä, mutta sen jälkeisessä paratiisissa ei ole kärsimystä ja kaikki ongelmat ovat ratkenneet. Ei ole enää mitään, mitä kohti pyrkiä, eikä mitään esteitä sen tiellä mitä haluaa saada. Paratiisin lähtökohdista on vaikea kirjoittaa fiktiota, kun jokainen päivä toistuu samanlaisena ja ongelmattomana ikuisesti ja ikuisesti.

Tarkalleen ottaen joku Uljas uusi maailmakin on utopia, mutta tarvitaan ”villin” Johnin kaltainen hahmo tuomaan siihen särö, joka mahdollistaa juonenkuljetuksen. Bernhardin elämä menee sijoiltaan, mutta muut vaikuttavat olevan uudessa yhteiskunnassa tyytyväisiä.

Hietalan mukaan ”[d]ystopia tuntuu varmasti paljon realistisemmalta [kuin utopia].” Onkin mielenkiintoista, miksi negatiiviset asiat koetaan todenmukaisemmiksi kuin positiiviset? Realismi on aina olllut genre (kirjallisuudessa, elokuvissa ja kuvataiteessa), joka kuvaa epäkohtia. Kun painokkaasti kertoo asioiden menevän päin helvettiä, kuulostaa se aina uskottavammalta kuin hymysuinen optimismi, todistusaineistosta riippumatta.

Jutussa mainittu solarpunk on minulle entuudestaan tuntematon genre. Ensimmäinen kysymykseni onkin, kuinka tällaisessa tarinassa luodaan jännitteitä, jotka voivat kiinnostaa lukijaa ja katsojaa. Ehkä edistys ja ongelmattomuus yhdistyneenä futuristiseen estetiikkaan tuottavat jonkinlaisen nautinnollisen katharsiksen (mutta päinvastaisella tavalla). Onhan se tiettyyn pisteeseen asti miellyttävää katsella kiiltävää pintaa ja rehevää kasvillisuutta tai lukea, kuinka tiede ratkaisee kaikki ongelmamme.

Utopioista pitää tässä erikseen mainita Star Trek -(elokuva)sarja. Jutussa mainitaan 1940-50 -lukujen atomipommin pelko ja kommunismipaniikki, jotka heijastuivat sen ajan populaarikulttuuriin. Juttu ei kuitenkaan jatka kronologisesti 60-luvulle, joka oli kenties valoisampi ja edistysuskoisempi vuosikymmen, jolloin myös Gene Roddenberry käsikirjoitti kuuluisan avaruussaagansa, ja vaikka sarjaa onkin tehty seitsemällä vuosikymmenellä, ovat varsinkin alkupään trekit tyypillisen 60-lukulaisia. Työn ja pääoman ristiriita on ratkennut, kun replikaattori-teknologialla (mikä onkaan suomenkielinen termi?) voidaan hyödykkeitä tuottaa kaikkien tarpeisiin. Samalla on siirrytty yhteiskuntaan, jossa ei ole muutakaan sortoa, kuten seksismiä ja rasismia. Maanpäällisiä oloja ei sarjassa siksi juuri kuvatakaan, vaan jännitys tulee avaruuden käymättömiin korpimaihin suuntautuvasta tutkimusmatkailusta ja vieraiden sivilisaatioiden kohtaamisesta.

Jutun mukaan ympäristökatastrofit tulivat osaksi dystopiagenreä 1990-luvulla. Aiheesta kannattaa muuten lukea myös Ville Lähteen artikkeli Niin&Näin -lehdestä (Tähdellisiä roskaleffoja, Niin&Näin 4/20), joka tosin ei sijoita ekodystopioita mitenkään erityisesti 90-luvulle. Juttuun on haastateltu aiheesta Emmi Itärantaa, jonka romaanista Teemestarin kirja (2012) on vasta filmattu elokuvasovitus otsikolla Veden vartija (2022). Kirjan luin aikoinaan, elokuvaa en ole vielä nähnyt, enkä odotakaan innolla.

Itäranta kertoo, että hänen uusin teoksensa Kuunpäivän kirjeet (2020) on toiveikkaampi ja hänen mukaansa dystopiat ovat tulossa tiensä päähän. On vaikea keksiä enää mitään ammennettavaa ihmiskunnan vaikeuksista.

Kieltämättä monenmoista katastrofia on elokuvissa ja kirjallisuudessa ihmiskunnan ja planeettamme niskaan viskattu. Keksitäänkö enää mitään? Tekoäly on puheissa pinnalla, mutta villiintyneestä tekoälystäkin on tehty niin monta kirjaa ja elokuvaa, että se alkaa olla jo tyhjiin ammennettu aihe, ainakin vähäksi aikaa. Nähtäväksi jää, tuottaako nykyinen tekoälyhype dystopiafiktioita vai arkipäiviäistyykö se niin, että se ei enää jaksa kiinnostaa. Ehkä Google-kääntäjässä ei ole sen enempää katastrofin aineksia kuin leivänpaahtimessa.

Tekoäly ja kirjallisuus, kokemuksia ja kokeiluja

On väitetty, että tekoäly vie pian työt kirjailijoilta ja muilta taiteilijoilta. Optimistisimmat toivovat, että tekoälyä voi käyttää kirjoittamisen työkaluna ja keskustelupalstoilla monet kertovat niin tehneensä.

Olen kirjoittanut tähän blogiin tekoälystä ja kirjallisuudesta pari kertaa aikaisemminkin, mutta enemmänkin spekuloiden kuin itse asiasta. Olen kuitenkin kokeillut Open AI:n kohuttua Chat GPT:tä (versio 3.5), jota on kehittynein kielimallia käyttävistä tekoälyistä, joka on avoimesti verkossa käytettävissä. Tässä blogauksessa analysoin tuloksia keskustelusta, jonka kävin muutama kuukausi sitten. Yritin testata, mitä GPT tietää kirjallisuudesta ja voiko sitä käyttää työkaluna kirjoittamisessa. Lainaan alle osia keskustelustani karsien turhia rönsyjä pois.

Ensimmäinen koskaan kysymäni kysymys Chat GPT:ltä oli: ”millainen on hyvä suomenkielinen romaani?” Toiveissa luonnollisesti oli, että tekoäly auttaisi minua kirjoittamaan sellaisen. Olen laiska kirjailija enkä immuuni houkutukselle huijata kirjoitustyössä.

Vastaus oli seuraavanlainen:

Hyvän suomenkielisen romaanin määrittely on subjektiivista, ja se riippuu paljon henkilön omasta mieltymyksestä. Kuitenkin, yleisesti ottaen, hyvän suomenkielisen romaanin voisi ajatella olevan sellainen, joka on kirjoitettu hyvällä kielellä, tarjoaa kiinnostavan ja mieleenpainuvan tarinan ja joka on tarpeeksi moniulotteinen ja monitasoinen herättämään ajatuksia ja tunteita lukijassa.
Tässä muutamia esimerkkejä hyvistä suomenkielisistä romaaneista:
1. Tove Jansson: Kesäkirja
2. Sofi Oksanen: Puhdistus
3. Kjell Westö: Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran)
4. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
5. Leena Lander: Tulitikkuja lainaamassa

Ensimmäinen huomio oli, että vastaus on aika ympäripyöreä ja itsestäänselvä, mutta niin oli tietysti kysymyskin. En ole varma miten syvällistä vastausta olin odottanut, mutta on selvää, että epätarkkoihin kysymyksiin saa yleistäviä vastauksia. Tekoäly ei ole oikea ”äly”, se vain tekee yleistyksiä sille syötetystä materiaalista.

Toinen huomio luonnollisesti on, että Tulitikkuja lainaamassa ei ole Leena Landerin romaani, vaan Maiju Lassilan (oik. Algot Untola). Samoin, jos on oikein kriittinen, Tove Jansson ja Kjell Westö eivät ole suomenkielisiä kirjailijoita.

Tarkensin kysymystäni hieman: ”voitko auttaa minua kirjoittamaan hyvän suomenkielisen romaanin?”, johon GPT vastasi:

Tottakai voin auttaa sinua! On kuitenkin tärkeää huomata, että hyvän romaanin kirjoittaminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja harjoitusta. Alla on joitakin yleisiä vinkkejä, jotka voivat auttaa sinua aloittamaan ja kehittämään omaa kirjoittamistasi:

Edelleen liian yleistävää ja ympäripyöreää. Käytännössä GPT:n neuvoi keksimään mielenkiintoisen tarinan ja niin edelleen.

Seuraavaksi pyysin suoremmin: ”Kirjoita minulle hyvä romaanin aloitus.”

Tottakai, tässä on esimerkki hyvästä romaanin aloituksesta:

Syysilta oli tumma ja sateinen, kun Ella käveli kotiinsa märässä pimeydessä. Hänen mielensä oli levoton ja huolestunut, sillä hän oli juuri saanut tietää äitinsä sairastavan vakavaa syöpää. Hän mietti, miten selviäisi äidin hoitamisesta ja samalla pitäisi huolta omasta elämästään. Ella kaipasi turvaa ja lohtua, mutta hänen ympärillään oli vain synkkä kaupunki ja sateen kohina. Hän toivoi, että joku voisi auttaa häntä ja olla hänen tukenaan, kun hänen maailmansa oli kaatumassa ympärillä.

Chat GPT aloittaa avaussanoilla, jotka muistuttavat maailman kaikkien aikojen huonoimmiksi valittua ”synkkä ja myrskyinen yö” – avausta (jonka kirjoitti Edward Bulwer-Lytton, mutta jonka lienee tutummaksi tehnyt sarjakuvahahmo Ressu). Samoin en ole varma, voiko pimeys olla märkä, ellei sitten jossain hämärässä runokuvassa.

Olin jossain määrin yllättynyt ensi kertaa testatessani tekoälyä. Se todella tuntui ymmärtävän kysymykseni ja vaikka keskustelu muistutti välillä keskustelua muistisairaan vanhuksen kanssa, sitä saattoi pitää keskusteluna. Samoin kaikissa pyytämissäni proosapätkissä oli jokin järki. Niissä jo alussa asetettiin jokin peruskonflikti ja lähdettiin kehittelemään juonta, mikä sinänsä on suuri saavutus koneelta.

Tyylillisesti kaikki GPT:n kirjoittamat ovat hämmästyttävän samanlaisia. Oliko tekoäly löytänyt sen kuuluisan oman äänensä? Pikemminkin päin vastoin: sen tyyli on neutraalein mahdollinen, sekoitus kaikkien maailman yläasteen luovan ainekirjoituksen kliseitä. En siis ole huolissani, että tekoäly veisi kirjailijoita työt. Toisaalta, ehkä yläastemainen kliseisyys on se, joka yhdistää kaikkia lukijoita sillä tavalla, että se on se seuraava suuri myyntimenestys.

Edelleen kysymykseni olivat liian yleisluontoisia. Tarkensin hieman pyyntöäni ja pyysin kertomaan tarinan miehestä, joka ottaa mallia renttukirjailijasta:

”Mies, joka oli aina ollut kiltti ja kunnollinen, päätti ottaa mallia renttukirjailijasta. Hän alkoi juoda enemmän ja viettää öitä baareissa. Pian hän tapasi naisen, joka oli samanlainen kuin hän. He viettivät yön yhdessä ja mies huomasi, että hänellä oli löysät housut ja likainen t-paita. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja rentoutuneeksi.

Seuraavana päivänä mies oli kirjoittamassa romaaniaan, ja hän huomasi, että hänen kirjoittamansa kohtaukset olivat paljon elävämpiä ja mielenkiintoisempia kuin ennen. Hän jatkoi renttukirjailijan seuraamista ja kirjoitti joka päivä, ja pian hän huomasi olevansa kuuluisa kirjailija. Mutta hän ei ollut onnellinen.

Hän oli menettänyt kaiken, mikä oli hänelle tärkeää. Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapset, juonut liikaa ja menettänyt ystävänsä. Hän tajusi, että hänen elämänsä oli muuttunut täysin. Hän kirjoitti kirjan siitä, miten hän oli menettänyt kaiken, ja lopulta hän päätti lopettaa renttukirjailijan seuraamisen ja palata takaisin entiseen elämäänsä.

Hän meni takaisin vaimonsa ja lastensa luo ja pyysi heiltä anteeksi. Hän lupasi muuttua ja korjata kaiken, mitä oli rikkonut. He antoivat hänelle toisen mahdollisuuden, ja hän käytti sen hyväkseen. Hän kirjoitti uuden kirjan, joka oli erilainen kuin kaikki hänen aiemmat kirjansa. Se oli onnellinen loppu, ja hän kirjoitti sen sydämestään.”

Jonkinlainen juonen kaari tässäkin on, mutta ihan tällaisenaan ei käyttökelpoista materiaalia. Miksipä tätä tarinaa ei kirjoittaisi auki, vaikka melko sovinnainen se onkin, mutta se vaatisi tarkempia yksityiskohtia.

Jossain vaiheessa tekoäly generoi seuraavalla tavalla alkavan pätkän, joka raskaan työn eetoksessaan epäilyttävästi toi mieleeni Päätalon Ihmisiä telineillä:

Rakennusmestari seisoi työmaallaan ja katseli kaivinkoneen tekemää kuoppaa. Hän tiesi, että siitä tulisi talon kellarikerros, joka toisi mukanaan uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Mutta ennen kuin se voitaisiin rakentaa, tarvittaisiin monta kuorma-autollista betonia ja terästä. Se oli raskasta työtä, mutta mestari tiesi, että hänen miehensä hoitaisivat homman kotiin. He olivat kovaa porukkaa, joka oli tottunut kovaa työtä tekemään.

Mestari astui lähemmäs kaivantoa ja vilkaisi sisään. Siellä oli kaksi miestä, jotka hoitivat hommaa huolellisesti. Mestari hymyili tyytyväisenä ja astui sitten takaisin töihin valvomaan muidenkin hommia. Hän oli ylpeä siitä, mitä he olivat jo saaneet aikaan, ja siitä, mitä heidän vielä oli edessään.

Tiedustelin asiaa GPT:ltä, johon se vastasi:

Kuten tietokoneohjelmana minulla ei ole tunteita tai mieltymyksiä, joten en voi sanoa, että ottaisin vaikutteita Kalle Päätalolta tai keneltäkään muulta kirjailijalta. Kuitenkin, jos kirjoitetaan samankaltaisista aiheista tai samassa tyylilajissa, voi olla että vaikutteita tiettyjä kirjailijoita tulee huomaamatta mukaan.

Luonnollisesti, koska tekoälyllä ei ole käsitystä materiaalisesta maailmasta, tällaisiakin tuloksia se antoi:

Yhtäkkiä kapakan ovesta asteli sisään nuori nainen, jonka hiukset olivat tuuheat ja vaaleat, kuin kevätpäivän aurinko. Hänellä oli yllään punainen mekko, joka korosti hänen muodokasta vartaloaan, ja jokainen katse kääntyi häneen. Mies, joka oli kertonut rakentavansa taloja, tuijotti naista avoimesti suu auki. ”Katsokaa”, hän huudahti, ”millaisen upean talon voisi tuosta rakentaa!”

Koska tekoäly ei ymmärrä sanojen merkityksiä, tulokset voivat olla melko makaabereja. Tai sitten vaikuttaa kuin kirjoittaja olisi psykedeelien vaikutuksen alaisena ja yhdistelisi eri asioita täysin vapaasti assosioiden.

Mistä tuli mieleeni pyytää Chat GPT:tä kirjoittamaan kuin Kalle Päätalo LSD:n vaikutuksen alaisena:

Rakennusmestari katsoi kuopan syvyyteen ja hämmästyi, kuinka monta erilaista värejä ja muotoja siellä oli. Se oli kuin sukeltaisi kaleidoskoopin maailmaan, missä kaikki liikkui ja muuttui jatkuvasti. Hän tiesi, että tämä oli vain alkusoittoa, että matka olisi vielä paljon villimpi ja hämmästyttävämpi.

Hän mietti, että ehkä tämä oli joku salainen portti toiseen ulottuvuuteen, missä hän voisi kokea kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Ja hän päätti astua sisään, vaikka tiesi, että siellä saattaisi olla vaaroja ja pelottavia olentoja.

Hän oli valmis matkaamaan tuntemattomaan, kokeilemaan uusia tapoja rakentaa ja löytämään uusia inspiraation lähteitä. Hän tunsi, että tämä oli hänen kohtalonsa, hänen elämänsä tarkoitus. Ja kun hän palaisi takaisin maailmaan, hän voisi kertoa tarinansa muille ja jakaa kokemuksensa kaikkien kanssa.

Hän jatkoi matkaansa syvemmälle kuoppaan, joka näytti hänen silmissään loputtomalta kaivokselta täynnä kirkkaita timantteja ja salaperäisiä aarteita. Hän oli päättänyt löytää kaiken, mitä hän etsi, ja rakentaa maailman, joka oli kaunis ja ainutlaatuinen. Ja hän tiesi, että tämä matka oli vasta alkanut.

Jälleen tulos oli aika tylsä. Viittaus Päätaloon ehkä saa naurahtamamaan, mutta onhan kaleidoskooppi huumetripin metaforana se kaikkein yllätyksettömin.

Tekoälyn generoima teksti on juurikin geneeristä ja käsittämättömän tylsää. Kun pääsee yli itse tekniikkaan liittyvästä hämmästyksestä, ei tekstissä itsessään ole mitään mielenkiintoista. Se on kuin tekstuaalista muzakia.

Joskus vahingossa tekoäly tuottaa mielenkiintoisia rinnastuksia:

Ohjaajan ja käsikirjoittajan näkemykset olivat kuin yö ja päivä, kuin vesi ja tuli, kuin kala ja maito.

Kun kysyn selitystä miksi juuri ”kala ja maito” (kalasta ja polkupyörästä olen kuullut puhuttavan), vie se mielenkiintoiselta kielikuvalta kaiken mystiikan:

”Kuin kala ja maito” on sanonta, joka kuvaa kahden asian yhteensopimattomuutta tai toisiaan poissulkevaa luonnetta. Samoin kuin kala ja maito eivät sovi yhteen ruokapöydässä, niin myös joissakin tilanteissa kaksi asiaa tai henkilöä eivät vain sovi yhteen.

Kokeilin vielä muutamia muita ideoita, mutta ne olivat vieläkin tylsempiä, enkä lainaa niitä tässä sen enempää.

Seuraavaksi kokeilin Chat GPT:tä toisin päin ja syötin sille omaa tekstiäni ja pyysin palautetta siitä. Se tiivisti n. 1800 sanan eli parin sivun tekstin seuraavasti:

Tekstin kuvaama tilanne vaikuttaa mielenkiintoiselta ja monisyiseltä. Se tarjoaa lukijalle pienen ikkunan yhden keskikokoisen suomalaisen perheen elämään ja samalla vihjeitä NN:n elämästä ja taustasta. Tekstissä näkyy tavallisen arjen ja kirjailijan elämän kontrasti, ja se herättää kysymyksiä perheen ja kirjailijan rooleista.

Lukijalle jää mieleen mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten NN:n suhteesta perheeseensä, kirjoittamisen ja juomisen yhteenkietoutumisesta, sekä hänen vaikutuksestaan perheensä arkeen.

Kaiken kaikkiaan tämä teksti vaikuttaa kiinnostavalta pohjatyöltä dokumentin tai artikkelin kirjoittamiseen, ja siitä voisi kehittyä mielenkiintoinen tarina NN:stä ja hänen perheestään.

Jälleen kerran on hämmästyttävää kuinka tekoäly osaa jäljitellä ihmisen puhetta, tässä tapauksessa mitäänsanomatonta kirjoituspiiripalautetta, jossa teksti on luettu (ja ymmärretty) pintapuolisesti, eikä varsinaista palautetta ei osata tai uskalleta antaa, vaan kaikki on tosi ”mielenkiintoista” ja ”kiinnostavaa” (mainitaan yht. 5 kertaa, kiitos tästä tiedosta). Tällainen palaute on täysin hyödytöntä kirjoittajalle.

Kun tenttaan tekoälyä lisää, saan enemmän yksityiskohtia, mutta jo pian se alkaa ”hallusinoida”, eli keksiä asioita, joita ei ole olemassa ja sekoittaa henkilöhahmoja (A on B:n tytär, mutta tekoäly väittää, että C:n tytär) ja kommentti kommentilta sekaannukset vain syvenevät, niin että jokainen kommentti täytyy oikaista. Virheiden määrä on niin suuri, että käytännössä mihinkään tekoälyn tekemään tiivistykseen ei voi luottaa. En tiedä millä tavalla kirjoittajat, jotka käyttävät tekoälyä apunaan, sitä varsinaisesti käyttävät, mutta minulle se näyttäytyy täysin hyödyttömänä.

Yhteenvetona: on suorastaan hämmästyttävää, miten Chat GPT osaa jäljitellä kieltä, mutta eipä se mitään muuta osaakaan. Jäljittely tuottaa keskinkertaista, toisteista ja tylsää tekstiä. Tekoäly pystyy jossain määrin luomaan uusia ideoita, mutta ne kaikki ovat mielikuvituksettomia tai sitten täysin epäloogisuudessaan käyttökelvottomia. Tekoälyn surrealismi voi kiinnostaa hetken, mutta en povaa sille tulevaisuutta (historiallinen surrealismikin oli aika ohimenevä ilmiö). Tyyliltään tekoälyn luoma teksti on väritöntä ja mautonta (eikä edes mautonta hyvällä tavalla) kuin katselisi harmaan maalin kuivumista.

Viimeisen muutaman kuukauden kokeiltuani en löydä omaan tekemiseeni tekoälystä mitään apua enkä povaa siitä nykyisellään korvaajaa ihmiskirjoittajalle.

Mutta kuitenkin: ei pidä yliarvioida lukijoiden kirjallista makua: jos jokin on geneeristä ja keskiarvoista, se varmasti vetoaa suureen lukijajoukkoon. Tulemme varmasti lähitulevaisuudessa näkemään lukuisia tekoälyn kirjoittamia kirjoja. Osa niistä herättänee huomiota teknisessä mielessä, mutta pian markkinoille tulee bulkkia, josta voidaan tehdä tekoälyn lukemana äänikirjoja alhaisilla kustannuksilla.

Charles Bukowskin filosofia

Vaikka Charles Bukowskin fanittaminen onkin noloa, en voi kieltää fanittavani Bukoa. En muista tarkalleen milloin hänen kirjoihinsa tutustuin, mutta hänen teoksensa ovat aina tulleet vastaan siellä, missä on fanitettu UG:a ja beatia ja hänen rankkuudestaan ovat ammentaneet itsestään epävarmat nuoret miehet ja kirjoittelijat, jotka ovat halunneet puolustella omaa elämäntapaansa sillä, että Bukowskikin oli sovinisti ja rappioalkoholisti ja siitä huolimatta kirjoitti vaikuttavan tuotannon. Kirjallisuudessa, ja etenkin runoudessa, on aina ollut tiettyä feminiinisyyttä ja sen vastapainoksi on tarvittu bukowskeja ja saarikoskia, jotka panemisella ja juopottelulla pitävät äijyyden lippua korkealla.

Vielä nolompaa kuin Bukowskin fanittaminen on Bukowskin matkiminen, ja aivan liian usein nuorten runoilijamiesten teksteistä saa lukea ryyppäämistä ja rälläämistä, joka tyylillisesti on vain huono esikuvansa kopio.

Bukowskista kirjoittaminen tuli mieleen, kun kuuntelin Youtubesta hänen ”filosofiaansa” käsittelevän podcastin. Muut kirjailijat sarjassa ovat kenties korkeakirjallisempia, kuten Proust tai Dostojevski, ja kenties ”filosofia” on sekin liian korkealentoinen sana käytettäväksi Bukowskin kohdalla, joka vertasi kirjoittamista lähinnä paskantamiseen. Mielenkiintoinen jakso silti ja pohtii mitä rosoisen pinnan alla voisi olla. En kirjoita tähän mitään tiivistelmää, jokainen kuunnelkoon tallenteen itse.

*

Pari pointtia kuitenkin nostan tähän, joista ensimmäinen on Bukowskin antisosiaalisuus. Tässä on tietenkin ristiriita: Bukowski ja hänen alter egonsa Henry Chinaski ovat antisosiaalisia, syrjittyjä ja syrjään vetäytyviä, jos eivät aivan introverttejä, mutta silti kirjoissa vietetään paljon aikaa muiden ihmisten seurassa. Aina kirjoissa löydetään seuraa vähintään muista juopoista, mutta kenties amerikkalaiset ovat sosiaalisempia. Bukowski ei — ainakaan omien sanojensa mukaan — karta yksinäisyyttä ja mielellään vetäytyy yksinäisyyteen kirjoittamaan eikä arastele sanoa, että ihmiset yksinkertaisesti kuvottavat häntä.

Kuitenkin kirjoittaminen on lähes aina sosiaalinen tapahtuma (paitsi ehkä yksityisen päiväkirjan, jonka polttaa ennen kuolemaansa, jos sekään). On klisee sanoa, että ei kirjoita ”ketään varten” tai ”ketään miellyttääkseen”, niin kuin äkkimenestykseen noussut indiebändi vakuuttaa, ettei menestys merkitse mitään ja tekevänsä musiikkia vain itselleen. Kun on tekemisissä kielen ja kirjoittamisen kanssa, on se sosiaalista toimintaa, vaikka olisi yksin lukittujen ovien takana halvassa vuokrahuoneessa.

Bukowskin asennetta ihmisiin kuvastaa tunnettu lainaus:

The further away I am from the human race, the better I feel. Even though I write about the human race, the further away I am from them, the better I feel. Two inches is great, two miles is great. 2000 miles is beautiful. As long as I’m able to eat. They feed me because I feed them. But I don’t like to be near them. When somebody even brushes against me with an elbow, in a crowd, I react. I do not like the human race. I don’t like their heads. I don’t like their faces. I don’t like their feet. I don’t like their conversations. I don’t like their hairdos. I don’t like their automobiles. I don’t like their dogs or their cats or their roses.

Tämä tuskin kaipaa käännöstä, mutta käännän sen silti:

Mitä kauemmaksi pääsen ihmissuvusta, sitä parempi. Kirjoitan ihmisistä, mutta mitä kauempana heistä olen, sitä parempi. Kahden tuuman päässä on hyvä juttu, kahden mailin päässä on hyvä juttu. 2000 mailin päässä on upeaa. Riittää, kun saan syödäkseni. He ruokkivat minua, koska minä ruokin heitä. Mutta en halua heitä lähelleni. Hätkähdän, kun joku edes hipaisee minua väkijoukossa. En pidä ihmissuvusta. En pidä heidän päistään. En pidä heidän naamoistaan. En pidä heidän jaloistaan. En pidä heidän puheistaan. En pidä heidän kampauksistaan. En pidä heidän ajoneuvoistaan. En pidä heidän koiristaan, kissoistaan tai ruusuistaan.

Tunnistan ristiriidan itsessäni. Olen introvertti ja viihdyn yksin. Varsinkin nuorena minulla oli varsin huonot sosiaaliset taidot, joskin olen niitä oppinut laittamalla itseni joskus jopa puolipakolla sosiaalisiin tilanteisiin (eristäytyneille nuorille lohdutukseksi: sosiaalisia taitoja on mahdollista oppia kokemuksen kautta), mutta silti olen aina mieluummin hiihtänyt omia latujani. Minäkin olen elämässäni kohdannut oman osani kusipäistä jo varhaisella iällä, minkä vuoksi suhtaudun kyynisesti teennäisyyteen, teeskentelyyn ja massamentaliteettiin. Silti ihminen on laumaeläin, kuten se kuuluisa yksinäinen susikin ja kaikki kaipaavat seuraa. Yleisöä itselleen, jos ei muulle niin yleisöä yksinäisyydelleen.

Sitä paitsi: tuskin mikään on yhtä teennäistä kuin kuvitelma omasta individualismistaan ja siitä, että kaikki muut ovat laumaa paitsi puhuja itse.

Vaikka en tykkää pitää yhteyttä ihmisiin, haluaisin että minulla on laaja ystäväpiiri. Tykkään moikkailla tuttuja kadulla, mutta en soittaa heille. Omassa epävarmuudessani haluan joskus pakonomaisesti, että minusta pidetään. Se on joskus johtanut typerään mielistelyyn, jota on korostanut sosiaalisten taitojeni puute. Inhoan itseäni tekonauramassa omille huonoille vitseilleni seurassa, johon en edes kuulu. Tarvitaan rohkeutta olla sosiaalinen, mutta tarvitaan rohkeutta myös olla epäsosiaalinen ja jäädä kotiin lukemaan kirjoja kun muut haluavat yökerhoon.

*

Toinen pointti, jonka voisi nostaa esille, koskee Bukowskin omaelämänkerrallisuutta. Nykyisen autofiktiobuumin myötä kaikki tuntuvat kirjoittavan omasta elämästään ja itse termi autofiktio on revennyt tarkoittamaan melkein mitä tahansa omaelämänkerrallista kirjallisuutta. Aikaisemmin puhuttiin avainromaaneista ja varsinkin 70-luvulla niitä tuntuivat kirjoittavan kaikki.

Itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen ”autofiktioon” ja toivoisin buumin menevän pikku hiljaa ohi. Joskus tuntuu, että kirjailijoilla on mielikuvitus kadonnut eikä enää osata kirjoittaa tarinoita ja keksiä henkilöhahmoja, vaan pitää kirjoittaa vain narsistisesti itsestään ja muistella sitä kertaa kun joskus tuijotti seinää.

Autofiktio liittyy nimiin: joskus tarinan päähenkilö on suoraan nimetty Charles Bukowskiksi (jonka oikea etunimi muuten oli Henry), joskus hän esiintyy alter egonsa Henry Chinanskin nimellä. Henryn lempinimi on Hank, jota käytetään heistä molemmista. Joskus päähenkilö voi olla muunkin niminen, mutta variaatiota hamoissa on hyvin vähän: kaikkien Bukowskin tarinoiden, niin lyhyiden ja pitkien ja mukaan lukien runojen päähenkilö on viinaan ja naisiin menevä, ihmisiä vihaava lyhytsanainen renttu, joka työskentelee paskaduuneissa tai pyrkii välttelemään niitä, jos mahdollista, ja hakkaa kirjoituskonetta yksiössä milloin ei makaa kodittomana katuojassa tai istu baarissa tai putkassa. Suuri osa viehätyksestä liittyy siihen olettamukseen, että Bukowski kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti omasta elämästään.

Miksi sitten tykkään lukea Bukowskin elämänkerrallisia juttuja, jotka ovat vieläpä melko toisteisia? Ehkä samaistun niihin enemmän kuin suomalaisiin autofiktioihin? En ole bukowskimaista (tai chinanskimaista) elämää varsinaisesti elänyt, vaikka olenkin kärsinyt yksinäisyydestä, hulluudesta ja köyhyydestä ja tehnyt paskaduuneja. Ainakaan ihan niin paljon viinaa en ole juonut.

Ehkä Saara Turusen romaaneista pitävät ihmiset, jotka ovat eläneet samanlaisen elämän kuin Saara Turunen.

Kurjaahan tietysti on, jos ihmiset pystyvät pitämään vain kirjoista, joiden päähenkilöihin he samaistuvat.

*

Kolmas pointti Bukowskista on itse kirjoittaminen. Hän kirjoittaa paljon kirjoittamisesta ja siitä, kuinka hänellä on kirjoittamiseen pakonomainen tarve ja kuinka se on pelastanut hänet kuolemalta ja hulluudelta ja ties miltä. Aikaisemmin olen kääntänyt tähän blogiin Bukowskin runon ”So, you wanna be writer?” otsikolla ”Haluatko kirjailijaksi?”, joka summaa monta pointtia Bukowskin ”filosofiasta” ja josta löytyisi paljon opittavaa kirjoittajille ja kirjailijoille.

Kirjoittajat puhuvat tyhjän ruudun kammosta ja siitä, kuinka älylaitteet vievät huomion eivätkä ammattikirjailijatkaan enää malta keskittyä kirjoitustyöhön, joka tuntuu motivoivan yhä vähemmän, eikä mitään tunnu syntyvän. Kirjoitusprosessi on tuskaa ja turhaa. Kirjoittaminen tuntuu pakolta, johon tullut ryhdyttyä sen sijaan, että olisi jotain sanottavaa, joka pakottaisi itsensä ulos. Kuten sanottua, yksinkin kirjoittaminen on kommunikaatiota muun ihmiskunnan kanssa, ja jos ei ole sanottavaa, pitää pakottaa itsensä luomaan jotain, jolla ei ole merkitystä. Jos kirjailijat itsekään enää eivät tunnu uskovan, että tekstissä on voimaa, miksi lukijoiden pitäisi?

Bukowskin tekstissä on voimaa. En tarkoita edes sen sisällön ”rankkuutta”: juopottelua, panemista ja väkivaltaa, vaan pelkistettyä tyyliä, jossa jokainen lause on nyrkinisku naamaan. Niin monen nykykirjailijan tekstistä puuttuu voimaa ja se kuulostaa mutinalta vaatekomerossa ämpäri päässä. Kirjoittajat ajattelevat vain julkaistuksi tulemista ja jostain kumman syystä monet tulevatkin julkaistuksi. Bukowskin runo muistuttaa kirjoittamisen intohimosta: miksi kirjoittaa ja lukea, jos siihen ei ole paloa? Juuri silloin kirjallisuutta aletaan kohdella kuten laihduttamista ja terveellisiä elämäntapoja, jos kirjallisuus itsessään ei sykähdytä.

Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen ohella Bukowskin tarinat kertovat kirjoittamisen intohimosta ja se tuntuu tekstissä.

Onneksi Lauri Törhönen ei ole aivokirurgi

Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen väitteli eilen Lapin yliopistosta tohtoriksi otsikolla ”Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt. Suomalaisen elokuvaohjaajan työn prosessit; etiikka, moraali, tekniikka ja sosiaalisuhteet”. Vastaväittäjäksi oli saatu julkkisfilosofi Esa Saarinen Aalto-yliopistosta, joka tietääkseni ei ole taiteiden tiedekunnan professori eikä elokuvien asiantuntija. Koko juttu vaikuttaa yliopiston järjestämältä julkisuustempulta.

Samuli Tiikkaja ehti jo Helsingin sanomissa kirjoittaa kohtalaisen raivostuneesti, että ”väitöstilaisuus oli tuskallista katsottavaa”. Väitöstilaisuus löytyy myös verkosta. Ja se on tuskallista katsottavaa. Jos tällä haluttiin julkisuutta, niin oliko se halutun laista julkisuutta?

Törhönen ei vastaa yhteenkään vastaväittäjän kysymykseen vaan harhailee asiasta viiden minuutin vapaaseen assosiaatioon ja kysyy sen jälkeen ”mikä olikaan kysymys”? Kun Törhönen ei osaa vastata mihinkään kysymykseen suoraan, uhkaa Saarinen kysyä vain kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”. Törhönen vastaa ”ehkä” [naurua salista]. Kysymys koskee työn otsikkoa, joka ei vastaa työn sisältöä.

Väitöstilaisuus kuulostaa siltä, että kaksi muistisairasta puhuisi toistensa ohi.

Itselläni ei ole meriittejä arvioida minkään alan opinnäytteitä, mutta hieman ihmetyttää väitöskirja, jossa ei ole lähdeviitteitä, tutkimuskysymystä eikä oikein sisällysluetteloakaan. Runsaasti on mielenkiintoisia kuvia, aforistimaisia lainauksia kuuluisilta ohjaajilta, vanhuksen muisteloita elämänsä varrelta ja irrallisia ”klippejä”, jotka voisivat olla paikallislehden äkäisiä mielipidekirjoituksia. Joku sanoisi hajanainen, Saarinen sanoo ”moniulotteinen”. Osin melko mielenkiintoistakin materiaalia ja ehkä rankalla toimittamisella siitä olisi saanut jonkinlaisen ”ohjaajan mietteitä” -aforismikirjan, mutta täyttääkö se akateemiset kriteerit? Lapin yliopiston mielestä ilmeisesti täyttää.

Esa Saarinen, joka ei hänkään ole tunnettu ilmaisun napakkuudesta, kiertää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa ja pyytelee anteeksi joutuessaan kysymään hankalia kysymyksiä. Aivan koko tallennetta en pystynyt katsomaan juurikin sen tuskallisuuden vuoksi, joten en tiedä päätyykö hän jossain kohtaa suoraan kritisoimaan väitöskirjaa, mutta hän ainakin vihjaa n. puolentoista tunnin kohdalla, että ehkä esitarkastuksessa olisi pitänyt puuttua muotoseikkoihin, kuten sisällysluettelon ja väliotsikoiden vastaavuuteen, jotta niitä ei enää väitöstilaisudessa tarvitsisi käydä läpi.

Ehkä kunniatohtorin titteli on olemassa juuri sitä varten, että tällaisilta farsseilta vältyttäisiin.

Ironista on, että Törhönen itse painottaa elokuvan ohjaamisen ammattimaisuutta ja että sitä varten tulee kouluttautua ja että elokuvan tekemisessä on omat muotoseikkansa, joita tulee noudattaa. Tarvitseeko sanoa, että akateemisessa työskentelyssäkin on omat muotoseikkansa?

Jos tällä ei nosteta Lapin yliopiston profiilia, niin ei nosteta myöskään elokuvajaohjaajakoulutuksen profiiliakaan tai taiteen alan koulutusta yleensä. Pikemminkin sillä vahvistetaan mielikuvaa taiteiden ja humanististen alojen sisällöstä huuhaana. Ja onko se mielikuva aina niin vääräkään? Itse kirjallisuutta opiskelleena voin sanoa, että hyvä, että on olemassa humanistisia aloja, niin että ne pahimmat hiihtäjät, jotka haluavat yliopistoon, eivät mene opiskelmaan aloja, joilla on oikeasti merkitystä. Loppujen lopuksi, mitä merkitystä on maailmalle sillä, että jonkun viihde-elokuvia ohjaavan vaarin omaelämänkerta ei täytä akateemisia vaatimuksia? Tuskin mitään. Jos tuomari, aivokirurgi, siltainsinööri, biokemisti tai lentäjä pääsisi samalla tavalla lopputyöstään läpi, aiheuttaisi se vaaratilanteita yhteiskunnassamme. Taiteiden tutkimuksella ei ole niin väliä, siinä voi ottaa vaikka niitä taiteellisia vapauksia.

PÄIVITYS 1.11.

Lapin yliopiston dekaani Satu Miettinen kommentoi Törhösen tapausta Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa tieteellisen ja taiteellisen tohtoritutkinnon väitöskirjojen ohjeistuksessa on eroja, ja että ”[..] on erilaisia tapoja tehdä tutkimusta. On hirveän rohkeaa väittelijältä lähteä tekemään taiteellista työtä.”

Tämä ei välttämättä lisää taiteenalojen uskottavuutta akateemisina, yliopistossa opetettavina aineina, jos yllä oleva on vastaus kysymykseen, miksi Törhösen väitöskirja on täyttä dadaa.

On totta, että taide on sisällöiltään vapaampaa kuin (luonnon)tiede, mutta juuri siksi muodoltaan siihen liittyvän tutkimuksen pitäisi noudattaa akateemisia käytöntöjä, kuten täsmällistä lähdeviittausta, ollakseen uskottavaa tutkimusta.

Kirosanoja eri kielissä, eli kuinka olla vulgaari ympäri Itämerta

Helsingin sanomat uutisoi etelänaapurissamme Virossa nuorten keskuudessa leviävästä suomenkielisestä kirosanasta, jonka kaikki varmaan arvaavatkin. Kuten jutusta selviää, viron kielessä on olemassa sama sana muodossa vitt, kun taas u:llinen muoto on sanan illatiivi, jota voi käyttää kehotettaessa jotakuta painumaan vittuun. Virossa, kuten Suomessakin vanhojen ihmisten keskuudessa, vittu on ollut poikkeuksellisen ruma, eli ropp sana, jota ei ole viljelty välimerkinomaisesti. Nyt kuitenkin jutun mukaan sen käyttö on yleistynyt myös virossa ja nimenomaan samassa muodossa kuin suomessa.

Kieltämättä virosta onkin puuttunut sellainen ytimekäs ja terävä kirosana, jota voi käyttää kun oikein vituttaa. Englanniksihan fuck ja ruotsiksi fan ovat foneettisesti ja käyttöalaltaan samankaltaisia, vaikka merkitykseltään täysin poikkeavia. Näistä ruotsin fan on kenties lievin, jota Solsidanin Fredrik Schillerkin voi käyttää. Tosin käytössä vittu ja fuck ovat myös kuluneet. Ruotsiksi on olemassa myös sana fitta, mutta tietääkseni sitä ei käytetä samalla tavalla.

Merkitykseltään sama kuin fan on viron yleisin kirosana kurat, joka taas äänteellisesti kuuluu samaan sarjaan kuin suomen perkele (joka tarkoittaa myös samaa), kuten myös suomessa ja virossa esiintyvä perse (joka virossa ei ole yhtä yleinen). Englannista ja ruotsista tällainen ”ärräpää” taas puuttuu. Ruotsiksi tietenkin on olemassa myös helvete, jonka voi tiuskaista samalla tavalla kuin suomen helvetin, mutta englannin oh hell! on jo vähän liiankin voivotteleva eikä lainkaan yhtä painokas. Viroksi helvetti on põrgu, joka särähtää sekin kivasti, mutta sitäkään ei käytetä samalla tavalla, paitsi toivotettaessa joku häipymään sinne.

Miesten sukuelimiä tarkoittavista sanoista käytössä ovat türa ja munn, joista edellinen särähtää roimasti (samalla tapaa kuin suomen kyrpä), mutta jälkimmäinen kuulostaa mielestäni ponnettomalta. Venäjäksihän tätä tarkoittavaa sanaa хуй käytetään kuten sarjaa fuck/fan/vittu. Mielenkiintoinen yksityiskohta slaavien kiroiluperinteestä on maksullista naista tarkoittava kurwa, joka on varmasti yleisin puolan ulkopuolella tunnettu sana ja joka on lainana levinnyt myös sukukieleemme unkariin (muodossa kurva). Senkin suosio varmasti perustuu ärrän päristelyyn, vaikka voi kai siitä vetää johtopäätöksiä myös näiden kansojen kaksinaisesta seksuaalimoraalista.

Ekskrementtiä kuvaavat samat monissa kielissä alkavat sibilantilla ja suhahtavat nekin kivasti, kuten englannin shit, ruotsin skit ja viron sitt, puhumattakaan saksalaisten suosikista Scheisse (ei mennä saksalaisten rikkaaseen kiroiluperinteeseen kuitenkaan tässä). Suomeksi harvoin kukaan huutaa voihan sonta! ja sanassa paska se äänne on siellä keskellä, joskin käyttökelpoinen sana sekin on asioiden mennessä pieleen, eli paskaksi. Romaanisten kielten tätä tarkoittava sana merde, merda tai mierda on sekin jälleen osoitus tremulanttien voimasta.

Yhteenvetona tästä tajunnanvirtamaisesta pohdinnastani voisi sanoa, että kieli tarvitsee painokkaan ärriä sisältävän kirouksen, jossa on tarpeen vaatimaa ankaruutta, sekä sujuvammin puheeseen vilahtavan, mutta tarvittaessa myös painokkaasti sihahtavan voimasanan.

KEVEÄN JUTUN LOPPUKEVENNYS:

Kenties maailman huonoin populaaritieteellinen kirja kielistä on Bill Brysonin The Mother Tongue (1990, ei tietääkseni suomennettu). Luin sitä kenties pari kymmentä sivua ja joka sivulla oli kirjaimelllisesti useita virheitä. Hauskin virhe kuitenkin oli väite, jonka mukaan suomen kielessä ei ole lainkaan kirosanoja.

Hänen mukaansa:

Some cultures don’t swear at all. […] The Finns, lacking the sort of words you need to describe your feelings when you stub your toe getting up to answer a phone at 2.00 a.m., rather oddly adopted the word “ravintolassa.” It means ‘in the restaurant.’

En tiedä mistä Bill on tällaista saanut päähänsä, mutta tästä viisastuneena olen jättänyt hänen muutkin kirjansa lukematta, vaikka ne ovatkin supersuosittuja tietokirjoja.

Itään ei ole mitään

Jukka Korpelan kirjaa Kiovan Rusista lukiessa tuli muutamia hajahuomioita mieleen. (Korpela, Jukka: Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023) Kirjoitan ehkä koko kirjasta tarkemman arvostelun, jos jaksan.

Korpelan mukaan venäläisessä historiankirjoituksessa on korostettu Venäjää Bysantin perillisenä ja sen vastapainoksi vähätelty mm. turkkilaisten ja mongolien vaikutusta, vaikka tosiasiassa keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla yhteistyön rooli niiden kanssa oli merkittävä.

Vähättely on omalla tavallaan kaksinkertainen, sillä onhan myös Bysantin/Itä-Rooman roolia vähätelty länsimaisessa historiankirjoituksessa. Puhumattakaan mongolien vaikutuksesta. Vähättelyllä tarkoitan tässä kenties kouluopetusta ja sellaista historianharrastajan takapuolituntumaa, joka minulla esimerkiksi ei-akateemisena amatöörinä on (epäilemättä jollain oikealla historiantutkijalla näkökulma voi olla toinen).

Onhan kuitenkin niin, että meillä koulussa opetetaan Rooman valtakunnan lakanneen olemasta kun keisari Romulus Augustulus luopui vallasta 476 (lukion oppikirjasarjan Ihmisen tiet mukaan), vaikka puolet Rooman valtakunnasta jatkoi olemassaoloaan vielä seuraavat tuhatkunta vuotta. Historiaa kirjoitetaan (länsi)eurooppalaisesta näkökulmasta ja valtio, jonka ydinalue on maantieteellisesti nykyisen Turkin alueella, ei ole yhtä lailla eurooppalainen kuin vaikkapa Ranskan maantieteellinen edeltäjä Gallia, joka ei edes ollut yhtä kehittynyt kuin valtakunnan itäosat, jostain takapajuisesta Britanniasta puhumattakaan.

Kreikka on länsimaisen kulttuurin kehto, mutta roomalaisvalloituksen jälkeen se katoaa maailmanhistoriasta lopullisesti. Ehkä Kreikassa ei sen jälkeen tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Toinen vaihtoehto lienee vahva osmannivaikutus, joka siirsi Kreikan Euroopan ytimestä itämaiden piiriin.

Suomalaisille Venäjä on ollut aina vain Venäjä, mutta kuten Korpela kirjassaan kuvaa, on siellä ollut kautta historian monenlaista kansaa hallitsemassa monenlaista valtakuntaa. Yleinen harhaluulo lienee esimerkiksi, että ensi kertaa Suomen itärajan määrittelevä pähkinänsaaren rauha 1323 olisi solmittu Venäjän kanssa. Oikea vastaus olisi Novgorod, joka kylläkin peruskoulun historiantunnilla mainitaan, mutta ainakin minulle jäi kouluopetuksen perusteella epäselväksi, missä vaiheessa Novgorod vaihtui Venäjäksi. Tärkeintä taisi olla opettaa lapsille, että vihollinen tulee aina idästä, ellei se sitten ole koukannut.

Samaan aikaan Novgorodin kanssa nykyisen Venäjän alueella vaikutti myös mongolien Kultainen orda. Kaikki tietävät Tsingis-Kaanin, mutta harva tulee ajatelleeksi, millainen merkitys mongolivalloituksilla oli itänaapuriimme. Samoin vasta hiljattain Venäjän historiasta luettuani ymmärsin, miten iso peluri mongolien valtakunta oli alueella myöhäiskeskiajalla. Kultainen orda oli mongolien valtakunta, jonka väestöstä merkittävä osa oli turkkilaisheimoja, joita myöhemmin alettiin kutsua tataareiksi.

Täytyy vieläpä muistaa, että mongolit ja taatarit olivat muslimeja. Kun vielä otetaan huomioon osmannien valta eteläisessä Itä-Euroopassa ja Balkanilla sekä maurien valta Pyreneiden niemimaalla, on se jo aika reipas maantieteellinen alue, joka on ollut keskiajalla islamilainen. Ainakaan minä ajatellessani eurooppalaista keskiaikaa en ajattele niin paljon islamia kuin ehkä pitäisi.

Anekdoottina kerroaakoon, että Kiovan Rusin hallitsija Vladimir Suuri, joka kastoi valtakuntansa kristinuskoon, harkitsi alunperin myös islamia, mutta ei halunnut tulla ympärileikatuksi eikä etenkään luopua alkoholista, joten hän valitsi kristinuskon. Todelliset syyt lienevät kuitenkin diplomaattis-poliittisia ja kuinka lähellä hän oli valita islam, siitä kinastelkoot asiantuntijat, mutta olisihan islamilainen Venäjä ollut aika mielenkiintoinen historiankulku.

Suomikin on enemmän itäeurooppalainen maa kuin mitä haluammekaan myöntää. Maantieteellisesti esimerkiksi Albania on meistä katsoen läntisellä aikavyöhykkeellä. Suomen tarina on kerrottu aina Länsi-Suomen näkökulmasta: Suomen puoliksi jakaneen pähkinäsaaren rajan länsipuoli on katsottu ”oikeaksi” Suomeksi, vaikka nykyisestäkin Suomesta valtaosa jäi sen itäpuolelle. Asian olisi voinut tulkita toisin, eikä kouluopetuksessa käytettyä ”Ruotsi-Suomea” ole koskaan ollut olemassa. Meille on opetettu, että ”ensin Suomi oli Ruotsin vallan alla ja sitten Venäjän”, vaikka pikemminkin totuus olisi, että ”suomea (ja suomen lähisukukieliä) puhuvia ihmisiä on asunut Ruotsin ja Venäjän (ja Novgorodin) hallitsemilla alueilla ennen kansallista herätystä ja vuoden 1917 itsenäistymistä”, ja asuu edelleen.

Venäjä taas kautta historian on katsonut kuuluvansa nimenomaan Itä-Eurooppaan ja siksi torjunut länsimaalaiset vaikutteet: demokratia, valistus, reformaatio ja rationalismi kuulostavat kivalta, mutta Venäjällä on oma venäläinen sielunsa. Pietari Suuri oli suurmies, mutta siltikin liian länsimielinen. (Suositeltavaa luettavaa muuten Vesa Oittisen Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. (Vastapaino/Aleksanteri-instituutti. 2007))

Ja siltikin Venäjä on pyrkinyt historiankirjoituksessaan siivoamaan pois myös itäiset vaikutteet. Se on itää, mutta ei silti sentään niin itää. Tarpeeksi itää ovat juurikin nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella sijainnut Rus ja itäroomalainen Bysantti. Sieltä löytyy venäläisyyden kehto ja sitä kautta myös tähän päivään asti jatkunut kipuilu suhteessa länteen.