kielet – Elämä ja Teot

Katoaako suomen kieli?

Ulkomaalaisia työntekijöitä syrjitään suomen kielellä, kirjoittaa Hesarin mielipidepalstalla tutkija Hilla Back (Kielisyrjintä karkottaa ulkomaalaisia osaajia Suomesta, 8.12.2025). Hän on väitöskirjassaan tutkinut ulkomaalaisten työntekijöiden sitoutumista Suomeen ja kirjoittaa, että suomen kieli syrjii ulkomaalaisia. Hän kirjoituksessaan viittaa Janne Saarikiven puheenvuoroon ja koska olen tässä blogissa aikaisemminkin käsitellyt aihetta, jatkan debattia.

En ole sinänsä kirjoittajan kanssa faktoista eri mieltä, mutta niistä johdettavista päätelmistä kylläkin ja monessa kohtaa Back on ristiriidassa itsensä kanssa.

Jos joku ulkomaalainen kysyy minulta, onko Suomessa mahdollista elää ja työskennellä ilman, että osaa suomea, olen samaa mieltä kuin Back: on mahdollista, mutta voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi maassa, jonka valtakieltä ei osaa. Minä olen käyttänyt tätä pikemminkin perusteena oppia suomea. Varsinkin koulutetut ulkomaalaiset elävät akateemisessa kuplassa, jossa pärjää englannilla. Kannustimia kielen oppimiseen ei ole, ellei sitten kansalaisuutta varten tarvitse läpäistä YKI-testiä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä asuneet, perustaneet perheitä ja pyörittäneet yritystoimintaa Suomessa ilman suomen kielen taitoa. Tyypillisesti suomalaiset vaihtavat englanniksi, jos pöytäseurueessa on joku, joka ei osaa suomea.

Silti voi jäädä ulkopuoliseksi, jos on aina se, jonka takia kieltä vaihdetaan. Suomessa suomen kieleen törmää vieläkin televisiossa, lehdissä ja katumainoksissa. Suomessa on vanhoja ihmisiä, joilla on vajavainen englannintaito. Ulkomaalainen voi joutua tilanteisiin, joissa suomea tarvitaan.

Hyvä neuvo maahanmuuttajille (ja heidän kanssaan keskusteleville suomalaisille) on, että suomen kielen taidon ei tarvitse olla täydellinen, että sillä voisi (ainakin yrittää) ottaa osaa keskusteluun. Toisaalta, vaikka Back tunnustaa tämän, hänen mielestään ulkomaalaisilla pitäisi olla ”tasavertainen mahdollisuus toimia englannin kielellä”.

Mitään rationaalista, ”hyötyyn” perustuvaa syytähän ei sille ole, ettemme voisi vaihtaa Suomen viralliseksi kieleksi englantia (kuten Mikael Jungner aikoinaan ehdotti) ja lopulta kaikki kiivailu pienten kielten säilyttämiseksi on pelkästään sentimentaalista.

Kuitenkin Back kirjoittaa, että ”kieli on osa ihmisen identiteettiä”. Eikö silloin ole vain luonnollista, että suomalaiset puhuvat keskenään suomea? Back haaveilee puolen miljoonan vierastyöläisen tuomisesta Suomeen, näin alkuun. Hänen visiossaan nämä ovat ilmeisesti kaikki englanninkielisiä. Tällöin työelämässä ja kaikissa virallisissa yhteyksissä kieleksi tulisi englanti. Suomenkieliset harjoittakoot identiteettiään kotonaan.

Kirjoittajan esimerkissä Robert on Englannista Suomeen muuttanut korkeakoulutettu työntekijä, joka ahdistuu kun työpaikan epävirallisissa tilanteissa joutuu kuuntelemaan suomea ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Korkeakoulutetuksi hän on vähän toistaitoinen, koska ei osaa tulkita saamiaan tervetuloviestejä käännöstyökaluilla. (Mietin myös, kuinka todennäköistä on, että suomalaisessa firmassa tervetuloviestit lähetettäisiin pelkästään suomeksi, jos tiedetään tulijan olevan Englannista; ehkä niillä on tavoiteltu hienoista suomen kielen eksotiikkaa tai muuten vain yritetty rohkaistaan mukaan suomalaiseen kieliyhteisöön — sori siitä.) Virallisissakin yhteyksissä Robert pitkästyy kuunnellessaan esityksiä suomeksi.

Tälle ilmiölle on oma nimensäkin: kolonialistinen mentaliteetti. Tietenkään ei voi odottaa, että kun britit lähtevät työkomennukselle alusmaihin, että he oppisivat hindiä, urdua, bengalia, jorubaa, zulua, xhosaa tai burmaa. Tai suomea. Myös me kolonialisoidut olemme sisäistäneet käsityksen, että englanti on kieli, jota meidän pitäisi puhua myös täällä Suomessa.

Kirjoittajan esimerkki on siinäkin mielessä vinoutunut, että tulijoista vain murto-osa on kotoisin Englannista tai puhuu englantia äidinkielenään (kaikki eivät puhu englantia lainkaan).

Itse työskentelen yrityksessä, joka on amerikkalaisessa omistuksessa ja työkieleni on englanti. Käytännön syistä puhun ja kirjoitan englantia esimerkiksi ruotsinkielisten kollegoideni kanssa.

Soitan tällä hetkellä kahdessa yhtyeessä, jossa toisessa soittajien äidinkielet ovat suomi, katalaani, italia ja ranska; toisessa suomi, ruotsi, unkari ja urdu. Keskenämme puhumme englantia.

Englanti on lingua franca, yhteiskieli, joka ei ole kenenkään äidinkieli. Mihin katosivat nyt ne kauniit puheet jokaisen omasta äidinkielestä, joka on osa ihmisen identiteettiä?

Katoaako sitten suomen kieli? Ehkä ei, mutta se marginalisoituu, jos puolen miljoonan Robertin vuoksi työelämässä suomi vaihdetaan englanniksi. Onko sillä sitten väliä? Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: sentimentaalinen toive, että maailmassa puhuttaisiin muitakin kieliä kuin huonoa englantia vai Robertin viihtyvyys?

Eliitin englanti, duunarien suomi

Janne Saarikivi kirjoittaa taas kolumnissaan hänelle tutusta aiheesta: suomen kielestä ja englannin ylivallasta ja on saanut aiheesta keskustelua aikaan.

Itse olin monta vuotta suomen kielen kouluttajana ja olen havainnut saman kuin Saarikivi: korkeakouluissa lienee tälläkin hetkellä kansainvälisille opiskelijoille tyypillisesti se kaksi suomen kurssia, joilla pääsee hädin tuskin alkuun. Koska akateeminen ympäristö on vahvasti englanninkielinen, motivaatiota suomen oppimiseen ei ole. Sen sijaan Saarikiven mainitsemilla duunareilla voi olla parempi kielitaito. Tämä voisi toisaalta selittyä sillä, että palvelualalla suomea on pakko osata ainakin se ”syö täällä, ottaa mukaan?”, mutta mitä olen lounaspaikalla syrjäkorvalla kuunnellut, niin ulkomaalaiset raksaäijätkin puhuvat suomalaisten kanssa suomea, toisin kuin akateemisessa kontekstissa, jossa kaikki suomenkieliset vaihtavat englantiin, jos paikalla on joku ei-suomenkielinen.

Ehkä kyse on myös oppimisen tavoista: akateemiset ihmiset oppivat kieliä akateemisilla tavoilla: käydään kielikurssit ja ostetaan oppikirjat ja pelätään tehdä virheitä. Menikö se astevaihtelu ja vokaaliharmonia oikein? He jotka oppivat kielen kuuntelemalla ja puhumalla tekevät enemmän virheitä, mutta ainakin pystyvät kommunikoimaan.

Sitten taas väitetään, palvelualoilla on niin kova työvoimapula, että suomen kielen taitosia työtekijöitä ei esim. tarjoilijoiksi tai kassatyöntekijöiksi tahdo saada. Kesällä huomasin, kuinka erään kahvilan kassalla selvästi aasialaisen oloinen nuori nainen yritti vahvasti murtaen mutta urhoollisesti asioida suomeksi. Kassa tosin ei puhunut suomea, vaan halusi puhua englantia. Asiakas taas ei ilmeisesti osannut englantia. Onhan se harmillista, että jos joku näkee vaivaa opiskellakseen niin marginaalisen ja helkkarin vaikean kielen kuin suomi, ei voi kielitaidollaan tilata edes kahvia.

*
Tämän blogipäivityksen jatkoksi soveltunee havainto siitä, miten kaikki äärioikeistolainen, rasistinen ja äärinationalistinen liikehdintä on suureksi osaksi ulkomaalaisilta esikuvilta apinoitua.

Minun nuoruudessani äärioikeisto oli skinejä, ja skinheadit olivat 70-luvulla nuorisoliike Britanniassa. Nimeään myöten englanninkielinen muotisuuntaus, joka ihannoi tiettyjä tuotemerkkejä tarkemmin kuin Voguen lukijat. Suomessa liike oli vahvimmillaan kenties 90-luvulla ja nahkapäiksi niitä kutsuttiin, mutta miksi suomenkielinen nimitys kuulostaa heti haukkumanimeltä tai vähintään juntilta, jos kerran ovat niin isänmaallisia?

Ennen koronaa Suomessakin oli samanhenkinen liike Soldiers of Odin. Nimi tietysti englanniksi, koska englanniksi se kuulostaa niin paljon coolimmalta ja perään joku random ruotsalainen pakanajumaluus. Perinteisestihän tässä viiteryhmässä on vastustettu myös pakkoruotsia ja nähty ruotsalaiset ”homoina”, mutta ehkä viikinkeihin on sen verran etäisyyttä, että ne ovat turvallisia esikuvia.

Ylipäätään kaikki natseilu näin suomalais-ugrilaisesta näkökulmasta on vähän ristiriitaista: natsien pseudorotuteorioiden mukaanhan me olemme liian länteen eksyneitä mongoleja (joille tosin poliittisista syistä natsi-Saksa antoi statuksen ”melkein arjalaisina”).

Vielä typerämpää se on esimerkiksi venäläisten keskuudessa, koska samojen teorioiden perusteella slaavit ovat rodullisesti pohjasakkaa (vaikka ovatkin ”arjalaisia”; sanoinko jo että nämä ovat pseudoteorioita?). Esimerkiksi Venäjän ”natsisminvastaisen” operaation keihäänkärkenä toimiva palkkasoturiorganisaatio Wagner on nimeään myöten avoimen natsimielinen (jotenkin vaikkapa Erik Satie ei toimisi nimenä samalla tavalla) ja sen riveissä taistelee monia natseja. Varmaan hekin ovat jollakin tavalla selittäneet tämän kognitiivisen dissonanssin parhain päin.

Samoin koko kulttuurisota meemeineen on amerikkalaista alkuperää. Vulgaarioikeiston käsissä ei ainakaan suomalainen kirjallisuus kulu. Jos suomen kieltä puolustetaan, niin vain silloin kun hyökätään maahanmuuttajien kielitaitoa vastaan ja silloinkin ”Suomenkieli” kirjoitetaan väärin.

Onko sillä sitten pitkällä aikavälillä väliä säilyykö suomen kieli vai korvautuuko se esimerkiksi englannilla? Ehkä ei. Nythän jo nuoriso keskenään puhuu sujuvasti suomea ja englantia sekaisin, mitä heitä kuulee bussissa tai ostoskeskuksissa ja aina tulee joku mikaeljungner tweettaamaan, että Suomenkin pitäisi vaihtaa englanti viralliseksi kieleksi, jotta pystyisimme ilmaisemaan itseämme eurooppalaisesti. Ehkä se on vain turhaa sentimentaalisuutta haikailla sen perään, että pienemmät kielet ja kulttuurit säilyisivät globaalissa ”monikulttuurisuudessa”. Aina voi keksiä hyötynäkökulmia, miksi suomen kielen taito on tärkeä niin suomalaisille kuin ulkomaalaisille, mutta viime kädessä kysymys on siitä arvostaako sellaisia asioita kuin suomen kieli vai ei.

Ehkä tulevaisuudessa yhteiskuntamme jakaantuu heihin, jotka puhuvat huonoa suomea ja heihin, jotka puhuvat huonoa englantia.

Ruokapäivitys

Globaalin tilanteen muututtua pari vuotta sitten epävarmemmaksi ostin säilöön purkillisen sika-nautalihasäilykettä, eli nötköttiä (vaikka parisuhde onkin vegaani), koska nötkötti on hernarin ja näkkileivän lisäksi ainoa elintarvike, joka kestää ydinsodan. Nötköt on muuten dagenefterin ohella ainoa ruotsinkielinen sana, jota suomalainen mies voi käyttää uskottavasti. Englanniksi se on spam, josta roskapostin hellittelynimi tulee Monty Pythonin sketsin innoittamana. Pitäisikö sitä pohjoismaalaisittain alkaa kutsua nötköttipostiksi?

Nötkötille ei ole olemassa yhtään guormet-reseptiä, mutta uskottavin tarjoiluehdotus on nauttia tuote suoraan purkista, mielellään puukolla, joko yksin poikamiesyksiössä tai leirinuotiolla suomenpystykorvan seurassa. Hätävaraluonteestaan johtuen tämä säilyke oli kuitenkin mennyt vanhaksi. Jääkaapissa olisi tofua.

Tietenkään en heittänyt säilykettä pois. Jos se ydinsota kuitenkin tulee. Silloin ei ole varaa kursailla.

Säilykkeistä tuli mieleen legendaarinen Kippari-Kallen pinaattisäilyke, jota en lapsena osannut yhdistää varsinaiseen tuoreeseen pinaattiin ja nyt kun mietin, niin enpä ole pinaattia koskaan nähnyt säilykkeenä. Ehkä sitä on Amerikoissa syötetty lapsille terveyssyistä. Kaikki tietävät anekdootin, jonka mukaan pilkkuvirhe jossain ravintosuosituksissa antoi aiheen myytille, jonka mukaan pinaatissa olisi poikkeuksellisen paljon rautaa, jonka vuoksi siitä saisi supervoimat. Voin kuvitella, että mössöinen ja mahdollisesti fermentoitunut pinaattisäilyke ei ole ollut lasten herkkua ja on tarvittu animaatio sitä propagoimaan.

Lapsuudesta muistan Sun Maid -rusinat ja logon aurinkoisen neidon, tuon eksoottisen tumman kaunottaren. Joillekin naisihanne on puurohiutalepakkauksen vaalea Elovena, minulle se on aina ollut auringonkultainen viinirypäleenpoimijaneito.

Se onkin miessukupuolen ikiaikainen kysymys: Sun Maid vai Elovena?

Etymologiaa ja esoteriaa

Etymologia, eli sanojen alkuperää tutkiva kielitieteen haara, on mielenkiintoinen ja viihdyttävä tieteenala. Huomasin, että tämän alan asiantuntija Janne Saarikivi oli päässyt MTV:n uuteen Sanansaattajat-ohjelmaan tuomaroimaan. Katselin, tai pikemminkin toisella korvalla kuuntelin jakson, joka oli ihan viihdyttävä. Urbaaneina legendoina leviäviä, ei-tieteellisiä selityksiä sanojen alkuperästä kutsutaan kansanetymologioiksi, ja ohjelma on hyvä osoitus siitä, että niitä voi kuka tahansa keksiä.

Kirjoitin jo aikaisemmin Facebookin kieli- ja historiaharrastajien ryhmistä. Niissä keksitään välillä aika mielikuvituksellisiakin etymologioita, joilla perustellaan milloin mitäkin agendaa.

Etymologia, siis akateemisena tutkimuksena, on siitä jännää, että toisaalta se on helppoa ja lähes ilmiselvää, välillä hyvinkin vaikeaa ja ulkopuoliselle lähes esoteerista. Suomalaisen on helppo tunnistaa esim. viron kielen sanoja. 60% sanavartaloista on samoja ja amatöörinkin huomaa, että järv ja saar ovat muuten samoja kuin suomessa, paitsi että sanan lopusta /i/ on pudonnut pois. Hieman vaikeampaa on perustella, miksi esim. suomen pää ja unkarin fej ovat sama kantaa. Amatöörille paljon selvempää on, että kun maan nimessä Suomi on sana suo, täytyy sen merkitä, että Suomessa on paljon soita ja nimi on tullut siitä.

Mikäpä minä olen väittämään muuta, en minäkään varsinaisesti mikään etymologian asiantuntija ole ja monista innovaatioista tulee mieleen, että voihan se olla noinkin.

Sitä muuten ihmettelen, eikö kukaan ole huomannut, että Pariisissa on Seine-joki ja Pohjanmaalla Seinäjoki? Seine-joen tangomarkkinat, anyone?

Eräs suosikkini on sana ”poika” eurooppalaisissa kielissä. Viroksi se on poeg, joka on aivan selvä tapaus. Unkariksi sana on fiú, joten olisi helppoa olettaa sen tulevan latinasta, jossa se on filius, onhan se siitä lainattu ranskaan muodossa fils. Vaan eipä olekaan, vaan unkarin fiú on samaa alkuperää kuin suomen poika, joka on vanha kantauralilainen sana. Olisi kenties luontevampaa olettaa, että poika olisi lainasana, onhan se ruotsiksi pojke ja englanniksi boy ja suomessa on näistä kielistä paljon lainasanoja. Suunta on kuitenkin toinen: ruotsin sana on lainattu suomesta (kerrankin näin päin), eikä sillä ilmeisesti ole yhteyttä englannin sanaan boy. (Myös romaniassa näyttäisi olevan sana fiu, mutta siitä en tiedä sen tarkemmin mitään.)

Ei siis ihme, että etymologia vaikuttaa ulkopuolisen silmin vähintäänkin epäintuitiiviselta ja ehkä jopa salatieteeltä. Mutta näin se vaan menee.

LISÄYS:

Sigurd Wettenhovi-Aspa näyttää pohtineen samoja etymologioita vuoden 1933 Iltalehdessä.

Pelastaako tekoäly suomen kielen?

Nothing to see here. Tämä on vain linkki Teivo Teivaisen artikkeliin ”Pelastaako tekoäly suomen kielen?” Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 3/2020, mutta nyt se on nostettu uudelleen esiin. Artikkeli ehkä lähtee vähän liian kaukaa ja harhailee siitäkin kauemmaksi, mutta sen pointti on, että kenties konekäännökset pelastavat pienet kielet, kun kaikkien ei tarvitse alistua englannin ylivallalle voidakseen kommunikoida keskenään. Uhka vai mahdollisuus? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun koneet tyhmentävät meitä, kun ulkoistamme osaamisemme niille. Ehkä siinä on kuitenkin pointtinsa: ehkä esimerkiksi aasialaisten kanssa tulevaisuudessa kommunikoidaan rallienglannin sijaan tekoälykääntäjän kautta. Kiinan ja japanin kielen vahva suomalaisosaaminen taitaa olla utopiaa.

Aikaisemmin kirjoitin vironkielisistä ”jutturoboteista”, eli chatboteista ja siitä, kuinka tärkeää on, että kielimalleja harjoitetaan myös pienten kielialueiden materiaalilla. Virossa kielen säilyttäminen on otettu vakavammin kuin Suomessa. Sitten kun sadan vuoden päästä viimeinen ugrimugri henkäisee viimeisen perkeleensä robottikuutti kainalossaan, jää maailmaan sentään suomea ja viroa puhuva tekoäly.

Muista uutisista: kirjoitin aikaisemmin huonosti käyttäytyvistä vanhuksista internetissä ja viittasin Oskari Onnisen kolumniin. Nyt Onninen jatkaa uudessa kolumnissaan samaan suuntaan kuin minä. Jutun ingressissä kerrotaan: ”Nuorten sijaan teknologisesti myöhäisherännäiset aikuiset ovat yleensä niitä, jotka eivät osaa käyttää sovelluksia saati käyttäytyä niissä”. Aivan täysin ei tekstissä ole tälle katetta: Onninen kirjoittaa halpiskrääsää myyvästä Temu-sovelluksesta, ja siitä kuinka odotusten vastaisesti sen käyttäjiä eivät olekaan nuoret, vaan yli 60-vuotiaat. Samoin hän viittaa Jonathan Haidtin kirjaan The Anxious Generation (ei suomennettu), jonka mukaan nuorten mielenterveysongelmat johtuvat älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta. Haidtin väitteissä on varmasti perää, mutta väittäisin niiden ongelmien koskevan kaikkia ikäryhmiä, ei vain nuoria. Mielestäni hän ei kuitenkaan kovin hyvin perustele onko todella näin, eikä väitettä ”aikuiset eivät osaa käyttäytyä netissä” käsitellä itse tekstissä.

Onneksi FB:n kommenteissa kuitenkin vetäytyvästä hiuslinjasta päätellen keski-iän ylittäneet kommentoijat todistavat Onnisen väitteet käytöstavoista oikeaksi.

Nykyvanhukset ovat vapaan kasvatuksen tulos.

Englannin ylivallasta lisää

Ensimmäisenä oireena kielen kuolemasta pidetään sitä, että kielen äidinkieliset puhujat alkavat käyttää keskenään jotain muuta kieltä, joka siten syrjäyttää heidän uhanalaisen äidinkielensä. Suomalaisten tapauksessa tuo kieli on englanti.

Ainakaan vielä kaksi keskenään keskustelevaa suomalaista ei normaalioloissa puhu englantia toisilleen, mutta jos joukossa on joku ei-suomenkielinen, on tilanne toinen. Näin käy etenkin verkossa, jonka virallinen kieli on englanti, ja monissa ryhmissä suomalaisetkin kirjoittavat toisilleen englanniksi.

Facebookissa jopa suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuureja koskevat keskusteluryhmät ovat englanninkielisiä nimeä myöten. Ryhmissä on etenkin suomalaisia ja virolaisia sekä joitakin pienempiä suomensukuisia kieliä puhuvia, ja kaikki kommunikoivat keskenään englanniksi. Aioin jo aloittaa keskustelun aiheesta, mutta annoin olla. Käytäntöhän sen sanelee. Sitä voisi kuvitella, että suomalais-ugrilaisista kielistä kiinnostuneet osaisivat useampaa kuin yhtä suomalais-ugrilaista kieltä, mutta ilmeisesti lähin yhteinen kieli on englanti.

Ja jos ei englanti, niin mikä sitten? Venäjä?

Englanti on kaikille tutuin vieras kieli, muita ”suuria” kieliä kuten ranskaa tai saksaa puhuu niin harva, että edes kieliharrastajien ryhmässä ei törmää keskenään kahta sujuvasti niitä puhuvaa.

Facebookin historia- kieli- ja kulttuuriharrastajien ryhmissä leviää lähes salaliittoteorian tasoisia teorioita kielten ja kansojen alkuperästä. En lähde erittelemään teorioita tässä, mutta yhteenvetona suomalaisten sukukansoja ovat ainakin seuraavat: kiinalaiset, japanilaiset, foinikialaiset (koska ”Finland”), etruskit, baskit, skyytit (koska alkaa s-kirjaimella), sumerilaiset (samasta syystä), intiaanit, skotlantilaiset (koska Kaledonia = Kalevala), muinaiset egyptiläiset, atlantislaiset ja niin edelleen.

Ja miksipä eivät kaikki kansat olisi veljiä keskenään?

Paitsi ruotsalaiset, joille näissä tarinoissa varataan aina pahiksen rooli.

Sen lisäksi suomalaiset ovat keskeisten eurooppalaisten hallitsijasukujen perustajia. Tästä todisteena on sanan queen etymologia, joka tulee paikannimestä Kainuu.

Etruskien ja suomalaisten kielisukulaisuutta olen kuullut perusteltavan sillä, että molemmissa kielissä on paljon taivutuspäätteitä.

Tosiasiassa sanantaivutus ja päätteet eivät ole maailman kielissä mikään poikkeuksellinen ilmiö, vaikka suomalaiset pitävätkin sitä suomen kielen erityispiirteenä. Usein esimerkkinä agglutinoivista, eli päätteitä käyttävistä kielistä mainitaan turkki. En osaa turkkia sanaakaan enkä tiedä sen kieliopistakaan mitään, mutta muistan kuinka opetin aikoinani suomea samassa tilassa, jossa pidettiin myös turkin kielen tunteja. Opettaessani tuijottelin seinää, joka oli tapetoitu turkin taivutuskaavoilla. Kovin näyttivät samanlaisilta kuin esimerkiksi unkarissa.

Keskusteluryhmien etymologiat ovat melko hapokkaita: esimerkiksi sana rako ja rakastella ovat samaa kantaa, koska naisella on jalkojensa välissä rako, jota rakastellaan. Mitään tieteellistä näyttöä asiasta ei ole, mutta voihan se olla niinkin, kuten tavataan sanoa. Näitä on aika vaikea falsifioida. En sitä paitsi ole mikään etymologian asiantuntija muutenkaan.

Näiden etymologiaharrastajien ongelma tuntuukin olevan, että ainoa vieras kieli, jota he osaavat, on englanti. Silloin suomi saattaa näyttää eksoottiselta poikkeukselta ja jos näitä ”poikkeuksia” löytyy toisistakin kielistä, niiden välillä täytyy olla yhteys.

Ennen sentään oli kunnollista. Suosittelen lukemaan Kai Donnerin matkakirjan Siperian samojedien keskuudessa (tai kuuntelemaan äänikirjan).

Lähtiessään Siperiaan tutkimaan suomensukuisia kansoja, Donner puhui äidinkielensä ruotsin lisäksi ainakin saksaa, mutta ei esimerkiksi venäjää. Minulla ei ole tarkkaa tietoa hänen muusta kielitaidostaan, mutta Wikipedian mukaan hän oli opiskellut ennen matkalle lähtöään Budapestissa ja Cambridgessä, joten oletan hänen osanneen myös unkaria ja englantia. Matkatessaan Venäjän poikki keskusteli hän palvelusväen kanssa saksaksi ja oletettavasti Venäjän säätyläiset osasivat siihen aikaan myös saksaa. Tsaarinhovin kieli luonnollisesti oli ranska. Venäjän Donner oppi matkallaan siinä sivussa, parin kuukauden aikana.

Parissa kuukaudessa Donner oppi myös samojedikieliä kuten selkuppia ja kamassia niin paljon, että saattoi tutkia näiden kansojen kulttuuria ja kieltä. Kahden vuoden matkan tuloksena Donner kirjoitti näiden kielten kieliopit. Kaikki tämä siperialaisella tundralla 40-50 asteen pakkasessa, lähteenä luku- ja kirjoitustaidottomia metsästäjä–keräilijöitä, jotka puhuivat toisistaan poikkeavia murteita eivätkä aina edes ymmärtäneet, miksi Donner tenttasi heiltä sanoja ja lauseita.

Sen sijaan me lämpimissä luokkahuoneissa ja kielistudiossa, taitavien opettajien, oppikirjojen ja interaktiivisten sovellusten avulla kamppailemme oppiaksemme edes yhden vieraan kielen sujuvaksi. Useimmille tuo kieli on englanti, toinen vieras kieli on jo vähän harvinaisempi.

Globalisaatio tarkoittaa tässäkin asiassa moninaisuuden kaventumista.

Englannin kielen ja amerikkalaisen kulttuurin tylsästä ylivallasta (Saarikivi)

Apu-lehti julkaisi verkkosivuillaan Janne Saarikiven esseen englannin kielen ylivallasta. Alunperin teksti on ilmestynyt Image-lehdessä vuonna 2017. Luullakseni olen lukenut jutun aikaisemminkin, toisaalta Saarikivi on kirjoittanut samasta aiheesta niin useaan otteeseen, että ei tässä sinänsä mitään uutta ole.

Kuten Saarikivi kirjoittaa, on Suomi muuttumassa kovaa vauhtia englanninkieliseksi ja vauhti on vain kiihtynyt tekstin kirjoittamisen jälkeisinä kuutena vuotena. Vuonna 2017 Saarikivi listasi, että Finnkinon elokuvateattereiden 37:stä elokuvasta 24 on englanninkielisiä, käännöskirjallisuudesta yli 60 prosenttia käännetään englannista, koululaisista 95 prosenttia lukee ensimmäisenä kielenä englantia, radiossa soitettavasta musiikista kaksi kolmannesta englanninkielistä. En jaksa hakea päivitettyjä tilastoja, mutta tuskin trendi ainakaan laskuun on kääntynyt.

Samaan aikaan vuonna 2024 Helsingin Sanomat tekee uutisen Aalto-yliopiston opiskelijasta Väinö Jalkasesta, joka ei kandityössään käyttänyt lainkaan englanninkielisiä lähteitä. Suomalaiset yliopistot ovat jo niin vahvasti englanninkielen saturoimia, että tämäkin ylittää uutiskynnyksen. Toisaalta, Jalkanen käytti työssään suomeksi, viroksi, ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, ranskaksi, italiaksi, saksaksi, unkariksi ja puolaksi kirjoitettuja lähteitä, mikä on siinä määrin kunnioitettavaa, että voisi ollakin uutiskynnyksen ylittävä tekijä.

Toisena yksityiskohtana huomio, että kotimaisen kirjallisuuden professori allekirjoittaa sähköpostiviestinsä seuraavasti:

Professor
Finnish Literature
20014 University of Turku
Finland

Kun kotimainen kirjallisuus on lähes määritelmällisesti kirjoitettu jommallakummalla kotimaisella kielellä (vaikka tätäkin on kyseenalaistettu), voisi olettaa että professorin työsähköpostien vastaanottaja osaisi jompaakumpaa näistä kielistä. Mikä sitten saa kotimaisen kirjallisuuden professorin vaihtamaan allekirjoituksensa englanniksi, en osaa sanoa, mutta jonkinlainen näennäinen kansainvälistyminen lienee tässä ihanteena.

En sinänsä vastusta englannin kieltä. Työnkuvaani kuuluu kielikurssien myynti yritysasiakkaille (ota yhteyttä räätälöidyn tarjouksen saadaksesi!) ja englannin kieli jyrää meilläkin. Prosentit lienevät liikesalaisuuksia, mutta puhutaan selkeästä enemmistöstä. Seuraavana on suomi vieraana kielenä, sen jälkeen asiakaspalveluruotsi — muut kielet ovat hyvin marginaalisessa osassa. Niiden rooli on enemmän harrastusluontoinen, siksikin että kielitaidon saaminen tasolle, jossa sitä voi käyttää työkielenä, on pitkä prosessi. Voi olla vaikea perustella työnantajalle, miksi espanjan alkeiskurssi on tarpeellinen, jos siitä ei ole välitöntä hyötyä. Jos espanjaa ei ole aloittanut opiskelemaan jo peruskoulussa, on se yleensä vain harrastus, ja kovin harva aloittaa.

Englanti on se kieli, jolla kaikki kommunikoivat (usko englannin ylivertaisuuteen on itseään toteuttava ennustus) ja jota ilman ei pärjää missään asiantuntijatehtävässä. Itsekin käytän englantia päivittäin ja se on vahvin (vieras) kieleni.

Englannin kielen osaamisesta on tullut lukutaidon kaltainen metataito, joka on välttämätön muiden taitojen kartuttamiseksi. Jos pitäisi listata nykyajan nuorelle taitoja, joita pidän välttämättöminä, listalla olisivat ainakin seuraavat kolme:

Looginen päättelykyky / yleinen luetunymmärtäminen
Tietotekniset taidot
Englannin kieli.

Yleisellä luetunymmärtämisellä tarkoitan kielestä riippumatonta kykyä ymmärtää lukemaansa ja lukemansa syy–seuraus -suhteita, omaksua asioita ja muodostaa koherentteja argumentteja. Tietoteknisillä taidoilla tarkoitan perustaitoja, kuten hardwaren päivitystä, toimisto-ohjelmien käyttöä ja etenkin tiedonhakua verkosta, joskin tulevaisuudessa joku koodaaminen voi tulla lähes kansalaistaidoksi ja osaksi perustietoteknistä osaamista.

Yhteistä näille taidoille on, että ne ovat avain muiden taitojen oppimiseen. Jos haluan oppia vaikka bassonsoittoa, psykologiaa, kokkaamista, koodaamista tai vaikkapa toisia kieliä, englannin kieli on ylittämätön apu, koska niin paljon oppimateriaalia on saatavilla verkosta englanniksi.

Olen silti samaa mieltä Saarikiven kanssa, oli se sitten miten naiivin romanttista hyvänsä: omaa äidinkieltään olisi hyvä vaalia ja kenties opiskella siihen sivuun joku toinenkin vieras kieli, koska monokielinen maailma on tylsä. En edes tiedä, mitä muotisana monikulttuurisuus tarkoittaa, mutta kun maailmaa katsoo, trendinä on englannin kielen ja kulttuurin ylivalta. Koko maailma mussuttaa samoja prosessoituja burgereita, kuuntelee samaa kompressoitua tusinapoppia, tuijottaa samoja Tiktokin videoita ja mongertaa rallienglantia.

Sellaisen huomautuksen syy–seuraus -suhteeesta tekisin, että kun Saarikivi vertaa esim. Indonesian ja Yhdysvaltain vaalien uutisointia, en pitäisi syynä jälkimmäisen kattavampaan uutisointiin englannin kielen valta-asemaa, vaan englannin kielen valta-aseman syynä pidän amerikkalaisen politiikan valta-asemaa. Kielessä itsessään ei ole mitään, mikä perustelisi sen levikin, vaan se on levinnyt 2. maailmansodan jälkeisen Yhdysvaltojen taloudellisen, sotilaallisen ja kulttuurisen ylivallan mukana. Tämä tietenkin jyrkentää kierrettä: englanti on ainoa kieli, jota ymmärretään, joten se on ainoa kieli, jolla luetaan uutisia. Kieli ja kulttuuri toki ovat toisiinsa sidoksissa, mutta en samaistaisi niitä.

Totta kuitenkin on, että maailma yksipuolistuu, niin kielellisesti kuin kulttuurillisestikin. Suoratoistopalveluita kuten Spotifytä tai Netflixiä selatessa tulee kuvitelma kulttuurin runsaudesta: niin paljon kuunneltavaa ja katsottavaa on sormien ulottuvilla, varmasti loppuelämäksi yli oman tarpeen. Kuitenkin suurin osa on sitä samaa. Jos elokuvia tai sarjoja on tarjolla muilla kielillä kuin englanniksi, on nekin tehty samaan amerikkalaiseen formaattiin. Musiikki kuulostaa yhä enenevissä määrin samalta, jopa niin sanottu maailmanmusiikki (mikä typerä nimi) on suureksi osaksi pop-muottiin sovitettua.

Millainen sitten olisi tv-sarja tai musiikkikappale, joka ei olisi sovitettu amerikkalaisen populaarikulttuurin muottiin? Emme osaa edes kuvitella.

Toki Spotifystä on mahdollista tehdä löytöjäkin ja se on myös hyvä väylä marginaalimusiikin levittämiselle, mutta karu tosiasia on, että kuunnellun musiikin kärki levenee ja häntä kapenee. Tähän voi hakea syytä ns. Matteus-efektistä tai Pareton laista tai jostain vieläkin jyrkemmistä tilastollisista yleistyksistä: yhä pienempi määrä musiikkia saa yhä suuremman määrän kuunteluita. Kun tähän vielä lisätään Spotifyn epätasa-arvoinen tuloutuspolitiikka, uhkana on marginaalin katoaminen vielä kapeampaan marginaaliin.

Vaikka globalisaatio voisi olla mahdollisuus maailman kulttuurilliseen ja kielelliseen moninaistumiseen, suunta on päinvastainen. Onko tulevaisuudessa esimerkiksi J.K. Paasikiven kaltaisia polyglotteja? Hän käsittääkseni osasi ainakin venäjän, ranskan, saksan, ruotsin ja latinan kieltä sujuvasti. Onko suomalaisen kulttuurin tähtihetki nordic noir -trillerin saaminen Netflixiin? Onko tämä kaikki tylsää, yksipuolista ja latteaa, vai onko vika minussa?

Chat GPT keskustelee viroksi

Englanti on globalisaation kieli, joka on myös ollut tietokoneiden äidinkieli ja Internetin kansalliskieli. Onkin pieniä kieliä ajatellen vain positiivista, että tekoäly toimii myös muilla kielillä, myös meidän eksoottisilla ugrilaiskielillämme. Raportoin aikaisemmin kokemuksistani Chat GPT:n käyttämisestä suomeksi, mutta kokeilin sitä myös viroksi. Käytössä oli sen 4. versio. En ole natiivi vironpuhuja, mutta ainakin minun kirjalliseen kielikorvaani tekoälyn viro kuulosti natiivitasoiselta.

Valitettavasti samanlaisia virheitä Chat GPT tekee viron kanssa kuin suomenkin — faktat ovat usein pielessä. Siinä missä Chat GPT uskotteli minulle, että Tulitikkuja lainaamassa on Leena Landerin teos, se ainakin suostui korjaamaan virheensä, mutta vironkielisen botin kanssa ajauduin väittelyyn, eikä se millään suostunut korjaamaan virhettään, vaikka generoin vastauksen seitsemän kertaa:

Vabandust, kuid seal on eksitus. ”Hingede öö” on August Gailiti teos, mitte Karl Ristikivi oma. August Gailit oli Eesti kirjanik, kes oli tuntud oma värvika ja lüürilise stiili poolest, ja ”Hingede öö” on üks tema tuntumaid teoseid. Karl Ristikivi on samuti tuntud Eesti kirjanik, kuid tema loomingu hulka ”Hingede öö” ei kuulu.

Toisin kuin Chat GPT jankkaa, Hingede öö (1953) todellakin on Karl Ristikiven romaani, joka itse asiassa ilmestyi suomeksi viime vuonna nimellä Sielujen yö (2022, suom. Jouko Vanhanen). Ymmärrän tietenkin, että kaikkea maailman tietoa ei Chat GPT:llä ole käytettävissä ja että pienissä kielissä opetusmateriaali on ollut suppeampaa, mutta hämmentävää on, miten jääräpäisesti tekoäly tarrautuu vääriin tietoihinsa.

Kulttuurilehti Sirpissä on ilmestynyt myös Kurmo Konsan kirjoittama artikkeli vironkielisestä Chat GPT:stä heille, jotka viroa osaavat lukea (tai jotka pyytävät Chat GPT:tä kääntämään artikkelin). Siitä opin, että chatbot on viroksi ”jutturobotti”. Ehkä sitä voisi käyttää suomeksikin.

Kirosanoja eri kielissä, eli kuinka olla vulgaari ympäri Itämerta

Helsingin sanomat uutisoi etelänaapurissamme Virossa nuorten keskuudessa leviävästä suomenkielisestä kirosanasta, jonka kaikki varmaan arvaavatkin. Kuten jutusta selviää, viron kielessä on olemassa sama sana muodossa vitt, kun taas u:llinen muoto on sanan illatiivi, jota voi käyttää kehotettaessa jotakuta painumaan vittuun. Virossa, kuten Suomessakin vanhojen ihmisten keskuudessa, vittu on ollut poikkeuksellisen ruma, eli ropp sana, jota ei ole viljelty välimerkinomaisesti. Nyt kuitenkin jutun mukaan sen käyttö on yleistynyt myös virossa ja nimenomaan samassa muodossa kuin suomessa.

Kieltämättä virosta onkin puuttunut sellainen ytimekäs ja terävä kirosana, jota voi käyttää kun oikein vituttaa. Englanniksihan fuck ja ruotsiksi fan ovat foneettisesti ja käyttöalaltaan samankaltaisia, vaikka merkitykseltään täysin poikkeavia. Näistä ruotsin fan on kenties lievin, jota Solsidanin Fredrik Schillerkin voi käyttää. Tosin käytössä vittu ja fuck ovat myös kuluneet. Ruotsiksi on olemassa myös sana fitta, mutta tietääkseni sitä ei käytetä samalla tavalla.

Merkitykseltään sama kuin fan on viron yleisin kirosana kurat, joka taas äänteellisesti kuuluu samaan sarjaan kuin suomen perkele (joka tarkoittaa myös samaa), kuten myös suomessa ja virossa esiintyvä perse (joka virossa ei ole yhtä yleinen). Englannista ja ruotsista tällainen ”ärräpää” taas puuttuu. Ruotsiksi tietenkin on olemassa myös helvete, jonka voi tiuskaista samalla tavalla kuin suomen helvetin, mutta englannin oh hell! on jo vähän liiankin voivotteleva eikä lainkaan yhtä painokas. Viroksi helvetti on põrgu, joka särähtää sekin kivasti, mutta sitäkään ei käytetä samalla tavalla, paitsi toivotettaessa joku häipymään sinne.

Miesten sukuelimiä tarkoittavista sanoista käytössä ovat türa ja munn, joista edellinen särähtää roimasti (samalla tapaa kuin suomen kyrpä), mutta jälkimmäinen kuulostaa mielestäni ponnettomalta. Venäjäksihän tätä tarkoittavaa sanaa хуй käytetään kuten sarjaa fuck/fan/vittu. Mielenkiintoinen yksityiskohta slaavien kiroiluperinteestä on maksullista naista tarkoittava kurwa, joka on varmasti yleisin puolan ulkopuolella tunnettu sana ja joka on lainana levinnyt myös sukukieleemme unkariin (muodossa kurva). Senkin suosio varmasti perustuu ärrän päristelyyn, vaikka voi kai siitä vetää johtopäätöksiä myös näiden kansojen kaksinaisesta seksuaalimoraalista.

Ekskrementtiä kuvaavat samat monissa kielissä alkavat sibilantilla ja suhahtavat nekin kivasti, kuten englannin shit, ruotsin skit ja viron sitt, puhumattakaan saksalaisten suosikista Scheisse (ei mennä saksalaisten rikkaaseen kiroiluperinteeseen kuitenkaan tässä). Suomeksi harvoin kukaan huutaa voihan sonta! ja sanassa paska se äänne on siellä keskellä, joskin käyttökelpoinen sana sekin on asioiden mennessä pieleen, eli paskaksi. Romaanisten kielten tätä tarkoittava sana merde, merda tai mierda on sekin jälleen osoitus tremulanttien voimasta.

Yhteenvetona tästä tajunnanvirtamaisesta pohdinnastani voisi sanoa, että kieli tarvitsee painokkaan ärriä sisältävän kirouksen, jossa on tarpeen vaatimaa ankaruutta, sekä sujuvammin puheeseen vilahtavan, mutta tarvittaessa myös painokkaasti sihahtavan voimasanan.

KEVEÄN JUTUN LOPPUKEVENNYS:

Kenties maailman huonoin populaaritieteellinen kirja kielistä on Bill Brysonin The Mother Tongue (1990, ei tietääkseni suomennettu). Luin sitä kenties pari kymmentä sivua ja joka sivulla oli kirjaimelllisesti useita virheitä. Hauskin virhe kuitenkin oli väite, jonka mukaan suomen kielessä ei ole lainkaan kirosanoja.

Hänen mukaansa:

Some cultures don’t swear at all. […] The Finns, lacking the sort of words you need to describe your feelings when you stub your toe getting up to answer a phone at 2.00 a.m., rather oddly adopted the word “ravintolassa.” It means ‘in the restaurant.’

En tiedä mistä Bill on tällaista saanut päähänsä, mutta tästä viisastuneena olen jättänyt hänen muutkin kirjansa lukematta, vaikka ne ovatkin supersuosittuja tietokirjoja.

Teknologia ja uudissanat

Hakukoneen synonyymi on Google ja jos kaverisi ei tiedä jotain, pyydät häntä ”googlaamaan” asian. Jo ennen tätä kuvankäsittelyohjelmien standardi on ollut Adoben Photoshop: ”se näyttää fotoshopatulta”, ts. kuva näyttää keinotekoisesti käsitellyltä. Koronaeristys toi etätyöt kaikkialle ja niiden mukana yleistyivät Teams ja Zoom, mutta verbinä olen kuullut vain ”skypettämisestä”.

Nyt tekoälyhypen kuumin nimi on Chat GPT, jopa niin, että siitäkin on tullut lähes samalla tavalla synonyymi tekoälylle. Viikonlopun saunaillassa kaverini kohkasivat mitä kaikkea Chat GPT oli tehnyt. Tekoälyä tai lyhennettä AI ei taidettu kovin montaa kertaa käyttää.

Silti nimenä se on vähän liian hankala eikä lyhenteenäkään solju niin mukavasti, että siitä olisi käteväksi yleisnimeksi. Verbiä siitä ei saa suomeksi johdettua, eikä oikein englanniksikaan (?”I chatgpt’d”). Kieli kuitenkin kehittyy maailman mukana ja pian tarvitaan oma sanansa käsitteelle ”pyysin tekoälyä generoimaan”.

Tuskin mikään on parempaa mainosta palvelulle kuin se, että sen nimeä käytetään yleisnimenä ilmiölle. Siksi on vaikea ymmärtää sitäkään, miksi (kaikesta huolimatta) vahvan brändin omistava Twitter vaihtoi nimensä X:ksi. Twiittaaminen on käsite suomeksi ja englanniksi. Kukaan ei tule puhumaan ”äksäämisestä”.

Kukaan tulee tuskin puhumaan myöskään ”geepeeteettaamisesta”. Harmittaakohan sen kehittänyttä OpenAI-firmaa nyt, että ei tullut brainstormattua sille linjakkaampaa tuotemerkkiä? Tai maksettua mainostoimistolle? Tai pyydettyä Chat GPT:tä keksimään itselleen parempaa nimeä?

LISÄYS:
Viime vuosina, ehkäpä koronarajoitusten siivittämänä, yleistynyt ruuan kotiinkuljetus on synnyttänyt uusia firmoja, jonkin verran myös uutta sanastoa. Olen kuullut ihmisten ”wolttaavan” ruokaa, mutta en ”foodoraavan”. Tässä postauksessa kuvattua ilmiötä yritti käyttää mainoskampanjassaan markkinoille pyrkivä norjalainen Oda, jonka slogan oli ”joko odasit?”, mutta siitä päätellen, että yhtiö vetäytyi Suomesta, tuulta ei ottanut alleen sen enempää kuin firma kuin uudissanakaan.