Kategoria: kielet

Eräs mielenkiintoni kohde on keräillä tapauksia, joissa kansan tai alueen nimellä on mielenkiintoinen etymologia tai muu alkuperä. Joskus yksi on antanut nimen toiselle, joskus joku toinen. Kansojen alkuperään liittyy myyttejä ”alkukodista”, toisaalta kansan yhteys nykyiseen, usein saman nimiseen alueeseen otetaan annettuna, toisaalta kielet ja kansat samaistetaan.

Kirjoitan tämän postauksen ulkomuistista improvisoiden, enkä jaksa selailla lähdekirjallisuutta, joten toivottavasti ei mene täysin hallusinoinnin puolelle.

*
Viime aikoina karjalan kielen aktivistit ovat aktivoituneet. Epäselvyyttä on monilla ollut karjalan kielen ja Karjalan murteen suhteen. Karjalaiset olivat jo Topeliuksella yksi suomalaisten heimoista ja he puhuvat Karjalan murretta. Kuitenkin karjala on myös oma kielensä, jonka puhujista suurin osa asuu nykyisin Venäjällä. Karjalan kielen puhujia on nykyisin n. 60 000, mutta vielä 1989 heitä oli n. 131 000. Murre-erot ovat suuria, eikä karjalan kielelle oikein ole saatu yhtä virallista kirjakieltä. Alueellisesti Karjalalla tarkoitetaan laajaa aluetta Suomen itäpuolella, mutta mielenkiintoinen on Tverin Karjalaksi kutsuttu saareke Moskovan pohjoispuolella: ortodoksiuskoisia karjalaisia pakeni sinne ruotsalaisten vainoa stolbovan rauhan jälkeen 1600-luvulla.

Karjalasta etelään on Inkerinmaa. Alueen alkuperäiset suomensukuista kieltä puhuvat asukkaat ovat inkerikkoja, mutta alueelle samaan aikaan 1600-luvulla muuttaneita suomalaisia kutsutaan inkeriläisiksi tai inkerinsuomalaisiksi. Siksi 1990-luvulla inkeriläisille myönnettyä lupaa maahanmuuttoon kutsuttiin paluumuutoksi.

Pietarin alueen ympäristö on aina ollut vahvasti suomensukuisten kansojen asuma-aluetta ja vasta Pietarin kaupungin perustaminen 1703 toi venäläisiä enemmän alueelle. Vielä 1800-luvun lopulla valtaosa Pietarin läänin asukkaista identifioi itsensä ”suomalaisiksi”. Viime päivinä uutisissa on ollut sellaisia paikkoja kuin Koivisto ja Laukaanjoki ja ne ovat ihan paikkojen alkuperäisiä nimiä.

Ennen kansallisuusaatetta ja pitkään vielä senkin jälkeen ihmisten heimoidentiteetti on kuitenkin ollut epäselvä: joka kylässä kuitenkin on puhuttu vähän eri murretta eikä kukaan ole tiennyt kuuluvansa johonkin suurempaan kansaan. Uskonto oli merkittävämpi erottava tekijä ja valtioiden rajat vedettiin hallitsijoiden valtapyrkimysten mukaan.

Esimerkiksi Kalevalan merkittävä suullinen lähde, runonlaulaja Larin Paraske oli inkerikko, mutta viime aikoina on kiivailtu, kuuluuko kalevalainen kansanperinne karjalaisille, vai onko se suomalaisten kulttuurista omimista.

*

Länsirajankin takana on suomenkielisiä ja suomensukuisia kansoja. Kieliraja ei ole koskaan ollut suomen ja ruotsin välillä selkeä, mutta on mielenkiintoista sinänsä, miksi itäraja on herättänyt paljon tunteita, mutta raja Ruotsin kanssa tuntuu luonnostaan menevän Tornionjoessa, vaikka molempien kielten puhujia asuu rajan molemmin puolin. Vietin lapsuuden kesät Piteån lähellä (suomenkielisten) sukulaisteni luona ja sinne muuttaneisiin suomalaisiin törmäsi siellä täällä. Alueen alkuperäiset suomensukuiset kutsuvat kieltään meänkieleksi.

Kielitieteilijät eivät pidä sitä omana kielenään ja minustakin se kuulostaa aivan suomelta, mutta meäläiset mieluummin pitävät itseään meäläisinä kuin ”vähän huonompina suomalaisina” ja mikäpä minä olen heidän identiteettiään kiistämään.

*

Aina välillä on epäselvyyttä siitä, pitäisikö virolaisia kutsua virolaisiksi vai eestiläisiksi. Jostain syystä harvemmin on epäselvyyttä siitä, miksi svenska on suomeksi ruotsi ja suomi ruotsiksi finska. Samalla tavalla viro on suomeksi viro ja viroksi eesti ja suomi on viroksi soome. Viron kielen ja maan nimi tulee tietenkin Suomea lähinnä olevan Virumaan maakunnan nimestä, mikä on tavallinen tapa nimetä naapurimaita. Latviaksi Viro on Igaunija, mikä tulee Viron eteläisimmän maakunnan Ugandin mukaan.

Viron kieli on alun perin ollut kaksi eri kieltä: etelä- ja pohjoisviro, joista pohjoisviro on nykyään vallitseva kielimuoto. Eteläviron kieltä jatkaa võru ja jossain määrin epäselvää on, mikä on sen suhde seton kieleen. Settua puhuvat setukaiset asuvat puoliksi Viron, puoliksi Venäjän puolella ja ovat ortodokseja. Olisi helppoa tehdä yksinkertaistus, että kieli on sama, mutta luterilaisilla võrulaisilla identiteetti virolainen ja setukaisilla settulainen.

*

Suomen nimen etymologiasta ei ole täyttä varmuutta, mutta mielenkiintoinen teoria on, että suomi ja saame (ja jopa Häme) olisivat samaa kantaa.

Saamelaiset ovat suomensukuinen kansa, jonka perinteinen asuma-alue Saamenmaa sijaitsee usean valtion alueella. Aluetta kutsutaan myös Lapiksi ja sen asukkaita lappilaisiksi; saamelaisia on kutsuttu erotuksena suomalaisista lappalaisiksi, mitä pidetään nykyisin halventavana. Mielenkiintoista myös, että alueen suomen kielen murteita kutsutaan peräpohjalaisiksi, ei lappilaisiksi murteiksi.

Saamelaisia asui kivikaudella koko Suomen alueella ennen suomenpuhujien saapumista, mikä on antanut aihetta myytille siitä, että suomalaiset uudisasuttajat olisivat jotenkin ”valloittaneet” tai ”riistäneet” alueen saamelaisilta. Todellisuudessa mitään organisoitua valloitusretkeä ei ollut, vaan kivikauden aikana metsästäjä–keräilijät ramppasivat alueella satojen vuosien ajan muodostamatta pysyvää asutusta: väestöä tuli toisaalta Karjalan suunnalta, toisaalta Itämeren alueelta (mikä selittää idän ja lännen väliset murre-erot). En löydä lähdettä, mutta koko historiallisen Suomen alueella väestö laskettiin tuhansissa, joten kaikille riitti tilaa. Ylipäätään suomen ja saamen kielet erkanivat toisistaan vasta n. 1000 eaa. joten silläkään perusteella ainakaan ennen sitä ei voinut olla mitään ”kansallisia identiteettejä”, joihin valloitukset olisivat voineet perustua.

Ruotsalaisten retket Suomeen 1100- ja 1200-luvulla sen sijaan olivat organisoituja ja niiden tavoitteena oli vahvistaa kristinuskon ja kuninkaan valtaa Itämeren itärannalla. Silti olen taipuvainen uskomaan, että ruotsinkielistä väestöä on liikkunut Itämeren alueella jo kivikaudella (vesistöt yhdistivät enemmän kuin jakoivat) ja jopa Pohjanlahden molemmilla rannoilla oli ruotsinkielistä asutusta ja ennen ns. ristiretkiaikoja, mutta en löydä tälle juuri nyt lähdettä.

Melkein kaikille muille kuin suomalaisille Suomi on tietenkin Finland. Olisi kiva ajatella, että Finland olisi ”hieno maa”, mutta ilmeisesti finnit tai fennit olivat kivikautisia nomadeja ja nimityksellä on alun perin viitattu juurikin saamelaisiin.

*

Baltiassa, eli Liivinmaalla on asunut myös virolaisten lisäksi muita suomensukuisia kansoja, kuten alueelle nimen antaneet liiviläiset, jotka ovat käytännössä kuolleet sukupuuttoon. Kuitenkaan maiden nimet Latvia ja Liettua eivät tule samasta alkukirjaimesta huolimatta Liivinmaan nimestä (saks. Livland). Jotta sekaannus olisi täydellinen, on olemassa myös karjalan kielen murre livvi, joka on siis eri asia kuin liivi.

Kaukaisempi sukukansamme unkarilaiset ovat unkariksi magyarok ja suomeksikin heitä joskus kutsutaan madjaareiksi (magyar fehér bor eli kavereiden kesken Magis ei siis ole mikään tuotemerkki sinänsä). Alun perin alueella asuivat indoeurooppalaisia kieliä puhuvat pannonialaiset ja alue oli Rooman provinssi 300-luvulle asti. Kansainvaellusten melskeessä paimentolaiselämää elävät hunnit asuivat jonkin aikaa alueella ja antoivat sille nimensä ja sitä kautta nimen myös sinne myöhemmin 800-luvulla muuttaneille madjaareille.

Hunnit eivät olleet mikään yhtenäinen joukko ja heidän puhumastaan kielestä ei tiedetä mitään ja etnisistä taustoistakin vain vähän. Todennäköisesti he olivat samoja arojen turkkilaisia heimoja, joita siellä liikkui paimentolaisina. Tällaiseen myyttiseen ja sotaisaan kansaan on tietenkin helppo samaistua ja mitä vähemmän heistä tiedetään, sitä helpompi. Unkarilaisten parissa myytti hunneista polveutumisesta ei ole koskaan täysin kadonnut.

*

Kansainvaellusten aikana idästä siirtyi länteen monenmoista kansaa, joista useimmista käytetään yleisnimitystä germaanit. Samasta kannasta tulee tietenkin englannin kielen Saksan maata tarkoittava Germany. Suomen kielen saksa tulee Sachsenin maakunnasta (vrt. Viro edellä) ja se taas saksilaisten germaaniheimosta. Saksa saksaksi on Deutsch, mutta hollannin kieli englanniksi on Dutch, joka on sanana samaa kantaa, joka on tarkoittanut kansaa (monet omakieliset nimet tarkoittavat kansaa tai ”ihmistä”). Hollanniksi hollanti on Nederlandse taal, eli ”alankomaalaisten kieli”. Ranskalaisille saksalaiset ovat alemanneja, L’allemand, alueella 200-luvulla asuneiden heimojen mukaan. Venäjäksi saksalainen on немец, eli ”henkilö, joka ei osaa puhua (venäjää)” ja tästä kannasta ovat peräisin muiden slaavilaisten kielten ja mm. unkarin kielen saksalaista tarkoittavat sanat.

Ota näistä sitten selvää.

Suomessa kauppiaita on vanhastaan kutsuttu saksoiksi, koska monet keskiajalla monet saksalaiset Hansa-kauppiaat liikkuivat Itämeren alueella. Kiertelivä kaupustelijoita on kutsuttu myös laukkuryssiksi, mutta he todennäköisesti eivät olleet venäläisiä, vaan karjalaisia.

Gootit ovat paitsi kasarirokkia fanittavia mustahuulia, myös germaanikansa, joka kansainvaelluksen aikana siirtyi Rooman alueelle edellä mainittujen hunnien tieltä. Visigootit siirtyivät Espanjaan ja perustivat sinne suuren kuningaskunnan. Gootit ovat antaneet nimensä paitsi edellä mainitulle alakulttuurille, myös goottilaiselle arkkitehtuurille ja monille pseudohistoriallisille teorioille: koska Götanmaa (Gothia) kuulostaa vähän gooteilta, ruotsalaiset mielellään katsoivat polveutuvansa myyttisistä gooteista. Tästä on perua pseudohistoriallinen, gööttiläinen historiankirjoitus.

Britanniaan muuttaneet germaanit olivat angleja ja edellä mainittuja sakseja. Ja kyllä: suomen kielen sakset tulee mahdollisesti samasta kannasta. Anglit ovat antaneet nimensä alueelle nimeltä Englanti, joka on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja Isoa-Britanniaa. Angloamerikkalaiseksi taas kutsutaan sitä englantia puhuvaa kulttuuripiiriä, joka käsittää Yhdysvallat ja Kanadan.

Frankit olivat germaaninen heimo, joka antoi nimensä Ranskalle, ja se kuulostaa selkeältä.

Länsi-Euroopan alkuperäiset asukkaat olivat kelttejä. Kelttejä ovat nykyisin mm. skotit ja Walesin kymrit. Skotlannissa puhutaan englantia ja skotin kieltä, joka on englannin murre tai lähisukukieli ja siis eri asia kuin gaelin kieli, joka on siis alkuperäinen kelttiläinen kieli, gàidhlig. Myös salmen toisella puolella asuvat iirit kutsuvat kieltään ”keltiksi”, gaeilge. Kuulemma kielet ovat hyvin samanlaisia.

Britannialle nimen ovat antaneet kelttiläinen kansa bretonit tai britonit, joita asuu vielä Ranskan Bretagnessa. Kun skotit havittelevat itsenäisyyttä Britannista ja Walesiakin asia tuntuu kiinnostavan, onkin ironista että juuri keltit ovat antaneet nimen kokonaisuudelle, josta haluavat eroon.

Viikinki ei viittaa mihinkään tiettyyn kansaan, vaan viikingeiksi kutsuttiin niitä merenkulkijoita, jotka lähtivät 700–1000 -luvulla Skandinaviasta. Britanniassa ja Irlannissa viikingit perustivat asutusta ja vaikuttivat ratkaisevasti englannin kielen kehitykseen. Ranskassa viikinkejä kutsuttiin normanneiksi ja he antoivat nimen Normandialle. Normannit vaihtoivat kielensä ranskaksi ja Vilhelm I:n johdolla he valloittivat Britannian, millä oli vieläkin suurempi vaikutus englannin kieleen.

*

Idässä viikingit tunnettiin nimellä rus. Tästä on peräisin Venäjän omankielinen nimi Россия (siitä mistä nimitys Venäjä tulee, ei ole yksimielisyyttä). Nestorin kronikan mukaan viikinkipäällikkö Rurik kutsuttiin hallitsemaan alueen slaaveja 800-luvulla. Tämän historiallisuudesta ei ole täyttä varmuutta, mutta varmaa on, että viikingit perustivat tärkeiden jokireittien varrelle kauppapaikkoja. Rusien maa, eli Kiovan Rus oli alueellinen suurvalta 1200-luvulle asti ja skandinaavisesta vaikutuksesta huolimatta sen asukkaat olivat enimmäkseen slaaveja. Rus lakkasi olemasta viimeistään mongolivalloitusten jälkeen. On mahdollista, että Rus on etymologisesti samaa kantaa kuin Ruotsi.

Rusiin kuulunut Novgorod muuten säästyi mongolivalloituksilta. Muistan, että jo ala-asteen historiantunneilla puhuttiin novgorodilaisista, mutta en muista että asiaa olisi kouluopetuksessa käyty kovin perinpohjaisesti läpi ja monella saattaa olla sellainen käsitys, että esim. pähkinäsaaren rauha olisi solmittu Venäjän kanssa. Tosiasiassa Venäjää ei tuolloin ollut olemassa.

Ukraina nimenä tarkoittaa ”rajamaata”. Venäjän sotapropagandassa väitetään mm. että Ukraina ei voi olla mikään valtio, koska se on vain ”rajamaa”. Ukrainalaiset taas pitävät itseään Rusin seuraajina, olihan Rusin pääkaupunki Kiovassa, kun taas Moskova ei ollut osa Rusia.

Ajatus Moskovan tsaareista Rurikien perillisinä ja Rusin maan hallitsijoina lähti 1500-luvulta Iivana III:n, eli Iivana Julman isoisän ajoista, kun mongolien valta oli alueella lakannut. Juuri tällä perusteella nyky-Venäjä katsoo oikeudekseen kontrolloida historiallisen Rusin alueita, joita se pitää venäläisyyden syntykotina.

Venäläiset ovat slaaveja (mistä tulee monien kielten ”orjaa” tarkoittava sana; viikingit ryöstivät alueelta paljon orjia). Slaavilaisia ovat myös mm. puolalaiset, joiden kanssa Moskovan Venäjällä on ollut skismaa sen alkuajoista saakka: puolalaiset ovat katolilaisia ja venäläiset ortodokseja ja Puola oli omana aikanaan alueellinen suurvalta. Puolaksi kutsuttu alue onkin seilannut pitkin Itä-Eurooppaa sen historian ajan. Toisen maailmansodan jälkeen Puolaa siirrettiin pari sataa kilometriä länteen.

Valko-Venäjä lienee potenut jonkinlaista alemmuuskompleksia nimestään, kun se on vaatinut käyttämään itsestään nimeä Belarus, joka korostaa sen suhdetta edellä mainittuun Rusiin. Valko-Venäjän nimi tullee siitä, että valkoinen väri on symboloinut länttä, eli se on tarkoittanut Länsi-Venäjää ja mikäpä valtio haluaisi nimensä tarkoittaan jonkun toisen maan länsiosaa. Toisaalta maan autoritaarisen johtajan Lukašenkan politiikka antaa pitää tällaista tulkintaa pätevänä.

*

Venäjän alueella on aina ollut slaavien lisäksi monia eri kansallisuuksia, muun muassa edellä mainittuja suomensukuisia kansoja. Erityisesti alueella oli 1500-luvulla turkkilaissukuisia tataareja, joiden hallitsemaa Kazanin kaanikuntaa vastaan Iivana Julma kävi sotaa. Tataari-nimitys on monessa suhteessa epäselvä. Periaatteessahan tataarit eivät käyttäneet itsestään nimeä tataari ja olivat mongolien perillisiä, joskin tataarit olivat turkkilaiskielten puhujia, kun taas mongolit mongolikielten. Jossain vaiheessa vain mongolivaltion, Kultaisen ordan, perillisiä alettiin kutsua tataareiksi näiden käännyttyä islamiin (jos joku tietää tarkemmin, selventäköön).

Alueen turkkilaisiin kansoihin kuuluvat myös kazakit, jotka ovat eri asia kuin kasakat (vaikka sanalla on sama etymologinen juuri), joista jälkimmäinen on alunperin tarkoittanut vapaata ratsumiestä eikä viitannut mihinkään tiettyyn etniseen ryhmään. Kazakstan taas on valtio Venäjän eteläpuolella.

Varsinaisena turkkilaisten maana pidetään Turkin valtiota Anatolian niemimaalla. Kuitenkaan Turkkia ei ole ollut olemassa ennen kuin reilut sata vuotta sitten. Turkin valtion perusti Kemal Atatürk (kirjaimellisesti ”turkkilaisten isä”, ) ja sitä ennen alueella oli Osmani-valtio ja sitä ennen Itä-Rooman keisarikunta, jonka kieli ja kulttuuri olivat kreikkalaisia.

Jokin aika sitten turkkilaiset antoivat vaatimuksen, jonka mukaan heidän valtiotaan pitäisi kutsua nimellä Türkiye, jotta sitä ei sekoitettaisi kalkkunaan, joka on englanniksi turkey.

*

Historiankirjoituksessa Itä-Roomaa kutsutaan joskus Bysantiksi, sen pääkaupungin mukaan, jonka roomalaiset nimesivät Konstantinopoliksi ja joka nykyään on Istanbul. Itäroomalaiset taas kutuivat itseään roomalaisiksi.

Rooman valtakunnan nimi tulee tietysti Rooman kaupungista.

Rooman valtakunta on antanut nimensä myös Romanialle. Niin itäeurooppalaisena kuin Romania ulkomaailman silmissä näyttäytyy, pitävät romanialaiset itseään latinalaisen kulttuurin jatkajina. Romanian kieli ei ole slaavilainen vaan nimenomaan romaaninen kieli, kuten italia tai ranska. Ei olekaan harvinaista, että tavalliset romanialaiset puhuvat ensimmäisenä vieraana kielenä englannin sijasta ranskaa.

Myös naapurimaassa Moldovassa puhutaan romaniaa. Moldovan romaniaa kutsutaan joskus myös moldovan kieleksi, mutta kyseessä on pikemminkin poliittinen kuin kielitieteellinen kiista. Monet kannattavat maiden yhdistymistä, mutta olen ymmärtänyt, että into Moldovan puolella on suurempi.

Romanialaisia ei pidä sekottaa romaneihin, jotka ovat alun perin Intian suunnalta peräisin oleva perinteisesti kiertolaisena elävä kansa. Olen kuullut, että romanien nimi tulisi nimenomaan Romaniasta — jossa on aina ollut merkittävä romanivähemmistö — mutta ilmeisesti näin ei ole. Romanien alkuperäksi on epäilty myös Egyptiä, mistä tulee englannin nimitys gypsy.

*

Iran on iraniksi Iran, eli ”arjalaisten maa”, kun taas nimitys Persia on peräisin kreikkalaisilta. Iranilaisten kieli farsi (tai alun perin parsi, mutta koska arabit eivät osaa lausua p-äännettä, tuli siitä farsi) on indoeurooppalainen kieli, toisin kuin esim. samoilla kirjaimilla kirjoitettava arabia, joka on seemiläinen kieli. Iranilaisten kieli on siis (hyvin kaukaista) sukua Euroopassa puhuttaville kielille, kuten saksalle, ranskalle tai venäjälle, mutta ei esim. arabialle.

Tähän asti kaikki on selkeää.

Arjalaisuuteen on liitetty monenmoisia myyttejä ja esoteerisiä teorioita sen jälkeen, kun havaittiin intialaisten klassisen sivistyskielen sanskritin olevan sukua eurooppalaisille kielille, mistä muodostettiin edellämainittu indoeurooppalainen kielikunta. Samalla oletettiiin myyttinen arjalaisten ”rotu”, joka olisi valloittanut Intian, Lähi-idän ja puoli Eurooppaa ja kävisi sotaa muita ”rotuja” vastaan. Samaan aikaan Troijan kaupungin arkeologisista kaivauksista Heinrich Schliemann löysi hakaristejä, jotka ovat tunnetusti myös intialaisia symboleja. Pseudotieteelliset teoriat arjalaisesta rodusta ovat peräisin Émile-Louis Burnoufilta, toisaalta myös okkultistilta ja spiritismin äidiltä Helena Blavatskyltä, joka uskoi arjalaisten olevan atlantislaisista periytyvä viides ”juurirotu”.

Arjalaisten uskottiin olevan peräisin Kaukasusvuorilta, minkä vuoksi valkoihoisia vieläkin amerikkalaisessa väestönlaskennassa kutsutaan kaukasialaisiksi, caucasian.

Anekdoottina: soitan yhtyeessä, jonka jäseninä on suomalainen, unkarilainen, pakistanilainen (urdu) sekä suomenruotsalainen. Kysymys: ketkä ovat arjalaisia ja ketkä eivät?

Edellä mainitut romanit muuten ovat arjalaisia.

*

Olin pettynyt, kun kuulin että Chile ja chili eivät ole etymologisesti samaa juurta, kuten eivät ole Peru ja perunakaan, vaikka kyseiset vihannekset ovat sieltä päin kotoisin. Sen sijaan iloiseksi teki tarina siitä, että Jukatanin niemimaan nimi tulee mahdollisesti siitä, että maya-kielellä se tarkoittaa ”en ymmärrä”, mitä alkuperäisasukkaat olisivat toistelleet espanjalaisille, kun nämä olivat kyselleet paikan nimeä. Ja kuten kaikki tietävät, Länsi-Intian nimi tulee siitä, että Kolumbus kuvitteli saapuneensa Intiaan. Tai kaikki tietävät paitsi ala-asteen musiikinopettajani, joka opetti että lattarimusiikki on peräisin Länsi-Intian saaristosta, ts. Aasiasta. Ja lattari tietysti tulee latinalaisesta Amerikasta, joka tulee latinan kielestä. No, onneksi opettaja ei kuvitellut, että sitä lauletaan latinaksi kuin katolista messua.

Ja että Amerikan manner on nimetty löytöretkeilijä Amerigo Vespuccin mukaan. Sai Kolumbus sentään yhden maan, yhden provinssin ja yhden kaupungin nimiinsä.

Afrikasta en tiedä juuri mitään ja Pohjois-Amerikan paikannimistäkin vain vähän, mutta monet niistä sopivat hyvin alkuperäiseen tehtävänasetteluun.

Jos katsoo yhdysvaltalaisia paikannimiä ja etenkin osavaltioiden nimiä, eivät ne ole kovin eurooppalaisia muuten läpeensä eurooppalaisten siirtolaisten ja englannin kielen vaikutuksesta huolimatta. Sellaiset nimet kuin Wisconsin, Wyoming, tai Connecticut eivät kuulosta kovin eurooppalaisilta. Esim. Dakota, Arkansas, Iowa, Kansas, Texas ja Utah ovat saaneet suoraan tai epäsuorasti nimen niillä asuneilta heimoilta. Nykyisin osavaltioille nimen antaneet heimot ovat käytännössä kadonneet enkä noin muutenkaan ole kauhean paljon kuullut näiden kansojen osuudesta Yhdysvaltojen historiassa. Samalla tavalla alue on antanut nimen sen asukkaille siten, että ”dakotalaisilla” ei viitata ”dakotoihin”.

Ulkomaalaisia työntekijöitä syrjitään suomen kielellä, kirjoittaa Hesarin mielipidepalstalla tutkija Hilla Back (Kielisyrjintä karkottaa ulkomaalaisia osaajia Suomesta, 8.12.2025). Hän on väitöskirjassaan tutkinut ulkomaalaisten työntekijöiden sitoutumista Suomeen ja kirjoittaa, että suomen kieli syrjii ulkomaalaisia. Hän kirjoituksessaan viittaa Janne Saarikiven puheenvuoroon ja koska olen tässä blogissa aikaisemminkin käsitellyt aihetta, jatkan debattia.

En ole sinänsä kirjoittajan kanssa faktoista eri mieltä, mutta niistä johdettavista päätelmistä kylläkin ja monessa kohtaa Back on ristiriidassa itsensä kanssa.

Jos joku ulkomaalainen kysyy minulta, onko Suomessa mahdollista elää ja työskennellä ilman, että osaa suomea, olen samaa mieltä kuin Back: on mahdollista, mutta voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi maassa, jonka valtakieltä ei osaa. Minä olen käyttänyt tätä pikemminkin perusteena oppia suomea. Varsinkin koulutetut ulkomaalaiset elävät akateemisessa kuplassa, jossa pärjää englannilla. Kannustimia kielen oppimiseen ei ole, ellei sitten kansalaisuutta varten tarvitse läpäistä YKI-testiä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä asuneet, perustaneet perheitä ja pyörittäneet yritystoimintaa Suomessa ilman suomen kielen taitoa. Tyypillisesti suomalaiset vaihtavat englanniksi, jos pöytäseurueessa on joku, joka ei osaa suomea.

Silti voi jäädä ulkopuoliseksi, jos on aina se, jonka takia kieltä vaihdetaan. Suomessa suomen kieleen törmää vieläkin televisiossa, lehdissä ja katumainoksissa. Suomessa on vanhoja ihmisiä, joilla on vajavainen englannintaito. Ulkomaalainen voi joutua tilanteisiin, joissa suomea tarvitaan.

Hyvä neuvo maahanmuuttajille (ja heidän kanssaan keskusteleville suomalaisille) on, että suomen kielen taidon ei tarvitse olla täydellinen, että sillä voisi (ainakin yrittää) ottaa osaa keskusteluun. Toisaalta, vaikka Back tunnustaa tämän, hänen mielestään ulkomaalaisilla pitäisi olla ”tasavertainen mahdollisuus toimia englannin kielellä”.

Mitään rationaalista, ”hyötyyn” perustuvaa syytähän ei sille ole, ettemme voisi vaihtaa Suomen viralliseksi kieleksi englantia (kuten Mikael Jungner aikoinaan ehdotti) ja lopulta kaikki kiivailu pienten kielten säilyttämiseksi on pelkästään sentimentaalista.

Kuitenkin Back kirjoittaa, että ”kieli on osa ihmisen identiteettiä”. Eikö silloin ole vain luonnollista, että suomalaiset puhuvat keskenään suomea? Back haaveilee puolen miljoonan vierastyöläisen tuomisesta Suomeen, näin alkuun. Hänen visiossaan nämä ovat ilmeisesti kaikki englanninkielisiä. Tällöin työelämässä ja kaikissa virallisissa yhteyksissä kieleksi tulisi englanti. Suomenkieliset harjoittakoot identiteettiään kotonaan.

Kirjoittajan esimerkissä Robert on Englannista Suomeen muuttanut korkeakoulutettu työntekijä, joka ahdistuu kun työpaikan epävirallisissa tilanteissa joutuu kuuntelemaan suomea ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Korkeakoulutetuksi hän on vähän toistaitoinen, koska ei osaa tulkita saamiaan tervetuloviestejä käännöstyökaluilla. (Mietin myös, kuinka todennäköistä on, että suomalaisessa firmassa tervetuloviestit lähetettäisiin pelkästään suomeksi, jos tiedetään tulijan olevan Englannista; ehkä niillä on tavoiteltu hienoista suomen kielen eksotiikkaa tai muuten vain yritetty rohkaistaan mukaan suomalaiseen kieliyhteisöön — sori siitä.) Virallisissakin yhteyksissä Robert pitkästyy kuunnellessaan esityksiä suomeksi.

Tälle ilmiölle on oma nimensäkin: kolonialistinen mentaliteetti. Tietenkään ei voi odottaa, että kun britit lähtevät työkomennukselle alusmaihin, että he oppisivat hindiä, urdua, bengalia, jorubaa, zulua, xhosaa tai burmaa. Tai suomea. Myös me kolonialisoidut olemme sisäistäneet käsityksen, että englanti on kieli, jota meidän pitäisi puhua myös täällä Suomessa.

Kirjoittajan esimerkki on siinäkin mielessä vinoutunut, että tulijoista vain murto-osa on kotoisin Englannista tai puhuu englantia äidinkielenään (kaikki eivät puhu englantia lainkaan).

Itse työskentelen yrityksessä, joka on amerikkalaisessa omistuksessa ja työkieleni on englanti. Käytännön syistä puhun ja kirjoitan englantia esimerkiksi ruotsinkielisten kollegoideni kanssa.

Soitan tällä hetkellä kahdessa yhtyeessä, jossa toisessa soittajien äidinkielet ovat suomi, katalaani, italia ja ranska; toisessa suomi, ruotsi, unkari ja urdu. Keskenämme puhumme englantia.

Englanti on lingua franca, yhteiskieli, joka ei ole kenenkään äidinkieli. Mihin katosivat nyt ne kauniit puheet jokaisen omasta äidinkielestä, joka on osa ihmisen identiteettiä?

Katoaako sitten suomen kieli? Ehkä ei, mutta se marginalisoituu, jos puolen miljoonan Robertin vuoksi työelämässä suomi vaihdetaan englanniksi. Onko sillä sitten väliä? Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: sentimentaalinen toive, että maailmassa puhuttaisiin muitakin kieliä kuin huonoa englantia vai Robertin viihtyvyys?

Etymologia, eli sanojen alkuperää tutkiva kielitieteen haara, on mielenkiintoinen ja viihdyttävä tieteenala. Huomasin, että tämän alan asiantuntija Janne Saarikivi oli päässyt MTV:n uuteen Sanansaattajat-ohjelmaan tuomaroimaan. Katselin, tai pikemminkin toisella korvalla kuuntelin jakson, joka oli ihan viihdyttävä. Urbaaneina legendoina leviäviä, ei-tieteellisiä selityksiä sanojen alkuperästä kutsutaan kansanetymologioiksi, ja ohjelma on hyvä osoitus siitä, että niitä voi kuka tahansa keksiä.

Kirjoitin jo aikaisemmin Facebookin kieli- ja historiaharrastajien ryhmistä. Niissä keksitään välillä aika mielikuvituksellisiakin etymologioita, joilla perustellaan milloin mitäkin agendaa.

Etymologia, siis akateemisena tutkimuksena, on siitä jännää, että toisaalta se on helppoa ja lähes ilmiselvää, välillä hyvinkin vaikeaa ja ulkopuoliselle lähes esoteerista. Suomalaisen on helppo tunnistaa esim. viron kielen sanoja. 60% sanavartaloista on samoja ja amatöörinkin huomaa, että järv ja saar ovat muuten samoja kuin suomessa, paitsi että sanan lopusta /i/ on pudonnut pois. Hieman vaikeampaa on perustella, miksi esim. suomen pää ja unkarin fej ovat sama kantaa. Amatöörille paljon selvempää on, että kun maan nimessä Suomi on sana suo, täytyy sen merkitä, että Suomessa on paljon soita ja nimi on tullut siitä.

Mikäpä minä olen väittämään muuta, en minäkään varsinaisesti mikään etymologian asiantuntija ole ja monista innovaatioista tulee mieleen, että voihan se olla noinkin.

Sitä muuten ihmettelen, eikö kukaan ole huomannut, että Pariisissa on Seine-joki ja Pohjanmaalla Seinäjoki? Seine-joen tangomarkkinat, anyone?

Eräs suosikkini on sana ”poika” eurooppalaisissa kielissä. Viroksi se on poeg, joka on aivan selvä tapaus. Unkariksi sana on fiú, joten olisi helppoa olettaa sen tulevan latinasta, jossa se on filius, onhan se siitä lainattu ranskaan muodossa fils. Vaan eipä olekaan, vaan unkarin fiú on samaa alkuperää kuin suomen poika, joka on vanha kantauralilainen sana. Olisi kenties luontevampaa olettaa, että poika olisi lainasana, onhan se ruotsiksi pojke ja englanniksi boy ja suomessa on näistä kielistä paljon lainasanoja. Suunta on kuitenkin toinen: ruotsin sana on lainattu suomesta (kerrankin näin päin), eikä sillä ilmeisesti ole yhteyttä englannin sanaan boy. (Myös romaniassa näyttäisi olevan sana fiu, mutta siitä en tiedä sen tarkemmin mitään.)

Ei siis ihme, että etymologia vaikuttaa ulkopuolisen silmin vähintäänkin epäintuitiiviselta ja ehkä jopa salatieteeltä. Mutta näin se vaan menee.

LISÄYS:

Sigurd Wettenhovi-Aspa näyttää pohtineen samoja etymologioita vuoden 1933 Iltalehdessä.

Apu-lehti julkaisi verkkosivuillaan Janne Saarikiven esseen englannin kielen ylivallasta. Alunperin teksti on ilmestynyt Image-lehdessä vuonna 2017. Luullakseni olen lukenut jutun aikaisemminkin, toisaalta Saarikivi on kirjoittanut samasta aiheesta niin useaan otteeseen, että ei tässä sinänsä mitään uutta ole.

Kuten Saarikivi kirjoittaa, on Suomi muuttumassa kovaa vauhtia englanninkieliseksi ja vauhti on vain kiihtynyt tekstin kirjoittamisen jälkeisinä kuutena vuotena. Vuonna 2017 Saarikivi listasi, että Finnkinon elokuvateattereiden 37:stä elokuvasta 24 on englanninkielisiä, käännöskirjallisuudesta yli 60 prosenttia käännetään englannista, koululaisista 95 prosenttia lukee ensimmäisenä kielenä englantia, radiossa soitettavasta musiikista kaksi kolmannesta englanninkielistä. En jaksa hakea päivitettyjä tilastoja, mutta tuskin trendi ainakaan laskuun on kääntynyt.

Samaan aikaan vuonna 2024 Helsingin Sanomat tekee uutisen Aalto-yliopiston opiskelijasta Väinö Jalkasesta, joka ei kandityössään käyttänyt lainkaan englanninkielisiä lähteitä. Suomalaiset yliopistot ovat jo niin vahvasti englanninkielen saturoimia, että tämäkin ylittää uutiskynnyksen. Toisaalta, Jalkanen käytti työssään suomeksi, viroksi, ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, ranskaksi, italiaksi, saksaksi, unkariksi ja puolaksi kirjoitettuja lähteitä, mikä on siinä määrin kunnioitettavaa, että voisi ollakin uutiskynnyksen ylittävä tekijä.

Toisena yksityiskohtana huomio, että kotimaisen kirjallisuuden professori allekirjoittaa sähköpostiviestinsä seuraavasti:

Professor
Finnish Literature
20014 University of Turku
Finland

Kun kotimainen kirjallisuus on lähes määritelmällisesti kirjoitettu jommallakummalla kotimaisella kielellä (vaikka tätäkin on kyseenalaistettu), voisi olettaa että professorin työsähköpostien vastaanottaja osaisi jompaakumpaa näistä kielistä. Mikä sitten saa kotimaisen kirjallisuuden professorin vaihtamaan allekirjoituksensa englanniksi, en osaa sanoa, mutta jonkinlainen näennäinen kansainvälistyminen lienee tässä ihanteena.

*

En sinänsä vastusta englannin kieltä. Työnkuvaani kuuluu kielikurssien myynti yritysasiakkaille (ota yhteyttä räätälöidyn tarjouksen saadaksesi!) ja englannin kieli jyrää meilläkin. Prosentit lienevät liikesalaisuuksia, mutta puhutaan selkeästä enemmistöstä. Seuraavana on suomi vieraana kielenä, sen jälkeen asiakaspalveluruotsi — muut kielet ovat hyvin marginaalisessa osassa. Niiden rooli on enemmän harrastusluontoinen, siksikin että kielitaidon saaminen tasolle, jossa sitä voi käyttää työkielenä, on pitkä prosessi. Voi olla vaikea perustella työnantajalle, miksi espanjan alkeiskurssi on tarpeellinen, jos siitä ei ole välitöntä hyötyä. Jos espanjaa ei ole aloittanut opiskelemaan jo peruskoulussa, on se yleensä vain harrastus, ja kovin harva aloittaa.

Englanti on se kieli, jolla kaikki kommunikoivat (usko englannin ylivertaisuuteen on itseään toteuttava ennustus) ja jota ilman ei pärjää missään asiantuntijatehtävässä. Itsekin käytän englantia päivittäin ja se on vahvin (vieras) kieleni.

Englannin kielen osaamisesta on tullut lukutaidon kaltainen metataito, joka on välttämätön muiden taitojen kartuttamiseksi. Jos pitäisi listata nykyajan nuorelle taitoja, joita pidän välttämättöminä, listalla olisivat ainakin seuraavat kolme:

1. Looginen päättelykyky / yleinen luetunymmärtäminen
2. Tietotekniset taidot
3. Englannin kieli.

Yleisellä luetunymmärtämisellä tarkoitan kielestä riippumatonta kykyä ymmärtää lukemaansa ja lukemansa syy–seuraus -suhteita, omaksua asioita ja muodostaa koherentteja argumentteja. Tietoteknisillä taidoilla tarkoitan perustaitoja, kuten hardwaren päivitystä, toimisto-ohjelmien käyttöä ja etenkin tiedonhakua verkosta, joskin tulevaisuudessa joku koodaaminen voi tulla lähes kansalaistaidoksi ja osaksi perustietoteknistä osaamista.

Yhteistä näille taidoille on, että ne ovat avain muiden taitojen oppimiseen. Jos haluan oppia vaikka bassonsoittoa, psykologiaa, kokkaamista, koodaamista tai vaikkapa toisia kieliä, englannin kieli on ylittämätön apu, koska niin paljon oppimateriaalia on saatavilla verkosta englanniksi.

*

Olen silti samaa mieltä Saarikiven kanssa, oli se sitten miten naiivin romanttista hyvänsä: omaa äidinkieltään olisi hyvä vaalia ja kenties opiskella siihen sivuun joku toinenkin vieras kieli, koska monokielinen maailma on tylsä. En edes tiedä, mitä muotisana monikulttuurisuus tarkoittaa, mutta kun maailmaa katsoo, trendinä on englannin kielen ja kulttuurin ylivalta. Koko maailma mussuttaa samoja prosessoituja burgereita, kuuntelee samaa kompressoitua tusinapoppia, tuijottaa samoja Tiktokin videoita ja mongertaa rallienglantia.

Sellaisen huomautuksen syy–seuraus -suhteeesta tekisin, että kun Saarikivi vertaa esim. Indonesian ja Yhdysvaltain vaalien uutisointia, en pitäisi syynä jälkimmäisen kattavampaan uutisointiin englannin kielen valta-asemaa, vaan englannin kielen valta-aseman syynä pidän amerikkalaisen politiikan valta-asemaa. Kielessä itsessään ei ole mitään, mikä perustelisi sen levikin, vaan se on levinnyt 2. maailmansodan jälkeisen Yhdysvaltojen taloudellisen, sotilaallisen ja kulttuurisen ylivallan mukana. Tämä tietenkin jyrkentää kierrettä: englanti on ainoa kieli, jota ymmärretään, joten se on ainoa kieli, jolla luetaan uutisia. Kieli ja kulttuuri toki ovat toisiinsa sidoksissa, mutta en samaistaisi niitä.

Totta kuitenkin on, että maailma yksipuolistuu, niin kielellisesti kuin kulttuurillisestikin. Suoratoistopalveluita kuten Spotifytä tai Netflixiä selatessa tulee kuvitelma kulttuurin runsaudesta: niin paljon kuunneltavaa ja katsottavaa on sormien ulottuvilla, varmasti loppuelämäksi yli oman tarpeen. Kuitenkin suurin osa on sitä samaa. Jos elokuvia tai sarjoja on tarjolla muilla kielillä kuin englanniksi, on nekin tehty samaan amerikkalaiseen formaattiin. Musiikki kuulostaa yhä enenevissä määrin samalta, jopa niin sanottu maailmanmusiikki (mikä typerä nimi) on suureksi osaksi pop-muottiin sovitettua.

Millainen sitten olisi tv-sarja tai musiikkikappale, joka ei olisi sovitettu amerikkalaisen populaarikulttuurin muottiin? Emme osaa edes kuvitella.

Toki Spotifystä on mahdollista tehdä löytöjäkin ja se on myös hyvä väylä marginaalimusiikin levittämiselle, mutta karu tosiasia on, että kuunnellun musiikin kärki levenee ja häntä kapenee. Tähän voi hakea syytä ns. Matteus-efektistä tai Pareton laista tai jostain vieläkin jyrkemmistä tilastollisista yleistyksistä: yhä pienempi määrä musiikkia saa yhä suuremman määrän kuunteluita. Kun tähän vielä lisätään Spotifyn epätasa-arvoinen tuloutuspolitiikka, uhkana on marginaalin katoaminen vielä kapeampaan marginaaliin.

Vaikka globalisaatio voisi olla mahdollisuus maailman kulttuurilliseen ja kielelliseen moninaistumiseen, suunta on päinvastainen. Onko tulevaisuudessa esimerkiksi J.K. Paasikiven kaltaisia polyglotteja? Hän käsittääkseni osasi ainakin venäjän, ranskan, saksan, ruotsin ja latinan kieltä sujuvasti. Onko suomalaisen kulttuurin tähtihetki nordic noir -trillerin saaminen Netflixiin? Onko tämä kaikki tylsää, yksipuolista ja latteaa, vai onko vika minussa?

Helsingin sanomat uutisoi etelänaapurissamme Virossa nuorten keskuudessa leviävästä suomenkielisestä kirosanasta, jonka kaikki varmaan arvaavatkin. Kuten jutusta selviää, viron kielessä on olemassa sama sana muodossa vitt, kun taas u:llinen muoto on sanan illatiivi, jota voi käyttää kehotettaessa jotakuta painumaan vittuun. Virossa, kuten Suomessakin vanhojen ihmisten keskuudessa, vittu on ollut poikkeuksellisen ruma, eli ropp sana, jota ei ole viljelty välimerkinomaisesti. Nyt kuitenkin jutun mukaan sen käyttö on yleistynyt myös virossa ja nimenomaan samassa muodossa kuin suomessa.

Kieltämättä virosta onkin puuttunut sellainen ytimekäs ja terävä kirosana, jota voi käyttää kun oikein vituttaa. Englanniksihan fuck ja ruotsiksi fan ovat foneettisesti ja käyttöalaltaan samankaltaisia, vaikka merkitykseltään täysin poikkeavia. Näistä ruotsin fan on kenties lievin, jota Solsidanin Fredrik Schillerkin voi käyttää. Tosin käytössä vittu ja fuck ovat myös kuluneet. Ruotsiksi on olemassa myös sana fitta, mutta tietääkseni sitä ei käytetä samalla tavalla.

Merkitykseltään sama kuin fan on viron yleisin kirosana kurat, joka taas äänteellisesti kuuluu samaan sarjaan kuin suomen perkele (joka tarkoittaa myös samaa), kuten myös suomessa ja virossa esiintyvä perse (joka virossa ei ole yhtä yleinen). Englannista ja ruotsista tällainen ”ärräpää” taas puuttuu. Ruotsiksi tietenkin on olemassa myös helvete, jonka voi tiuskaista samalla tavalla kuin suomen helvetin, mutta englannin oh hell! on jo vähän liiankin voivotteleva eikä lainkaan yhtä painokas. Viroksi helvetti on põrgu, joka särähtää sekin kivasti, mutta sitäkään ei käytetä samalla tavalla, paitsi toivotettaessa joku häipymään sinne.

Miesten sukuelimiä tarkoittavista sanoista käytössä ovat türa ja munn, joista edellinen särähtää roimasti (samalla tapaa kuin suomen kyrpä), mutta jälkimmäinen kuulostaa mielestäni ponnettomalta. Venäjäksihän tätä tarkoittavaa sanaa хуй käytetään kuten sarjaa fuck/fan/vittu. Mielenkiintoinen yksityiskohta slaavien kiroiluperinteestä on maksullista naista tarkoittava kurwa, joka on varmasti yleisin puolan ulkopuolella tunnettu sana ja joka on lainana levinnyt myös sukukieleemme unkariin (muodossa kurva). Senkin suosio varmasti perustuu ärrän päristelyyn, vaikka voi kai siitä vetää johtopäätöksiä myös näiden kansojen kaksinaisesta seksuaalimoraalista.

Ekskrementtiä kuvaavat samat monissa kielissä alkavat sibilantilla ja suhahtavat nekin kivasti, kuten englannin shit, ruotsin skit ja viron sitt, puhumattakaan saksalaisten suosikista Scheisse (ei mennä saksalaisten rikkaaseen kiroiluperinteeseen kuitenkaan tässä). Suomeksi harvoin kukaan huutaa voihan sonta! ja sanassa paska se äänne on siellä keskellä, joskin käyttökelpoinen sana sekin on asioiden mennessä pieleen, eli paskaksi. Romaanisten kielten tätä tarkoittava sana merde, merda tai mierda on sekin jälleen osoitus tremulanttien voimasta.

Yhteenvetona tästä tajunnanvirtamaisesta pohdinnastani voisi sanoa, että kieli tarvitsee painokkaan ärriä sisältävän kirouksen, jossa on tarpeen vaatimaa ankaruutta, sekä sujuvammin puheeseen vilahtavan, mutta tarvittaessa myös painokkaasti sihahtavan voimasanan.

KEVEÄN JUTUN LOPPUKEVENNYS:

Kenties maailman huonoin populaaritieteellinen kirja kielistä on Bill Brysonin The Mother Tongue (1990, ei tietääkseni suomennettu). Luin sitä kenties pari kymmentä sivua ja joka sivulla oli kirjaimelllisesti useita virheitä. Hauskin virhe kuitenkin oli väite, jonka mukaan suomen kielessä ei ole lainkaan kirosanoja.

Hänen mukaansa:

Some cultures don’t swear at all. […] The Finns, lacking the sort of words you need to describe your feelings when you stub your toe getting up to answer a phone at 2.00 a.m., rather oddly adopted the word “ravintolassa.” It means ‘in the restaurant.’

En tiedä mistä Bill on tällaista saanut päähänsä, mutta tästä viisastuneena olen jättänyt hänen muutkin kirjansa lukematta, vaikka ne ovatkin supersuosittuja tietokirjoja.