Orbán ja Putin: miksi Unkari veljeilee Venäjän kanssa?

Unkarin pääministeri Viktor Orbán ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat viime tiistaina Pekingissä pidetyissä Kiinan järjestämissä juhlallisuuksissa ja nyt heidän esiintymisensä yhdessä kädenpuristuksine ja imeline hymyineen on herättänyt pahennusta. Poiketen muista länsimaista, Unkari on valinnut Putinin Venäjää myötäilevän linjan. Tuoreessa muistissa on venkoilu Suomen Nato-jäsenyyden vahvistamisen kanssa. Nyt esiintyminen avoimesti Putinin rinnalla osoittaa, että sympatioita ei edes yritetä peitellä.

*

Oma henkilökohtainen historiani Unkarin kanssa juontaa vuoteen 2006, kun olin vaihto-opiskelijana Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistossa (ah! nuoruus, viini ja kevät Tiszan-laaksossa!). Otin osaa mm. historiaa ja politiikka käsitteleville luennoille Itäisen Keski-Euroopan tutkimuksen laitoksella (itäinen Keski-Eurooppa on käsite, jolla on haluttu korostaa entisten sosialistimaiden, kuten Unkarin, Puolan ja Tšekin asemaa keskieurooppalaisina maina väheksytyn itäeurooppalaisuuden sijaan, Suomessa en ole käsitettä kuullut käytettävän yleisesti). Luennoitsijoina olivat mm. György Szönyi ja András Csillag, jotka molemmat olivat suhteellisen liberaaleja ja ”länsimielisiä”; Unkarin poliittista lähihistoriaa opettava Csillag jopa vahvasti ”anti-fidesziläinen”.

Se oli aikaa, kun minusta piti tulla kielitieteilijä ja matkustin ugrilaisten kielten lähteille, mutta elämä veikin sen jälkeen toiseen suuntaan. Vaikka maahan liittyy paljon muistoja, ei minusta tullut sukukansa-aktiivia, joka olisi liittynyt edes Suomi–Unkari -ystävyysseuraan. Myöskään maan poliittinen tilanne ei innosta matkustamaan tällä hetkellä sinne, vaikka tilanne ei olekaan yhtä paha kuin Venäjällä, jonne henkilökohtaisesti matkustamista pidän mahdottomana ajatuksena.

*

Viktor Orbánin puolueen Fideszin historia on siitä mielenkiintoinen, että se on pariinkin otteeseen muuttanut linjaansa radikaalisti. Se aloitti 1980-luvun lopulla opiskelijaliikkeenä (Fiatal Demokraták Szövetsége, josta Fidesz on lyhenne) ja sen ohjelma oli nuorekkaan radikaali, liberaali ja länsimielinen. Käänne kansallis-konservatiiviseen suuntaan tapahtui vuoden 1994 vaalien alla. Syynä tähän oli Unkarin johtavan konservatiivipuolueen MDF:n (Magyar Demokrata Fórum) hajaannus sen johtajan ja sen aikaisen pääministerin József Antallin äkilllisen kuoleman vuoksi. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliittiselle kartalle jäi tyhjää oikeaan reunaan ja Fidesz siirtyi tähän tilaan. Väitetään myös Antallin kuolinvuoteellaan ”testamentanneen” poliittisen perintönsä Orbánille. MDF:n äänestäjien kaappaus ei vielä taannut voittoa 1994 vaaleissa, mutta jo 1998 Orbánin johtama Fidesz oli pääministeripuolue.

Orbánin oma poliittinen ura alkoi vuonna 1989 Sankareiden aukiolla (unk. Hősök tere) pidetyssä puheessa, jossa hän vuoden 1956 kansannousun muistotilaisuudessa vaati vapaita vaaleja ja venäläisjoukkojen vetäytymistä Unkarista, mikä oli rohkeaa ja ennen kuulumatonta. Tämän päivän tapahtumia ajatellen tilanne ei voisi olla ironisempi. Fideszin sisällä Orbán kuului puolueen ”maalaisiin”, erotuksena ”kaupunkilaisista”. Perinteisesti maalaiset ovat olleet kaikkialla konservatiivisempia ja kaupunkilaiset liberaaleja, ja vaikka myös Orbán oli aluksi liberaali, kaupunkilaisten ja maalaisten ajautuessa erilleen, valitsi Orbán puolensa ja myöhemmin Fideszin viholliskuva on liberaali, koulutettu kaupunkilainen. Vuoden 1994 linjamuutoksen jälkeen moni liberaali ”kaupunkilainen” lähtikin puolueesta.

*

Kulttuurillisesti Unkari on vahvasti äijämaa tavalla, jolla Venäjä kenties on, mutta joku Ruotsi ei ole. Eräs unkarilainen kertoi minulle opiskelijabileissä, että ”unkarilaisia ei politiikka kiinnosta ja äänestyspäiväkin aina sunnuntai, jolloin unkarilainen mies hakkaa vaimoaan ja korjaa autoaan”. Kun minua ei vitsi naurattanut, kertoi hän vielä ”vaimon hakkaamista ja auton korjaamista” koskevan kohdan uudestaan. Tällaisessa ympäristössä Viktor Orbánin kansanomainen jalkapalloa fanittavan maalaispojan imago varmasti menestyy.

Kansallisessa mentaliteetissa unkarilaiset pitävät itseään altavastaajina: heillä on sotainen historia kuninkaineen, mutta koko maailma on heitä vastaan. Tyypillisesti unkarilaiset ovat hävinneet kaikki sotansa: molemmissa maailmansodissa asetuttiin väärälle puolelle ja erityisen katkera pala oli ensimmäisen maailmansodan päättänyt Trianonin sopimus 1920, jossa Unkari menetti suurvalta-asemansa ja 2/3 pinta-alastaan. Samoin vuoden 1956 kansannousu päättyi verilöylyyn ja siihen verrattavissa oleva vuoden 1848 kansannousu Itävaltaa vastaan tukahdutettiin myös. Joskin unkarilaiset saavuttivat molempien kansannousujen jälkeen etuja, minkä vuoksi unkarilaisten mukaan aina kannattaa kapinoida, vaikkei voittaisikaan. Sitten taas jos mennään historiassa taakse päin turkkilaisvalloituksiin, nekin hävittiin. Tunnetuin on tietenkin Egerin taistelu (Egeristä on peräisin suomalaisillekin tuttu Egri Bikavér), joka päättyi puolustajien teurastukseen.

Päähänpotkitulle kansalle on tärkeää päästä näyttämään keskisormea Brysselin byrokraateille.

Erityinen myyttinen asema on vuoden 1956 tapahtumilla, joka on kuin talvisodan myytti moninkertaistettuna. Vaikka molemmat hävittiin, Suomi säilytti itsenäisyytensä ja Unkari pääsi kansannousussa näyttämään vapaudenkaipuutaan ja saavutti myös jotain etuja (”aina kannattaa kapinoida”), joita kutsuttiin ”gulassi-kommunismiksi”. Täytyy myös muistaa, että kun Orbán piti puheensa vuonna 1989, oli kansannoususta kulunut vain 33 vuotta ja paikalla oli varmasti ihmisiä, jotka omakohtaisesti muistivat sen tapahtumat.

Kansannousun sankari oli pääministeri Imre Nagy, joka teloitettiin sen epäonnistuttua ja jonka jäännökset vuoden 1989 muistotilaisuudessa haudattiin uudelleen. Sittemmin Orbánin hallinto ei ole pyrkinyt pitämään Nagyn muistoa elossa; esimerkiksi hänen patsaansa siirto syrjään parlamenttitalon edestä vuonna 2018 herätti kohua oppositiossa. Melko vähäistä kohua kuitenkin: ehkä hauraan humanistin ja kommunistiälykön hahmo ei ole nyky-Unkarille soveltuva esikuva.

*

Kun asuin Unkarissa vuonna 2006, pidettiin vaalit, joiden jälkeen pääministeriksi nousi MSZP:n, Unkarin demarien, Ferenc Gyurcsány. Pian kuitenkin Gyurcsány joutui epäsuosioon paljastettuaan epävirallisessa puheessa ajaneensa maan talouden vararikkoon. Tämä romahdutti MSZP:n kannatuksen — kenties syystäkin — ja avasi tien Fideszin nykyiselle valtakaudelle.

Historiallisesti MSZP on Unkarin kansandemokratian aikaisten kommunistien perillinen, vaikka käytännössä onkin Labour Partyn kaltainen suhteellisen liberaalia talouspolitiikkaa tekevä ”moderni” työväenpuolue — ainakin liberaalimpaa kuin Fidesz. Vastustajat silti pääsivät lyömään puoluetta vahvasti kommunistimenneisyydellä. Jälleen ironista, kun ottaa huomioon kuinka Orbán itse rakentaa autoritaarista suunnitelmataloutta ja pitelee kädestä uutta Neuvostoliittoa pystyttävää Putinia.

*

Entä mitkä syyt ovat saaneet Orbánin johtaman Unkarin mielistelemään Venäjää? Niitä ovat ainakin seuraavat:

1. Venäjän energia. Noin puolet Unkarin energiasta tulee Venäjältä ja etenkin venäläisellä kaasulla on suuri rooli. Unkarissa muuten kaasua käytetään kotitalouksissakin laajemmin kuin Suomessa: muistan opiskeluajoilta, kuinka hellat ja talojen lämmitys toimivat kaasulla: lämpöpatterissa paloi talvisin pieni kaasuliekki. Kaasun hinnan muutokset tuntuvat kukkarossa konkreettisesti.

Unohtamatta sitäkään, että samaan aikaan Rosatom rakentaa lisää ydinvoimaa Unkariin.

2. Väite, että Unkari voisi joutua sotaan. Viime vaalien alla Fidesz kampanjoi vahvasti, että vain se pystyy pitämään Unkarin mahdollisen suursodan ulkopuolella. Unkarin mukaan rauha tulisi tehdä ”Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä” ja siinä suhteessa Unkarilla ei tunnu olevan syitä sympatisoida Ukrainaa.

3. Erimielisyydet Ukrainan kanssa. Edellä mainittu Trianonin rauha jätti kaikkiin Unkarin naapurimaihin merkittävät unkarilaisvähemmistöt, myös Ukrainaan. Siellä unkarinkielisiä on n. 100 000 ja Orbán on pyrkinyt esiintymään myös ulkounkarilaisten johtajana. Ukraina sääti vuonna 2017 vähemmistökielten asemaa heikentävän kielilain, joka on hiertänyt maiden suhteita.

4. Yleinen EU-vastaisuus. Unkari on vahvasti riippuvainen EU:sta ja sen tukien nettosaaja, mutta mielikuvien tasolla EU on byrokratian, ”globalistien” ja poliittisen korrektiuden pesä. Putinin ”kristillisiä arvoja puolustava” Venäjä, jossa feministit, seksuaalivähemmistöt, luonnonsuojelijat ja maahanmuuttajat eivät riehu, voi tuntua monelle oikeistolaiselle houkuttelevalta.

Bonus: mahdollisuus, että Orbán yrittää vilpittömäsi välittää rauhaa. Orbánin ymmärtäjät ovat puolustaneet häntä sanomalla, että hän yrittää toimia diplomaattisesti ja järkevästi samalla, kun muut eurooppalaiset johtajat ovat katkaisseet välinsä Venäjään. Voi olla, että Orbán aivan vilpittömästi haluaa toimia välittäjänä ja saada mainetta diplomaattina, mutta se ei sulje pois edellisiä vaihtoehtoja.

Unkarissa Venäjää on historiallisesti pidetty uhkana ja vihollisena aivan kuten Suomessakin, ja vuosien 1944-1990 aikaisena miehittäjänä. Onkin ihmeellistä, kuinka nopeasti asenteet ovat muuttuneet Unkarin lähes pyrkiessä Venäjän vasalliksi. Suomessa ”ryssävihaa” on tunnettu 1800-luvun sortokausista saakka, ja vaikka viha itsessään ei ole puolusteltavissa, terve varovaisuus suurvaltanaapuria kohtaan on aina aiheellista. Huolimatta 1970-luvun ”suomettumisesta”, on suomalaisilla ollut aina venäläisiä kohtaan epäluuloja, jotka ovat säilyneet YYA-liturgian pinnan alla. Siihen, mitä ns. tavalliset unkarilaiset ajattelevat siitä, että heidän päääministerinsä kättelee Putinia, on vaikea päästä käsiksi.

*

Suomessa asuvan unkarilaisystäväni mukaan maa on jakaantunut vahvasti kahtia, eikä osapuolien välillä ole keskusteluyhteyttä. Molemmilla on omat (vaihtoehtoiset) faktansa. Fidesziä kannattaa erityisesti maaseudun vähemmän koulutettu kansanosa ja poliittinen propaganda tuntuu uppoavan siihen vahvasti. Jos hallitus tarpeeksi rummuttaa, että Putin on ystävä, kansa uskoo (”Oceania has always been at war with Eastasia”). Unkarissa vallitseva narratiivi Ukrainan sodasta on Venäjän narratiivi. Virallisesti Unkari tuomitsee Venäjän hyökkäyksen, mutta vastustaa Ukrainan tukemista ja Venäjän vastaisia pakotteita ja syyttää ”länttä” sodan eskaloimisesta. Epävirallisesti Ukraina on sotaan syyllinen ja Venäjä ”rauhanturvaaja”.

Putin nähdään vahvana johtajana, joka ajattelee kansansa parasta. Ehkä vähän samalla tavalla kuin Orbán tai ehkä tavalla, jolla Orbán haluaisi tulla nähdyksi.

Emme yleensä puhu ystäväni kanssa politiikkaa ja hän muuttuu poikkeuksellisen synkäksi, kun otan asian puheeksi. Hän ei näe maansa tulevaisuudessa valoa: monet koulutetut unkarilaiset muuttavat maasta, eivät taloudellisista vaan yksinkertaisesti poliittisista syistä. Koulutus ja terveydenhuolto rapautuvat ja aivovuoto vain pahentaa tilannetta.

Unkarilaisesta näkökulmasta eurooppalaiset liberaalit, suvaitsevaiset ja maallistuneet demokratiat voivat näyttäytyä heikoilta. Maailma on pelottava paikka ja kenties tulevaisuus kuuluu sellaisille valtioille kuten Kiina, joka on pystynyt yhdistämään autoritäärisen kommunismin markkinaliberalismiin, ja joka varjelee kyynisesti vain omia kansallisia etujaan. Kenties Unkarissa ajatellaan, että ainoa keino selviytyä siinä on Orbánin mainostama ”illiberaali demokratia”, jolla on enemmän yhteistä Venäjän kuin Euroopan kanssa.

LISÄLUKEMISTA:

Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika (Minerva Kustannus, 2023): vasta ilmestynyt Viktor Orbánin elämänkerta käsittelee kohdettaan kriittisesti ja ilman silkkihansikkaita. Teos on ilmestynyt ilmeisen kiireellä tänä vuonna, minkä vuoksi siihen on jäänyt aika paljon toimittamista ja oikolukua, mutta tuoreutensa vuoksi siinä käsitellään myös Ukrainan sotaa ja viime aikaisia tapahtumia Venäjän suunnalla.

Torstila, Pertti: Komennus Budapestiin (Siltala 2022): entisen Suomen suurlähettilään ja nykyisin Unkariin viininviljelijäksi asettuneen Torstilan muistelmat, jotka sisältävät myös helposti lähestyttävän katsauksen Unkarin historiaan.

Kannattaa lukea myös Annastiina Kalliuksen artikkeli Salaliittomainen tiedontuotanto Unkarissa teoksessa Salaliittoteorioiden politiikat (Vastapaino, 2023) Hyvönen, Ari-Elmeri ;Pyrhönen, Niko . Tässä blogissa olen käsitellyt salaliittoteorioita aikaisemminkin, mutta aikaisemmin salaliittoteoriat ovat liittyneet pääasiassa ruohonjuuritason ajatteluun ja antiautoritaarisuuteen. Vaikka tässä on kyse valtion propagandasta, voi olla perusteltua käyttää ”salaliittoteoria”-termiä silloin, kun poliitikko käyttää selkeästi salaliittoteoreetikoiden retoriikkaa.

Orwellin värssytin ja muita kojeita

Tekoälyn tuottamasta kirjallisuudesta ja musiikista olen kirjoittanut tässä aikaisemminkin, mutta olin unohtanut, että jo Orwellin romaanissa 1984 esitellään idea ”värssyttimestä”, mekaanisesta ”kaleidoskooppimaisesta” laitteesta, joka tuottaa viihderoskaa kansan tarpeisiin. Koko kappale kuuluu seuraavasti:

And the Records Department, after all, was itself only a single branch of the Ministry of Truth, whose primary job was not to reconstruct the past but to supply the citizens of Oceania with newspapers, films, textbooks, telescreen programmes, plays, novels — with every conceivable kind of information, instruction, or entertainment, from a statue to a slogan, from a lyric poem to a biological treatise, and from a child’s spelling-book to a Newspeak dictionary. And the Ministry had not only to supply the multifarious needs of the party, but also to repeat the whole operation at a lower level for the benefit of the proletariat. There was a whole chain of separate departments dealing with proletarian literature, music, drama, and entertainment generally. Here were produced rubbishy newspapers containing almost nothing except sport, crime and astrology, sensational five-cent novelettes, films oozing with sex, and sentimental songs which were composed entirely by mechanical means on a special kind of kaleidoscope known as a versificator. There was even a whole sub-section — Pornosec, it was called in Newspeak — engaged in producing the lowest kind of pornography, which was sent out in sealed packets and which no Party member, other than those who worked on it, was permitted to look at.

En käännä kappaletta enkä jaksa näpytellä koko lainausta suomenkielisestä pokkariversiosta, joka minulla on. Oma käännökseni on Raija Mattilan suomennos vuodelta 1999, josta termin ”versificator” käännös ”värssyttimeksi”.

Värssyttimen toimintaa ei sen tarkemmin selitetä, mutta ”mekaaninen kaleidoskooppi” voisi olla laite, joka tuottaa olemassaolevista sisällöistä uusia versioita. Kuten generatiivinen tekoälykin. Kumpikaan ei luo uutta, vaan kierrättää vanhoja kliseitä ja pystyy tuottamaan vain mieltä turruttavaa sentimentaalista hömppää.

Kuten Platonin valtiossa, johon tämä kaikki tietenkin palautuu, runoilijat on karkoitettu ihanneyhteiskunnasta ja sallittuja ovat vain suuria sankareita ylistävät laulut nuorison kohottamiseksi, tai tässä tapauksessa vaaraton, geneerinen hömppä. Sen tuottamiseen ei tarvita edes ihmistä.

Orwellin 1984:n ohella tunnetuin dystopia, Huxleyn Uusi uljas maailma menee tähän teemaan vieläkin syvemmälle: kaikki syvällinen kulttuuri on korvattu ”seksofonien” ja ”tuoksu-urkujen” viihdehömpällä ja ”synteettisten kojeiden malthusilaisella bluesilla” niin, että yhteiskunnan ei tarvitse edes käyttää pakkokeinoja turrutettujen massojen hallitsemiseen. Silti hömppää tuottavat edelleen ihmiset, eikä sen generoimista ole vielä ulkoistettu ”värssyttimille”.

Lisätään kasaan vielä Kurt Vonnegutin Sähköpiano (Player Piano, 1952), joka kertoo maailmasta, jossa automaatio on korvannut suurimman osan ihmisten työstä. Muistan lukeneeni kirjan joskus 20 vuotta sitten ja silloin sen teemat tuntuivat kaukaisen utopistisilta, mutta nykyään samoja keskusteluita työn katoamisesta tekoälylle käydään vakavastikin. 1950-luvulla tietotekniikasta ei tiedetty paljoakaan ja Vonnegutin visiossa automaatio on vielä varsin mekaanista, jollei aivan steampunkia kuitenkaan.

Ihmisten työt oli korvannut ”toinen teollinen vallankumous”, mutta mitä ”kolmas teollinen vallankumous” korvaisi? Ihmisten ajattelun.

En analysoi romaania sen yksityiskohtaisemmin, mutta sen otsikkoonkin nostettu motiivi, automaatinen piano, sopii tämän bloggauksen aiheeseen. Sen suomentaminen ”sähköpianoksi” on hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä ei ole ihmisen soittama sähköinen instrumentti, vaan nimenomaan reikänauhoilla toimiva automaattipiano. Romaanissa automaattipiano ei ole mikään uusista uusin teknologian ihme, vaan antiikkinen, koliseva mekaaninen kone, joka soittaa 1900-luvun alun ragtime-musiikkia.

Vonnegutin Sähköpianon maailmassa kehitys tuntuu pysähtyneen. Automatiikka on ohjelmoitu vuosia sitten, eikä sitä ole tarvinnut juurikaan kehittää sen jälkeen. Automaatiolta säilyneiden ammattien joukossa eivät ole muusikot tai taiteilijat, vaan musiikkikin on ikivanhojen tallenteiden varassa. Kun tekijät vieraantuvat työstään lopullisesti, kehitys lakkaa.

Ainakin scifi-klassikoiden tuomio koneiden tekemälle taiteelle on selvä: koneet pystyvät vain toistamaan olemassa olevia muotoja ja sisältöjä. Tämä on rinnakkaista koko yhteiskunnan ja inhimillisen kulttuurin stagnaatiolle: kun ajattelu, kulttuuri ja taide ovat vain sisällötöntä aikaisemman toistoa, ihmisestäkin tulee ratas totalitarismin koneistossa.

Schopenhauer ja naisten viagra

Hesari arvostelee uuden Schopenhauer -suomennoksen, (Arthur Schopenhauer: Ihmisen tahdon vapaudesta. Suom. Markus Nikkarla. Sammakko, 2023). En ole sitä vielä lukenut, mutta olen kuunnellut aiheesta podcastin.

Kuten arviossa kerrotaan, teoksen perusidea on simppeli ja arkinen: ihminen voi tehdä mitä haluaa, mutta ei voi päättää mitä haluaa. Vapauden ongelma on yleensä pelkistetty siihen, että jos mikään ulkoinen tekijä ei meitä estä, olemme vapaita. Jos jäätelökioskilla voin vapaasti valita otanko mansikka- vai suklaajäätelöä, olen vapaa. Tosin, en voi valita haluanko mansikka- vai suklaajäätelöä. Ihmisen itsetietoisuudesta ei Schopenhauerin mukaan väistämättä seuraa, että hänellä olisi vapaa tahto: tiedämme vain valintamme tuloksen, emme sitä miksi teemme valintamme.

Schopenhauerin metafyysinen selitys onkin sitten jo vähän monimutkaisempi ja maagisempi, niin kuin metafyysiset selitykset yleensä ovat. Schopenhauer selittää asian siten, että on olemassa rinnakkaismaailma, jota hallitsee mystinen tahto. Tämä tahto pitää niin kasvit kasvamassa kuin planeetat radallaan ja ihmiset pienissä toimissaan ja evoluution liikkeessä. Tästä ”tahdon maailmasta” emme voi tietää mitään, se on kaiken käsitteellistämisen ulkopuolella, samalla tavalla kuin kantilainen ”asioiden sinänsä” maailma. Joku metafysiikasta paremmin kärryillä oleva varmaan osaisi selittää paremmin, kuinka Schopenhauerin malli eroaa hänen kiistakumppaninsa Hegelin mallista, mutta näyttäisi siltä, että siinä missä Hegelin maailmaa ohjaava maailmansielu, Geist on järki itsessään, joka tulee itsestään tietoiseksi, Schopenhauerin tahto on abstrakti voima, joka on tietämisen ulottumattomissa. Emme tiedä mitä tahdomme, koska ”tahtoa” ei voi käsitteellistää.

Kuinkahan Schopenhauer olisi ajatellut, jos olisi nähnyt vilauksen meidän ajastamme? Haluamme Apple iPhone 15 -matkapuhelinta, BigMac -kerroshampurilaisateriaa, lomaviikkoa Kreetalla, pallogrilliä, 100% prosenttia tuuheampia silmäripsiä ja Huippukiva -perseensuristinta ja kaikkea tätä ja paljon muuta vain yhden mainoskatkon aikana. (En tee tässä semanttista eroa halun ja tahdon välillä, koska Schopenhauerillakin fyysiset ”halut” tuntuvat kuuluvan ”tahdon” alaan.) Schopenhauer ei elämänsä aikana olisi osannut haluta mitään näistä asioista, kuten ei kukaan muukaan hänen aikalaisensa. Markkinatalous on systeemi, joka synnyttää jatkuvasti liukuhihnalta meille haluttavia asioita ja yksilöt ovat tahdottomia sen edessä. Tahto ohjaa markkinataloutta kuten kaikkea muutakin, mutta kenties lisäanalyysiä olisi vaatinut se, miten kiihtyvällä tahdilla tuo systeemi luo meille uusia tarpeita, jotka ohjaavat meitä.

Schopenhauerin mukaan asiat voivat mennä vain yhdellä tavalla: ihminen toimii oman luonteensa mukaan ja asiat tapahtuvat väistämättä. Jälkeenpäin voi keksiä vain selityksiä. Jos toimin toisin kuin mitä alunperin tahdoin, en oikeasti tahtonut sitä. (Schopenhauerin selitys voi näyttäytyä kehäpäätelmänä: Miksi toimin näin? Koska tahdoin niin. Mistä tiedän, että tahdoin sitä? Koska toimin niin. )

Schopenhauerin käsitys ihmistä ohjaavasta tahdosta, joka on meille tiedostamaton, vaikutti hänen jälkeensä mm. Sigmund Freudiin, joka paikansi tahdon metafysiikan sijasta ihmisen psyykeen. Mistä pääsemmekin seksihommiin: Freudille ihmisen elämänhalu, libido, on perustaltaan seksuaalinen ja ohjaa meitä tiedostamattamme.

Jostain syystä Schopenhaueria ajatellessani ajattelen aina naisten viagraa. Siinä missä miesten potenssilääkkeet hoitavat fyysistä puolta, eli kyvyttömyyttä erektioon, ”naisten viagraksi” kutsutut lääkkeet (esim. flibanseriini) hoitavat psyykkistä puolta, eli seksuaalista haluttomuutta. Kysymys ei ole vailla filosofisia nyansseja. Freud tunnetusti ei juurikaan ymmärtänyt naisten seksuaalisuutta ja muistaakseni Schopenhauerkin oli suoranaisesti naisten vihaaja ja naisen seksuaalista halua heidän aikanaan pidettiin pikemminkin ei-toivottuna asiana, mutta noista päivistä asiat ovat kääntyneet toisin. Halusta on tullut haluttavaa.

Kuinka Schopenhauerin alkuperäinen ajatus siitä, että ei voi tahtoa mitä tahtoo suhtautuu tähän? Jos kuitenkin tahtomista voi muuttaa pillerillä? Toisaalta, jos ei tahtoisi haluta, niin ei kai silloin tahtoisi ottaa pilleriä, joka saa haluamaan?

Schopenhauerille halu on kaiken kärsimyksen lähde, ajatus jonka hän otti itämaisista uskonnoista. Halu ei koskaan lopulta tyydyty lopullisesti ja olemme ikuisessa halun ja tyydytyksen luupissa. Koska koko todellisuus on perustaltaan tällainen, on kaikki pohjimmiltaan päin helvettiä ja se on syy filosofiseen pessimismiin. Seksuaalinen halu on elämää uusintava voima, joskin modernina aikana se törmää usein kumin tai hormonaalisen ehkäisyn luomaan esteeseen. Tältä kannalta halun puute on kärsimystä toiseen potenssiin: kärsimystä siitä, ettei tunne halua, jota tyydyttää.

Moderni elämä markkinatalousyhteiskunnassa on halujen tyydytystä ja jos meillä ei ole halua, jota tyydyttää, jäämme jostain paitsi. Jos emme osaltamme osallistu kulutusyhteiskuntaan kuluttamalla ja tuottamalla ja hankkimalla rahaa kulutukseen, koko systeemi kaatuu. Halun puuttuminen on oire. Tämä eetos läpäisee kaiken, myös ja etenkin seksuaalisuuden.

Olemme taas vapaan tahdon jäätelökioskilla. Haluaisin mansikkajäätelöä, mutta otan pillerin, jotta haluaisin suklaajäätelöä. Miten me määrittelimmekään vapauden?

Kirjojen hävittämisestä

Kirjan heittäminen roskiin tai sen hävittäminen esimerkiksi polttamalla herättää voimakkaita tunteita kirjanystävissä, mutta myös kirjoja vähemmän lukevat tunnustavat kirjan symbolisen arvon. Ajatus kirjarovioista on totalitarismin peruskuvastoa. Tässä blogissa olen monta kertaa kirjoittanut kirjasta fyysisenä esineenä, jolla on itsessään tiettyä prestiisiä.

Nyt kirjoille on tulossa kierrätysvelvoite. Lopulta johonkin ne lukemattomat kirjat pitää kuitenkin laittaa sen jälkeen, kun ne eivät enää kiinnosta lukijoita. Kaunis ja idealistinen ajatus on, että jokaiselle kirjalle löytyisi lukijansa ja sitä rakastettaisiin ja vaalittaisiin ja kirjan arvo tunnustettaisiin tallettamalla se ikuisiksi ajoiksi kirjahyllyyn. Kirjoja kuitenkin painetaan vuosittain yhä enemmän ja jotain niille on tehtävä sen jälkeen, kun ihmisten kirjahyllyt tulvivat yli ja lasten kuvakirjat ovat täyttäneet häkkivarastot.

Lähetyskirpputorien kirjahyllyt ovat surullista katsottavaa. Nopeimmin vanhentuvat turhien julkkisten sesonkikirjat, atk-oppaat, lahjaksi annetut yhden vitsin varaan rakennetut makkarajooga-kirjat. Aika vähän arvoa on myös uskonnollisella kirjallisuudella ja Valittujen Palojen kirjavalioilla ja unohdetuilla, omanakin aikanaan melko vähän myyneillä tekijöillä, joiden omakustannerunot ja erämuistelmat ovat tuomittuja unohdukseen. Internet ja Wikipedia ovat tehneet tietosanakirjat ja monet muut hakuteokset turhiksi.

Aina välillä Tori.fi:tä selaillessa tulee vastaan myyjiä, jotka pyytävät monta kymppiä jostain sattumanvaraisesta kellastuneesta opuksesta vain sen vuoksi, että se sattuu olemaan ”vanha”, eli ehkä 1930-luvulta. Tai sitten isovanhempien kuolinpesästä on saatu kirjahyllyllinen Iijoki-sarjaa ja kirjakerhon kuukauden kirjoja. Myynti-ilmoituksen kuva on otettu sillä tavalla sivusta tai etäältä, että selkämyksen nimi ei erotu tai kirjat on kasattu siten, että niiden nimet jäävät piiloon. Myyjä, joka ei itse juurikaan lue, ajattelee kuitenkin, että kirjoilla on jotain rahallistakin arvoa, vaikkei ymmärtäisikään edes laittaa kirjojen nimiä ilmoitukseen.

Kirjat ovat kulutustavaraa siinä missä muukin kodin irtaimisto ja joskus se tulee käyttöikänsä päähän ja tulee hävittää. Huvittavaa sinänsä, että kirjan arvo laskee kenties nopeammin kuin minkään muun myyntiartikkelin. Elämme näin syksyllä kirjamyynnin kulta-aikaa: kirjamessujen, isänpäivän ja joulun alla myydään eniten kirjoja. Jos ostat bestsellerin kolmella kympillä kirjamessuilta, et saa sitä myytyä tammikuussa divariin vitosella. Myyntisesongin päätyttyä myymättä jääneet menevät makulatuuriin, eli polttolaitokselle: moni kovakantinen lämmittää suomalaisia kotitalouksia yhtä useasti kuin suomalaislukijoiden sydämiä.

Nyt on linjattu, että kirjoja ei saa laittaa paperinkeräykseen, vaan ne menevät sekajätteeseen. Aikaisemmin kirjat on laitettu ilman kansia paperinkeräykseen. Ensi vuodeksi ympäristöministeriö on kaavailemassa uutta lakia kirjojen kierrätysvelvoitteesta. Koska vanhat kirjat sisältävät liimaa, ei niitä voi käyttää samalla tavalla paperinvalmistuksessa kuin sanomalehtipaperia, vaan ne pitää kerätä erikseen. Ehkä jotain symbolista on siinäkin, että kirjoja käsitellään kuin jotain ongelmajätettä.

Elektroniikkalaitteiden kohdalla elektroniikkaliikkeet ovat velvoitettuja ottamaan käytettyjä laitteita takaisin ja kierrätyksen kuluja on kompensoitu kuluttajahinnassa. Kirjan hinnan nostaminen nykyisessä tilanteessa, jossa ALV:n mahdollinen nosto lisää hintaa parilla eurolla ja kirjat ovat valmiiksi jo melko kalliita, ei kuulosta hyvältä.

Suomalainen kirjakauppa on jo reagoinut ja on alkanut ottaa vastaan kierrätyskirjoja. Hyvitykseksi käytetystä kirjasta saa 5€ pois uuden kirjan ostosta. Kirjakaupan sivuilla kerrotaan, että vain Suomalaisesta kirjakaupasta ostetut, uudet ja hyväkuntoiset kirjat kelpaavat hyvityksen piiriin. Ilmeisesti kierrätetyt kirjat otetaan takaisin myyntiin, mutta tuskin alkuperäiseen hintaan, vaan todennäköisesti ”b-stockina”. Voisi kuvitella, että vaikka kirjakaupalle syntyy 5€ ”tappiota” kirjan hyvittämisestä, ainakin lyhyellä aikavälillä tempaus voi toimia mainoskampanjana. Tämän laajemmin Suomalainen kirjakauppa ei ilmeisesti aio divaribusinekseen lähteä.

Kirjailija ei tästä tietenkään kauheasti hyödy ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen onkin älähtänyt asiasta. Vaikka Hytösen kanssa yleensä olen asioista samoilla linjoilla, en ole oikein varma, miksi kirjasta tässä tapauksessa pitäisi maksaa kirjailijalle kahteen kertaan. Tietääkseni divaritkaan eivät maksa mitään kirjailijoille.

Romanttinen käsitys painetusta sanasta pitää fyysistä kirjaa hengissä vielä jonkin aikaa, mutta katsotaan kuinka kauan. Massakulutusyhteiskunta kuitenkin hukuttaa meidät hyödykkeisiin ja kaikkea on aivan liikaa, kirjojakin.

LISÄYS 12.10.:

Aamulehden jutusta selviää, että kirjakauppa laittaa vastaanottamansa käytetyt kirjat takaisin myyntiin puoleen hintaan. Eli jos uutuusromaanin hinta pyörii siinä kolmen kympin paikkeilla, kerran luetun saa itselleen viiteentoista euroon. Uudesta kirjasta 5 euron hyvityksen saa, jos sen palauttaa takaisin kuukauden kuluessa. Kirjoittaja vertaa tätä kirjojen vuokraamiseen, mitä se tavallaan onkin. Jutussa myös muistutetaan, että kirjoja saa samalla tavalla lainaan kirjastosta. Kirjan ”vuokraus” soveltunee parhaiten heille, jotka haluavat aina lukea uusimmat menestysromaanit ja pysyä kärryillä uutuusteoksista. Ehkä kirjallisuustrendeistä tietoisena pysyminen on korvannut näyttävän kirjahyllyn. Ne luettujen kirjojen selkämykset voi joka tapauksessa jakaa Instagramissa.

Itse ostan vain kirjoja, joihin tulee palauttua monta kertaa. Näitä ovat esimerkiksi runokirjat, joita en lue kannesta kanteen yhtä soittoa, vaan pikemminkin sieltä täältä, kuin kuuntelisi levyltä biisin kerrallaan. Samoin sellaiset filosofiset teokset, jotka vaativat pidempää pureskelua, saavat paikkansa kirjahyllyssä, kuten myös keskeiset lähdeteokset, jotka menevät aiheeseen Wikipedia-artikkelia syvemmälle. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen voi avata mistä tahansa sattumanvaraisesta kohdasta ja aina löytyy jotain mielenkiintoista. Tällaisia pyrin hamstraamaan hyllyyni ja pitämään aina käden ulottuvilla. Sellaiset kertaalleen läpi luettavat lukuromaanit, joihin myös jutussa mainitut Westön teokset kuuluvat, lainaan kirjastosta. Joskus niitä saa myös ilmaiseksi tai parilla eurolla nettikirppiksiltä. Tällöin ilmaiseksi saatu peruspokkari saattaa kulkea laukussa tai vettyä saunassa tai parvekkeella tai pyöriä sängyn alla niin, että pian se on jo kierrätyskamaa, mitä en kehtaisi kirjastolainalle tietenkään tehdä.

Aikoinaan leveä kirjahylly, jossa on kovakantisia kirjoja, kuului kodin sisustukseen, oli se siten miten pikkuporvallisen teennäistä hyvänsä ja oli niitä kirjoja luettu tai ei. Ehkä tämä sama kuluttajasegmentti, joka nyt konmarittaa kirjansa olohuoneen kunniapaikalta, on myös ”kirjavuokrauksen” kohderyhmää.

Generatiivinen tekoäly kirjallisuudessa ja musiikissa

Suomalaiskirjailijoidenkin teoksia on käytetty tekoälyn ”opettamiseen”. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoälyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Nyt mm. Suomen kuvalehti kirjoittaa, että myös suomalaiskirjailijoiden teoksia käytetty luvatta tekoälyn opettamiseen. Esimerkiksi Meta-someyhtiön tekoälylle on syötetty ”Book3”-niminen paketti, joka sisältää myös suomalaiskirjailijoiden tekstejä, jotka on piratisoitu, eli niistä ei ole maksettu tekijöillleen tekijänoikeuskorvauksia eikä ilmeisesti edes kuluttajahintaa. Jutussa mainitaan mm. Mika Waltari, Kjell Westö, Tove Jansson, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Sofi Oksanen, Väinö Linna, Arto Paasilinna, Kari Hotakainen, Hannu Rajaniemi, Anna-Leena Härkönen, Matti Yrjänä Joensuu, Selja Ahava, Emmi Itäranta, Antti Tuomainen, Antti Leikas ja Tuomas Kyrö.

Alkuperäisen The Atlanticin jutun mukaan ”Book3” sisältää 183 000 teosta. Tätä lukua voi tietysti hämmästellä moneltakin kantilta: onhan se huikaiseva määrä, jos ajattelee minkä tietomäärän tekoäly voi niellä. Toisaalta voi myös ajatella, että jos kaikkien teoksia käytöstä maksettaisiin, loppuisivat rahat jopa Metan kokoisilta firmoilta. Toinen vaihtoehto olisi käyttää teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, eli yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksia. Tämä rajoittaisi kielimallin kehitystä ratkaisevasti. (Puhuisiko botti silloin viime vuosisadan alun arkaaiseen tyyliin? Tämmöiset ovat konstillisen älyn neuvot, jommoisista olkaatten huvitetut?)

Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että jokin korvausmalli pitää olla olemassa heille, jotka varsinaisen luovan työn tekevät. Nyt julkaistu uusi Kirjailijaliiton tutkimus kirjailijoiden tuloista ei lupaa hyvää. Vaikka tekoäly ei korvaisikaan kirjailijoita vielä vähään aikaan, on selvää että uusi teknologia tuo uusia kanoja nokkimaan entisestään vähissä olevia jyväsiä. Samaan aikaan sähkö- ja äänikirjamarkkinat voivat johtaa kirja-alan spotifisaatioon, jossa kirjallisuutta kaupataan minimaaliseen hintaan ja tekijöille jää vain murusia alustayhtiöiden repiessä voitot itselleen.

Edelleen kuvitellaan, että oleellista on pelkkä teknologia, ei sen sisältö.

*

Musiikin puolella Teosto on tehnyt jäsenilleen kyselyn, jossa on kartoitettu musiikin ammattilaisten aseinteita generatiiviseen tekoälyyn liittyen. Kyselyn mukaan noin kolmannes vastaajista on hyödyntänyt tekoälyä omassa työssään. Musiikin luomisprosessissa sitä käyttää 21% vastaajista. Kyselyn yhteenvedon mukaan ”harva vielä käyttää tekoälyä osana musiikin luomisprosessia”, mutta minusta reilu viidennes on jo aika paljon.

Varsinaisesti musiikkipuolella tekoäly ei ole mikään uusi asia. Jo 1960 Turun sovelletun matematiikan laitoksen ohjelmoija Markku Nurminen teki kokeiluja IBM-1130:n ohjelmilla, jotka generoivat tangoja. YLEn jutun mukaan sävellykset oli tuotettu ”syöttämällä tietokoneelle tyypillisten suomalaisten tangojen rakennusaineksia”, eli periaate oli sama kuin uudemmilla generatiivisilla tekoälytyökaluilla.

Huomiota sai myös jo vuonna 2014 professori Lior Shamir, joka analysoi tekoälyllä Beatlesin kappaleita ja loi niiden pohjalta algoritmin, joka asetti ne aikajärjestykseen. Ilmeisesti kuitenkaan visioitu sovellus, joka olisi tuottanut itse uusia Beatles-kappaleita, ei valmistunut.

Olin myös täysin varma jo ennen nykyistä tekoälyhypeä, että isot levyfirmat käyttävät tekoälyohjelmia hittiensä tuottamiseen, mutta asiaa ei kerrottu julkisuuteen. Ehkä nyt se viidennes käyttäjistä uskaltaa ainakin Teoston kyselyissä tunnustaa asian, vaikka tutkimuksesta ei selviäkään miten kauan ja miten laajasti sitä on käytetty.

Kuten tutkimuksessa joku on kommentoinut:

Tekoälyä on käytetty jo pitkään varsinkin teknisessä tuottamisessa eikä se tunnu ketään häiritsevän

sekä

Listamusiikki on jo nyt monin paikoin hyvin laskelmoitua ja ”hittikaavalla” tuotettua, joten sen voi aivan hyvin ulkoistaa koneellisesti.

Niinpä, aika vähän luovuutta pop-musiikissa tunnutaan tarvitsevan, oli prosessissa tekoäly mukana tai ei.

Generointia helpottaa, että musiikki on hyvin pitkälle teoretisoitu: se perustuu sävellajeihin, intervalleihin, sointuihin, sointuprogressioihin ja tahtilajeihin jne. siten, että periaatteessa mikä tahansa sävellys on purettavissa osiinsa. Musiikin perusteorian ulkopuolelle jäävät mm. äänenväri, eli soundi, ja muu esitystekniset nyanssit, mutta sekään ei varmasti ole kehittyneemmille tekoälytyökaluille enää mikään ohjelma kopioida tiettyjen esiintyjien tyyliä ja soundia.

Joku voisi sanoa, että kirjallisuuskin perustuu kieleen ja kielillä on oma kielioppinsa samalla tavalla kuin musiikin teoria on ”musiikin kielioppi”, mutta tekisin tässä sen semanttisen eron, että kieli viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen, kun taas musiikin merkitys on siinä itsessään. Melodia ei viittaa mihinkään referenttiin samalla tavalla kuin kielen lause (mukaan lukien fiktiiviset lauseet). Tähän ei kannata mennä sen syvemmälle, muuten kuin huomauttamalla, että tekoälyn on helpompi generoida melodioita kuin lauseita, koska edellisten ei tarvitse perustua ulkoisen maailman vastaavuuksille.

*

Tappaako tekoäly sitten kaiken kulttuurin, taiteen ja luovuuden? Kun syntetisaattorit yleistyivät musiikissa 1970-luvulla, panikoitiin samaan tapaan, että nyt tekniikka korvaa oikeat soittajat (tämä kerrotaan mmm. tällä hetkellä yöpöydällä nurin niskoin olevassa kirjassa Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019).

Nyt 50 vuotta myöhemmin syntetisaatori voi olla yleisempi soitin pop-musiikissa kuin kitara, mutta ihminen sitä soittaa silti. Tekoäly voi tulla mukaan prosessiin, mutta se tuskin poistaa ihmistä siitä välistä. Ylipäätään 1970-luvulla yleistynyt teknologia, josta synteettiset soittimet olivat vain osa, synnyttivät musiikkiteollisuuden, joka tarjosi muusikoille töitä aivan uudella tavalla verrattuna 1950-lukua edeltävään gramofoni/tanssilava/pelimanni -kulttuuriin. Vielä eivät ole tietokoneohjelmat korvanneet sinfoniaorkestereita, joskin klassiseen musiikkiin pätevät eri lainalaisuudet kuin populaarimusiikkiin.

Samalla tavalla kirjallisuudessa kirjoittajien (ja julkaistujen nimikkeiden) määrä on jatkuvassa nousussa siitä huolimatta, että ihmiset lukevat vähemmän. Uusi digitaaliteknologia mahdollistaa pienten tarvepainatusten edullisen tulostamisen. Mihin siinä kuviossa tekoälyn kirjoittamia kirjoja edes tarvitaan?

Uskon, että vielä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä musiikkia ja kuunnella ihmisten tekemää musiikkia ja niitä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa ja niitä, jotka haluvat sen lukea. Se voi olla hupeneva määrä ihmisiä ja joillekin voi kelvata kuunneltavaksi vaikka puhelinvaihteen jonotusmusiikki, mutta niin on ollut jo ennen generatiivista tekoälyä eikä siinä ole mitään uutta.

Suomen kokoisella kielialueella olisi kuitenkin hyvä olla kulttuurillle jokin muu rahoitusmalli kuin sama, jolla myydään burgereita. Jos musiikkia ja kirjallisuutta aletaan halpuuttaa, tulee tekijöiden toimeentulo turvata apurahoilla.

LISÄYS
Särö-lehden jutussa Toivonen ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen keskustelevat aiheesta.

Kirjabloggaajasta dominikaaniveli

Helsingin sanomat kirjoittaa Gregorius ”Reijo” Pehrmanista, joka jutun mukaan vihittiin dominikaaniveljeksi viime elokuussa. Kaikille suomalaista kirjablogiskeneä tunteville hän on sama Gregorius, joka pitää mm. Jotakin syötäväksi kelvotonta –blogia. Olen sitä harvakseltaan selaillut; yleensä luen arvosteluita ja bloggauksia kirjoista, joita itse olen lukenut ja vertailen mitä muut ovat saaneet siitä irti (pikemminkin kuin lukisin niitä suosituksina ennen kirjan lukemista), mutta JSK-blogi keskittyy aika vahvasti ranskankieliseen nykykirjallisuuteen ja minulle vain murto-osa käsitellystä kirjallisuudesta on edes tuttua. Paljastan tässä sivistymättömyyteni.

Henkilökohtaisista asioistaan Pehrman bloggaa vähemmän, vaikka ei niitä salailekaan ja blogin info-osuudesta hänen taustansa dominikaanina selviää, joskin hän ei ole vielä päivittänyt, että on siirtynyt opiskelijaveljestä vihityksi dominikaaniveljeksi. Uskonnollisuus tulee teksteistä ilmi, mutta ei mitenkään ohjelmallisesti.

Minäkään en bloggaa henkilökohtaisesta elämästäni sen enempää kuin mitä tietystä aiheesta keksin omakohtaisia anekdootteja, mutta en ole salannut olevani ateisti. Kaikki yritykseni uskoa tuonpuoleiseen tai korkeampaan voimaan ovat päättyneet siihen, että olen huomannut valehtelevani itselleni. Toki uskonasiat silti kiinnostavat ilmiönä ja viimeksi eilen luin Antti Nylénin esseitä katolilaisuudesta. Uskonnollisessa moraalissa on jotain eri tavalla velvoittavaa kuin humanistisessa: hyvä ja paha eivät ole neuvoteltavissa ja Nylénin käyttämä esimerkki luonnon tuhoamisesta on eri tasolla vääryyttä ja pahuutta kuin vain elämäntapaan liittyvät kysymykset koskien kierrätystä ja lihansyöntiä. Pehrman on varmasti Nylénin ajatuksista tietoinen, mutta vaikuttaa kirjoittajana vähemmän ”taistelevalta”.

Uskontoa tuntemattomampi puoli hänen taustansa radiokemian tohtorina. Itsessään arvostettavaa, että on ihmisiä, jotka hallitsevat suvereenisti sekä luonnontieteen että kirjasivistyksen.

Eläminen dominikaaniveljenä (joka, kuten jutusta selviää, ei ole sama asia kuin munkki) on täydellinen vastakohta nykyajan ”älä tule minua neuvomaan miten elää” -asenteelle. Sääntökuntaan sitoutuminen edellyttää naimattomuus- ja köyhyyslupauksen antamista, päivät on pitkälti suunniteltu, arjen peruskysymyksiin löytyy säännöstö, joka on kehitetty keskiajalla, puhumattakaan suurista kysymyksistä, joihin usko pyrkii vastaamaan.

Toimiiko tämä sitten vastalääkkeenä sille merkityksettömyyden tunteelle, jota myös eksistentiaaliseksi tyhjyydeksi kutsutaan? Juurikin sivistyksen kysymyksissä päivittäin joutuu kamppailemaan sen kanssa, onko tästä lopultakaan mitään ”hyötyä” tai onko tämä edes millään tavalla mielekästä. Kuolema kuitenkin korjaa kaiken. Kannattaako lukea kirja, vaikka kuinka älykäs ja kehittävä, jos sen antamaa tietämystä ei saa kuitenkaan täältä mukaansa. On paljon asioita, joita vain minä tiedän eikä kukaan muu edes tiedä, että tiedän. Sen jälkeen kun sydän lakkaa kerran lyömästä, menee kovalevy väistämättä tyhjäksi ilman varakopiota ja sen siliän tien katoaa kaikki, mitä olen koskaan olen oppinut tai oivaltanut.

Ehkä usko ikuiseen elämään antaa motivaatiota opiskella maailmankaikkeuden näkyviä ja näkymättömiä salaisuuksia.

Paras mihin minä pystyn, on fermentoida vähiä ajatuksiani tässä pääkopassa ja toivoa, että joku oivallus olisi sellainen, joka voisi kiinnostaa heitä, joiden kanssa ajatukseni jaan ja ehkä synnyttää uusia oivalluksia vastaanottavasssa päässä.

Vaan heikolta vaikuttaa.

Kaksi uutista tekoälystä

Professori Hannu Toivonen on kirjoittanut uutisten mukaan harvinaisen tervejärkisen kirjan tekoälystä: Mitä tekoäly on? (Teos 2023). Itse kirjaa en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten olen vain uutisten varassa. Esimerkiksi HS kertoo kirjasta (vain tilaajille). Toivonen on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ja kumoamaan yleisiä harhaluuloja.

Uutisessa kerrotaan, että Toivonen pitää termiä ”tekoäly” ongelmallisena, koska

se sisältää vertauksen ihmiseen. Tietokoneohjelmat eivät kehity kuin ihmiset, eikä niitä ole siksi mielekästä verrata ihmiseen, ellei sitten halua synnyttää kutkuttavia mielikuvia.

Hän pitää koneen ja ihmisen rinnastamista ”tekoälyromantiikkana”. Itse olen kirjoittanut antropomorfismista, elollisten asioiden pitämisestä inhimillisinä. Tämä pätee eläinsaduista robotteihin ja siihen, miksi pistorasioissa ja tapetin kuvioissakin ihmisen silmällä on taipumus nähdä naamoja. Kun tekoäly laitetaan jäljittelemään kieltä, joka on hyvin vahvasti ihmisyyden ytimessä, alamme pitää sitä inhimillisenä toimijana.

Hienoja scifi-elokuvia aiheesta tietenkin saa, ja ilman ”tekoälyromantiikkaa” meiltä puuttuisivat sellaiset elokuvat kuten Terminaattori, Avaruusseikkailu 2001, Blade Runner, Matrix jne.

Toivonen kuitenkin kiistää, että tekoäly olisi itsenäinen toimija. Tekoälyllä ei myöskään ole tietoisuutta. Se on ”vain” joukko matemaattisia malleja, jotka suorittavat sille annettuja tehtäviä. Hämmästyttävän tehokkaasti kylläkin, mutta ei ”inhimillisesti”.

Aikoinaan, jo kauan ennen Chat GPT:n aiheuttamaa hypeä, puhuttiin kuinka tietokoneet voittavat ihmisen shakissa ja jotkut muistanevat Deep Blue -tietokoneen pelit Garry Kasparovia vastaan. Silloin jo puhuttiin, että tietokone on voittanut ihmisen älykkyydessä.

Mitä sitten tarkoitetaan ”voittamisella”? Yhtä hyvin voi sanoa, että kone voittaa ihmisen kuulantyönnössä: laitetaan kuula tykinpiippuun ja ammutaan. Yhtä vähän se tykinpiippu tietää voittaneensa missään kilpailussa.

Älykkyys on kuitenkin sillä tavalla inhimillistä, että sitä on helpompi romantisoida. Siitäkin huolimatta, että Deep Bluen tapauksessa oli kyse pelkästä mekaanisesta siirtojen laskemisesta, joka vertautuu pikemminkin suoritustehoon kuin ”älykkyyteen”.

Kuten Toivonen artikkelissa kertoo, pitäisi tekoälykeskusteluun tuoda yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja filosofia kysymyksiä. On ironista, että kun puhutaan ”inhimillisestä älykkyydestä”, ihmistieteet sivuutetaan täysin. Tekoälykehittäjät ovat varmasti älykkäitä ihmisiä, mutta älykkäilläkin ihmisillä on taipumus fakkiintua ja nähdä asiat vain oman alansa kapeasta näkökulmasta. Toisaalta, ei ole niinkään varmaa, ovatko tekoälykehittäjät itse hypen takana, vai firmojen markkinointiosastot, juttua janoavat toimittajat ja suuri yleisö, joka haluaa uskoa hypen.

*

Toinen uutinen tekoälyyn liittyen on, että joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoäyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Heidän mukaansa kirjailijoiden tulisi saada korvauksia materiaalinsa käytöstä silloin, kun sitä kun käytetty generatiivisen tekoälyn ”opettamiseen”.

Jutussa kerrotaan korvaussummien olevan 150 000 dollaria per käytetty teos. Korvaussummat vaikuttavat pieniltä siihen nähden, millaisia miljoonakorvauksia amerikkalaisissa tuomioistuimissa näkee.

Mielestäni kanne on aiheellinen. Tekoäly ei luo itsessään mitään, se kopioi. Tällöin alkuperäisen oikeudenomistajan tulisi saada korvaus materiaalinsa käytöstä.

On kuitenkin ihmeellistä, jos näinkin fiksussa yrityksessä ei ole mietitty tätä puolta laisinkaan. Tuliko heille yllätyksenä, että heidän käyttämäänsä teknologiaan voisi liittyä tekijänoikeudellisia ongelmia?

Näyttää siltä, että tässäkin on menty teknologia edellä ja unohdettu, että sillä inhimillisellä kulttuurilla, jota tekoälylle on syötetty, on ollut tekijänsä.

Kohtaamisista kaupunkitilassa

Helsingin Sanomien jutussa Roosa Welling kirjoittaa deittailukulttuurista ja siitä, kuinka paljon romanttisempaa olisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa Tinderin sijasta ”oikeassa elämässä”, kadulla, metrossa, kirjastossa tai kassajonossa. Aihe ei ole sinänsä uusi, on olemassa kokonainen juttutyyppi, jossa pohditaan kuinka löytää puoliso ja kaikissa niissä kehotetaan rohkeasti lähestymään kiinnostavia kumppaniehdokkaita juurikin edellä mainituissa julkisissa paikoissa. Aikaisemmista jutuista poiketen Welling myös pohtii, miksi itse ei ole lähestynyt miehiä, mikä lienee osoitus naistoimijuuden laajenemisesta. Tyypillisesti aihetta on käsitelty perinteisestä näkökulmasta, jossa romanttisia aloitteita odotetaan miehiltä. Eräässä jutussa neuvottiin miehiä etsimään bussipysäkiltä naisia vastaeronneiden vertaisryhmän kokoontumisten jälkeen, mutta oletan sen olleen ironiaa.

Toinen juttutyyppi, jossa törmää naisia kadulla, metrolla ja kassanjonossa lähestyviin miehiin, ovat seksuaalirikosuutiset.

Tosiasiassa modernissa kaupunkitilassa kaikenlaiset ihmisten väliset kohtaamiset ovat tabu. Mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin ostoskeskus, joka on suunniteltu vain kulutusta silmällä pitäen, ei ihmisten kohtaamista varten. Jos ihminen saa ostoskeskuksessa sairaskohtauksen, on hän häiriötekijä, joka kuuluu vartiointiliikkeelle. Ihmisten pysäytteleminen julkisessa kaupunkitilasssa olisi outoa ja poikkeavaa, ellei sitten olisi myymässä jotain.

(Muunmuassa Hannah Arendtin Vita activa käsittelee tätä aihetta, mutta en mene tähän teokseen syvemmälle tässä.)

Varsinkin nuorempana flanöörasin opiskelukaupunkini kaduilla ja puistoissa punaviinipullo, runokirja ja muistivihko olkalaukussani. Toiveissa olivat seikkailut, mikseivät tietysti myös romanttiset kohtaamiset.

Kaupunkien keskustoissa saa enimmäkseen olla rauhassa, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa toisten asioihin ei sekaannuta.

Jos joku sattuu julkisella paikalla ottamaan kontaktia, voidaan lähestyjät jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin: a) rahan pummaajat b) uskonnolliset ja poliittiset käännyttäjät c) humalaiset tai muulla tavalla tolkuttoman sekaisin olevat d) seksin vonkaajat. Useimmiten tyypit yhdistyvät. Oltiin sitten baarissa tai kadulla, suomalainen lähestyy vain niin kovassa humalassa, ettei hänen puheesta saa mitään selvää. Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti, jos joku tuntematon haluaa tulla juttelemaan, valitettavasti keskustelusta ei tule mitään, jos henkilö on vahvasti päihtynyt tai huumeissa sekä mahdollisesti vakavasti mielenvikainen ja ainoa asia on pyytää rahaa tai jankata jotain epämääräistä.

Joskus tulee juttelemaan joku lähes selväpäisen oloinen, jolloin ehtii jo innostua ja vastaamaan ystävällisesti, mutta innostus karisee, kun seuraavassa lauseessa pyydetään ”bussirahaa” tai ojennetaan traktaattia lopun ajoista.

Seksiin liittyen lähestytään harvemmin, kenties tästä naamataulusta johtuen. Siinäkään ei lähtökohtaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tarjokkaat olisivat seksuaalisesti kiinnostavia, mutta harvemmin ovat. Tällä hetkellä noin muutenkaan en parisuhdestatuksestani johtuen etsi seuraa siinä mielessä.

Muistan eräänkin kerran, kun sunnuntaiaamupäivällä join puistossa pahvikahvia, kun reilu viisikymppinen koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalle.

”Moi, mun nimi on Reiska [nimi muutettu].”
”Moi.”
”Mitäs mietit.”
”Kahvia juon.”
”Hei kuule, lähdetään iskemään naiset!”
”En mä taida, mulla on jo yks.”
”Aijaa, no sitten ei kannata.”
”No ei.”
”No mutta kaikkee hyvää sulle!”
”Samoin.”

Suhteutettuna siihen, kuinka paljon olen klubeissa ja pubeissa ja muissa anniskeluliikkeissä elämäni aikana istunut, uusia ihmisiä olen niissä hyvin vähän tavannut. Tyypillisesti suomalaiset lähtevät baariin viettämään aikaa omalla porukallaan ja vieraisiin pöytiin huutelua pidetään erikoisena, vaikka monella sielläkin on toiveissa seuran löytäminen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Kun lähestymistä tapahtuu, on siinä juurikin seksi mielessä: kun se nuori mies huitaisee tuopin tyhjäksi ja rohkaistuu lähestymään naisseuruetta, kaikki tietävät mitä aloitus ”moi, mitä kuuluu” tai ”haluisitsä jotain juotavaa” tarkoittaa.

Tästä seuraa, että ei ole mitään välimuotoa, jossa voisi tutustua tuntemattomiin ilman taka-ajatuksia. Koska ”moi, mitä kuuluu” tarkoittaa oikeasti, että olisi kiinnostunut seksistä, voi vastaanottaja kokea sen ahdistavaksi ja jos tarjotun juoman ottaa vastaan, saattaa vastapuoli odottaa jotain vastapalveluksia.

Baarit ovat yhtä lailla kaupallisia tiloja kuin ostoskeskukset. Niiden tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon alkoholijuomia asiakkailleen, ei niinkään mahdollistaa ihmisten kohtaamisia. Kuten tunnettua, kovalla soitettu musiikki lisää alkoholimyyntiä, mutta tekee keskustelusta mahdotonta. Baarin melussa on vaikea tutustua keneenkään, ainakaan juttelemalla (eikä suomalainen mies myöskään hurmaa tanssiliikkeillään).

Ei siis olekaan ihme, että satunnaiset kohtaamiset keskittyvät nykyään nettiin ja deittailu Tinderiin. Vaikka usein kohtaamiset täälläkin voi tyypitellä samalla tavalla.

Orwell: P. G. Wodehousen puolustukseksi

Lupailin aikaisemin, että kirjoitan jotain George Orwellin esseistä, ja tässä sarjassa ensimmäinen, analyysi esseestä ”In Defence of P. G. Wodehouse”, jossa pääsen käsittelemään kahta brittiläistä lempikirjailijaani.

Pelham Grenville ”P. G.” Wodehouse on suomalaisille tutuin Jeeves-kirjoistaan tai kenties Granadan niistä tekemistä tv-sovituksista, jotka Suomen televisiossa esitettiin otsikolla ”Kyllä Jeeves hoitaa”. Wikipedian mukaan hän kuitenkin kirjoitti elämänsä aikana yhteensä 96 kirjaa, muita hänen kirjasarjojaan ovat mm. Blandings- Psmith ja Mulliner -tarinat, jotka ainakin minulle ovat tuntemattomia.

Muistan Granadan sarjat hyvin lapsuudestani: niitä näytettiin TV1:ssä aina iltapäivisin koulun jälkeen. Minulle sarjassa näyttelevät Hugh Laurie ja Stephen Fry ovat ne antaneet Jeevesille ja Woosterille kasvot ja toisin päin: minua häiritsee suunnattomasti, jos joku näyttelijä tekee ikonisen roolin tiettynä hahmona ja näyttelee sitten jossain toisessa yhteydessä jotain aivan toista hahmoa. Stephen Fry on minulle aina vain ja ainoastaan Jeeves ja hänen ilmevalikoimansa on osa miespalvelija Jeevesin enigmaattisuutta, joka menee pilalle, jos näen hänet jossain toisessa roolissa. Brittiläiselle yleisölle parivaljakko Laurie & Fry oli tuttu jo heidän aikaisemmasta sketsisarjastaan, joten ehkä sen ajan vastaanotossa Jeeves-filmatisoinnit olivat jatkoa aikaisemmalle tv-pelleilylle, mutta minä kasvoin Jeevesin parissa.

Suomeksi Jeeves-kirjoja on saatavana mm. Teoksen kustantamana värikkäänä pokkarisarjana. Ongin näitä jostain roskalavakirppikseltä aikoinaan eurolla kappale ja nyt ne ovat minulla saunakirjoina: käyn saunassa yleensä yksin, joten minulla on kirja mukana (kun taas vessassa lukeminen on mielestäni ällöttävää) ja lueskelen saunan lauteilla maaten. Jeeves-pokkarit soveltuvat tähän hyvin: P.G. Wodehousen kieli on (suomennoksenakin) sillä tavalla nautittavaa, että sitä voi lukea sivun pari kerrallaan. Tarinoiden juonihan on jo entuudestaan tuttu: milloin vältellään kihlausta tai autellaan kaveria, milloin varastellaan lehmäkermanekka. Kovin montaa lukukertaa pokkarit eivät kestä saunan kosteudessa ennen kuin niiden liimasidos alkaa pettää ja sivut irtoilla. Monelle kirjanystävälle tapani lienee kauhistus.

*

Sodan aikaan P.G Wodehouse oleskeli huvilallaan Ranskassa Le Toquetissa, joka on vain n. 100km etelään Dunkirkistä, jonne tunnetusti saksalaiset motittivat ranskalaisten ja brittien joukot 1940 koukattuaan Belgian läpi. Wodehouse viivytteli pakenemistaan, Orwellin mukaan hän ei kuvitellut olevansa minkäänlaisessa vaarassa (joissain lähteissä mainitaan, ettei hän halunnut jättää koiriaan), ja jäi saksalaisten vangiksi heidän miehitettyään Pohjois-Ranskan. Wodehouse asetettiin kotiarestiin. Hän oli tässä vaiheessa 59-vuotias maailmankuulu viihdekirjailija ja myös saksalaiset tiesivät kuka hän oli.

Saksalaiset kohtelivat häntä verrattain hyvin, mutta Wikipedian mukaan jo kahden kuukauden jälkeen hänet vangittiin ja pidettiin useissa vankiloissa muiden internoitujen brittien kanssa (tätä Orwellin essee ei mainitse). Noin vuoden kuluttua kirjailija vapautettiin ja heinäkuussa 1941 hän alkoi tehdä ”epäpoliittista” radio-ohjelmaa Berliinissä.

Suosikkikirjailijan veljeily natsien kanssa aiheutti skandaalin. Wodehousen kirjoja asetettiin sensuuriin ja asia eteni parlamenttiin asti. Lehdistö leimasi hänet petturiksi. Sodan jälkeen ranskalaiset viranomaiset pidättivät hänet, mutta varsinaisesti syytteeseen häntä ei koskaan asetettu. Pian hän muutti Yhdysvaltoihin, joissa hän oli asunut jo aikaisemminkin, koskaan palaamatta kotimaahansa.

Kysymys kuuluukin, oliko P.G. Wodehouse natsi, fasisti, petturi tai ”quisling” vai pelkästään typerys?

Wodehousen radiolähetykset Berliinistä eivät itse asiassa olleet suoraan natsien radiolle, vaan amerikkalaisten Columbialle, joka toimi edelleen Beriinissä; tässä vaiheessa Yhdysvallat ei ollut vielä sodan osapuoli. Kirjailijaa haastatellut toimittaja Harry Flannery kommentoi jälkeenpäin Wodehousen olleen ”oman elämänsä Bertie Wooster”, kykenemätön ymmärtämään politiikkaa edes sen verran, että olisi voinut olla natsien sympatisoija. Kohuun nähden ohjelmia oli vähän: vain viisi.

Sodan jälkeen Wodehousen tapauksesta debatoitiin laajalti ja Orwellin vuonna 1946 kirjoittama artikkeli oli osa debattia. Kuten otsikosta voi päätellä, Orwell puolustaa kolleegaansa. Ei ole täysin varmaa, oliko Orwellilla käytettävissään kirjoitushetkellä kaikkia asiaan liitttyviä faktoja, tai oliko hän esimerkiksi kuunnellut kaikkia Wodehousen Berliinin-lähetyksiä (esseessä hän mainitsee lähetysten tekstien olevan ”vaikeasti saatavilla”, mikä viittaisi siihen, että hän ei tarkkaan tuntenut niiden sisältöä). Lähetyksien transkriptiot ovat luettavissa P.G Wodehouse Societyn sivuilta.

Wodehousen syyttömyyteen viittaisi se, että mitään muodollista sopimusta Wodehousen ja saksalaisten välillä ei ollut, vaikka natsit järjestivätkin hänet Berliiniin amerikkalaisten radiolähetykseen ja hyödynsivätkin häntä propagandassaan. Wodehousea ei vapautettu vastineeksi lähetysten tekemisestä, vaan saksalaiset olisivat joka tapauksessa vapauttaneet hänet, koska vain alle 60-vuotiaat, miespuoliset vihollismaiden kansalaiset pidettiin internoituna ja hän oli täyttämäisillään 60. Wodehouse ei saanut minkäänlaista maksua saksalaisilta, vaan eli Berliinissä omalla kustannuksellaan. Tosin hän asui ylellisessä Adlon-hotellissa, mikä oli varmasti omiaan herättämään katkeruutta. Vuonna 1943 hän muutti Pariisiin suojaan liittoutuneiden pommituksilta. Rahaa hän sai Saksassa myytyjen kirjojensa tekijänoikeuksista.

*

Orwell kieltää mahdollisuuden, että Wodehouse olisi voinut olla natsi. Hän oli kirjailijana täysin epäpoliittinen ja Orwellin mukaan juuttunut edwardiaaniseen aikaan niin, ettei hänen kirjoissaan käsitellä mitään, mitä on tapahtunut vuoden 1918 jälkeen. Hän kiistää myös, että Wodehouse olisi millään tavoin ”antibrittiläinen”; hän ei kirjoillaan pyrkinyt tekemään poliittista satiiria brittiläisestä luokkayhteiskunnasta.

Aloitin tämän kirjoituksen tunnustamalla, että Orwell ja Wodehouse ovat lempikirjailijoideni joukossa; mielenkiintoista sinänsä, kuinka erilaisia lähtökohdiltaan he ovat. Orwell on läpeensä poliittinen, minkä hän tunnustaa esseessään ”Miksi kirjoitan”. P.G. Wodehouse taas on läpeensä epäpoliittinen hupikirjailija.

On helppo yhtyä näkemykseen, että kirjoissaan Wodehouse ei käsittele politiikkaa, sen enempää edistyksellistä tai taantumuksellista, oikeistolaista tai vasemmistolaista. Esimerkiksi olisi naiivi tulkinta ajatella, että tekemällä pilkkaa brittiläisestä aristokratiasta tai kirjoittaessaan sellaisista hahmoista kuin Gussie Fink-Nottle tai ”Bingo” Little tai Tuppy Glossop, Wodehouse pyrkisi osoittamaan yläluokan ”rappeutuneisuuden” tai järjestelmän ”mädännäisyyden”. Yhtä naiivia olisi ajatella, että kun kirjoissa palvelijat käskyttävät isäntiään ja vaimot miehiään ja morsiamet kihlattujaan, haluaisi Wodehouse kääntää yhteiskunnan valtarakenteita ympäri. Hän kirjoittaa niin, koska se on hauskaa, ja ilman olemassa olevaa valtarakennetta vitsi ei toimisi. P.G. Wodehouse on varmasti konservatiivi, mutta sellaisella luonnollisella tavalla, ettei sitä voi pitää minkään poliittisen aatteen propagoimisena.

Orwell ei käsittele esseessään Roderick Spoden hahmoa, vaikka tämä oli esiintynyt jo tarinassa ”The Code of the Woosters” vuonna 1938. Kuten tunnettua, Spode on aggressiivinen öykkäri ja wanna-be diktaattori ja fasistisen nuorisojärjestön ”mustapöksyjen” johtaja. Salaa hän on myös naisten alusvaateliikkeen myyjä, minkä hän luonnollisesti haluaa salata kannattajiltaan. Hänen ulkomuotoaan kuvaillaan ”on kuin luontoäiti olisi halunnut tehdä hänestä gorillan, mutta muuttanut mieltään viime hetkellä”. Spode on kirjasarjan vastenmielisimpiä tyyppejä.

Tämän verran Wodehousella on poliittista satiiria: Spode on pilakuva brittiläisestä ”mustapaitojen” johtajasta Oswald Mosleystä. En tiedä, onko tämä yksityiskohta Wodehousen ”vapaudu vankilasta” -kortti, joka todistaa, ettei hän sympatiseerannut fasistijohtajia, mutta varsin rankkaa pilkkaa tehdään äkäpussista alusvaatemyyjästä, joka haluaa Britannian diktaattoriksi.

Kuten Orwell toteaa, Wodehousen kirjoista ei löydy mitään, joka antaisi aihetta epäillä häntä natsiksi tai fasistiksi, pikemminkin päinvastoin.

Entä itse lähetykset sitten? Jos transkriptioihin on luottaminen, ei niissä esitetä mitään propagandaa tai puolustella natseja. Enimmäkseen hän kuvaa niissä internointinsa vaiheita, reippaalla brittiläisellä ”stiff upper lip” -asenteella. Kenties ainut, mistä häntä voi niiden suhteen syyttää, voi olla olojen vähättely tyyliin ”kyllä näihin natsien vankileirioloihin tottuu, vaikka tupakat ovatkin vähissä”. Näin hän tuli viestineeksi maailmalle natsien haluamaa kuvaa siitä, kuinka he kohtelevat vankejaan hyvin. Wodehouse ajatteli naiivisti, ettei hänen lähetyksistään voisi olla mitään haittaa.

Miksi sitten tästä hölmöstä viihdekirjailijasta tehtiin syntipukki tai sijaiskärsijä (Orwell käyttää ilmaisua ”whipping-boy”)? Orwellin mukaan briteillä itsellään oli oma lehmä ojassa (tai kermanekka hukassa): ennen sotaa ja vielä sodan ollessa käynnissä, sekä konservatiivit että vasemmisto vastustivat sotaa Saksan kanssa, tai suhtautuivat siihen ”laimeasti”. Vuoden 1941 tienoilla tapahtui käänne, kun huomattiin että Saksaa vastaan piti sotia aivan tosissaan. Sotapropaganda löysi populistisen maalin: upporikkaan aristokraatin (siitäkin huolimatta, että Wodehouse ei varsinaisesti ollut aivan upporikas).

Orwell huomauttaa, että isoimmat roistot jätettiin tuomitsematta, kun mitättömimpiä oletettuja yhteistyömiehiä jahdattiin. Natseilla oli länsimaissa oikeitakin ihailijoita (Molotov-Trippentrop -sopimuksesta ei sen enempää).

P.G. Wodehouse oli kieltämättä naiivi typerys, mutta hänen tuomitsemisensa oli tekopyhää.

*

Mitä sitten voimme tänä päivänä oppia tästä?

Suhtautuminen Putinin Venäjään muistuttaa 30-luvun suhtautumista Hitlerin Saksaan. ”Kukaan” ei osannut ennustaa Hitlerin hyökkäystä Puolaan, vaikka merkit olivat ilmassa. Samalla tavalla ”kukaan” ei osannut ennustaa Putinin hyökkäystä Ukrainaan, vaikka olisi pitänyt. Jälkiviisaana etsitään nyt heitä, jotka suhtautuivat Venäjään liian ystävällisesti ennen vuoden 2022 avointa sotaa. Sellaisia löytyy aina poliittiselta vastapuolelta.

Venäjällä ovat rampanneet entiset pääministerit kaasuputkikonsutteina ja Sperbankin jäseninä, nykyiset ja entiset perussuomalaiset ottamassa mallia maasta, jossa woke ja luonnonsuojelijat eivät riehu, sekä ne vasemmistolaiset, jotka tottumuksesta ovat kumartaneet itään huomaamatta, että siellä on systeemi vaihtunut. Toisin sanoen, enemmän tai vähemmän ihan kaikki.

Hitler oli Time-lehden vuoden henkiö 1938. Putin oli vuoden 2007.

Kuten vuoteen 1938 länsimaiden linja oli myötäillä ja ymmärtää natsi-Saksaa, länsimaiden linja oli Venäjän suhteen sama vielä Krimin ”Anschlussin” vuonna 2014. Tiettyyn rajaan asti linja oli ymmärrettävä ja järkevä: Venäjän kanssa pyrittiin säilyttämään rauha ylläpitämällä poliittisia, taloudellisia, diplomaattisia ja kulttuurisia suhteita. Mutta mihin rajaan asti?

Omat ennakko-odotukseni Venäjän ulkopolitiikan suhteen karisivat, kun asuin muutamia vuosia Virossa, Latviassa ja Unkarissa. Se ei kuitenkaan estänyt minua toivomasta rauhaa ja hyviä suhteita naapurin kanssa, enkä ole koskaan vältellyt suhtautumasta ystävällisesti tavallisiin venäläisiin.

Odotan, että lähitulevaisuudessa tullaan samalla tavalla tuomitsemaan naiiveja typeryksiä, mutta isoimmat roistot pääsevät koirana veräjästä.

Fätti soundi, särö ja häiriön estetiikka

Musiikki on säveliä ja sävelet soivat tietyillä taajuuksilla, esimerkiksi perus-a soi 440hz:n taajuudella (tai 442, jos olet erikoisuudentavoittelija). Mikään instrumentti ei kuitenkaan soi puhtaasti, vaan sävelen taajuuden ohella soi myös muita taajuuksia, jotka antavat äänelle sen äänenvärin. Instrumentin kielen, soittimen rungon, kaikukopan ja jopa äänentoiston ominaisuudet vaikuttavat sen äänenväriin: silloinkin kun instrumentin kieli (tai ilmapatsas, viritetty kalvo tms.) pyrkii soimaan viritetyllä taajuudella, on mahdotonta kontrolloida kaikkia tekijöitä ja instrumentin molekyylit singahtelevat sinne tänne värähdellen omilla, hieman poikkeavilla taajuuksillaan. Tästä syystä eri soittimet kuulostavat erilaisilta.

Akustisten, käsinvalmistettujen instrumenttien kaudella täysin puhtaasti soivan soittimen valmistaminen oli mahdotonta. Kuinka puhtaaseen ääneen onkaan pyritty, sitä en osaa sanoa, sillä instrumentin oma ääni syntyy juuri sen äänenväristä, joka johtuu ”epäpuhtauksista”. Sitä, miksi Stradivariuksen viulut soivat niin poikkeuksellisen kauniisti, on tutkittu myös tieteellisesti. En kuitenkaan mene sen pidemmälle klassiseen musiikkiin; viulun soinnin analysointi on kuin viinimaistelua, jossa mietitään rypäleen kasvumaaperän vaikutusta viinin makuun, jossa maistetaan piipputupakkaa, vaniljaa tai sitrusta. Itse oluenjuojana tarkastelen mieluummin pop- ja rockmusiikkia.

Sähköisten, synteettisten ja digitaalisten instrumenttien aikakaudella ääntä voidaan käsitellä kuin laboratoriossa ja päästä melko lähelle puhdasta ääniaaltoa.

Esimerkiksi sähkökitara soi melko puhtaasti, kun siitä ottaa yhden sävelen. Siksi populaarimusiikissa sähkökitaraa harvoin kuullaan täysin puhtaana, cleanina. Yleisin ja perinteisin sähkökitaran efekti on äänensärkijä, eli särö. Säröä saa kahtena makuna, joille en ole löytänyt suomenkielisiä käännöksiä: distortion ja overdrive. Särön historiasta on monta tarinaa, mutta yleisimmin se yhdistetään Willie Kizartiin, jonka kerrotaan soittaneen vahvistimella, jonka etukartio oli rikki (joissain lähteissä transistoriputki) ja särisi sen vuoksi soittaessa. Sittemmin vahvistinparkoja on kuritettu, potkittu ja viillelty halutun soundin aikaansaamiseksi ennen kuin kaupalliset äänensärkijät tulivat markkinoille. Overdrivea, eli ”ylikuormitusta” saatiin kääntämällä nupit kaakkoon niin, että äänittäessä ääni säröytyy. Luonnollista overdrivea syntyi blues-miehille, jotka soittivat liian pienillä kamoilla liian kovaa liian suurille yleisöille. Ylikuormituksen saa senkin nykyään pedaalista tai Pro-Toolsista.

Analogisessa äänisynteesissä ääni syntyy oskillaattorin värähtelystä. Tällä voidaan tuottaa jo lähes puhdasta, siniaaltoa noudattelevaa ääntä. Esteettinen ongelma on siinä, että puhdas siniaalto kuulostaa yhtä miellyttävältä kuin korvien tinnitus. Siksi analogisessa syntetisaattorissa on namikka, jolla ääniaallon saa muutettua saha- tai kanttiaalloksi, jotka korvaan kuulostavat ”säriseviltä”, koska äkilliset muutokset oskillaattorissa saavat sen molekyylit liikkumaan vähemmän kontrolloidusti ja tuottamaan poikkeavia taajuuksia, ts. äänenväriä. LFO:n, low frequency oscillatorin avulla syntetisaattorin saa naputtamaan, puputtamaan täi pärisemään. Äänenväriltään rikas, fätti soundi, kuulostaa luonnolliselta ja miellyttävämmältä kuin puhdas ääniaalto.

Digitaalisessa äänenkäsittelyssä ääni on enää vain matematiikkaa ja teoriassa ja idean tasolla tuotetut sävelet ovat puhtaita. Digitaaliseen äänisynteesiin pätevätkin samat periaatteet kuin analogiseen: siihen täytyy keinotekoisesti lisätä häiriötä, jotta se kuulostaisi luonnolliselta.

Nykyaikaisen studiotekniikan aikakaudella on tultu siihen, että mikä tahansa ääni voidaan luoda studiossa synteettisesti ja kaikki ääni on muokattavissa. Kaikki voidaan autotunettaa, kvantittaa ja kompressoida.

Sama tietysti on valokuvauksessa ja kuvankäsittelyssä: kun vaikka Youtubesta katsoo, miten studiokuvaajat käsittelevät kuvia, tuntuu että kuva rakennetaan ottamisen jälkeen Photoshopissa pikseli kerrallaan. Irtohiukset ja roskat poistetaan kuvasta clone stamp -työkalulla ja mallin ihosta pyyhitään kaikki ”virheet” ja epätasaisuudet, mutta ei kuitenkaan poisteta ihon tekstuuria, jolloin iho näyttäisi keinotekoiselta ja kumimaiselta. Oletetaan siis jokin piste, jossa epätasaisuutta on sen verran, että se näyttää luonnolliselta. En mene tässä vaiheessa tekoälyn generoimiin kuviin.

Populaarimusiikin historiassa teknisyyden ja ”virheen” sietämisen suhteen on menty aaltoliikettä. Kun studiotekniikka 60-70 lukujen vaihteessa alkoi kehittyä, kehittyi myös muusikoiden kunnianhimo studiotyöskentelyn suhteen. Sen sijaan, että kappaleet olisi äänitetty yhdellä mikrofonilla ja yhdellä otolla, alettiin viettää studiossa viikkoja levyn soundia hioen. Musiikin tekniselle suorittamiselle vastavetona tuli punk 70-luvun lopulla, joka korosti, että kuka tahansa saa soittaa, vaikka ei osaisikaan ja kitarassa saa olla säröä ja soundissa räkää. 80-luvun mittaan taas syntetisaattoreiden myötä soundi oli siistitympää ja 90-luvun alussa punk keksittiin uudelleen grungen nimellä. Ja niin edelleen.

Nykyään tosin luulen, että punkkaritkin treenaavat ja studiossa haetaan kompressoria ja EQ:ta DAW:ssa hiuksentarkasti hioen sitä juuri oikeanlaista kitaravallia, jossa on tarpeeksi säröä, rosoa ja dynamiikkaa, mutta sillä tavalla kontrolloidusti.

Metallimusiikista voisi kirjoittaa paljonkin (mutta en ole asiantuntija), mutta joku trash-metalli selittää soundimaailmansa jo nimessään ja varhainen black metalli, joka äänitettiin liian kovaa c-kasetille, kuuluikin kuulostaa juuri siltä. Sitten on taas progemetallia ja sinfonista metallia, jotka pyrkivät hyvinkin kontrolloituun äänimaailmaan. Ja sitten on ”metallia”, jota voi soittaa vaikka Vain elämää -ohjelmassa, koska se on niin tuotettua, että sopii iskelmän sekaan.

Grungen jälkeen kenties hipstereiden DIY-estetiikka ja indie-musiikki ovat pyrkineet pois puhtaista soundeista sellaiseen lo fi – kokemukseen, joka on musiikillinen vastine hipstereiden käyttämille kauhtuneille kirppariverkkareille.

Häly, särö, virhe ja epäpuhtaus ovat mielenkiintoinen ilmiö musiikissa. Samalla tavalla kuvataitelijakin saa luonnollisempaa jälkeä likaisella paletilla kuin pursottamalla kankaalle suoraan tehdasvalmisteisia Pantone-luokiteltuja sävyjä, täytyy soundissa olla epäpuhtautta.