Kirja käyttöliittymänä (lopussa vähän Kiira Korvesta)

Olin vuonna 2007 Turun kauppakorkeakoululla työharjoittelijana eli kesätöissä. Tulevaisuudentutkija Markku Wilenius jonkinlaisessa kesäiltapäivän joviaaliudenpuuskassa kyseli, että mitäs se nuori mies opiskelee. Vastasin opiskelevani kirjallisuutta. Professori Wilenus totesi, että se on hyvä, koska kirja on niin hyvä käyttöliittymä, että se ei tule vähään aikaan vanhenemaan.

Jollain tapaa professorin kommentissa tiivistyy moni asia monelta kantilta siitä, mitä ajattelemme kirjasta ja kirjallisuudesta. Kirja on formaatti, jolla on arvostusta, jota muilla formaateilla ei ole.

Olisi ehkä hyödyllistä opettaa osana kirjallisuudenopintoja myös jotain kirjapainotaidon historiasta. En ole kuullut, että ainakaan Suomen yliopistot sellaista tarjoaisivat opiskelijoilleen. Mediatutkimuksessahan tällaista ”arkeologiaa” on tehty mm. elokuvan varhaisvaiheiden osalta. Voisi olla hyödyllistä ymmärtää kirjaa formaattina ja artefaktina.

Antiikin Kreikassa kirjoitettiin egyptiläisiltä omaksutulle papyrukselle, myöhemmin siirryttiin pergamenttiin. Alkuperäisissä käsiikirjoituksissa ei ollut välimerkkejä, eikä edes sanavälejä (hepreaa kirjoitettaessa ei merkitty edes vokaaleja). Filosofit, kuten Platon ja Aristoteles eivät juurikaan arvostaneet kirjoitusta, se oli vain puhutun kielen jäljentämistä. Kun katsoo noita vanhoja vaikealukuisia käsikirjoituksia, tulee miettineeksi että ehkä syy oli juurikin hankalassa ”käyttöliittymässä”.

Monet maailmankirjallisuuden klassikot, jotka ymmärrämme nykyään ”kirjoina”, olivat alun perin jotain ihan muuta. Monet antiikin klassikoista olivat alun perin kirjeitä. Useat Shakespearen teokset ovat näytelmiä. Suullista perinnettä oli olemassa jo kauan ennen kirjoitustaitoa, eikä joku Odysseia, Kalevala tai Gilgameš ole ihan noin vain kirjallisuudenhistoriasta ohitettavissa.

Varsinainen kirjan käyttöliittymä on peräisin 100-luvulta. Siis sellainen, jossa on kirjaksi sidottuja sivuja, joilla on molemmilla puolin kirjoitusta. Uusi formaatti oli kätevämpi kuin aikaisempi kirjoituskäärö, mutta oliko se itsessään mikään sellainen muutos, joka oikeuttaisi aloittamaan kirjallisuuden historian tästä tapahtumasta?

Kirjapainotaito ”keksittiin” 1400-luvulla ja aiheutti samanlaisen kulttuuripaniikin kuin ääni- ja sähkökirjan yleistyminen tällä vuosikymmenellä.

Kirjana tänä päivänä pidetään nimenomaan painettua kirjaa, kirjan käyttöliittymää. Mielenkiintoisena alaviitteenä voi pitää sitä lähes unohtunutta keskustelua sähköisen kirjan mahdollisuuksista, jota käytiin 1980-luvulta alkaen esimerkiksi Michael Joycen kirjan afternoon, a story ympärillä. Silloin ajateltiin, että voisi olla olemassa esimerkiksi kirjoja, joissa tarina haarautuisi tai mitä hyvänsä, mitä sähköisen kirjan käyttöliittymä mahdollistaisi. Toisin kävi, ja sähkökirjat ovat painetun kirjan rinnakkaisversioita, pdf- tai epub-tallenteita, jotka jäljittelevät ”oikean” kirjan muotoa.

Kun huolestutaan, että kirjoja ei enää lueta, ollaan huolestuneita nimenomaan painetun kirjan suosion hupenemisesta. Äänikirjan kuunteleminen ei ole sama asia. Kun puhutaan käyttöliittymästä, äänikirja on jo liiankin kätevä. Jos saman sisällön saa puolihuolimattomasti ja helposti lenkkeillessä tai tiskatessa, se ei kehitä samalla tavalla lukutaitoa. Vaikka sisältö olisi sama, painetun kirjan omistaminen kertoo sellaisesta sivistyneisyydwstä, jota pelkkä Bookbeatin kuukausitilaus ei kerro.

Eri formaattien lisäksi on olemassa myös adaptaatioita. Andrzej Sapkowskin Witcher-sarja (suomeksi ”Noituri”) tehtiin ensin tietokonepeliksi ja sitten tv-sarjaksi. En ole lukenut itse kirjoja, joten en tiedä kuinka laadukasta tai kehittävää kirjallisuutta ne ovat. Pelasin jonkin matkaa pelisarjan kolmatta osaa Wild Hunt. Pelimaailma oli äärimmäisen immersiivinen ja pelin tarinalliset elementit olivat kenties paremmin kirjoitettuja kuin missään aikaisemmassa pelaamassani pelissä. Valitettavasti kuitenkin itse pelikokemus jäi jotenkin vajaaksi, en jaksanut ratkoa hidastempoisia mysteererejä ja peli jäi muutaman tunnin (10 tunnin?) jälkeen kesken. Tv-sarjaa jaksoin katsoa yhden jakson.

Pointtina kuitenkin kysymys: onko alkuperäisillä kirjoilla mitään sellaista ominaisuutta, joka tekisi niistä parempia muihin adaptaatiohin verrattuna? Eikö myös tietokonepeleissä ole mahdollista kertoa tarinoita, esitellä henkilöhahmoja ja luoda maailmoja, kenties jopa kehitellä ideoita samalla tavalla kuin painetussa kirjassa?

Kääntäen, ovatko kirjat kuten Fifty Shades of Gray kirjoina jotenkin syvällisempiä kuin elokuva- ja tv-sarjoina? Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja oli kirjana hauska, kuunnelmana ihan okei ja elokuvana sekava. Onko itse kirja kuitenkaan mitään muuta kuin ”sataprosenttista paskaa”, kuten se kannessa lupaa? Onko tärkeää, että nuoriso lukee ”paskaa”, vai olisiko niin, että hyvää sisältöä voisi olla saatavissa myös muiden ”käyttöliittymien” kautta?

Olen tässä ”anti-mcluhanilainen”. Väline ei ole viesti. Viesti on viesti. Valitettavasti silti kuvitellaan, että tyhjänpäiväisyyksien painaminen paperille kohottaa ne joksikin muuksi kuin tyhjänpäiväisyyksiksi.

Monen unelmissa on oman kirjan kirjoittaminen. Myös heidän, jotka eivät kirjoja arjessaan paljoa lue. Kirjailijuus nähdään reittinä julkisuuteen ja monelle julkkikselle tapa tuoda julkisuuskuvaansa sellaista vakavuutta, jota Putoukseen osallistuminen ei tuo. Silloin kyse on nimenomaan painetun kirjan nauttimasta prestiisistä, pelkkä blogin pitäminen ei tee samaa vaikutusta, olivat ajatukset miten syvällisiä hyvänsä. Kun oma kirja on ulkona, voi käydä Wikipediaan lisäämässä yhden epiteetin lisää ihmisoikeusvaikuttajan, bloggaajan, influensserin, tubettajan, räppärin, ex-missin, kunnallisvaaliehdokkaan ja juontajan ohelle.

Kevään kohutuimman runokirjan, Kiira Korven Hyppää vaan! suhteen on osaltaan kyse myös tästä (ks. aikaisempi kirjoitus). Olen ymmärtänyt, että osa ”runoista” oli alun perin Instagram-päivityksiä. Sellaisina ne eivät ”vittusaatanaperkeleineen” eronneet juurikaan siitä, mitä yleisesti ihmiset kirjoittavat sosiaaliseen mediaan erokriisistään avautuessaan. Konflikti syntyi siitä, että niistä ryhdyttiin tekemään kirjaa, eli hakemaan painetun kirjan arvovaltaa. Kuilu Instagramin tyhjänpäiväisyyksien ja oikean kirjallisuuden välillä oli kuitenkin liian suuri. Painettuna sanottavan puuttuminen vain korostui. Otavan edustajana Ville Rauvola kiiruhti korjaamaan, että kyseessä ei ole ”oikea runokirja”, mutta vahinko oli ehtynyt jo tapahtua. (Otavan verkkokaupassa kirja on luokiteltu runojen alle ) Kysymys kuuluukin, miksi Instagram-päivityksiä pitäisi edes julkaista kirjana (kirjallisuutena)? Emmehän me lähetä Tapani Kinnustakaan taitoluistelijana Suomea edustamaan olympiajoukkueessa ja ihmettele sitten, että luistelutuomarit antavat nollaa pistettä, vaikka ihan hyvin se minusta siellä hokkarit jalassa sirklasi.

Keskustelu kirjan ympärillä jatkuu ja jatkuu ja siitä voisi ottaa lukuisia lainauksia, mutta lainataan Apu-lehden Samuli Isolaa (Voimalyriikkaa Kiiralta ja elämänohjeita Ylpöltä, kyllä kiitos!), joka vertaa em. teosta Herra Ylpön vastailmestyneeseen 101 elämänohjetta, joka ”kertoo siitä, että Suomessa uskotaan kirjaan”. Hänen mukaansa ”[S]e kertoo siitä, että uudessa ajassa on avautunut uusien lukijoiden kenttä. Sellainen, joka ei ensimmäisenä tartu Jukka Viikilään, Laura Lindstedtiin, Saila Susiluotoon tai Juha Seppälään, ei myöskään Ilkka Remekseen, Satu Rämöön, Eve Hietamieheen tai Juha Itkoseen.” Hän kysyy myös ”kuka on niin ylivertainen, että hänellä on luovuttamaton oikeus teilata kirja, joka ei sovi kehyksiin. Ja kysyi sitäkin, että kenellä on suorastaan velvollisuus julistaa kaupalliselle kirjakustantamolle, mitä se saa julkaista ”oikean kirjallisuuden ja runouden” nimissä?”

Kun hän kirjoittaa näin, tarkoittaa hän kirjaa formaattina ja käyttöliittymänä. Sisällöllä ei ole väliä. Kaikki kirjat ovat yhtä arvokkaita, eikä kenelläkään pitäisi olla ”ylivertaista” oikeutta arvostella kirjallisuuden sisältöjä.

Huraa! Lukutaito on pelastettu, nuoret lukevat Instagram-päivityksensä paperilta!

Kun puhun kirjasta ja kirjallisuudesta, en tarkoita formaattia enkä käyttöliittymää. Oikestaan tarkoitan instituutiota. Sillä on tekijänsä ja yleisönsä, mesenaattinsa ja tukijansa, mutta myös portinvartijansa. Portinvartijat eivät ole erehtymättömiä ja aika ajoin instituutioita pitää ravistella, mutta kun puhutaan kirjan säilymisestä, puhutaan kirjallisuusinstituutiosta. Kaiken kirjallisuuden ei tarvitse olla korkeakirjallisuutta ja siedän aika hyvin myös huonoa kirjallisuutta. Mutta runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa, eikä sen pitäisi olla julkkisten imagonkohutusta painotuotteilla, joilla ei ole mitään muuta annettavaa.

JÄLKIHUOMAUTUS: Olen referoinut alussa olevan anekdootin tässä blogissa aikaisemminkin, mutta se on näemmä ajankohtainen edelleen vuonna 2023.

JÄLKIHUOMAUTUS 2: Vesa Rantama vetää keskustelun langat yhteen verkkolehti Särössä otsikolla Terapiarunoutta fanituotteena. Mielenkiintoinen ilmiö, johon ei tämän jälkeen itsellä liene lisättävää.