Kategoria: filosofointi

Lisää dystopioista

Kirjoitin dystopioista aikaisemmin ja jatkan nyt aiheesta. En tuo aiheeseen mitään sen kummempaa uutta, mutta luettuani Heidi Nummen artikkelin “Dystooppisuus on osa mediakilpailua” Maailman kuvalehdessä tuli tarve kommentoida sitä.

Jutussa haastateltu elokuva- ja mediatutkija Veijo Hietala toistaa ajatuksen siitä, että ajatus maailmanlopusta on sisäänrakennettu kristilliseen (ja sitä kautta myös länsimaiseen) kulttuuriin ja dystopiat vetoavat kollektiiviseen alitajuntaamme. Tulin tosin aikaisempaa postausta kirjoittaessani miettineeksi, ovatko apokalypsi ja dystopia lopulta sama asia? Postapokalypsinen tulevaisuus on usein fiktiossa anarkkinen kun taas dystopia on perinteisesti ollut autoritaarinen yhteiskunta, vaikka ne voivat sekoittuakin (Mad Max on postapokalyptinen dystopia, 1984 on dystopia, mutta ei postapokalyptinen, maailmanloppu uhkaa monessakin elokuvassa, mutta ne eivät välttämättä ole dystopioita). Tätäkin ehkä voisi miettiä, miksi näin.

Hietala kertoo, että dystopiat ovat suosittuja poikkeusaikoina, jolloin ihmisten pelot heijastuvat dystopiaelokuvien ja -kirjallisuuden kuluttamiseen. Nykyaika uhkakuvineen ei tunnu sopivalta ajalta utopioiden kirjoittamiseen. Aikaisemmin väitin, että valtaosa tulevaisuusvisioista on dystopioita, koska utopioissa ei ole mitään sellaista, josta kirjoittaa tarina. Tarina tarvitsee jonkin päämäärän lähteäkseen liikkeelle ja ongelman, haasteen, esteen tai uhkakuvan kehittyäkseen. Utopia tarkoittaa historian loppua, ei dystopia. Joku kristillinen maailmanloppu on siis utopia, johon siirrytään dystopian kautta: lopun ajat ovat itkua ja hammasten kiristystä, mutta sen jälkeisessä paratiisissa ei ole kärsimystä ja kaikki ongelmat ovat ratkenneet. Ei ole enää mitään, mitä kohti pyrkiä, eikä mitään esteitä sen tiellä mitä haluaa saada. Paratiisin lähtökohdista on vaikea kirjoittaa fiktiota, kun jokainen päivä toistuu samanlaisena ja ongelmattomana ikuisesti ja ikuisesti.

Tarkalleen ottaen joku Uljas uusi maailmakin on utopia, mutta tarvitaan ”villin” Johnin kaltainen hahmo tuomaan siihen särö, joka mahdollistaa juonenkuljetuksen. Bernhardin elämä menee sijoiltaan, mutta muut vaikuttavat olevan uudessa yhteiskunnassa tyytyväisiä.

Hietalan mukaan ”[d]ystopia tuntuu varmasti paljon realistisemmalta [kuin utopia].” Onkin mielenkiintoista, miksi negatiiviset asiat koetaan todenmukaisemmiksi kuin positiiviset? Realismi on aina olllut genre (kirjallisuudessa, elokuvissa ja kuvataiteessa), joka kuvaa epäkohtia. Kun painokkaasti kertoo asioiden menevän päin helvettiä, kuulostaa se aina uskottavammalta kuin hymysuinen optimismi, todistusaineistosta riippumatta.

Jutussa mainittu solarpunk on minulle entuudestaan tuntematon genre. Ensimmäinen kysymykseni onkin, kuinka tällaisessa tarinassa luodaan jännitteitä, jotka voivat kiinnostaa lukijaa ja katsojaa. Ehkä edistys ja ongelmattomuus yhdistyneenä futuristiseen estetiikkaan tuottavat jonkinlaisen nautinnollisen katharsiksen (mutta päinvastaisella tavalla). Onhan se tiettyyn pisteeseen asti miellyttävää katsella kiiltävää pintaa ja rehevää kasvillisuutta tai lukea, kuinka tiede ratkaisee kaikki ongelmamme.

Utopioista pitää tässä erikseen mainita Star Trek -(elokuva)sarja. Jutussa mainitaan 1940-50 -lukujen atomipommin pelko ja kommunismipaniikki, jotka heijastuivat sen ajan populaarikulttuuriin. Juttu ei kuitenkaan jatka kronologisesti 60-luvulle, joka oli kenties valoisampi ja edistysuskoisempi vuosikymmen, jolloin myös Gene Roddenberry käsikirjoitti kuuluisan avaruussaagansa, ja vaikka sarjaa onkin tehty seitsemällä vuosikymmenellä, ovat varsinkin alkupään trekit tyypillisen 60-lukulaisia. Työn ja pääoman ristiriita on ratkennut, kun replikaattori-teknologialla (mikä onkaan suomenkielinen termi?) voidaan hyödykkeitä tuottaa kaikkien tarpeisiin. Samalla on siirrytty yhteiskuntaan, jossa ei ole muutakaan sortoa, kuten seksismiä ja rasismia. Maanpäällisiä oloja ei sarjassa siksi juuri kuvatakaan, vaan jännitys tulee avaruuden käymättömiin korpimaihin suuntautuvasta tutkimusmatkailusta ja vieraiden sivilisaatioiden kohtaamisesta.

Jutun mukaan ympäristökatastrofit tulivat osaksi dystopiagenreä 1990-luvulla. Aiheesta kannattaa muuten lukea myös Ville Lähteen artikkeli Niin&Näin -lehdestä (Tähdellisiä roskaleffoja, Niin&Näin 4/20), joka tosin ei sijoita ekodystopioita mitenkään erityisesti 90-luvulle. Juttuun on haastateltu aiheesta Emmi Itärantaa, jonka romaanista Teemestarin kirja (2012) on vasta filmattu elokuvasovitus otsikolla Veden vartija (2022). Kirjan luin aikoinaan, elokuvaa en ole vielä nähnyt, enkä odotakaan innolla.

Itäranta kertoo, että hänen uusin teoksensa Kuunpäivän kirjeet (2020) on toiveikkaampi ja hänen mukaansa dystopiat ovat tulossa tiensä päähän. On vaikea keksiä enää mitään ammennettavaa ihmiskunnan vaikeuksista.

Kieltämättä monenmoista katastrofia on elokuvissa ja kirjallisuudessa ihmiskunnan ja planeettamme niskaan viskattu. Keksitäänkö enää mitään? Tekoäly on puheissa pinnalla, mutta villiintyneestä tekoälystäkin on tehty niin monta kirjaa ja elokuvaa, että se alkaa olla jo tyhjiin ammennettu aihe, ainakin vähäksi aikaa. Nähtäväksi jää, tuottaako nykyinen tekoälyhype dystopiafiktioita vai arkipäiviäistyykö se niin, että se ei enää jaksa kiinnostaa. Ehkä Google-kääntäjässä ei ole sen enempää katastrofin aineksia kuin leivänpaahtimessa.

Tekoäly ja kirjallisuus, kokemuksia ja kokeiluja

On väitetty, että tekoäly vie pian työt kirjailijoilta ja muilta taiteilijoilta. Optimistisimmat toivovat, että tekoälyä voi käyttää kirjoittamisen työkaluna ja keskustelupalstoilla monet kertovat niin tehneensä.

Olen kirjoittanut tähän blogiin tekoälystä ja kirjallisuudesta pari kertaa aikaisemminkin, mutta enemmänkin spekuloiden kuin itse asiasta. Olen kuitenkin kokeillut Open AI:n kohuttua Chat GPT:tä (versio 3.5), jota on kehittynein kielimallia käyttävistä tekoälyistä, joka on avoimesti verkossa käytettävissä. Tässä blogauksessa analysoin tuloksia keskustelusta, jonka kävin muutama kuukausi sitten. Yritin testata, mitä GPT tietää kirjallisuudesta ja voiko sitä käyttää työkaluna kirjoittamisessa. Lainaan alle osia keskustelustani karsien turhia rönsyjä pois.

Ensimmäinen koskaan kysymäni kysymys Chat GPT:ltä oli: ”millainen on hyvä suomenkielinen romaani?” Toiveissa luonnollisesti oli, että tekoäly auttaisi minua kirjoittamaan sellaisen. Olen laiska kirjailija enkä immuuni houkutukselle huijata kirjoitustyössä.

Vastaus oli seuraavanlainen:

Hyvän suomenkielisen romaanin määrittely on subjektiivista, ja se riippuu paljon henkilön omasta mieltymyksestä. Kuitenkin, yleisesti ottaen, hyvän suomenkielisen romaanin voisi ajatella olevan sellainen, joka on kirjoitettu hyvällä kielellä, tarjoaa kiinnostavan ja mieleenpainuvan tarinan ja joka on tarpeeksi moniulotteinen ja monitasoinen herättämään ajatuksia ja tunteita lukijassa.
Tässä muutamia esimerkkejä hyvistä suomenkielisistä romaaneista:
1. Tove Jansson: Kesäkirja
2. Sofi Oksanen: Puhdistus
3. Kjell Westö: Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran)
4. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
5. Leena Lander: Tulitikkuja lainaamassa

Ensimmäinen huomio oli, että vastaus on aika ympäripyöreä ja itsestäänselvä, mutta niin oli tietysti kysymyskin. En ole varma miten syvällistä vastausta olin odottanut, mutta on selvää, että epätarkkoihin kysymyksiin saa yleistäviä vastauksia. Tekoäly ei ole oikea ”äly”, se vain tekee yleistyksiä sille syötetystä materiaalista.

Toinen huomio luonnollisesti on, että Tulitikkuja lainaamassa ei ole Leena Landerin romaani, vaan Maiju Lassilan (oik. Algot Untola). Samoin, jos on oikein kriittinen, Tove Jansson ja Kjell Westö eivät ole suomenkielisiä kirjailijoita.

Tarkensin kysymystäni hieman: ”voitko auttaa minua kirjoittamaan hyvän suomenkielisen romaanin?”, johon GPT vastasi:

Tottakai voin auttaa sinua! On kuitenkin tärkeää huomata, että hyvän romaanin kirjoittaminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja harjoitusta. Alla on joitakin yleisiä vinkkejä, jotka voivat auttaa sinua aloittamaan ja kehittämään omaa kirjoittamistasi:

Edelleen liian yleistävää ja ympäripyöreää. Käytännössä GPT:n neuvoi keksimään mielenkiintoisen tarinan ja niin edelleen.

Seuraavaksi pyysin suoremmin: ”Kirjoita minulle hyvä romaanin aloitus.”

Tottakai, tässä on esimerkki hyvästä romaanin aloituksesta:

Syysilta oli tumma ja sateinen, kun Ella käveli kotiinsa märässä pimeydessä. Hänen mielensä oli levoton ja huolestunut, sillä hän oli juuri saanut tietää äitinsä sairastavan vakavaa syöpää. Hän mietti, miten selviäisi äidin hoitamisesta ja samalla pitäisi huolta omasta elämästään. Ella kaipasi turvaa ja lohtua, mutta hänen ympärillään oli vain synkkä kaupunki ja sateen kohina. Hän toivoi, että joku voisi auttaa häntä ja olla hänen tukenaan, kun hänen maailmansa oli kaatumassa ympärillä.

Chat GPT aloittaa avaussanoilla, jotka muistuttavat maailman kaikkien aikojen huonoimmiksi valittua ”synkkä ja myrskyinen yö” – avausta (jonka kirjoitti Edward Bulwer-Lytton, mutta jonka lienee tutummaksi tehnyt sarjakuvahahmo Ressu). Samoin en ole varma, voiko pimeys olla märkä, ellei sitten jossain hämärässä runokuvassa.

Olin jossain määrin yllättynyt ensi kertaa testatessani tekoälyä. Se todella tuntui ymmärtävän kysymykseni ja vaikka keskustelu muistutti välillä keskustelua muistisairaan vanhuksen kanssa, sitä saattoi pitää keskusteluna. Samoin kaikissa pyytämissäni proosapätkissä oli jokin järki. Niissä jo alussa asetettiin jokin peruskonflikti ja lähdettiin kehittelemään juonta, mikä sinänsä on suuri saavutus koneelta.

Tyylillisesti kaikki GPT:n kirjoittamat ovat hämmästyttävän samanlaisia. Oliko tekoäly löytänyt sen kuuluisan oman äänensä? Pikemminkin päin vastoin: sen tyyli on neutraalein mahdollinen, sekoitus kaikkien maailman yläasteen luovan ainekirjoituksen kliseitä. En siis ole huolissani, että tekoäly veisi kirjailijoita työt. Toisaalta, ehkä yläastemainen kliseisyys on se, joka yhdistää kaikkia lukijoita sillä tavalla, että se on se seuraava suuri myyntimenestys.

Edelleen kysymykseni olivat liian yleisluontoisia. Tarkensin hieman pyyntöäni ja pyysin kertomaan tarinan miehestä, joka ottaa mallia renttukirjailijasta:

”Mies, joka oli aina ollut kiltti ja kunnollinen, päätti ottaa mallia renttukirjailijasta. Hän alkoi juoda enemmän ja viettää öitä baareissa. Pian hän tapasi naisen, joka oli samanlainen kuin hän. He viettivät yön yhdessä ja mies huomasi, että hänellä oli löysät housut ja likainen t-paita. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja rentoutuneeksi.

Seuraavana päivänä mies oli kirjoittamassa romaaniaan, ja hän huomasi, että hänen kirjoittamansa kohtaukset olivat paljon elävämpiä ja mielenkiintoisempia kuin ennen. Hän jatkoi renttukirjailijan seuraamista ja kirjoitti joka päivä, ja pian hän huomasi olevansa kuuluisa kirjailija. Mutta hän ei ollut onnellinen.

Hän oli menettänyt kaiken, mikä oli hänelle tärkeää. Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapset, juonut liikaa ja menettänyt ystävänsä. Hän tajusi, että hänen elämänsä oli muuttunut täysin. Hän kirjoitti kirjan siitä, miten hän oli menettänyt kaiken, ja lopulta hän päätti lopettaa renttukirjailijan seuraamisen ja palata takaisin entiseen elämäänsä.

Hän meni takaisin vaimonsa ja lastensa luo ja pyysi heiltä anteeksi. Hän lupasi muuttua ja korjata kaiken, mitä oli rikkonut. He antoivat hänelle toisen mahdollisuuden, ja hän käytti sen hyväkseen. Hän kirjoitti uuden kirjan, joka oli erilainen kuin kaikki hänen aiemmat kirjansa. Se oli onnellinen loppu, ja hän kirjoitti sen sydämestään.”

Jonkinlainen juonen kaari tässäkin on, mutta ihan tällaisenaan ei käyttökelpoista materiaalia. Miksipä tätä tarinaa ei kirjoittaisi auki, vaikka melko sovinnainen se onkin, mutta se vaatisi tarkempia yksityiskohtia.

Jossain vaiheessa tekoäly generoi seuraavalla tavalla alkavan pätkän, joka raskaan työn eetoksessaan epäilyttävästi toi mieleeni Päätalon Ihmisiä telineillä:

Rakennusmestari seisoi työmaallaan ja katseli kaivinkoneen tekemää kuoppaa. Hän tiesi, että siitä tulisi talon kellarikerros, joka toisi mukanaan uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Mutta ennen kuin se voitaisiin rakentaa, tarvittaisiin monta kuorma-autollista betonia ja terästä. Se oli raskasta työtä, mutta mestari tiesi, että hänen miehensä hoitaisivat homman kotiin. He olivat kovaa porukkaa, joka oli tottunut kovaa työtä tekemään.

Mestari astui lähemmäs kaivantoa ja vilkaisi sisään. Siellä oli kaksi miestä, jotka hoitivat hommaa huolellisesti. Mestari hymyili tyytyväisenä ja astui sitten takaisin töihin valvomaan muidenkin hommia. Hän oli ylpeä siitä, mitä he olivat jo saaneet aikaan, ja siitä, mitä heidän vielä oli edessään.

Tiedustelin asiaa GPT:ltä, johon se vastasi:

Kuten tietokoneohjelmana minulla ei ole tunteita tai mieltymyksiä, joten en voi sanoa, että ottaisin vaikutteita Kalle Päätalolta tai keneltäkään muulta kirjailijalta. Kuitenkin, jos kirjoitetaan samankaltaisista aiheista tai samassa tyylilajissa, voi olla että vaikutteita tiettyjä kirjailijoita tulee huomaamatta mukaan.

Luonnollisesti, koska tekoälyllä ei ole käsitystä materiaalisesta maailmasta, tällaisiakin tuloksia se antoi:

Yhtäkkiä kapakan ovesta asteli sisään nuori nainen, jonka hiukset olivat tuuheat ja vaaleat, kuin kevätpäivän aurinko. Hänellä oli yllään punainen mekko, joka korosti hänen muodokasta vartaloaan, ja jokainen katse kääntyi häneen. Mies, joka oli kertonut rakentavansa taloja, tuijotti naista avoimesti suu auki. ”Katsokaa”, hän huudahti, ”millaisen upean talon voisi tuosta rakentaa!”

Koska tekoäly ei ymmärrä sanojen merkityksiä, tulokset voivat olla melko makaabereja. Tai sitten vaikuttaa kuin kirjoittaja olisi psykedeelien vaikutuksen alaisena ja yhdistelisi eri asioita täysin vapaasti assosioiden.

Mistä tuli mieleeni pyytää Chat GPT:tä kirjoittamaan kuin Kalle Päätalo LSD:n vaikutuksen alaisena:

Rakennusmestari katsoi kuopan syvyyteen ja hämmästyi, kuinka monta erilaista värejä ja muotoja siellä oli. Se oli kuin sukeltaisi kaleidoskoopin maailmaan, missä kaikki liikkui ja muuttui jatkuvasti. Hän tiesi, että tämä oli vain alkusoittoa, että matka olisi vielä paljon villimpi ja hämmästyttävämpi.

Hän mietti, että ehkä tämä oli joku salainen portti toiseen ulottuvuuteen, missä hän voisi kokea kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Ja hän päätti astua sisään, vaikka tiesi, että siellä saattaisi olla vaaroja ja pelottavia olentoja.

Hän oli valmis matkaamaan tuntemattomaan, kokeilemaan uusia tapoja rakentaa ja löytämään uusia inspiraation lähteitä. Hän tunsi, että tämä oli hänen kohtalonsa, hänen elämänsä tarkoitus. Ja kun hän palaisi takaisin maailmaan, hän voisi kertoa tarinansa muille ja jakaa kokemuksensa kaikkien kanssa.

Hän jatkoi matkaansa syvemmälle kuoppaan, joka näytti hänen silmissään loputtomalta kaivokselta täynnä kirkkaita timantteja ja salaperäisiä aarteita. Hän oli päättänyt löytää kaiken, mitä hän etsi, ja rakentaa maailman, joka oli kaunis ja ainutlaatuinen. Ja hän tiesi, että tämä matka oli vasta alkanut.

Jälleen tulos oli aika tylsä. Viittaus Päätaloon ehkä saa naurahtamamaan, mutta onhan kaleidoskooppi huumetripin metaforana se kaikkein yllätyksettömin.

Tekoälyn generoima teksti on juurikin geneeristä ja käsittämättömän tylsää. Kun pääsee yli itse tekniikkaan liittyvästä hämmästyksestä, ei tekstissä itsessään ole mitään mielenkiintoista. Se on kuin tekstuaalista muzakia.

Joskus vahingossa tekoäly tuottaa mielenkiintoisia rinnastuksia:

Ohjaajan ja käsikirjoittajan näkemykset olivat kuin yö ja päivä, kuin vesi ja tuli, kuin kala ja maito.

Kun kysyn selitystä miksi juuri ”kala ja maito” (kalasta ja polkupyörästä olen kuullut puhuttavan), vie se mielenkiintoiselta kielikuvalta kaiken mystiikan:

”Kuin kala ja maito” on sanonta, joka kuvaa kahden asian yhteensopimattomuutta tai toisiaan poissulkevaa luonnetta. Samoin kuin kala ja maito eivät sovi yhteen ruokapöydässä, niin myös joissakin tilanteissa kaksi asiaa tai henkilöä eivät vain sovi yhteen.

Kokeilin vielä muutamia muita ideoita, mutta ne olivat vieläkin tylsempiä, enkä lainaa niitä tässä sen enempää.

Seuraavaksi kokeilin Chat GPT:tä toisin päin ja syötin sille omaa tekstiäni ja pyysin palautetta siitä. Se tiivisti n. 1800 sanan eli parin sivun tekstin seuraavasti:

Tekstin kuvaama tilanne vaikuttaa mielenkiintoiselta ja monisyiseltä. Se tarjoaa lukijalle pienen ikkunan yhden keskikokoisen suomalaisen perheen elämään ja samalla vihjeitä NN:n elämästä ja taustasta. Tekstissä näkyy tavallisen arjen ja kirjailijan elämän kontrasti, ja se herättää kysymyksiä perheen ja kirjailijan rooleista.

Lukijalle jää mieleen mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten NN:n suhteesta perheeseensä, kirjoittamisen ja juomisen yhteenkietoutumisesta, sekä hänen vaikutuksestaan perheensä arkeen.

Kaiken kaikkiaan tämä teksti vaikuttaa kiinnostavalta pohjatyöltä dokumentin tai artikkelin kirjoittamiseen, ja siitä voisi kehittyä mielenkiintoinen tarina NN:stä ja hänen perheestään.

Jälleen kerran on hämmästyttävää kuinka tekoäly osaa jäljitellä ihmisen puhetta, tässä tapauksessa mitäänsanomatonta kirjoituspiiripalautetta, jossa teksti on luettu (ja ymmärretty) pintapuolisesti, eikä varsinaista palautetta ei osata tai uskalleta antaa, vaan kaikki on tosi ”mielenkiintoista” ja ”kiinnostavaa” (mainitaan yht. 5 kertaa, kiitos tästä tiedosta). Tällainen palaute on täysin hyödytöntä kirjoittajalle.

Kun tenttaan tekoälyä lisää, saan enemmän yksityiskohtia, mutta jo pian se alkaa ”hallusinoida”, eli keksiä asioita, joita ei ole olemassa ja sekoittaa henkilöhahmoja (A on B:n tytär, mutta tekoäly väittää, että C:n tytär) ja kommentti kommentilta sekaannukset vain syvenevät, niin että jokainen kommentti täytyy oikaista. Virheiden määrä on niin suuri, että käytännössä mihinkään tekoälyn tekemään tiivistykseen ei voi luottaa. En tiedä millä tavalla kirjoittajat, jotka käyttävät tekoälyä apunaan, sitä varsinaisesti käyttävät, mutta minulle se näyttäytyy täysin hyödyttömänä.

Yhteenvetona: on suorastaan hämmästyttävää, miten Chat GPT osaa jäljitellä kieltä, mutta eipä se mitään muuta osaakaan. Jäljittely tuottaa keskinkertaista, toisteista ja tylsää tekstiä. Tekoäly pystyy jossain määrin luomaan uusia ideoita, mutta ne kaikki ovat mielikuvituksettomia tai sitten täysin epäloogisuudessaan käyttökelvottomia. Tekoälyn surrealismi voi kiinnostaa hetken, mutta en povaa sille tulevaisuutta (historiallinen surrealismikin oli aika ohimenevä ilmiö). Tyyliltään tekoälyn luoma teksti on väritöntä ja mautonta (eikä edes mautonta hyvällä tavalla) kuin katselisi harmaan maalin kuivumista.

Viimeisen muutaman kuukauden kokeiltuani en löydä omaan tekemiseeni tekoälystä mitään apua enkä povaa siitä nykyisellään korvaajaa ihmiskirjoittajalle.

Mutta kuitenkin: ei pidä yliarvioida lukijoiden kirjallista makua: jos jokin on geneeristä ja keskiarvoista, se varmasti vetoaa suureen lukijajoukkoon. Tulemme varmasti lähitulevaisuudessa näkemään lukuisia tekoälyn kirjoittamia kirjoja. Osa niistä herättänee huomiota teknisessä mielessä, mutta pian markkinoille tulee bulkkia, josta voidaan tehdä tekoälyn lukemana äänikirjoja alhaisilla kustannuksilla.

Onneksi Lauri Törhönen ei ole aivokirurgi

Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen väitteli eilen Lapin yliopistosta tohtoriksi otsikolla ”Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt. Suomalaisen elokuvaohjaajan työn prosessit; etiikka, moraali, tekniikka ja sosiaalisuhteet”. Vastaväittäjäksi oli saatu julkkisfilosofi Esa Saarinen Aalto-yliopistosta, joka tietääkseni ei ole taiteiden tiedekunnan professori eikä elokuvien asiantuntija. Koko juttu vaikuttaa yliopiston järjestämältä julkisuustempulta.

Samuli Tiikkaja ehti jo Helsingin sanomissa kirjoittaa kohtalaisen raivostuneesti, että ”väitöstilaisuus oli tuskallista katsottavaa”. Väitöstilaisuus löytyy myös verkosta. Ja se on tuskallista katsottavaa. Jos tällä haluttiin julkisuutta, niin oliko se halutun laista julkisuutta?

Törhönen ei vastaa yhteenkään vastaväittäjän kysymykseen vaan harhailee asiasta viiden minuutin vapaaseen assosiaatioon ja kysyy sen jälkeen ”mikä olikaan kysymys”? Kun Törhönen ei osaa vastata mihinkään kysymykseen suoraan, uhkaa Saarinen kysyä vain kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”. Törhönen vastaa ”ehkä” [naurua salista]. Kysymys koskee työn otsikkoa, joka ei vastaa työn sisältöä.

Väitöstilaisuus kuulostaa siltä, että kaksi muistisairasta puhuisi toistensa ohi.

Itselläni ei ole meriittejä arvioida minkään alan opinnäytteitä, mutta hieman ihmetyttää väitöskirja, jossa ei ole lähdeviitteitä, tutkimuskysymystä eikä oikein sisällysluetteloakaan. Runsaasti on mielenkiintoisia kuvia, aforistimaisia lainauksia kuuluisilta ohjaajilta, vanhuksen muisteloita elämänsä varrelta ja irrallisia ”klippejä”, jotka voisivat olla paikallislehden äkäisiä mielipidekirjoituksia. Joku sanoisi hajanainen, Saarinen sanoo ”moniulotteinen”. Osin melko mielenkiintoistakin materiaalia ja ehkä rankalla toimittamisella siitä olisi saanut jonkinlaisen ”ohjaajan mietteitä” -aforismikirjan, mutta täyttääkö se akateemiset kriteerit? Lapin yliopiston mielestä ilmeisesti täyttää.

Esa Saarinen, joka ei hänkään ole tunnettu ilmaisun napakkuudesta, kiertää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa ja pyytelee anteeksi joutuessaan kysymään hankalia kysymyksiä. Aivan koko tallennetta en pystynyt katsomaan juurikin sen tuskallisuuden vuoksi, joten en tiedä päätyykö hän jossain kohtaa suoraan kritisoimaan väitöskirjaa, mutta hän ainakin vihjaa n. puolentoista tunnin kohdalla, että ehkä esitarkastuksessa olisi pitänyt puuttua muotoseikkoihin, kuten sisällysluettelon ja väliotsikoiden vastaavuuteen, jotta niitä ei enää väitöstilaisudessa tarvitsisi käydä läpi.

Ehkä kunniatohtorin titteli on olemassa juuri sitä varten, että tällaisilta farsseilta vältyttäisiin.

Ironista on, että Törhönen itse painottaa elokuvan ohjaamisen ammattimaisuutta ja että sitä varten tulee kouluttautua ja että elokuvan tekemisessä on omat muotoseikkansa, joita tulee noudattaa. Tarvitseeko sanoa, että akateemisessa työskentelyssäkin on omat muotoseikkansa?

Jos tällä ei nosteta Lapin yliopiston profiilia, niin ei nosteta myöskään elokuvajaohjaajakoulutuksen profiiliakaan tai taiteen alan koulutusta yleensä. Pikemminkin sillä vahvistetaan mielikuvaa taiteiden ja humanististen alojen sisällöstä huuhaana. Ja onko se mielikuva aina niin vääräkään? Itse kirjallisuutta opiskelleena voin sanoa, että hyvä, että on olemassa humanistisia aloja, niin että ne pahimmat hiihtäjät, jotka haluavat yliopistoon, eivät mene opiskelmaan aloja, joilla on oikeasti merkitystä. Loppujen lopuksi, mitä merkitystä on maailmalle sillä, että jonkun viihde-elokuvia ohjaavan vaarin omaelämänkerta ei täytä akateemisia vaatimuksia? Tuskin mitään. Jos tuomari, aivokirurgi, siltainsinööri, biokemisti tai lentäjä pääsisi samalla tavalla lopputyöstään läpi, aiheuttaisi se vaaratilanteita yhteiskunnassamme. Taiteiden tutkimuksella ei ole niin väliä, siinä voi ottaa vaikka niitä taiteellisia vapauksia.

PÄIVITYS 1.11.

Lapin yliopiston dekaani Satu Miettinen kommentoi Törhösen tapausta Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa tieteellisen ja taiteellisen tohtoritutkinnon väitöskirjojen ohjeistuksessa on eroja, ja että ”[..] on erilaisia tapoja tehdä tutkimusta. On hirveän rohkeaa väittelijältä lähteä tekemään taiteellista työtä.”

Tämä ei välttämättä lisää taiteenalojen uskottavuutta akateemisina, yliopistossa opetettavina aineina, jos yllä oleva on vastaus kysymykseen, miksi Törhösen väitöskirja on täyttä dadaa.

On totta, että taide on sisällöiltään vapaampaa kuin (luonnon)tiede, mutta juuri siksi muodoltaan siihen liittyvän tutkimuksen pitäisi noudattaa akateemisia käytöntöjä, kuten täsmällistä lähdeviittausta, ollakseen uskottavaa tutkimusta.

Schopenhauer ja naisten viagra

Hesari arvostelee uuden Schopenhauer -suomennoksen, (Arthur Schopenhauer: Ihmisen tahdon vapaudesta. Suom. Markus Nikkarla. Sammakko, 2023). En ole sitä vielä lukenut, mutta olen kuunnellut aiheesta podcastin.

Kuten arviossa kerrotaan, teoksen perusidea on simppeli ja arkinen: ihminen voi tehdä mitä haluaa, mutta ei voi päättää mitä haluaa. Vapauden ongelma on yleensä pelkistetty siihen, että jos mikään ulkoinen tekijä ei meitä estä, olemme vapaita. Jos jäätelökioskilla voin vapaasti valita otanko mansikka- vai suklaajäätelöä, olen vapaa. Tosin, en voi valita haluanko mansikka- vai suklaajäätelöä. Ihmisen itsetietoisuudesta ei Schopenhauerin mukaan väistämättä seuraa, että hänellä olisi vapaa tahto: tiedämme vain valintamme tuloksen, emme sitä miksi teemme valintamme.

Schopenhauerin metafyysinen selitys onkin sitten jo vähän monimutkaisempi ja maagisempi, niin kuin metafyysiset selitykset yleensä ovat. Schopenhauer selittää asian siten, että on olemassa rinnakkaismaailma, jota hallitsee mystinen tahto. Tämä tahto pitää niin kasvit kasvamassa kuin planeetat radallaan ja ihmiset pienissä toimissaan ja evoluution liikkeessä. Tästä ”tahdon maailmasta” emme voi tietää mitään, se on kaiken käsitteellistämisen ulkopuolella, samalla tavalla kuin kantilainen ”asioiden sinänsä” maailma. Joku metafysiikasta paremmin kärryillä oleva varmaan osaisi selittää paremmin, kuinka Schopenhauerin malli eroaa hänen kiistakumppaninsa Hegelin mallista, mutta näyttäisi siltä, että siinä missä Hegelin maailmaa ohjaava maailmansielu, Geist on järki itsessään, joka tulee itsestään tietoiseksi, Schopenhauerin tahto on abstrakti voima, joka on tietämisen ulottumattomissa. Emme tiedä mitä tahdomme, koska ”tahtoa” ei voi käsitteellistää.

Kuinkahan Schopenhauer olisi ajatellut, jos olisi nähnyt vilauksen meidän ajastamme? Haluamme Apple iPhone 15 -matkapuhelinta, BigMac -kerroshampurilaisateriaa, lomaviikkoa Kreetalla, pallogrilliä, 100% prosenttia tuuheampia silmäripsiä ja Huippukiva -perseensuristinta ja kaikkea tätä ja paljon muuta vain yhden mainoskatkon aikana. (En tee tässä semanttista eroa halun ja tahdon välillä, koska Schopenhauerillakin fyysiset ”halut” tuntuvat kuuluvan ”tahdon” alaan.) Schopenhauer ei elämänsä aikana olisi osannut haluta mitään näistä asioista, kuten ei kukaan muukaan hänen aikalaisensa. Markkinatalous on systeemi, joka synnyttää jatkuvasti liukuhihnalta meille haluttavia asioita ja yksilöt ovat tahdottomia sen edessä. Tahto ohjaa markkinataloutta kuten kaikkea muutakin, mutta kenties lisäanalyysiä olisi vaatinut se, miten kiihtyvällä tahdilla tuo systeemi luo meille uusia tarpeita, jotka ohjaavat meitä.

Schopenhauerin mukaan asiat voivat mennä vain yhdellä tavalla: ihminen toimii oman luonteensa mukaan ja asiat tapahtuvat väistämättä. Jälkeenpäin voi keksiä vain selityksiä. Jos toimin toisin kuin mitä alunperin tahdoin, en oikeasti tahtonut sitä. (Schopenhauerin selitys voi näyttäytyä kehäpäätelmänä: Miksi toimin näin? Koska tahdoin niin. Mistä tiedän, että tahdoin sitä? Koska toimin niin. )

Schopenhauerin käsitys ihmistä ohjaavasta tahdosta, joka on meille tiedostamaton, vaikutti hänen jälkeensä mm. Sigmund Freudiin, joka paikansi tahdon metafysiikan sijasta ihmisen psyykeen. Mistä pääsemmekin seksihommiin: Freudille ihmisen elämänhalu, libido, on perustaltaan seksuaalinen ja ohjaa meitä tiedostamattamme.

Jostain syystä Schopenhaueria ajatellessani ajattelen aina naisten viagraa. Siinä missä miesten potenssilääkkeet hoitavat fyysistä puolta, eli kyvyttömyyttä erektioon, ”naisten viagraksi” kutsutut lääkkeet (esim. flibanseriini) hoitavat psyykkistä puolta, eli seksuaalista haluttomuutta. Kysymys ei ole vailla filosofisia nyansseja. Freud tunnetusti ei juurikaan ymmärtänyt naisten seksuaalisuutta ja muistaakseni Schopenhauerkin oli suoranaisesti naisten vihaaja ja naisen seksuaalista halua heidän aikanaan pidettiin pikemminkin ei-toivottuna asiana, mutta noista päivistä asiat ovat kääntyneet toisin. Halusta on tullut haluttavaa.

Kuinka Schopenhauerin alkuperäinen ajatus siitä, että ei voi tahtoa mitä tahtoo suhtautuu tähän? Jos kuitenkin tahtomista voi muuttaa pillerillä? Toisaalta, jos ei tahtoisi haluta, niin ei kai silloin tahtoisi ottaa pilleriä, joka saa haluamaan?

Schopenhauerille halu on kaiken kärsimyksen lähde, ajatus jonka hän otti itämaisista uskonnoista. Halu ei koskaan lopulta tyydyty lopullisesti ja olemme ikuisessa halun ja tyydytyksen luupissa. Koska koko todellisuus on perustaltaan tällainen, on kaikki pohjimmiltaan päin helvettiä ja se on syy filosofiseen pessimismiin. Seksuaalinen halu on elämää uusintava voima, joskin modernina aikana se törmää usein kumin tai hormonaalisen ehkäisyn luomaan esteeseen. Tältä kannalta halun puute on kärsimystä toiseen potenssiin: kärsimystä siitä, ettei tunne halua, jota tyydyttää.

Moderni elämä markkinatalousyhteiskunnassa on halujen tyydytystä ja jos meillä ei ole halua, jota tyydyttää, jäämme jostain paitsi. Jos emme osaltamme osallistu kulutusyhteiskuntaan kuluttamalla ja tuottamalla ja hankkimalla rahaa kulutukseen, koko systeemi kaatuu. Halun puuttuminen on oire. Tämä eetos läpäisee kaiken, myös ja etenkin seksuaalisuuden.

Olemme taas vapaan tahdon jäätelökioskilla. Haluaisin mansikkajäätelöä, mutta otan pillerin, jotta haluaisin suklaajäätelöä. Miten me määrittelimmekään vapauden?

Generatiivinen tekoäly kirjallisuudessa ja musiikissa

Suomalaiskirjailijoidenkin teoksia on käytetty tekoälyn ”opettamiseen”. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoälyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Nyt mm. Suomen kuvalehti kirjoittaa, että myös suomalaiskirjailijoiden teoksia käytetty luvatta tekoälyn opettamiseen. Esimerkiksi Meta-someyhtiön tekoälylle on syötetty ”Book3”-niminen paketti, joka sisältää myös suomalaiskirjailijoiden tekstejä, jotka on piratisoitu, eli niistä ei ole maksettu tekijöillleen tekijänoikeuskorvauksia eikä ilmeisesti edes kuluttajahintaa. Jutussa mainitaan mm. Mika Waltari, Kjell Westö, Tove Jansson, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Sofi Oksanen, Väinö Linna, Arto Paasilinna, Kari Hotakainen, Hannu Rajaniemi, Anna-Leena Härkönen, Matti Yrjänä Joensuu, Selja Ahava, Emmi Itäranta, Antti Tuomainen, Antti Leikas ja Tuomas Kyrö.

Alkuperäisen The Atlanticin jutun mukaan ”Book3” sisältää 183 000 teosta. Tätä lukua voi tietysti hämmästellä moneltakin kantilta: onhan se huikaiseva määrä, jos ajattelee minkä tietomäärän tekoäly voi niellä. Toisaalta voi myös ajatella, että jos kaikkien teoksia käytöstä maksettaisiin, loppuisivat rahat jopa Metan kokoisilta firmoilta. Toinen vaihtoehto olisi käyttää teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, eli yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksia. Tämä rajoittaisi kielimallin kehitystä ratkaisevasti. (Puhuisiko botti silloin viime vuosisadan alun arkaaiseen tyyliin? Tämmöiset ovat konstillisen älyn neuvot, jommoisista olkaatten huvitetut?)

Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että jokin korvausmalli pitää olla olemassa heille, jotka varsinaisen luovan työn tekevät. Nyt julkaistu uusi Kirjailijaliiton tutkimus kirjailijoiden tuloista ei lupaa hyvää. Vaikka tekoäly ei korvaisikaan kirjailijoita vielä vähään aikaan, on selvää että uusi teknologia tuo uusia kanoja nokkimaan entisestään vähissä olevia jyväsiä. Samaan aikaan sähkö- ja äänikirjamarkkinat voivat johtaa kirja-alan spotifisaatioon, jossa kirjallisuutta kaupataan minimaaliseen hintaan ja tekijöille jää vain murusia alustayhtiöiden repiessä voitot itselleen.

Edelleen kuvitellaan, että oleellista on pelkkä teknologia, ei sen sisältö.

*

Musiikin puolella Teosto on tehnyt jäsenilleen kyselyn, jossa on kartoitettu musiikin ammattilaisten aseinteita generatiiviseen tekoälyyn liittyen. Kyselyn mukaan noin kolmannes vastaajista on hyödyntänyt tekoälyä omassa työssään. Musiikin luomisprosessissa sitä käyttää 21% vastaajista. Kyselyn yhteenvedon mukaan ”harva vielä käyttää tekoälyä osana musiikin luomisprosessia”, mutta minusta reilu viidennes on jo aika paljon.

Varsinaisesti musiikkipuolella tekoäly ei ole mikään uusi asia. Jo 1960 Turun sovelletun matematiikan laitoksen ohjelmoija Markku Nurminen teki kokeiluja IBM-1130:n ohjelmilla, jotka generoivat tangoja. YLEn jutun mukaan sävellykset oli tuotettu ”syöttämällä tietokoneelle tyypillisten suomalaisten tangojen rakennusaineksia”, eli periaate oli sama kuin uudemmilla generatiivisilla tekoälytyökaluilla.

Huomiota sai myös jo vuonna 2014 professori Lior Shamir, joka analysoi tekoälyllä Beatlesin kappaleita ja loi niiden pohjalta algoritmin, joka asetti ne aikajärjestykseen. Ilmeisesti kuitenkaan visioitu sovellus, joka olisi tuottanut itse uusia Beatles-kappaleita, ei valmistunut.

Olin myös täysin varma jo ennen nykyistä tekoälyhypeä, että isot levyfirmat käyttävät tekoälyohjelmia hittiensä tuottamiseen, mutta asiaa ei kerrottu julkisuuteen. Ehkä nyt se viidennes käyttäjistä uskaltaa ainakin Teoston kyselyissä tunnustaa asian, vaikka tutkimuksesta ei selviäkään miten kauan ja miten laajasti sitä on käytetty.

Kuten tutkimuksessa joku on kommentoinut:

Tekoälyä on käytetty jo pitkään varsinkin teknisessä tuottamisessa eikä se tunnu ketään häiritsevän

sekä

Listamusiikki on jo nyt monin paikoin hyvin laskelmoitua ja ”hittikaavalla” tuotettua, joten sen voi aivan hyvin ulkoistaa koneellisesti.

Niinpä, aika vähän luovuutta pop-musiikissa tunnutaan tarvitsevan, oli prosessissa tekoäly mukana tai ei.

Generointia helpottaa, että musiikki on hyvin pitkälle teoretisoitu: se perustuu sävellajeihin, intervalleihin, sointuihin, sointuprogressioihin ja tahtilajeihin jne. siten, että periaatteessa mikä tahansa sävellys on purettavissa osiinsa. Musiikin perusteorian ulkopuolelle jäävät mm. äänenväri, eli soundi, ja muu esitystekniset nyanssit, mutta sekään ei varmasti ole kehittyneemmille tekoälytyökaluille enää mikään ohjelma kopioida tiettyjen esiintyjien tyyliä ja soundia.

Joku voisi sanoa, että kirjallisuuskin perustuu kieleen ja kielillä on oma kielioppinsa samalla tavalla kuin musiikin teoria on ”musiikin kielioppi”, mutta tekisin tässä sen semanttisen eron, että kieli viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen, kun taas musiikin merkitys on siinä itsessään. Melodia ei viittaa mihinkään referenttiin samalla tavalla kuin kielen lause (mukaan lukien fiktiiviset lauseet). Tähän ei kannata mennä sen syvemmälle, muuten kuin huomauttamalla, että tekoälyn on helpompi generoida melodioita kuin lauseita, koska edellisten ei tarvitse perustua ulkoisen maailman vastaavuuksille.

*

Tappaako tekoäly sitten kaiken kulttuurin, taiteen ja luovuuden? Kun syntetisaattorit yleistyivät musiikissa 1970-luvulla, panikoitiin samaan tapaan, että nyt tekniikka korvaa oikeat soittajat (tämä kerrotaan mmm. tällä hetkellä yöpöydällä nurin niskoin olevassa kirjassa Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019).

Nyt 50 vuotta myöhemmin syntetisaatori voi olla yleisempi soitin pop-musiikissa kuin kitara, mutta ihminen sitä soittaa silti. Tekoäly voi tulla mukaan prosessiin, mutta se tuskin poistaa ihmistä siitä välistä. Ylipäätään 1970-luvulla yleistynyt teknologia, josta synteettiset soittimet olivat vain osa, synnyttivät musiikkiteollisuuden, joka tarjosi muusikoille töitä aivan uudella tavalla verrattuna 1950-lukua edeltävään gramofoni/tanssilava/pelimanni -kulttuuriin. Vielä eivät ole tietokoneohjelmat korvanneet sinfoniaorkestereita, joskin klassiseen musiikkiin pätevät eri lainalaisuudet kuin populaarimusiikkiin.

Samalla tavalla kirjallisuudessa kirjoittajien (ja julkaistujen nimikkeiden) määrä on jatkuvassa nousussa siitä huolimatta, että ihmiset lukevat vähemmän. Uusi digitaaliteknologia mahdollistaa pienten tarvepainatusten edullisen tulostamisen. Mihin siinä kuviossa tekoälyn kirjoittamia kirjoja edes tarvitaan?

Uskon, että vielä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä musiikkia ja kuunnella ihmisten tekemää musiikkia ja niitä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa ja niitä, jotka haluvat sen lukea. Se voi olla hupeneva määrä ihmisiä ja joillekin voi kelvata kuunneltavaksi vaikka puhelinvaihteen jonotusmusiikki, mutta niin on ollut jo ennen generatiivista tekoälyä eikä siinä ole mitään uutta.

Suomen kokoisella kielialueella olisi kuitenkin hyvä olla kulttuurillle jokin muu rahoitusmalli kuin sama, jolla myydään burgereita. Jos musiikkia ja kirjallisuutta aletaan halpuuttaa, tulee tekijöiden toimeentulo turvata apurahoilla.

LISÄYS
Särö-lehden jutussa Toivonen ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen keskustelevat aiheesta.

Kirjabloggaajasta dominikaaniveli

Helsingin sanomat kirjoittaa Gregorius ”Reijo” Pehrmanista, joka jutun mukaan vihittiin dominikaaniveljeksi viime elokuussa. Kaikille suomalaista kirjablogiskeneä tunteville hän on sama Gregorius, joka pitää mm. Jotakin syötäväksi kelvotonta –blogia. Olen sitä harvakseltaan selaillut; yleensä luen arvosteluita ja bloggauksia kirjoista, joita itse olen lukenut ja vertailen mitä muut ovat saaneet siitä irti (pikemminkin kuin lukisin niitä suosituksina ennen kirjan lukemista), mutta JSK-blogi keskittyy aika vahvasti ranskankieliseen nykykirjallisuuteen ja minulle vain murto-osa käsitellystä kirjallisuudesta on edes tuttua. Paljastan tässä sivistymättömyyteni.

Henkilökohtaisista asioistaan Pehrman bloggaa vähemmän, vaikka ei niitä salailekaan ja blogin info-osuudesta hänen taustansa dominikaanina selviää, joskin hän ei ole vielä päivittänyt, että on siirtynyt opiskelijaveljestä vihityksi dominikaaniveljeksi. Uskonnollisuus tulee teksteistä ilmi, mutta ei mitenkään ohjelmallisesti.

Minäkään en bloggaa henkilökohtaisesta elämästäni sen enempää kuin mitä tietystä aiheesta keksin omakohtaisia anekdootteja, mutta en ole salannut olevani ateisti. Kaikki yritykseni uskoa tuonpuoleiseen tai korkeampaan voimaan ovat päättyneet siihen, että olen huomannut valehtelevani itselleni. Toki uskonasiat silti kiinnostavat ilmiönä ja viimeksi eilen luin Antti Nylénin esseitä katolilaisuudesta. Uskonnollisessa moraalissa on jotain eri tavalla velvoittavaa kuin humanistisessa: hyvä ja paha eivät ole neuvoteltavissa ja Nylénin käyttämä esimerkki luonnon tuhoamisesta on eri tasolla vääryyttä ja pahuutta kuin vain elämäntapaan liittyvät kysymykset koskien kierrätystä ja lihansyöntiä. Pehrman on varmasti Nylénin ajatuksista tietoinen, mutta vaikuttaa kirjoittajana vähemmän ”taistelevalta”.

Uskontoa tuntemattomampi puoli hänen taustansa radiokemian tohtorina. Itsessään arvostettavaa, että on ihmisiä, jotka hallitsevat suvereenisti sekä luonnontieteen että kirjasivistyksen.

Eläminen dominikaaniveljenä (joka, kuten jutusta selviää, ei ole sama asia kuin munkki) on täydellinen vastakohta nykyajan ”älä tule minua neuvomaan miten elää” -asenteelle. Sääntökuntaan sitoutuminen edellyttää naimattomuus- ja köyhyyslupauksen antamista, päivät on pitkälti suunniteltu, arjen peruskysymyksiin löytyy säännöstö, joka on kehitetty keskiajalla, puhumattakaan suurista kysymyksistä, joihin usko pyrkii vastaamaan.

Toimiiko tämä sitten vastalääkkeenä sille merkityksettömyyden tunteelle, jota myös eksistentiaaliseksi tyhjyydeksi kutsutaan? Juurikin sivistyksen kysymyksissä päivittäin joutuu kamppailemaan sen kanssa, onko tästä lopultakaan mitään ”hyötyä” tai onko tämä edes millään tavalla mielekästä. Kuolema kuitenkin korjaa kaiken. Kannattaako lukea kirja, vaikka kuinka älykäs ja kehittävä, jos sen antamaa tietämystä ei saa kuitenkaan täältä mukaansa. On paljon asioita, joita vain minä tiedän eikä kukaan muu edes tiedä, että tiedän. Sen jälkeen kun sydän lakkaa kerran lyömästä, menee kovalevy väistämättä tyhjäksi ilman varakopiota ja sen siliän tien katoaa kaikki, mitä olen koskaan olen oppinut tai oivaltanut.

Ehkä usko ikuiseen elämään antaa motivaatiota opiskella maailmankaikkeuden näkyviä ja näkymättömiä salaisuuksia.

Paras mihin minä pystyn, on fermentoida vähiä ajatuksiani tässä pääkopassa ja toivoa, että joku oivallus olisi sellainen, joka voisi kiinnostaa heitä, joiden kanssa ajatukseni jaan ja ehkä synnyttää uusia oivalluksia vastaanottavasssa päässä.

Vaan heikolta vaikuttaa.

Kaksi uutista tekoälystä

Professori Hannu Toivonen on kirjoittanut uutisten mukaan harvinaisen tervejärkisen kirjan tekoälystä: Mitä tekoäly on? (Teos 2023). Itse kirjaa en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten olen vain uutisten varassa. Esimerkiksi HS kertoo kirjasta (vain tilaajille). Toivonen on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ja kumoamaan yleisiä harhaluuloja.

Uutisessa kerrotaan, että Toivonen pitää termiä ”tekoäly” ongelmallisena, koska

se sisältää vertauksen ihmiseen. Tietokoneohjelmat eivät kehity kuin ihmiset, eikä niitä ole siksi mielekästä verrata ihmiseen, ellei sitten halua synnyttää kutkuttavia mielikuvia.

Hän pitää koneen ja ihmisen rinnastamista ”tekoälyromantiikkana”. Itse olen kirjoittanut antropomorfismista, elollisten asioiden pitämisestä inhimillisinä. Tämä pätee eläinsaduista robotteihin ja siihen, miksi pistorasioissa ja tapetin kuvioissakin ihmisen silmällä on taipumus nähdä naamoja. Kun tekoäly laitetaan jäljittelemään kieltä, joka on hyvin vahvasti ihmisyyden ytimessä, alamme pitää sitä inhimillisenä toimijana.

Hienoja scifi-elokuvia aiheesta tietenkin saa, ja ilman ”tekoälyromantiikkaa” meiltä puuttuisivat sellaiset elokuvat kuten Terminaattori, Avaruusseikkailu 2001, Blade Runner, Matrix jne.

Toivonen kuitenkin kiistää, että tekoäly olisi itsenäinen toimija. Tekoälyllä ei myöskään ole tietoisuutta. Se on ”vain” joukko matemaattisia malleja, jotka suorittavat sille annettuja tehtäviä. Hämmästyttävän tehokkaasti kylläkin, mutta ei ”inhimillisesti”.

Aikoinaan, jo kauan ennen Chat GPT:n aiheuttamaa hypeä, puhuttiin kuinka tietokoneet voittavat ihmisen shakissa ja jotkut muistanevat Deep Blue -tietokoneen pelit Garry Kasparovia vastaan. Silloin jo puhuttiin, että tietokone on voittanut ihmisen älykkyydessä.

Mitä sitten tarkoitetaan ”voittamisella”? Yhtä hyvin voi sanoa, että kone voittaa ihmisen kuulantyönnössä: laitetaan kuula tykinpiippuun ja ammutaan. Yhtä vähän se tykinpiippu tietää voittaneensa missään kilpailussa.

Älykkyys on kuitenkin sillä tavalla inhimillistä, että sitä on helpompi romantisoida. Siitäkin huolimatta, että Deep Bluen tapauksessa oli kyse pelkästä mekaanisesta siirtojen laskemisesta, joka vertautuu pikemminkin suoritustehoon kuin ”älykkyyteen”.

Kuten Toivonen artikkelissa kertoo, pitäisi tekoälykeskusteluun tuoda yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja filosofia kysymyksiä. On ironista, että kun puhutaan ”inhimillisestä älykkyydestä”, ihmistieteet sivuutetaan täysin. Tekoälykehittäjät ovat varmasti älykkäitä ihmisiä, mutta älykkäilläkin ihmisillä on taipumus fakkiintua ja nähdä asiat vain oman alansa kapeasta näkökulmasta. Toisaalta, ei ole niinkään varmaa, ovatko tekoälykehittäjät itse hypen takana, vai firmojen markkinointiosastot, juttua janoavat toimittajat ja suuri yleisö, joka haluaa uskoa hypen.

*

Toinen uutinen tekoälyyn liittyen on, että joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoäyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Heidän mukaansa kirjailijoiden tulisi saada korvauksia materiaalinsa käytöstä silloin, kun sitä kun käytetty generatiivisen tekoälyn ”opettamiseen”.

Jutussa kerrotaan korvaussummien olevan 150 000 dollaria per käytetty teos. Korvaussummat vaikuttavat pieniltä siihen nähden, millaisia miljoonakorvauksia amerikkalaisissa tuomioistuimissa näkee.

Mielestäni kanne on aiheellinen. Tekoäly ei luo itsessään mitään, se kopioi. Tällöin alkuperäisen oikeudenomistajan tulisi saada korvaus materiaalinsa käytöstä.

On kuitenkin ihmeellistä, jos näinkin fiksussa yrityksessä ei ole mietitty tätä puolta laisinkaan. Tuliko heille yllätyksenä, että heidän käyttämäänsä teknologiaan voisi liittyä tekijänoikeudellisia ongelmia?

Näyttää siltä, että tässäkin on menty teknologia edellä ja unohdettu, että sillä inhimillisellä kulttuurilla, jota tekoälylle on syötetty, on ollut tekijänsä.

Kohtaamisista kaupunkitilassa

Helsingin Sanomien jutussa Roosa Welling kirjoittaa deittailukulttuurista ja siitä, kuinka paljon romanttisempaa olisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa Tinderin sijasta ”oikeassa elämässä”, kadulla, metrossa, kirjastossa tai kassajonossa. Aihe ei ole sinänsä uusi, on olemassa kokonainen juttutyyppi, jossa pohditaan kuinka löytää puoliso ja kaikissa niissä kehotetaan rohkeasti lähestymään kiinnostavia kumppaniehdokkaita juurikin edellä mainituissa julkisissa paikoissa. Aikaisemmista jutuista poiketen Welling myös pohtii, miksi itse ei ole lähestynyt miehiä, mikä lienee osoitus naistoimijuuden laajenemisesta. Tyypillisesti aihetta on käsitelty perinteisestä näkökulmasta, jossa romanttisia aloitteita odotetaan miehiltä. Eräässä jutussa neuvottiin miehiä etsimään bussipysäkiltä naisia vastaeronneiden vertaisryhmän kokoontumisten jälkeen, mutta oletan sen olleen ironiaa.

Toinen juttutyyppi, jossa törmää naisia kadulla, metrolla ja kassanjonossa lähestyviin miehiin, ovat seksuaalirikosuutiset.

Tosiasiassa modernissa kaupunkitilassa kaikenlaiset ihmisten väliset kohtaamiset ovat tabu. Mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin ostoskeskus, joka on suunniteltu vain kulutusta silmällä pitäen, ei ihmisten kohtaamista varten. Jos ihminen saa ostoskeskuksessa sairaskohtauksen, on hän häiriötekijä, joka kuuluu vartiointiliikkeelle. Ihmisten pysäytteleminen julkisessa kaupunkitilasssa olisi outoa ja poikkeavaa, ellei sitten olisi myymässä jotain.

(Muunmuassa Hannah Arendtin Vita activa käsittelee tätä aihetta, mutta en mene tähän teokseen syvemmälle tässä.)

Varsinkin nuorempana flanöörasin opiskelukaupunkini kaduilla ja puistoissa punaviinipullo, runokirja ja muistivihko olkalaukussani. Toiveissa olivat seikkailut, mikseivät tietysti myös romanttiset kohtaamiset.

Kaupunkien keskustoissa saa enimmäkseen olla rauhassa, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa toisten asioihin ei sekaannuta.

Jos joku sattuu julkisella paikalla ottamaan kontaktia, voidaan lähestyjät jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin: a) rahan pummaajat b) uskonnolliset ja poliittiset käännyttäjät c) humalaiset tai muulla tavalla tolkuttoman sekaisin olevat d) seksin vonkaajat. Useimmiten tyypit yhdistyvät. Oltiin sitten baarissa tai kadulla, suomalainen lähestyy vain niin kovassa humalassa, ettei hänen puheesta saa mitään selvää. Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti, jos joku tuntematon haluaa tulla juttelemaan, valitettavasti keskustelusta ei tule mitään, jos henkilö on vahvasti päihtynyt tai huumeissa sekä mahdollisesti vakavasti mielenvikainen ja ainoa asia on pyytää rahaa tai jankata jotain epämääräistä.

Joskus tulee juttelemaan joku lähes selväpäisen oloinen, jolloin ehtii jo innostua ja vastaamaan ystävällisesti, mutta innostus karisee, kun seuraavassa lauseessa pyydetään ”bussirahaa” tai ojennetaan traktaattia lopun ajoista.

Seksiin liittyen lähestytään harvemmin, kenties tästä naamataulusta johtuen. Siinäkään ei lähtökohtaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tarjokkaat olisivat seksuaalisesti kiinnostavia, mutta harvemmin ovat. Tällä hetkellä noin muutenkaan en parisuhdestatuksestani johtuen etsi seuraa siinä mielessä.

Muistan eräänkin kerran, kun sunnuntaiaamupäivällä join puistossa pahvikahvia, kun reilu viisikymppinen koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalle.

”Moi, mun nimi on Reiska [nimi muutettu].”
”Moi.”
”Mitäs mietit.”
”Kahvia juon.”
”Hei kuule, lähdetään iskemään naiset!”
”En mä taida, mulla on jo yks.”
”Aijaa, no sitten ei kannata.”
”No ei.”
”No mutta kaikkee hyvää sulle!”
”Samoin.”

Suhteutettuna siihen, kuinka paljon olen klubeissa ja pubeissa ja muissa anniskeluliikkeissä elämäni aikana istunut, uusia ihmisiä olen niissä hyvin vähän tavannut. Tyypillisesti suomalaiset lähtevät baariin viettämään aikaa omalla porukallaan ja vieraisiin pöytiin huutelua pidetään erikoisena, vaikka monella sielläkin on toiveissa seuran löytäminen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Kun lähestymistä tapahtuu, on siinä juurikin seksi mielessä: kun se nuori mies huitaisee tuopin tyhjäksi ja rohkaistuu lähestymään naisseuruetta, kaikki tietävät mitä aloitus ”moi, mitä kuuluu” tai ”haluisitsä jotain juotavaa” tarkoittaa.

Tästä seuraa, että ei ole mitään välimuotoa, jossa voisi tutustua tuntemattomiin ilman taka-ajatuksia. Koska ”moi, mitä kuuluu” tarkoittaa oikeasti, että olisi kiinnostunut seksistä, voi vastaanottaja kokea sen ahdistavaksi ja jos tarjotun juoman ottaa vastaan, saattaa vastapuoli odottaa jotain vastapalveluksia.

Baarit ovat yhtä lailla kaupallisia tiloja kuin ostoskeskukset. Niiden tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon alkoholijuomia asiakkailleen, ei niinkään mahdollistaa ihmisten kohtaamisia. Kuten tunnettua, kovalla soitettu musiikki lisää alkoholimyyntiä, mutta tekee keskustelusta mahdotonta. Baarin melussa on vaikea tutustua keneenkään, ainakaan juttelemalla (eikä suomalainen mies myöskään hurmaa tanssiliikkeillään).

Ei siis olekaan ihme, että satunnaiset kohtaamiset keskittyvät nykyään nettiin ja deittailu Tinderiin. Vaikka usein kohtaamiset täälläkin voi tyypitellä samalla tavalla.

Osmo Soininvaara, Vauraus ja aika

Piti blogata Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika (Teos, 2007) aivan muista syistä, mutta Soininvaara näyttää itse aloittaneen blogissaan keskustelun samasta aiheesta otsikolla Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!. Hän ei mainitse kirjoittamaansa kirjaa blogiartikkelissa, mutta bloggauksen on teesi on sama: talouskasvu pitäisi palkkojen nostamisen sijasta suunnata työajan lyhentämiseen. Tämä siksi, että ihminen aidosti nauttii lisääntyneestä vapaa-ajasta, kun taas vaurastuminen tietyn rajan jälkeen ei enää lisää yksilön onnellisuutta.

Luin kirjan aikoinaan sen ilmetyttyä ja se teki vaikutuksen. Työ on seksuaalisuuden ja etnisyyden ohella ihmisen identiteettiä määrittävä tekijä ja siihen liittyvät myytit elävät sitkeinä. Osittain samoja teemoja käsittelevä David Graeberin Bullshit jobs tulikin mainittua aikaisemmassa postauksessa, vaikka en ole varma, liiittyikö se aiheeseen.

Nyt 15 vuotta myöhemmin kirja tuntuu aika heppoiselta ja vähän liiankin yleistajuiselta. Se on aika vapaalla kädellä hahmoteltu utopia, ehkä jopa pamfletti siitä, miltä Suomi näyttäisi, jos jatkuvan kasvun ideologiasta luovuttaisiin. Toisaalta, numeroita ja tilastoja sisältävä kirja olisi ollut huomattavasti työläämpi, ellei mahdoton sekä kirjoittaa että lukea.

Soininvaara ottaa lähtökohdaksi utilitaristien teesin, että politiikan päämäärä tulisi olla yhteiskunnan jäsenien mahdollisimman suuri onnellisuus. Vaikka vaurastuminen tekee ihmisen onnelliksi, tietyn rajan jälkeen sen vaikutus vähenee. Esimerkiksi, jos 5000€ kuussa ansaitseva saa sadan euron palkankorotuksen, ei se tunnu missään. Silti ihmiset raatavat pitkää päivää ja kirjaimellisesti stressaavat itsensä hengiltä työssään. Koko kansantalouden tasolla Soininvaaran mukaan riittävä vaurauden taso saavutettiin 1970-luvulla, eikä tuon saturaatiopisteen jälkeen vaurastauminen ole sanottavammin nostanut onnellisuutta. Sen sijaan ihmisten välinen kilpailu saa aikaan tunteen, että jokaisen pitäisi pysyä vaurastumisen tahdissa: yhden rikastuminen lisää köyhyyden tunnetta muissa.

Lääkkeeksi Soininvaara tarjoaa kilpavaurastumisen vähentämistä ja ”downshiftaamista” (vaikka muotisanaa ei kirjassa käytetäkään). Kirjassa pallotellaan erilaisia mahdollisuuksia tähän, esimerkiksi eri alojen välilllä tehokkuus kasvaa eri tavalla. Eri ihmisillä on eri tarpeita ja erilaiset mahdollisuudet, joten työajan vähentämisestä tulisi sopia kollektiivisesti.

On mielenkiintoinen ajatus verrata viime vuosisadan alun varakkaita säätyläisiä nykyajan keskivertokansalaisiin. Rahaa oli, mutta ei kauheasti kohteita mihin sitä käyttää. Ulkomaanmatkat olivat luksusta ja tehtiin laivalla tai junalla. Lankapuhelimia oli yritysten konttoreissa ja kaikkein varakkaimmissa kodeissa. Ulkomaiset hedelmät olivat eksoottisia ihmeitä. Yleisradio aloitti lähetykset 1920-luvulla ja yksityiskodeissakin oli surisevia vastaanottimia. Vaatteet olivat yksinkertaisia ja käytännöllisiä, pikamuotia ei tunnettu. Samoin autoilu yleistyi 1920-luvulla ja upporikkailla oli varaa omaan autoon.

Nykynäkökulmasta jopa suomalainen työtön elää varakkaammin: on varaa omaan asuntoon ja monipuoliseen ruokaan joka päivä. Jokaisella on kännykkä, televisio ja jopa autoa voi olla varaa pitää, joskaan ei aivan uusinta vuosimallia. Radiota ei kannata edes mainita. Jokainen suomalainen lienee käynyt kerran elämässään ulkomailla ja vähintään Tallinnan piknik-risteilyyn on köyhälläkin varaa.

Kuitenkin sama elintaso eri aikana määritellään köyhyydeksi tai rikkaudeksi. Tästä näkökulmasta tyydyttävää materiaalista vaurautta ei voi koskaan saavuttaa, koska sen määritelmä katoaa koko ajan horisonttiin. Tämähän on tietenkin markkinatalouden idea: sen täytyy kasvaa ja luoda jatkuvasti uusia tarpeita tyydytettäväksi. Kaikki tietenkin tietävät tämän, mutta jopa vasemmistolaiset ottavat annettuna, että kulutusyhteiskuntaan osallistuminen ihmisoikeus, jonka ulkopuolella on vain kurjuutta ja kärsimystä.

Jos tuosta sadasta vuodesta vielä katsoo taaksepäin, on tavallisen ihmisen vauraus oikeastaan pysynyt vakiona rautakaudesta 1800-luvun lopulle: maaseudulla on oltu omavaraisia, mutta ei ole sen päälle saatu mitään. Sitomalla onnellisuus varallisuuteen koko maailmanhistoria typistetään siihen, että ihmisarvoinen elämä on tullut mahdolliseksi oikeastaan vasta modernisaation myötä pienelle länsimaiselle eliitille jos sillekään. Varallisuus (ja siitä seuraava onnellisuus) on toki suhteellista, mutta se suhteellisuus tulisi sitoa johonkin muuhun, kun koko ajan kauemmaksi katoavaan kulututusyhteiskunnan keinotekoiseen tasoon.

Tai kuten eräs mieleen jäänyt sanomalehtiotsikko kiteytti ”vähävaraisella ei ole varaa edes kohtuulliseen kulutukseen”. Ei tietenkään ole, sehän on vähävaraisen määritelmä. Sen sijaan, että kysyttäisiin onko ihmisellä katto pään päällä ja ruokaa lautasella ja pääsy terveydenhoitoon, ollaan huolissaan siitä, kuinka varakkuuden ulkoisten merkkien toistaminen ei onnistu kaikilta. Olen kenties huono vasemmistolainen siinä mielessä, että mielestäni kerskakulutuksen ei tulisikaan olla mahdollista kaikille. Varmasti moni tästä pahoittaa mielensä ja argumentoi, että minä lapsettomana en tiedä kuinka ikävää on, kun köyhän perheen lapset joutuvat menemään tavallisissa vaatteissa kouluun, kun siellä muilla on muotivaatteet ja uudemmat puhelimet.

Jos ihmisten onnellisuus sidotaan elintasokilpailun mukana pysymiseen, täytyy kamppailla pelkästään pitääkseen samaa suhteellista tasoa. Toki jokaisella on vapaus tavoitella rikastumista, mutta koko kansakunnan tavoitteeksi se on monessakin mielessä paitsi kestämätön, myös mahdoton. Yritin tästä kirjoittaa aikaisemmin otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Jos yhteiskunnallisen tasa-arvon eetos on se, että meidän kaikkien tulisi olla rikkaita/menestyneitä/kuuluisuuksia/voittajia, ei se ole edes loogisesti mahdollista.

Kuten Soininvaara kirjoittaa, köyhtyminen kuitenkin vähentää onnellisuutta. Oletettavasti rautakaudella ihmiset olivat yhtä onnellisia kuin tänä päivänä, mutta jos nykyihminen siirrettäisiin sen ajan kaskiviljelyyn ja savutupaan, olisi se hänelle suoranaista helvettiä. Ehkä sadan vuoden päästä ihmiset elävät kuten Wall-e -animaation avaruusalusihmiset, jotka pitävät meidän aikamme korkeintakin elintasoa sietämättömänä ja täynnä epämukavuutta.

Jos aikajänteeksi valitaan sadan vuoden sijasta esim. 30-40 vuodeksi, niin omana elinaikananikin Suomi on muuttunut: lapsuudessani 80-luvulla ei tunnettu edes oliiveja. Tuntemattomia olivat myös sushi, Tiktok ja dvd. Kulutusmahdollisuudet ovat räjähtäneet sen jälkeen. Tästä huolimatta 80-lukua kutsuttiin nousukaudeksi, mutta nykyään eletään huolipuheen aikaa: poliitikot oikealta vasemmalle maalailevat kuvaa kurjistuvasta Suomesta. 80-90 -lukujen vaihteeseen osui lama, josta oikeasti seurasi monelle taloudellista kurjistumista (vaikkei 1860-luvun nälänhätään verrattavaa). Monille perheille se tarkoitti köyhtymistä ja julkisella sektorilla leikattiin roimasti. Meidänkin perhettä konkurssi koetteli ja vieti lapsuuteni suhteellisessa köyhyydessä, mutta jos katson tilannetta henkilökohtaisen piirin ulkopuolella, ei 90-luvun lopulla ihmisten elintaso ollut sellainen, että se olisi estänyt tyydyttävän elämän. Moni suhtautuukin 90-lukuun nostalgialla.

Kirjan alkupuolella perustellaan yllä olevalla tavalla Soininvaaran ajatus siitä, että talouskasvu kannattaisi rahan sijasta ottaa vapaa-aikana. Seuraavat luvut käsittelevät sitä, kuinka tähän käytännössä voitaisiin päästä ja miten työajan vähentäminen voisi toimia eri aloilla. En erittele niitä sen tarkemmin, vaan kommentoin pikemminkin perusideaa.

Erittäin mielenkiintoinen väliotsikko on Soininvaaran kirjan sivulla 135: ”Työvoimapulaa ei tule”. Alaluku on alle kaksi sivua pitkä, mutta sen idea on että työajan lyheneminen pysähtyi 1990-luvun alussa, osin laman vuoksi, vaikka tuottavuuden kasvu on jatkanut kasvamistaan. Oikeastaan tämä kohta oli se, jonka vuoksi palasin tämän kirjan pariin: kuinka voi olla, että samaan aikaan valitamme työvoimapulaa, että työttömyyttä? Ymmärrän kohtaanto-ongelman ja rakenteellisen työttömyyden, mutta silti sekä työttömyys että työvoimapula läpäisevät koko yhteiskunnan: työttömyys voi kohdata korkeasti koulutettuja, silti uskomme narratiiviin, että tekoäly korvaa lakimiehet, kirurgit, kirjailijat ja opettajat, puhumattakaan suorittavasta työstä, mutta siitä huolimatta mm. EK:n mukaan ulkomaalaisia työntekijöitä tarvittaisiin vuosittain 40 000, ja suomalaiset työttömät pitäisi pakottaa etuisuuksia leikkaamalla mihin tahansa töihin. Miten nämä kaikki väitteet voivat pitää paikkansa samassa todellisuudessa? Tuottavuus kasvaa jatkuvasti, mutta työaika ei ole 1980-luvun jälkeen lyhentynyt. Soininvaaran tavoin mielestäni tulisi tähtäin työajan vähentämisessä.

Kuten sanottua, työnteko on sidoksissa vahvasti ihmisen identiteettiin. Työtä tehdään luterilaisella jääräpäisyydellä: se on rangaistus paratiisista karkoittamisen ohella. Epäilyttävää on jo pelkästään se, että jos joku tekee työtä, josta nauttii. Työ on sellaista, josta tulee selkävaivoja ja stressiperäinen vatsahaava. Työajan vähentäminen tuntuu moraalittomalta: edelliset sukupolvet rakensivat tämän maan raatamalla kellon ympäri ja tulevat sukupolvet vaativat nelipäiväistä työviikkoa? Sehän on vähintään kommunismia, ellei jopa pahempaa.

Pikemminkin yhteiskunta on rakentunut siten, että tehdään mieluummin turhaa työtä ja tuotetaan turhia hyödykkeitä ja luodaan uusia tyydytettäviä tarpeita, vain jotta laskennallisesti saataisiin työpaikkoja ja verotuloja, jotta voitaisiin ylläpitää korkeaa kulutusta, jota virheellisesti kuvittelemme korkeaksi elintasoksi, ja jotta taloudellinen kasvu jatkuisi ja systeemi pysyisi pystyssä. Esimerkkinä aikaisemmin mainitsemani mainostoimisto, jossa väännetään ylitöinä radiomainoksia. Firma maksaa korkeaa palkkaa työntekijöilleen ja veroja, joilla ylläpidetään yhteiskunnan julkisia palveluita. Näin ihmisillä on myös varaa ostaa niitä asioita, joita firman radiomainoksissa mainostetaan. Olemme niin tottuneet tähän, että emme kyseenalaista ilmiselvää kehäpäätelmää tai sitä, onko tämän ylläpito stressiperäisen vatsahaavan arvoista.

Miltä avaruusolennot näyttävät

Kymppiuutisten kevennyksenä nähtiin eilen pätkä Meksikon kongressin oudosta näytelmästä, jossa kongressissa esiteltiin avaruusolioiden ruumiita. Näemmä HS ja YLE:kin ovat tehneet asiasta uutiset. Ufoaktivisti Jaime Maussan väitti olevan 1800-vuoden takaa ja peräisin jostain muusta kuin ”maanpäällisestä evoluutiosta”.

On hämmästyttävää, miten ihmismäisiä avaruusolennot ja ufomiehet ovat. Sanana humanoidikin tarkoittaa ihmisenkaltaista. Nämäkin muukalaiset muistuttavat ihmistä, mitä nyt ovat vähän pienempiä, kallo suipompi ja sormia on vain kolme. Olennoilla näyttäisi olevan kaksi silmää ja suu, kuten ihmisillä. Kolmesormisia käsiään niiden voi kuvitella käyttävän työkalujen hyödyntämiseen kuten ihminen ja jalkoja kävelemiseen pystyasennossa.

Populaarikulttuurissa muitakin yhteneväisyyksiä löytyy: avaruusolennot tyypillisesti kommunikoivat äänen värähtelyiden avulla (ts. puhumalla) kuten me ja ovat älykkäitä ja tietoisia ja käyttävät teknologiaa. Usein muukalaisilla on myös jokin kirjoitusjärjestelmä. Näitä asioita ei kuitenkaan näistä jäänteistä voi päätellä.

En lähde erittelemään kaikkia yhteneväisyyksiä, mutta poimin tuon kahdella jalalla ja pystyasennossa kulkemisen. Aika usein populaarikulttuurissa avaruusolennot kulkevat pystyasennossa kuten ihmiset, niin näyttäisivät myös nämä meksikolaiset alienit tekevän.

Pystyasennossa kulkeminen liittyy ihmisen evoluutioon 6-7 miljoonan vuoden takaa, kun ihmisapinat siirtyivät sankemmista metsistä ruohottuneille savanneille. Tutkijat eivät ole aivan yksimielisiä siitä, mitä kaikkea etua ihmisen edeltäjälle tarkkaan ottaen pystyasennosta oli, mutta ilmeisesti savannin korkeassa heinikossa näki pidemmälle ja kulkeminen helpottui ja eturaajat jäivät vapaaksi muuhun käyttöön. Gorillan tavoin rystysillä kulkevasta esi-ihmisestä suoraselkäiseen homo erectukseen meni muutama miljoona vuotta ja fossiilien perusteella kehitys oli vaiheittaista.

Onkin hämmästyttävää, että toisella planeetalla elävät humanoidit ovat käyneet läpi samat kehitysvaiheet. Ovatko nekin jossain kehityksen vaiheessa laskeutuneet puusta ja lähteneet eksoplaneettansa savannia tarpomaan takajaloillaan?

Kun puhutaan evoluutiosta, maanpäällisestä tai ”ei-maanpäällisestä”, ihmisten mielikuvavissa ne näyttävät aina menevän tiettyä suunnitelmaa noudattaen, heilläkin jotka eivät kieltävät minkään suunnittelijan olemassaolon.