Kategoria: filosofointi

Onneksi Lauri Törhönen ei ole aivokirurgi

Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen väitteli eilen Lapin yliopistosta tohtoriksi otsikolla ”Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt. Suomalaisen elokuvaohjaajan työn prosessit; etiikka, moraali, tekniikka ja sosiaalisuhteet”. Vastaväittäjäksi oli saatu julkkisfilosofi Esa Saarinen Aalto-yliopistosta, joka tietääkseni ei ole taiteiden tiedekunnan professori eikä elokuvien asiantuntija. Koko juttu vaikuttaa yliopiston järjestämältä julkisuustempulta.

Samuli Tiikkaja ehti jo Helsingin sanomissa kirjoittaa kohtalaisen raivostuneesti, että ”väitöstilaisuus oli tuskallista katsottavaa”. Väitöstilaisuus löytyy myös verkosta. Ja se on tuskallista katsottavaa. Jos tällä haluttiin julkisuutta, niin oliko se halutun laista julkisuutta?

Törhönen ei vastaa yhteenkään vastaväittäjän kysymykseen vaan harhailee asiasta viiden minuutin vapaaseen assosiaatioon ja kysyy sen jälkeen ”mikä olikaan kysymys”? Kun Törhönen ei osaa vastata mihinkään kysymykseen suoraan, uhkaa Saarinen kysyä vain kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”. Törhönen vastaa ”ehkä” [naurua salista]. Kysymys koskee työn otsikkoa, joka ei vastaa työn sisältöä.

Väitöstilaisuus kuulostaa siltä, että kaksi muistisairasta puhuisi toistensa ohi.

Itselläni ei ole meriittejä arvioida minkään alan opinnäytteitä, mutta hieman ihmetyttää väitöskirja, jossa ei ole lähdeviitteitä, tutkimuskysymystä eikä oikein sisällysluetteloakaan. Runsaasti on mielenkiintoisia kuvia, aforistimaisia lainauksia kuuluisilta ohjaajilta, vanhuksen muisteloita elämänsä varrelta ja irrallisia ”klippejä”, jotka voisivat olla paikallislehden äkäisiä mielipidekirjoituksia. Joku sanoisi hajanainen, Saarinen sanoo ”moniulotteinen”. Osin melko mielenkiintoistakin materiaalia ja ehkä rankalla toimittamisella siitä olisi saanut jonkinlaisen ”ohjaajan mietteitä” -aforismikirjan, mutta täyttääkö se akateemiset kriteerit? Lapin yliopiston mielestä ilmeisesti täyttää.

Esa Saarinen, joka ei hänkään ole tunnettu ilmaisun napakkuudesta, kiertää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa ja pyytelee anteeksi joutuessaan kysymään hankalia kysymyksiä. Aivan koko tallennetta en pystynyt katsomaan juurikin sen tuskallisuuden vuoksi, joten en tiedä päätyykö hän jossain kohtaa suoraan kritisoimaan väitöskirjaa, mutta hän ainakin vihjaa n. puolentoista tunnin kohdalla, että ehkä esitarkastuksessa olisi pitänyt puuttua muotoseikkoihin, kuten sisällysluettelon ja väliotsikoiden vastaavuuteen, jotta niitä ei enää väitöstilaisudessa tarvitsisi käydä läpi.

Ehkä kunniatohtorin titteli on olemassa juuri sitä varten, että tällaisilta farsseilta vältyttäisiin.

Ironista on, että Törhönen itse painottaa elokuvan ohjaamisen ammattimaisuutta ja että sitä varten tulee kouluttautua ja että elokuvan tekemisessä on omat muotoseikkansa, joita tulee noudattaa. Tarvitseeko sanoa, että akateemisessa työskentelyssäkin on omat muotoseikkansa?

Jos tällä ei nosteta Lapin yliopiston profiilia, niin ei nosteta myöskään elokuvajaohjaajakoulutuksen profiiliakaan tai taiteen alan koulutusta yleensä. Pikemminkin sillä vahvistetaan mielikuvaa taiteiden ja humanististen alojen sisällöstä huuhaana. Ja onko se mielikuva aina niin vääräkään? Itse kirjallisuutta opiskelleena voin sanoa, että hyvä, että on olemassa humanistisia aloja, niin että ne pahimmat hiihtäjät, jotka haluavat yliopistoon, eivät mene opiskelmaan aloja, joilla on oikeasti merkitystä. Loppujen lopuksi, mitä merkitystä on maailmalle sillä, että jonkun viihde-elokuvia ohjaavan vaarin omaelämänkerta ei täytä akateemisia vaatimuksia? Tuskin mitään. Jos tuomari, aivokirurgi, siltainsinööri, biokemisti tai lentäjä pääsisi samalla tavalla lopputyöstään läpi, aiheuttaisi se vaaratilanteita yhteiskunnassamme. Taiteiden tutkimuksella ei ole niin väliä, siinä voi ottaa vaikka niitä taiteellisia vapauksia.

PÄIVITYS 1.11.

Lapin yliopiston dekaani Satu Miettinen kommentoi Törhösen tapausta Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa tieteellisen ja taiteellisen tohtoritutkinnon väitöskirjojen ohjeistuksessa on eroja, ja että ”[..] on erilaisia tapoja tehdä tutkimusta. On hirveän rohkeaa väittelijältä lähteä tekemään taiteellista työtä.”

Tämä ei välttämättä lisää taiteenalojen uskottavuutta akateemisina, yliopistossa opetettavina aineina, jos yllä oleva on vastaus kysymykseen, miksi Törhösen väitöskirja on täyttä dadaa.

On totta, että taide on sisällöiltään vapaampaa kuin (luonnon)tiede, mutta juuri siksi muodoltaan siihen liittyvän tutkimuksen pitäisi noudattaa akateemisia käytöntöjä, kuten täsmällistä lähdeviittausta, ollakseen uskottavaa tutkimusta.

Schopenhauer ja naisten viagra

Hesari arvostelee uuden Schopenhauer -suomennoksen, (Arthur Schopenhauer: Ihmisen tahdon vapaudesta. Suom. Markus Nikkarla. Sammakko, 2023). En ole sitä vielä lukenut, mutta olen kuunnellut aiheesta podcastin.

Kuten arviossa kerrotaan, teoksen perusidea on simppeli ja arkinen: ihminen voi tehdä mitä haluaa, mutta ei voi päättää mitä haluaa. Vapauden ongelma on yleensä pelkistetty siihen, että jos mikään ulkoinen tekijä ei meitä estä, olemme vapaita. Jos jäätelökioskilla voin vapaasti valita otanko mansikka- vai suklaajäätelöä, olen vapaa. Tosin, en voi valita haluanko mansikka- vai suklaajäätelöä. Ihmisen itsetietoisuudesta ei Schopenhauerin mukaan väistämättä seuraa, että hänellä olisi vapaa tahto: tiedämme vain valintamme tuloksen, emme sitä miksi teemme valintamme.

Schopenhauerin metafyysinen selitys onkin sitten jo vähän monimutkaisempi ja maagisempi, niin kuin metafyysiset selitykset yleensä ovat. Schopenhauer selittää asian siten, että on olemassa rinnakkaismaailma, jota hallitsee mystinen tahto. Tämä tahto pitää niin kasvit kasvamassa kuin planeetat radallaan ja ihmiset pienissä toimissaan ja evoluution liikkeessä. Tästä ”tahdon maailmasta” emme voi tietää mitään, se on kaiken käsitteellistämisen ulkopuolella, samalla tavalla kuin kantilainen ”asioiden sinänsä” maailma. Joku metafysiikasta paremmin kärryillä oleva varmaan osaisi selittää paremmin, kuinka Schopenhauerin malli eroaa hänen kiistakumppaninsa Hegelin mallista, mutta näyttäisi siltä, että siinä missä Hegelin maailmaa ohjaava maailmansielu, Geist on järki itsessään, joka tulee itsestään tietoiseksi, Schopenhauerin tahto on abstrakti voima, joka on tietämisen ulottumattomissa. Emme tiedä mitä tahdomme, koska ”tahtoa” ei voi käsitteellistää.

Kuinkahan Schopenhauer olisi ajatellut, jos olisi nähnyt vilauksen meidän ajastamme? Haluamme Apple iPhone 15 -matkapuhelinta, BigMac -kerroshampurilaisateriaa, lomaviikkoa Kreetalla, pallogrilliä, 100% prosenttia tuuheampia silmäripsiä ja Huippukiva -perseensuristinta ja kaikkea tätä ja paljon muuta vain yhden mainoskatkon aikana. (En tee tässä semanttista eroa halun ja tahdon välillä, koska Schopenhauerillakin fyysiset ”halut” tuntuvat kuuluvan ”tahdon” alaan.) Schopenhauer ei elämänsä aikana olisi osannut haluta mitään näistä asioista, kuten ei kukaan muukaan hänen aikalaisensa. Markkinatalous on systeemi, joka synnyttää jatkuvasti liukuhihnalta meille haluttavia asioita ja yksilöt ovat tahdottomia sen edessä. Tahto ohjaa markkinataloutta kuten kaikkea muutakin, mutta kenties lisäanalyysiä olisi vaatinut se, miten kiihtyvällä tahdilla tuo systeemi luo meille uusia tarpeita, jotka ohjaavat meitä.

Schopenhauerin mukaan asiat voivat mennä vain yhdellä tavalla: ihminen toimii oman luonteensa mukaan ja asiat tapahtuvat väistämättä. Jälkeenpäin voi keksiä vain selityksiä. Jos toimin toisin kuin mitä alunperin tahdoin, en oikeasti tahtonut sitä. (Schopenhauerin selitys voi näyttäytyä kehäpäätelmänä: Miksi toimin näin? Koska tahdoin niin. Mistä tiedän, että tahdoin sitä? Koska toimin niin. )

Schopenhauerin käsitys ihmistä ohjaavasta tahdosta, joka on meille tiedostamaton, vaikutti hänen jälkeensä mm. Sigmund Freudiin, joka paikansi tahdon metafysiikan sijasta ihmisen psyykeen. Mistä pääsemmekin seksihommiin: Freudille ihmisen elämänhalu, libido, on perustaltaan seksuaalinen ja ohjaa meitä tiedostamattamme.

Jostain syystä Schopenhaueria ajatellessani ajattelen aina naisten viagraa. Siinä missä miesten potenssilääkkeet hoitavat fyysistä puolta, eli kyvyttömyyttä erektioon, ”naisten viagraksi” kutsutut lääkkeet (esim. flibanseriini) hoitavat psyykkistä puolta, eli seksuaalista haluttomuutta. Kysymys ei ole vailla filosofisia nyansseja. Freud tunnetusti ei juurikaan ymmärtänyt naisten seksuaalisuutta ja muistaakseni Schopenhauerkin oli suoranaisesti naisten vihaaja ja naisen seksuaalista halua heidän aikanaan pidettiin pikemminkin ei-toivottuna asiana, mutta noista päivistä asiat ovat kääntyneet toisin. Halusta on tullut haluttavaa.

Kuinka Schopenhauerin alkuperäinen ajatus siitä, että ei voi tahtoa mitä tahtoo suhtautuu tähän? Jos kuitenkin tahtomista voi muuttaa pillerillä? Toisaalta, jos ei tahtoisi haluta, niin ei kai silloin tahtoisi ottaa pilleriä, joka saa haluamaan?

Schopenhauerille halu on kaiken kärsimyksen lähde, ajatus jonka hän otti itämaisista uskonnoista. Halu ei koskaan lopulta tyydyty lopullisesti ja olemme ikuisessa halun ja tyydytyksen luupissa. Koska koko todellisuus on perustaltaan tällainen, on kaikki pohjimmiltaan päin helvettiä ja se on syy filosofiseen pessimismiin. Seksuaalinen halu on elämää uusintava voima, joskin modernina aikana se törmää usein kumin tai hormonaalisen ehkäisyn luomaan esteeseen. Tältä kannalta halun puute on kärsimystä toiseen potenssiin: kärsimystä siitä, ettei tunne halua, jota tyydyttää.

Moderni elämä markkinatalousyhteiskunnassa on halujen tyydytystä ja jos meillä ei ole halua, jota tyydyttää, jäämme jostain paitsi. Jos emme osaltamme osallistu kulutusyhteiskuntaan kuluttamalla ja tuottamalla ja hankkimalla rahaa kulutukseen, koko systeemi kaatuu. Halun puuttuminen on oire. Tämä eetos läpäisee kaiken, myös ja etenkin seksuaalisuuden.

Olemme taas vapaan tahdon jäätelökioskilla. Haluaisin mansikkajäätelöä, mutta otan pillerin, jotta haluaisin suklaajäätelöä. Miten me määrittelimmekään vapauden?

Generatiivinen tekoäly kirjallisuudessa ja musiikissa

Suomalaiskirjailijoidenkin teoksia on käytetty tekoälyn ”opettamiseen”. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoälyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Nyt mm. Suomen kuvalehti kirjoittaa, että myös suomalaiskirjailijoiden teoksia käytetty luvatta tekoälyn opettamiseen. Esimerkiksi Meta-someyhtiön tekoälylle on syötetty ”Book3”-niminen paketti, joka sisältää myös suomalaiskirjailijoiden tekstejä, jotka on piratisoitu, eli niistä ei ole maksettu tekijöillleen tekijänoikeuskorvauksia eikä ilmeisesti edes kuluttajahintaa. Jutussa mainitaan mm. Mika Waltari, Kjell Westö, Tove Jansson, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Sofi Oksanen, Väinö Linna, Arto Paasilinna, Kari Hotakainen, Hannu Rajaniemi, Anna-Leena Härkönen, Matti Yrjänä Joensuu, Selja Ahava, Emmi Itäranta, Antti Tuomainen, Antti Leikas ja Tuomas Kyrö.

Alkuperäisen The Atlanticin jutun mukaan ”Book3” sisältää 183 000 teosta. Tätä lukua voi tietysti hämmästellä moneltakin kantilta: onhan se huikaiseva määrä, jos ajattelee minkä tietomäärän tekoäly voi niellä. Toisaalta voi myös ajatella, että jos kaikkien teoksia käytöstä maksettaisiin, loppuisivat rahat jopa Metan kokoisilta firmoilta. Toinen vaihtoehto olisi käyttää teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, eli yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksia. Tämä rajoittaisi kielimallin kehitystä ratkaisevasti. (Puhuisiko botti silloin viime vuosisadan alun arkaaiseen tyyliin? Tämmöiset ovat konstillisen älyn neuvot, jommoisista olkaatten huvitetut?)

Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että jokin korvausmalli pitää olla olemassa heille, jotka varsinaisen luovan työn tekevät. Nyt julkaistu uusi Kirjailijaliiton tutkimus kirjailijoiden tuloista ei lupaa hyvää. Vaikka tekoäly ei korvaisikaan kirjailijoita vielä vähään aikaan, on selvää että uusi teknologia tuo uusia kanoja nokkimaan entisestään vähissä olevia jyväsiä. Samaan aikaan sähkö- ja äänikirjamarkkinat voivat johtaa kirja-alan spotifisaatioon, jossa kirjallisuutta kaupataan minimaaliseen hintaan ja tekijöille jää vain murusia alustayhtiöiden repiessä voitot itselleen.

Edelleen kuvitellaan, että oleellista on pelkkä teknologia, ei sen sisältö.

*

Musiikin puolella Teosto on tehnyt jäsenilleen kyselyn, jossa on kartoitettu musiikin ammattilaisten aseinteita generatiiviseen tekoälyyn liittyen. Kyselyn mukaan noin kolmannes vastaajista on hyödyntänyt tekoälyä omassa työssään. Musiikin luomisprosessissa sitä käyttää 21% vastaajista. Kyselyn yhteenvedon mukaan ”harva vielä käyttää tekoälyä osana musiikin luomisprosessia”, mutta minusta reilu viidennes on jo aika paljon.

Varsinaisesti musiikkipuolella tekoäly ei ole mikään uusi asia. Jo 1960 Turun sovelletun matematiikan laitoksen ohjelmoija Markku Nurminen teki kokeiluja IBM-1130:n ohjelmilla, jotka generoivat tangoja. YLEn jutun mukaan sävellykset oli tuotettu ”syöttämällä tietokoneelle tyypillisten suomalaisten tangojen rakennusaineksia”, eli periaate oli sama kuin uudemmilla generatiivisilla tekoälytyökaluilla.

Huomiota sai myös jo vuonna 2014 professori Lior Shamir, joka analysoi tekoälyllä Beatlesin kappaleita ja loi niiden pohjalta algoritmin, joka asetti ne aikajärjestykseen. Ilmeisesti kuitenkaan visioitu sovellus, joka olisi tuottanut itse uusia Beatles-kappaleita, ei valmistunut.

Olin myös täysin varma jo ennen nykyistä tekoälyhypeä, että isot levyfirmat käyttävät tekoälyohjelmia hittiensä tuottamiseen, mutta asiaa ei kerrottu julkisuuteen. Ehkä nyt se viidennes käyttäjistä uskaltaa ainakin Teoston kyselyissä tunnustaa asian, vaikka tutkimuksesta ei selviäkään miten kauan ja miten laajasti sitä on käytetty.

Kuten tutkimuksessa joku on kommentoinut:

Tekoälyä on käytetty jo pitkään varsinkin teknisessä tuottamisessa eikä se tunnu ketään häiritsevän

sekä

Listamusiikki on jo nyt monin paikoin hyvin laskelmoitua ja ”hittikaavalla” tuotettua, joten sen voi aivan hyvin ulkoistaa koneellisesti.

Niinpä, aika vähän luovuutta pop-musiikissa tunnutaan tarvitsevan, oli prosessissa tekoäly mukana tai ei.

Generointia helpottaa, että musiikki on hyvin pitkälle teoretisoitu: se perustuu sävellajeihin, intervalleihin, sointuihin, sointuprogressioihin ja tahtilajeihin jne. siten, että periaatteessa mikä tahansa sävellys on purettavissa osiinsa. Musiikin perusteorian ulkopuolelle jäävät mm. äänenväri, eli soundi, ja muu esitystekniset nyanssit, mutta sekään ei varmasti ole kehittyneemmille tekoälytyökaluille enää mikään ohjelma kopioida tiettyjen esiintyjien tyyliä ja soundia.

Joku voisi sanoa, että kirjallisuuskin perustuu kieleen ja kielillä on oma kielioppinsa samalla tavalla kuin musiikin teoria on ”musiikin kielioppi”, mutta tekisin tässä sen semanttisen eron, että kieli viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen, kun taas musiikin merkitys on siinä itsessään. Melodia ei viittaa mihinkään referenttiin samalla tavalla kuin kielen lause (mukaan lukien fiktiiviset lauseet). Tähän ei kannata mennä sen syvemmälle, muuten kuin huomauttamalla, että tekoälyn on helpompi generoida melodioita kuin lauseita, koska edellisten ei tarvitse perustua ulkoisen maailman vastaavuuksille.

*

Tappaako tekoäly sitten kaiken kulttuurin, taiteen ja luovuuden? Kun syntetisaattorit yleistyivät musiikissa 1970-luvulla, panikoitiin samaan tapaan, että nyt tekniikka korvaa oikeat soittajat (tämä kerrotaan mmm. tällä hetkellä yöpöydällä nurin niskoin olevassa kirjassa Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019).

Nyt 50 vuotta myöhemmin syntetisaatori voi olla yleisempi soitin pop-musiikissa kuin kitara, mutta ihminen sitä soittaa silti. Tekoäly voi tulla mukaan prosessiin, mutta se tuskin poistaa ihmistä siitä välistä. Ylipäätään 1970-luvulla yleistynyt teknologia, josta synteettiset soittimet olivat vain osa, synnyttivät musiikkiteollisuuden, joka tarjosi muusikoille töitä aivan uudella tavalla verrattuna 1950-lukua edeltävään gramofoni/tanssilava/pelimanni -kulttuuriin. Vielä eivät ole tietokoneohjelmat korvanneet sinfoniaorkestereita, joskin klassiseen musiikkiin pätevät eri lainalaisuudet kuin populaarimusiikkiin.

Samalla tavalla kirjallisuudessa kirjoittajien (ja julkaistujen nimikkeiden) määrä on jatkuvassa nousussa siitä huolimatta, että ihmiset lukevat vähemmän. Uusi digitaaliteknologia mahdollistaa pienten tarvepainatusten edullisen tulostamisen. Mihin siinä kuviossa tekoälyn kirjoittamia kirjoja edes tarvitaan?

Uskon, että vielä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä musiikkia ja kuunnella ihmisten tekemää musiikkia ja niitä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa ja niitä, jotka haluvat sen lukea. Se voi olla hupeneva määrä ihmisiä ja joillekin voi kelvata kuunneltavaksi vaikka puhelinvaihteen jonotusmusiikki, mutta niin on ollut jo ennen generatiivista tekoälyä eikä siinä ole mitään uutta.

Suomen kokoisella kielialueella olisi kuitenkin hyvä olla kulttuurillle jokin muu rahoitusmalli kuin sama, jolla myydään burgereita. Jos musiikkia ja kirjallisuutta aletaan halpuuttaa, tulee tekijöiden toimeentulo turvata apurahoilla.

LISÄYS
Särö-lehden jutussa Toivonen ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen keskustelevat aiheesta.

Kirjabloggaajasta dominikaaniveli

Helsingin sanomat kirjoittaa Gregorius ”Reijo” Pehrmanista, joka jutun mukaan vihittiin dominikaaniveljeksi viime elokuussa. Kaikille suomalaista kirjablogiskeneä tunteville hän on sama Gregorius, joka pitää mm. Jotakin syötäväksi kelvotonta –blogia. Olen sitä harvakseltaan selaillut; yleensä luen arvosteluita ja bloggauksia kirjoista, joita itse olen lukenut ja vertailen mitä muut ovat saaneet siitä irti (pikemminkin kuin lukisin niitä suosituksina ennen kirjan lukemista), mutta JSK-blogi keskittyy aika vahvasti ranskankieliseen nykykirjallisuuteen ja minulle vain murto-osa käsitellystä kirjallisuudesta on edes tuttua. Paljastan tässä sivistymättömyyteni.

Henkilökohtaisista asioistaan Pehrman bloggaa vähemmän, vaikka ei niitä salailekaan ja blogin info-osuudesta hänen taustansa dominikaanina selviää, joskin hän ei ole vielä päivittänyt, että on siirtynyt opiskelijaveljestä vihityksi dominikaaniveljeksi. Uskonnollisuus tulee teksteistä ilmi, mutta ei mitenkään ohjelmallisesti.

Minäkään en bloggaa henkilökohtaisesta elämästäni sen enempää kuin mitä tietystä aiheesta keksin omakohtaisia anekdootteja, mutta en ole salannut olevani ateisti. Kaikki yritykseni uskoa tuonpuoleiseen tai korkeampaan voimaan ovat päättyneet siihen, että olen huomannut valehtelevani itselleni. Toki uskonasiat silti kiinnostavat ilmiönä ja viimeksi eilen luin Antti Nylénin esseitä katolilaisuudesta. Uskonnollisessa moraalissa on jotain eri tavalla velvoittavaa kuin humanistisessa: hyvä ja paha eivät ole neuvoteltavissa ja Nylénin käyttämä esimerkki luonnon tuhoamisesta on eri tasolla vääryyttä ja pahuutta kuin vain elämäntapaan liittyvät kysymykset koskien kierrätystä ja lihansyöntiä. Pehrman on varmasti Nylénin ajatuksista tietoinen, mutta vaikuttaa kirjoittajana vähemmän ”taistelevalta”.

Uskontoa tuntemattomampi puoli hänen taustansa radiokemian tohtorina. Itsessään arvostettavaa, että on ihmisiä, jotka hallitsevat suvereenisti sekä luonnontieteen että kirjasivistyksen.

Eläminen dominikaaniveljenä (joka, kuten jutusta selviää, ei ole sama asia kuin munkki) on täydellinen vastakohta nykyajan ”älä tule minua neuvomaan miten elää” -asenteelle. Sääntökuntaan sitoutuminen edellyttää naimattomuus- ja köyhyyslupauksen antamista, päivät on pitkälti suunniteltu, arjen peruskysymyksiin löytyy säännöstö, joka on kehitetty keskiajalla, puhumattakaan suurista kysymyksistä, joihin usko pyrkii vastaamaan.

Toimiiko tämä sitten vastalääkkeenä sille merkityksettömyyden tunteelle, jota myös eksistentiaaliseksi tyhjyydeksi kutsutaan? Juurikin sivistyksen kysymyksissä päivittäin joutuu kamppailemaan sen kanssa, onko tästä lopultakaan mitään ”hyötyä” tai onko tämä edes millään tavalla mielekästä. Kuolema kuitenkin korjaa kaiken. Kannattaako lukea kirja, vaikka kuinka älykäs ja kehittävä, jos sen antamaa tietämystä ei saa kuitenkaan täältä mukaansa. On paljon asioita, joita vain minä tiedän eikä kukaan muu edes tiedä, että tiedän. Sen jälkeen kun sydän lakkaa kerran lyömästä, menee kovalevy väistämättä tyhjäksi ilman varakopiota ja sen siliän tien katoaa kaikki, mitä olen koskaan olen oppinut tai oivaltanut.

Ehkä usko ikuiseen elämään antaa motivaatiota opiskella maailmankaikkeuden näkyviä ja näkymättömiä salaisuuksia.

Paras mihin minä pystyn, on fermentoida vähiä ajatuksiani tässä pääkopassa ja toivoa, että joku oivallus olisi sellainen, joka voisi kiinnostaa heitä, joiden kanssa ajatukseni jaan ja ehkä synnyttää uusia oivalluksia vastaanottavasssa päässä.

Vaan heikolta vaikuttaa.

Kaksi uutista tekoälystä

Professori Hannu Toivonen on kirjoittanut uutisten mukaan harvinaisen tervejärkisen kirjan tekoälystä: Mitä tekoäly on? (Teos 2023). Itse kirjaa en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten olen vain uutisten varassa. Esimerkiksi HS kertoo kirjasta (vain tilaajille). Toivonen on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ja kumoamaan yleisiä harhaluuloja.

Uutisessa kerrotaan, että Toivonen pitää termiä ”tekoäly” ongelmallisena, koska

se sisältää vertauksen ihmiseen. Tietokoneohjelmat eivät kehity kuin ihmiset, eikä niitä ole siksi mielekästä verrata ihmiseen, ellei sitten halua synnyttää kutkuttavia mielikuvia.

Hän pitää koneen ja ihmisen rinnastamista ”tekoälyromantiikkana”. Itse olen kirjoittanut antropomorfismista, elollisten asioiden pitämisestä inhimillisinä. Tämä pätee eläinsaduista robotteihin ja siihen, miksi pistorasioissa ja tapetin kuvioissakin ihmisen silmällä on taipumus nähdä naamoja. Kun tekoäly laitetaan jäljittelemään kieltä, joka on hyvin vahvasti ihmisyyden ytimessä, alamme pitää sitä inhimillisenä toimijana.

Hienoja scifi-elokuvia aiheesta tietenkin saa, ja ilman ”tekoälyromantiikkaa” meiltä puuttuisivat sellaiset elokuvat kuten Terminaattori, Avaruusseikkailu 2001, Blade Runner, Matrix jne.

Toivonen kuitenkin kiistää, että tekoäly olisi itsenäinen toimija. Tekoälyllä ei myöskään ole tietoisuutta. Se on ”vain” joukko matemaattisia malleja, jotka suorittavat sille annettuja tehtäviä. Hämmästyttävän tehokkaasti kylläkin, mutta ei ”inhimillisesti”.

Aikoinaan, jo kauan ennen Chat GPT:n aiheuttamaa hypeä, puhuttiin kuinka tietokoneet voittavat ihmisen shakissa ja jotkut muistanevat Deep Blue -tietokoneen pelit Garry Kasparovia vastaan. Silloin jo puhuttiin, että tietokone on voittanut ihmisen älykkyydessä.

Mitä sitten tarkoitetaan ”voittamisella”? Yhtä hyvin voi sanoa, että kone voittaa ihmisen kuulantyönnössä: laitetaan kuula tykinpiippuun ja ammutaan. Yhtä vähän se tykinpiippu tietää voittaneensa missään kilpailussa.

Älykkyys on kuitenkin sillä tavalla inhimillistä, että sitä on helpompi romantisoida. Siitäkin huolimatta, että Deep Bluen tapauksessa oli kyse pelkästä mekaanisesta siirtojen laskemisesta, joka vertautuu pikemminkin suoritustehoon kuin ”älykkyyteen”.

Kuten Toivonen artikkelissa kertoo, pitäisi tekoälykeskusteluun tuoda yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja filosofia kysymyksiä. On ironista, että kun puhutaan ”inhimillisestä älykkyydestä”, ihmistieteet sivuutetaan täysin. Tekoälykehittäjät ovat varmasti älykkäitä ihmisiä, mutta älykkäilläkin ihmisillä on taipumus fakkiintua ja nähdä asiat vain oman alansa kapeasta näkökulmasta. Toisaalta, ei ole niinkään varmaa, ovatko tekoälykehittäjät itse hypen takana, vai firmojen markkinointiosastot, juttua janoavat toimittajat ja suuri yleisö, joka haluaa uskoa hypen.

*

Toinen uutinen tekoälyyn liittyen on, että joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoäyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Heidän mukaansa kirjailijoiden tulisi saada korvauksia materiaalinsa käytöstä silloin, kun sitä kun käytetty generatiivisen tekoälyn ”opettamiseen”.

Jutussa kerrotaan korvaussummien olevan 150 000 dollaria per käytetty teos. Korvaussummat vaikuttavat pieniltä siihen nähden, millaisia miljoonakorvauksia amerikkalaisissa tuomioistuimissa näkee.

Mielestäni kanne on aiheellinen. Tekoäly ei luo itsessään mitään, se kopioi. Tällöin alkuperäisen oikeudenomistajan tulisi saada korvaus materiaalinsa käytöstä.

On kuitenkin ihmeellistä, jos näinkin fiksussa yrityksessä ei ole mietitty tätä puolta laisinkaan. Tuliko heille yllätyksenä, että heidän käyttämäänsä teknologiaan voisi liittyä tekijänoikeudellisia ongelmia?

Näyttää siltä, että tässäkin on menty teknologia edellä ja unohdettu, että sillä inhimillisellä kulttuurilla, jota tekoälylle on syötetty, on ollut tekijänsä.

Kohtaamisista kaupunkitilassa

Helsingin Sanomien jutussa Roosa Welling kirjoittaa deittailukulttuurista ja siitä, kuinka paljon romanttisempaa olisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa Tinderin sijasta ”oikeassa elämässä”, kadulla, metrossa, kirjastossa tai kassajonossa. Aihe ei ole sinänsä uusi, on olemassa kokonainen juttutyyppi, jossa pohditaan kuinka löytää puoliso ja kaikissa niissä kehotetaan rohkeasti lähestymään kiinnostavia kumppaniehdokkaita juurikin edellä mainituissa julkisissa paikoissa. Aikaisemmista jutuista poiketen Welling myös pohtii, miksi itse ei ole lähestynyt miehiä, mikä lienee osoitus naistoimijuuden laajenemisesta. Tyypillisesti aihetta on käsitelty perinteisestä näkökulmasta, jossa romanttisia aloitteita odotetaan miehiltä. Eräässä jutussa neuvottiin miehiä etsimään bussipysäkiltä naisia vastaeronneiden vertaisryhmän kokoontumisten jälkeen, mutta oletan sen olleen ironiaa.

Toinen juttutyyppi, jossa törmää naisia kadulla, metrolla ja kassanjonossa lähestyviin miehiin, ovat seksuaalirikosuutiset.

Tosiasiassa modernissa kaupunkitilassa kaikenlaiset ihmisten väliset kohtaamiset ovat tabu. Mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin ostoskeskus, joka on suunniteltu vain kulutusta silmällä pitäen, ei ihmisten kohtaamista varten. Jos ihminen saa ostoskeskuksessa sairaskohtauksen, on hän häiriötekijä, joka kuuluu vartiointiliikkeelle. Ihmisten pysäytteleminen julkisessa kaupunkitilasssa olisi outoa ja poikkeavaa, ellei sitten olisi myymässä jotain.

(Muunmuassa Hannah Arendtin Vita activa käsittelee tätä aihetta, mutta en mene tähän teokseen syvemmälle tässä.)

Varsinkin nuorempana flanöörasin opiskelukaupunkini kaduilla ja puistoissa punaviinipullo, runokirja ja muistivihko olkalaukussani. Toiveissa olivat seikkailut, mikseivät tietysti myös romanttiset kohtaamiset.

Kaupunkien keskustoissa saa enimmäkseen olla rauhassa, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa toisten asioihin ei sekaannuta.

Jos joku sattuu julkisella paikalla ottamaan kontaktia, voidaan lähestyjät jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin: a) rahan pummaajat b) uskonnolliset ja poliittiset käännyttäjät c) humalaiset tai muulla tavalla tolkuttoman sekaisin olevat d) seksin vonkaajat. Useimmiten tyypit yhdistyvät. Oltiin sitten baarissa tai kadulla, suomalainen lähestyy vain niin kovassa humalassa, ettei hänen puheesta saa mitään selvää. Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti, jos joku tuntematon haluaa tulla juttelemaan, valitettavasti keskustelusta ei tule mitään, jos henkilö on vahvasti päihtynyt tai huumeissa sekä mahdollisesti vakavasti mielenvikainen ja ainoa asia on pyytää rahaa tai jankata jotain epämääräistä.

Joskus tulee juttelemaan joku lähes selväpäisen oloinen, jolloin ehtii jo innostua ja vastaamaan ystävällisesti, mutta innostus karisee, kun seuraavassa lauseessa pyydetään ”bussirahaa” tai ojennetaan traktaattia lopun ajoista.

Seksiin liittyen lähestytään harvemmin, kenties tästä naamataulusta johtuen. Siinäkään ei lähtökohtaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tarjokkaat olisivat seksuaalisesti kiinnostavia, mutta harvemmin ovat. Tällä hetkellä noin muutenkaan en parisuhdestatuksestani johtuen etsi seuraa siinä mielessä.

Muistan eräänkin kerran, kun sunnuntaiaamupäivällä join puistossa pahvikahvia, kun reilu viisikymppinen koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalle.

”Moi, mun nimi on Reiska [nimi muutettu].”
”Moi.”
”Mitäs mietit.”
”Kahvia juon.”
”Hei kuule, lähdetään iskemään naiset!”
”En mä taida, mulla on jo yks.”
”Aijaa, no sitten ei kannata.”
”No ei.”
”No mutta kaikkee hyvää sulle!”
”Samoin.”

Suhteutettuna siihen, kuinka paljon olen klubeissa ja pubeissa ja muissa anniskeluliikkeissä elämäni aikana istunut, uusia ihmisiä olen niissä hyvin vähän tavannut. Tyypillisesti suomalaiset lähtevät baariin viettämään aikaa omalla porukallaan ja vieraisiin pöytiin huutelua pidetään erikoisena, vaikka monella sielläkin on toiveissa seuran löytäminen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Kun lähestymistä tapahtuu, on siinä juurikin seksi mielessä: kun se nuori mies huitaisee tuopin tyhjäksi ja rohkaistuu lähestymään naisseuruetta, kaikki tietävät mitä aloitus ”moi, mitä kuuluu” tai ”haluisitsä jotain juotavaa” tarkoittaa.

Tästä seuraa, että ei ole mitään välimuotoa, jossa voisi tutustua tuntemattomiin ilman taka-ajatuksia. Koska ”moi, mitä kuuluu” tarkoittaa oikeasti, että olisi kiinnostunut seksistä, voi vastaanottaja kokea sen ahdistavaksi ja jos tarjotun juoman ottaa vastaan, saattaa vastapuoli odottaa jotain vastapalveluksia.

Baarit ovat yhtä lailla kaupallisia tiloja kuin ostoskeskukset. Niiden tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon alkoholijuomia asiakkailleen, ei niinkään mahdollistaa ihmisten kohtaamisia. Kuten tunnettua, kovalla soitettu musiikki lisää alkoholimyyntiä, mutta tekee keskustelusta mahdotonta. Baarin melussa on vaikea tutustua keneenkään, ainakaan juttelemalla (eikä suomalainen mies myöskään hurmaa tanssiliikkeillään).

Ei siis olekaan ihme, että satunnaiset kohtaamiset keskittyvät nykyään nettiin ja deittailu Tinderiin. Vaikka usein kohtaamiset täälläkin voi tyypitellä samalla tavalla.

Osmo Soininvaara, Vauraus ja aika

Piti blogata Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika (Teos, 2007) aivan muista syistä, mutta Soininvaara näyttää itse aloittaneen blogissaan keskustelun samasta aiheesta otsikolla Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!. Hän ei mainitse kirjoittamaansa kirjaa blogiartikkelissa, mutta bloggauksen on teesi on sama: talouskasvu pitäisi palkkojen nostamisen sijasta suunnata työajan lyhentämiseen. Tämä siksi, että ihminen aidosti nauttii lisääntyneestä vapaa-ajasta, kun taas vaurastuminen tietyn rajan jälkeen ei enää lisää yksilön onnellisuutta.

Luin kirjan aikoinaan sen ilmetyttyä ja se teki vaikutuksen. Työ on seksuaalisuuden ja etnisyyden ohella ihmisen identiteettiä määrittävä tekijä ja siihen liittyvät myytit elävät sitkeinä. Osittain samoja teemoja käsittelevä David Graeberin Bullshit jobs tulikin mainittua aikaisemmassa postauksessa, vaikka en ole varma, liiittyikö se aiheeseen.

Nyt 15 vuotta myöhemmin kirja tuntuu aika heppoiselta ja vähän liiankin yleistajuiselta. Se on aika vapaalla kädellä hahmoteltu utopia, ehkä jopa pamfletti siitä, miltä Suomi näyttäisi, jos jatkuvan kasvun ideologiasta luovuttaisiin. Toisaalta, numeroita ja tilastoja sisältävä kirja olisi ollut huomattavasti työläämpi, ellei mahdoton sekä kirjoittaa että lukea.

Soininvaara ottaa lähtökohdaksi utilitaristien teesin, että politiikan päämäärä tulisi olla yhteiskunnan jäsenien mahdollisimman suuri onnellisuus. Vaikka vaurastuminen tekee ihmisen onnelliksi, tietyn rajan jälkeen sen vaikutus vähenee. Esimerkiksi, jos 5000€ kuussa ansaitseva saa sadan euron palkankorotuksen, ei se tunnu missään. Silti ihmiset raatavat pitkää päivää ja kirjaimellisesti stressaavat itsensä hengiltä työssään. Koko kansantalouden tasolla Soininvaaran mukaan riittävä vaurauden taso saavutettiin 1970-luvulla, eikä tuon saturaatiopisteen jälkeen vaurastauminen ole sanottavammin nostanut onnellisuutta. Sen sijaan ihmisten välinen kilpailu saa aikaan tunteen, että jokaisen pitäisi pysyä vaurastumisen tahdissa: yhden rikastuminen lisää köyhyyden tunnetta muissa.

Lääkkeeksi Soininvaara tarjoaa kilpavaurastumisen vähentämistä ja ”downshiftaamista” (vaikka muotisanaa ei kirjassa käytetäkään). Kirjassa pallotellaan erilaisia mahdollisuuksia tähän, esimerkiksi eri alojen välilllä tehokkuus kasvaa eri tavalla. Eri ihmisillä on eri tarpeita ja erilaiset mahdollisuudet, joten työajan vähentämisestä tulisi sopia kollektiivisesti.

On mielenkiintoinen ajatus verrata viime vuosisadan alun varakkaita säätyläisiä nykyajan keskivertokansalaisiin. Rahaa oli, mutta ei kauheasti kohteita mihin sitä käyttää. Ulkomaanmatkat olivat luksusta ja tehtiin laivalla tai junalla. Lankapuhelimia oli yritysten konttoreissa ja kaikkein varakkaimmissa kodeissa. Ulkomaiset hedelmät olivat eksoottisia ihmeitä. Yleisradio aloitti lähetykset 1920-luvulla ja yksityiskodeissakin oli surisevia vastaanottimia. Vaatteet olivat yksinkertaisia ja käytännöllisiä, pikamuotia ei tunnettu. Samoin autoilu yleistyi 1920-luvulla ja upporikkailla oli varaa omaan autoon.

Nykynäkökulmasta jopa suomalainen työtön elää varakkaammin: on varaa omaan asuntoon ja monipuoliseen ruokaan joka päivä. Jokaisella on kännykkä, televisio ja jopa autoa voi olla varaa pitää, joskaan ei aivan uusinta vuosimallia. Radiota ei kannata edes mainita. Jokainen suomalainen lienee käynyt kerran elämässään ulkomailla ja vähintään Tallinnan piknik-risteilyyn on köyhälläkin varaa.

Kuitenkin sama elintaso eri aikana määritellään köyhyydeksi tai rikkaudeksi. Tästä näkökulmasta tyydyttävää materiaalista vaurautta ei voi koskaan saavuttaa, koska sen määritelmä katoaa koko ajan horisonttiin. Tämähän on tietenkin markkinatalouden idea: sen täytyy kasvaa ja luoda jatkuvasti uusia tarpeita tyydytettäväksi. Kaikki tietenkin tietävät tämän, mutta jopa vasemmistolaiset ottavat annettuna, että kulutusyhteiskuntaan osallistuminen ihmisoikeus, jonka ulkopuolella on vain kurjuutta ja kärsimystä.

Jos tuosta sadasta vuodesta vielä katsoo taaksepäin, on tavallisen ihmisen vauraus oikeastaan pysynyt vakiona rautakaudesta 1800-luvun lopulle: maaseudulla on oltu omavaraisia, mutta ei ole sen päälle saatu mitään. Sitomalla onnellisuus varallisuuteen koko maailmanhistoria typistetään siihen, että ihmisarvoinen elämä on tullut mahdolliseksi oikeastaan vasta modernisaation myötä pienelle länsimaiselle eliitille jos sillekään. Varallisuus (ja siitä seuraava onnellisuus) on toki suhteellista, mutta se suhteellisuus tulisi sitoa johonkin muuhun, kun koko ajan kauemmaksi katoavaan kulututusyhteiskunnan keinotekoiseen tasoon.

Tai kuten eräs mieleen jäänyt sanomalehtiotsikko kiteytti ”vähävaraisella ei ole varaa edes kohtuulliseen kulutukseen”. Ei tietenkään ole, sehän on vähävaraisen määritelmä. Sen sijaan, että kysyttäisiin onko ihmisellä katto pään päällä ja ruokaa lautasella ja pääsy terveydenhoitoon, ollaan huolissaan siitä, kuinka varakkuuden ulkoisten merkkien toistaminen ei onnistu kaikilta. Olen kenties huono vasemmistolainen siinä mielessä, että mielestäni kerskakulutuksen ei tulisikaan olla mahdollista kaikille. Varmasti moni tästä pahoittaa mielensä ja argumentoi, että minä lapsettomana en tiedä kuinka ikävää on, kun köyhän perheen lapset joutuvat menemään tavallisissa vaatteissa kouluun, kun siellä muilla on muotivaatteet ja uudemmat puhelimet.

Jos ihmisten onnellisuus sidotaan elintasokilpailun mukana pysymiseen, täytyy kamppailla pelkästään pitääkseen samaa suhteellista tasoa. Toki jokaisella on vapaus tavoitella rikastumista, mutta koko kansakunnan tavoitteeksi se on monessakin mielessä paitsi kestämätön, myös mahdoton. Yritin tästä kirjoittaa aikaisemmin otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Jos yhteiskunnallisen tasa-arvon eetos on se, että meidän kaikkien tulisi olla rikkaita/menestyneitä/kuuluisuuksia/voittajia, ei se ole edes loogisesti mahdollista.

Kuten Soininvaara kirjoittaa, köyhtyminen kuitenkin vähentää onnellisuutta. Oletettavasti rautakaudella ihmiset olivat yhtä onnellisia kuin tänä päivänä, mutta jos nykyihminen siirrettäisiin sen ajan kaskiviljelyyn ja savutupaan, olisi se hänelle suoranaista helvettiä. Ehkä sadan vuoden päästä ihmiset elävät kuten Wall-e -animaation avaruusalusihmiset, jotka pitävät meidän aikamme korkeintakin elintasoa sietämättömänä ja täynnä epämukavuutta.

Jos aikajänteeksi valitaan sadan vuoden sijasta esim. 30-40 vuodeksi, niin omana elinaikananikin Suomi on muuttunut: lapsuudessani 80-luvulla ei tunnettu edes oliiveja. Tuntemattomia olivat myös sushi, Tiktok ja dvd. Kulutusmahdollisuudet ovat räjähtäneet sen jälkeen. Tästä huolimatta 80-lukua kutsuttiin nousukaudeksi, mutta nykyään eletään huolipuheen aikaa: poliitikot oikealta vasemmalle maalailevat kuvaa kurjistuvasta Suomesta. 80-90 -lukujen vaihteeseen osui lama, josta oikeasti seurasi monelle taloudellista kurjistumista (vaikkei 1860-luvun nälänhätään verrattavaa). Monille perheille se tarkoitti köyhtymistä ja julkisella sektorilla leikattiin roimasti. Meidänkin perhettä konkurssi koetteli ja vieti lapsuuteni suhteellisessa köyhyydessä, mutta jos katson tilannetta henkilökohtaisen piirin ulkopuolella, ei 90-luvun lopulla ihmisten elintaso ollut sellainen, että se olisi estänyt tyydyttävän elämän. Moni suhtautuukin 90-lukuun nostalgialla.

Kirjan alkupuolella perustellaan yllä olevalla tavalla Soininvaaran ajatus siitä, että talouskasvu kannattaisi rahan sijasta ottaa vapaa-aikana. Seuraavat luvut käsittelevät sitä, kuinka tähän käytännössä voitaisiin päästä ja miten työajan vähentäminen voisi toimia eri aloilla. En erittele niitä sen tarkemmin, vaan kommentoin pikemminkin perusideaa.

Erittäin mielenkiintoinen väliotsikko on Soininvaaran kirjan sivulla 135: ”Työvoimapulaa ei tule”. Alaluku on alle kaksi sivua pitkä, mutta sen idea on että työajan lyheneminen pysähtyi 1990-luvun alussa, osin laman vuoksi, vaikka tuottavuuden kasvu on jatkanut kasvamistaan. Oikeastaan tämä kohta oli se, jonka vuoksi palasin tämän kirjan pariin: kuinka voi olla, että samaan aikaan valitamme työvoimapulaa, että työttömyyttä? Ymmärrän kohtaanto-ongelman ja rakenteellisen työttömyyden, mutta silti sekä työttömyys että työvoimapula läpäisevät koko yhteiskunnan: työttömyys voi kohdata korkeasti koulutettuja, silti uskomme narratiiviin, että tekoäly korvaa lakimiehet, kirurgit, kirjailijat ja opettajat, puhumattakaan suorittavasta työstä, mutta siitä huolimatta mm. EK:n mukaan ulkomaalaisia työntekijöitä tarvittaisiin vuosittain 40 000, ja suomalaiset työttömät pitäisi pakottaa etuisuuksia leikkaamalla mihin tahansa töihin. Miten nämä kaikki väitteet voivat pitää paikkansa samassa todellisuudessa? Tuottavuus kasvaa jatkuvasti, mutta työaika ei ole 1980-luvun jälkeen lyhentynyt. Soininvaaran tavoin mielestäni tulisi tähtäin työajan vähentämisessä.

Kuten sanottua, työnteko on sidoksissa vahvasti ihmisen identiteettiin. Työtä tehdään luterilaisella jääräpäisyydellä: se on rangaistus paratiisista karkoittamisen ohella. Epäilyttävää on jo pelkästään se, että jos joku tekee työtä, josta nauttii. Työ on sellaista, josta tulee selkävaivoja ja stressiperäinen vatsahaava. Työajan vähentäminen tuntuu moraalittomalta: edelliset sukupolvet rakensivat tämän maan raatamalla kellon ympäri ja tulevat sukupolvet vaativat nelipäiväistä työviikkoa? Sehän on vähintään kommunismia, ellei jopa pahempaa.

Pikemminkin yhteiskunta on rakentunut siten, että tehdään mieluummin turhaa työtä ja tuotetaan turhia hyödykkeitä ja luodaan uusia tyydytettäviä tarpeita, vain jotta laskennallisesti saataisiin työpaikkoja ja verotuloja, jotta voitaisiin ylläpitää korkeaa kulutusta, jota virheellisesti kuvittelemme korkeaksi elintasoksi, ja jotta taloudellinen kasvu jatkuisi ja systeemi pysyisi pystyssä. Esimerkkinä aikaisemmin mainitsemani mainostoimisto, jossa väännetään ylitöinä radiomainoksia. Firma maksaa korkeaa palkkaa työntekijöilleen ja veroja, joilla ylläpidetään yhteiskunnan julkisia palveluita. Näin ihmisillä on myös varaa ostaa niitä asioita, joita firman radiomainoksissa mainostetaan. Olemme niin tottuneet tähän, että emme kyseenalaista ilmiselvää kehäpäätelmää tai sitä, onko tämän ylläpito stressiperäisen vatsahaavan arvoista.

Miltä avaruusolennot näyttävät

Kymppiuutisten kevennyksenä nähtiin eilen pätkä Meksikon kongressin oudosta näytelmästä, jossa kongressissa esiteltiin avaruusolioiden ruumiita. Näemmä HS ja YLE:kin ovat tehneet asiasta uutiset. Ufoaktivisti Jaime Maussan väitti olevan 1800-vuoden takaa ja peräisin jostain muusta kuin ”maanpäällisestä evoluutiosta”.

On hämmästyttävää, miten ihmismäisiä avaruusolennot ja ufomiehet ovat. Sanana humanoidikin tarkoittaa ihmisenkaltaista. Nämäkin muukalaiset muistuttavat ihmistä, mitä nyt ovat vähän pienempiä, kallo suipompi ja sormia on vain kolme. Olennoilla näyttäisi olevan kaksi silmää ja suu, kuten ihmisillä. Kolmesormisia käsiään niiden voi kuvitella käyttävän työkalujen hyödyntämiseen kuten ihminen ja jalkoja kävelemiseen pystyasennossa.

Populaarikulttuurissa muitakin yhteneväisyyksiä löytyy: avaruusolennot tyypillisesti kommunikoivat äänen värähtelyiden avulla (ts. puhumalla) kuten me ja ovat älykkäitä ja tietoisia ja käyttävät teknologiaa. Usein muukalaisilla on myös jokin kirjoitusjärjestelmä. Näitä asioita ei kuitenkaan näistä jäänteistä voi päätellä.

En lähde erittelemään kaikkia yhteneväisyyksiä, mutta poimin tuon kahdella jalalla ja pystyasennossa kulkemisen. Aika usein populaarikulttuurissa avaruusolennot kulkevat pystyasennossa kuten ihmiset, niin näyttäisivät myös nämä meksikolaiset alienit tekevän.

Pystyasennossa kulkeminen liittyy ihmisen evoluutioon 6-7 miljoonan vuoden takaa, kun ihmisapinat siirtyivät sankemmista metsistä ruohottuneille savanneille. Tutkijat eivät ole aivan yksimielisiä siitä, mitä kaikkea etua ihmisen edeltäjälle tarkkaan ottaen pystyasennosta oli, mutta ilmeisesti savannin korkeassa heinikossa näki pidemmälle ja kulkeminen helpottui ja eturaajat jäivät vapaaksi muuhun käyttöön. Gorillan tavoin rystysillä kulkevasta esi-ihmisestä suoraselkäiseen homo erectukseen meni muutama miljoona vuotta ja fossiilien perusteella kehitys oli vaiheittaista.

Onkin hämmästyttävää, että toisella planeetalla elävät humanoidit ovat käyneet läpi samat kehitysvaiheet. Ovatko nekin jossain kehityksen vaiheessa laskeutuneet puusta ja lähteneet eksoplaneettansa savannia tarpomaan takajaloillaan?

Kun puhutaan evoluutiosta, maanpäällisestä tai ”ei-maanpäällisestä”, ihmisten mielikuvavissa ne näyttävät aina menevän tiettyä suunnitelmaa noudattaen, heilläkin jotka eivät kieltävät minkään suunnittelijan olemassaolon.

Marcus Aurelius ja antiikin self help

On mieltä rauhoittavaa lueskella sellaisia antiikin filosofeja kuten Senecaa, Plutarkhosta ja nyt viimeisimpänä Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluja. Tai oikeastaan kuuntelen jälkimmäistä äänikirjana siivotessani, mikä vain korostaa sen roolia toimistotyöläisen mielenrauhakirjana. Stoalaisten maltilliseen ehdottomuuteen on helppo tuudittautua, jos siihen suhtautuu vastaanottavaisesti eikä lähde liikaa kritisoimaan.

Suurilta osin tämäkin on self helpiä, joka on yllättävän samanlaisena pysynyt viimeiset kaksi tuhatta vuotta Tommy Hellstenin päiviin saaakka. Marcus Aureliuksen mietiskelyt koostuvat aforismeista, joita on helppo laittaa huoneentauluihin tai Instagram-päivityksiin. Niissä on paljon viisautta, mutta myös paljon sellaista, jonka voisi sanoa myös joku elämäntapavalmentaja (”Esineisiin ei kannata kiukkuaan purkaa; ne kun eivät siitä hiukkaakaan piittaa”). On kuitenkin jotenkin hienompaa lukea (ja kuunnella) antiikin suurmiesten ajatuksia, jotka ovat muuttuneet osaksi maailmanhistorian kulttuuriperintöä kuin personal traineriksi ryhtyneen entisen parturikampaajan blogia.

Ehkä poikkeuksena, että harva tämän päivän elämäntapavalmentaja suosittelisi itsemurhaa yhtä avoimesti ratkaisuna ongelmiin. Marcus Aureliukselle kuolema ei ole juttu eikä mikään ja jos elämä tuntuu epämiellyttävältä ratkaisu on helppo: joko oppii kestämään elämää tai poistuu siitä. Jokainen kuolee joka tapauksessa, joten miksi turhaan viivytellä elämässä, jota inhoaa?

Tämä äänikirjaversio ei sisällä esipuhetta eikä minulla ole käsillä mitään hyvää selitysteosta (enkä jaksaa googlettaa), mutta olisi mielenkiintoista tietää enemmän Marcus Aureliuksen uskontosuhteesta. Hän viittaa jatkuvasti jumaliin, jotka ohjaavat kaikkea maan päällä. En ole varma, viittaako hän persoonallisiin jumaliin (kreikkalaisten Zeus mainitaan) vai pikemmiin jumaluuksiin abstrakteina hyveinä, kuten kreikkalaisessa ajattelussa usein tehdään. Kuitenkaan kristinuskon jumalasta ei ole kyse, vaikka kristillisellä vuosisadalla eletäänkin.

Wikipediasta löytyy joitain elämänkertatietoja: kuten tiedetään, Marcus Aurelius oli Rooman keisari toisella vuosisadalla ajanlaskun jälkeen. Pasifisti hän ei ollut: hän kävi käytännössä koko elämänsä sotaa germaaneja vastaan. Myöskään askeetti hän ei ollut, tai ainakaan luopunut kaikista maallisista nautinnoista siitä päätellen, että hänellä oli 13 lasta. Myös oopiumia hän käytti vaivoihinsa. Ehkä stoalainen tyyneys on helpompi saavuttaa kovissa kipulääkkeissä.

Kuulun heihin, joilla on vahva taipumus depressioon, ahdistukseen, mutta myös katkeraan negatiivisuuteen ja silloin seuraavanlaiset ehdottomat mietelauseet auttavat, kun ne ottaa vastaan liikaa kyseenalaistamatta: ”Ihmiselle ei koskaan tapahdu mitään, mitä hän ei luontonsa puolesta kykenisi kestämään.” Jo itsessään edelläolevan lauseen uskominen on stoalaista: jos uskot siihen, se toimii, vaikkei se olisikaan totta. Puhumattakaan siitä, että itse voisin elää stoalaisten ideaalien mukaan. Mutta mielikuvat itsestäni mielenrauhaltaan järkkymättömänä, sankarin sisäistäneenä ideaaliyksilönä tuntuvat miellyttäviltä, ja eikö se ole parempi kuin ajatella masentavia ja ahdistavia ajatuksia? Aurelius puhuu hyveellisyydestä niin voimakkaasti, että alkaa itsekin pitää itseään hyveellisenä. Luultavasti aiheetta.

Olen ihminen joka aamusta iltaan kiroaa pieniä asioita: miksi ei voi jäädä sänkyyn nukkumaan, miksi silmiä kirvelee, miksi ihoa kutittaa, miksi vaatteet hiertävät, miksi leipä on homeessa, miksi kengässä on kivi, miksi muut ihmiset perseilevät liikenteessä, miksi työmatkapyöräily hiostuttaa, miksi pitää mennä töihin, miksi netti hidastelee ja tässä on vasta ensimmäiset kolme varttia päivästäni. Marcus Aurelius kehottaa heräämään reippaasti, niin kuin ihmisluonnolle on sopivaa (nukkuahan osaavat järjettömät luontokappaleetkin) ja olemaan raivoamatta elottomille esineille ja ennen kaikkea lopettamaan valittamisen, koska ulkoisia asioita ei voi kuitenkaan muuttaa, joten niistä valittaminen on turhaa ja kaikki niiden aiheuttama kiusa on vain omassa päässä. Tämän tietysti olisi voinut sanoa se parturikampaaja personal trainerkin, mutta jotenkin mieluummin uskon 2000 vuotta sitten elänyttä filosofi-keisaria.

Huomattavaa on myös, että vaikka suurin osa aforismeista esitetään ohjeina: tee näin tai älä tee noin, Aurelius on otsikon mukaisesti kirjoittanut kirjan itselleen, eikä välttämättä edes muiden ihmisten luettavaksi. Kaikilla elämäntaito-oppaiden kirjoittajilla on aina vähän käärmeöljyä kainalossaan: mikä sinä olet minua neuvomaan ja vieläpä pyytämään rahaa siitä? Aurelius ei neuvo muita kuin itseään.

Stoalaisen filosofian ja buddhalaisuuden yhtäläisyydet ovat maallikollekin selviä: molemmat korostavat turhista nautinnoista kieltäytymistä ja kärsimyksen poistamista hyväksymällä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Myös Marcus Aurelius suosittelee ”halun sammuttamista”: on parempi toivoa, ettei haluaisi asioita kuin toivoa niiden saamista. Olen melko varma, että joku on tutkinut antiikin maailman ja kaukoidän yhteyksiä tämän suhteen, nehän olivat tiiviimmät kuin mitä yleisesti on ajateltu ja Aleksanteri Suuren avattua tien itään, tuli sieltä buddhalaisia vaikutteita antiikin Kreikkaan, mutta enpä tällekään jaksa etsiä lähdettä.

Aureliuksen maailmankuva on optimistinen; yksi versio siitä, joka myöhemmin sanallistetaan ”elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa”. Aureliukselle luonto ja jumalat ovat yhtä, eikä mikään mikä tapahtuu ”luonnostaan” tai ”jumalten tahdosta” ole hyvää tai pahaa. Koska mikään ei ole itsessään hyvää tai pahaa, kaikki riippuu omasta suhtautumisestamme siihen. Stoalainen elämänfilosofia juontaa juurensa tästä: on turha valittaa, jos lomapäivänä sataa — ei sille kuitenkaan voi mitään. Samoin keho sairaistaa, kipuilee ja rappeutuu luonnostaan, joten on turha murehtia luonnollista prosessia. Äärimmäisenä tapauksena kuolemaan voi suhtautua välinpitämättömästi.

Tällaisen elämänfilosofian kritiikin kohdat ovat ilmeiset: Aurelius kuvaa ihmisen mieltä ”linnakkeeksi”, johon mikään vihollinen ei voi tunkeutua, mutta jälkeen päin on osoitettu, että kenties emme olekaan oman linnakkeemme herroja, tai ainakin että linnamme kellarissa asustaa monenlaisia mörköjä. Mielemme ”linnakke” on yhtä lailla materiaa kuin muukin kehossamme ja altis materiaalisille muutoksille. Keskushermoston häiriöt ja aivojen välittäjäaineiden muutokset voivat tehdä elämästä linnassa myrskyisää. Aureliuksen vastaus tällaiseen hourailuun olisi todennäköisesti itsemurha, kenties hieman liian radikaali vaihtoehto laajemmalti sovellettavaksi. Toisekseen: äärimmilleen vietynä esimerkiksi välinpitämätön suhtautuminen lähimmäisten kuolemaan on oire psykopatiasta, mikä lienee yleisin stoalaisten apatheian, tunteiden kontrollin, kritiikki.

Mutta kuten sanottua, jos tätä ei ota liian tosissaan, tarjoavat vahvat aforismit mielenrauhaa. Mitä siitä, jos ne eivät olekaan totta: olinko murehtimatta aivan turhaan?

Teknologia ja uudissanat

Hakukoneen synonyymi on Google ja jos kaverisi ei tiedä jotain, pyydät häntä ”googlaamaan” asian. Jo ennen tätä kuvankäsittelyohjelmien standardi on ollut Adoben Photoshop: ”se näyttää fotoshopatulta”, ts. kuva näyttää keinotekoisesti käsitellyltä. Koronaeristys toi etätyöt kaikkialle ja niiden mukana yleistyivät Teams ja Zoom, mutta verbinä olen kuullut vain ”skypettämisestä”.

Nyt tekoälyhypen kuumin nimi on Chat GPT, jopa niin, että siitäkin on tullut lähes samalla tavalla synonyymi tekoälylle. Viikonlopun saunaillassa kaverini kohkasivat mitä kaikkea Chat GPT oli tehnyt. Tekoälyä tai lyhennettä AI ei taidettu kovin montaa kertaa käyttää.

Silti nimenä se on vähän liian hankala eikä lyhenteenäkään solju niin mukavasti, että siitä olisi käteväksi yleisnimeksi. Verbiä siitä ei saa suomeksi johdettua, eikä oikein englanniksikaan (?”I chatgpt’d”). Kieli kuitenkin kehittyy maailman mukana ja pian tarvitaan oma sanansa käsitteelle ”pyysin tekoälyä generoimaan”.

Tuskin mikään on parempaa mainosta palvelulle kuin se, että sen nimeä käytetään yleisnimenä ilmiölle. Siksi on vaikea ymmärtää sitäkään, miksi (kaikesta huolimatta) vahvan brändin omistava Twitter vaihtoi nimensä X:ksi. Twiittaaminen on käsite suomeksi ja englanniksi. Kukaan ei tule puhumaan ”äksäämisestä”.

Kukaan tulee tuskin puhumaan myöskään ”geepeeteettaamisesta”. Harmittaakohan sen kehittänyttä OpenAI-firmaa nyt, että ei tullut brainstormattua sille linjakkaampaa tuotemerkkiä? Tai maksettua mainostoimistolle? Tai pyydettyä Chat GPT:tä keksimään itselleen parempaa nimeä?

LISÄYS:
Viime vuosina, ehkäpä koronarajoitusten siivittämänä, yleistynyt ruuan kotiinkuljetus on synnyttänyt uusia firmoja, jonkin verran myös uutta sanastoa. Olen kuullut ihmisten ”wolttaavan” ruokaa, mutta en ”foodoraavan”. Tässä postauksessa kuvattua ilmiötä yritti käyttää mainoskampanjassaan markkinoille pyrkivä norjalainen Oda, jonka slogan oli ”joko odasit?”, mutta siitä päätellen, että yhtiö vetäytyi Suomesta, tuulta ei ottanut alleen sen enempää kuin firma kuin uudissanakaan.