Kategoria: filosofointi

Kirjoitin kolmisen viikkoa sitten lukemisesta ja kirjoitin äidinkielen olevan samanlainen taitoaine kuin musiikki ja liikunta siinä mielessä, että pelkästään pitämällä tunnilla korvat auki ei pääse hyviin tuloksiin. Taitoaineet vaativat myös luokkahuoneen ulkopuolista harrastuneisuutta.

Näinhän se tietysti on, mutta samoin on kaikkien aineiden kanssa, kuten kirjailija Tuomas Kyrö kirjoittaa Suomen Kuvalehden pakinassaan. Olemme hyviä siinä, mistä olemme kiinnostuneita ja joskus toisinkin päin, mutta sellaista ei voi oppia, mistä ei ole kiinnostunut. Näin ihmisen aivot toimivat: meidän aivokapasiteettimme ja havaintokykymme ovat rajallisia, joten aivot ovat mukautuneet vastaanottamaan ja tallentamaan vain relevanttina pitämäänsä informaatiota. Jos taas jokin asia tuntuu poikkeuksellisen vastenmieliseltä, kuten kouluruotsi monille, aivot suorastaan aktiivisesti pyrkivät unohtamaan epämiellyttävät kokemukset.

Harrastuneisuus toki vaikkapa historian suhteen tarkoittaa eri asiaa kuin liikunnan ja musiikin, ellei sitten harrasta historian elävöittämistä tai muita roolipelejä (en ole harrastanut). Silti olen ollut aina kiinnostunut historiasta ja lueskellut aiheesta omin päin. Samoin lapsena olin kiinnostunut luonnosta (joka maaseudulla alkoi heti ovelta) ja maantiedosta: olen köyhästä perheestä, joten matkailun sijaan unelmoin vieraista seuduista selailemalla karttoja (sitä pidettiin hyvin erikoisena harrastuksena ala-asteelaiselle). Sähkötekniikan rakennussetin kanssa opin fysiikan perusasiat. Ja niin edelleen.

Samoin kielistä parhaita arvosanoja saivat ne, joilla oli vieraskielisiä (tai suomenruotsalaisia) ystäviä. Kielethän edellyttävät paitsi huomattavan tietomäärän sisäistämistä, myös sen palauttamista mieleen salamannopeasti: sujuvassa keskustelussa ei ole aikaa pysähtyä pohtimaan.

Lisää faktaa aivojen toiminnasta: uusi informaatio liitetään vanhaan, jo aikaisemmin opittuun.

Esimerkkinä vaikkapa edellä mainittu kielten oppiminen: jos opit uuden sanan, liittyy se osaksi aikaisempaa sanastoa (muistaakseni jonkun tutkimuksen mukaan aikuisen kieltenoppijan pitää käyttää sanaa 15 kertaa, jotta se jää säilimuistiin). Näin esimerkiksi jos osaa saksaa, passiivistakin oppimista voi tapahtua, jos altistuu saksan kielelle ja sanoja jää mieleen (Zungenbrecher!) ja ne muotoutuvat osaksi kielitaitoa. Toisin on esimerkiksi jos ei osaa esimerkiksi kiinaa, ei satunnaisten kiinankielisten sanojen kuuleminen tai kirjoitusmerkkien näkeminen tuota minkäänlaisia oppimistuloksia sen enempää kuin linnunlaulun kuuntelu tai satunnaisgeneroitujen salasanojen ääneen lukeminen (näin siis aikuisoppijalla: pikkulapsilla on suorastaan maaginen kyky omaksua äidinkielensä juuri näin).

Samoin on kaiken oppimisen kanssa. Itse esimerkiksi tunnen taloustiedettä hävettävän huonosti ja vaikka luen lehdestä talousuutisia, monet yksityiskohdat jäävät ymmärtämättä. Voi siis sanoa, että suurin osa ajastani talousuutisia lukiessa on mennyt hukkaan. Jos minulla olisi sen tason perustietämys taloustieteestä, että voisin analysoida lukemaani, jokainen lukemani artikkeli olisi kartuttanut tietämystäni aivan eri tavalla.

Ihmisen yleistietämys on siis kuin puu, jonka rungosta versoo useita haaroja ja haaroista oksia. Mitä enemmän haaroja ja oksia, sitä enemmän lehtiä. Jos puu jää kitukasvuiseksi jo varhaisvaiheessa, ei se pysty kasvattamaan tuuheaa lehvästöä. Samalla tavalla jos ihmisen ajattelussa ei ole oksia, joihin ajatukset voivat kiinnittyä, jää ajattelu kitukasvuiseksi.

Juuri siksi on tärkeää kartuttaa yleissivistystä nuorella iällä, jotta se pääsee haaroittumaan siinä vaiheessa, kun nuoren aivot ovat vielä plastiset ja kykenevät oppimaan uutta.

Uuden oppiminen ei kuitenkaan voi tapahtua ilman kiinnostusta, innostusta ja harrastuneisuutta, kuten tämän blogipäivityksen aloitin. Tämä mielessä pitäen voi lukea Helsingin Sanomien uutisen Lotta-Sofia La Rosan väitöskirjasta, jonka mukaan ”nuorten mielestä kaunokirjallisuuden lukeminen on pääosin tylsää”. En löytänyt väitöskirjaa verkosta, joten en tiedä onko siihen sisällytetty mitään pitkittäistutkimusta, mutta tutkimustulos uutisoidaan uutisena, eli uutena asiana. Omasta kokemuksesta nuorten mielestä lukeminen on ollut ennenkin tylsää, eikä menneitä aikoja pitäisi liikaa romantisoida. Muistan omasta lapsuudestani, että eivät pojat olleet kiinnostuneita kirjoista silloinkaan.

Itse muuten olen aina ihmetellyt, miten lukeminen on jonkun mielestä tylsää, mutta esimerkiksi television katselu tai urheilun seuraaminen mielenkiintoista ja jännittävää (luulen, että myös Tiktok, influensserit yms voidaan lisätä tähän listaan). Asiahan on täysin päin vastoin. Eikä kyse olemistään makuasioista: maalin kuivumisen seuraaminen on tylsää ja älyllisenä haasteena vastaavien asioiden seuraaminen on myös tylsää. Television viihdeohjelmat eivät ole mikään guilty pleasure, ne ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä. Toisaalta, jos on henkisesti sillä tasolla, että maalin kuivuminenkin käy viihteestä, voi television ja Tiktokin viihdetarjonta räjäyttää tajunnan.

Ja jos on henkisesti sillä tasollla, että kirjojen lukeminen on vaivalloista, voi siitä olla vaikeaa nauttia, samalla tavalla kuin fyysisesti huonokuntoiselle portaiden nousu on suurta tuskaa niin, ettei liikunnasta voi saada nautintoa, on sekin ymmärrettävää.

Toisaalta, vaikka olen puolustanut lukemista, olen myös aikaisemmin kirjoittanut, että paperisen kirjan fetisoinnista pitäisi luopua. Jos sähkö- ja äänikirjojen avulla mataloitetaan ihmisten (lasten ja aikuisten) kynnystä kuluttaa laadukasta kulttuuria, hyvä niin (tosin äänikirjojen korvauspolitiikka pitäisi saada kuntoon). Pikemminkin on kyse jonkinlaisesta älyllisestä kulttuurista, jonka osa lukeminen on. Hyvän podcastin kuunteleminen on hyödyllisempää kuin huonon kirjan lukeminen.

En tiedä onko ”älyllinen kulttuuri” tulossa tai menossa. Olisi helppo maalailla dystopioita, että nuoriso on aina vain kelvottomampaa, mutta en tiedä onko se totuus. Internet tarjoaa paljon mahdollisuuksia niille, jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin typerimmistä Tiktok-haasteista.

Oleellista kuitenkin olisi, että nuoriso olisi kiinnostunut asioista ja harjoittaisi aivojaan, jotta ne versoisivat, eikä nuorista kehittyisi aikuisia, joiden henkinen kapasiteetti riittää vain maalin kuivumisen seuraamiseen.

Antti Rönkä kyselee Ylen kolumnissa, mitä hyötyä on lukemisesta. Itse olen tässä blogissa väittänyt, että kirjallisuuteen suhtaudutaan kuten laihduttamiseen. Lukeminen on paitsi terveellinen harrastus, myös moraalinen velvollisuus (myös hoikka vartalo on paitsi ”terve”, myös osoitus jonkinlaisesta moraalisesta selkärangasta). Rönkä vertaa sitä pahanmakuiseen lääkkeeseen.

Omasta nuoruudesta muistan, että eivät pojat silloinkaan paljoa kirjoja lukeneet. Siitäkin on tultu alaspäin. Pisa-tulokset tippuvat ja opettajat ja vanhemmat pohtivat kuinka innostaa nuorisoa kirjojen pariin. Mutta kuinka? Nuorison mielestä mikään ei ole kornimpaa kuin vanhempi, joka yrittää saada ujutettua nuorelle jotain, josta heidän mielestään nuoren pitäisi innostua. Lukutaitoräppi on tuomittu epäonnistumaan.

Kiinnostuksen lisäksi toinen motivaattori on hyöty. Korostetaan lukemisen hyötyjä edellä mainitulla terveyspuheella. Toki lukemisesta on hyötyä ja se on taito, jolle monet muut (akateemiset) taidot rakentuvat, vaikka en noin muuten innostukaan koko kirjallisuuden redusoimisesta hyötynäkökulmaan.

Äidinkieli ja kirjallisuus muuten oppiaineena on samanlainen taitoaine kuin vaikkapa liikunta tai musiikki: ne vaativat omaa harrastuneisuutta. Liikuntatunnilla olin koulussa huonokuntoinen heittopussi ja vietin suurimman osan peleistä vaihtopenkillä, koska en vapaa-aikana harrastanut jalkapalloa ja jääkiekkoa. Vasta aikuisena aloin liikkua ja nykyään olen ihan siedettävässä fyysisessä kunnossa. Samoin musiikista innostuin vasta teini-iällä, koska peruskoulun musiikintunnit olivat pelkkää kuorolaulua, eikä niillä käyty läpi edes musiikin perusteita, kuten nuotinlukua. Molemmissa aineissa mentiin niiden ehdoilla, jotka jo osasivat ja me heikkotasoisemmat seurasimme vierestä.

Äidinkielessä samalla tavalla me, jotka olimme harrastaneet lukemista ja kirjoittamista, olimme täysin toisella tasolla, kuin he jotka lukivat vain ne pakolliset mitä lie kaksi kirjaa, jotka täytyy yläasteen aikana lukea. Itse olin aloittanut pienten tarinoiden kirjoittamisen jo ala-asteella ja luin kirjoja jo aikuisten osastolta ja olin se, jonka aine luettiin aina tunnilla ääneen. Minulle oli kulttuurishokki, kun sijaistin seiskaluokkaa parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja tajusin, että oppilaat olivat lähes kirjoitustaidottomia. Itse olin sen ikäisenä aloittanut kirjoittamaan ensimmäistä romaaniani (kamala geneerinen fantasiakirja, jota harmiksi — tai onneksi — ei ole säilynyt).

Äidinkieli on kuitenkin näistä ainoa aine, joka täytyy kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Itsekin muistan Röngän tavoin tuon ”mitä hyötyä tästä muka on” -kinailun. Äidinkieli ei ollut ainoa aine, jonka ”hyödyllisyys” kiistettiin, mutta kenties humanistiset aineet saivat sitä kohtelua osakseen useammin. Kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta, lukiokaverini lähtivät TKK:hon ja sain silloinkin kuulla kuittailuja ”hyödystä”.

Jotenkin ”hyöty” on jäänyt kummittelemaan ratkaisemattomaksi ongelmaksi, johon aina palaan. Mitä se ”hyöty” tai pikemminkin ”hyödyllisyys” on?

*

On ironista, että moderni yhteiskunta, joka on pullollaan turhakkeita, suhtautuu hyötyyn niin pakkomielteisesti. Jos ”hyödylliseksi” lasketaan Maslown tarvehierarkian kantapalan välittömään selviytymiseen liittyvien tarpeiden tyydytys, jää meille aika vähän hyödyllisiä asioita. Kärkikolmiosta löytyvä ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa epäilyttävän humanistiselta.

David Graeber kirjoittaa kirjassaan Bullshit Jobs: A Theory (2018, ei tietääkseni suomennettu) siitä, kuinka yhteiskunnassamme huomattava osa tehtävästä työstä on merkityksetöntä ”hevonpaskaa”, työtä joka olemassa vain sen itsensä vuoksi. Se on siis jopa vähemmän kuin hyödytöntä.

Muistan uutisen amerikkalaisessa firmassa työskentelevästä naisesta (mutta en löydä sitä enää, mahdollisesti se oli Helsingin sanomien liitteessä) , joka valitteli suomalaista työmoraalia. Vaikka suomalaiset pitävät itseään ahkerana kansana, amerikkalaisessa firmassa jäädään vaikka perjantaina puoleen yöhön asti töihin, jos projektin deadline on sillä viikolla. Nainen oli töissä mainosfirmassa ja teki radiomainoksia.

Radiomainos ei täytä Graeberin määritelmää ”hevonpaskaduunista”, koska työn tuloksena syntyy jokin konkreettinen mainos, mutta kuvittelisin että melko suuri osa ihmiskuntaa tulisi toimeen ilman radiomainoksia ja ainakin minä pidän niitä varsin ärsyttävinä. Samaan aikaan kuitenkin niitä pidetään ”hyödyllisinä”, koska ne tuottavat taloudellista voittoa tekijälleen ja toivottavasti myös mainoksen tilanneelle yritykselle.

Laajemmassa mittakaavassa ajateltuna kuitenkin: olemmeko me ihmislajina kehittyneet sitä varten, että saisimme stressiperäisen vatsahaavan radiomainoksen edestä?

*

Lisää muistoja: olin työharjoittelussa Turun kauppakorkeakoulussa järjestämässä seminaaria, jonka otsikko oli ”Kulttuuri talouden voimavarana” tai jotain yhtä korkealentoista. Tapahtuman motto olisi voinut olla ”kulttuuri ei ole täysin turhaa, koska silläkin voi tehdä fyrkkaa ja toisaalta kulttuurin parissa voi rentoutua niin, että jaksaa taas painaa lisää duunia”. En edes liioittele. Olin ainoa humanisti sekä järjestävässä tahossa että oletettavasti myös yleisössä ja kaltaiselleni nuorelle idealistille se ei ollut helppoa (nykyään on helpompaa, kun ei ole idealisti). Koska ketään ei ole helpompaa pilkata kuin idealistista nuorta miestä, minulle kuittailtiin, että sopisin ”lukemaan runoja jonnekin kommuuniin”.

Yritin kysellä, eikö kulttuurilla, taiteella, kirjallisuudella ja sen sellaisella ole itsessään arvoa, mutta minulle vastattiin, että itseisarvoja ei ole olemassa. Ymmärrän tietenkin, että ”itseisarvo” oli väärä sananvalinta, mutta onhan se aika nihilististä, jos mitään arvoja ei ole olemassa. Jälkeenpäin mietin, että ehkä olisin voinut heittää vastakysymyksenä että miksi sitten kuitenkin taloudelliseen voittoon suhtaudutaan itseisarvona.

Hyödyllistä näyttäisi olevan taloudellinen hyöty. Siitäkin huolimatta, että se tulee hyödyttömistä asioista. Tai siitä, että se käytetään hyödyttömiin asioihin. Angry Birds on turhake, mutta Supercellin Ilkka Paananen Suomen suurin veronmaksaja (tai ainakin joskus oli). Satojen miljoonien kasvottomat massat puurtavat pitkää päivää vain pysyäkseen hengissä ja päästäkseen seuraavana päivänä töihin. Ylijäämän voi käyttää johonkin hyödyttömään.

Mieleen tulee seuraava vitsi meksilaisesta ja amerikkalaisesta:

Amerikkalainen bisnesmies näkee meksikolaisen viettämässä siestaa puun varjossa ja tequila-pullo kainalossa.
”Miksi sinä makaat keskellä päivää?”
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?”
”Voisit mennä vaikka palkkatöihin tai perustaa firman.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Tietenkin jotta saisit rahaa!”
”Mitä minä rahalla?”
”Voisit sijoittaa ne viisaasti, jotta rahasi kasvaisivat korkoa ja saisit lisää rahaa.”
”Miksi minä niin tekisin?”
”Jotta voisit saada passiivista tuloa ja voisit jäädä eläkkeelle ja sen jälkeen laiskotella keskellä päivää puun varjossa tequila-pullo kainalossa!”
”No sitähän minä teen tälläkin hetkellä!”

Vitsi vitsinä, mutta on siinä oma totuutensa.

*

Hyöty näyttäytyy itseisarvona, kaikki tunnistavat hyödyn sen nähdessään eikä sitä tarvitse perustella. Mikä voisi olla hyödyllisempää kuin hyöty? Mikä on ironista sinänsä, sillä jos jokin, niin hyöty on välinearvo (kun oppilas kysyy mitä hyötyä kirjojen lukemisesta on ts. miksi se on hyödyllistä, tarkoittaa hän mitä tällä taidolla voi saavuttaa).

Senecan Elämän lyhyydestä ei suoranaisesti puhu hyödystä, ainakaan sen modernissa merkityksssä, mutta hyödyttömistä ja turhista asioista sitäkin enemmän. Senecalle turhaa ajantuhlausta onvat muun muassa, politikointi, ylensyönti, matkailu ja rahan perässä juokseminen. Oikeastaan ainoa oikea tapa viettää elämä on filosofointi (onko runojen lukeminen kommuunissa sen nykyaikainen vastine?) Helppoa hänen oli sanoa, koska antiikin yhteiskunnassa kaiken hyödyllisen työn tekivät orjat. Senecalla ei ollut modernin ”hyödyn” käsitettä. Hänelle kiukuttelevien oppilaiden kysymys olisi varmaan näyttäytynyt mielettömänä: mitä tavoiteltavaa on orjan työssä?

Moderni ”hyödyn” käsite tulee tietenkin utilitaristeilta. Heiltä se on melko varmasti myös taloudellisen liberalismin siivellä kulkeutunut kauppakouluihinkin. Utilitarismin ottopoika John Stuart Mill määrittelee hyödylliseksi sen, joka ”lisää nautintoa ja vähentää tuskaa”. Hän ajautuu jo Utilitarismi-kirjansa (alunperin 1861) ensimmäisillä sivuilla ongelmaan siitä, miksi kuitenkaan irstailu, mässäily ja yleinen sikailu ei vastaa tätä määritelmää, vaan ihmisen tulee etsiä ”korkeampia” nautintoja. Nykynuoren vastine voisi olla, miksi ei voi jäädä sossun rahoilla kotisohvalle makaamaan ja polttamaan pilveä ja selaamaan Pornhubia ja pelaamaan CounterStrikea.

Aika harva pitäisi tällaista elämää ”hyödyllisenä”, mutta mitä argumentteja sitä vastaan on?

Ainakaan yksilön itsensä kannalta. Systeemin kannalta tietenkin on välttämätöntä, että ihmiset lähtevät kotisohvilta töihin tekemään jotain ”hyödyllistä”, mutta onhan se ironista, että yksilöiden itsekkyyteen perustuva kapitalismi sitten kuitenkin viime kädessä joutuu turvautumaan ihmisten velvollisuudentunteeseen pitää systeemiä pystyssä.

Millin vastaus on ”niin se nyt vaan on ja joka muuta väittää on ihan elukka”. Klassiset utilitaristit olivat 1800-luvun harmaapäisiä herrasmiehiä, joille nautintoa tarkoitti sonettien lukeminen ja kehittävä keskustelu.

Eli siis hyöty tarkoitti.

*

Olen melko skeptinen sen suhteen, että tavalliselle kevytmaidonkuluttajalle kirjallisuus saataisiin myytyä nautinnon kautta. Keskeisistä kirjoista on joka tapauksessa olemassa elokuva, joka on helpompi kuluttaa.

Hyöty taas on sitä, että saa rahaa, jolla voi ostaa vaikkapa uuden puhelimen, jolla voi kuluttaa sisältöjä, kuten Tiktok-videoita, joissa se todellinen nautinto on.

Ehkä keskiluokkainen itsensä kehittämisen eetos on kirjallisuuden pelastus. Volter Kilpi on uusi CrossFit ja David Foster Wallace uusi puolimaraton. Miki Liukkosta vaikka hampaat irvessä. Jaksaa jaksaa! Kuinka monta runokirjaa jaksat lukea loman aikana, postaa ne kaikki Instagramiin! Proustin koko sarja kaksinkertaisella nopeudella äänikirjana, että ehtii Porin SuomiAreenaan kuuntelemaan Twitteristä tuttuja naamoja.

Mitä eroa sitten itsensä kehittämisellä on verrattuna klassisten filosofien ihanteisiin? Ehkä ei mitään. Ehkä olen vieläkin vähän idealisti.

*

Palataan vielä kouluun. Peruskoulun idea lähti siitä, että piti keksiä tapa pitää nuoriso pois kaduilta, kun lapsityövoiman käyttö vähitellen länsimaissa kiellettiin. Koulun alkuperäinen tarkoitus ei ollut opettaa mitään hyödyllistä, vaan pitää nuoriso pois pahanteosta. Hyödyllisin asia, jonka koulu opettaa on tottelemaan käskyjä ja istumaan hiljaa paikallaan kahdeksasta neljään.

Yritin kirjoittaa jonkinlaisen arvostelun Antti Hurskaisen Suntiosta (Siltala. 2023), mutta jotenkin en saanut teoksesta otetta. Tuntuu, kuin Hurskainen olisi yrittänyt kirjoittaa esseekirjaa romaanin keinoin, mutta tykkäsin kyllä hänen esseistään enemmän, esim. Suru ei toimi -kokoelmassa (Siltala. 2018). Kirjan juonessa tapahtuu ihmisille ehkä pahimpia kuviteltavissa olevia asioita (en spoilaa), mutta jotenkin juoni jää taka-alalle, kun elämän ja uskon merkitystä etsitään dialogeissa ja monologeissa.

Mutta mistä ei voi puhua, siitä puhutaan ohi aiheen, siksi selailen kirjailijasta tehtyjä juttuja. Romaanin ohella Hurskainen on kommentoinut lehdissä omaa henkilökohtaista suhdettaan kristinuskoon. Hän on useammassakin artikkelissa kertonut riparikokemuksistaan, käsityksistään Gospel-musiikista ja nykykirkon tilasta. Vertailuja toiseen vakavahahmoiseen esseistikkoon, Hurskaisen kaimaan Antti Nyléniin on vaikea olla tekemättä: molemmat suhtautuvat uskonasioihin hartaudella tänä maallistuneena aikanamme.

Erityisesti Hurskainen kritisoi valtionkirkkoa ”miellyttämisestä”: jäsenkadon paniikkimoodissa unohdetaan Jumala ja itse uskonto ja panostetaan yleiseen humaaniuteen, sambamessuihin ja viihtymiseen. Rippileirillä oli hauskaa, eikä Jeesusta tuputettu. Näin hänen aikanaan, enkä usko asioiden n. 30 vuodessa muuttuneen. Itse en käynyt rippileiriä tai koulua: kiinnostuin tytöistä ja opin tupakanpolton muutenkin. Veljen vanhin poika kävi viikko sitten riparin, enkä ole ehtinyt kysyä löysikö hän sieltä uskon. Luultavasti hän pitäisi kysymystäni outona.

Olen tässä blogissa usein viime aikoina palannut siihen, kuinka nuorempana olin hetken kiinnostunut uskonnosta, mutta sen hylättyäni ryhdyin kiihkeäksi (vasemmistolaiseksi) ateistiksi.
Radikaalimpina vuosinani vastustin valtionkirkkoa ja kannatin valtion ja kirkon erottamista. Siinäkin vaiheessa, kun olin jo ymmärtänyt, että en millään tasolla usko jumalaan, ihannoin herätysliikkeitä ja muuta ”pietismiä”, joissa näin alkukristillisyyttä ja anarkismia. Taikauskolla ei pitäisi olla mitään sijaa yhteiskunnassa, mutta toisaalta uskominen on henkilökohtainen valinta, ja omassa fatalistisuudessaan kirkon ulkopuoliset liikkeet ovat ihailtavia.

Nykyään konservatiivisempana ihmisenä ajattelen toisin. Suomen ev.lut. valtionkirkko on kuin keskikalja tai sosiaalidemokratia. Tai Veikkauksen monopoli. Kaikilla ihmisillä on vetonsa hengellisyyttä kohtaan, toisilla heikompi, toisilla voimakkaampi. Uskonto ei tule katoamaan minnekään edes kieltämällä. Jos uskonto on kansan oopiumia, on parempi tarjoilla sitä valvotusti kuin että ihmiset hankkisivat sen katukaupasta.

Jos valtionkirkko lakkaisi olemasta, se korvautuisi yhä enemmän self-helpillä, huuhaalla, homeopatialla, kristallinatseilla, rokotekriittisyydellä, enkeliterapialla, vihasaarnoilla ja tele-evankelistoilla (en usko demonien olemassaoloon, mutta siitä huolimatta epäilen Kenneth Copelandin olevan ihmishahmoinen demoni, katsokaa nyt sitä jätkää).

Mutta jos usko poistetaan uskonnosta, riittääkö se enää täyttämään tarvettaan?

Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa Hurskainen kertoo, että on ”kapinallista kuulua kirkkoon”, ainakin humanistisissa, uusateistisissa ”älykköpiireissä”. Koko väestöstä ev.lut-kirkkoon kuuluu edelleen n. 65% väestöstä, mutta heistäkin suurin osa lienee tapakristittyjä. Ei ole siis liioiteltua sanoa, että uskonnon ottaminen tosissaan on ainakin poikkeuksellista.

Kouluaikana (jolloin kirkkoon kuuluvien määrä oli 20 prosenttiyksikköä korkeampi), olin luokaltani ainoa, joka ei käynyt rippileiriä tai osallistunut tunnustukselliseen uskonnonopetukseen. Minua ei kiusattu sen vuoksi, muuten kuin mitä murrosikäiset noin keskimäärin kuittailevat toisilleen. Sen sijaan, kun aloin ottaa uskonnosta omin päin selvää, sitä pidettiin erikoisena.

Varsin suuri osa suomalaisista on maallistuneita ja suhtautuu korostuneen kielteisesti ”jeesusteluun”. Siitäkin huolimatta, että suurin osa uskovaisista on korkeintaan ärsyttäviä, suurin osa ei sitäkään. Jos Päivi Räsänen on synkintä, mitä evenkelis-luterilaisuudella on tarjottavana, on se aika mietoa verrattuna siihen, mikä monessa muussa uskontokunnassa on valtavirtaa. Monenmoisia maallisia aatteita syötetään yhteiskunnassamme vähintäänkin puolipakolla, mutta juuri uskonto aiheuttaa väsyneen torjuntareaktion kaikissa muodoissaan.

Ironia on siinä, että myös vapaa-ajattelijana itseään pitävä ateisti ajattelee olevansa kapinallinen, joka kamppailee rationaalisuudellaan uskonnon tukahduttavaa valtaa vastaan, silloinkin kun kyseessä on pelkkä tympeä ennakkoluuloisuus ja herkkyyden puute kokea pyhää.

Kirkkoon kuulumattomana ja ateistina en ota kantaa kirkon käytäntöihin, mutta olen tyytyväinen että se on olemassa.

Luin Jarkko Tontin Tarkoituksista ja keinoista, koska sattui kirjastokäynnillä olemaan puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Kirjan lukemista nopeutti sen ohuuden lisäksi (166s. liitteineen) se, että itse kirjassa ei ollut mitään, mitä ei olisi voinut extrapoloida siitä tehtyjä juttuja lukemalla tai itse asiassa selailemalla sen puoli tuntia sosiaalista mediaa.

Tontti puolustaa sananvapautta ja lainaa Voltairea (arvatkaa mikä sitaatti?) ja viittaa Orwelliin yhtä syvällisesti kuin Sanna Ukkola ja sen lukija jälkeen vain odottaa, milloin Vankileirien saaristo mainitaan kliseiden jatkona. Vihervasemmisto ja ”woke-aktivismi” ovat yhtä pahoja kuin äärioikeisto ja ”sosialismiahan se kansallissosialismikin on”. Identiteettipolitiikka on pahasta, koska se arvottaa ihmisiä ryhminä eikä yksilöinä, mutta myös siksi, että se on narsistisen yksilökeskeistä. Näin varmasti on, mutta tätä ristiriitaa ei lähdetä analysoimaan. Analyysin taso on suhteutettu valittuun genreen, joka lienee jonkinlainen pamfletti. Näin toki voi tehdä, mutta samalla lukijan tulisi suhteuttaa se teoksen uskottavuuden tasoon.

Ainoa poikkeus, jonka Tontti mainitsee rajoittamattomaan sananvapauteen ovat sellaiset aidot vainoamistapaukset, joista hän mainitsee esimerkkinä toimittaja Jessikka Aron vainoamisen. Noin muuten vihapuhe on vaaratonta ja kuten Ylilaudallakin tavataan sanoa ”vihapuhe on sitä, että on puhavihreiden kanssa eri mieltä”.

Omana sivuhuomautuksena sanoisin, että varmasti moni Voltairen kuluneen hokeman nimiin vannova löytää asioita, joita haluaisi sensuroida (en tässä viittaa erityisesti Tonttiin). Esimerkiksi juurikin putinistien vaikutusmahdollisuuksia tämän päivän poliittisessa tilanteessa voisi olla hyvä rajoittaa. Samoin jihadistiseen propagandaan Turun iskun jälkeen moni varmasti suhtautuu kielteisesti. Sanna Ukkolan mielestä ”Kirjojen polttaminen on sysimustaa taantumusta”, paitsi jos kirja on Koraani, silloin ”ongelma ei ole kirjan polttaminen” (jos Ukkola olisi Orwellinsa lukenut, niin tietäisi myös, mitä on ”doublethink”). Kotikaupungissani Turussa Leninin patsas poistettiin ilman, että kukaan kutsui sitä cancelloinniksi, mutta Suomen Venäjään liittämistä juhlistava Tapaaminen Turussa 1812 -patsaskokonaisuus on edelleen koskematta*. ”Woken” vastustamisen nimissä ihan vakavasti otettavilla tahoilla pohditaan Ylen poliittista kontrollointia. Ja niin edelleen. Aina halutaan sensuroida sellaista, mistä itse ei pidä, ja se on ”eri asia”.

Kirjan ansiokkain kohta on, jossa vihreitä kritisoidaan ihan aidoista takinkäännöistä ja tekopyhyydestä mm. ydinvoiman, Nato-jäsenyyden ja lentomatkailun suhteen. Sen sijaan katkeruus siitä, että Antti Nylén sai kirjallisuuden valtionpalkinnon siksi, että ”ei edes ole oikea kirjailija”, kuulostaa henkilökohtaiselta kaunalta, kuten sekin, että Tuomas Nevanlinna ei saisi kutsua itseään filosofiksi, ”koska hänellä ei ole loppututkintoa filosofiasta”. Lukiessaan paperilta ilmaisuja kuten ”ilmastohysteria” muistuu mieleen, miksi inhoaa Twitteriä.

Kuulemma liberaali demokratia on uhattuna ”ennennäkemättömällä tavalla”. Näitä uhkia ovat mm. kohu Amanda Gormanin runojen kääntämisestä, J.K Rowlingin vainoaminen (tässäkään tapauksessa vainoajien sananvapautta on vaikea pitää positiivisena asiana) ja kuuluisat kokemuslukijat. Koska kovinkaan paljoa todistusaineistoa ei löydy sen puolesta, että eläisimme romaanin 1984-dystopiassa, keksitään teoria ”taistolaisuuden ikuisesta paluusta”, koska 70-luvulta esimerkkejä on helpompi löytää. Silta 70-luvulta tähän päivään löytyy Meri Valkaman palkitusta romaanista Sinun, Margot, joka ” huokuu DDR-nostalgiaa”. Lisäksi Valkaman isä Seppo Iisalo oli aikoinaan taistolainen. Osaatteko yhdistää pisteet?

Onneksi kirjastosta tarttui mukaan (Jarkko jäi hyllyyn) pari muutakin kirjaa, kuten Veikko Ennalan lehtikirjoitusten kokoelma Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia (WSOY. 2007, toim. Tommi Liimatta), niin että saa lukea jotain syvällistä ja hienostunutta tekstiä.

*LISÄYS: Aivan koskematta patsaskokonaisuus ei tämän YLEn jutun mukaan ole jäänyt.

William Goldingin Kärpästen herra oli päätepiste robinsonadien alalajille, jossa poikajoukko haaksirikkoutuu autiolle saarelle ja neuvokkuutensa ja toveruutensa avulla peittoaa vastoinkäymiset ja perustaa saarelle oman toimivan pienoisyhteiskuntansa. Wikipedia mainitsee kirjan ”vastaesikuvana” olleen R. M. Ballantynen The Coral Island, jota en ole lukenut, mutta muistan kyllä useampia poikakirjoja, kuten Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika (Deux ans de vacances, 1888), jotka oli kirjoitettu samalla teemalla. Näitä oli lukuisia muitakin, kuten Robinsonien perhe (kirjoittaja unohtunut), jossa brittiläinen ydinperhe haaksirikkoutuu autiolle saarelle mukanaan vain teeastiasto, Raamattu ja reipasta urheiluhenkeä. Kuten tunnettua, toisen maailmansodan jälkeisen pessimismin ja ydinsodan uhan alla kirjoitettu Kärpästen herra laittaa pojat yhteistyön sijasta murhailemaan toisiaan.

Kärpästen herra on Nobel-palkitun Goldingin esikoisteos ja hänen tunnetuin kirjansa (hänen muista teoksistaan harvemmin kuulee). Sitä pidetään psykologisesti tarkkanäköisempänä kuin aikaisempia naiiveja poikakirjoja. Sittemmin Goldingin synkkää ihmiskuvaa on haastanut mm. populaarihistorijoitsija Rutger Bregman kirjassaan Hyvän historia (ks. esim. Vesa Rantaman arvostelu Nuoressa Voimassa).

Jostain syystä dystopia kiinnostaa aina enemmän kuin utopia. Kirjallisuudellisuuden kannalta syy on yksinkertainen: utopian varaan on vaikea rakentaa draaman kaarta kannattavaa peruskonfliktia, kun taas dystopiassa on heti tarjolla kaikki jännittävän juonen ainekset. Kenties samasta syystä jollain sosiaalipsykologisella tasolla pahanilmanlinnut vaikuttavat paitsi jännittävämmiltä, myös uskottavammilta ja älykkäämmiltä kuin lipilaarit lähimmäisenrakkauden saarnaajat. Muistan noin 15 vuotta sitten käymäni filosofishenkisen keskustelun, jonka päätteeksi kaverini tokaisi, että kyllä 15 vuoden kuluttua Suomi on sisällissodassa, ja muistan myös ajatelleeni, että ”huh, aika hurjaa!”, mutta näyttäisi silti siltä, että melko lällyä kulttuurisotaa käydään enimmäkseen vain Twitterissä.

Kirjallinen realismi lähti liikkeelle yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaamisesta. Naturalismi, jota kutsutaan myös inhorealismiksi, meni vielä astetta pidemmälle ja väitti kuvaavansa yhteiskuntaan valokuvamaisen tarkasti. Varhaiset realistit eivät varsinaisesti kirjoittaneet dystopioita, mutta ajatus oli sama: pessimismi ja epäkohdat katsotaan todenmukaisemmiksi kuin naiivi positiivisuus.

Työmatkani varrella sillankaiteeseen on joku maalannut spray-maalilla vuosiluvun ”1984”, oletettavasti George Orwellin dystopiaromaanin mukaan, joka on myös tekijänsä tunnetuin teos. Toisaalta, sillankaiteeseen kirjoitettuna Tie Wiganin aallonmurtajalle tai Kun ammuin norsun ja muita esseitä ei kuulosta yhtä iskevältä. (Noin muuten olen sitä mieltä, että Orwell oli aika kehno nimeämään teoksiaan, suomennos ”Eläinten vallankumous” on sekin parempi kuin ”Animal farm”, ”eläinten maatila”, tai ainakin sellainen, jota päivystävä kolumnisti voi käyttää yhä uudelleen otsikkona Sadan vuoden yksinäisyyden ohella.)

Mikään ei vetoa keskinkertaiseen älyyn niin kuin viittaus Orwelliin, joka on tuttu myös heille, jotka yhtään Orwellin kirjaa eivät ole lukeneet. Elämme dystopiassa ja stalinismissa ja natsismissa jo nyt, tai sitten olemme minuuttia vaille siihen luiskahtamassa.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi, Margaret Atwoodin romaani Orjattaresi ja etenkin siitä tehty samanniminen tv-sarja tuntuivat ajankohtaisilta kuvauksilta nykypäivän amerikkalaisesta todellisuudesta (yhtymäkohtia esimerkiksi Saudi-Arabian tai Iranin todellisuuteen kuvitteellinen päivystävä kolumnistimme näkee harvemmin).

Katastrofigenre on lähellä dystopiaa ja ammentaa siitä samasta hivenen populistisesta lähteestä, että kun sanoo asioiden olevan (tai menevän) päin helvettiä, kuulostaa heti kriittiseltä ajattelijalta. Thanatos väikkyy aina jossain silmänurkassa ja tuntuu suorastaan viekoittelevalta ajatella, että yhteiskunnan perusasetus on dystopia, ihmisen perusluonto itsekkyys ja julmuus ja että globaalin katastrofin mahdollisuus odottaa kulman takana. Apokalypsi on nimenomaan uskonnollinen käsite, ja ainakin abrahamilaisissa valtauskonnoissa maailmanlopun odotus on keskeinen uskonkappale.

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut jehovantodistajista, heidän oppinsa ytimessä on ajatus, että elämme Saatanan hallitsemassa dystopiassa, jossa kaikki menee aina vain huonompaan suuntaan ja kaikki päättyy viimein katastrofiin ja harmagedoniin. Heidän traktaateissaan kehotetaan ”ajattelemaan itse” (do your own research”), kuinka kaikki on nykyään huonosti ja ennnen paremmin.

Ehkä ihmisen perusbiologiassa on jotain, joka saa meidät ajattelemaan, että asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan. Oman kehon ja pikku hiljaan myös mielen rapistuminen vertautuu yhteiskunnan rapistumiseen. Nuorison tavat ovat aina outoja ja maailma muuttuu huonompaan suuntaan: elämme dystopiassa, jossa nuoret käyttävät vanhoille vierasta kieltä.

Koko länsimainen kirjallinen historia lähtee liikkeelle Hesiodoksesta, jonka keskeinen ajatus on, että kulta-aika on jo mennyt ja itseasiassa hopea-aikakin ja nuoriso on turmeltunutta ja aina mennään vain huonompaan suuntaan. Olen melko varma, että kivikautiset luolamaalauksetkin kertovat miten suuria alkuhärät olivat, kun me oltiin nuoria, mutta nykynuoriso keräilee vain jotain marjoja.

Jos koko ihmiskunnan historian kaikki on mennyt alusta asti jatkuvalla syötöllä päin helvettiä ja dystopiaa, ei ole ihmekään, että maailmanloppu tulee ihan pian.

Totuus on kuitenkin tylsempi, mutta kivempi: elämme ennen näkemättömässä hyvinvoinnissa ja vapaudessa.

Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehdessä Avaimessa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli digitaalisesti tuotetun materiaalin tutkimuksesta ja sen arkistointiin liittyvistä haasteista (Pulkkinen, Veijo: Kirjallisuudentutkijan näkökulma syntysähköisten käsikirjoitusten arkistointiin). Luin ensi kertaa termin ”syntysähköinen” ja se kuulosti siinä määrin hauskalta ilmaisulta, että nostin sen tämän postauksen otsikkoonkin.

Vaikka painettua, paperista kirjaa pidetään ainoana oikeana kirjana, kirjojen tuotantoprosessit ovat digitalisoituneet läpikotaisin jo 80-luvulta alkaen. Kirjat kirjoitetaan tietokoneella, lähetetään kustantajalle sähköpostilla, painetaan digipainoissa ja myydään verkkokaupoissa ja tulevaisuudessa julkaistaan yhä enenevissä määrin e-kirjoina, jolloin se ainoa ”analoginen” vaihe jää pois välistä. Prosesseja voi verrata esim. musiikin tai elokuvan tuotantoon, jossa myös nykyaikana kaikki vaiheet ovat digitaalisia. Käsittääkseni pitkään vielä kuvattiin filmille, joka sitten muokattiin sähköisenä. Samoin vaikka vinyylilevyt tekevät paluuta niiden analogisen soundin vuoksi, on ironista että niiden sisältämä musiikki on melko varmasti tuotettu tietokoneen daw-ohjelmassa.

On siis luonnollista, että kirjallisuudentutkimuksessakin otetaan huomioon niiden digitaalinen syntyprosessi. Kirjallisuudentutkimusta tuntemattomille voi tulla yllätyksenä, että kirjojen kirjoittamisen tutkiminen, eli artikkelissakin mainittu geneettinen kritiikki, ei ole mitenkään kirjallisuudentutkimuksen ytimessä, pikemminkin se on aika marginaalista puuhaa. Digitaalisten lähdemateriaalien tutkiminen on varmasti vielä enemmän marginaalissa ja lapsen kengissä, vaikka tekstien sähköinen tuottaminen onkin jo aikaa sitten syrjäyttänyt käsin kirjoittamisen.

SKS:n kaltaiset arkistot ovat jo pitkään ottaneet vastaan esimerkiksi alkuperäiskäsikirjoituksia ja kirjailijoiden kirjeenvaihtoa. Näitä on haalittu kirjailijoiden jäämistöistä tai sitten kirjailijat itse ovat toimittaneet materiaalia arkistoon jälkipolville säilytettäväksi. Nyt myös digitaalista aineistoa luovutetaan arkistoihin ”levykkeinä, kiintolevyinä ja kokonaisina tietokoneina”. Voin vain kuvitella arkistoijien päänvaivaa, kun he joutuvat miettimään mihin sen kaiken säilövät. Painetun materiaalinen arkistoiminen on jo nyt esimerkiksi vapaakappaleoikeuden omistavissa kirjastoissa valtava ongelma, mutta nyt joudutaan miettimään miten jotain kiintolevyjä säilötään ja miten sellainen indeksoidaan tietokantaan, jotta tutkijat sen sieltä löytävät? Olen hieman skeptinen sen suhteen, millaiset tietotekniset valmiudet jollain amanuensseilla on asian suhteen.

Tilanpuutteen ja indeksoinnin lisäksi ongelmana on tallennusvälineiden säilyminen. Nopealla googlauksella löytyy artikkeli, jonka mukaan cd-romppujen ikä on vain noin 30 vuotta ja sekin optimaalisissa säilytysolosuhteissa. Itselläni on kaapeissa vain 15 vuotta vanhoja poltettuja cd-levyjä, joista en edes tiedä mitä niissä on (todennäköisesti piratisoituja tv-sarjoja) ja jotka eivät anna muuta elonmerkkiä kuin rutinaa ja kitinää cd-pesään laitettaessa. Sen lisäksi on yläasteella kirjoittamani fantasiaromaani 8 tuuman ”lerpulla” (engl. ”floppy disk”), jonka lukemiseen pitää mennä varmaan tietokonemuseoon.

Sivuhuomautuksena, että paperikirjojenkaan säilyminen ei ole aina ollut itsestäänselvyys: voisi kuvitella, että vaikkapa ensimmäisenä suomenkielisenä kirjana julkaistu Agricolan Abckiria olisi ollut kaikkien mielestä säilyttämisen arvoinen, mutta todellisuudessa se on säilynyt vain repaleisina fragmentteina. En löytänyt kirjan restauroinnista tarkkaa tietoa verkosta, mutta yleensä kappaleita vanhoista kirjoista on löytynyt esimerkiksi toisten kirjojen kansimateriaaleista. Eikä ole harvinaista, että niillä on tapetoitu seiniäkin. Mitä kauemmaksi ajassa mennään, sitä hienosyisempiä arkeologisia ja ”forensisia” menetelmiä tarvitaan fragmenttien entisöimiseksi, mutta millä tavalla 2000 vuoden päästä arkeologit saavat tietoa kaivauksista löytämästään tietokoneesta?

Säilytysongelma voisi ratketa sillä, että kaikesta sähköisestä materiaalista otetaan varmuuskopio ja tallennetaan johonkin pilvipalveluun, jossa sitten kaikki Päätalon tuottamat tekstitiedostot ovat Päätalo-nimisessä kansiossa. Valitettavasti ongelma ei ole niin helppo ratkaista, vaan kuten artikkelissakin todetaan, tallennusmedia itsessään sisältää paljon muutakin (meta)tietoa. Tiedostoja palauttamalla voidaan löytää käsikirjoitusten poistettuja versioita ja olemassa olevista tiedostoista tarkastella muutoshistoriaa, joka kertoo tekstin kirjoitusprosessista. Tämä kaikki tieto menetetään, jos sitä ei osata tallentaa. Tällöin on mielekkäintä tallentaa koko kovalevyn sisältö levykuvana. Nämä ovat kuitenkin isoja tiedostoja, jotka sisältävät paljon redundanttia.

Myös koko digitaalinen ympäristö voi olla säilyttämisen arvoinen, esimerkiksi Emoryn yliopisto on museoinut replikan Salman Rushdien käyttämästä tietokoneesta, jonka ”avulla asiakkaat pääsevät tutustumaan tietokoneeseen ohjelmistoineen ja tiedostoineen sellaisena kuin se oli Rushdien käyttämänä 1990-luvun puolivälissä.”

Tästä tullaan myös kysymykseen siitä, mikä lopulta on säilyttämisen arvoista ja kuuluu kirjailijan korpukseen. Foucault aikoinaan tunnetussa esseessään kyseli, kuuluuko esimerkiksi Nietzschen pesulalista hänen kirjalliseen tuotantoon vain siksi, että hän on sen kirjoittanut. Kirjailijoiden kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja on tallennettu jälkipolville, mutta esimerkiksi sähköpostit voivat olla uhan alla, mikäli kirjailijan kuoleman jälkeen kellään ei ole pääsyä hänen tililleen ottamaan sähköposteja talteen, mutta ovatko esimerkiksi pikaviestit tallentamisen arvoisia? Entä Facebook-päivitykset? Tweettaukset? Artikkelin mukaan jopa sivuhistoria voi tutkijoita kiinnostaa.

Josta tullaan kysymykseen yksityisyydensuojasta. Ei ole mitenkään harvinaista, että kirjailija on toivonut kirjeenvaihtonsa, päiväkirjansa ja keskeneräisen materiaalinsa jopa tuhottavaksi tai ainakin salattavaksi 50–70 vuodeksi. Eikä harvinaista ole, että se on silti kirjailijan toiveiden vastaisesti julkaistu, mistä ensimmäisenä tulee mieleen Pekka Tarkan toimittamat Joel Lehtosen kirjeet, joita hän lähetteli Sylvia Avellanille. Kirjailija itse oli toivonut vastaanottajan polttavan saamansa kirjeet.

Mutta mitä olisi paljastunut Lehtosen sivuhistoriasta? Olisiko hän vieraillut Pornhubilla tai OnlyFansissa? Ilmari Kiannon kovalevy olisi ollut varmasti täynnä outoa pornoa. Kukin voi halutessaan keksiä lisää.

Nykyään ihmisen elämä on niin vahvasti tietokoneissa ja puhelimissa, että intimiteettisuojan vuoksi niiden tutkimuskäyttöön liittyy runsaasti ongelmia. Talous- ja terveystiedoista lähtien kaikki on jossain sovelluksessa eikä niihin mielellään päästä ulkopuolisia, iäisyyteen siirtymisen jälkeenkään.

Mutta hyvä, että nykyään tutkitaan syntyjä syviä, sähkösyntyjäkin.