Kategoria: filosofointi

Someraivoperformanssi

Luin arvostelun Alison Phippsin vastasuomennetusta kirjasta Minä, et sinä – Me Too ja valtavirtafeminismin ongelmat. En ole kirjaa itsessään lukenut, enkä käsittele sen keskeisiä teemoja tässä. Sen sijaan huomiota kiinnitti arvostelun kohta:

Neljäs luku, ”Raivostumistalous”, käsittelee tärkeää teemaa, joka on varmasti tuttu lähes jokaiselle sosiaalista mediaa seuraavalle ihmiselle. Monet eri liikkeet pyrkivät saamaan ihmiset raivostumaan eri teemoista ja tätä kautta kanavoimaan toimintaa liikkeiden haluamaan suuntaan. Phipps kirjoittaakin raivostumisen performatiivisuudesta ja miten erityisesti verkossa ”oikeista” asioista raivostuminen tuo ihmisille tiettyä mielihyvää ja tunteen, että voi vaikuttaa asioihin. Kuitenkin tällaiset raivostumisperformanssit voivat piilottaa todellisia epäkohtia.

Arvostelun käyttämä yhdyssana ”raivostumisperformanssi” kuulostaa hyvältä termiltä sille, mistä itsekin kirjoitin reilut 2 vuotta sitten otsikon Kuinka politiikkaa tehdään alla — melko sekavasti tosin, nyt kun yritän vanhaa tekstiäni lukea. Pointti kuitenkin oli siinä, että poliittinen keskustelu on siinä määrin irronnut todellisuudesta, että ihmiset iloitsevat huonoista uutisista ja saavat nautintoa verkossa raivoamisesta ja esimerkiksi terrori-iskun sattuessa suorastaan toivovat vastustajan olevan siitä vastuussa ja uhrien olevan omaa viiteryhmää.

Googlen haulla ”raivostumisperformanssi” löytyy kuitenkin tällä hetkellä vain kaksi tulosta, josta toinen on linkattu arvostelu ja toinen on Suomi24-palstan viesti vuodelta 2021 (mutta joka luultavasti on aika lähellä sitä, mitä itse sillä tarkoitin).

Haulla ”raivostumisen performatiivisuus” (ilman lainausmerkkejä) tulee useampia tuloksia, kuten esim. verkkoviha-hankkeen raportti. Siinä vihapuhe jaetaan kolmeen: ideologiseen, affektiiviseen ja performatiiviseen. Näistä affektiivinen olisi lähimpänä sitä, mitä aikaisemmin hain: ”[a]ffektiivisesti eli tunnepitoisesti motivoituneet vihantuottajat toimivat tyypillisesti hetken mielijohteesta, satunnaisesti tai ilman selkeitä tavoitteita. He voivat esimerkiksi pyrkiä purkamaan omaa pahaa oloaan tai osattomuuden kokemuksiaan ulkopuolisiin.” Oman (kyynisen) analyysini mukaan ideologista vihapuhetta ei enää voi erottaa affektiivisesta. Koko ideologinen sitoutuminen on affektiivista. Performatiivinen vihapuhe taas rinnastuu trollaamiseen.

Toinen kiinnostava hakutulos johtaa Niin&Näin lehden artikkeliin, joka käsittelee vihapuhetta J.L. Austinin puheaktiteorian kautta (Määttä, Simo: Syrjivän kielenkäytön rajoilla, 3/2020). Itse olen käsitellyt aihetta otsikolla Kuinka tehdä asioita sananvapaudella. Artikkelin (kuten myös minun aikaisemmin kirjoitukseni) pointti on, että kieli luo ja muokkaa todellisuutta. Tämä on kuitenkin toinen näkökulma performatiivisuuteen kuin hakemani ”raivostumisperformanssi”. (Mielestäni myös esimerkiksi Judith Butlerin performatiivisuus on etääntynyt aika kauas Austinen alkuperäisestä ideasta, ja vaikka en ole kovin tarkkaan Hankalaan sukupuoleen tutustunut, on se mielestäni lähempänä jotain marxilaista ideologiakritiikkiä sovellettuna sukupuolijärjestelmään.)

Viha ja raivo ovat tunteina lähellä toisiaan, mutta (verkko)raivostuminen on laajempi käsite kuin vihapuhe, joista jälkimmäinen on erikoistunut tarkoittamaan syrjivää, ihmisryhmiä leimaavaa (verkko)puhetta. Raivostuminen tai ”nettiraivo” taas voi käsittää ilmiöitä yksittäisen käyttäjän fleimauksesta laajempaan somekohuun. Ilmiötä leimaa tietoisuus raivostumisesta itsessään, lähes kyynisyyteen asti.

Performatiiviselle raivoamiselle on olemassa myös urheilumaailmasta tuttu termi: filmaaminen. Itse en ole niinkään esimerkiksi jalkapallon suuri fani ja ulkopuolisena ihmetyttää, eivätkö feikatut loukkaantumiset vie iloa itse ottelun seuraamisesta ja ole ns. huonoa urheiluhenkeä? Jossain määrin jalkapallofanit tuntuvat kuitenkin tuntuvat hyväksyneen ilmiön: jos oma joukkue saa merkittävää hyötyä filmaamisesta, ei asiasta huudella (vastustajan ollessa kyseessä tuomareita saatetaan haukkua puolueelliseksi).

Jos affektin ja performanssin välille haluaa tässä tehdä eroa, niin ”affektiivinen raivostuminen” voisi olla sitä, että suorastaan toivotaan vastustajan syyllistyvän rikkeisiin, jotta siitä saadaan omalle puolelle etua tai ainakin edes ”oikeutettua tuohtumusta”, jopa välittämättä omien pelaajien turvallisuudesta. Tämäntyyppinen raivoaminen näyttäisi olevan leimallista tämän päivän julkiselle keskustelulle. Politiikassakin kannatetaan omaa joukkuetta ja iloitaan vastapuolen mokailusta enemmän kuin siitä, että tehtäisiin kaikkia hyödyttävää politiikkaa.

Esimerkkejä ei esimerkin vuoksi tarvitse edes luetella, mutta eräs vastenmielisimmistä ilmiöistä on rokotevastaisten iloittelu julkisuudenhenkilöiden kuolinuutisten kohdalla. Kaikkinaisten korona-salaliittojen kannattajat kokoontuvat hymiöineen verkossa toivomaan rokotehaittoja vain saadakseen maireata nautintoa siitä, että pääsivät sanomaan.

Tekoäly ja moraali

Aikoinaan, pari vuotta sitten eKr (”ennen koronaa”) väittelin tuttavani kanssa, joka esitti, että tekoälyn kehittyessä pian kaikki eettiset ongelmat olisivat ratkaistavissa. Itse tietysti olin vahvasti tätä vastaan ja käytiin debatti, joka oli ainakin kiihkeä minun puoleltani, mutta jota haittasi se, että se käytiin meluisassa baarissa, vahvassa humalassa ja pikkutunneilla, ja se että vastaväittäjäni oli britti ja hänellä oli etulyöntiasema englanninkielisessä keskustelussa, vaikka omasta mielestäni puhunkin hyvää englantia myös meluisassa baarissa, vahvassa humalassa ja pikkutunneilla. Tästä keskustelusta silloin jäi kova kiihko päälle taas harrastaa filosofiaa, jotta voisin paremmin vastata sitten, kun taas asiaan palattaisiin, mutta koronan vuoksi ei sitten pariin vuoteen käytykään kiihkeitä filosofisia baarikeskusteluita pikkutunneilla.

Nyt pari vuotta myöhemmin tekoälykeskustelu on tullut vahvempana kuin koskaan ja samoja asioita on siinäkin sivuttu. Niin sanottu ”tekoäly” vaikuttaa hämmästyttävän inhimilliseltä, miksi ei siis sillä olisi myös moraalia? Itse olen Chat GPT:tä kokeillut pari kertaa, ehkä teen siitä oman artikkelinsa, mutta tässä yleisiä ajatuksia tekoälystä.

Yritin saada tuttavaani keskustelussa metatasolle ehdottamalla, että hän on moraalinen realisti siinä mielessä, että moraalisia tosiasioita on olemassa inhimillisestä tajunnasta riippumatta ja on olemassa jokin keino löytää eettisiin ongelmiin oikea ratkaisu, jos vain on tarpeeksi laskentatehoa. Tämä perustui silloiselle käsitykselleni tietokoneista lahjomattoman loogisina ongelmanratkaisijoina. Sittemmin oppivat ja kielimalleja hyväksikäyttävät tekoälyt ovat kehittynet kompleksisemmiksi, mutta palaan tähän myöhemmin.

Itse olen täysin vastakkaista mieltä, eli että ei ole olemassa moraalia ilman inhimillistä ymmärrystä. Koneen kannalta kivulla, kuolemalla ja kärsimyksellä ei ole merkitystä itsessään, ellei sille ole opetettu, että ne ovat ihmisolennon kannalta ”pahoja” asioita. Toisaalta, kivulla on biologinen tehtävänsä estää ihmislasta sorkkimasta kuumaa hellanlevyä kahta kertaa ja kärsimyksellä ja kuolemallakin on oma roolinsa ihmiselämässä. Lähimmäisenrakkaudella on yhteisön koheesiota ylläpitävä rooli samoin kuin romanttis-eroottisella rakkaudella elämän jatkuvuutta tuottava rooli, mutta ei niiden sisältö tyhjene vain näihin tehtäviin, vaan ne ovat asioita, jotka täytyy kokea ymmärtääkseen ne. Ei tarvita tietokonetta kertomaan, että ”enemmän rakkautta ja vähemmän kärsimystä” on hyvä lähtökohta elämälle, mutta elämän merkityksellisyys syntyy juuri siitä, että ne eivät ole säädeltävissä koneen avulla. Myös Maslow’n hierarkiasta puhuttiin, mutta sitä koskevat argumentit lienevät niin ilmeisiä, että niitä ei tarvitse toistaa tässä.

Jos moraali siirretään käytännön sovellukseen, eli politiikkaan, on liberaali demokratia juuri siksi toimivin systeemi. Jokaisella on vapaus tavoitella omia preferenssejään, kunhan ei aiheuta haittaa toisille. Demokraattiset päätökset ovat monien näkemysten kompromissi. Vaikka usein tuntuukin, että kaikki poliitikot ovat sekopäitä, onneksi kaikki poliitikot ovat sekopäitä eri tavalla, joten he tasapainottavat toisiaan.

Moraaliset ongelmat ovat ratkaisemattomia siitä syystä, että niiden lähtötekijät ovat olemassa vain ihmisen päässä (joku sanoisi, että kielessä). Esimerkiksi ihmisten elämään keskeisesti vaikuttava peruskonflikti yhteisö vs. yksilö on ratkaisematon. On helppo sanoa, että yksilön kannattaa uhrautua — aina ei tarvitse uhrata edes henkeään — jos se tarkoittaa, että yhteisö hyötyy siitä. Toisaalta, yhteisö ei voi olla hyvinvoiva, jos sen yksilöt voivat pahoin, eikä yhteisöillä toisaalta ole moraalista oikeutta sortaa yksilöä joukkovoimallaan. Kuitenkin syy, jonka vuoksi vastakkainasettelu on ratkaisematon, johtuu siitä että ”yksilöä” ja ”yhteisöä” ei ole olemassa. Minä en ole irrallaan tästä maailmasta, vaan olen sitä samaa kompostoituvaa materiaalia, kuin kaikki muukin, omat arvoni ja arvostukseni ja ajatukseni olen saanut jostain ulkopuolelta (taas joku sanoisi, että kielestä). Minua ei siis yksilönä ole olemassa, vaan olen kiinnittynyt maailmaan ja ihmiskuntaan materiaalisin, biologisin, sosiaalisin, taloudellisin, kulttuurisin jne. sitein niin, että ero minun ja muun maailman välillä on vain omaa kuvitelmaani. Toisaalta, mitään yhteisöjäkään ei ole olemassa an sich sillä tavalla, että voisit mennä maailmaan ja sormella osoittaa, että tuossa se on. Siksi myöskään yhteisöllä ei ole olemassa mitään yhteisön etua, joka olisi erillinen jäseniensä eduista.

Mitään oikeaa, lopullista vastausta yhteisön ja yksilön väliseen konfliktiin ei ole siis olemassa, koska sen lähtökohdat ovat olemassa vain ihmisen tavassa hahmottaa maailma, eivät maailmassa itsessään. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ongelma vaikuttaisi ihmiselämään (juuri siitä syystä se vaikuttaa), ja etteikö siihen olisi olemassa parempia ja huonompia ratkaisuja. Koska mitään lopullista oikeaa vastausta ei ole, ainoa ratkaisu on jatkuva neuvottelu, jossa kaikki ovat vapaita tuomaan esille kuinka kokevat asiat omassa inhimillisessä todellisuudessaan. Kun vapaassa keskustelussa käydään läpi huonot ja hyvät ratkaisut, optimitilanteessa jää jäljelle tyydyttävin kompromissi.

Edellä kuvattu oli ajatuskulku, joka heräsi ystäväni väitteestä, että ”tekoäly voisi ratkaista moraaliset ja eettiset ongelmat lopullisesti”. Tämä oli ennen kuin ChatGPT:n kaltaiset tekoälyt tulivat julkisuuteen. ChatGPT perustuu nimenomaan kielimalliin (eli on tietynlainen kiinalainen huone) ja siten pyrkii jäljittelemään nimenomaan inhimillistä kokemusta sellaisena, kuin se kielessä ilmenee.

Tekoälyn kyky jäljitellä ihmisen (kielellistä) ajattelua tuo sille nyansseja, mutta ei muuta alkuperäistä argunenttiani: sillä ei ole silti kykyä ymmärtää ja kokea. Se ei voi olla osapuoli yllä mainitussa vapaassa keskustelussa, koska sillä ei ole siinä mukana minkäänlaisia panoksia oman hyvinvoinnin kannalta. Tekoäly osaa pelata kielipelejä, mutta ilman mitään merkityksiä. Se vain toistaa papukaijan tavoin lähdemateriaalistaan derivoimiaan tiivistyksiä. Inhimillinen tajunta taas näkee merkityksiä ja itse asiassa liikaakin: paahtoleipä näyttää Jeesukselta ja pilvikumpu naisen rinnoilta. Siksi on helppo pitää tekoälyäkin inhimillisenä, mitä se ei ole.

Vaarallisinta on alkaa pitää tekoälyn julistuksia ”totuutena”, vaikka se vain toistaa meille omat pahimmat kliseemme ja ennakkoluulomme takaisin.

Entä jos tekoäly ehdottelisi täysin moraalittomia vastauksia kysymyksiin? Eikö jonkun ihmisen pitäisi toimia sen valvojana, ja eikö se silloin vesittäisi koko idean? Milloin tiedämme, että tekoäly toimii?

Entä jos tekoäly onkin suorastaan fasisisti? Varmasti löytyy rationaalisia argumentteja sille, miksi vammaiset pitäisi steriloida tai mielellään abortoida ennen syntymäänsä, miksi pitäisi armomurhata yhteiskunnan kannalta hyödyttömät vanhukset, miksi väestöryhmät pitäisi eristää toisistaan, konsensusta vaarantavat toisinajattelijat vaientaa, naiset siirtää työpaikoilta koteihin synnyttämään poikalapsia uusiin sotiin, pakottaa kaikki samaan muottiin, uhrata yhden vapaus, jos se vaarantaa useamman mielenrauhan, kaasuttaa ei-toivotut henkilöt, monottaa armotta päähän heikompaa. Perusteita kyllä löytyy. Mutta eikö juuri moraali ole se tekijä, joka estää meitä tekemästä niin?

JÄLKILÄMMÖT:

Helsingin Sanomat uutisoi ainakin verkkosivuillaan tänään tekoälystä peräti kahden artikkelin voimin: Raportti: Chat GPT ja muut tekoälyt voivat korvata neljänneksen nykyisestä työstä (1) ja Elon Musk ja joukko silmää­tekeviä vaativat keskeyttämään tekoälyn kehittämisen (2).

Jutut edustavat samaa hypeä kuin mitä on ollut ilmassa jo hyvän aikaa. Itse toivottaisin tervetulleeksi tekoälyn, joka vähentää ihmisen työtaakkaa neljänneksellä, jos esimerkiksi työaika lyhenisi vastaavassa suhteessa. Jutun mukaan kuitenkin ”työpaikat ovat vaarassa”, eli tuottavuuden kasvun nähdään johtavan massatyöttömyyteen (itsehän en mitään taloudesta ymmärrä, mutta kirjoitin aiheesta toistaiseksi julkaisemattoman scifi-novellin, jossa maailmanloppu on seurausta siitä, tekäly ja robotit vievät ihmisten työpaikat ja ihmiskunnan pitää muuttaa toiselle planeetalle).

Toisen jutun mukaan ”tekoälyjärjestelmät voivat olla uhka yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle”, jopa siinä määrin, että niiden kehittely pitäisi keskeyttää. Itse uutisessa ei täsmennetä, mitä nämä uhat ovat, mutta hankkeen kotisivuilta löytyy 23-kohtainen ohjelma. Väitteet itsessään ovat ihan järkeviä, mutta en voi mitään sille, että saan näistä aina liian kovat Skynet-vibat.

Omat ajatukseni tiivistäisin edesmenneen bar Trebarin vessakirjoitukseen: ”artificial intelligence is no mach for natural stupidity”.

Koneiden tietoisuudesta kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa viime elokuussa.

Incel-keskustelusta

Keskustelu incel-miehistä jatkuu Helsingin Sanomissa. Aikaisemmin viime sunnuntaina lehti julkaisi Juho Mäkisen, ”entisen incelin” mielipidekirjoituksen ja tänään ilmeisesti kirjoituksesta nousseen huomion vuoksi myös henkilöjutun Juhosta. Sana incel itsessään tarkoitaa ”vastentahtoista selibaattia”, mutta kirjoittajan mukaan incel-kulttuurissa on kyse yksinäisyydestä ja syrjäytyneisyydestä, ei sinänsä seksin puutteesta itsessään. Tämä oli vastine Martta Ojalan mielipidekirjoitukseen, jonka mukaan inceleitä ei leimaa yksinäisyys, vaan naisviha ja he kohtelevat seksiä (ja naisia) vain hyödykkeenä.

Kirjoitin vuonna 2020 lyhytromaanin ”Rauta-aika”, joka kertoo syrjäytyneistä nuorista miehistä, jotka eivät saa kiinni työelämästä, mutta joissa on myös vahvasti incelin piirteitä. Tarkoitus oli jatkaa samassa hengessä yksinäisyydestä ja seksuaalisesta syrjäytymisestä käsikirjoituksella, jonka työnimi oli ”Puutostila”, mutta jätin sen kesken ja aloin kirjoittaa aivan muista aiheista. Rauta-aika itsessään oli aika raskas kaikessa kyynisyydessään ja katkeruudessaan ja sukeltaminen syvemmälle naisvihaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta omaa mielenterveyttä ajatellen.

Romanttinen rakkaus itsessään on melko moderni keksintö (Kuuntele esim. podcastin Pieleen mennyt historia jakso ”Romanttinen rakkaus on kirous” ). Onnellisuus samaistetaan vahvasti onnelliseen parisuhteeseen ja rakkaudesta on tullut romanttisen rakkauden synonyymi, joka on korvannut esimerkiksi lähimmäisenrakkauden. Romanttis-eroottinen diskurssi yhtä aikaa korostaa seksuaalisuutta, että kieltää sen. Meille jokaiselle on olemassa vain yksi ja ainoa, jonka ulkoisia ominaisuuksia tärkeämpää on mystinen sisin. Kumppanin ulkonäköä voidaan ylistää, mutta romanttisen sopimuksen rikkomista olisi tunnustaa, että sillä olisi merkitystä kumppaninvalinnassa. Pinnallista olisi myös tunnustaa suhteen perustuvan seksille, vaikka romanttinen suhde solmitaan seksuaalisia preferenssejä noudattaen (heterot vastakkaisen sukupuolen, homot saman sukupuolen kanssa) ja seksin harrastaminen rajataan vain tuohon suhteeseen.

Järjestäytynyt yhteiskunta ja hyvinvointivaltio on onnistunut poistamaan monia sosiaalisia ongelmia lähes kokonaan: absoluuttinen köyhyys on sosiaalitukien myötä lähes olematonta, julkinen terveydenhuolto puutteistaan huolimatta toimii ja Kelan kustantamaan terapiaankin mahdollista päästä. Parisuhdetta Kela-kortilla ei kuitenkaan saa.

Kun ihmisen henkilökohtainen onni on sidottu romanttiseen rakkauteen ja parisuhteeseen, on se samalla sidottu tiettyyn ihmisryhmään: vastakkaiseen sukupuoleen (puhun tässä nyt heteromiehistä, koska koska ajatus sovellettuna homomiehiin tai naisiin voisi aiheuttaa lukijalle liikaa haasteita). Kun on tarpeeksi kauan kokenut pettymyksiä esimerkiksi Tinderissä (aikaisempi kirjoitukseni aiheesta), voi olla valmis siihen Juho Mäkisen mainitsemaan syvään päätyyn, jossa torjutuksi tuleminen vaikuttaa jopa salaliittoteorialta.

Kyse on naisvihasta, eli misogyniasta, eikä sitä selittelemällä voi kaunistella. Rasismi, homofobia, antisemitismi tai ableismi ovat kaikki ikäviä asioita ja kenties niillä kaikilla on jotain yhteistä misogynian kanssa, mutta rasisti tai antisemitismi ei (oletettavasti) kaipaa vihansa kohteelta mitään. Antisemiitti voi kyllä uskoa salaliittoteorioihin ja syyttää juutalaisten juonia yhdestä sun toisesta, mutta ei usko, että hänen onnensa on tuosta ”toisesta” suoraan riippuvainen. Sitä suurempi on naisvihaajan katkeruus, koska hän ymmärtää, että kaipaa rakkautta vihansa kohteelta.

Samaan aikaan, kun kulttuurimme korostaa, ettei ole onnellisuutta seksille perustuvan romanttisen parisuhteen ulkopuolella, se syyllistää sitä haluavia. Sen lisäksi, että olet kelvoton parisuhteeseen, romanttisten haaveiden tai etenkään seksuaalisten halujen kohteeksi, on väärin että haluat sitä. Seksiä haluava, ei seksuaalisesti haluttava henkilö on ällöttävä ja ajatellaan, että sellaisilla henkilöillä ei voi tai ainakaan ei pitäisi olla seksuaalisia haluja (tähän ryhmään voi laskea inceleiden lisäksi myös lihavat, vanhat ja vammaiset sekä aikoinaan myös homot). Samalla aktiivisesti unohdetaan, että rakkaus sellaisena kuin se nykykulttuurissa määritellään, on luonteeltaan seksuaalista. Kaveripohjalta naimisiin meno ei ole kiellettyä, mutta ei se kovin tavallistakaan ole.

Seksuaalinen haluttavuus, joka miehillä tarkoittaa ”naisen saamista” on arvostuksen mittari, enkä edes tarkoita mitään miesten saunapuheita. Jatkuvasti itsensä feministiksi määrittelevät naiset halutessaan loukata miestä sanovat hänestä ”tuo ei saa edes naista” tai ”tuolle en kyllä antaisi”. Tämä lienee sillä tavalla huomaamatonta, että eivät tiedosta arkipuheessa käsittelevänsä seksiä Ojalan mainitsemalla tavalla ”hyödykkeenä, johon pätee kysynnän ja tarjonnan laki”. Incel on kaikin puolin kelpaamaton, eikä ole minkäänlaisia poliittisen korrektiuden pidäkkeitä sanoa sitä julkisuudessa ääneen.

Valitettavasti ongelmaan ei ole olemassa mitään ratkaisua. Jo pelkästään se, että poikalapsia syntyy enemmän, tarkoittaa että pari prosenttia miesväestöstä tulee aina elämään ”vastentahtoisessa selibaatissa”. Tilanne tasoittuu viidenkympin tienoilla ja toisesta päästä miehet kuolevat nuorempina, minkä vuoksi vanhusten yksinäisyys taas on leimallisesti leskinaisten ongelma (joka voisi olla sekin oma keskustelunaiheensa).

Pohdintaa voisi laajentaa vaikka siihen, että ylipäätään seksin harrastaminen on tutkimusten mukaan viimeisen 50 vuoden aikana romahtanut. Tai siihen, miten useammat ongelmat kietoutuvat toisiinsa ja onko Suomessa ns. hikikomoreita? Tai siihen, että meillä on kolmekymppisiä miehiä, jotka ovat teinistä saakka, eli sellaiset 15-20 vuotta katsoneet päivittäin kovaa pornoa, mutta eivät ole koskaan olleet merkityksellisessä seksuaalisuhteessa ja millaisia neuorologisia muutoksia tällainen aiheuttaa.

Ennen wanhaan ei ollut wokea

Koska Facebookin algoritmit tietävät mistä tykkään, on se tarjoillut tänään ja eilen minulle muun muassa Soundin jutun siitä, miten Guns N’ Rosesin tyypit ovat niin rankkoja, että melkein tulivat ”canceloiduksi” ja Episodin artikkelin siitä, kuinka Pulmuset (Married… with Children) -sarja olisi nykyään paheksuttu ja vihattu. Molempien päivitysten alla on kymmeniä kommentteja (ja sadoittain tykkäyksiä) väittäen, että nimenomaan nykyään ilmapiiri on poikkeuksellisen tiukkapipoinen, koska ”woke”, ”cancelointi” ja ”poliittinen korrektius” ja miten ”suvaitsevaisto ei suvaitse suvaitsemattomuutta”.

Rock-musiikkia on paheksuttu niin kauan, kuin rock-musiikkia on ollut olemassa. Elvis oli ”naismainen”, koska keinutti lanteitaan, puhumattakaan homosta Freddie Mercurystä. Rock on melusaastetta, mustien, narkkarien,ja pitkätukkien musiikkia, rock on ollut saatananpalvojien musiikkia jo kauan ennen black metallin keksimistä. Nykyisin rock on muuttunut konservatiivisemmaksi sitä mukaa, mitä vanhemmaksi sen kuulijakunta on tullut, mikä johtaa kognitiiviseen dissonanssiin: vaikka musa on mahtavaa, vähän sitä tekevät hippiretkut silti epäilyttävät. Vaikka onhan rock myös ajan myötä kesyyntynyt: Smells like teen spirit soi karaokessa, Welcome to the Jungle ostoskeskuksen taustamusana ja Voodoo Child rentouttaa autoradiossa työmatkaa. Aika vähän nykyään rock-musiikki herättää pahennusta. Ehkä hip hop herättää enemmän pahennusta, ja nimenomaan niissä, joiden mielestä ”woke pilaa rokkenrollin”.

En ole lukenut esim. Guns n’ Roses -bändihistoriikkeja, joten en ole asiantuntija heidän aiheuttamastaan pahennuksesta kultaisilla 80-90 -luvuilla, mutta jo jutussa itsessään viitataan One in a Million -kappaleen aiheuttamaan kohuun. Keskustelu homofobiasta ja rasismista muistuttaa kovin sitä samaa, jota tänä päivänä käydään, mutta silti fanit kommentoivat kirjaimellisesti saman jutun alle, että ajat olivat ennen erilaiset.

Sen lisäksi kai hekin tuhosivat hotellihuoneita ja heittelivät huumepäissään telkkareita ikkunoista. Luulen sen herättäneen silloinkin pahennusta. Nykyään he tyytyvät somettamaan, että ”voisin heittää nytkin telkkarin ikkunasta, mutta en viitsi, etten tule cancelloiduksi. Ei saa mitään enää tehdä.” Vaikka onhan se hotellihuoneen tuhoaminen aika typerää, varsinkin tuossa iässä.

Yritin googlettaa, onko Guns N’ Roses koskaan ollut oikeustoimien kohteena. Nopealla haulla vain tapaus, jossa he itse olivat asianomistajana haastaessaan asekaupan oikeuteen nimensä käytöstä (ymmärrettävää). Näköjään he tekevät cancelloinnin itse.

Koska Guns N’ Rosesista ei löydy hyvää esimerkkiä, laitan tähän yhden miljoonista muista esimerkeistä, koska se on hauskin: brittiläinen metalliyhtye Judas Priest haastettiin oikeuteen syytettynä siitä, että oli piilottanut levyilleen subliminaalisia itsemurhaviestejä. Tämähän ei ole ”cancellointia”, koska se ei ole ”woke-vihervasemmisto-feministi-jne”.

Episodin jutussa taas annetaan ymmärtää, että Pulmuset sarja saisi nimenomaan nykyään niskaansa poikkeuksellisen paljon vihaa ja paheksuntaa. Wikipediasta katsomalla selviää, että se sai jo aikanaan niskaansa vihaa ja paheksuntaa, kun konservatiivit aloittivat kampanjoinnin sitä vastaan. Kampanjointi lähti liikkeelle jaksosta, jossa oli viittauksia ristiinpukeutumiseen ja homoseksuaalisuuteen. Tämäkään ei ole ”cancelointia”, koska siinä konservatiivit halusivat kieltää jotain. Olisi epätodennäköistä, että Pulmusten uudestaan esittäminen herättäisi vastaavaa kampanjaa. Sarjan tuoreemmasta vastaanotosta esimerkkinä tutkijatohtori Pauliina Tuomen lausunto Ilta-Sanomissa, jonka mukaan Pulmuset oli ”vallankumouksellinen tv-sarja” ja vaikka se korosti vahingollisia stereotypioita, se ”myös kyseenalaisti niitä”.

Jostain syystä kuitenkin on konsensus siitä, että mitään ei saa tehdä eikä mitään saa sanoa. Keski-ikäinen perheenisä kuuntelee Gunnareita autoradiosta matkalla töihin ja mutisee, että vaimo kieltää kaiken hauskan ja Twitterissä oli joku suuttunut jostain ja kyllä oli ennen helpompaa, kun homoja, pitkätukkia ja sivareita kuului hakata ja naisia puristella. Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja on loistava uudissana, mutta ironista on, että hänen luomansa saman nimisen hahmon identtiset kaksoset katsovat, että kaikki muut maailmassa ovat mielensäpahoittajia, jos heillä on joku eriävä mielipide.

Aina on siveetöntä sisältöä paheksuttu musiikissa ja tv:ssä ja nykyään eletään äärimmäisen vapaamielistä aikaa. Ironia on oikeastaan siinä, että juuri ne konservatiivit ja äärikristityt (kuten Päivi Räsänen), jotka ovat aikaisemmin halunneet kieltää kaiken, saavat nyt maistaa omaa lääkettään ja ”mitään ei saa sanoa” -hokema onkin juuri konservatiivien reaktio siihen, että liberaalit tunkevat heidän omimmalle alueelleen. Tämä on sitten sitä ”cancelointia”ja rokkaritkin taputtavat känsäisiä käsiään, että ”kyllä näin on”. En kannata sananvapauden viemistä keneltäkään (tai oikeusjuttuja esim. Päivi Räsästä vastaan), mutta onhan se huvittavaa. Aika moni heistä, jotka vaativat itselleen sananvapautta, veisivät sen pois muilta, jos vain voisivat. Ja silti kaikki haluavat osallistua jonkinlaisen rajojenrikkojan myyttiin.

Ennen homous oli paheksuttua, nyt homofobia. Ennen seksuaalisuus, nyt seksuaalinen väkivalta. Ennen eriväriset, nykyään rasismi. Aina on paheksuttu jotain, mutta onhan tämä sentään muutos parempaan suuntaan.

Kirjoja salaliittoteorioista

Niin & Näin -lehdessä on hyvä koontiarvostelu viime vuonna ilmestyneistä salaliittoteorioita käsittelevistä kirjoista. Koronaepidemia ja muut viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet netin kuhisemaan erilaisia mitä sekopäisempiä teorioita ja tutkimus on seurannut perässä. En ole kyseisiä kirjoja (vielä lukenut), mutta olen seurannut keskustelua ja asiasta blogannutkin.

Jutussa käydään läpi seuraavat kirjat:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa. Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa. Docendo. 2022.
Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin. Otava. 2022.
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Gaudeamus. 2021.
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta. Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? WSOY. 2022. 

Tämä havahdutti pohtimaan, mitä yhteistä on demokratialla, suvaitsevaisuudella ja tieteellä (tai tieteellisellä metodilla tai tieellisellä maailmankuvalla). Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan maailmassa vikana on se, että viisaat aina epäilevät, mutta idiootit ovat täynnä itsevarmuutta. Sanonta on nettimeemeissä laitettu ainakin runoilija Charles Bukowskin suuhun, mutta en ole varma, onko hän ajatuksen alkuperäinen lausuja. Demokratiankin suhteen aina kysytään, miten paljon demokratian pitää suvaita epädemokraattisia liikkeitä. Saavatko esimerkiksi kansallissosialistit asettua ehdolle vaaleissa sellaisella ohjelmalle, että lakkauttavat demokratian valtaan päästyään? Entä pitääkö rasismia suvaita? Luulisi, että kukaan ei näin typerää kysymystä esittäisi, mutta tässäpä hyvä oppitunti siitä, että niin typerää kysymystä ei olekaan, etteikö sitä joku esittäisi. Käsitteenä tosin suvaitsevaisuuskin alkaa kantaa sellaista taakkaa, että enää vain suvaitsevaisuuden vastustajat käyttävät sanaa itsessään.

Ainakin näennäisesti vaikuttaisi siis siltä, että demokratia ja suvaitsevaisuus ovat heikoilla joutuessaan puolustuskannalle niiden vastakohtiaan vastaan.

Samalla tavalla tiede joutuu joskus ottamaan pseudotieteen haasteen vastaan ja todistaa, miksi maapallo ei ole litteä. Tieteen olemukseen kuuluu järjestelmällinen epäily kaikkea kohtaan, jonka vuoksi se ei voi esittää ”näin se nyt vaan on” -perusteluita, vaan joutuu argumentoiden kumoamaan tieteen yleisinä faktoina pidettyjä perusasioita kohtaan esitetyt väitteet, olivat ne miten tahansa tuulesta temmattuja tahansa. Faktantarkistus on yhä tärkeämpää, ja yhä tärkeämpää on mennä tarkistuksessa radikaaliin kaiken epäilyyn ja olemaan ottamatta mitään annettuna.

Pohjois-Koreassa kansalaiset eivät voi kyseenalaistaa ”virallista totuutta”, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta onko se sama kuin epäillä ”valtamedian” olen salaliitto? Jos ottaa tieteellisen tiedonihanteen vakavasti, tulee kartesiolaissa hengessä epäillä oman tietämyksensä perusteita ja etsiä niitä asioita, joista voi olla ehdottoman varma.

Tämä on tietenkin helkkarin hankalaa, koska vain tieteellistä maailmankuvaa kannattava kantaa todistustaakkaa kun taas salaliittoteoreetikolle maalitolpat liikkuvat ad hoc. Jos sanot, että horisonttiin katoavista laivoista viimeisenä näkyvät mastojen huiput ja vastaväittäjäsi kieltäytyy uskomasta tähän, niin minkäpä sille mahtaa.

Kuitenkin täytyy vain uskoa siihen, että lopulta järki voittaa. Demokratia, suvaitsevaisuus ja luottamus tieteeseen ovat (liberaalin) eurooppalaisen/länsimaalaisen maailmankuvan ytimessä. Kaikille niille on ominaista tietty ”pehmeys”, joka voi vaikuttaa heikkoudelta, mutta kenties pitkällä tähtäimellä se on myös niiden etu. Kannattaa taipua mieluummin kuin murtua.

Hyttyset ja teodikea

Joonas Konstig pohtii kolumnissaan kuolemaa ja vertaa sitä hyttysiin. Tämän jälkeen kolumni lähtee melkoisille scifi-kierroksille, enkä ole ihan varma sen pääteesistä, mutta ilmeisesti kolumnisti haluaa sanoa, että kärsimys, niin kuoleman kuin hyttystenkin muodossa, on olemassa jotta se tekisi meistä parempia ihmisiä.

Vertaus kenties on aika banaali. Lukiessani kuitenkin muistin tapauksen omasta lapsuudestani, kun viisivuotiaana samalla tavalla kysyin mummolta kesämökillä miksi hyttysiä on olemassa. Mielestäni ne olivat täysin turhia ja ärsyttäviä ja hyvä vain, jos keksittäisiin jokin tapa tuhota ne kaikki. Mummo vastasi viisaasti, että hyttysiä tarvitaan, koska ne ovat pikkulintujen ravintoa. Ja sinähän tykkäät pikkulinnuista?

Tästä päästään teodikea-ongelman juurille. Itse termin keksi saksalainen filosofi Leibniz, joka keksi myös siihen ratkaisun: elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Jos maailmastamme poistettaisiin jotain, kokonaisuus romahtaisi. Jos poistetaan ärsyttävät hyönteiset, ei ole myöskään söpöjä pikkulintuja.

Jos palataan vielä sille scifi-osastolle, lainaan suosikkikohtaustani Matrix-elokuvasta. Kaikki muistavat kohtauksen, jossa Morpheus on pahisten vankina ja agentti Smith pitää hänelle monologiaan ihmisistä, koneista, maailmasta ja Matrixin luonteesta. Kuten kaikki tietävät, koneet ovat vanginneet ihmiskunnan virtuaalitodellisuuteen, jota he eivät erota todellisuudesta. Agentti Smith kertoo, että alunperin Matrixin luoma lumemaailma oli paratiisi, jossa ihmiset elivät autuaassa onnellisuudessa. Tämä ei kuitenkaan toiminut, joten koneet mallintivat virtuaalitodellisuuden kuten meidän maailmamme 1990-luvulla kärsimyksineen kaikkineen. Kärsimys näyttäisi kuuluvan ihmiselämään: jos poistat kärsimyksen, ihmiselämältä katoaa sen merkitys.

Samassa mielessä katson uskonnollisten traktaattien kuvaamaa paratiisia: loputon piknik paratiisin puutarhassa, jossa villieläimet laiduntavat kesyinä ja leijonistakin on tullut kasvissyöjiä. Kärsimystä eikä kuolemaa ole. Koska kuolemaa ei ole, tätä jatkuu ikuisesti. Koska kaikki hyvä on jo saavutettu, ei ole syytä kamppailla minkään puolesta. Sitä ei ole mainittu, onko paratiisin puutarhassa hyttysiä. Äkkiseltään kuulostaa hyvältä, ainakin ihmiselle, jolta puuttuu mielikuvitus. Silti mitä enemmän ajattelen paratiisin utopiaa, kaipaan vaillinaiseen maailmaan, jossa on kuolemaa ja hyttysiä.

Rasismista ja rasistiksi kutsumisesta

Aika ajoin varsinkin ns. vulgaari-oikeiston piiristä valitellaan, että ihmisiä kutsutaan rasisteiksi, mikä on heidän mielestään loukkaavaa. Jos kerran ketään ei saa syrjiä, loukata eikä nimitellä, miksi rasistiksi haukkuminen ei ole vihapuhetta? Eihän n-sanaakaan saa käyttää tummaihoisista (poikkeuksellisesti en tässä postauksessa kirjoita auki kyseistä sanaa).

Normaalilla järjenjuoksulla toimiva ihminen ei ymmärrä tätä ja ihmettelee, millä tavalla sitten eri värisiä ihmisiä vihaavaa Twitter-uhoajaa sitten pitäisi kutsua.

Vertailukohtaa voi hakea juurikin tuosta n-sanan käytöstä. Jos joku haukkuisi minua, valkoihoista kantasuomalaista n****riksi, ei kyseessä olisi oikeastaan edes loukkaus, koska se olisi faktuaalisesti väärin. N-sana on nimenomaan tummaihoisista käytettävä loukkaava nimitys. Ollakseen loukkaava, nimityksen tulee nimenomaan kohdistua tummaihoiseen. Silloin ei oikeastaan keskustella nimityksen faktuaalisuudesta vaan nimenomaan loukkaavuudesta.

Tämän kautta on mahdollista ymmärtää myös rasistiksi kutsutun henkilön kokemusta. Kyse ei ole siitä, onko nimitys faktuaalisesti oikein. Menemättä rasismin/rasistin määritelmään sen syvemmälle, voi rasistina pitää henkilöä, joka arvottaa ihmisiä heidän (oletetun) rodullisuutensa perusteella. Tällä tavoin ajattelevia henkilöitä löytyy joistain puolueista enemmän kuin toisista. Rasisteiksi kutsutut henkilöt tietävät tämän itsekin, eikä kyse olekaan siitä. Kyse on rasisti-sanan itsensä kokemisesta loukkaavaksi.

Nyt äärioikeistolaisen pienpuolueen johtava salaliittoteoreetikko on haastamassa toimittajaa oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska häntä on kutsuttu äärioikeistolaiseksi. En linkkaa enkä mainitse nimeltä, jääköön hän jälkipolvien mieleen huonona loppukaneettina.

Tinder ruokkii negatiivisuutta

Helsingin Sanomat kertoo Sara Salvénista, nuoresta naisesta, joka on kyllästynyt Tinder-deittailuun (Welling Roosa: Tinder uuvuttaa ihmiset, sanoo sovelluksen poistanut helsinkiläis­nainen. 7.12.2022). Kuten kaikki tietävät, kyseessä on puhelimeen asennettava sovellus, jossa treffikumppaneiden kuvia arvoidaan ”hot or not” -periaattella ja jos molemmat osapuolet tykkäävät toisistaan, syntyy match ja voidaan aloittaa keskustelu. Koska yksinkertainen on kaunista, Tinder on uskomattoman suosittu. En löytänyt ajantasaista tietoa verkosta, mutta tämän mukaan käyttäjiä oli jo vuonna 2015 maailmanlaajuisesti 50 miljoonaa ja Suomessakin yli 100 000. Arvioisin käyttäjämäärien tuosta kasvaneen räjähdysmäisesti.

Siinä missä edellisten sukupolvien saamien pakkien määrää rajoittivat tila-aika-avaruuden fysiikan lait, eli kuinka montaa morsianehdokasta ehti juhannustansseissa illan aikana hakemaan parketille, nykyisin voi yhtä aikaa saada rastia naamaansa tuhansilta sinkkunaisilta ympäri Suomen. Kuinka tällainen vaikuttaa ihmisen psyykeen?

Itse olen vakituisessa parisuhteessa, enkä käytä Tinderiä tai muitakaan deittiappeja, mutta olen kokeillut sitä vuosia sitten. Siinä määrin olen onnellisessa tilanteessa, että Tinderissä ei tarvitse enää olla mukana.

Oma käyttökokemukseni

Harrastin nettideittailua jo vuosituhannen alussa ennen kuin Tinderiä tai älypuhelimia oli keksittykään. Silloin sitä pidettiin nolona ja jopa hieman säälittävänä. Tapasin kuitenkin niinkin nolon sivuston kuin Suomi24:n treffien kautta fiksuja ja viehättäviä naisia, ja sen aikaisen avopuolisonikin löysin sieltä. Suhteen päätyttyä eroon vuoden 2010 paikkeilla olin taas sinkkumarkkinoilla pari vuotta ja kokeilin myös Tinderiä. Muistan, kuinka kaverini (joka aikaisemmin oli pitänyt nettideittailua nolona) pyyhki tabletilla profiileja, joissa villahteli suorastaan loputtomasti nuoria kauniita naisia. Itse olin pitänyt Tinderiä nolona, mutta terveellä sisäerityksellä varustettuna heteromiehenä kiinnostuin heti.

Käytin Tinderiä muutamia kuukausia kahdessa jaksossa. Poistin sen välillä turhauduttuani siihen. Turhautumisen syy oli ilmeinen: tarjonnasta huolimatta matcheja ei syntynyt. Tinder huijaa käyttäjänsä uskomaan, että laaja tarjonta tarkoittaa laajoja valinnan mahdollisuuksia ja että täydellinen pari syntyy jo ehkä seuraavalla svaippauksella.

Retrospektiivissä olisi pitänyt panostaa profiiliin enemmän. Valittu kuva ei välttämättä ollut paras mahdollinen, enkä kirjoittanut itsestäni kattavaa kuvausta, koska ajattelin että valinta tehdään kuitenkin naaman perusteella ja sen jälkeenhän sitä voi jutella lisää. Kävin vain yksillä treffeillä kuukausien käytön jälkeen. Kumppani sinänsä oli kaunis ja fiksu, ja tapasimme useammankin kerran, mutta siitä ei tullut mitään. Järjestys oli kenties väärä: olisi ensin pitänyt ihastua ja sitten vasta tutustua.

Torjutuksi tuleminen turhauttaa

Tinderin peruspsykologia vetoaa alhaisimpaan yhteiseen nimittäjään: ihmisen aivojen perusviritys on se, että viehättävät, silmiin katsovat ja hymyilevät ihmiskasvot vetoavat meihin. Kaikki laittavat sovellukseen itsestään sen vetoavimman kuvan, jossa he katsovat viettelevästi kameraan ja kuvittelemme, että he katsovat viettelevästi juuri minuun. Tämä on niin voimakas signaali, että se ohittaa rationaalisen harkinnan ja vaikuttaa suoraan niihin aivojen osiin, joissa toimitaan vaistojen ja emootioiden kautta. Kun sitten vastapuoli ei vastaakaan, tuntee itsensä petetyksi. Kerro tämä sadalla, joka päivä kuukausien ajan. Totta kai tiesin jutun juonen, mutta en silti voinut olla turhautumatta ja huomasin, että päivittäinen Tinderin selaaminen alkoi vaikuttaa mielialaani negatiivisesti.

Kuten jutussa kerrotaan, ei Tinderin välttämättä ole tarkoitus saattaa ihmisiä yhteen, vaan pitää pelaajat pelissä mahdollisimman kauan. Tässä mielessä negatiiviset tunteet toimivat paremmin kuin positiiviset. Ei uhkapeliriippuvainenkaan jatka pelaamista siksi, että hän nauttii siitä. Kun on tarpeeksi emotionaalisesti investoinut sovelluksen käyttöön, sitä toivoo että syntyisi edes joku match, joka hyvittäisi nähdyn vaivan. Olen melko varma, että sovelluksen kehittäjät ovat tästä tietoisia ja sovellus on rakennettu koukuttamaan juuri tällä mekaniikalla.

Negatiivinen suhtautuminen muihin käyttäjiin

Turhautuminen synnytti myös muita negatiivisia tunteita: aloin suhtautua muihin käyttäjiin kielteisesti. Yleensä suhtaudun kaikkiin ja kaiken näköisiin ihmisiin suvaitsevaisesti, enkä esimerkiksi kiinnitä ylipainoon huomioita. Jos joku näyttää epämiellyttävältä / epäkiinnostavalta / epäviehättävältä, en vaivaa asialla päätäni sen enempää. Tinderin kaltaiset sovellukset kuitenkin ohjaavat huomion ihmisen negatiivisiin piirteisiin. Tässä on mielestäni ero perinteisiin deittisivustoihin, joissa profiilit näkyvät listana. Tällöin epäkiinnostavat profiilit voi vain jättää huomiotta ja ohittaa ja poimia listasta kiinnostavat. Tinder kuitenkin pakottaa katsomaan kaikki kuvat yksi kerrallaan ja ottamaan niihin kantaa. Ruudulle ilmestyvät ”rumat” kuvat pyyhkäistään vasemmalle. Huomasin kuvia katsellessani ajattelevani ihmisistä tavalla, jolla en normaalisti ajattele: läski, pinnallinen, white trash, hissukka, feikki, kuka tuokin kuvittelee olevansa, liikaa meikkiä, liian vähän meikkiä, tyhmä tatuointi… Kun on tullut jatkuvasti torjutuksi, on jo valmiiksi turhautuneessa tilassa alkaessaan selata Tinderiä ja sovellus ohjaa arvostelemaan ihmisten ulkonäköä, johtaa tämä suorastaan misogyniaan. Jokapäiväisestä Tinder-sessiosta tulee suorastaan orwellilainen Two minutes hate (kertaa sata, päivittäin).

Tällainen asennoituminen on sisäänrakennettu sovelluksen itsensä logiikkaan. Tietenkään sovelluksesta ei voi syyttää kaikkea, vaan tällaiset asiat liikkuvat kulttuurissamme ja meissä kaikissa on pimeä puoli (varsinkin heissä, jotka sen kieltävät), mutta pimeän puolen on tarkoitus pysyä siellä pimeällä puolella, eikä ole hyväksi vahvistaa sitä päivittäisillä suggestioilla. Tällaisten ilmiöiden synnyttämällä katkeruudella on varmasti osansa tämän päivän misogynian syntymisessä.

Liian tosissaan, mutta ei tarpeeksi tosissaan

Tinder-sovelluksen perustoimintalogiikan lisäksi koko nettideittailun idea on tuntunut muuttuvan 15-20 vuodessa. Oma kokemukseni on, että aikanaan ”noloja” deittisivustoja ei otettu haudanvakavasti, mutta ihmiset olivat kuitenkin valmiita tutustumaan toisiinsa niiden kautta. Tinderissä tuntuu olevan yhtä aikaa vallalla lyhytjännitteisyys, että vakava pyrkimys löytää elämän suuri rakkaus.

Monella käyttäjällä tuntuu olevan profiili Tinderissä muuten vain, samalla tavalla kuin Facebookissa, Instagramissa, TikTokissa, OnlyFansissa ja mitä muita some-alustoja nykyään onkaan, ilman että he varsinaisesti hakisivat treffiseuraa. Verkkoon postataan selfieitä ja toki saatu positiivinen huomio nostaa itsetuntoa. Vaikka Tinderin kaltaisessa sovelluksessa voi olla mukana myös leikillään, riippuvuus näytöistä ja tykkäyksistä ei välttämättä sekään ole terve ilmiö. Toisaalta, toista osapuolta vastahuomion puute (kertaa sata, päivittäin) turhauttaa, mutta jos naisten profiilit saavat tuhansia tykkäyksiä, ei huomiota voi kaikille jakaa.

Toinen ääripää ovat he, jotka etsivät rakkautta jopa väsymiseen asti, kuten jutussa mainittu Sara. Saran kaltainen nuori, kaunis nainen saa todennäköisesti vihreätä valoa 99% sovellusta käyttäviltä tuhansilta miehiltä, eli valinnan varaa on. Silti sopivaa kumppania ei löydy. En aio mennä tässä siihen keskusteluun, jossa naisia syytetään nirsoiksi. Runsaudenpula on sovelluksen itsensä ominaisuus. Sekin on peruspsykologiaa, että jos ihmisellä on järjellinen määrä vaihtoehtoja, hän on tyytyväinen tekemäänsä valintaan. Jos vaihtoehtoja on käytännössä loputon määrä, valinta käy mahdottomaksi ja vielä senkin jälkeen jää miettimään oliko valinta oikea ja tämän epäilyksen vuoksi tulee aina olemaan tyytymätön valintaansa. Se oikea tuntuu olevan vain muutaman pyyhkäisyn päässä.

Rakkauden etsiminen hampaat irvessä turhauttaa ja uuvuttaa kenet tahansa. Tämänkin vuoksi tindaajat lakkaavat suhtautumasta treffailuun vakavasti. On vain järkevää suojella itseään emotionaalisesti ja olla ihastumatta kevein perustein. Näissä olosuhteissa tunnesiteen syntyminen on lähes mahdotonta. Sara kertoo, että hänelle tärkeitä ovat mm. ”äänensävy, kävelytyyli, ilmeet ja eleet”. Toki rakastumisen tunteessa monet yksityiskohdat, usein selittämättömätkin, ovat tärkeitä, mutta tämä kuulostaa aika moiselta hienosäädöltä.

Ongelma on siis kahtaalla: jos ei panosta vastapuoleen tarpeeksi, ei vastapuoli voi kiinnostua, mutta toisaalta omassa päässäkään ei synny kiintymyksen tunnetta, jos ei ole valmis emotionaalisesti sijoittamaan suhteeseen, vaan on aina peukalo sovelluksella tsekkaamassa tarjontaa.

HS:n jutulta vie hieman pohjaa vain 2kk sitten toisaalla tehty juttu (Aino-Maija Makkula: Sara, 23, on harrastanut seksiä 113 ihmisen kanssa – kertoo nyt, miksi halusi jakaa luvun avoimesti Tiktokissa) samasta Sarasta, joka kertoo runsaasta seksikumppaneiden määrästä. (En paheksu, vaikka juttu itsessään on rakennettu siten, että se tarjoaa paheksujan roolia vastaanottajalle. Toivon ainoastaan, että hän ei oikeasti kirjoita aiheesta runokokoelmaa.) Jutut ovat kovin toistensa vastakohtia: siinä missä Hesarin jutussa Sara etsii rakkautta, mutta ei löydä fyysistä vetovoimaa, kun taas Me Naisten jutussa hän harrastaa kasuaalia seksiä ja kyseenalaistaa monogaamisen parisuhteen. Harrastaako hän siis seksiä satojen ihmisten kansa, joihin ei tunne fyysistä vetovoimaa? Jätetään Saran tapaus kuitenkin sivuun koska tässä bloggauksessa on tarkoitus käsitellä Tinder-sovellusta yleisesti, ei Saran kokemuksia.

Täydellisyys on tilastollisesti mahdotonta

Jokainen tietää, että täydellistä kumppania ei ole olemassa, mutta kun valinnanmahdollisuudet ovat tarpeeksi suuret, tulee tunne että olisi mahdollista päästä ainakin melko lähelle täydellisyyttä. Tai ainakin, että tietyt perusvaatimukset täyttyisivät. Tai ainakin, että voi vaihtaa lennosta, jos jokin piirre ärsyttää.

Intuitio voi kuitenkin johtaa harhaan. Jos ajatellaan esimerkiksi heteronaista, joka toivoo kumppaninsa olevan pitkä, tumma, hoikka, keskimääräistä koulutetumpi ja jollei rikas, niin ainakin hyvin toimeentuleva. Ei kuulosta kovin mahdottomalta vaatimuslistalta. Oletetaan näiden piirteiden olevan toisistaan riippumattomia ja noudattelevan normaalijakaumaa (tai käytetään mediaania). Naisoletettumme siis toivoo kumppanin olevan keskimääräistä pidempi ja keskimääräistä hoikempi jne, jolloin valinta on 50:50 kunkin piirteen osalta. Ei siis kuulosta kovin isolta asialta.

Tosiasiassa, jos lasketaan 0,5^5 = 0,03125, eli viiden valitun piirteen jälkeen potentiaalisia kumppaneita on jäljellä 3,125%. Tästä joukosta pitäisi valita ne, joilla on sama maku ja huumorintaju, yhteiset arvot, kutakuinkin samat poliittiset mielipiteet, seksuaaliset mieltymykset ja niin edelleen. Sekä tietenkin ne äänensävy, kävelytyyli, ilmeet ja eleet. Näennäisestä runsaudesta ollaan hyvin pian todellisessa niukkuudessa.

Miehistä voi halutessaan tehdä saman arvion brunetti-blondi -akselilla, kuppikoolla, painoindeksillä ym. laskettuna.

Aikoinaan monissa treffipalveluissa haku tapahtui syöttämällä juuri edellämainittujen kaltaisia arvoja hakulomakkeeseen, joka sitten antoi potentiaaliset matchit. Tinderissä näin ei ole, mutta edelleen ihannekumppania tuntuvat määrittävän tämän kaltaiset rajaukset.

Niinpä

Tätä bloggausta voisi laajentaa sen pohtimiseen, mitä Tinder kertoo ajastamme noin ylipäätään. Ylämme uusromantiikan aikaa, jossa romanttinen parisuhde on nostettu kohtuuttomaan arvoon ja samaan aikaan yksilökeskeisen kulttuurin muu tendenssit vievät siltä pohjaa. Jääköön tämä laajennus kuitenkin toiseen kertaan. Jätän tällä kertaa kirjoittamatta myös naisten ja miesten profiilien saaman huomion epäsuhdasta, koska siitä on kirjoitettu jo muualla aikaisemmin.

Kenties nettideittailu on lopullisesti rikki ja sen tilalle tulee jotain muuta. Tinder tarjoaa näennäisesti loputtomasti valinnanvaraa, mutta käytännössä naru jää vetäjän käteen.

Loppukaneetti: kuten tämän lajityypit yleensä, tämäkin juttu päättyy Saran toivomukseen, että satunnainen vastaantulija junalaiturilla olisi tullut juttelemaan hänelle. Toisaalla jutussa, jonka olen jo hukannut, neuvottiin sinkkumiehiä lähestymään naisia esim. kirjastoissa ja bussipysäkeillä. ”Pitkien katseiden vaihtaminen” ja ”lähestyminen” saattaa myös päätyä seksuaalisesta ahdistelusta kertovaan uutiseen.

Haja-ajatuksia elitismistä

Kerran baarikeskustelussa kriitikko Miikka Laihisen kanssa (tiedoksi diletanteille, tämä on namedroppailua) totesin:

”Tuohon on varsinaista elitismiä!”
”Mitä pahaa on elitismissä?”

En keksinyt vastausta, eikä siinä kai itsessään mitään pahaa ole. Harva kuitenkin tunnustautuu avoimesti elitistiksi. Vielä harvempi keskiluokkaiseksi, vaikka se lienee yhteiskuntamme keskeisin (sic!) luokka. Keskiluokka taas pyrkii jäljittelemään eliittejä, ja kenties elitismille on huonon maineen on antanut juuri keskiluokka. Kenenkään, joka kuuluu eliittiin, ei tarvitse sitä erikseen mainita.

Tässä oli puhetta siis kulttuurielitismistä ja eliitin mausta. Siitä voi lukea lisää esim. Jonas Konstigin kolumneista.

Poliittisesti avoin eliitin kannattaminen lienee vielä harvinaisempaa. Kun eliitistä puhutaan, puhutaan siitä pääsääntöisesti negatiivisesti, yleensä suu vaahdossa. Tai kirjoitetaan sosiaaliseen mediaan, mutta mielikuvissani näillä ihmisillä valuu kuola suusta samalla tavalla heidän hakatessaan näppäimistöä: valtamedia, kansanpetturit, myrkkypiikit, Nato-kiima, ilmastokommunistit, globalistit… Kaiken takana on eliitti.

Toki kaikkien salaliittoteorioiden ulkopuolella on olemassa aito eliitti. Mutta miten eliitti voi olla eliitti, jos kukaan ei sitä kannata? Tunnustautuuko edes kukaan kokoomuslaisista esimerkiksi eliitin kannattajaksi? Ei tule heti mieleen. Ainoa avoimesti poliittisen ja taloudellisen elitismin kannattaja taitaa olla Björn Wahlroos.

Silloin, kun joku kuuluu eliittiin ja ajaa eliitin asiaa, verhoaa hän aikomuksensa populismin alle. Esimerkiksi miljardööri ja ex-presidentti Donald Trump on onnistunut ennen näkemättömällä tavalla brändäämään itsensä eliitinvastaisena.

Näiden ajatuksien keskelle tulee uutinen Saksan vallankaappausyrityksestä. En tunne sen taustalla olevaa reichsbürger-liikettä. Googlettamatta veikkaisin senkin retoriikkaan olevan tyypillistä oikeistolaista eliitivastaisuutta: he edustavat ”oikeaa” kansaa ja kansan aitoa tahtoa, toisin kuin demokratia. Heidän johtajansa kuitenkin on prinssi Heinrich XIII. Kirjaimellisesti siis aito aatelinen, aito prinssi, joka käyttää nimensä jäljessä roomalaista järjestysnumeroa. Olisiko hänessä ainakin vähän elitistiä?

100% päivittäisestä ironiantarpeesta

Olen ironikko ja sanon sen ilman ironiaa. Olen aina tykännyt väännellä sanoja ja verbaalinen näppäryyteni sopii aikaamme, joka on tunnetusti jopa postmodernilla tavalla ironinen.

En ole kuitenkaan niin paatunut, etten tunnistaisi ironian ongelmaa. Kun aina tarkoitetaan jotain muuta kuin mitä sanotaan, ei lopulta sanota mitään. Joskus on vaikea saada suutaan auki, ellei keksi aiheesta jotain näppärää sanaleikkiä. Tunnistan kaltaiseni, ja joskus pitää erikseen kysyä tarkoittiko hän kirjaimellisesti mitä sanoi, jos se oli jotain vakavasti otettavaa. Pahimmillaan ironia johtaa kyynisyyteen.

Ironikko pelkää ottaa kantaa ja sanovansa tosissaan jotain, johon muuhun voivat tarttua. Aina kannattaa pitää asioihin etäisyys, josta käsin voi sanoa, ettei oikeasti sitä tarkoittanut. Olemalla tosissaan altistaa itsensä aina sille mahdollisuudelle, että muut pitävät sanottavaa naurettavana, siksi naurettavuus pitää suunnata sanottavan muotoon.

Kuka enää pitää maljapuheita tosissaan, ilman teeskennellyn teatraalista äänenpainoa, josta kaikki tunnistavat viittauksen maljapuheiden lajityyppiin ja siihen, että äänenpainoa liioittelemalla muistutetaan, että ei tässä tosissaan maljapuhetta kuitenkaan olla pitämässä. Eikö silti menetetä jotain, jos menetetään sekä aidon maljapuheen sisältö että muoto?

Ironian vastakohta toisessa ääripäässä on sentimentaalisuus. Sentimentaalikko nostaa tunteet etualalle ja rypee niissä kaikkien nähden. Rypeminen tarkoittaa kirjaimellisesti kaiken etäisyyden katoamista. Rakkaus on ääretöntä ja niin on surukin. Ne ovat läsnä itsenään eivätkä ne tarkoita mitään muuta, vaan täyttävät koko ympäristön merkityksillään. Ruusu on rakkauden symboli, mutta symbolin ja sen kohteen suhde ei luo minkäänlaista etäisyyttä samalla tavalla kuin ironia.

Sentimentaalikko ei pysty näkemään tilassaan mitään ironista, vaikka toistaakin kliseitä, jotka saattavat esimerkiksi liittyä johonkin ikäkauteen. Sentimentaalisuus on kaiken merkityksettömyyttä vastaan taistelemista ylikorostamisella ja tunteen paloon tuijottamalla. Täydellä liekillä palaessaan äärettömätkin tunteet kuitenkin ennen pitkää palavat loppuun. Kyynikko on pettynyt idealisti ja ironikko pettynyt sentimentaalikko.