Stuart Hall kirjoittaa identiteetistä ja jakaa sen kolmeen historialliseen vaiheeseen (tässä kirjassa, jota minulla ei ole, joten siteeraan ulkomuistista, pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia ). Ajallisuudestaan huolimatta ne menevät päällekkäin ja ovat kaikki nykyäänkin läsnä.
- Perinteinen identiteettikäsitys. Kukin syntyy tiettyyn asemaan, sukupuoleen, kansallisuuteen, ammattiin ja säätyyn ja siinä pysyy kuolemaansa asti. Ihminen on ydintään myöten sitä mitä on, aatelisilla virtaa suonissaan eri verta kuin maaorjilla, murjaanit ja muut pakanat ovat jossain puoli-ihmisen asemassa. Kaikilla on yhteiskunnassa se paikkansa, joka on syntymässä määrätty, eikä säädytön käytös ole sopivaa.
- Sosiaalinen identiteettikäsitys. Sosiologian nousun myötä 1800-luvulla huomattiin, että ihmisen ympäristö määrittää hänen identiteettinsä: katoliset ovat erilaisia kuin protestantit, kaupunkilaiset erilaisia kuin maalaiset, rikkaat erilaisia kuin köyhät, herrat erilaisia kuin orjat, eikä tämä johdu mistään syntymäominaisuudesta, vaan sosiaalisista ja yhteiskunnallisista rakenteista.
- Postmoderni identiteettikäsitys. Myöhäismodernissa yhteiskunnassa ympäristö muuttuu niin nopeasti, että sosiaaliset identiteetitkään eivät ole enää vakaita. Ja koska mikään ei ole synnynnäistä ja pysyvää, yksilö voi oikeastaan muuttaa omaa identiteettiään. Kukaan ei synny mihinkään pysyvään rotuun tai sukupuoleen. Jos identiteetit ovat riippuvaisia sosiaalisesta ympäristöstä ja yhteiskunnasta, niitä voi muokata muuttamalla yhteiskuntaa, ja toisin päin.
Tämä on sinänsä tuttua kaikille. Yleisesti perinteiseen identiteettikäsitykseen nojautuvia pidetään konservatiiveina, ellei jopa taantumuksellisina, ja käsitystä yleisesti vääränä, ainakin edistyksellisissä piireissä. Tällaisen identiteettikäsityksen jakavat esimerkiksi etnonationalistit, joita yleisesti pitävät rasisteina myös he itse. Ajatus pysyvästä identiteetistä on essentialismia, joka on paitsi faktuaalisesti, myös moraalisesti väärin. Asteikolla taantumuksellisuus–edistyksellisyys, jälkimmäiseen ryhmään itsensä identifioivat (sic) todennäköisesti jakavat postmodernin identiteettikäsityksen.
Otetaan kuitenkin muutama esimerkkitapaus:
- Nuori nainen identifioituu karjalaiseksi, koska hänen isovanhemmillaan karjalaistaustaa. Hän tatuoi itseensä perinteisiä karjalaisia kuvioita, opiskelee karjalan kieltä ja syyttää suomalaisia karjalaisten syrjinnästä. Toinen löytää isänpuoleiset saamelaisjuurensa.
- Seksuaalista identiteettiä ei voi muuttaa, ja ns. ”eheytyshoidot” ovat paitsi tehottomia, myös epäeettisiä.
- Ihmiset, jotka ovat syntyneet väärään sukupuoleen, jolloin fyysinen sukupuoli korjataan vastaamaan henkilön oikeata sukupuolta. Huolimatta siitä, että ”postmodernissa” konteksissa lainausmerkkejä käytetään silloin, kun kieli ei aivan tavoita sitä, mitä ”tarkoitetaan”, en käyttänyt lainausmerkkejä edellisessä virkkeessä, jotta ei tulisi kuvaa, että suhtautuisin ”ironisesti” trans-ihmisiin.
Esimerkkejä voisi luetella ad infinitum. Yhteistä niille kaikille on, että identiteetillä on jokin aito, pysyvä ydin. Vain ympäröivä sosiaalinen todellisuus ja ihmisen ulkoiset piirteet ja olosuhteet poikkeavat siitä, mitä henkilö ”todella” on sisimmään.
Ainakin vähemmistöidentiteetit ovat siinä määrin ”todellisia”, että yksilö voi löytää itsensä niistä vielä sukupolvien katkoksenkin jälkeen. Toisaalta sellaiset ihmiset, joiden mielestä nationalistinen kansakäsitys on keinotekoinen konstruktio, ja kansakunnat ”vain” kuviteltuja, ovat myös sitä mieltä, että vähemmistöillä, kuten esimerkiksi juuri saamelaisilla ja maahanmuuttajaryhmillä, on kuitenkin oikeus kulttuuriinsa, eikä tulisi mieleen väittää, ettei näiden ihmisten kokemus omasta identiteetistä olisi todellinen.
Jo vitsiksi muodostuneen hokeman mukaan ”sukupuolenkorjausleikkauksia pitäisi tehdä sosiologien eikä kirurgien, jos sukupuoli on sosiaalinen konstruktio”. Voi olla, että vitsi on siinä mielessä vanhentunut, että ajatus sukupuolesta pelkästään sosiaalisena konstruktiona ei ole enää päivän hokema — en ole varma mikä on ”virallinen” kanta. Jokinlainen essentialismi näyttäisi palaavan, kun viisari tekee koko kierroksen. Ihmisen sukupuoli ei riipu (sortavista) yhteiskunnallista rakenteista, eikä kehollisista piirteistä (jotka korjataan leikkauksella), vaan jonkinlaisesta aineettomasta ytimestä, joka on ainoa todellinen identiteetin lähde. Narratiivin ytimessä on ”löytäminen”, kun on löytänyt sisältään sen, mitä ”oikeasti” on, voi alkaa muokata kehoaan sen mukaiseksi pukeutumisella, tatuoinneilla, lävistyksillä tai leikkauksilla.
Näyttäisi siltä, että vaikka postmoderni identiteettikäsitys kuvaakin aikaamme parhaiten, on se joko ymmärretty väärin, tai sitten Hallin päivien jälkeen tilanne on muuttunut. Postmoderni ei tarkoita pysyvien identiteettien katoamista eikä identiteettien itsensä joustavuutta, vaan sen määrittelyn joustavuutta, miten voimme ilmaista pysyvää, synnynnäistä identiteettiämme.