Viimeaikaisten maailmanpoliittisten tapahtumien vuoksi olen selaillut Itä-Euroopan historiaa. Viktor Sebestyenin Revolution 1989 – The Fall of the Soviet Empire on viihdyttävä johdatus aiheeseen. Sunnuntaina tuli bingetettyä 6 osaa Netflixin sarjasta Kleo, joka faktojensa puolesta on korkeintaankin viitteellinen, mutta ihan viihdyttävä ja tarjoilee esteettisesti vahvaa neukkunostalgiaa.
Eräs pohdinnan aihe, johon usein tulee palattua, on oikeistolaisen (natsismi, fasismi jne) ja vasemmistolaisen (kommunismi, stalinismi, ”kansandemokratia”) autoritaaristen ideologioiden erot. Etenkin em. sarjaa katsoessa kohtaukset (jotka kenties oli rakennettu tarkoituksella), joissa lapsesta asti kasvatetaan Puoluetta sokeasti tottelevia ideologisia robotteja, jotka marssivat univormuissa ja toistelevat Puolueen propagandaa tulee miettineeksi, että eivätkö nämä ihmiset todellakaan nähneet yhtäläisyyksiä natsismiin, joka oli olevinaan heidän päävihollisensa?
Huolimatta historiallisista eroista ja aatteellisista nyansseista molemmat autoritarismin muodot muistuttivat ulkoisesti toisiaan. Anti-liberalismi, militarismi, suurten johtajien henkilökultti, totalitarismi ja niin edelleen, näitä tuskin tarvitsee kenellekään erikseen listata. Mutta mitkä ovat niiden erot, ja tällä tarkoitan sellaisia perustavanlaatuisia ontologisia eroja?
Slavoj Žižek usein kertoo samat vitsit luennoillaan ja hänen vastauksensa otsikon kysymykseen usein ilmaistaan kahdessa anekdootissa. Ensimmäisessä anekdootissa hän vertailee kuinka johtajat vastaanottavat aplodit: Hitler ja Mussolini patsastelevat leuka pystyssä, mutta kommunistijohtajat kuten Stalin yhtyvät aplodeihin. Toisessa anekdootissa Siperiaan tuomitut toisinajattelijat allekirjoittavat onnittelukirjeen Stalinin syntymäpäivän johdosta. Tällaista absurdia näytelmää ei esimerkiksi kansallissosialismissa olisi pidetty mahdollisena: juutalaiset ja muu ”epäkelpo aines” oli repäisty irti yhteiskuntaruumiista, eikä suuri johtaja heidän onnitteluitaan kaivannut.
Tällaisilla pienillä huomioilla Žižek hahmottelee totalitarismien syvällisiä eroja niiden mentaliteetissa ja eetoksessa. Itse olen miettinyt osin alussa mainitsemani tv-sarjan kaltaisten trooppien innoittamana valheen ja toden asemaa totalitarismin ytimessä. Jo Platonin ajoista tietty määrä valhetta on katsottu välttämättömäksi pitää totalitarismi pystyssä. Toinen vastakkainasettelu on hyvä vs. paha ja sen suhde valheeseen ja totuuteen.
Valheesta tulee vielä erottaa erehdys. Jos uskot siihen, mitä sanot (ja teet), kyseessä ei tarkalleen ottaen ole valhe, vaikka propositio olisikin epätosi. Toisin sanoen, jos naiivisti uskot propagandaan, et ole valehtelija, vaikkakin väärässä. Mutta miten syvälle naiivi usko meni ja uskoivatko johtajatkin omiin valheisiinsa? Yksinkertaistaen fasistisen totalitarismin ytimessä on ajatus oman kansan tai rodun ylivertaisuudesta ja kommunistisen totalitarismin ytimessä marxismi-leninismin oppi. Uskoivatko näiden asioiden keksijät omiin teorioihinsa?
Erilaiset rotuteoriat olivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa yleisesti hyväksyttyjä ja sen aikaisen tieteen omaksuman käsityksen mukaisia. Kansallisaate, joka itsessään oli hyvä asia ja keksittäessä suhteellisen liberaali liike, oli muuttunut kansallissovinismiksi ja kaikki Euroopan kansat pitivät itseään ylivertaisena. Natsien (ja Italian fasistien) ei siis tarvinnut keksiä mitään uutta, vain viedä jo ilmassa olevia aatteita äärimmäisyyksiin. Toki propaganda sisälsi suoranaisia valheita juutalaisten maailmanvalloituksesta ja Siionin pöytäkirjoista, mutta pohjimmiltaan kun natsit sanoivat sortavansa kaikkia ”heikompia rotuja”, eivät he siinä valehdelleet. Vaikka sodan jälkeen saksalaiset väittivät, etteivät tienneet juutalaisten joukkotuhosta, eivät juutalaisvainot mitenkään salassa tapahtuneet. Fasistit Saksassa ja Italiassa eivät väittäneet ajavansa demokratiaa, tasa-arvoa tai rauhaa, vaan vastustavansa niitä. Kaikissa kauheuksissaan natsit olivat sentään rehellisiä: SS-miesten lakissakin oli pääkallo, kuoleman symboli.
Vertailu kommunismiin on siinä määrin epäsuhtaista, että kommunistisen totalitarismin historia jatkui vielä Euroopassa vuoden 1945 jälkeen vuoteen 1989 (ja Euroopan ulkopuolella edelleen) ja kävi läpi erilaisia kausia. Neuvosto-Venäjän alkuvuodet olivat toisenlaiset kuin vakiintunut sosialismi Varsovan liiton ”kansandemokratioissa”. Mutta mikä oli tämän kaiken ytimessä? Samoin kuin rotuteorioita, monenlaisia utooppisia sosialismeja ja kommunismeja liikkui 1900-luvun alun aateilmapiirissä ja oikeastaan marxismi-leninismi oli vain yksi niistä, mutta joka pääsi vallalle Venäjän vallankumouksen kautta ja levisi ympäri Eurooppaa, etenkin toisen maailmansodan jälkeen Stalinin ”vapauttaessa” Itä-Euroopan. Se siis levisi ”miekkalähetyksen” kautta, mutta oli sankoin joukoin niitä, jotka aidosti uskoivat marxilais-leninistisen neuvostokommunismin olevan historian paras aate ja yhteiskuntajärjestelmä.
Itse Marx varmasti uskoi omiin teorioihinsa, mutta kun sata vuotta Kommunistisen manifestin julkaisun jälkeen katsoi Itä-Euroopan tilaa, saattoi havaita etteivät teoriat toimineet käytännössä, ainakaan sillä tavalla kuin niitä yritettiin Neuvostoliitossa ja kansandemokratioissa soveltaa. Samaan aikaan propaganda kertoi neuvostokansalaisten elävän maailman parhaassa valtiossa, vaikka kaikki näkivät, että kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Valtion budjetti hupeni sotavarusteluun, vaikka julistettiin rauhaa. Puhuttiin vapaudesta ja demokratiasta ja vangittiin toisinajattelijoita.
Moni onkin sanonut kommunismista, että ”teoria oli hyvä, mutta toteutus huono” (keskustelu siitä, oliko kyseessä ”oikea ja aito” sosialismi/kommunismi, on toisen postauksen aihe). Niin tai näin, systeemi pysyi pystyssä vain valheiden avulla. Äänestysprosentit ja vaalitulokset ilmoitettiin etukäteen, viisivuotiskauden huikeat talousluvut päätettiin puoluetoimistossa. Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa.
Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja aloitti talvisodan, asetti se heti sodan alkupäivinä Terijoelle vaihtoehtoisen hallituksen ja propagandansa mukaan tuli Suomeen vapauttajana ja olevansa liitossa Suomen ”hallituksen” kanssa vapauttamassa Suomea fasisteista. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan, väitti se Puolan rajavartijoiden provosoineen (samalla tavalla kuin Neuvostoliitto lavasti Mainilan laukaukset), mutta Saksan propagandassa hyökkäyksen motiivina ei väitetty olevan Puolan ”vapauttaminen” miltään. Saksa halusi ”elintilaa” idästä ja orjuuttaa slaavit ja liittää entiset Preussin alueet itseensä. Tämä oli propagandan viesti omille ja ulos päin. Natsien ideologia oli avoimen aggressiivista ja brutaalin väkivaltaista eikä edes yrittänyt esiintyä rauhantuojana.
Viikkoa ennen hyökkäystä Hitler piti puheen:
The object of the war is … physically to destroy the enemy. That is why I have prepared, for the moment only in the East, my ’Death’s Head’ formations with orders to kill without pity or mercy all men, women, and children of Polish descent or language. Only in this way can we obtain the living space we need. [Ks. esim. Wikipedia]
Neuvostojoukot ”vapauttivat” Itä-Euroopan, mutta kun Unkarissa vuonna 1956 pyydettiin ”vapauttajia” palaamaan kotiinsa, tankit tukahduttivat kansannousun, jota propagandassa kutsuttiin ”hitleriläiseksi vastavallankumoukseksi” ja jolta neuvostojoukot jälleen pelastivat Unkarin. Kuinka natsit olisivat propagandassaan asian esittäneet, jos heidän tuhatvuotiseksi kaavailema Kolmas valtakuntansa olisi selviytynyt sodasta voittajana ja olisi joutunut tukahduttamaan kansannousuja alistamillaan alueilla? Kenties kysymys on väärin asetettu, kenties natsit olisivat joutuneet muuttamaan propangandaansa sodan jälkeen. Luultavasti se olisi verhottu juutalaisten salajuoneksi, mutta propagandassa tuskin olisi painotettu kansallissosialistisen aatteen edistämistä, pikemminkin asenne olisi ollut avoimemmin ”me teemme tämän, koska voimme”. Sama koskee Prahaa vuonna 1968.
Natsismin ytimessä oleva rotuoppi oli virheellinen ja ristiriitainen, mutta ei ole syytä olettaa, etteivätkö sen kannattajat olisi uskoneet siihen ja pyrkineet toteuttamaan sen visiota väkivallalla ja julmuudella. Kommunismin ytimessä taas oli ajatus edistyksestä ja vapaudesta, mutta joka käytännössä ei toiminut, vaan jota täytyi ylläpitää väkivallalla, joka propagandassa verhottiiin joksikin muuksi. Natsismi ihannoi voimaa ja rivissä marssivia, sokeasti tottelevia kansalaisia. Kommunismi oli muodoltaan yksi yhteen sama, vaikka väitti olevansa muuta. Natsismi oli avoimesti ”paha”, mutta väitti pahuutta oikeudeksi. Kommunismi väitti olevansa ”hyvä”, mutta teki sen nimessä vääryyttä.
Olen tähän mennessä käyttänyt imperfektiä, koska olen halunnut puhua edellä mainituista ideologioista niiden historiallisissa muodoissa. Tämä perustavanlaatuinen ero pätee silti edelleen.
Jos puhutaan äärioikeistolaisista ja vasemmistolaisista (siis aidosti ääriliikkeistä, vaikka natsismiksi ja kommunismiksi kutsutaan nykyään kirjaimellisesti kaikkea), erot kannattajien eetoksessa ja lähtökohdissa ovat merkittäviä. Ääriliikkeisiin hurahtavat ja hakaristejä ja sirppejä ja vasaroita sillankaiteisiin tuhristavat enimmäkseen nuoret, mutta minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, ja säväreitä extremismistä hakevat monet vanhemmatkin höyrypäät.
Äärivasemmistolaisia määrittää voimakkaimmin naiivius. On varmasti totta, että äärivasemmistolaiset vilpittömästi kannattavat vapautta, tasa-arvoa ja kansojen veljeyttä, ja vievät sen ääripäähän kyllästyttyään liberaalin demokratian maltillisuuteen ja heiluttelevat punalippuja Che Guevara -paita päällä ja rastat solmussa ja siteeraavat Leniniä ymmärtämättä ehkä historiaa tai sitten aktiivisesti unohtaen millaisiin tekoihin kommunismin nimissä on syyllistytty. Jos tämä liittyy ikäkauteen, on se korkeintaan harmitonta ja koomista. Kovin pitkään tämä kausi ei voi jatkua siksikään, että se perustuu itsepetokseen ja jatkuviin valheisiin. Tyyppiesimerkki onkin miedoista huumeista kiinnostunut ikiopiskelija, joka harjoittaa ihan kaikkea aktivismia, johon haluaa saada vähän rankkuutta mukaan.
Äärioikeistolaista hakaristin riipustajaa taas kiehtoo pahuus. Hän on edellistä vieläkin perusteellisemmin kyllästynyt liberaaliin demokratiaan ja hän saa kiksejä siihen liittyvän nihilismin ja brutaaliuden voimasta. Tyyppiesimerkki tällaisesta on vähän liikaa aikaa verkossa viettävä elämäänsä turhautunut nuori mies, joka viehättynyt kaikenlaista ”pahasta”.
Jossain vaiheessa verkon libertaaripiireissä kaikenlainen rasismi/fasismi/sadismi tuntui saavan kannatusta (disclaimer 1: libertarismi on siinä määrin monitahoinen liike sekin, jolla ei nykyään tarkoiteta 1700-luvun ranskalaisia elostelijoita, vaan anarko-liberalismia lähellä olevia oikeistolaisia piirejä, joita en tässä kaikkia aio leimata, mikä mainittakoon ennen kuin joku asiasta kommentoi). Ihmisiin, joihin libertarismin moraalinen egoismi ja itsekkyyden oikeutus, yleinen antivasemmistolaisuus ja köyhien ja heikkojen halveksunta vetosivat, tuntui vetoavan myös natsismin nihilismi ja brutaali voima, tai sitten puhtaasti se, että molemmat ovat vahvasti valtavirran pehmeitä arvoja vastaan. Se ei tunnu lainkaan haittaavan, että libertarismi ja autoritarismi ovat ristiriidassa, kunhan ollaan ”kommunismia” vastaan. Aika moni libertaari, ellei jopa ”klassiseksi liberaaliksi” itseään kutsuva verkon uhoaja on muun muassa rasisti ja vastustaa seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia.
Samalla tapaa black metal -piireissä (disclamer 2, tiedätte kyllä) on aina flirttailtu ”pahuuden” kanssa ja välillä palvottu vähän saatanaakin. Tähän pahuuden palettiin natsismi tuntuu sopivan, vaikka kenties 1930-luvun kirkasotsainen hitler-nuori olisi tuskin äärimetallin estetiikkaa ymmärtänyt, vaan pitänyt sitä osoituksena henkisestä rappiosta.
Näin siis Suomessa. Siksi en ole suomalaisista ääriryhmistä huolissani. Vasemmistolaiset ryhmät saavat kenties jonkun cancel-kampanjan aikaiseksi siitä, että suomen kielessä ei ole tarpeeksi pronomineja, joiden väärinkäyttöä vastaan voisi taistella. Oikeistolaiset pahimmillaan häiriköivät Pride-kulkuetta. Toimivassa demokrastiassa ääriliikeet pysyvät ääriliikkeinä ja siksi marginaalissa.
Maailmalla ääriajattelu sen sijaan on saanut vaarallisen paljon jalansijaa. Esimerkiksi Venäjän toimet Ukrainassa eivät perustu mihinkään sen kummempaan oikeutukseen kuin brutaaliin voimankäyttöön. Niin sanottu ”putinismi” ei ole mikään oikea aate, jolla olisi jonkilainen sisältö tai visio. Vaikka sen tarkoitus on palauttaa neuvostoimperiumi, ainakin osittain, ei se tee sitä minkään aatteen tai edistyksen nimissä. Vaikka venäläisessä propagandassa on väitetty, että ”erikoisoperaatio” olisi suunnattu ”natseja” vastaan, on kaikille selvää, että ”natseilla” tarkoitetaan liberaalia länsimaista demokratiaa, jonka pelätään saavan Ukrainassa jalansijaa. Venäläisessä propagandassa hekumoidaan avoimesti Ukrainan ja sen väestön tuhoamisella. Samalla tavalla kuin natsi-Saksan brutaali voimankäyttö, myös Venäjän agressiivinen toiminta on löytänyt länsimaissa fanittajansa, mutta kuinka kauan siihen uskotaan nykyisen sotamenestyksen myötä — ilman neuvostotyylistä valepropagandaa – jää nähtäväksi.
EDIT, JÄLKISANAT: tätä kirjoitettaessa Mihail Gorbatšov on kuollut. Joskus fiktiivisissä kirjoissa päähenkilöt kuolevat kesken tarinan, mutta näköjään näin voi käydä myös tietokirjojen henkiöille. Helsingin sanomien muistokirjoituksessa kerrotaan, että Gorbatšovia ei arvosteta nyky-Venäjällä. Lännessä häntä arvostetaan siitä, että hän lopetti kylmän sodan ilman kolmatta maailmansotaa, mutta samalla ajoi alas Neuvostoliiton imperiumin. Mikä kertoo aika paljon tiettyjen tahojen arvoista.
EDIT2: Ville Hytönen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä osittain samoista teemoista.