Kategoria: filosofointi

Vieraat maailmat ja universaali evoluutio

Tämän bloggauksen lähtöpontimena on Netflixin uusi dokumenttisarja ”Alien worlds”, joka visioi animaation keinoin millaista voisi elämä olla avaruudessa ns. eksoplaneetoilla. Jälleen kyseessä aihe, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, joten tämä ei ole varsinaisesti sarjan arvostelu, mutta koska kyseinen sarja toimii hyvänä esimerkkinä, sidon tämän aiheen siihen. Itsessään sarja on mielenkiintoinen ja viihdyttävä, pikemminkin ”infotainmentia” kuin dokumentti perinteisessä mielessä. Tiedettä on mukana sen verran, että sitä päästään popularisoimaan ja uudenaikaisen luontodokkarin kaikki keinot ovat käytössä ja jopa ylitetään, kun epäiltävästi psykedeelejä nauttineet animaattorit pääsevät vauhtiin. (Esimerkiksi Ylen astrobiologiasarja on toki kovempaa tiedettä, mutta paljon tylsempi.)

Kritiikin kohteena on tässä se sarjan premissi, että evoluutio on kaikkialla maailmankaikkeudessa elämää synnyttävä voima. Tai pikemminkin sellainen yleinen ajattelutapa, josta kyseinen sarja tarjoaa hyvän esimerkin.

Itselläni on henkilökohtaista historiaa aiheesta sitä kautta, että jouduin nuorena tekemisiin ns. älykkään suunnittelun ja kreationismin kanssa. Ei mennä tässä siihen sen pidemmälle, mutta tällä hetkellä olen kohtalaisen vakaumuksellinen ateisti, jopa siinä määrin, että haluan kyseenalaistaa kaikki ”teismin” muodot metafysiikassa, myös sellaiset jotka korvaavat persoonallisen (kristillisen) jumaluuden jollain abstraktilla voimalla. Monille evoluutioteoria edustaa sitä perustetta, joka kampeaa jumalan jalustaltaan osoittamalla, ettei maailmaa ole luotu (kuudessa päivässä tai useammassa), vaan että kaikki on syntynyt ”sattumalta”. Myös kreationistit ovat ottaneet evoluutioteorian päävihollisekseen väittämällä, että maailmankaikkeus ja elämä ovat niin kompleksisia ilmiöitä ja silti toimivat niin tarkoituksenmukaisesti, että ne eivät ole voineet syntyä sattumalta, vaan joku on ne suunnitellut. Tähän ateisti vastaa, ettei ole mitään suunnittelijajumalaa, vaan että maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä ja elämän syntyä ja kehitystä säätelee abstrakti elämää luova voima, nimeltä ”evoluutio”. Kun kreationisti kysyy, mistä elämän moninaiset muodot ovat peräisin, ateisti vastaa ”evoluutio on ne luonut”. Evoluution tulosta ovat myös ihminen ja hänen tietoisuutensa. Evoluutiolla on suunta ylöspäin ja eteenpäin, kohti kehittyneempiä ja monimutkaisempia organismeja. Kuten vuoden 1979 Star Trekissä, Voyager-avaruusluotainkin saavuttaa tietoisuuden, kun sille vain annetaan tarpeeksi aikaa. Koneiden tietoisuutta pidetään uhkana: kun niille annetaan tarpeeksi laskentatehoa, niiden piirilevyihin pulpahtaa tietoisuus itsestään, koska evoluutio. Evoluutiolla jotkut selittävät myös moraalia, äärimuotonaan sosiaalidarwinismi.

Alien worlds -dokumenteissa evoluution oletetaan olevan kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttava voima, joka seuraa samoja periaatteita muilla planeetoilla kuin maan päälläkin. Jokaisen osan alkuinsertissä listataan kolme periaatetta, jotka ovat elämälle universaaleja kaikkialla: ravinnonhankinta, lisääntyminen ja kehittyminen. Näistä ongelmallisin on viimeinen: mikä on piirtänyt suuntaviivat kehitykselle?

Ongelma on siis siinä, että jos ateisti uskoo kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttavaan, elämää luovaan abstraktiin voimaan, jolla on suunnitelma ja päämäärä ja jonka eettisiä periaatteita ihmisten tulee noudattaa, niin eikö kyseessä ole ihan perinteinen jumalusko (”sounds like a religion with extra steps”), ainakin jonkinlaisessa aristoteelisenä light-versiona, ”ensimmäisenä liikuttajana”? Jos vieläpä ihmisten (ja koneiden) tietoisuus on peräisin evoluutiosta, joka kehittää lajeja kohti jotain ideaalia, miten tietoisuus voi olla peräisin joltain joka ei ole tietoinen? Mikä on se ideaali, jota kohti kehitymme ja mikä on se suunnitelma, jota noudattaen niin tapahtuu?

Väitetään, että uskonto on syntynyt myös evoluution tuloksena vastaamaan tiettyjä tarpeita. Jos jätetään evoluutio tästä kohtaa pois, voidaan silti melko suurella varmuudella sanoa, että uskonto, tai tässä tapauksessa teismi on ihmiselle tyypillinen tapa hahmottaa maailmaa. Pyrimme näkemään järjestelmällisyyttä ja suunnitelmallisuutta sielläkin missä niitä ei välttämättä ole, personoimaan ja näkemään ympäristömme antropomorfisena. Nämä tavat ovat meille niin ominaisia, että ateistinkin voi olla niistä vaikea irtautua. Arkikielessä myrsky ”raivoaa”, vaikka sillä tuskin sen kummallisempia tunteita kuin ”hellivällä” auringonlämmölläkään. Samoin ateistitkin puhuvat evoluutiosta kuin tietoisesta, suunnitelmallisesta voimasta.

Edellä käytin tarkoituksella termiä ”evoluutio”, koska se tulee myös sarjassa esiin ja se on myös se olkinukke, jota vastaan kreationistit hyökkäävät. Ensimmäinen askel voisi olla sen korvaaminen esimerkiksi luonnonvalinnan käsitteellä: lajit sopeutuvat ympäristöönsä ja muuntuvat sen seurauksena siten, että syntyy uusia lajeja. Tämä on (lähes) eittämätön tieteellinen tosiasia. Sen sijaan on vaarallista puhua ”kehityksestä”, koska silloin tulee olettaa jokin ideaali, jota kohti kehitytään, ikään kuin jossain olisi elämän pohjapiirros valmiina. Tällaista maailmankuvaa kutsutaan teleologiseksi (ja sekin palautuu Aristoteleeseen): oletetaan että maailmalla on jokin päämäärä ja tarkoitus. Ihmiselle onkin vaikea hahmottaa maailmaa, jossa ei olisi merkityksiä, elämää jolla ei olisi mitään tarkoitusta (Aristoteles onkin kenties paras esimerkki ”terveen järjen filosofista”). Vaatii kuitenkin suunnatonta uskonhyppäystä todella antaa maailmankaikkeudelle jokin suunnitelma, jota noudattaen se kehittyy. Youtubessa oli oiva seminaari naturalismista (siis naturalismista metafysiikassa, ei nakuleireistä), mutta jostain syystä en löydä sitä enää.

Sarjassa kuitenkin ”evoluutio” näyttää toimivan vierailla planeetoilla hyvin samalla tavalla kuin maan päällä. Jos kuitenkin evoluution moottorina on ”sattuma”, voi se ottaa minkä suunnan tahansa. Ei ole mitenkään sanottua esimerkiksi, että vierailla elämänmuodoilla olisi dna:ta soluissaan (tai edes soluja). Ikään kuin aminohappojen kemialliset ominaisuudet synnyttäisivät elämää, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Sen vielä ymmärrän, että happi- ja vetyatomien ominaisuudet ovat sellaiset, että oikeissa olosuhteissa ne yhdistyvät ja syntyy vettä (ja vielä oikeammissa olosuhteissa iso räjähdys), mutta onko hiili-, vety- ja typpiatomeilla sellainen ominaisuus, että ajan kanssa ne muodostavat dna-ketjuja, alkavat taistella selviytymisestään, kehittyä kohti tietoisuutta jne.? Eroja on vain sopeutumisessa ympäristöön, mutta suunta on joka tapauksessa selvä. Miten tällaista suuntaa voi olla ilman suunnitelmaa ja miten usko tällaiseen suunnitelmaan eroaa uskosta jumalan luomissuunnitelmaan?

Elämästä maailmankaikkeudesta puhuttaessa keskustelu alkaa yleensä väitteellä, että maailmankaikkeus on niin suuri, että ”onhan siellä pakko olla elämää” (”eiii välttämättä”, sanoisi sketsihahmo: se on kenties mahdollista, mutta ei välttämätöntä). Sarjakin alkaa muistutuksella, että maailmankaikkeudessa on ”triljoonia” planeettoja. (Ei ihmekään, että joitain lukuja kutsutaan ”tähtitieteellisiksi”.)

Miten väite ”maailmankaikkeus on niin suuri, että siellä on pakko olla elämää” eroaa siitä väitteestä, jonka kreationistit ovat omaksuneet: ”elämä on niin monimutkainen ilmiö, että jokin tietoinen järki on sen suunnitellut”? Jos jos mitään suunnitelmaa ja suunnittelijaa ei ole (kuten ateisteiksi itseään väittävät sanovat), miksi monella ateistillakin suunnitelma ja suunnittelija tekevät paluun siinä miten ”evoluution” kulkuun maailmankaikkeudessa suhtaudutaan?

Toinen premissi on, että ajan kuluessa organismit ”kehittyvät” itsessään, tarvitsee vain antaa tarpeeksi aikaa. Mutta miksi elämä koskisi vain hiilipohjaisia organismeja? Onhan joku galaksikin vanha, miksei se ole ”elävä”? Tai olisiko niin, että tulisi radikaalisti irroittautua ihmisnäkökulmasta ja kysyä mitä varsinaisesti tarkoitamme ”elämällä”?

Alien Words-sarjan viimeisessä jaksossa esitellään teknologiaa käyttää kehittynyt ulkoavaruuden sivilisaatio. Vaikka sarjassa kyseiset olennot ovat kennoihin pakattuja kehottomia aivoja, älykkäästä elämästä maailmankaikkeudessa puhuttaessa ajattelemme ufoilla lentäviä humanoideja. Itsessään sana ”humanoidi” tarkoittaa ihmisen kaltaista, ja mielikuvissamme (ja populaarikulttuurissa) ne ovatkin pieniä vihreitä miehiä, joilla on kaksi kättä, kaksi jalkaa, kaksi silmää ja niin edelleen (aika usein myös kaksi sukupuolta). Avaruusolennot puhuvat jotain kieltä ja käyttävät teknologiaa. Tämä on laajennettu versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa jumala luo ihmisen kaltaisekseen (tai ihminen luo jumalan kaltaisekseen), ja siksi myös vieraiden planeettojen ”ihmiset” ovat jumalan kaltaisia, siis meidän kaltaisiamme.

Evoluution kruunu on siis älykäs elämä sellaisena, kuin se ihmisissä ilmenee. Sellaiset asiat kuten ”älykkyys” ja ”tietoisuus” ovat kuitenkin evoluution kannalta melkoisia oikkuja. Evoluutio silloin, kun se käsitetään vain luonnonvalintana ja ympäristöön sopeutumisena, ei itsessään pyri luomaan kehittyneitä, älykkäitä ja tietoisia olentoja. Älykkyys on evoluution kannalta relevanttia vain, jos se auttaa lajin sopeutumista ympäristöönsä. Tältä kannalta on epäselvää myös se, miten ihmisen tietoisuus on syntynyt: mitä etua olemassaolon tiedostamisella on luonnonvalinnan kannalta? Onko sillä merkitystä samalla tavalla myös vierailla planeetoilla?

Uskonnon ytimessä on ”ihme, joka pitää uskoa”, mutta mitä pidemmälle pohdimme maailmankaikkeutta, sitä ihmeellisemmältä se itsessään alkaa tuntua ilman uskontoakin: uskonto tuntuu vain rajaavan tulkintamahdollisuuksia ja selittävän ihmeen pois jumalan suunnitelmalla. Koska ihmisen ajatusmaailma on rajoittunut rajoittunut toistamaan tiettyjä muotoja, ateistikin perustaa ajattelunsa samoihin peruspalikoihin kuin uskova. Vasta kun maailmankaikkeutta ja elämää tarkastelee ilman selittävää tekijää kuten ”jumala” tai ”evoluutio”, alkaa se todella vaikuttaa ihmeelliseltä ja selittämättömältä.

Kun puhutaan tieteen diskurssilla, tulee jumala sulkea pois selitysvalikoimasta, eli olla ateisti. Ollakseen ateisti, tulee uskoa paitsi evoluutioon, myös siihen, että mikään ei ohjaa evoluutiota (juuri siksi en pidä sanasta ”evoluutio”, joka viittaa siihen että sillä on jokin suunta, ja pysyäkseen jossain suunnassa sillä tulee olla ohjaaja). Tämä on kuitenkin ihmisen intuition vastaista ja niissä evoluutioon liittyvissä puhetavoissa paljastuu, kuinka ateistikin (tai tieteen auktoriteetilla puhuva) uskoo evoluution olevan jokin universaalin järjen ohjaama prosessi.

Tässäkin sarjassa lainataan Arthur C. Clarkea: ”Two possibilities exist: either we are alone in the Universe or we are not. Both are equally terrifying”. Tämän voi kääntää myös muotoon: jos hiilipohjaista elämää tai jopa ihmisen kaltaisia olentoja myös muualla maailmankaikkeudessa, todistaako se uskonnon todeksi vai vääräksi? Kumpi on suurempi ihme: elämän löytyminen muilta planeetoilta vai jumalan löytyminen?

Lisää Havelista

Havelin poliittinen analyysi jäi jonkin verran kesken, joten jatkan sitä tässä. Jos aikaisemmassa tekstissä oltiin kallellaan vasemmalle, nyt reivataan kurssia vähän enemmän tyyrpuurin puolelle.

Havel kirjoittaa:

Markkinatalous on minulle jotain yhtä luonnollista kuin ilma; onhan se kuitenkin talousjärjestelmä, jota ihmiset ovat testanneet satojen (ellei jopa tuhansien) vuosien ajan ja joka on todettu käytännössä toimivaksi. Se on järjestelmä, joka vastaa parhaiten ihmisten luontaista käyttäytymistä. Tästä syystä en koe sen sisältävän minulle minkäänlaista maailmankatsomusta, filosofiaa tai ideologiaa.

Itsekin kannatan markkinataloutta, sikäli kun sitä ajatellaan tiukasti keskusjohtoisen suunnitelmatalouden vastakohtana. Ensinnäkin moraalisesta syystä: olen liberaali, eikä mielestäni taloudellista liberalismia voi erottaa muusta liberalismista; ihmisellä tulee oikeus ja vapaus omistaa, harjoittaa ammattia ja nauttia työnsä hedelmistä, niin kauan kuin liberalismin kultaisen säännön mukaan hänen vapautensa eivät riko muiden vapauksia (valitettavasti käytännön kapitalismissa näin usein käy, mutta siitä enemmän toisaalla). Toiseksi käytännön syistä: maailma on niin monimutkainen, että viisainkaan keskuskomitea ei kykene hallitsemaan kaikkea, ja siksi on järkevintä, että jokaisella on maksimaalinen vapaus hoitaa omaa tonttiaan omaksi parhaakseen.

Sen sijaan ajatus, että markkinatalous olisi jotenkin ”luonnollinen” järjestelmä, on outo. Missä puussa raha kasvaa? Käyvätkö karhut ja jänikset keskenään valuuttakauppaa? Onko velka luonnonlaki? Jonkin asian käsittäminen ”luonnolliseksi” on nimenomaan ideologista ja sen väittäminen, että jokin asia on ”vapaa ideologiasta” on oikeistoliberaalien silmänkääntötemppu. Talouden lait eivät ole luonnonlakeja, vaan jokainen talousjärjestelmä on ihmisen keksintö. Samoin ideologiat ovat siitä hankalia, että ne tuppaavat tulemaan aina meidän ja maailman väliin, ja olen vähän skeptinen sen suhteen, voiko ”maailmaa itsessään” nähdä jotenkin ”ideologioista vapaana” ylipäätään.

Luultavasti koko teksti on alunperin ajateltu yksityistämispolitiikan puolustamiseksi, sillä Havel oli mukana yksityistämässä Tsekkoslovakian kansallisomaisuutta. Itsehän kannatan vahvaa valtio-omistajuutta, mutta edelliseen kirjoitukseen viitaten, olen valmis muuttamaan käsityksiäni. Olisikin kiinnostavaa lukea kattava selvitys entisten sosialistimaiden kansallisomaisuuden yksityistämisestä. On selvää, että suunnitelmataloudesta yksityisyrittäjyyteen oli mahdotonta siirtyä purkamatta valtion monopoleja ja osin on jälkiviisastelua puuttua joihinkin yksittäisiin epäonnistumisiin, mutta haluaisin lukea kattavan esityksen aiheesta. Joku Naomi Klein kirjoitti Venäjän kansallisomaisuuden uusjaosta Tuhokapitalismi-kirjassaan, mutta kirja oli vähän yksipuolinen ja sensaatiohakuinen.

Asia ei ole merkitystä vailla Suomenkaan suhteen, sillä samoihin aikoihin täälläkin yksityistettiin valtion omaisuutta, joskaan muutos ei ollut aivan yhtä jyrkkä. Tänään HS kirjoittaakin valtion omaisuudesta otsikolla ”Jokainen suomalainen on pörssikapitalisti” (vaikka olen melko varma, että valtio-omistajuus on nimenomaan pörssikapitalismin vastakohta). Jutun mukaan valtio saa osinkoina tänä vuonna yli miljardi euroa. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen osinkopotti olisi, jos alunperin sellaiset valtion kruununjalokivet kuten Neste ja Valmet olisivat edelleen valtion omistuksessa. Kaikkihan tietävät kuinka rikkaat valittavat että verot vievät heidät kaikki rahansa, vaika tosiasiassahan kaikkein rikkaimmat maksavat suhteessa vähämmän veroja (koska voivat tuloveron sijaan maksaa vain pääomaveroa tai kikkailulla välttää verojen maksun kokonaan) ja toisekseen suuri potti valtion tuloista tulee myös valtion omistamien yritysten osingoista. Olisi kiinnostava saada tästäkin puolueeton selvitys, eikä vain pitää yksityistämistä automaatisesti autuaaksi tekevänä.

Vaarana on siis, että jos jotain aletaan pitää ”luonnollisena” ja ”vailla ideologiaa”, tehdään huonoja päätöksiä ilman tarkempia perusteluita.

Moraalisten valintojen abstraktisuus

Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin edelliseen kirjoitukseen rokotevastaisuudesta liittyen se tuntuu ajankohtaisemmalta, joten julkaisen sen keskeneräisenäkin. Ja sitä paitsi tämähän on blogi, eikä mikään esseekokoelma.

Aikaisempaa kirjoitusta jatkaen: olen ollut aina pasifisti, joskin vuosien varrella myös enemmän realisti: siinä missä kutsuntaikäisenä olin ehdottomasti aseistakieltäytyjä, nykyisin tiedotan että Suomen armeija on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa Venäjän armeija; tai sitten olen vain ikääntyessäni kyynistynyt, enkä usko yksittäisten kieltäytyjien merkitykseen. Aseistakieltäyminen meni niin pitkälle, että olin valmis menemään totaalina vankilaan. Tämä lähinnä osoittaakseni, että kyseessä oli moraalinen valinta, eikä vain yritys päästä helpommalla esimerkiksi sivarissa (joka tosin olisi ollut pituudeltaan kaksinkertainen). Helpoin vaihtoehto kuitenkin toteutui siinä, kun sain vapautuksen ”rauhan aikana” terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Ehkä jälkeenpäin vankila olisi ollut minulle rankempi kokemus kuin mitä naiivina 16-vuotiaana olisin osannut arvioida.

Mikä tämän esimerkin pointti sitten oli? Minulla oli edessäni valinta: armeija tai siitä kieltäytyminen (sivari/totaali). Lopulta lääkärintodistuksen saatuani minun ei tarvinnut tehdä mitään varsinaista valintaa. Siinä missä lukioikäisenä olin palavasieluinen rauhanjulistaja, luin sodanvastaisia kirjoja (Remarque, Vonnegut, Huovinen) ja olin melkein uskoni marttyyri, en enää sen jälkeen ole liiemmin ajatellut asiaa. Ne, jotka kävivät armeijan, kertoivat armeijajuttuja. Joku tyttö lukiossa ilmoitti, ettei koskaan voisi antaa jätkälle, joka ei ole käynyt armeijaa. Joku uhosi ja homotteli. Viimeiseen 20 vuoteen asia ei ole koskettenut minua lainkaan, vastakohtana sille miten tuo asia tuntui keskeiseltä identiteetinrakennuspalikalta omana aikanaan.

Silti, koskaan sen enempää uhoajat, armeijajuttujen kertojat kuin minä aseistakieltäytyjäkään emme uskoneet sodan syttyvän elinaikanamme. Vuosikymmenet ovat kuluneet, eikä sotaa ei ole syttynyt Venäjän sen paremmin kuin muunkaan naapurin kanssa. Me 80-luvulla syntyneet muistamme vielä Neuvostoliiton olemassaolon ja meille liikuntatunnilla alasteelta asti opetettiin hiihtämistä, että sitten armeijassakin pärjää, mutta kenties nykypäivänä uuden talvisodan uhka on vähentynyt entisestään. Ensimmäinen puolikas elämääni on ollut rauhan aikaa ja uskoisin että tulee toinenkin olemaan. Nyt jo ikänikin puolesta olen siirtynyt johonkin nostoväen n:nteen luokkaan, joka kriisin hetkellä varmaan laitettaisiin korkeintaan pomminraunioita haravoimaan.

Valinta aseistakieltäytymisen ja aseellisen puolustuksen välillä on siis teoreettinen, abstrakti, hyvin kaukainen. Se on arvokysymys. Tai omantunnonkysymys. Vuodesta toiseen kyselyissä maanpuolustustahto on korkea:tällä hetkellä 68% suomalaisista olisi valmis tarttumaan aseeseen maata puolustaakseen, vaikka tulos vaikuttaisi epävarmalta. Ja ehkä olisikin. Silti gallupissa vastaaminen ei edellytä alistumista sodanaikaisiin epämukavuuksiin tai kuolemista kranaatinsirpale sisuskaluissa. Sodan syttyessä keneltäkään ei joka tapauksessa kysyttäisi, vaan asevelvolliset kutsuttaisiin palvelukseen. Olisiko (meillä) aseistakieltäytyjillä silloin kanttia tehdä ns. arndtpekuriset? Sekä maanpuolustus että aseistakieltäytyminen rauhan oloissa ovat todellisuudsta erkaantuneita abstrakteja kysymyksiä. Niin kauan kuin todellista valintaa ei ole pakko tehdä eikä antautua epämukavuuksiin valintansa vuoksi, on puhe vain puhetta.

Samalla tavalla joku ilmastonmuutos on vielä tässä vaiheessa teoreettinen ja hyvin abstrakti ongelma. Siinä missä aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta kuoleminen konkretisoituvat vasta todellisen aseellisen konfliktin aikana, voimme olla tällä hetkellä välittämättä ilmastonmuutoksesta, koska niin hidas muutos ei vielä näy (lukuunottamatta ehkä tänä vuonna Etelä-Suomessa väliin jäänyttä talvea, joka vielä varmasti menee tilastollisen heiton piikkiin).

Toimimme maailmassa samalla aivokapasiteetilla kuin metsästäjä-keräilijät 50 000 vuotta sitten. Yritämme ratkoa globaaleja ongelmia ratkaisumalleilla, jotka ovat evoluution myötä mitoitettu vastaamaan muutaman kymmenen yksilön laumojen sisäisiin konflikteihin ja akuuttiin ravinnonhankintaan. Vaikka samaan kykymme abstraktiin ajatteluun on myös kehittynyt, mistä osoituksena nimenomaan ongelmien itsensä abstraktisoituminen, menemme silti konkretia edellä. Puolen asteen vuosittainen nousu nyt vain ei tunnu sillä tavalla akuutilta uhalta, johon hermostomme on kehittynyt vastaamaan. Toki tuntemattoman pelko meissä monissa aiheuttaa epämääräistä ahdistusta, mutta vain hyvin harvalla se konkretisoituu teoiksi. Ihmisen kyky kuvitella on eläinmaailmassa ainutlaatuinen: kykenemme tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, joista olemme vain kuulleet uutisissa, empatiaa toisia lajeja kohtaan, empatiaa jopa fiktiivisiä hahmoja kohtaan. Kykenemme huolestumaan kuvitteellisista asioista tai asioista, jotka ovat vasta tulevaisuudessa. Silti: ajatukset, ahdistukset, huoli, puheet, arvot ja aatteet ovat pelkkää kärpästen surinaa, koska mitään konreettista ei kukaan ole tekemässä.

Maailma on niin monimutkainen, että yksittäisellä ihmisellä ei ole juuri minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää sodan ja rauhan maailmanpolitikkaa kokonaisuutena tai globaalia ilmastoa perhosefekteineen. Ainoa tapa valita moraalisesti oikea toiminta on vetoaminen elämäntapaan, ”arvoihin” tai hyveisiin. Olin nuorena sitä mieltä, että tappaminen on väärin, mutta mitä merkitystä sillä oli, kun minun ei koskaan tarvinnut olla sen valinnan edessä? Sota-aikana olisin voinut joutua valitsemaan, ja valinnut kahdesta väärästä toisen. Ilmastonmuutosta vakavana ongelmana pitää Ylen kyselyn mukaan 89% suomalaisista vuonna 2018. Vuonna 2020 saman kyselyn kysymyksenasettelu oli toinen ja vain 1% oli sitä mieltä, että ilmastonmuutosta ei tarvitse hillitä. Toisaalta lähes puolet, eli 47% ei aio muuttaa elintapojaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samansuuntaisia tuloksia oli MT:n kyselyssä viime joulukuulta, jolloin 40% ilmoitti, ettei aio muuttaa elintapojaan. Tämä lisäksi osoittamatta jää, miten tuo 53% aidosti aikoo muuttaa elintapojaan. Aitoa valintaa ei tarvitse tehdä, mutta kyselytutkimuksiin vastataan puoluekannan mukaan. Viime vuonna kohistiin siitä, kuinka Vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne lentää ympäri maailmaa, vaikka vastustaa / on vastustavinaan ilmastonmuutosta. Tietenkin Harjanne on puolustuspuheessaan oikeassa siinä, että ongelmia pitää ratkaista rakenteiden tasolla, ei syyllistämällä yksittäisiä ihmisiä, mutta tässä juuri on asian ydin: henkilökohtaisella tasolla ilmastonmuutos ei tunnu ongelmalta, vaan arvovalinnalta. Kun tulvavesi nousee kotona puolisääreen, alkavat hihat heilua, mutta vielä tässä vaiheessa kyse on vain huonosta omastatunnosta, johon paras lääke on maksaa marginaalista ”ilmastoveroa” lentämisestä ja lahjoittaa jokaisesta mokkalattesta sentti sademetsien suojeluun. Kapitalismi on siitä ihana asia, että se kyllä muuntautuu vastaamaan uusia kulutusihanteita.

Nyt pandemian aikana kasvomaski on ennen kaikkea kannanotto; varsinaista suojaa se antaa melko vähän. Toisaalta mitään haittaakaan siitä ei ole, mutta silti se on maailmassa noussut joidenkin silmissä kansalaisoikeuksien romuttamisen symboliksi. Henkilökohtaisesti tunnen vain yhden henkilön, jolla oli varmistettu covid19-tartunta ja hänkin sairasti sen hyvin lievänä. Uskon, että kokemukseni vastaa aika hyvin keskivertosuomalaisen kokemusta pandemiasta. Kovin konkreettiselta uhka ei vaikuta. Helsingin sanomien kotisivun kuolonlaskuri näytti alkujaan melko uhkaavalta, mutta nyttemmin siihenkin on turtunut. Pandemiasta ja sen torjunnasta kinastellaan verkon keskustelupalstoilla ja somen kommenttikentissä: harvalla on mitään konkreettista tuntumaa asiaan, mutta mielipiteitä sitäkin enemmän. Mielipide muodostetaan omasta horisontista käsin ja muodostuu pikemminkin keskustelun itsensä ehdoilla kuin itse asiasta. Keskusteluun osallistuja saa mielihyvää keksiessään asiaan kriittisen tulokulman ja mielenrauhaa asettaessaan uhkaavan asian hallittaviin uomiin. Salaliittoteoreetikko tietää olevansa muita fiksumpi kyseenalaistaessaan ”valtamedian” ja ”eliitin” totuudet. Siitä, kumpi on todennäköisempi uhka: virus vai rokotteen sivuvaikutukset, monilla on mielipide, joka perustuu omaan odotushorisonttin, temperamenttiin ja tunteeseen siitä, että muodostettu mielipide sopii osaksi valmiiksi mietittyä maailmankuvaa. Tätä tukemaan löytyy netistä aina joku linkki, jota voi halutessaan postata uskottavuutta antamaan.

”Ole kriittinen” ja ”käytä omaa järkeäsi” ovat ihan hyviä neuvoja, joita hyvää tarkoittavat tahot ovat päihimme takoneet peruskoulusta asti. Entä jos oma järki ei riitä? Ehkäpä sellaiset asiat kuten biokemia ja epidemologia ovat aihealueita, joilla pelkkä kriittinen ajattelu tai vankkakaan henkilökohtainen elämänkokemus eivät anna luotettavia vastauksia. Arvostamme oman tien kulkijoita ja toisinajattelijoita, mutta ei se silti tarkoita että kriittinen ääni olisi aina oikeassa. Silti jotenkin ollaan tilanteessa, jossa rokoteturvallisuudesta ollaan päättämässä huutoäänestyksellä.

Se ”todellisuus”, jossa näitä asioita kohdataan on virtuaalitodellisuus: viittailemme asioihin sen sisällä, emme todellisen maailman kädessä pidettäviin asioihin. Kaikki liikkuu siis abstraktilla tasolla ja toiset ovat kykeneväisempiä abstraktiin ajatteluun kuin toiset. Ajatteluun globaalin tason muuttujilla ei kykene todellisuudessa kukaan. Asiat menevät siksi sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja sopii omaan maailmankuvaan. Tämä on helppoa niin kauan, kun mitään todellista valintaa ei tarvitse tehdä.