Kenny Powers meissä

Hbo:n pari vuotta vanha sarja Eastbound & Down on kaiken räävittömyytensä alla ansiokas kuvaus ihmisen menestyksen palvonnasta ja julkisuuden tavoittelusta. Kenny Powers (Danny McBride) on entinen ammattilaispesäpalloilija, joka putoaa isosta liigasta päihteidenkäytön ja prostituoitujen kanssa bailaamisen vuoksi. Seuraavat neljä kautta kertovatkin Kennyn pyrkimyksestä päästä takaisin pinnalle. Sarjan huumori perustuu pitkälle siihen, että Kenny töksäyttelee sopimattomissa paikoissa vielä sopimattomampia törkeyksiä. Sarjan käsikirjoittajien puolustukseksi pitää sanoa, että vielä vuonna 2009 stand up -villitys ei ollut päässyt vielä vauhtiin, joten pelkän törkeyksien laukomisen huumoriarvo ei ollut vielä kokenut niin suurta inflaatiota.

Kenny Powersin infantiili hahmo kiteyttää sen meidän kollektiivisessa alitajunnassa asuvan narsistisen pikku perkeleen, joka tekee mitä haluaa ja sanoo aina ääneen mitä ajattelee. Jos Kenny Powers olisi komea menestyjä, olisi hän kenties äärimmäisen maskuliisen päiväfantasian henkilöitymä, mutta Kenny on sitä vain omissa kuvitelmissaan; todellisuudessa hän on vastenmielinen luuseri, joka kenties jonkin onnenkantamoisen myötä on saanut maistaa hieman menestystä nuoruudessaan. Kerronnalliselta kantilta onkin jopa hedelmällisempää tehdä hänestä luuseri menestyjän sijaan: tämän jännitteen varassa juonta on luontevampi viedä eteenpäin ja mikä tärkeintä: menestynyt luuseri on helpompi samaistumiskohde kuin menestynyt sankari, joka on toisella tavalla saavuttamaton ihanne. Kenny Powersin sen sijaan jokainen tunnistaa jossain syvällä itsessään, ainakin jos on vähänkään rehellinen. (Tässä suhteessa Eastbound and Down on komedia sen klassisessa mielessä: huonoille ihmisille tapahtuu hyviä asioita.) Mutta koska Kenny Powers on myös lähimmäisiään hyväksikäyttävä mulkku, on aiheellista pitää jokaisen henkilökohtainen kennypowers lepositeissä jossain alitajunnan laitamilla. Silti kun näemme tämän puolen itsestämme henkilöityneenä tv-ruudulla, on tulos nautittava (jouissant) ehkä jopa voimaannuttava (empowering), mutta jälkimmäinen termi on nykyään sellaisten humpuukitsemppaajien pilaama, joita juuri haluamme tässä artikkelissa kritisoida.

Mikä on siis se, jota Kenny Powers tavoittelee. Se on juuri ”se”. Se saa muotonsa ammattipesäpalloilijan statuksessa. Tämä status tarkoittaa huumeita, seksiä, rahaa, ihailua ja menestystä. Mutta mitä on ”menestys”? Se ei palaudu mihinkään joukkoon asiota, joista osa on lueteltu edellisessä virkkeessä. Sarjan introklipissä saamme minuutin mittaisen vilkaisun menestykseen, mutta tämä kuvakavalkaadi ei ole ”se”. Vasta menetettyään statuksensa, Kenny Powers tulee tietoiseksi sen olemassaolosta. ”Se” on siis poissaoloa.

Keskeisenä lähteenä menestykselleen Kenny Powers pitää itseään. Luuserius on ulkoinen asiantila, menestyjän status löytyy hänen sisältään. Juuri tässä piilee samaistuttavuuden salaisuus: kaikki me, eli aivan kaikki tämän planeetan asukkaat, koemme että meille jonkin meidän olemuksellisen seikan perusteella kuuluisi ainakin vähän enemmän kuin mitä olemme saaneet. Koemme olevamme oikeutettuja johonkin, jollemme kykyjemme mukaan, niin ainakin jonkin lottovoiton kaltaisen onnenkantamoisen kautta siksi, että olemme hyviä ihmisiä ja olosuhteiden uhreja. Olemme kaikki, jollemme nyt aivan luusereita, ulkoisten olosuhteiden kahleissa sillä tavoin, ettemme pääse toteuttamaan täyttä potentiaaliamme, joka on jossain sisällämme. Jos jätetään laskuista katatonisesti masentuneet, kukaan ei todellisuudessa pidä itseään luuserina, vaan itsensä vähättely on defenssimekanismi, joka esiintyy eri asteisena.

Tässä näen ainakin hienovaraista ironiaa tekijöiden taholta: Kenny Powers ei malta tehdä työtä menestyksensä eteen, vaan menestys on jo valmiina hänessä. Hän kyllä puhuu paljon kovasta työstä, jonka saa pääasiassa tehdä hänen aisaparinsa Steve Janowski (Steve Little, huom. miten näyttelijän oma nimi kuvaa henkilöhahmoa niin paljon paremmin?), ja lopulta vain laukoo latteuksia kuten ”minusta tulee vihdoin se, joka minusta on tarkoitus tulla”.

Koska ”se” ei ole saavutettavissa, siitä seuraava vaihtoehto on Kennyn lukioaikainen ihastus April (Katy Mixon). Aprilin suurissa rinnoissa konkretisoituvat yhtä aikaa äitiys ja amerikkalainen unelma (saamme jopa nähdä mainitut rinnat paljaana toisella kaudella, mutta ilmeisesti kyseessä ovat sijaisnäyttelijän, eivät Katy Mixonin rinnat). Jättibosat tyydyttävät jollakin tasolla Kennyn infantiilia fiksaatiota, mutta valitettavasti rintojen kantajalla on myös omat vaatimuksensa, jotka pakottavat Kennyn neuvottelemaan todellisuusperiaatteen kanssa. Neljännellä tuotantokaudella hän joutuu jopa hankkimaan työpaikan käytettyjen autojen myyjänä.

Sarja on parodia vapaudesta. Toisaalta Kennyn ihanteena on impulsiivisesti tyydyttää kaikki tarpeensa ilman estoja, oli sitten huumeiden käytöstä, ruumiillisista tarpeista, läheisten henkisestä hyväksikäytöstä tai asioiden sanomisesta ääneen ilman filtteriä, mikä juuri tekee sarjasta hauskan, koska kaikki jollain tasolla haluaisimme käyttäytyä näin ja etenkin päästä kantamasta tähän vapauteen liittyvää vastuuta. Toinen vapauden laji, joka on huomattavasti tylsempi ja johon liittyy ihmisenä kasvaminen ja vapauden kääntöpuolen vastuun kantaminen, on sarjaa pidemmässä kaaressa kannatteleva teema ja usein ristiriidassa lyhytjänniteisen estottoman vapauden kanssa.

Todellisuusperiaate iskee vastaan erityisen vahvana 3. kaudella, jolloin April jättää Kennyn kaksin heidän yhteisen lapsen Tobyn kanssa ja katoaa. Kenny joutuu siis opettelemaan kantamaan vastuuta lapsestaan. Tämä rajoittaa hänen vapauttaan, mutta onnistuminen tässä koitoksessa ainakin osittain johtaa siihen, että hän 4. kaudella on saanut Aprilin takaisin ja viettää hänen kanssaan (enemmän tai vähemmän) onnellista perhe-elämää. Koska ”se”, Kennyn ultimaattinen unelma ei ole saavutettavissa eikä edes olemassa, todellinen onnellisuus tulee jostain arkipäiväisemmästä.

Eastbound & Down on toki rivo ja räävitön ja hauska juuri siksi, ja vaikka ”älyllinen” olisi siitä väärä sana, on siinä sellainenkin taso, joka antaa sille syvyyttä, jota aivan keskivertosarjassa ei välttämättä ole.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *