Kategoria: filosofointi

Kansallissosialismin ja kommunismin eroista

Viimeaikaisten maailmanpoliittisten tapahtumien vuoksi olen selaillut Itä-Euroopan historiaa. Viktor Sebestyenin Revolution 1989 – The Fall of the Soviet Empire on viihdyttävä johdatus aiheeseen. Sunnuntaina tuli bingetettyä 6 osaa Netflixin sarjasta Kleo, joka faktojensa puolesta on korkeintaankin viitteellinen, mutta ihan viihdyttävä ja tarjoilee esteettisesti vahvaa neukkunostalgiaa.

Eräs pohdinnan aihe, johon usein tulee palattua, on oikeistolaisen (natsismi, fasismi jne) ja vasemmistolaisen (kommunismi, stalinismi, ”kansandemokratia”) autoritaaristen ideologioiden erot. Etenkin em. sarjaa katsoessa kohtaukset (jotka kenties oli rakennettu tarkoituksella), joissa lapsesta asti kasvatetaan Puoluetta sokeasti tottelevia ideologisia robotteja, jotka marssivat univormuissa ja toistelevat Puolueen propagandaa tulee miettineeksi, että eivätkö nämä ihmiset todellakaan nähneet yhtäläisyyksiä natsismiin, joka oli olevinaan heidän päävihollisensa?

Huolimatta historiallisista eroista ja aatteellisista nyansseista molemmat autoritarismin muodot muistuttivat ulkoisesti toisiaan. Anti-liberalismi, militarismi, suurten johtajien henkilökultti, totalitarismi ja niin edelleen, näitä tuskin tarvitsee kenellekään erikseen listata. Mutta mitkä ovat niiden erot, ja tällä tarkoitan sellaisia perustavanlaatuisia ontologisia eroja?

Slavoj Žižek usein kertoo samat vitsit luennoillaan ja hänen vastauksensa otsikon kysymykseen usein ilmaistaan kahdessa anekdootissa. Ensimmäisessä anekdootissa hän vertailee kuinka johtajat vastaanottavat aplodit: Hitler ja Mussolini patsastelevat leuka pystyssä, mutta kommunistijohtajat kuten Stalin yhtyvät aplodeihin. Toisessa anekdootissa Siperiaan tuomitut toisinajattelijat allekirjoittavat onnittelukirjeen Stalinin syntymäpäivän johdosta. Tällaista absurdia näytelmää ei esimerkiksi kansallissosialismissa olisi pidetty mahdollisena: juutalaiset ja muu ”epäkelpo aines” oli repäisty irti yhteiskuntaruumiista, eikä suuri johtaja heidän onnitteluitaan kaivannut.

Tällaisilla pienillä huomioilla Žižek hahmottelee totalitarismien syvällisiä eroja niiden mentaliteetissa ja eetoksessa. Itse olen miettinyt osin alussa mainitsemani tv-sarjan kaltaisten trooppien innoittamana valheen ja toden asemaa totalitarismin ytimessä. Jo Platonin ajoista tietty määrä valhetta on katsottu välttämättömäksi pitää totalitarismi pystyssä. Toinen vastakkainasettelu on hyvä vs. paha ja sen suhde valheeseen ja totuuteen.

Valheesta tulee vielä erottaa erehdys. Jos uskot siihen, mitä sanot (ja teet), kyseessä ei tarkalleen ottaen ole valhe, vaikka propositio olisikin epätosi. Toisin sanoen, jos naiivisti uskot propagandaan, et ole valehtelija, vaikkakin väärässä. Mutta miten syvälle naiivi usko meni ja uskoivatko johtajatkin omiin valheisiinsa? Yksinkertaistaen fasistisen totalitarismin ytimessä on ajatus oman kansan tai rodun ylivertaisuudesta ja kommunistisen totalitarismin ytimessä marxismi-leninismin oppi. Uskoivatko näiden asioiden keksijät omiin teorioihinsa?

Erilaiset rotuteoriat olivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa yleisesti hyväksyttyjä ja sen aikaisen tieteen omaksuman käsityksen mukaisia. Kansallisaate, joka itsessään oli hyvä asia ja keksittäessä suhteellisen liberaali liike, oli muuttunut kansallissovinismiksi ja kaikki Euroopan kansat pitivät itseään ylivertaisena. Natsien (ja Italian fasistien) ei siis tarvinnut keksiä mitään uutta, vain viedä jo ilmassa olevia aatteita äärimmäisyyksiin. Toki propaganda sisälsi suoranaisia valheita juutalaisten maailmanvalloituksesta ja Siionin pöytäkirjoista, mutta pohjimmiltaan kun natsit sanoivat sortavansa kaikkia ”heikompia rotuja”, eivät he siinä valehdelleet. Vaikka sodan jälkeen saksalaiset väittivät, etteivät tienneet juutalaisten joukkotuhosta, eivät juutalaisvainot mitenkään salassa tapahtuneet. Fasistit Saksassa ja Italiassa eivät väittäneet ajavansa demokratiaa, tasa-arvoa tai rauhaa, vaan vastustavansa niitä. Kaikissa kauheuksissaan natsit olivat sentään rehellisiä: SS-miesten lakissakin oli pääkallo, kuoleman symboli.

Vertailu kommunismiin on siinä määrin epäsuhtaista, että kommunistisen totalitarismin historia jatkui vielä Euroopassa vuoden 1945 jälkeen vuoteen 1989 (ja Euroopan ulkopuolella edelleen) ja kävi läpi erilaisia kausia. Neuvosto-Venäjän alkuvuodet olivat toisenlaiset kuin vakiintunut sosialismi Varsovan liiton ”kansandemokratioissa”. Mutta mikä oli tämän kaiken ytimessä? Samoin kuin rotuteorioita, monenlaisia utooppisia sosialismeja ja kommunismeja liikkui 1900-luvun alun aateilmapiirissä ja oikeastaan marxismi-leninismi oli vain yksi niistä, mutta joka pääsi vallalle Venäjän vallankumouksen kautta ja levisi ympäri Eurooppaa, etenkin toisen maailmansodan jälkeen Stalinin ”vapauttaessa” Itä-Euroopan. Se siis levisi ”miekkalähetyksen” kautta, mutta oli sankoin joukoin niitä, jotka aidosti uskoivat marxilais-leninistisen neuvostokommunismin olevan historian paras aate ja yhteiskuntajärjestelmä.

Itse Marx varmasti uskoi omiin teorioihinsa, mutta kun sata vuotta Kommunistisen manifestin julkaisun jälkeen katsoi Itä-Euroopan tilaa, saattoi havaita etteivät teoriat toimineet käytännössä, ainakaan sillä tavalla kuin niitä yritettiin Neuvostoliitossa ja kansandemokratioissa soveltaa. Samaan aikaan propaganda kertoi neuvostokansalaisten elävän maailman parhaassa valtiossa, vaikka kaikki näkivät, että kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Valtion budjetti hupeni sotavarusteluun, vaikka julistettiin rauhaa. Puhuttiin vapaudesta ja demokratiasta ja vangittiin toisinajattelijoita.

Moni onkin sanonut kommunismista, että ”teoria oli hyvä, mutta toteutus huono” (keskustelu siitä, oliko kyseessä ”oikea ja aito” sosialismi/kommunismi, on toisen postauksen aihe). Niin tai näin, systeemi pysyi pystyssä vain valheiden avulla. Äänestysprosentit ja vaalitulokset ilmoitettiin etukäteen, viisivuotiskauden huikeat talousluvut päätettiin puoluetoimistossa. Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa.

Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja aloitti talvisodan, asetti se heti sodan alkupäivinä Terijoelle vaihtoehtoisen hallituksen ja propagandansa mukaan tuli Suomeen vapauttajana ja olevansa liitossa Suomen ”hallituksen” kanssa vapauttamassa Suomea fasisteista. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan, väitti se Puolan rajavartijoiden provosoineen (samalla tavalla kuin Neuvostoliitto lavasti Mainilan laukaukset), mutta Saksan propagandassa hyökkäyksen motiivina ei väitetty olevan Puolan ”vapauttaminen” miltään. Saksa halusi ”elintilaa” idästä ja orjuuttaa slaavit ja liittää entiset Preussin alueet itseensä. Tämä oli propagandan viesti omille ja ulos päin. Natsien ideologia oli avoimen aggressiivista ja brutaalin väkivaltaista eikä edes yrittänyt esiintyä rauhantuojana.
Viikkoa ennen hyökkäystä Hitler piti puheen:

The object of the war is … physically to destroy the enemy. That is why I have prepared, for the moment only in the East, my ’Death’s Head’ formations with orders to kill without pity or mercy all men, women, and children of Polish descent or language. Only in this way can we obtain the living space we need. [Ks. esim. Wikipedia]

Neuvostojoukot ”vapauttivat” Itä-Euroopan, mutta kun Unkarissa vuonna 1956 pyydettiin ”vapauttajia” palaamaan kotiinsa, tankit tukahduttivat kansannousun, jota propagandassa kutsuttiin ”hitleriläiseksi vastavallankumoukseksi” ja jolta neuvostojoukot jälleen pelastivat Unkarin. Kuinka natsit olisivat propagandassaan asian esittäneet, jos heidän tuhatvuotiseksi kaavailema Kolmas valtakuntansa olisi selviytynyt sodasta voittajana ja olisi joutunut tukahduttamaan kansannousuja alistamillaan alueilla? Kenties kysymys on väärin asetettu, kenties natsit olisivat joutuneet muuttamaan propangandaansa sodan jälkeen. Luultavasti se olisi verhottu juutalaisten salajuoneksi, mutta propagandassa tuskin olisi painotettu kansallissosialistisen aatteen edistämistä, pikemminkin asenne olisi ollut avoimemmin ”me teemme tämän, koska voimme”. Sama koskee Prahaa vuonna 1968.

Natsismin ytimessä oleva rotuoppi oli virheellinen ja ristiriitainen, mutta ei ole syytä olettaa, etteivätkö sen kannattajat olisi uskoneet siihen ja pyrkineet toteuttamaan sen visiota väkivallalla ja julmuudella. Kommunismin ytimessä taas oli ajatus edistyksestä ja vapaudesta, mutta joka käytännössä ei toiminut, vaan jota täytyi ylläpitää väkivallalla, joka propagandassa verhottiiin joksikin muuksi. Natsismi ihannoi voimaa ja rivissä marssivia, sokeasti tottelevia kansalaisia. Kommunismi oli muodoltaan yksi yhteen sama, vaikka väitti olevansa muuta. Natsismi oli avoimesti ”paha”, mutta väitti pahuutta oikeudeksi. Kommunismi väitti olevansa ”hyvä”, mutta teki sen nimessä vääryyttä.

Olen tähän mennessä käyttänyt imperfektiä, koska olen halunnut puhua edellä mainituista ideologioista niiden historiallisissa muodoissa. Tämä perustavanlaatuinen ero pätee silti edelleen.

Jos puhutaan äärioikeistolaisista ja vasemmistolaisista (siis aidosti ääriliikkeistä, vaikka natsismiksi ja kommunismiksi kutsutaan nykyään kirjaimellisesti kaikkea), erot kannattajien eetoksessa ja lähtökohdissa ovat merkittäviä. Ääriliikkeisiin hurahtavat ja hakaristejä ja sirppejä ja vasaroita sillankaiteisiin tuhristavat enimmäkseen nuoret, mutta minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, ja säväreitä extremismistä hakevat monet vanhemmatkin höyrypäät.

Äärivasemmistolaisia määrittää voimakkaimmin naiivius. On varmasti totta, että äärivasemmistolaiset vilpittömästi kannattavat vapautta, tasa-arvoa ja kansojen veljeyttä, ja vievät sen ääripäähän kyllästyttyään liberaalin demokratian maltillisuuteen ja heiluttelevat punalippuja Che Guevara -paita päällä ja rastat solmussa ja siteeraavat Leniniä ymmärtämättä ehkä historiaa tai sitten aktiivisesti unohtaen millaisiin tekoihin kommunismin nimissä on syyllistytty. Jos tämä liittyy ikäkauteen, on se korkeintaan harmitonta ja koomista. Kovin pitkään tämä kausi ei voi jatkua siksikään, että se perustuu itsepetokseen ja jatkuviin valheisiin. Tyyppiesimerkki onkin miedoista huumeista kiinnostunut ikiopiskelija, joka harjoittaa ihan kaikkea aktivismia, johon haluaa saada vähän rankkuutta mukaan.

Äärioikeistolaista hakaristin riipustajaa taas kiehtoo pahuus. Hän on edellistä vieläkin perusteellisemmin kyllästynyt liberaaliin demokratiaan ja hän saa kiksejä siihen liittyvän nihilismin ja brutaaliuden voimasta. Tyyppiesimerkki tällaisesta on vähän liikaa aikaa verkossa viettävä elämäänsä turhautunut nuori mies, joka viehättynyt kaikenlaista ”pahasta”.

Jossain vaiheessa verkon libertaaripiireissä kaikenlainen rasismi/fasismi/sadismi tuntui saavan kannatusta (disclaimer 1: libertarismi on siinä määrin monitahoinen liike sekin, jolla ei nykyään tarkoiteta 1700-luvun ranskalaisia elostelijoita, vaan anarko-liberalismia lähellä olevia oikeistolaisia piirejä, joita en tässä kaikkia aio leimata, mikä mainittakoon ennen kuin joku asiasta kommentoi). Ihmisiin, joihin libertarismin moraalinen egoismi ja itsekkyyden oikeutus, yleinen antivasemmistolaisuus ja köyhien ja heikkojen halveksunta vetosivat, tuntui vetoavan myös natsismin nihilismi ja brutaali voima, tai sitten puhtaasti se, että molemmat ovat vahvasti valtavirran pehmeitä arvoja vastaan. Se ei tunnu lainkaan haittaavan, että libertarismi ja autoritarismi ovat ristiriidassa, kunhan ollaan ”kommunismia” vastaan. Aika moni libertaari, ellei jopa ”klassiseksi liberaaliksi” itseään kutsuva verkon uhoaja on muun muassa rasisti ja vastustaa seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia.

Samalla tapaa black metal -piireissä (disclamer 2, tiedätte kyllä) on aina flirttailtu ”pahuuden” kanssa ja välillä palvottu vähän saatanaakin. Tähän pahuuden palettiin natsismi tuntuu sopivan, vaikka kenties 1930-luvun kirkasotsainen hitler-nuori olisi tuskin äärimetallin estetiikkaa ymmärtänyt, vaan pitänyt sitä osoituksena henkisestä rappiosta.

Näin siis Suomessa. Siksi en ole suomalaisista ääriryhmistä huolissani. Vasemmistolaiset ryhmät saavat kenties jonkun cancel-kampanjan aikaiseksi siitä, että suomen kielessä ei ole tarpeeksi pronomineja, joiden väärinkäyttöä vastaan voisi taistella. Oikeistolaiset pahimmillaan häiriköivät Pride-kulkuetta. Toimivassa demokrastiassa ääriliikeet pysyvät ääriliikkeinä ja siksi marginaalissa.

Maailmalla ääriajattelu sen sijaan on saanut vaarallisen paljon jalansijaa. Esimerkiksi Venäjän toimet Ukrainassa eivät perustu mihinkään sen kummempaan oikeutukseen kuin brutaaliin voimankäyttöön. Niin sanottu ”putinismi” ei ole mikään oikea aate, jolla olisi jonkilainen sisältö tai visio. Vaikka sen tarkoitus on palauttaa neuvostoimperiumi, ainakin osittain, ei se tee sitä minkään aatteen tai edistyksen nimissä. Vaikka venäläisessä propagandassa on väitetty, että ”erikoisoperaatio” olisi suunnattu ”natseja” vastaan, on kaikille selvää, että ”natseilla” tarkoitetaan liberaalia länsimaista demokratiaa, jonka pelätään saavan Ukrainassa jalansijaa. Venäläisessä propagandassa hekumoidaan avoimesti Ukrainan ja sen väestön tuhoamisella. Samalla tavalla kuin natsi-Saksan brutaali voimankäyttö, myös Venäjän agressiivinen toiminta on löytänyt länsimaissa fanittajansa, mutta kuinka kauan siihen uskotaan nykyisen sotamenestyksen myötä — ilman neuvostotyylistä valepropagandaa – jää nähtäväksi.

EDIT, JÄLKISANAT: tätä kirjoitettaessa Mihail Gorbatšov on kuollut. Joskus fiktiivisissä kirjoissa päähenkilöt kuolevat kesken tarinan, mutta näköjään näin voi käydä myös tietokirjojen henkiöille. Helsingin sanomien muistokirjoituksessa kerrotaan, että Gorbatšovia ei arvosteta nyky-Venäjällä. Lännessä häntä arvostetaan siitä, että hän lopetti kylmän sodan ilman kolmatta maailmansotaa, mutta samalla ajoi alas Neuvostoliiton imperiumin. Mikä kertoo aika paljon tiettyjen tahojen arvoista.

EDIT2: Ville Hytönen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä osittain samoista teemoista.

Jehovan todistajat, oma kokemukseni

En juurikaan avaudu henkilökohtaisesta elämästäni, mutta otsikon aihe on itsessään sellainen, josta on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa ja toimikoon tämä henkilökohtainen tapauskertomus jonkinlaisena johdantona.

Isäni perhe oli Jehovan todistajia. Isän isä kuoli yllättäen vuonna 1975, en tiedä liittyikö vuoteen tiettyä kohtalon ivaa (samalle vuodelle odotettiin maailmanloppua). Isäni oirehti sillä tavalla kuin yksinhuoltajien teini-ikäiset lapset oirehtivat ja todistajien seurakunnan vanhimmat reagoivat siihen sillä tavalla, jolla he reagoivat nuorten ”epäsosiaaliseen käytökseen”. Tästä varoitusten jälkeen seurasi erottaminen. Tämä onkin suunnilleen kaikki, mitä tapahtumista tiedän. Isäni veli, eli setäni, on Jehovan todistaja tänäkin päivänä ja veljesten elämänpolut veivät monella tapaa eri suuntiin, minkä merkityksen sitten nuoruuden risteyskohdille haluaakaan antaa. Isäni äiti, eli mummoni, meni uusiin naimisiin miehen kanssa, joka oli myös todistaja, ja muutti Ruotsiin.

Kotona meillä ei puhuttu uskonnosta ja koulussa kävin elämänkatsomustiedon tunneilla (meidän perheen lapset olivat ainoita oppilaita tunneilla). Isäni näkemys oli, että uskonnosta ei pidä puhua ennen kuin lapset osaavat itse arvioida mihin haluavat uskoa.

Jehovan todistajien kohdalla puhutaan ”karttamisesta”, eli siteiden katkaisemisesta seurakunnasta lähteneisiin tai erotettuihin, eli ”luopioihin”, olivat nämä sitten vain tuttavia tai läheisiä perheenjäseniä. En tiedä kuinka suurta roolia karttaminen meidän perheessämme näytteli. Minulla oli suomenmummo ja ruotsinmummo ja varhaislapsuudessa Ruotsiin ajettiin melkein joka kesä. Mummolle soiteltiin usein ja pitkiä puheluita (80-luvulla ulkomaanpuhelut olivat kalliita) ja muistan ruotsinmummon melkein paremmin ääneltä kuin ulkonäöltä. Siihen, että lahjapaketit tulivat ruotsinmummolta muutoin kuin syntymäpäivinä, en kiinnittänyt huomiota. Ainakaan totaalista karttaminen ei siis ollut.

Isän veljen kanssa kanssakäyminen oli vähäisempää, ja vierailut mummolaan todennäköisesti ajoitettiin tarkoituksella eri aikaan. Tutustuin häneen vasta ollessani teini-ikäinen, siinä neljäntoista, kun isäni kysyi haluaisinko opiskella Raamattua hänen veljensä kanssa. Kesti hetkisen reagoida tietoon, että isälläni oli veli. Olin varhaislapsuudessa nähnyt häntä niin harvoin, eikä meillä koskaan kotona puhuttu hänestä, että hetkittäin olin unohtanut hänen olemassaolonsa.

Tutkiskelimme Raamattua setäni kanssa muutaman vuoden. Vaikka olen nykyään ateisti, en katso ajan menneen sinänsä hukkaan. Monenlaisiin kirjoihin on tullut elämän aikana käytettyä aikaa, ja tänäkin päivänä väitän tuntevani Raamatun monilta osin paremmin kuin moni vakaumuksellisena kristittynä pitävä.

En osaa sanoa kuinka pitkälle vietyjä suunnitelmia sedälläni oli sen suhteen, että omaksuisin jehovantodistajuuden. Ajatus kasteesta ei edes käynyt mielessäni. Sedän kanssa emme koskaan käyneet yhdessä valtakunnansalilla. Nyt kun mietin, osasyy saattoi olla teini-iästä asti kasvattamani pitkä tukka, jota tuskin olisi seurakunnan piirissä pidetty hyväksyttävänä. Jossain määrin tunsin tarvetta uskoa Vartiotornin opetuksiin. Osaltaan kenties siksi, että etsin aikuista esikuvaa sedästäni. Kokonaisuuden vuoksi olin valmis omantuntoni vastaisesti ohittamaan yksityiskohtia, mutta pala palalta yksityiskohtien murentuessa lakkasin uskomasta koko juttuun.

Jehovantodistajuudessa on oleellista, että sitä ei voi omaksua osittain. Vaikka ovelta ovelle -saarnaajat esittävätkin haluavansa vain ”keskustella”, et voi vain järkeillä, että onhan niissä jutuissa jotain hyvääkin, kuten lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys, vaan sinun pitää uskoa koko juttu ja liittyä lahkoon, muuten joudut kadotukseen. Jos ajattelet, että ehkä maailmaa ei luotu noin 6000 vuotta sitten tai että maailmanloppu ei välttämättä tule parin vuoden sisällä tai että tuskin paratiisissa leijonat ovat kasvissyöjiä, niin et kuulu porukkaan eikä hangaroundeja hyväksytä. Kaikesta Raamatun lukemisesta huolimatta en tuntenut sisimmässäni, että jumala olisi olemassa oleva tosiasia, vaikka uskonto on aina filosofisena kysymyksenä kiinnostanut. En ole varma, olenko koskaan vilpittömästi uskonut, että jokin transendentti entiteetti kuulisi rukoukseni.

Aika pian sen jälkeen, kun lakkasimme tutkiskelemasta, katkesi muukin yhteydenpito. En tiedä onko se poikkeuksellista sinänsä, on minulla äidin puoleltakin eno, johon pidän yhteyttä vielä harvemmin. Seuraavan kerran näimme isäni koruttomissa hautajaisissa vuonna 2010.

Paljon puhutaan siitä, kuinka karttamiskäytäntö rikkoo perheitä. Henkilökohtaisesti en voi kaikkia elämän vastoinkäymisiä, joihin en tarkemmin mene tässä, laittaa perhettä varjostaneen lahkolaisuuden syyksi. Sitä, miten isäni asiat koki, en tiedä eikä hän niistä koskaan esittänyt kuin vihjailuja. Nyt kun ruotsinmummo kuoli tänä vuonna 83-vuotiaana, on yksi ihminen vähemmän kertomassa siitä, mitä tarkalleen ottaen isäni perheessä tapahtui 70-luvun lopulla. Sedän kanssa olemme taas hautajaisjärjestelyiden vuoksi olleet yhteydessä, mutta yhteistä aikaa kysymyksilleni ei ole löytynyt. Tässä tuskin on kysymys uskonnosta sinänsä, vaan suomalaisesta kansanluonteesta, ”härmän omertásta”, jossa jurnutetaan puhumatta ja vaikeita asioita vältellään hautaan asti.

Ainakin tietyn terveen skeptisyyden jehovantodistajuuteen tutustuminen jätti. Henkilökohtainen kokemus itselle valehtelusta toimii rokotteen tavoin muitakin huuhaa-uskomuksia vastaan (tämän jälkeen koin vielä lyhyen ”posttaistolaisen äärivasemmistolaiskauden ensimmäisenä yliopistovuonna, mutta laitan sen ikäkauden piikkiin). Ihmiset valehtelevat itselleen ja puolustavat monenmoisia ideologioita, vaikka sisimmässään eivät niihin uskokaan.

Ehkä kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää. Osaltaan aihetta sivusi (tietäjät tietää miksi) bloggaus Rauhan ja hyvinvoinnin ajat. Eräs Jehovan todistajien narratiivi on, että asiat menevät jatkuvasti huonompaan suuntaan kunnes tulee maailmanloppu. Monelle tämä on jotenkin houkuttelevalta tuntuva argumentti, koska monista asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Mutta ovatko ne todella?

Mystinen konetietoisuus

Hesari kertoo tekoälyllä varustetuista roboteista, jotka oppivat havainnoimaan ympäristöään (Paukku, Timo: Robotit oppivat kävelemään tunnissa ja kuvasivat itseään – tutkijan mukaan robotti otti askeleen kohti itsetietoisuutta). Juttu itsessään on ihan validi, mutta silmään tökkäsi lause: ””Uskon, että robotti on itsetietoinen inhimillisessä mielessä noin 20–30 vuoden kuluttua” Jutussa, eikä lähteessä, johon se viittaa, määritellä mitä ”inhimillisellä itsetietoisuudella” tarkoitetaan, mutta eipä sen anneta häiritä.

Teknologiaintoilijat tekoälystä puhuessaan mielellään vertaavat sitä ihmiseen ja monissa vakavasti otettavissakin jutuissa (Terminatorin ja Matrixin kaltaisten elokuvien lisäksi) oletaan jonkin luonnonlain mukaan koneiden kehittävän itsestään tietoisuuden (ja nimenomaan ”inhimillisen” tietoisuuden), kunhan vain tehot kasvavat tarpeeksi suuriksi, koska evoluutio ja singulariteetti ja jotain. Kysymys siitä, mitä inhimillinen tietoisuus oikeastaan on, voidaan sivuuttaa turhana filosofisena spekulaationa. ”Pehmeät” ihmistieteet, kuten filosofia, psykologia ja sen sellaiset ovat huuhaata ja esittävät harmillisen vaikeita kysymyksiä. Jostain se tietoisuus sinne vain syntyy ja kohta tekoäly keskustelee luontevasti ja läpäisee Turingin testin ja yksinäiset nörtitkin saavat itselleen robottityttöystävän ja nohevat kolumnistit pohtivat, voisiko roboteilla olla ihmisoikeuksia, menemättä kuitenkaan liian syvälle pohdinnoissaan, koska lopulta filosofia on niiiin tylsää…

Niitä (meitä), jotka epäilevät tekoälyn kykyä inhimillisyteen, syytetään ihmismielen tai jopa sielun mystifioinnista, jos sattuu väittämään, että ihmisen psyyke on tosiasiassa monimutkaisempi asia kuin mitä teknologiaintoilijat vaivautuvat tunnustamaan. Tosiasiassa sellaiset käsitykset, että koneisiin syntyisi itsestään ”inhimillinen tietoisuus” siten että…. noh, se nyt vain syntyy sinne, jos laskentatehoa on tarpeksi, ovat itseasiassa lähes uskonnollista mystiikkaa. Jos taas pyytää selittämään, mikä itse asiassa on ”inhimillinen tietoisuus” ja kuinka sellainen ohjelmoidaan koneeseen — muutenkin kuin olemaan törmäämättä esteisiin tai vastailemaan kysymyksiin nettibottina — vastaukset loppuvat lyhyeen. Usko siihen, että tekoäly itse kehittäisi itselleen ”inhimillisen tietoisuuden”, on juurikin sitä: uskoa.

Rauhan ja hyvinvoinnin ajat

Olen syntynyt vuonna 1982 ja elänyt suurimman osan elämääni rauhallisessa ja hyvinvoivassa yhteiskunnassa. 80-luku oli nousukauden ja perestroikan aikaa, myös suhteellisen vähävaraisessa perheessämme. Kasvukauden katkaisi 90-luvun alun lama ja maailmalla reaalisosialismi romahti. Uusia valtioita syntyi, vanhojen nimet vaihtuivat, eivätkä opettajat koulussa pysyneet maantiedon tunnila perässä, varsinkaan kun lama-aikaan kouluilla ei ollut varaa hankkia ajantasasia opetusmateriaaleja. Noin muuten lapsen arkeen maailmanhistorialliset mullistukset eivät heijastuneet. Vuosikymmen vaihtui ja koin kasvavani poliittisesti vakaassa yhteiskunnassa. Maailmanpoliittisesti Neuvostoliiton kaatuminen olisi voinut johtaa suurempiinkin levottomuuksiin ja sotiin, mutta siirtymä tapahtui lähes rauhanomaisesti.

Lamasta huolimatta 90-luku oli varsin toiveikas vuosikymmen, ainakin loppua kohden. Käsite 90’s kids keksittiin vasta kaksi vuosikymmentä myöhemmin kuvaamaan sitä viattomuuden ja kohtalaisen korkeaa materiaalista hyvinvointia, jota symboloi nostalgia sen ajan leluja kohtaan: Heman-ukkoja, Turtleseja, Nintendo-pelejä. Maailma tuntui aukeavan ja yhdistyvän ja liberaali demokratia voittavan. Huolimatta ajoittaisesta toivottomuudesta, korkeista työttömyysluvuista ja leipäjonoista, ei lamaa voi verrata johonkin 1866-1868 -nälkävuosiin. Tai ehkä aika vain kultaa muistot.

Nuoruuteni elin 2000-luvulla, joka alkoi 9/11-terrorihyökkäyksellä. Aina kysytään, missä olit kun ensi kertaa kuulit WTC-iskuista. Tarkkaa hetkeä ja paikkaa en muista (tutkimusten mukaan ihmiset myös muistavat tämän kaltaiset asiat joka tapauksessa väärin), mutta olin juuri muuttanut omaan asuntoon ja ensimmäistä viikkoa opiskelemassa. Tuolloin sanottiin, että nyt koko maailmanjärjestys meni uusiksi ja pitkä rauhanjakso tuli päätökseen (tuskin näin olisi sanottu, ellei olisi ollut konsensusta siitä, että 90-luku olisi ollut poikkeuksellista hyvinvoinnin aikaa). Maailmanpolitiikassa tämä johti sarjaan lähi-idän konflikteja: Afganistan, Irak, Syyria.

Suomessa maailmanpolitiikan tuulet eivät kuitenkaan vaikuttaneet. Joku ehkä vielä muistaa sellaisenkin Kokoomuksen vaalisloganin kuin ”vastakkainasetteluiden aika on ohi”. Lause oli toki korni ja jossain määrin harhaanjohtava, mutta oli siinä totuuttakin, ja varmasti mainostoimistoissa oli laskelmoitu, että jollain tavalla se resonoi suuressa yleisössä. Tämä näkyi myös puolueiden politiikassa, jota tehtiin pikemminkin mielipidemittausten mukaan kuin ideologiselta tai ”aatteelliselta” pohjalta. Porvaripuolueet kannattivat hyvinvointivaltiota ja sosiaalisia ohjelmia, kunhan saivat yhtä lailla tukea kaverin golf-kerhoa. Suurin yksityistäjä oli SDP. EU:ta kannattivat ja Natoa vastustivat kaikki. Rasistisia ei uskaltanut puhua kukaan. Toiset puhuvat siirtymästä oikealle, ”uusliberalismiin”, toiset siirtymästä vasemmalle, ”sosiaaliliberalismiin” ja varmasti molemmat ovat osittain oikeassa.

Lähi-idän tilanteesta huolimatta Euroopassa vallitsi rauha. Meidän sukupolvellemme olisi käsittämätön ajatus, että Saksa hyökkäisi Belgian ja Hollannin kautta Ranskaan (kuten se vielä viime vuosisadalla teki kahdesti) tai että Ranska ja Iso-Britannia taistelisivat siirtomaista (joiden itsenäistymisestä ei ole siitäkään niin kauaa) tai edes että Venäjä uhkaisi hyökätä länteen. Eurooppa yhdentyi ja laajeni itään. Olin vaihto-opiskelija Virossa vuosina 2003-2004 (josta on kohta 20 vuotta, eli Viron uudelleenitsenäistyminen oli tuona aikana lähempänä kuin nykyhetkestä takaisin noihin vuosiin). Silloin tullissa piti näyttää vielä passia ja eurot vaihtaa kruunuihin. Asiakaspalvelu oli Neuvostoliiton peruja ja asuntoja lämmitettiin puulla kaupunkien keskustassa. Tuntui, että oli ulkomailla. Nykyään Virokin on EU-maa ja samaa sisämarkkinaa.

Monet paikantavat vastakkainasettelun palaamisen vuoden 2007 pörssiromahdukseen, varsinkin he, jotka paikantavat ääriliikkeet ja populismin sosioekonomisiin syihin. Heidän mukaansa kaikki ovat pohjimmiltaan liberaaleja demokraatteja, ellei sitten taloudellinen eriarvoisuus aja heitä äänestämään oikeistopopulisteja. Talousromahduksen katsottiin johtaneen Donald Trumpin presidenttiyteen 10 vuotta myöhemmin kaikkine lieveilmiöineen. Euroopassa tulivat keltaliivit, Kultainen aamunkoitto, Viktor Orbán. Suomessa Perussuomalaiset sai ensimmäisen jytkynsä vuonna 2011. Perussuomalaisten suosio johtuu pääasiassa siitä, että Kokoomus oli siirtynyt kohti (poliittista) keskustaa, kuten aikaisemmin totesin, ja toisaalta Keskustakin lähti tavoittelemaan liberaalien kaupunkilaisten ääniä. Oikealle jäi näin runsaasti tilaa konservatiivipuolueelle, joka vetoaisi myös duunaritaustaisiin entisiin demareihin.

Niin tai näin, tänä päivänä tuskin kukaan väittäisi uskottavasti vastakkainasettelun olevan ohi. Vuoden 2007 jälkeen myös sosiaalinen media on räjähtänyt, ja siellä jos missä ei mitään muuta olekaan kuin vastakkainasettelua. Tämä ei koske pelkästään rivikansalaisia, vaan myös päättäjät kansanedustajia ja ministereitä myöten kinastelevat alatyylisesti Facebookissa ja Twitterissä. Kansa tuntuu olevan suorastaan kahtia jakautunut samalla tavalla kuin 1920-30 -luvulla.

Ovatko rauhanajat siis ohi? Neljästä Ilmestyskirjan ratsastajasta olemme nähneet jo kaksi: Tauti ja Sota. Pian seuraa kolmaskin, Nälänhätä, kun viljan hinta kallistuu sodan ja pakotteiden vuoksi ja Afrikassa ei ole köyhillä varaa ruokaan. Neljäs ratsastaja, Kuolema, seuraa luonnollisesti edellisten kannoilla. Eskatologiset liikkeet uskovat vakavasti meidän elävän lopun aikoja. Heidän oppinsa mukaan asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan, kunnes koittaa maailmanloppu. Sukulaisissani on paljon jehovantodistajia, joten varsinkin sitä kautta on tullut tutuksi ajatus, että nykyaika on poikkeuksellisen rappeutunutta ja onnetonta.

Meillä kaikilla, tosin joillakin enemmän kuin toisilla ja etenkin elämän ehtoopuolella, on tapana toistella, että ennen asiat olivat paremmin. Se, mikä oli ”ennen”, on tietenkin suhteellista ja vaihtelee kertojasta toiseen, mutta silti siitä vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys. Jos viimeiset 30 vuotta onkin mennyt hyvin, niin viimeiset 2 vuotta ainakin todistavat, että ”enkö minä sanonut”. Ei ollut ennen kulkutauteja, ja jos olikin niin ei niistä välitetty. Sodatkin olivat jotenkin reilumpia ja reippaampia.

Tähän ”narratiiviin” liittyy tuttu kaksoisvalaistus: toisaalta ennen kaikki oli paremmin, toisaalta nykyään on kaikki helpompaa. Ennen ei ollut älypuhelimia ja hiihdettiin talvisotaan kesät-talvet, mutta oltiin sentään onnellisia ja vähään tyytyväisiä. Väkivaltaa ei ollut, koska erinäköisten tai muuten vain poikkeavien hakkaamista ei laskettu väkivallaksi. Homoja ei ollut, ja jos oli, nekin hakattiin. Lapsia hakattiin, että oppivat olemaan kohteliaita vanhemmilleen. Ruoka oli terveellistä ja syötiin paljon kasviksia, mutta kukaan ei ollut kasvissyöjä. Rock oli aidompaa, paitsi sitä ennen, jolloin rockia ei ollut, mikä onkin hyvä, koska pohjimmiltaan rock on kuitenkin tummaihoisten, narkomaanien, homoseksuaalien ja muiden hetkuttajien musiikkia. Luontoa kunnioitettiin, mutta luonnonsuojelijoita ei ollut keksittykään.

Todellisuudessa maailma on mennyt koko ajan parempaan suuntaan. Rikollisuus ja väkivalta ovat vähentyneet niin kauan kuin niitä on tilastoitu. Absoluuttinen köyhyys on lähes kadonnut Suomesta. Nuoriso raitistuu. Ihmiset elävät aina vain pidempään ja ovat terveempiä. Elämme ennen näkemätöntä yltäkylläisyyden aikaa. Suomi ei ole vuoden 1945 jälkeen ollut sodassa eikä muutamia yöpakkasia ja noottikriisejä lukuun ottamatta ole 77 vuoteen ollut turvallisuutta uhkaavassa ulkopoliittisessa kriisissä.

Ehkä näin pitkä hyvinvoinnin aika saa uhkakuvat tuntumaan suhteellisen suuremmilta. Covid19-pandemia sai ihmiset pelkäämään zombie apocalypsen kaltaista maailmanloppua, Venäjän hyökkäys nuclear holocaustia. Vaikka molemmat ovat vakavia globaaleja ongelmia, jotka vaativat vakavaa puuttumista, eivät ne tarkoita maailmanloppua. Nekin ovat pian ohi ja ajat jatkavat paranemistaan ilman, että niistä on meille suomalaisille enempää kuin lievää epämukavuutta.

Onko näkynyt liskoihmisiä?

Kirjoitin jokin aika sitten salaliittoteorioita koskevasta tutkimuksesta, ja nyt sama FINSCI tekee uskomuskyselyä vastaavasta aiheesta. Kysymyksissä muunmuassa reptiliaaneja ja ukranalaisia biolaboratorioita.

Kyselyyn pääsee vastaamaan tästä linkistä.

Vaikka kaikkihan me tiedämme, että tämäkin kysely on vain hallituksen tapa valvoa toisinajattelijoita, eikä kukaan herännyt paljasta tietojaan heille, vaan postaa ne jokaiseen mahdolliseen Facebook-ryhmään.

Loppuun kulunut kapina (Peitsamo vs. Jackass)

Jantso Jokelin kirjoittaa Veikkauksen lehdessä otsikolla Itsetuhon aikakapseli millenniaaleille (yllättävän hyvä lehti muuten urheilulehdeksi, ja Jokelinin juttuja on tässä blogissa aikaisemminkin kommentoitu). Esseessä hän analysoi Jackass-sarjaa, omin sanoinensa ”syvällisemmin kuin mitä se ansaitsee”. Itse en kyseistä sarjaa koskaan nuoruudessani katsonut (eikä myöhemminkään ole tullut tarvetta), mutta tiedän suurin piirten mistä on kyse. Duudsoneita katsoin silloin kun he olivat vielä Moon Tv:llä, eli ”uskottavia”.

Analysoin ja jatkan eteenpäin Jokelinin esseen kohtaa:

Samaan aikaan vuosikymmenien ajan auktoriteetteja kohti suuntautunut kapina näytti kääntyvän yhä enemmän sisäänpäin: oman ruumiin, mielenterveyden ja arvokkuuden romuttamiseksi. Aivan kuin kaikki muut vastahankaisuuden muodot olisi selattu loppuun, eikä hyvinvoiva ja tylsistynyt nuoriso osannut enää muuta kuin hypätä kirjaimellisesti kaivoon muiden mukana.

Nuorisokulttuureiden ytimessä on perinteisesti ollut kapina. Varmasti niin on aina ollut ja kulttuurihistoriaa taakse päin kelatessa löytyy paheellisia hasiksentuoksuisia tulenkantajien itämaisia iltoja ja Sturm und Drang -romantikoita, jotka omituisilla metaforillaan menivät pilaamaan klassisen runouden. Varsinaisesti nuorisokulttuurista voidaan kuitenkin puhua vasta 1950-luvulta eteenpäin suurten ikäluokkien tullessa täysi-ikäiseksi samaan aikaan kun kulutuskulttuuri, äänilevyteollisuus, televisio ja muut modernit ilmiöt yleistyivät. Kulttuuri-ilmiöt, muoti ja populaarimusiikki yhdistivät nuorta sukupolvea globaalisti. Haluttiin kapinoida taantumuksellisuutta ja sodan käynyttä edeltävää sukupolvea vastaan.

Kapinan taustalla oli vasemmistolaisia motiiveja, liberaalia vapaudenkaipuuta tai ihan vain ”rock ’n’ rollia”. Sodan jälkeen yhteiskunnassa olikin monia epäkohtia, joita voi pitää modernin kasvukipuina. Teollistuminen oli alkanut Iso-Britanniassa 200 vuotta aikaisemmin, mutta monessa mielessä saavutti esimerkiksi Suomen vasta 1950-luvulla. Sen synnyttämä vauraus ja hyvinvointi ei ollut jakautunut tasaisesti, mutta sen synnyttämät epäkohdat kuten kaupungistuminen ja perinteisen agraarisen elämäntavan tuhoutuminen koskettivat monia. Sen lisäksi yleinen ilmapiiri oli muuten vain ankea ja kaikkeen epäsovinnaiseen suhtauduttiin kielteisesti.

Kapinan taustalla ei kuitenkaan ollut mitään yhtenäistä poliittista ohjelmaa. Kapinan kyllä tunnisti, kun sen näki. Oikeastaan kapinan muodosta tuli tärkeämpi kuin sisällöstä. Suurimmalla osalla ei ollut muuta agendaa kuin ”hauskanpito”, mutta agendalla koettiin olevan oikeutus, koska konservatiiviset edeltävät sukupolvet halusivat sen kieltää. Suomessakin oli omituinen ”rukouslauantaiden” perinne, jolloin ei saanut tanssia. Oli kyseessä sitten modit, rokkarit, hipit tai punkkarit, särökitaroiden, hiusmuodin ja huomiota herättävän käytöksen tarkoitus oli ärsyttää vanhempia (punkkareiden kohdalla tosin heidän hippivanhempansa jo alkoivat ymmärtää kapinoivia nuoria ja suhtautua heihin myötämielisesti, katu-uskottavat punkkarit taas ottivat hipit vihollisikseen).

Musiikin ulkopuolella kapinallista narratiivia rakensivat sellaiset hahmot kuin Larry Flynt, Hunter S. Thompson, Howard Stern, Douglas Kenney jne. Heistä kertovat elokuvat ovat rakentaneet heistä historiallisia hahmoja, vapauden esitaistelijoita. Oleellista ei ole heidän sanottavansa, vaan vapaus sanoa se, oli sitten kyseessä päihteet, porno tai ihan vain ”huono maku”. Esimerkkejä tällaisista hahmoista tai heistä tehdystä elokuvista voisi luetella loputtomasti ja kaikissa narritiivi on selvä: nuori kapinallinen haluaa järkyttää vanhempia sukupolvia, sanoo tai kirjoittaa jotain järkyttävää ja tosikkomainen vanhemman sukupolven edustaja järkyttyy, seuraa oikeusjuttuja ja niin edelleen.

Ja tottahan on, että aika pieni teko riitti järkyttämään. Suomessa oman aikansa kapinallisia hahmoja olivat mm. M. A. Numminen, joka lääkärikirjan julkisesta lukemisesta joutui pidätetyksi tai vaikkapa Martti ”Huuhaa” Innanen, tai Veikko Ennala joka oli omanlaisensa ”gonzo-journalisti”.

Tultaessa 90-luvulle tilanne alkaa kuitenkin muuttua. Yhteiskunta oli 80-luvun mittaan liberalisoitunut ja tupo-Suomen hyvinvointi alkanut jakautua tasaisemmin (huolimatta 90-luvun alun lamasta). Seksuaalinen vallankumous oli tullut, mennyt ja lässähtänyt, rock-musiikki oli valtavirtaa, televisioon pääsivät jo värillisetkin, pornografiaa oli avoimesti saatavilla, vaikka Internet odottikin vielä tuloaan. Pelkillä rumilla puheilla tai äänekkyydellä ei saanut enää paheksuntaa aikaiseksi ja nuorisokulttuuri alkoi muuttua yhä nihilistisemmäksi. Suomessa nähtiin saatananpalvontakohut ja rasistiset skinit (menemättä tässä skinheadien historiaan sen pidemmälle), jotka eivät edes yrittäneet esittää taistelevansa jonkin ”paremman maailman” puolesta.

Ensin kadotettiin sisältö, sitten muoto. Niin sanotusta kapinasta tuli itsensä toistoa niin pitkälle, että edes muoto enää riitä järkyttämään. ”Kapinallisuus” on oma lajityyppinsä. Mitä vastaan muka se ”kapinoisi”? Suuryrityksiä, jotka toimivat sponsoreina ja myyjinä ja ottavat kyseisen formaatin tv- ja radiokanavilleen ja oheistuotteilla vetävät isot rahat välistä? Vai ”yhteiskuntaa”, joka hädin tuskin enää vaivautuu edes paheksumaan, kieltämisestä puhumattakaan?

Äärimmilleen vedettynä lajityyppi saattaa hetkittäin järkyttää, tai pikemminkin saamaan meidät teeskentelemään järkytystä. Lajityypin konventioiden mukaisesti se on rakentanut oman vastaanottonsa siten, että jos kyseinen hölmöily on mielestäsi hölmöä, kuulut niihin konservatiivisiin ilonpilaajiin, joita vastaan se kapinoi.

Tällaisessa ympäristössä ainoa keino pyrkiä ”transgressioon” on Jackassin kaltainen nihilistinen itsensä turpaan mätkiminen ilman mitään sen syvällisempää ”viestiä”. Tai esimerkiksi mukapaheellisten reality-sarjojen aurinkorantasinkut.

Tähän pätee se, mitä Slavoj Žižek sanoo ideologiasta: toimiakseen ideologian kenenkään ei tarvitse uskoa siihen, täytyy vain uskoa, että joku muu uskoo. Tietyntyyppisiä ”kapinallisia” sisältöjä voin katsoa sillä mielellä, että ”joku tästä pahoittaa mielensä”, vaikka todellisuudessa harva kai enää sekstistä televisiossa järkyttyy. Uskon myös, että joitain todella huonoja tv-sisältöjä rakennetaan sen varaan, että joku niitäkin ”vihakatsoo”, eli katsoo vain sen vuoksi kuinka aivottomia ne ovat ja jollain tasolla osoitus kulttuurimme rapppiosta.

Tai mitä pitäisi ajatella jostain Kari Peitsamosta, joka vuorotellen julistautuu kommunistiksi tai konservatiivi–kristityksi ja nyt Twitterin löydettyään (en linkkaa) putinistiksi ja twiittailee homofobisia ja sotaa ylistäviä nettioksennuksia, koska se on hänen mielestään kapinallista? Se, että hän nimittää Hurriganesia huumeidenvastaiseksi musiikiksi osoittanee, että hän provoaa, eli ”trollailee”, kuten tavataan sanoa, eli ei edes yritä olla tosissaan. Ainoa tapa saada huomiota on sisällötön narsistinen uhoaminen, tässä tapauksessa levittämällä ihmisvihaa. Mikään hippuhuttu ei enää herätä huomiota, sen saamiseksi pitää vähintään sympata fasismia.

Voi jopa kysyä vihaako Kari oikeasti homoja. Tai varmasti vihaa, mutta kuinka usein keskiverto heteromies joutuu oikeasti homojen ahdistelemaksi arkielämässään, vaikka ei olisikaan Exit only -tatuointia pakarassaan, kuten entisellä vapaapainijalla? Tai onko Karilla Venäjään, Putiniin tai Ukrainan sotaan sen kummempaa suhdetta kuin uutisten kautta meillä kaikilla? Vihan ja ihailun kohteet ovat ilman referenttiä. Samalla tavalla kuin Jackassin sähköiskujen antaminen peräaukkoon, rockin niin sanottu kapina on yhtä lailla kadottanut merkityksensä ja muuttunut pelkäksi hölmöilyksi. Välillä voi olla kommari, välillä uskis, välillä voi hakata itseään vaikka vasaralla päähän.

Kollektiivinen vastuu

Tapahtumat Ukrainassa ovat nostaneet pinnalle monia sellaisia teemoja, joiden luulimme olevan jo historiaa ja muuttaneet käsityksiämme ihmisistä, sodasta ja rauhasta.

Eräs ongelmanasettelu liittyy siihen, kuinka laajalti venäläisiä voi pitää syyllisinä Ukrainan sotaan. On selvää, että ei voi sanoa ”kaikki venäläiset”, mutta kuitenkin on voitava sanoa, että ”Venäjä” on hyökännyt Ukrainaan. Esimerkiksi kaikki minun tuntemani venäläiset vastustavat Ukrainan sotaa, joten olisi typerää syyllistää heitä siitä. Silti on mahdotonta sodasta puhuttaessa joka kerta eritellä ja nimeltä mainita jokainen sotaa kannattava yksilöity henkilö, joten on käytettävä kollektiivisia käsitteitä, kuten ”venäläiset” tai ”Venäjä”.

Useat ovat koettaneet kiertää tämän ongelman puhumalla Putinista. Tästä tulee mieleeni Bertolt Brechtin runo:

nuori Aleksanteri valloitti Intian
yksinkö?
Caesar löi gallialaiset –
kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?
(1935. Lukevan työläisen kysymyksiä. suom. Brita Polttila)

Brecht lienee tarkoittanut runollaan jotain aivan muuta kuin minä, mutta se on silti mielestäni hyvä vertailukohta. Historian suurmiehistä ja diktaattoreista puhutaan ylistävästi tai syyllistävästi, mutta hyvässä tai pahassa he eivät ole koskaan yksin. Samoin Francis Fukuyama sanoo teoksessaan Historian loppu jotain sellaista, että kukaan diktaattori ei yksin voisi sortaa enempää kuin omaa perhettään, tai korkeintaan paria muuta ihmistä, jos sattuu olemaan poikkeuksellisen isokokoinen. Jokaisen hallitsijan valta nojaa tiettyyn legitimiteettiin, jonka vuoksi kansa seuraa häntä. Ei ole olemassa yhtäkään niin synkkää sortojärjestelmää, etteikö se lakkaisi olemasta sillä sekunnilla, kun kansalaiset yksinkertaisesti lakkaavat seuraamasta johtajaansa.

Länsimainen individualismi ja humanismi ovat vierastaneet ajatusta kollektiivisista määrittelyistä ja ihmisten jakamisesta karsinoihin. Tällainen ajattelutapa on esimerkiksi rasismin taustalla: yksilöllisten erojen sijasta ihmiset eroavat toisistaan rotupiirteiden perusteella. Ihmisten jakaminen esimerkiksi sukupuolen perusteella on typistävää ja tasapäistävää. Kaikkia tulisi kunnioittaa ja ymmärtää yksilöinä ja oman elämänsä subjekteina.

Moraalisesta kannalta tällainen ajattelu on ymmärrettävää, kannatettavaa ja joissain tapauksissa jopa välttämätöntä yksilön- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Se ajautuu kuitenkin ongelmiin, kun pitäisi puhua laajemmista kokonaisuuksista. Elämme globaalissa maailmassa, jonka globaaleihin ongelmiin pitää puuttua (homo sapiensin aivoilla, jotka ovat kehittyneet ratkomaan parin kymmenen yksilön ihmisyhteisön ongelmia), eikä silloin ole mahdollista kutsua jokaista nimeltä. Ekokatastrofiin ja ilmaston lämpenemiseen on syypää ihmiskunta, ihminen lajina ja jokainen meistä. Maailmanlaajuiset konfliktit koskettavat meitä kaikkia ja meillä kaikilla on vastuu rauhasta.

Mutta ei ole helppoa puhua ihmisistä ryhminä. Kun puhutaan kansakunnista, tulee aina joku muistuttamaan, että ne ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”, eivät siksi ”todellisia” (Benedict Andersonin saman nimistä kirjaa lainaten, vaikka Anderson ei varsinaisesti missään väitäkään, etteivät tällaiset yhteisöt olisi ”todellisia” ). On olemassa ihmisiä, jotka saavat raivonpuuskan kuullessaan sukupuolten välisistä eroista, vaikka niistä on olemassa mitattavaa dataa. Siis sukupuolten keskimäärin, ei minkään tiettyjen yksilöiden. Humanistit, jotka tutkivat historiaa, kulttuuria ja ihmisyhteisöjä, ovat vähiten halukkaita puhumaan ihmisistä ryhminä. Kulttuurista ja taustasta riippumatta kaiken takana on jaettu ihmisyys, jota ei voi pakottaa mihinkään muottiin. Jokainen on atomisoitunut, itseohjautuva yksilö, jolloin itseasiassa esimerkiksi mitään kulttuureita ei ole olemassa.

Esimerkkinä dilemmasta islamin käsitys naisesta. Pitäisikö se palauttaa yksilöiden vai yhteisöjen tasolle? Toisaalta olemme haluttomia tuomitsemaan islamia sinänsä ja kaikkia niitä noin miljardia muslimia ympärileikkauksista, burkha-pakosta ja sharia-laista, joka asettaa naiset eriarvoiseen asemaan. Toisaalta olemme haluttomia nimeämään ketään tiettyjä yksilöitäkään. (Helpoimmat ratkaisut ovat kulttuurinen relativismi, jossa kyseessä on vain näkökulmaeroista tai sitten apologismi tai suoranainen asian kääntäminen ympäri, jossa islam on itse asiassa naisten oikeuksien suhteen parempi kuin maallistunut länsimäinen liberalismi). Oletamme, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että länsimainen käsitys naisten oikeuksista on luonnollinen totuus, jonka kaikki maailmassa omaksuvat, jos vain karistavat pois kulttuurin pintakerroksen, kun heille asiat selvitetään viimeistään heidän laskeutuessaan Arlandan lentokentälle.

Venäjän, Putinin ja Ukrainan sodan suhteen ajattelemme, että kyse on vain propagandasta, jolla Putin pitää koko maata lumouksessaan kuin taikuri Woland ikään. Koska Putin on diktaattori ja demokratian vihollinen, meidän on mahdotonta hyväksyä ajatusta siitä, että hänellä olisi aitoa kannatusta kansan ja äänestäjien keskuudessa. Kaikki maailman ihmiset ovat liberaaleja parlamentaristeja, jotka eivät vain ole vielä tajunneet sitä. Kukaan ei oikeasti halua sotaa.

Mutta ehkä Putinilla on sittenkin kannatusta. Vaikka vaalit olisivatkin olleet vilpilliset, niiden varastamiseen olisi vaadittu tuhansien uskollisten apureiden joukko; ei Putin itse olisi kiertänyt ympäri laajaa Venäjänmaata livauttelemassa väärennettyjä lipukkeita äänestyslaatikoihin. Maailmalla on edelleen demokratioiden lisäksi tyrannioita ja tyrannioilla on pitkä historiansa, jopa pidempi kuin liberaalilla demokratialla, joka nykymuodossaan on valistuksen perillinen. Sotia syttyy ja ihmiset lähtevät molemmille puolille vapaaehtoisena, joten jonkun täytyy niitäkin haluta. Ehkä ei ole liioittelua sanoa, että venäläiset itse ovat vastuussa siitä, mitä Venäjällä tapahtuu.

Humanistina on vaikea uskoa ihmisen pahuuteen tai kollektiiviseen vastuuseen. Tarpeeksi idealistinen humanisti pitäisi sotaa (ja muita kauheuksia) oikeastaan mahdottomina. Sellainen rationaalinen yksilö, jollaisena humanisti ihmistä pitää, ei voi sellaista haluta ja kauhistumme itsessämme sitä, että puheillamme ”demonisoimme” vastapuolta. Ehkä juuri siksi Ukrainan sota tuli meille yllätyksenä. Jollei postsovietistisen demokratiakehityksen niin ainakin kapitalistinen hedonismin oli pitänyt tehdä sodista mahdottomia.

Juuri siksi tällaisista asioista on vaikea saada otetta. Seuraavat lauseet ovat loogisia ja vastaavat tosiasioita maailmassa: ”Venäjä on hyökännyt Ukrainaan” ja ”kaikki venäläiset eivät kannata sotaa”. Silti ne ovat keskenään ristiriidassa.

Miehiin kohdistuvasta väkivallasta

Deppin ja Heardin mediaspektaakkeliksi yltynyttä oikeudenkäyntiä seuratessa tuli mieleen eräs sattumus nuoruudesta kotipaikkakunnalta jostain 90-luvun lopulta. Koska joku vanha laukaalainen saattaa heidät tunnistaa, jätän yksityiskohdat kertomatta, mutta kutsutaan heitä vaikka Arskaksi ja Irmeliksi. Arska oli rakennusyrittäjä ja Irmeli työskenteli arvostetussa akateemisessa ammatissa, joka jääköön tarkentamatta. Kyseessä ei ollut siis mitenkään yhteiskunnasta syrjäytynyt, vaan aika tavallinen suomalainen keskiluokkainen pariskunta, jolla oli kaksi aikuista lasta. Arska oli tuurijuoppo, joka katosi retkilleen viikko kerrallaan ja joi koskenkorvaa tavalla, jolla normaali ihminen juo keskiolutta. He asuivat suurehkossa omakotitalossa alle kilometrin päässä ja olin joskus käynyt siellä auttelemassa heitä tietokoneen asentamisessa.

Eräänä kesäaamuna viiden paikkeilla ovikello soi. Oven takana oli Arska silmä mustana. Irmeli oli häntä mukiloinut ja heittänyt pihalle, kun tämä oli palannut aamuyöstä juopporeissultaan. Iso mies seisoi siinä itkevänä pihamaalla ja pääsi päästä nukkumaan sohvalle. ”Minä sanoin, että Irmeli rakas, älä lyö. Ja tämän se teki minulle!” En voinut olla nauramatta. Arska oli minua melkein päätä pidempi, vähintään 120-kiloinen kettinkiä syövä raksaäijä (itsekin olin jo teininä 184 senttiä pitkä). Irmeli oli tavallinen, keskikokoinen suomalaisnainen, jonka oli varmasti täytynyt nousta varpailleen yltääkseen lyömään.

Kuitenkin nyt lähes 25 vuotta myöhemmin sitä joutuu miettimään, että mikä siinä oikeastaan naurattaa, kun ”mies ottaa naiselta pataan”. Pidämme lähtökohtaisesti parisuhdeväkivaltaa jonain, jota mies tekee naiselle. Itsekin tunnustan ajattelevani, että ehkä toisin päin asia ei ole ainakaan ”yhtä paha”. Henkisen väkivallan käsitettä käytetään silloin, kun halutaan korostaa että miehet eivät pelkästään hakkaa naisiaan, vaan pahoinpitelevät muillakin tavoin. Tilanteen ollessa toisin päin, sitä kutsutaan ”nalkutukseksi”, joka on toki ärsyttävää, mutta jotainhan se mies kuitenkin on tehnyt, jos vaimo ”nalkuttaa”. Ja jos sana ei tepsi, niin otetaan nyrkit käyttöön. Koska nainen on luonnostaan miestä fyysisesti heikompi, ei se sinänsä ole yhtä paha asia. Tai vaikkapa kaulin, kuten eräs komediahahmo.

Mutta mitä fyysisesti vahvemman miehen sitten olisi pitänyt tehdä? Lyödä takaisin? Arskalla oli kourat, jotka olivat normaalin ihmisen pään kokoiset. Jos hän olisi samalla tavalla huitaissut vaimoaan, olisi tämä lentänyt puolitoista metriä ja kuollut jo ennen kuin olisi osunut maahan.

Arska oli tietysti juoppo ja ymmärrän, että Irmeliä turhautti mies, joka katoaa viikoksi ja kömpii kotiin aamuyöstä. Isokokoisen äijän musta silmä ei tunnu asialta, joka jäisi vaivaamaan sen jälkeen, kun verenpurkauma olisi parantunut ja turvotus laskenut. Arska ei varmaankaan joutunut pitkällä tähtäimellä pelkäämään kotonaan turvallisuutensa puolesta. Aika pian Irmelin leppymisen jälkeen hän palasi kotiinsa.

Tämän tyyppinen väkivalta ei näy tilastoissa. Onko se edes väkivaltaa, jos miestään vähän muksii? Jos Arska olisi mennyt poliisiasemalle, hänet olisi laitettu kyselemättä juoppoputkaan. Korkeintaan se oli komediaa.

Nyt Deppin ja Heardin oikeudenkäyntiä on seurattu kuin draamaa. Hyvis ja pahis tuntuvat suuren yleisön ja median narratiivissa olevan selvillä ja nyt kun päätökset on julkistettu, Depp näyttäisi tulleen jutussa voittajana. Kriitikot ovat — aiheellisestikin — kysyneet nostaako tämä naisten kynnystä ilmoittaa kokemastaan parisuhdeväkivallasta, jos on vaarana, että joutuu maksamaan miljoonakorvauksia oikeudenkäynnin tuloksena. Voi tietysti kysyä, onko miehillä ollut koskaan tuon kynnyksen yli asiaa; miesten kokema parisuhdeväkivalta on aina jätetty huomiotta tai sille on naurettu.

Selkeydestä ja epäselkeydestä

Erkka Mykkänen kirjoittaa Kritiikin uutisissa hyvin otsikolla Suorasanaisuuden koulukunnan terveiset (2.5.2022). Näitä aina välillä pohditaan ja itsekin olen pyrkinyt omassa kirjoittamisessani selkeyteen ja aina inhonnut sellaista akateemista puppua, joka ihan aidosti ei tarkoita mitään. Tämä tietysti kaikki johtuu omasta katkeruudestani sitä kohtaan, että oma akateeminen urani katkesi ennen kuin alkoikaan, eikä minulla edes tämän blogin lisäksi ole muita alustoja, joilla selkeydelläni juhlia.

On kuitenkin syitä kirjoittaa joskus monimutkaisesti. Numeroin syyt, selkeyden vuoksi.

1. Tyyliseikat. Joskus koukeroisempi kieli vain kuulostaa kivemmalta ja sanoja ja ilmaisuja tulee valittua sen mukaan, miltä ne kuulostavat. Tällöin myös lukijalta vaaditaan enemmän, joten tekstin olisi hyvä olla lukijan vaivan arvoinen. Samoin sellaiset tehokeinot kuten ironia, liioittelu, kielikuvien käyttö tai kirjallisten viittausten käyttö tuovat tekstiin eri tasoja ja sitä kautta myös ”hämäryyttä”. Selkouutiset ovat tarpeellinen asia olla olemassa, mutta onneksi kaikki kirjoittaminen ei ole samaa tyyliä.

2. Aihe itsessään on vaikea. Joistain asioista yksinkertaisesti ei voi puhua ”selvällä suomen kielellä”. Se, mikä meille on ”kaula”, koostuu lääkärin näkökulmasta useista eri osista, joilla on omat latinankieliset nimensä ja luulen, että kyhmyjäkin on niiden koostumuksen ja syntytavan perusteella useampia kuin yhtä sorttia. (Anekdoottina todettakoon, että itselläni oli hampaan poiston jälkeen vuoden verran kaulassa ja kurkussa outo tunne: kurkun alue on sellainen, että sen kompleksisuutta ei tule ajatelleeksi, ennen kuin joutuu tietoisesti keskittymään joka kerta kun nielaisee.) Tietenkin selkeyteen tulisi pyrkiä, mutta joskus vaaditaan asiaan perehtyneisyyttä, koska joka lauseen kohdalla ei voi lähteä selittämään asioita ab ovo.

3. Oletettu yleisö. Mykkäsen lääkäriesimerkissä yleisö on tietenkin maallikko Mykkänen itse, jolloin lääkärin pitäisi käyttää selkokieltä ja ainakin jossain määrin epäonnistuu siinä. Edellä mainittua erityissanastoa pitäisi käyttää vain toisten spesialistien kesken. Tosin, aina mukaan mahtuu niitä, jotka loukkaantuvat, kun ”lääkäri kohtele heitä kuin idioottia”. Nykyään elämä on vaikeaa, kun mitään ei saisi olettaa, mutta kaikki pitäisi ennalta tietää.

Toinen esimerkki on Maaria Ylikankaan Hesari-arvio Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe, jota on pohdittu myös tässä blogissa. Oma veikkaukseni on, että Ylikangas oletti kirjoittavansa kokeellista proosaa lukevalle yleisölle, joka lukee huvikseen yli tuhatsivuisia koukeroisia romaaneja eikä siksi säikähdä monimutkaista lausetta lehtikritiikissäkään. Itse en ole Liukkosen kirjoja lukenut, mutta olen kuvitellut, että niitä ei ole ensisijaisesti suunnattu päätalolaista klapiproosaa fanittavalle yleisölle, joka odottaa kirjailijan ”sanovan asiat niin kuin ne on”. Voin tietysti olla väärässä.

Noin muuten olen kyllä Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Varsinkin humanistit, joiden muuten pitäisi olla kielenkäytön ammattilaisia, kirjoittavat löysää tekstiä, jossa käytetään tiettyjä ilmaisuja vain siksi, että niitä on totuttu käyttämään ilman, että edes pysähdytään miettimään mitä ne tarkoittavat. Eivätkä ne enää edes välttämättä tarkoita mitään. Käytetty esimerkki ”tyyli nojaa vahvasti” kuulostaa juuri siltä, jollaisia jokainen humanistiproosaa lukenut on joskus lukenut.

Melkein tekee mieli koostaa lista humanistisista höttöfraaseista. Enkä tarkoita tällä mitään erityistä terminologiaa, vaan ilmaisuja, jotka eivät aidosti tarkoita mitään. Yksi inhokeistani on ”heijastella”. Kun esimerkiksi kulttuurintutkimuksessa ei oikein voi sanoa, että ”x on y” tai ”x tarkoittaa y:tä”, ne ”heijastelevat” toisiaan tai ”heijastelevat käsityksiämme”. Näin pysytään asiasta sopivalla abstraktilla etäisyydellä varsinkin, kun käytetään heijastaa-verbin frekventatiivijohdosta (pahoittelen sivistyssanaa) joka tekee siitä entistä epämääräisemmän. Samassa epämääräisyyden hengessä käytetään ilmaisua ”rakennetaan merkityksiä”.

Ihmisten seksuaalisuudesta

Vielä vuonna 2022 joillekin tuntuu vaikealta ajatus siitä, että on olemassa esimerkiksi homoutta. Tähän ei ole olemassa kuin yksi vastaus: jotkut tykkäävät homoilla, jotkut eivät. Ne, jotka eivät halua homoilla, heidän ei tarvitse. Niille, jotka haluavat, annettakoon siihen rauha. Kaikki muu keskustelu asiasta on turhaa puoleen ja toiseen. Olisiko meidän aika ihmiskuntana jo päästä tämän ongelman yli?

Homoilun sallimisella ei ole minkäänlaisia vaikutuksia meidän muiden elämään. Normihetero voi elää koko elämänsä joutumatta todistamaan homoilua. Eiväthän suomalaiset edes suutele julkisesti, homot tai heterot. Toki eri medioissa esiintyy nykyään yhä enemmän homoja, mutta tarvittaessa siltä välttyy sulkemalla television. Tarjontaa on nykyisin niin paljon, että halutessaan homot pystyy mediassakin välttämään. Jos tuntuu siltä, että joka paikasta tunkee homoja esiin, voi syyttää vain itseään.

Onneksi homous alkaa olla jo yleisesti hyväksyttyä. Somea selatessa sitä joutuu kuitenkin kysymään, onko vanhuus uusi homous? Tältä ainakin tuntuu, kun lukee mm. Sanna Ukkolan kolumnia Karita Mattilasta (olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin). Ukkolalle tuntuu olevan ongelma, että oopperalaulaja Mattila on puhunut seksistä tweeteissään ja laittanut someen itsestään kuvia. Tätähän tekevät nykyään aivan kaikki, joten ilmeisesti Ukkolalle ongelma on Mattilan ikä. Asensin vastikään Instagram-sovelluksen puhelimeeni ja välittömästi se tarjosi minulle syötteitä, joissa nuoret (tavalliset?) naiset esittelevät itseään. Miksi Ukkolan mielestä kukaan heistä ei ”tahraa” imagoaan (tai voihan olla, että hänen mielestään tahraavat).

Muodollisesti Ukkola vetää esiin miesaktivismikortin: jos mies, niin sitä ja tätä ja kyllä paheksuttaisiin. Tokihan jonkun Kauko Röyhkän seksipuheita ja Ilkka ”Danny” Lipsasen ja jopa Sauli Niinistön ja nuoria puolisoita on paheksuttu. Mutta olisiko ratkaisu sitten kuitenkin vähemmän paheksuntaa eikä enemmän paheksuntaa?

Ikäsyrjintä on kenties syrjinnän muodoista typerin. Toki, seksismi, rasismi, homofobia jne ovat yhtä lailla moraalisesti väärin, mutta ainakin niissä on se logiikka, että siinä syrjitään jotain muita ihmisiä. Ikäsyrjinnän kanssa taas on se ikävä (sic!) juttu, että me kaikki vanhenemme. Meistä jokainen on ollut joskus nuori ja typerä (varsinkin minä) ja jonain päivänä jokainen meistä on vanha ja puutteenalainen. Kaikki ”nykynuoret önnönnöö”-puheet ovat yhtä typeriä kuin ”vanhat on kalkkiksii”-jututkin.

Sama neuvo pätee tässäkin: jos yli 60-vuotiaiden seksi ällöttää, lakkaa ajattelemasta yli 60-vuotiaiden seksiä. Ja mikä vielä parempi neuvo: lakkaa seuraamasta sitä somesta ja kirjoittamasta siitä kolumneja.