Kategoria: filosofointi

Covid19 ja foucault

Silmääni ei ole vielä osunut foucault’laista analyysiä covid19-pandeamiasta ja sen torjuntakeinoista. Eipä sillä, että olisin sellaisia varta vasten etsinytkään, mutta jotenkin torjuntatoimet tuntuvat sopivan biovallan ja biopolitiikan käsitteiden alle niin nätisti, että voisi kuvitella jonkun näppärän ensimmäisen vuoden humanistiopiskelijan kirjoittavan blogiiinsa tai jopa Niin&näin-lehteen kriittisen artikkelin aiheesta.

Foucault’n biovallan käsite on peräisin hänen Seksuaalisuuden historiastaan, mutta koska minulla ei ole alkuperäislähdettä käsillä, referoin ulkomuistista, että Foucault tarkoittaa biovallalla (ja -politiikalla) erityisesti modernin kansallisvaltion yhteydessä syntyneitä käytänteitä, joilla luonnon- ja lääketieteeseen vedoten pyritään hallitsemaan subjektien kehoja. Esimerkkejä tällaisesta ovat esimerkiksi terveydenhuolto tai pakkosteriloinnit. Olennaista biovallassa on, että se ei ole pelkästään instituutioiden pakkovaltaa, vaan myös subjektin itsensä sisäistämä malli.

Itse olen ymmärtänyt niin, että Foucault’lle valtaa on vähän kaikki ja ihan kaikki, joten valta itsessään ei ole ”positiivinen” tai ”negatiivinen” asia, se vain on. Kuitenkin erilaiset ”kriittiset” teoriat ovat ottaneet vallan keskeiseksi käsitteekseen, ja näiden teorioiden kontekstissa valta on nimenomaan sortoa, josta tulisi pyrkiä vapautumaan. Näin myös esimerkiksi biovalta on osa laajempaa yksilöön kohdistuvaa vallankäyttöä, jolla on negatiivinen kaiku aina kun siitä puhutaan. Nopealla googlauksella ainakin suomalaisten yliopistojen graduissa tätä teoriaa on käytetty esim. prostituution, liikkeenjohdon, ”markkinakurin”, kasvatuksen ja rahoituksen analysointiin. Kevyellä näppituntumalla väittäisin, että nykypäivän antirasistisessa teoriassa ja trans-keskustelussa ynnä muussa Foucault on vähintään jossain taustalla.

Kuitenkin covid19:n ja pandemiarajoitusten suhteen ihmiset ovat jakautuneet siten, että foucaultia tunteva yliopistoväki on aika vähän kritisoinut esim. rajoituksia eikä esim. biovaltaa ole mainittu, vaikka esim. pakkorokotukset, maskisuositukset ja kokoontumisrajoitukset olisivat malliesimerkkejä tästä. Kriittisellä puolella ovat pikemminkin olleet vähemmän koulutetut ja akateemiseen diskurssiin kielteisesti suhtautuvat anoturtiaiset. Tämä kaikki on osa sitä, mistä olen aikaisemminkin kirjoittanut: jokainen meistä haluaa identifioitua hegomoniaa vastustavaksi toisinajattelijaksi, joka sujuvasti lainaa Orwellia aina kun yhteiskunta mainitaan. Varsinkin koronakriittiset ovat monenkirjavaa väkeä (onko tämä sitä ylistettyä ”moniäänisyyttä”?), mutta akateemisia tai edes lukeneita ihmisiä heidän joukoissaan ei juuri ole.

Tai että ehkä pandemiarajoitukset ovat liiankin helppo maali, jotta niistä jaksaisi kukaan filosofioida. Jonkun mielestä kasvomaskit ovat ”fasismia”, mikä tarkoittaa yleisesti kaikkea pahaa (ne ovat yhtä aikaa myös ”kommunismia”), ei niin että sen sanoja varsinaisesti analysoisi käyttämiään käsitteitä. Toinen syy voi olla, että poststrukturalistisia teorioita kukaan ei lopulta ota tosissaan niin, että menisi soveltamaan niitä oikeaan elämään. Kaikki on kovin mielenkiintoista, mutta elämänfilosofiaa Foucault’lta ei kannata omaksua.

Postmodernilla puppugeneraattorilla voisi saada aikaan jotain seuraavanlaista:

Nykyinen diskurssi essentialisoi ”sairauden” eikä ota huomioon viruksen muuntuvaa luonnetta, joka on pikemminkin jatkuvassa prosessissa kuin . Olisi tärkeää purkaa ja kyseenalaistaa biovaltaan ja asiantuntijuuteen perustuvia valtarakenteita ja nostaa esille ihmisten oikeus koskemattomuuteen ja autonomiseen toimijuuteen. Marginaalisiksi mielletyt koronadeanialismi ja rokotevastaisuus voi nähdä ns. vastadiskurssina, joka kyseenalaistaa hegemonisia tietämisen tapoja ja lääkeyhtiöiden edustamaa kapitalistista diskurssia. Ns. terveen ja sairaan tai rokotetun ja rokottamattoman binäärinen vastakkainasettelu perustuu arbitraariseen jakoon, joka modernin episteemin ja medikaalisen diskurssin synnyttämä.

Yllä oleva ei eroa merkittävästi rokotevastaisten ja koronadenialistien sanamaagisesta huuhaasta. Vaikuttaakin siltä, että kaikenlainen post-höttö on mielenkiintoista niin kauan, kuin sillä ei ole vaikutusta mihinkään, mutta ihminen joka tosissaan toimii kuin se kuvaisi todellista maailmaa on vähintäänkin outo, ellei harhainen. Todellisen hädän iskiessä kovat tieteet ja lääketieteelliset faktat jyräävät.

Naiset, Iltis ja ajan henki

En ole koskaan käynyt katsomassa Sara Siepin Instagramia, en ole edes täysin varma kuka Sara Sieppi on. Joku takavuosien missi? Sen verran kuitenkin tiedän, että osaan suunnilleen arvata millaista materiaalia hän Instagramissaan julkaisee. Tämän kolumnistin tavoin minun on vaikea ymmärtää hänen saamiaan vihaviestejä. Ihminen on varta vasten mennyt katsomaan Sara Siepin Instagramia ja pöyristynyt nähdessään siellä, noh, kuvia Sara Siepistä. Jossain kuvassa oli kuulemma tissivakoa näkynyt, jossain oli oltu bikineissä. Jotain tarvetta se kuitenkin palvelee, että netissä on kuvia naisista bikineissä ja nättinä (ja tietäjät tietävät, että hakemalla löytyy myös kaikenlaista muuta kuvamateriaalia) ja siltä on helppo välttyä laittamalla sosiaalinen media kiinni. En edes jaksa ottaa selvää, ovatko vihaajat miehiä vai kateellisia naisia. Varmaan molempia.

Sama lehti uutisoi, että Karita Mattila on saanut seksiä ja kertonut siitä Twitterissä. Onko tätäkin paheksuttu? On varmaan. Naisten seksuaalisuuden paheksumisessa on sellainen alalaji, jossa miehet yhtä aikaa valittavat, että naiset pihtaavat, mutta antavaisia naisia paheksutaan. Tämä olisi ymmärrettävää, jos kyseessä olisi kaksi eri paheksujaryhmää, mutta kun ne ovat samoja henkilöitä. Toinen paheksunnan kohta on tietysti se, että Mattila alkaa olla melko iäkäs, ja yli nelikymppisten seksi on ällöttävää ja epäilyttävää. Monenlaista seksuaalisuutta pidetään nykyään hyväksyttävänä, mutta vanhoilla ihmisillä tarpeita ei saisi olla. Toivotankin Mattilalle vielä monia iloisia vuosia ja paljon munaa.

Uusliberalismin krapulasta (vastine Sixten Korkmanille)

Täällä on aikaisemminkin pohdittu Sixten Korkmanin uusliberalismikritiikkiä, ja uusimmassa kolumnissaankin hän käsittelee uusliberalismia ja pitää sitä populismin kasvualustana.

Tällaisiin arvioihin on helppo vasemmistolaisen tietenkin yhtyä. Kyseessä on lähes marxilainen ajatusrakennelma siitä, että ”syvärakenne” (ihmisten taloudellinen puute) määrittää ”pintarakenteen” (katkeruuden kanavoitumisen populistisiin liikkeisiin). Tämä katsantokanta nauttii suurta suosiota koska a) se vaikuttaisi perustuvan konkreettisille tosiasioille b) se tarjoaa moraalisen jalkatuen kritisoida maailman vääryyttä. Kun rasismi ja muu vähemmistöihin kohdistuva viha kumpuavat yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaikuttaa siltä että meillä on humaani tapa ymmärtää ja taistella niitä vastaan.

Mutta onko yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja ääriliikkeiden välillä suora linkki? Ehkä rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki on aidosti rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki ihan omasta tahdostaan, ei siksi että hänellä olisi ollut taloudellisesti niukka lapsuus.

Taloudellinen epävakaus luonnollisesti ruokkii poliittista epävakautta, mutta onko nykyinen eurooppalainen aateilmasto selitettävissä pelkästään sillä? Tällä hetkellä äärimmäistä taloudellista kurjuutta on Suomessa varsin vähän. Elämme ennen näkemätöntä taloudellista yltäkylläisyyden kautta, jolloin perusduunarikin on rikkaampi kuin keskiluokka vielä sata vuotta sitten. Toki on olemassa marginaalinen, absoluuttisessa kurjuudessa elävä väestönosa, mutta poliittiseksi liikkeeksi sillan alla elävistä kodittomista ei ole. Samoin populististen liikkeiden kannattajissa on paljon heikosti koulutettuja ja matalapalkkaisia, mutta harva heistä elää aidossa puutteessa tai hyvinvointivaltion ulkopuolella. Pikemminkin katkeruutta ruokkii tunne eriarvoisuudesta ja siitä, että jossain eliitti mässää ja katsoo tavallista kansaa nenänvarttaan pitkin.

Korkmania arvostelee Kansan uutisissa myös Anna Kontula. Hänen mukaansa populismin kannattajista merkittävä osa on keskiluokkaa. Tämä noudattelee hänen omaa ideologista karttaansa ja käsitystään ”pikkuporvaristosta” (ääri)oikeistolaisuuden käyttövoimana (Kontulan asiaa käsittelevä kirja on lukematta, mutta kirjaston varauslistalla ja asiasta tullee raporttia myöhemmin). Hänelle vasemmistolaisena (~kommunistina) taas köyhällistö on vallankumouksellinen potentiaali, jonka rooli (oikeisto)populismin lähteenä on aina vasemmistolle ollut koko lailla ongelmallinen. Olen jossain määrin Kontulan kanssa samaa mieltä, mutta tarkempi analyysi vaatisi, että ”luokka” määriteltäisiin kattavasti vuoden 2022 kontekstissa. Esimerkiksi: onko meillä enää muuta kuin keskiluokkkaa? Populististen liikkeiden, kuten perussuomalaisten, kannattajat ovat keskimäärin heikommin koulutettuja (”heikosti koulutettu” on myös joidenkin vasemmistolaisten haukkumanimi, kun halutaan osoitella duunareita), mutta onko esimerkiksi asunnon ja kaksi autoa omistava ja lomat Thaimaassa viettävä palkansaaja varsinaisesti ”köyhällistöä”?

Ongelma on oikeastaan siinä, että kaikkien jakama narratiivi omasta yksilöllisyydestä ja suhteesta yhteiskuntaan on sellainen, että jossain on jokin eliitti, joka meitä kusettaa ja verottaa ja ylläpitää ”rakenteita” ja jota vastaan juuri minä taistelen, jonka vuoksi juuri minun tarinani on autenttinen. Olen yrittänyt aikaisemmin pohtia samaa ilmiötä (mm. otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo, joka oli siinä määrin vajavainen artikkeli, että se varmasti pitää kirjoittaa paremmalla ajalla uusiksi). Kysyttäessä kaikki kertovat olleensa koulukiusattuja, kaikilla on erimielisyyksiä vanhempien kanssa, joutuneet käymään tasapäistävän peruskoulun, kamppailemaan paikastaan maailmassa, tekemään töitä menestyksensä eteen ja sen seurauksena onnistunut tai epäonnistunut, tullut petetyksi tai huijatuksi, joutunut maksamaan veroja, saanut elämässä vähän vähemmän kuin olisi oikeasti ansainnut, kokenut ettei ole saanut hyödyntää omaa täyttä potentiaaliaan.

Esimerkkinä taloustutkija (ei kirjailija) Juha Itkosen twiitin aiheuttama keskustelu: hänen mukaansa päivätreidaajat ovat turhia kansantaloudelle. Koirat kalahtavat ja päivätreidaajat vastaavat: he ovat omasta mielestään ahneita pankkeja vastaan taistelevia robinhoodeja, oikeasti. Esimerkki on kenties kaukaa valittu, mutta kenties valittu juuri siksi: ihan kaikki kuvittelevat olevansa pienen ihmisen puolella jotain monoliittia vastaan.

Protestiliikkeissä ja populismissa tämä narratiivi osataan valjastaa käyttöön (en mene tässä varsinaisiin salaliittoteorioihin, jotka ovat saman ilmiön ääritapaus). Kukapa ei haluaisi olla osa kansanliikettä, joka pudottaa korruptoituneen eliitin jalustaltaan (oikeistopopulistinen tulkinta) tai purkaa hegemonisia valtarakenteita (postvasemmistolainen tulkinta). Ylipäätään ei ole olemassa sellaista poliittista liikettä, jonka iskulausevalikoimaan kuuluisi ”eliitin”, ”status quon” tai ”vallanpitäjien” tukeminen. Tulemme siihen paradoksiin, että eliitit ovat vallassa ja rakenteet voivat hyvin, vaikka kukaan ei niitä varsinaisesti koe kannattavansakaan.

Sosioekonomiset syyt ovat siis vain yksi muuttuja. Tärkeämpää on oman individualistisen narratiivin korostaminen, joka johtaa identiteettipolitiikkaan, joka on löyhyydessään ainoa mahdollinen yhteenliittymä, johon post-ihminen kykenee. Identiteettipolitiikan ytimessä on kokemus kuulumisesta ryhmään, jota sorretaan. Yleisimmin ajatellaan tällaisia ryhmiä olevan esimerkiksi homot tai mustat, ja homofobia ja rasismi ovatkin jakamassamme maailmassa vallitsevia tosiasioita. Listaa voisi jatkaa kaikkien tuntemalla tavalla siten, että sen ulkopuolelle jäävät vain valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, eli varsin pieni vähemmistö etenkin globaalissa katsantokannassa. Lisäksi myös valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, ja ehkäpä etenkin he, kokevat olevansa uhreja.

Kun ihan jokaisella on vakaa tunne siitä, että juuri hän (ja mahdollisesti hänen edustamansa ryhmä) on erityisen syrjitty, päähänpotkittu, sorrettu ja kusetettu, ei ole vaikea löytää populististen liikkeiden kannattajia ihan ilman sosioekonomisiakin syitä. Sen jälkeen voi miettiä, mitä todella tapahtuu tässä tilanteessa, jos talous nytkähtää kunnolla ja ihmiset todella alkavat kokea puutetetta. Sanotaan, että yhteiskunta on vain kolmen lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Osasen suhde kokonaisuuteen (Midnight mass)

Viime viikolla tuli katsottua Netflixiltä minisarja Midnight mass, joka on vallan suosilteltava sarja, jos tykkää tiivistunnelmaisista sarjoista, joissa puhutaan pitkiä monologeja. Sarjasta voisi kirjoittaa varmasti pidemmänkin arvostelun, mutta tässä bloggauksessa pohdiskelen sen suhdetta siihen, miten ideologiat toimivat. Jos et ole sarjaa vielä nähnyt, suosittelen sen katsomista ennen tämän lukemista, varsinkin jos et kaipaa spoilereita.

Kuten siis sarjan nähneet tietävät, kertoo se syrjäiselle saarelle sijoittuvasta hiljaisesta pikkukaupungista, jonne saapuu mystinen pappi Paul Hill sijaistamaan yhteisön aikaisempaa katolilaista pappia isä Pruittia, joka on sairastunut matkallaan pyhälle maalle. Seuraa joukko mystisiä tapahtumia, kun vanhat nuorenevat ja rammat kävelevät. Karismaattinen isä Paul saa kaupungin asukkaat valtaansa ja pian kaikki ovat hänen kulttinsa vallassa lukuunottamatta pientä vähemmistöä: saaren islaminuskoista poliisikonstaapelia, skeptistä naislääkäriä ja päähenkilöpariskuntaa Eriniä ja Rileytä. Paljastuu, että isä Paul onkin nuorentunut Pruitt ja että ihmeiden takana on jonkinlainen pyhältä maalta pappia seurannut vampyyriperkele (sanaa vampyyri ei sarjassa taideta kertaakaan käyttää), joka muuttanut isä Paulin ja joka ehtoollisviinin seassa annostelee elämänvoimaansa seurakuntalaisille. Kulisseissa naruja on koko ajan vedellyt katala diakonissa Bev, joka on jonkin sortin psykopaatti siinä missä isä Paul kenties vain hyväuskoinen hölmö.

Sarjan fokalisaatio on rakennettu siten, kuten se usein rakennetaan: katsoja samaistuu skeptikoihin ja vallitsevaan tunteeseen, että kaikki ei ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on hyvin ilmeinen positio, koska meillä kaikilla on kokemus omasta subjektiudesta suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. Ihmisen, ainakin modernin ihmisen, perustunne on yksinäisyys ja yksilöllisyys; muut ihmiset tuntuvat kuuluvan johonkin, mihin me emme kuulu, toisaalta juuri me olemme poikkeuksellisella tavalla hereillä ja näemme kokonaisuuden sen ulkopuolelta. Mysteeri on mysteeri vain sille, jolle se pala palalta paljastuu, ja narratiivi on juuri mysteerin paljastuminen.

Onkin houkuttelevaa ajatella, että kun koko kaupunki menee sekaisin, juuri minä olen se epäilijä, joka näkee kaiken läpi kun muut seuraavat johtajaa lasinkiilto silmissään. Jos natsit nousisivat valtaan tänään, olisin se joka jo aikoinaan sanoi ”enkö minä sanonut”. Minun kulutuspäätöksiini eivät mainokset vaikuta. Minä en usko mitään, mitä poliitikot sanovat, vaan muodostan mielipiteeni omilla aivoillani.

Ironia piilee juuri siinä, että näin ideologiat ja kultit toimivat. St. Patrickin kultin ytimessä on sen totuuden löytäminen, jota koko muu ulkopuolinen maailma ei suostu näkemään. Itse jumala on antanut kyläläisille profeetan, joka lahjoittaa heille ikuisen elämän ja saa heidän silmänsä aukeamaan totuudelle. Sen sijaan muu maailma vaeltaa pimeydessä ja synnissä, jota jumalan valo ei valaise. Isä Paul nimenomaan käyttää vampyyrinpureman vertauksena silmien avautumista: pureman jälkeen koko maailma näyttää erilaiselta. Ennen kuin muidenkin silmät avautuvat (ts. saavat vampyyritartunnan), joutuu isä Paul valehtelemaan heille, mutta valheetkin palvelevat suurempaa tarkoitusta.

Oli kyseessä sitten jehovantodistajuus tai Wincapita, wokeismi tai Awekening-liike (jotka mielenkiintoisella tavalla molemmat viittaavat ”heräämiseen”) koronadenialismi tai rokotevastaisuus, kaikki liikkeet korostavat silmien avaamista ”totuudelle”, jota ”lampaat” eivät näe. Jokainen salaliittoteoreetikko kuvittelee olevansa Riley tai Erin hulluksi muuttuneessa maailmassa, yksilö joka ajattelee omilla aivoillaan. Vai onko kenties sittenkin karanteenin eristämä maailma kuten St. Patrickin eristynyt seurakunta, joka sekoaa karismaattisen johtajan pauloihin? Verkossa levitetään valheita, vihjailuja ja puolitotuuksia ja niiden levittäjät ovat hyvin tietoisia siitä, että valehtelevat, mutta kaikki on sallittua, kun on tarkoitus saada ihmiset ”näkemäään totuus”.

Väärin rakennettu tasa-arvo

Eräs autofiktiivisiä juttuja nettiin ja printtiin kirjoittava henkilö, naispuoleinen mutta se ei ole olennaista tässä — yhtä hyvin olisi voinut olla mieskin, valitti lehtijutussa Kirjailijaliiton valintakriteerejä ja korkeata kynnystä. Omien sanojensa mukaan hän kaipasi ennen kaikkea liitolta tunnustusta siitä, että hän on ”oikea” kirjailija. Kenties juttua tehnyt toimittaja oli lähtenyt jutun tekoon sellaisella kärjellä, että kriteereitä ei kenties pitäisi olla lainkaan tai ainakin niiden pitäisi olla alhaisemmat. Mutta miten Kirjailijaliiton jäsenyys voi olla tunnustus mistään, jos jäsenyyden saa omalla ilmoituksella?

Samantyyppisiä ovat keskustelut ylipäätään julkaisukynnyksen ylittämisestä: ketkä ovat ”oikeita” kirjailijoita. Ne, jotka saavat ”hylsyn”, valittavat kohtaloaan ja katsovat kustantamoiden kohdelleen heitä väärin. Kustantamot ”ajattelevat vain rahaa” eivätkä ymmärrä pöytälaatikkokirjailijan käsikirjoituksen merkitystä. Näille suosittelen omakustannetta, jollaisen moni julkaiseekin. Kaikille se ei kuitenkaan käy, koska heidän mielestään omakustannekirjailijat eivät ole ”oikeita” kirjailijoita. Puhumattakaan siitä, että vaikka oman tekstinsä voi julkaista netissä vaikka heti juuri nyt, ei siitä välttämättä saa rahaa.

Uusi teknologia (tarvepainatus ja verkkojulkaiseminen) on siis demokratisoinut kirjallisuuden kenttää ja nykyään käytännössä mikä tahansa teksti on mahdollista saada julki, tavalla tai toisella. Tällainen ”mahdollisuuksien tasa-arvo” ei kuitenkaan takaa ”tulosten tasa-arvoa” ja siksi toiset ovat edelleen ”enemmän oikeita” kirjailijoita kuin toiset ja kaupalliset kirjailijat menestyvät kaupallisesti paremmin. Tämä todellinen epätasa-arvo saa tietenkin systeemin pohjalle tai peräti sen ulkopuolelle jääneet kapinoimaan: miksi eivät kaikki ole samalla viivalla?

Oireellista kuitenkin on, että epätasa-arvoa mitataan systeemin itsensä ehdoilla. Mikään ulkoinen mahti ei estä tekemästä omakustannetta tai jakamasta e-kirjaa nettisivuillaan ja sen jälkeen kutsumasta itseään kirjailijaksi, kuului liittoon tai ei. Valitettavasti omakustannekirjat (kuten myös pienkustantamoiden kirjat) myyvät todella huonosti jos ollenkaan. Siksi haaveillaan isolle kustantajalle pääsystä. Isot kustantajat luonnollisesti ajattelevat asiaa kaupallisesti, eivät ne muuten olisi isoja. Toinen kriteeri on ns. taiteellinen taso, eli kuinka korkealle asiantuntijat kirjan arvottavat. Tämä aloittelevan kirjailijanalun mielestä on tietenkin elitististä. Ne todelliset lukijat kuuluvat tavalliseen kansaan, joka ei välitä ”taiteellisista” arvoista. He ovat sen lisäksi jotenkin mystisesti kaupallisuuden ulkopuolella, koska kirjailijanalun kirja kävisi myös kaupaksi, mitä se ei suinkaan tee, omakustanteena tai oikeana kustanteena.

Kyseessä on siis ilmiön arvostelu ilmiön itsensä määrittävien kriteerien kautta. Olemme esimerkiksi siinä määrin kaupallisen, individualistisen ideologian läpimäärittämiä, ettemme osaa kuvitella menestymistä sellaisen kontekstin ulkopuolelta, jossa menestyminen tarkoittaa yksilösuorituksen onnistumista, kohoamista muiden yläpuolelle, mahdollisesti taloudellista hyötymistä. Tällaisessa kontekstissa muut alkavat näyttää vihollisilta ja kilpailijoita. Toinen ideologia on kapina ”vallitsevia käytäntöjä” kohtaan ja vaatimus tasa-arvosta. Tällöin oma toiminta nähdään ”vallankumouksellisena” ja taisteluna oikeudenmukaisuuden puolesta. Keskeinen narratiivi on, että juuri minä olen alistetun kansanosan edustaja, joka omalla neuvokkuudellani ja periksiantamattomuudellani taistelen meidän kaikkien edestä tieni ryysyistä rikkauksiin. Ironista tässä tietenkin on, että tämä on meidän kaikkien jakama narratiivi: missä on se elävä auktoriteetti, jota vastaan me kaikki kamppailemme? Ne, joita pidämme auktoriteetteina, ovat juuri niitä samoja, jotka kuvittelevat kamppailevansa massan virtaa vastaan. Näistä keskenään ristiriitaisista tendensseistä koostuva ideologia ironista kyllä toimii juuri siten, että tärkeintä on, kunhan meidän kohdalla ”tasa-arvo” toimii ja pääsemme kynnyksen yli.

Ironia on nimenomaan siinä, että kukaan ei todella halua purkaa hierarkkista systeemiä, koska ne kriteerit, joilla tasa-arvo määritellään, tulevat tästä systeemistä itsessään. Jos kirjailijaesimerkit eivät toimineet, on minulla muitakin.

Naisurheilijoiden palkat ovat miesurheilijoiden palkkoja huomattavasti alhaisemmat. Urheilussa jos missä, voisi kuvitella toteutuvan vaatimuksen ”sama palkka samasta työstä”, koska säännöt määrittelevät kussakin lajissa hyvin tarkkaan mitä siinä kuuluu tehdä. 400 metrin juoksu on saman mittainen kaikille. Mutta kun urheilussa palkat eivät määräydy siten. Itse tosin suurena antiurheilijana en edes seuraa mitään urheilulajia (paitsi shakkia) ja minulle ammattiurheilijoiden palkat ovat paitsi aivan absurdit, on myös vaikea kuvitella mitään turhempaa kuin ammattiurheilijoiden korkeat palkat. Mutta silti ymmärrän niiden määräytymisperusteen ja se on kilpailu. Tasa-arvon periaate on kipailulle vastakkainen. Palkkoihin, tai pitäisikö sanoa palkintoihin, ei voi soveltaa tasa-arvoa. Itse tosin pärjäisin ilman huippu-urheiluakin ja näkisin, että kaikki voisivat saada urheilusta liikkumisen iloa isojen rahojen sijaan, mutta se on täysin toinen asia.

Samankaltainen ilmiö on sen laskeminen, kuinka monta naista on pörssiyhtiöiden johdossa. Stand up -koomikko Bill Burr (jota noin muuten en fanita lainkaan) on vitsaillut, että kun naiset puhuvat sukupuolten tasa-arvosta, tarkoittavat he tasa-arvoa sen 20% miespopulaation suhteen, jolla menee hyvin, eivät sen 80% jolla menee keskiverrosti tai usein jopa huonommin kuin naisilla keskimäärin. Vitsei on tietenkin vitsi ja kärjistys, mutta on siinä jotain tottakin. Ainakin totta on se, että pörssiyhtiöiden johto on on kapitalismin crème de la crème, jolla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. On virheellistä käyttää tasa-arvon mittarina ilmiötä, joka määritelmällisesti on epätasa-arvoinen. Jos pörssiyhtiöiden hallituksen jäsenyys ei toisi mukanaan helvetisti rahaa ja arvostusta (ainakin tietyissä piireissä), eivät ”korkean statuksen” miehet kuiten Björn Walroos niihin vaivautuisi pyrkimään, vaan tekisivät jotain muuta, kenties ryhtyisivät rokkitähdiksi. Tietenkin ymmärrän sen näkökulman, että pörssiyhtiöiden sukupuolijakauman laskeminen on jonkinlainen indikaattori tasa-arvosta, vaikkei tasa-arvoa itsessään, tai ainakin sukupuolten välisistä valtasuhteista. Silti luulen, että eivät ne naisjohtajatkaan uraansa edistä pelkästä siskojen välisestä solidaarisuudesta. Tällöin systeemin kritiikki tapahtuu systeemin omilla ehdoilla.

Palkkatasa-arvo on vastaava ilmiö. Niin sanotuilla naisvaltaisilla aloilla palkat ovat miesvaltaisia alhaisemmat. Kärjistettynä esimerkiksi yliopistosta valmistuneella sukupuolentutkijalla on alhaisempi palkka ja vähemmän työllistymismahdollisuuksia kuin diplomi-insinöörillä. Syitä tähän voidaan löytää useita: alan sukupuolijakauma, työskenteleminen julkisella vs. yksityisellä sektorilla, alan kaupallinen potentiaali ja niin edelleen. Esimerkiksi julkisella puolella kaikki palkat tulevat käytännössä samasta potista, joka ei jakamalla kasva. Yksityisellä puolella sen sijaan tuottavuus kasvaa ja samalla jakovara. Itsekin humanistina olen usein joutunut perustelemaan opiskelemani alan ”hyödyllisyyttä”, joka on jossain muualla kuin siinä, että sen avulla voi ansaita rahaa. Meillä humanisteilla, joka on hyvin naisvaltainen ala, onkin kielteinen suhde rahaan, kaupallisuuteen ja ”hyötyyn”. Ja silti kysymme, miksi ”humanistisia aloja ei arvosteta” ja miksi niille ei anneta rahaa. Ja siksi päädymme määrittelemään itseämme hierarkian itsensä ehdoilla: ”humanistisista aloista on hyötyä tavoilla, joita ei voi määritellä rahassa”, mutta olemme silti sitä mieltä, että raha on se tärkein arvostuksen mittari tässä yhteiskunnassa, minkä soisi näkyvän määrärahoina humanistisella alalle ja korkeampina palkkoina humanistisella alalla työskenteleville.

Rasismista ja hyväksikäytöstä (vastine Tuukka Sandströmille)

Tuukka Sandström kirjoittaa verkkolehti Särössä otsikolla Wolt, woke ja liukas rasismi viime aikojen rasismikohuista, jotka lienevät kaikille tuttuja. Olen hänen kanssaan monessa kohdassa samaa mieltä: olen sen verran historiallinen materialisti, että minunkin mielestäni tulisi sanojen välttelyn sijasta keskittyä niihin konkreettisiin asioihin, jotka sortavat ihmisryhmiä oikeassa, materiaalisessa maailmassa. Vertaus ruman sanan käyttämisestä sukupuolielimien näyttämiseen on osuva; en tullut ajatelleeksi itse sitä noin, mutta kieltämättä näinkin sen voi nähdä. Samoin totta on, että uusliberalismi ei ole rasistinen: sillehän kaikki ovat vain kuluttajasegmenttejä (tästä voisi vetää allegorian myös siihen, miten esim. sateenkaariliike on kaupallistettu) eikä värillä ole väliä, niin kauan kuin rahaa riittää. Silti Woltin kaltaiset yritykset hyötyvät ihmisten eriarvoisuudesta, jota mm. rasismi tuottaa. Kuka tahansa voi sunnuntaiaamuna kaupungilla kävellessään todeta, että krapularuokaa suomalaisiin koteihin rahtaavat ruokalähetit ovat kaikki järjestään pigmentiltään kantaväestöä tummempia, eikä tämä voi olla sattumaa.

Olen lähes täysin Sandströmin kanssa samaa mieltä, mutta jatkan suuntaan, jossa kenties mielipiteemme saattaisivat erota. Ylipäätään kysyn, mikä on nykyisen maahanmuuton tarkoitus, ellei halpatyövoiman maahantuonti Woltin kaltaisille yrityksille? Oikeistoliberaali kannattaa maahanmuuttoa niin kauan kuin väärän väriset ihmiset pysyvät omissa slummeissaan eivätkä laita lapsiaan samoihin kouluihin, vasemmistoliberaali kannattaa yhtä lailla Elinkeinoelämän valtuuskunnan vaatimusta siitä, että Suomi tarvitsee maahanmuuttajia ”tekemään niitä töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa”. Hyvinvointi maailmalla jakaantuu epätasaisesti, mikä näyttäisi johtuvan maantieteellisestä eriarvoisuudesta, mihin toimivaksi lääkkeeksi tarjotaan ihmisten siirtämistä köyhemmistä maista rikkaampiin.

Koronakriisin keskellä ongelmaksi muodostui niiden 15 000 – 20 000 kausityöntekijän saaminen Suomeen, jotka vuosittain matkaavat erityisesti Ukrainasta suomalaisille tiloille sadonkorjuutyöhön. Aikaisemmin tulijat olivat pääosin Virosta, mutta jostain syystä viimeisen 15 vuoden aikana marjanpoimintaan liittyvä tietotaito on kadonnut virolaisiltakin, jotka painivat nyt saman ongelman kanssa. Onneksi maa -ja metsätalousministeriö sai kuitenkin työntekijät järjestettyä maahan, jotta sato ei pilaantunut emmekä kuolleet nälkään. Syitä siihen, miksi marjanpoimijoita ei saada esim. Kainuusta, on Ylen mukaan monia. Valkoihoisina ukrainalaiset tässä tuskin ovat samalla tavalla rasismin uhreja kuin tummaihoiset olisivat, mutta eiköhän tuontityövoiman väitetty ahkeruus selity sillä, että käytetään hyväksi alueellista taloudellista eriarvoisuutta.

Pian tulemme näkemään Suomessakin sen kaltaisia etnisesti eriytyneitä asuinalueita kuin esimerkiksi Ruotsissa jo muutamissa kaupungeissa on. Edes maailman antirasistisin maa Ruotsi (pl. ne Afrikan maat, joissa ei-valkoiset ovat enemmistönä ja joissa siten ei voi olla rasismia, vain ”etnisiä konflikteja”) ole voinut estää tällaista eriytymiskehitystä varmasti vilpittömistä yrityksistä huolimatta. Alueelliset, taloudelliset ja etniset erot kietoutuvat toisiinsa ja syntyy valtaväestöstä erillinen alaluokka, jonka indikaattorina toimivat tietyt kielelliset (”mamusuomi”) ja ulkonäölliset (ei-valkoisuus) erot. Köyhyys synnyttää köyhyyttä ja rikkaus rikkautta (Matt. 25:29 ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on.”). Rasismiin perustuva syrjintä työhaussa on dokumentoitu tosiasia, mutta myös rasismista huolimatta huono-osaisuus periytyy (aiheesta on useita tutkimuksia, mutta paremman puutteessa linkkaan tämän Turun yliopiston tutkimuksen: Vauhkonen, Teemu, Kallio Johanna, Erola Jani 2017: Sosiaalisen huono-osaisuuden ylisukupolvisuus Suomessa.). En siis kiellä rasismin yhteyttä ihmisten eriarvoisuuteen, mutta wanhan liiton wasemmistolaisena korostan luokka-aspektia. Etnisesti eriytyneiden huono-osaisten asuinalueiden syntyminen tarkoittaa ”rodun” ja luokan niveltymistä (jopa nekin tahot, jotka suhtautuvat maahanmuuttoon positiivisesti tunnustavat ongelmaksi sen, että joissain kaupunginosissa maahanmuuttajia on ”liikaa” tai kantaväestöä ”liian vähän”), mutta pelkästään rasismiin keskittyminen johtaa vain uusiin ongelmiin: vai onko Etelä-Ruotsin kaupunkien maahanmuuttajakaupunginosien syntyminen pelkästään seurausta kantaruotsalaisten rasismista?

Kuten Rosa Meriläinenkin kirjoittaa tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan Rajaton maailma on unelma ja oivaltaa, että kenties alhaisen elintason maista korkeamman elintason maista muuttavan motiivit ovat toisenlaisen kuin kesälomaturistin halu etsiä ”myönteisiä kokemuksia”, mutta toivottavasti myös senkin, että ongelmat kyllä seuraavat rajojen yli niin kauan, kuin ihmisiä motivoi ”vapaaseen liikkuvuuteen” pakko.

Samaan aikaan akateemisista piireistä lähtöisin oleva ”wokeismi” on ylemmän keskiluokan liike, joka on suunnattu sitä työväenluokkaista persvakoäijää vastaan, joka ei osaa oikeita termejä. Woke on reilun kaupan etuoikeutetuimmuutta. Samalla tavalla kuin voi maksaa 8 senttiä enemmän kahvikupillisesta, josta menee joku prosentti jonnekin Guatemalan lapsille ja lentämisestä voi maksaa lentoveroa, koska kalliimpi lentolippu edistää ilmastonmuutosta vähemmän kuin halpa. Nykymaailmassa omista etuoikeuksista nauttiminen on monella tapaa ongelmallista, mutta jos tunnen niistä kevyttä syyllisyyttä, voin kuitenkin lopulta hyvällä omalla tunnolla jatkaa elämää valkoisena + keskiluokkaisena + varakkaana + valtiollisen median edustajana, jolla on valta määrittää mitä termejä keskusteluissa käytetään. Kaikkein paras on, jos omasta henkilöhistoriastaan löytää sellaisen pikantin yksityiskohdan kuten ”oikeastaan yksinasuvia syrjitään perheellisten kustannuksella”, jonka perusteella voi liittyä syrjittyjen rintamaan maailman pahuutta vastaan. Jollain psykoanalyytikolla olisi asiasta varmasti paljonkin sanottavaa: kenties nautinto nimenomaan vaatii tietyn annoksen syyllisyyttä.

Ja koska lopulta näihinkin asioihin kosketus on varsin abstraktilla tasolla, on tämä kaikki lopulta pelkkää henkilökohtaista identiteetin rakentamista: olenko antirasisti vai rasismin uhri? Onko valkoinen aina rasisti vai millä tempulla saan ilkeästä Twitter-kommentista rakennettua itselleni kuvitelman, että oikeastaan olen yhtä aikaa stalinismin uhri että holocaust survivor.

Onko musiikin kieli kieli?

Hesarin artikkelissa Samuli Tiikkaja pohdiskelee musiikin ja tunteiden yhteyttä.

Itselle musiikki on aina ollut elämän tärkeimmistä asioista ja keskeinen tapa reguloida omaa tunne-elämää. Vaikka olenkin päällepäin suhteellisen harmaa ihminen — tai juuri siksi — musiikkimakuni on hyvinkin värikäs. Iloinen musiikki on helppo tapa tasapainottaa luontaista melankolisuuttani. Iloinen ja energinen musiikki antaa minulle välittömästi runsaasti iloa ja energiaa, jota muuta kautta olisi vaikea hankkia, paitsi ehkä päihteillä. Kuuntelen päivittäin paljon musiikkia ja mahdollisuuksien mukaan käyn keikoilla viikoittain (korona-ajan hiljaisuus on pikku hiljaa taas kääntymässä parempaan).

Onkin hämmentävää, että ihmislajille on sellainen asia kehittynyt kuin musiikki. Käsittääkseni muilla eläinlajeilla ei ole musiikkia (lintujen ”laululla” on toinen merkitys), mutta kaikki tietävät että esimerkiksi koirat reagoivat musiikkiin, samoin kuin papukaijat. Luultavasti jossain olemassa tutkimus, että lehmät tuottavat paremmin maitoa, jos niille soittaa klassista musiikkia.
Jollain tapaa tiettyjen sointujen ja sävelien värähtely tapahtuu taajuudella, joka saa meissä jonkin (mielen, sielun?) värähtelemään samalla taajuudella. Tietyt rytmit (jotka ovat tavallaan myös taajuuksia) tarttuvat kehoomme. Kenties tekemistä on peilisolujen kanssa, ehkä tätä pitää googlata ajan kanssa.

Kenties sillä on jotain tekemistä tunteiden ilmaisun kanssa, joka on jossain määrin universaalia lajista toiseen. Jos koira murisee ja näyttää hampaitaan, tunnistamme automaattisesti sen olevan vihainen. Muilla eläinlajeilla, ainakin nisäkkäillä, vihan ilmaus on hyvin saman tyyppinen ja helposti tunnistettava. Jos musiikkikappaleen sähkökitara ”murisee” on hyvin helppo kuvata musiikkia vihaiseksi. Samoin iloinen ja tyytyväinen eläin on helppo tunnistaa, vaikka tuleekin välttää ”inhimillisten” tunteiden liiallista projisointia toisiin lajeihin.

Tässä kohtaa on muistutettava ”kielen” ja eläinten ”signaalien” eroista. Vihainen eläin signaloi toiminnallaan vihaisuutta: se on vihainen ”tässä ja nyt” ja murina on osoitus siitä. Se ei siis pysty kommunikoimaan ”vihaisuutta” abstraktilla tasolla: se ei voi ilmaista olleensa vihainen eilen, puhua näkemästään koirasta, joka oli vihainen, tai filosofoida ”vihaisuuden” käsitteestä yleensä. Kielellinen ilmaisu taas on ”arbitraarinen”, ”keinotekoinen”, eikä ole väliä mikä sitä merkitsevä sana on: ”vihainen”, ”angry” vai ”furieux”, koska suhde on sopimuksenvarainen. Kielen kautta kuitenkin voimme kommunikoida eri merkkejä yhdistelemällä monimutkaisia ja abstrakteja asioita, jotka eivät välttämättä ole tässä ja nyt saavutettavissa.

Musiikki (ja moni muu taiteelaji) kuitenkin voi yhdistää nämä kaksi: musiikki ”signaloi” monia eri tunteita: vihaa, rakkautta, iloa, surua ja saa meidät tuntemaan näitä samoja tunteita juuri sillä hetkellä kun kuuntelemme musiikkia. Silti musiikki kykenee abstrahoimaan ja säilömään tunneilmaisun muotoon, jossa sitä voidaan käsitellä ja välittää ajassa ja paikassa. Voin kuunnella 60-luvulla, eli yli 50 vuotta sitten Amerikan mantereella levytetyn pop-kappaleen ja tuntea monimutkaisia tunteita: ei välttämättä vain yhtä tunnetta, vaan useita päällekkäin. Yksinkertaisinkin rakkauslaulu voi herättää melankolian ja ilon tunteita, jotka ovat yksilöllisiä juuri kyseiselle kappaleelle.

Juuri edellä mainitun vuoksi musiikki onkin hyvä keino käsitellä tunteita: toisaalta se voi ilmaista asioita, joita ”pelkkä” ihmiskieli ei voi, mutta silti musiikin kieli voi käyttää muita kielen ominaisuuksia hyväkseen ja toimia ajasta ja paikasta riippumatta.

Ehkä tässä on myös selitys artikkelin pohtimaan kysymykseen siitä, miksi puhutaan musiikista eikä tunteista. Ehkä sanat eivät tavoita tunteita; voin sanoa ”olen surullinen” tai ”olen iloinen”, mutta onhan se varsin latteaa. Kuinka paljon rikkaampi ilmaisu juurikin on jollain hyvällä kitarasoololla.

Musiikki on hämmästyttävällä tavalla yhtä aikaa henkilökohtaista ja universaalia. Jokaisella meillä on oma musiikkimakumme, joka on yhtä yksilöllinen kuin sormenjälkemme. Kuuleeko kukaan samalla tavalla samaa kappaletta kuten minä? Tuskin kuulee. Ja miksi jokin kappale, josta muut pitävät, ärsyttää minua tavattomasti ja toisin päin? Ja silti musiikki voi tuoda yhteen miljoonia ihmisiä jonkun tietyn bändin fanittamisen kautta. Samassa konsertissa kymmenet tuhannet voivat nauttia samalla taajuudella yhtä aikaa yksilöllisestä että yhteisöllisestä musiikkikokemuksesta. Kaikilla kulttuureilla on oma musiikkikulttuurinsa, ja jos jätämme ennakkoluulomme sivuun, on meidän mahdollista välittömästi ymmärtää meille vieraimmankin kulttuurin musiikkia, vaikka emme ymmärtäisi sanaakaan heidän kieltään.

Toisen roska on silti roskaa

Eilen pohdin bloggauksessani likaa, mutta mikä on lian ja roskan ero? Kauppakeskukset olivat tänään täynnään halloween-krääsää, joka on sekin siinä mielessä mielenkiintoinen ilmiö, että se pyrkii jäljittelemään jotain vanhaa ja kulunutta, pölyn ja hämähäkinseittien peittämää ja jopa rumaa, mutta on silti käsitetään koristeiksi. Roskaa siitä tulee vasta, kun se päätyy kaatopaikalle. Mikä tapahtuukin viimeistään parin viikon kuluttua, kun tehdään tilaa joulukrääsälle.

Monenlaisia rikkinäisiä asioita, kuten vanhoja filmikameroita, pieniä rumpuja ja rikkinäisiä kahvimyllyjä voi käyttää sisustuksessa. Eurolavat ja vanhat matkalaukut olivat jossain vaiheessa muoti-ilmiö (tai ovat vieläkin, mistäpä minä tiedän). Rustiikki sisustuksessa pyrkii jäljittelemään kulunutta. Mutta milloin rustiikki on liian kulunutta käytettäväksi?

Kahviloissa on vanhoja kirjoja sisustuksena, luulen että niiden lukeminen olisi jonkinlainen etikettivirhe. Huonekaluliikkeissä kirjahyllyihin on aseteltu kirjoja malliksi, luultavasti ne ovat jostain makuloinnista pelastettuja tai joskus vanhoja tietosanakirjasarjoja. On hellyttävää, miten jotkut kuvittelevat vanhoilla kirjoilla olevan arvoa niitä kirppareille (tai nettikirppareille) kantaessaan, mutta harvalla vanhalla kirjalla on muuta arvoa kuin lämpöarvo. Nekin ovat siis roskaa.

Modernia maailmaa katsoessani näen valtavan määrän roskaa. Kertakäyttökulttuuri ja ohjelmoitu vanheneminen tarkoittaa, että ennen pitkää kaikki muuttuu roskaksi, ”roskuus” siis sisältyy siihen jo itsessään. Ehkä lika on määritelmällisesti lika uncountable ja roska countable, jotain konkreettisempaa. Siinä missä lika on tilallista (”väärässä paikassa”), roska on ajallista: jotain, joka on tullut käyttöikänsä päähän. Käyttöikä modernissa maailmassa vaihtelee vuosista muutamaan sekuntiin. Käärepaperi ei ole likaa, mutta voi olla likainen. Roskaksi se muuttuu heti kun se otetaan suojelemansa asian ympäriltä. Tämä tietokone, jolla tätä kirjoitan, muuttuu roskaksi eli elektroniikkajätteeksi viimeistään parin vuoden päästä kun tämä on muuttunut niin hitaaksi, että edes blogitekstin kirjoittaminen ei onnistu sillä.

Amerikkalaiset ovat tyhmiä, minä olen fiksu

Varsinkin nuorempana minäkin olin ”antiamerikkalainen”, kuten me kaikki kriittisinä ja sivistyneinä itseämme pitävät, vähän vasemmalle kenties kallellaan olevat olemme tai jossain elämänvaiheessa olimme.

”Antiamerikkalainen” vastustaa amerikkalaista massakulttuuria ja kerskakulutusta ja hänen mielestään kaikki amerikkalaiset ovat idiootteja ja löytää sille runsaasti todistusaineistoa. Jo ennen Trumpin valtaantuloa Bushia pidettiin amerikkalaisen typeryyden huipentumana, puhumattakaan esimerkiksi Arnold Schwarzeneggerin valinnasta Kalifornian kuvernööriksi. Sen lisäksi, että amerikkalaiset ovat typeriä ja sivistymättömiä, ovat he myös sotahulluja, lihavia ja mukavuudenhaluisia ja riistävät koko muuta maailmaa. Samaa asennetta viljellään netin keskustelupalstoilla yleisesti, ironista kyllä englanniksi ja tätä mieltä ovat ihmiset, jotka kuuntelevat amerikkalaista musiikkia (pop, rock, hip-hop) ja kuluttavat Hollywoodin viihdeteollisuuden tuotteita, koska aika harva ”antiamerikkalainen” kuitenkaan on mikään eurooppalaisen taide-elokuvan harrastaja.

Ehkä amerikkalaisten junttimaisesta typeryydestä löytyykin todisteita kuten löytyy varmasti monen muunkin kansan typeryydestä. Jostain syystä kuitenkaan samalla tavalla ei pidetä sopivana sanoa ”afrikkalaiset ovat idiootteja”, vaikka sillekin löytyisi varmasti todisteita. Syyn tällekin tiedämme. Muistan myös erään keskustelun Bushin valinnan aikoihin; vaalilipukkeiden kanssa oli silloinkin ongelmia ja siitä saatiin syy naljailla taas amerikkalaisten typeryydestä. Keskustelu meni näin:

-Kyllä ne amerikkalaiset on typeriä!
-Joo, ei ne neekerit siellä osaa laittaa rastia äänestyslippuun!
-Hei, tuo on muuten rasistista!

Aika harvalle tuottaa vaikeuksia tunnistaa rasismia tässä. Mutta onko sitten niin, että vain valkoihoiset amerikkalaiset ovat idiootteja? Niitä niskastaan punoittavia, tähtilippua heiluttavia, ylipainoisia burgeriin tukehtuvia, sotahulluja äärikristittyjä. Tummaihoiset amerikkalaiset taas eivät voi olla idiootteja, koska tämän sanominen olisi rasismia. Yleisluontoinen amerikkalaisuudelle ylimielinen virnistely taas on osa eurooppalaista sivistystä.

Venäjällä on muuten aika paljon samaan kuvaukseen kuuluvia idiootteja, jotka samalla tavalla ultranationalisteina eivät usko oman maansa voivan koskaan tehdä mitään väärää, ja sen lisäksi ihailevat amerikkalaisen kerskakulutuskulttuurin inhottavimpia puolia täysin häpeilemättömästi. Tosin, venäläisillä on myös Dostojevski, Repin ja Tšaikovski, joten he kuuluvat samaan sivistyneistökansojen perheeseen kuin ranskalaiset (johon amerikkalaiset eivät kuulu).

Joskin turistioppaana toiminut tuttavani kertoi, että ranskalaiset turistit ovat kenties typerin hänen kohtaamansa kansa (ranskanopiskelijana hän sai pienoisen kolauksen idealismissaan ihailemalle maalle). Ranskalaiset eivät tunnetusti osaa mitään muuta kieltä kuin omaansa ja tuttavani mukaan eivät myöskään tiedä mitään kotimaansa ulkopuolelta. Tämä onkin suurten ”kulttuurikansojen” ongelma: kun omalla kielellä on riittävästi kulutettavaa kulttuuria, ei tarvitse koskaan tutustua vieraisiin kulttuureihin. Toinen ongelma on siinä, että ranskalaiset ovat itse päässeet määrittelemään mikä on sivistystä: ranskalainen kirjallisuus, ranskan kieli ja viininjuonti. Viinin kittaaminen patonki poskessa ei ole suinkaan ryyppäämistä samalla tavalla kuin keskikaljan kiskominen. Ranskassa jo lapsesta asti puhutaan ranskan kieltä ja niin edelleen. Tosin todellisuudessa ranskalaisen kulttuurin ylivoimaisuus johdu mistään sen sisäisestä ominaisuudesta, vaan Wilhelm Valloittajan ja Napoleonin ja monen muun käymistä sodista, joissa pistimien nokassa frankofoniaa on viety maailmalle ja siinä sivussa ryövätty puoli Afrikkaa ja vähän Amerikkaa ja Aasiaakin.

Listaa voisi jatkaa kaikista eurooppalaisista ”sivistyskansoista”, mutta erityisesti ranskalainen kulttuuri nauttii Suomessa kohtuutonta yliarvostusta. Ranskalainen elokuva on taide-elokuvan synonyymi ja ranskalainen viini automaattisesti parempaa, vaikka olisi minkälaista etikoitunutta mehutiivistettä, jonka etiketissä lukee ”Château de blaablaa”. Ei minulla sinänsä ole mitään ranskalaisuutta vastaan, mutta jos jokin on junttimaista, niin juuri tuo kaiken kriittisyyden kadottaminen heti jos joku mainitsee ”ranskalaisuuden”.

Kenties syy siihen, miksi amerikkalaisia on niin helppo haukkua, on että näemme heissä niin paljon itseämme. Suomalainen nykykulttuuri on siinä määrin amerikkalaisuuden läpäisemää, että haukkuessamme amerikkalaisuutta, haukumme ennen kaikkea itseämme. Yhtä lailla suomalaiset ovat pinnallisia kerskakuluttajia ja kulttuuri on populaaria kitschiä. Mutta se nyt vaan on helpompaa ulkoistaa nämä piirteet johonkin ulkopuoliseen ja tehdä siitä itselle vain guilty pleasure.

”Kyllä Pekka Sauri on viisas mies”

Muistan nuoruudestani Pekka Saurin yöradion, kuten varmaan muistaa moni muukin ja kääntäen meidän ikäpolvelle Sauri on juuri tunnettu radiopsykiatrina, joka juonsi livelähetystä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Radio Suomella 90-luvun lopulla (nyt kun googlasin aiheesta, paljastui että ohjelma oli sitä ennen pyörinyt jo 10 vuotta Radio Helsingillä, joka ei kuulunut lapsuuspaikkakunnallani, ja oli siksi entuudestaan tuntematon tieto). Viimeiset 20 vuotta Sauri on ollut tunnetumpi kenties Helsingin kunnallispolitiikasta, joten nykynuoret eivät varmaankaan Yöradiota muista.

Murrosikäisen pojanjolpin mielestä hauskinta tietysti ohjelmassa oli se kuinka kaiken maailman sekopäät soittivat suoraan lähetykseen ja kaikkein hauskinta olivat pilapuhelut, joita joka kerta odotettiin. Sauri oli luonnollisesti tyhmä vanha ukko ja tosikko, jonka kustannuksella tehtiin pilaa.

Jouduinkin siksi hämmästymään, kun eräs ikätoverini totesi, että ”oikeesti Pekka Sauri on helvetin viisas mies”. Yritin heittää asian leikiksi, onhan Yöradio sentään pelkkä vitsi. Kaveri toisti väitteensä pontevammin: ”ei kun oikeesti olen sitä mieltä, että Pekka Sauri on helvetin fiksu äijä”.

Kaverin kommentti jäi mieleen ja näin jälkeenpäin arvioituna se on hyvin vahva mielipide murrosikäiseltä ammattikoululaiselta nuuska huulessa. Miksi kaikkeen pitäisi suhtautua vitsinä? Varsinkin nuorena halusi peitellä omaa epävarmuuttaan ironialla, mitään ei voinut ottaa tosissaan, koska se oli jotenkin noloa. Samalla tavalla vielä vanhempanakin on vaikea antaa tunnustusta siitä, että joku on aidosti sanonut jotain fiksua tai tehnyt jotain merkittävää.

Ehkä murrosikäisen kaverini opetus on, että pitäisi aidosti kuunnella mitä ihmisillä on sanottavaa (tai lukea ajatuksella mitä he ovat kirjoittaneet) ja suhtautua sen sisältöön avoimesti ja ennakkoluulottomasti sen sijaan, että yrittäisi heti ottaa asennetta, että kyllä minä nämä tiedän. Kriittinen asenne on suositeltavaa, mutta jos kriittisyys on vain älyllistä laiskuutta, selkäydinreaktio sen peittelemiseksi, että ei oikeasti ymmärrä mistä puhutaan, johtaa se pelkkään kyyniseen ironiaan, jossa naureskellaan syventymisen sijasta.

Se mitä maailma tarvitsee, on nöyryyttä tunnustaa tietämättömyytensä ja rohkeutta ihailla aidosti fiksuja ihmisiä.