Viime viikolla tuli katsottua Netflixiltä minisarja Midnight mass, joka on vallan suosilteltava sarja, jos tykkää tiivistunnelmaisista sarjoista, joissa puhutaan pitkiä monologeja. Sarjasta voisi kirjoittaa varmasti pidemmänkin arvostelun, mutta tässä bloggauksessa pohdiskelen sen suhdetta siihen, miten ideologiat toimivat. Jos et ole sarjaa vielä nähnyt, suosittelen sen katsomista ennen tämän lukemista, varsinkin jos et kaipaa spoilereita.
Kuten siis sarjan nähneet tietävät, kertoo se syrjäiselle saarelle sijoittuvasta hiljaisesta pikkukaupungista, jonne saapuu mystinen pappi Paul Hill sijaistamaan yhteisön aikaisempaa katolilaista pappia isä Pruittia, joka on sairastunut matkallaan pyhälle maalle. Seuraa joukko mystisiä tapahtumia, kun vanhat nuorenevat ja rammat kävelevät. Karismaattinen isä Paul saa kaupungin asukkaat valtaansa ja pian kaikki ovat hänen kulttinsa vallassa lukuunottamatta pientä vähemmistöä: saaren islaminuskoista poliisikonstaapelia, skeptistä naislääkäriä ja päähenkilöpariskuntaa Eriniä ja Rileytä. Paljastuu, että isä Paul onkin nuorentunut Pruitt ja että ihmeiden takana on jonkinlainen pyhältä maalta pappia seurannut vampyyriperkele (sanaa vampyyri ei sarjassa taideta kertaakaan käyttää), joka muuttanut isä Paulin ja joka ehtoollisviinin seassa annostelee elämänvoimaansa seurakuntalaisille. Kulisseissa naruja on koko ajan vedellyt katala diakonissa Bev, joka on jonkin sortin psykopaatti siinä missä isä Paul kenties vain hyväuskoinen hölmö.
Sarjan fokalisaatio on rakennettu siten, kuten se usein rakennetaan: katsoja samaistuu skeptikoihin ja vallitsevaan tunteeseen, että kaikki ei ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on hyvin ilmeinen positio, koska meillä kaikilla on kokemus omasta subjektiudesta suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. Ihmisen, ainakin modernin ihmisen, perustunne on yksinäisyys ja yksilöllisyys; muut ihmiset tuntuvat kuuluvan johonkin, mihin me emme kuulu, toisaalta juuri me olemme poikkeuksellisella tavalla hereillä ja näemme kokonaisuuden sen ulkopuolelta. Mysteeri on mysteeri vain sille, jolle se pala palalta paljastuu, ja narratiivi on juuri mysteerin paljastuminen.
Onkin houkuttelevaa ajatella, että kun koko kaupunki menee sekaisin, juuri minä olen se epäilijä, joka näkee kaiken läpi kun muut seuraavat johtajaa lasinkiilto silmissään. Jos natsit nousisivat valtaan tänään, olisin se joka jo aikoinaan sanoi ”enkö minä sanonut”. Minun kulutuspäätöksiini eivät mainokset vaikuta. Minä en usko mitään, mitä poliitikot sanovat, vaan muodostan mielipiteeni omilla aivoillani.
Ironia piilee juuri siinä, että näin ideologiat ja kultit toimivat. St. Patrickin kultin ytimessä on sen totuuden löytäminen, jota koko muu ulkopuolinen maailma ei suostu näkemään. Itse jumala on antanut kyläläisille profeetan, joka lahjoittaa heille ikuisen elämän ja saa heidän silmänsä aukeamaan totuudelle. Sen sijaan muu maailma vaeltaa pimeydessä ja synnissä, jota jumalan valo ei valaise. Isä Paul nimenomaan käyttää vampyyrinpureman vertauksena silmien avautumista: pureman jälkeen koko maailma näyttää erilaiselta. Ennen kuin muidenkin silmät avautuvat (ts. saavat vampyyritartunnan), joutuu isä Paul valehtelemaan heille, mutta valheetkin palvelevat suurempaa tarkoitusta.
Oli kyseessä sitten jehovantodistajuus tai Wincapita, wokeismi tai Awekening-liike (jotka mielenkiintoisella tavalla molemmat viittaavat ”heräämiseen”) koronadenialismi tai rokotevastaisuus, kaikki liikkeet korostavat silmien avaamista ”totuudelle”, jota ”lampaat” eivät näe. Jokainen salaliittoteoreetikko kuvittelee olevansa Riley tai Erin hulluksi muuttuneessa maailmassa, yksilö joka ajattelee omilla aivoillaan. Vai onko kenties sittenkin karanteenin eristämä maailma kuten St. Patrickin eristynyt seurakunta, joka sekoaa karismaattisen johtajan pauloihin? Verkossa levitetään valheita, vihjailuja ja puolitotuuksia ja niiden levittäjät ovat hyvin tietoisia siitä, että valehtelevat, mutta kaikki on sallittua, kun on tarkoitus saada ihmiset ”näkemäään totuus”.