Hesarin artikkelissa Samuli Tiikkaja pohdiskelee musiikin ja tunteiden yhteyttä.
Itselle musiikki on aina ollut elämän tärkeimmistä asioista ja keskeinen tapa reguloida omaa tunne-elämää. Vaikka olenkin päällepäin suhteellisen harmaa ihminen — tai juuri siksi — musiikkimakuni on hyvinkin värikäs. Iloinen musiikki on helppo tapa tasapainottaa luontaista melankolisuuttani. Iloinen ja energinen musiikki antaa minulle välittömästi runsaasti iloa ja energiaa, jota muuta kautta olisi vaikea hankkia, paitsi ehkä päihteillä. Kuuntelen päivittäin paljon musiikkia ja mahdollisuuksien mukaan käyn keikoilla viikoittain (korona-ajan hiljaisuus on pikku hiljaa taas kääntymässä parempaan).
Onkin hämmentävää, että ihmislajille on sellainen asia kehittynyt kuin musiikki. Käsittääkseni muilla eläinlajeilla ei ole musiikkia (lintujen ”laululla” on toinen merkitys), mutta kaikki tietävät että esimerkiksi koirat reagoivat musiikkiin, samoin kuin papukaijat. Luultavasti jossain olemassa tutkimus, että lehmät tuottavat paremmin maitoa, jos niille soittaa klassista musiikkia.
Jollain tapaa tiettyjen sointujen ja sävelien värähtely tapahtuu taajuudella, joka saa meissä jonkin (mielen, sielun?) värähtelemään samalla taajuudella. Tietyt rytmit (jotka ovat tavallaan myös taajuuksia) tarttuvat kehoomme. Kenties tekemistä on peilisolujen kanssa, ehkä tätä pitää googlata ajan kanssa.
Kenties sillä on jotain tekemistä tunteiden ilmaisun kanssa, joka on jossain määrin universaalia lajista toiseen. Jos koira murisee ja näyttää hampaitaan, tunnistamme automaattisesti sen olevan vihainen. Muilla eläinlajeilla, ainakin nisäkkäillä, vihan ilmaus on hyvin saman tyyppinen ja helposti tunnistettava. Jos musiikkikappaleen sähkökitara ”murisee” on hyvin helppo kuvata musiikkia vihaiseksi. Samoin iloinen ja tyytyväinen eläin on helppo tunnistaa, vaikka tuleekin välttää ”inhimillisten” tunteiden liiallista projisointia toisiin lajeihin.
Tässä kohtaa on muistutettava ”kielen” ja eläinten ”signaalien” eroista. Vihainen eläin signaloi toiminnallaan vihaisuutta: se on vihainen ”tässä ja nyt” ja murina on osoitus siitä. Se ei siis pysty kommunikoimaan ”vihaisuutta” abstraktilla tasolla: se ei voi ilmaista olleensa vihainen eilen, puhua näkemästään koirasta, joka oli vihainen, tai filosofoida ”vihaisuuden” käsitteestä yleensä. Kielellinen ilmaisu taas on ”arbitraarinen”, ”keinotekoinen”, eikä ole väliä mikä sitä merkitsevä sana on: ”vihainen”, ”angry” vai ”furieux”, koska suhde on sopimuksenvarainen. Kielen kautta kuitenkin voimme kommunikoida eri merkkejä yhdistelemällä monimutkaisia ja abstrakteja asioita, jotka eivät välttämättä ole tässä ja nyt saavutettavissa.
Musiikki (ja moni muu taiteelaji) kuitenkin voi yhdistää nämä kaksi: musiikki ”signaloi” monia eri tunteita: vihaa, rakkautta, iloa, surua ja saa meidät tuntemaan näitä samoja tunteita juuri sillä hetkellä kun kuuntelemme musiikkia. Silti musiikki kykenee abstrahoimaan ja säilömään tunneilmaisun muotoon, jossa sitä voidaan käsitellä ja välittää ajassa ja paikassa. Voin kuunnella 60-luvulla, eli yli 50 vuotta sitten Amerikan mantereella levytetyn pop-kappaleen ja tuntea monimutkaisia tunteita: ei välttämättä vain yhtä tunnetta, vaan useita päällekkäin. Yksinkertaisinkin rakkauslaulu voi herättää melankolian ja ilon tunteita, jotka ovat yksilöllisiä juuri kyseiselle kappaleelle.
Juuri edellä mainitun vuoksi musiikki onkin hyvä keino käsitellä tunteita: toisaalta se voi ilmaista asioita, joita ”pelkkä” ihmiskieli ei voi, mutta silti musiikin kieli voi käyttää muita kielen ominaisuuksia hyväkseen ja toimia ajasta ja paikasta riippumatta.
Ehkä tässä on myös selitys artikkelin pohtimaan kysymykseen siitä, miksi puhutaan musiikista eikä tunteista. Ehkä sanat eivät tavoita tunteita; voin sanoa ”olen surullinen” tai ”olen iloinen”, mutta onhan se varsin latteaa. Kuinka paljon rikkaampi ilmaisu juurikin on jollain hyvällä kitarasoololla.
Musiikki on hämmästyttävällä tavalla yhtä aikaa henkilökohtaista ja universaalia. Jokaisella meillä on oma musiikkimakumme, joka on yhtä yksilöllinen kuin sormenjälkemme. Kuuleeko kukaan samalla tavalla samaa kappaletta kuten minä? Tuskin kuulee. Ja miksi jokin kappale, josta muut pitävät, ärsyttää minua tavattomasti ja toisin päin? Ja silti musiikki voi tuoda yhteen miljoonia ihmisiä jonkun tietyn bändin fanittamisen kautta. Samassa konsertissa kymmenet tuhannet voivat nauttia samalla taajuudella yhtä aikaa yksilöllisestä että yhteisöllisestä musiikkikokemuksesta. Kaikilla kulttuureilla on oma musiikkikulttuurinsa, ja jos jätämme ennakkoluulomme sivuun, on meidän mahdollista välittömästi ymmärtää meille vieraimmankin kulttuurin musiikkia, vaikka emme ymmärtäisi sanaakaan heidän kieltään.