Jälleen toinen asia, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä jälleen perfektionismissani kuvittelen, että voin kirjoittaa vasta, kun olen saanut aiheen kehiteltyä päässäni selkeään lopputulokseen. Ehkä pitäisi käsittää tämä blogi työpäiväkirjaksi, jossa kehittelee eteenpäin ajatusten raakileita, tai jopa ymmärtää, että ainakaan kovin helpolla mistään asiasta ei pääse lopulliseen totuuteen. Ehkä pitää vain yrittää, ”essayer”, siitähän tässä on kyse. Tämäkin aihe tuli viime tapahtumien vuoksi ajankohtaisemmaksi kuin koskaan, ja pelkään että monetkin ajatukset ovat pian menettäneet ajankohtaisuutensa, vaikka keksin ne jo aikoja sitten ja siten olin edelläkävijä.
Tässä haluan pureutua siihen tapaan, jolla viime aikoina yleisö ja yksittäiset ihmiset ovat ottaneet vastaan uutisia ja muodostaneet maailmankuvaansa.
Ensimmäinen ongelma tämän ilmiön haltuunottamisessa on se kaikkien tietämä tosiasia, että Suomi on yhä jakautuneempi kahteen leiriin, joiden olemassaoloa emme kuitenkaan täysin halua tunnustaa. Oireellista on, että kummastakin leiristä on olemassa oikeastaan haukkumanimiä. Toinen porukka on jossain oikealla, joskaan ”oikeisto” ei välttämättä sille oikea nimitys, koska monet sen edustajat ovat pikemminkin työväenluokkaisia kuin porvarillisia (joskus käytetään nimitystä ”huonosti koulutetut). Perussuomalaisuus, eli ”persuus” (otamme vakavan ilmeen ja väitämme ettei tämä väännös ole haukkumasana) voi olla yhdistävä tekijä, mutta tähän porukkaan kuuluu muitakin kuin vain Perussuomalaisen puolueen jäseniä. He ovat konservatiiveja, suvaitsemattomia, joidenkin mielestä rasisteja (tästä nimityksestä kirjoiten lisää myöhemmin, jos muistan). Toinen ryhmä on vasemmistolainen, tai ”vihervasemmistolainen” (jostain syystä tämä minusta neutraali sana koetaan loukkaavana) tai punavihreä. Haukkumasanana käytetään ”suvaitsevaistoa” tai ”suvakkia”. Kaikki tiedämme näiden kahden ryhmän olemassaolosta, tiedämme yleensä kumpaan kuulumme tai mikä muuten on suhteemme niihin. Silti näitä kahta ryhmää on vaikea nimetä ja jos niihin viittaa keskustelussa, vastaväitteiden ryöppy peittää alleen itse pointin. Varmaa silti on, että keskustelussa nämä kaksi näkökulmaa vaikuttavat siihen, miten ihmiset vastaanottavat uutisia. Käytän siis seuraavassa edellämainittuja termejä, siitäkin huolimatta että joku tästä varmasti loukkaantuu (mahdollisesti joku, joka mielellään syyttää muita ”ammattiloukkaantujiksi” tai ”mielensapahoittajiksi”).
Skenaario 1#
Otetaan skenaario, jokin niistä parin vuoden aikana tapahtuneista väkivallanteoista, joita kutsutaan terroriteoiksi. Kun isku tapahtuu, tekijästä ei ole välttämättä tietoa: emme tiedä hänen taustojaan, etnisyyttään, poliitisia mielipiteitä tai motiiveja. Jossain on kuitenkin räjähtänyt pommi, ammuttu koulussa tai baarissaa silmittömästi, ajettu autolla väkijoukkoon, puukotettu useaa vastaantulijaa. Tässä vaiheessa tiedetään jo Hesarin kommenteissa ja Hommaforumilla, että kyseessä on maahanmuuttaja ja islamisti, mutta suvaitsevaiston vallassa oleva media ei sitä halua vielä paljastaa. Vastaavasti punavihreässä kuplassa tiedetään, että tapausten kulku viittaa kovasti islamilaiseen terrorismiin, mutta viime hetkeen asti toivotaan, että kyseessä olisi jokin muu motiivi, tai ainakin että tapaus ei lisäisi rasismia ja ennakkoluuloja ja muistutetaan että kyseessä on kuitenkin yksittäistapaus. Kun sitten paljastuu, että kyseessä onkin jihadistin sijaan äärioikeistohörhö, roolit kääntyvät. Oikeistoleirissä ollaan sitä mieltä, että media tarttuu asiaan vain siksi, että kyseessä on oikeistoradikaali, mutta muslimiterroria hyssytellään. Vasemmistoleirissä ollaan täysin samasta uutisoinnista sitä mieltä, että nyt kun tekijä paljastui ei-muslimiksi, asiaa yritetään painaa villaisella. Useassa tapauksessa isku muistetaan ennakkoreaktioiden, ei todellisten tapahtumien perusteella.
Ylläoleva on ilmiselvää kenelle tahansa omilla aivoillaan keskustelua seuraavalle (tosin, voidaan myös sanoa, että sellaisia ihmisiä on valitettan vähän), eikä se vaadi suurta järkeilyä, eikä ole siksi tämän kirjoituksen pointti. Pointti on siinä innossa, jolla jotain pahaa odetetaan tapahtuvaksi.
Väitän, että persupiireissä tekijällä ei pelkästään spekuloida: tekijän toivotaan olevan muslimi/islamisti/jihadisti (tai anarkisti, mutta vakavia terroritekoja Antifa on tehnyt mainettaan vähemmän). Ensimmäiset hetket terrori-iskun jälkeen ovat suuren urheilujuhlan tuntua: kuka veikkaa voittajaa? Jos kyseessä on rikos, johon liittyy seksuaalista väkivaltaa, niin kuin monissa esiin nostetuissa maahanmuuttajien tekemissä rikoksissa liittyy, on nettipalstoilla aistittavissa jopa seksuaalista hekumaa.
Vastaavasti toisessa päässä makustellaan oikeistolaisten tekemillä iskuilla. Koska ainakaan vielä ei olla päästy lapuanliikkeen vuosien kaltaiseen väkivalta-aaltoon, pitää muistella Priden kaasuiskua vuodelta 2010 ja Jyväskylän kirjastopuukotusta vuodelta 2013. Kun näistä puhutaan tai kirjoitetaan, voi aistia sen mielihyvän, jolla haetaan omalle pointille pontta: olen uskottava pessimistisen tulevaisuuden ennustaja, kun osaan viitata todella vakavasti otettaviin yhteiskunnallisiin oireisiin, tavata sanan ”orwellilainen” ja kunpa vielä tapahtuisi jokin suuri mullistus, joka osoittaisi kuinka oikeassa olen.
Disclaimer 1: en halua vähätellä minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö ole huolestuttava se tyytyväisyys, jolla väkivallasta kertovat uutiset otetaan vastaan?
Disclaimer 2: jos tämä (tai jokin mitä kirjoitan myöhemmin) loukkaa sinua, kertoo se suurella todennäköisyydellä kumpaan ryhmään kuulut.
Skenaario 2#
Toinen skenaario on tapaus, jossa puolueen X rivijäsen loukkaa puolueen Y naispuolista presidenttiehdokasta alatyylisellä twiitillä (puoleilla X ja Y ei sinänsä ole väliä, koska tämä toimii molempiin suuntiin). Puolueen Y verkkolehti julkaisee twiitin osoituksena puolueen X jäsenten loukkaavasta kielenkäytöstä ja puolueen Y jäsenet jakavat uutista ahkerasti verkossa. Puolueen X rivijäsen poistaa alkuperäisen twiitin, mutta hänen nimellään Googlesta haettaessa kuvakaappaus twiitistä on hakutulosten ensimmäisenä. Puoleen X rivijäsen kokee kunniaansa loukatun.
Milloin me päädyimme tällaiseen nurinkuriseen viestintään? Miksi jokin puolue julkaisee verkkolehdessään naispuoliseen kansanedustajaan ja presidenttiehdokkaaseen kohdistuvia loukkauksia? Tietenkin siksi, että ne kertovat jotain myös lausujastaan, mutta silti. Ja emmekö me rakastakin juuri näitä luhankalaisia varavaltuutettuja, jotka twiittaavat lauantain ja sunnuntain välisenä yönä jotain sekopäistä, jota voimme jakaa eteenpäin? Ja jos se on jotain rasistista tai seksististä, järkytymmekö siitä vai pikemminkin ilahdumme, vai miksi muuten jakaisimme ja kommentoisimme sitä ahkerammin kuin samaa mieltä olevat?
En ole seurannut Donald Trumpia Twitterissä tai muuallakaan, mutta olen lukenut useitakin hänen twiittejään, koska niitä ovat jakaneet henkilöt, joiden mielestä ne ovat typeriä. Onkin oireellista, että Trumpin vastustajat näyttävät levittävän hänen sanomaansa yhtä tehokkaasti kuin hänen kannattajansa. Jälleen en voi olla huolestumatta siitä tunteesta, joka niin monella syntyy, kun he oikein saavat syyn raivota. Rohkenen olettaa, että silloin kun joku näennäisesti suuttuu, kyseessä on itse asiassa jonkinasteinen ilo.
Ja silläkin ehdolla että syljen oman viiteryhmäni suuntaan, totean että yliopistot suoltavat maailmalle liikaa ylikoulutettuja humanisteja, joiden taidoille ei oikeastaan ole työelämässä käyttöä. Tätä voi kompensoida hankkimalla elämäänsä iloa etsimällä rakenteellista rasismia mainosten kuvastosta tai seksismiä ammattinimikkeistä. Ranskalaista postrukturalistista kielikäsitystä voi olla vaikea soveltaa suomen kieleen, koska meillä ei ole samalla tavalla kieliopillista sukua tai edes sukupuolitettuja pronomineja, mutta kielen sukupuolittuneisuutta voi löytää sellaisista vanhentuneista ilmaisuista kuten ”puhemies”, ”palomies” tai ”tarjoilijatar” ja olla iloinen siitä, että eipä mennyt kuuden vuoden yliopisto-opiskelut aivan hukkaan. Mutta missä on ”proletariaatti”? Enää on vain ”kouluttamattomia”?
Skenaario 3#
Poliittista väkivaltaa odotetaan molemmilla puolilla kieli pitkällä. Kun sitten eräs lähes kaikille tuntematon jyväskyläläinen avustaja pahoinpidellään vasaralla, puoluejohtoa myöten sitä pidetään poliittisena iskuna ja kuten Hommaforuminkin ensireaktiot suorastaan toivovat: ”vihervasemmiston vihapuheet alkavat ilmeisesti oikeasti muuttua teoiksi”. Kun sitten murhayrityksen vakavuudella tapahtuneesta pahoinpitelystä pidätetään kaksi äärioikeistolaista, vasemmiston humaanius ei voi olla muuttumatta vahingoniloksi. Samaan aikaan toisaalla rikoksen poliittista aspektia ei enää haluta korostaa, mutta Hommaforumilla aletaan pohtia ”onko ihan itse vaan hakannut päätään pöydänkulmaan… (hymiö)” ja ”Kataja kuvittelee olevansa pahoinpitelyn jälkeen jonkinlainen martyyri” ja niin edelleen. Tätä kirjoitettaessa asia on edelleen auki ja ainakin yksi äärioikeistolaisista epäillyistä on vapautettu, joten vielä emme saa varmuutta, kumman puolen marttyyriksi vaalipäällikkö kelpaa.
”Tulispa kunnon kunnon kähinät”
Neljäs skenaario, tai pikemminkin se viimeaikainen tapahtuma, joka sai tämän bloggauksen kirjoittamaan, on Yhdysvaltain kongressitalon tapahtumat. Joka on tänne asti lukenut tarkkaavaisesti, ymmärtää varmasti jo mihin pyrin.
Tapahtumia on kuvattu vallankaappausyritykseksi etenkin ns. vasemmiston eli Trumpin vastustajien puolelta. Monet Trumpin kannattajat ovat jopa omaksuneet narratiivin, jonka mukaan kongressitaloon eivät rynnäköineet heidän viiteryhmänsä edustajat, vaan ihan jotkut muut. En lähde tässä hakemaan ”todisteita” puoleen tai toiseen: mitäpä minä tietäisin tapahtumien todellisesta kulusta ja kaikki on kuitenkin filtteröitynyt jonkun toisen tahon kautta. Ehkä kaikki onkin vain valtamedian valhetta. Kukapa tietää. Ja mitäpä väliä sillä on: haluan tässä nostaa esille niitä reaktioita, jotka ovat seurausta siitä, mitä ainakin oletamme tietävämme tapahtumista.
Reaktiot ovat olleet yhdistelmä naureskelua majavalakkisille trolleille, jotka eivät erota Georgian osavaltion lippua Georgian valtion lipusta, toisaalta taas halutaan korostaa, että äärioikeisto yritti vallankaappausta. Eikö jälkimmäiseen tunnu liittyvän rahtunen toivetta siitä, että olisi käynyt vieläkin pahemmin, jotta Trump olisi näyttänyt todelliset fasistidiktaattorin kasvonsa? Tapahtumia on voimakkaasti eletty myös Suomessa ja pohdittu ”voisiko sama tapahtua täälläkin?”
Lopuksi
Ilmiö ei ole uusi: äärivasemmistossa on noudatettu doktriinia, jonka mukaan luokkataistelun tulee kärjistyä, jotta vallankumous saavutettaisiin. Siksi sosiaalidemokraattisia ja parlamentaarisia toimintatapoja on pyritty vastustamaan ja esimerkiksi maltillisia ammattiliittolaisia on murhattu (äärivasemmistolaisilla ei tarkoita tässä esim. Joe Bideniä, Sanna Marinia tai sitä Twitterissä sinua ärsyttävää cheguerapaitaista vegaania, vaan esim. punaisten prikaatien kaltaisia terroristeja). Toisaalta kristilliset apokalyptiset lahkot näkevät sodat, kulkutaudit ja muut vitsaukset maailmanlopun ennusmerkkeinä, jotka ilahduttavat tosiuskovaista. Etkö olekin joskus kuullut maltillisenkin kristityn sanovan ”kyllä on kamalaksi maailma mennyt” tietty tyytyväisyys äänessään? Tyytyväisyys ehkä siitä omahyväisyydestä, että itse ei ole ”mennyt sellaiseksi” ja tietenkin siitä, että pääsee sanomaan että enkö minä sanonut. Mutta ehkä siinä jotain muutakin. Ehkä meissä on jokin, joka oikein toivoo konfliktia, että saisi aiheen olla vihainen.
Vaikka 30-luvulla poliittinen väkivalta oli huomattavasti vakavampaa ja äänenpainot kovempia ja 60-luvulla politiikka radikaalimpaa, ei silloin ainakaan ollut sosiaalista mediaa. Miljoonat sosiaalisen median viestit päivittäin antavat oman pienen painonsa vaakakuppiin, joka voi äkkiä kääntyä mihin tahansa suuntaan. Banaali sanonta kertoo, että jos jotain oikein toivoo, muuttuu se todeksi. En tiedä ovatko muut huomanneet tätä ilmiötä, jota olen koettanut usealla esimerkillä kuvata monelta eri puolelta, mutta minulle se näyttäytyy hyvin ilmeiseltä. Ja vaaralliselta: jos oikein massoittain oikein toivomme jotain, alkavat heikot signaalit kasautua siihen suuntaan.
Jälleen olen silti epävarma mitä asialle pitäisi tehdä. Osaltaan on kyse samasta kuin jalkapallo-otteluiden ”filmaamisessa”: kun vastapuoli rikkoo, pitää näyttää siltä, että sattui mahdollisimman pahasti. Siitä seuraava rangaistus voi ratkaista tärkeän pelin. Ilmiössä on kyse sekä systeemiin itseensä rakentuneesta mekanismista että ihmisluonteen piirteestä rakastaa konflikteja. Juuri siksi pelkään, että näiden rakenteiden ulkopuolella ei ole muita tapoja ymmärtää politiikkaa ja maailman tapahtumia.