Luin Jarkko Tontin Tarkoituksista ja keinoista, koska sattui kirjastokäynnillä olemaan puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Kirjan lukemista nopeutti sen ohuuden lisäksi (166s. liitteineen) se, että itse kirjassa ei ollut mitään, mitä ei olisi voinut extrapoloida siitä tehtyjä juttuja lukemalla tai itse asiassa selailemalla sen puoli tuntia sosiaalista mediaa.
Tontti puolustaa sananvapautta ja lainaa Voltairea (arvatkaa mikä sitaatti?) ja viittaa Orwelliin yhtä syvällisesti kuin Sanna Ukkola ja sen lukija jälkeen vain odottaa, milloin Vankileirien saaristo mainitaan kliseiden jatkona. Vihervasemmisto ja ”woke-aktivismi” ovat yhtä pahoja kuin äärioikeisto ja ”sosialismiahan se kansallissosialismikin on”. Identiteettipolitiikka on pahasta, koska se arvottaa ihmisiä ryhminä eikä yksilöinä, mutta myös siksi, että se on narsistisen yksilökeskeistä. Näin varmasti on, mutta tätä ristiriitaa ei lähdetä analysoimaan. Analyysin taso on suhteutettu valittuun genreen, joka lienee jonkinlainen pamfletti. Näin toki voi tehdä, mutta samalla lukijan tulisi suhteuttaa se teoksen uskottavuuden tasoon.
Ainoa poikkeus, jonka Tontti mainitsee rajoittamattomaan sananvapauteen ovat sellaiset aidot vainoamistapaukset, joista hän mainitsee esimerkkinä toimittaja Jessikka Aron vainoamisen. Noin muuten vihapuhe on vaaratonta ja kuten Ylilaudallakin tavataan sanoa ”vihapuhe on sitä, että on puhavihreiden kanssa eri mieltä”.
Omana sivuhuomautuksena sanoisin, että varmasti moni Voltairen kuluneen hokeman nimiin vannova löytää asioita, joita haluaisi sensuroida (en tässä viittaa erityisesti Tonttiin). Esimerkiksi juurikin putinistien vaikutusmahdollisuuksia tämän päivän poliittisessa tilanteessa voisi olla hyvä rajoittaa. Samoin jihadistiseen propagandaan Turun iskun jälkeen moni varmasti suhtautuu kielteisesti. Sanna Ukkolan mielestä ”Kirjojen polttaminen on sysimustaa taantumusta”, paitsi jos kirja on Koraani, silloin ”ongelma ei ole kirjan polttaminen” (jos Ukkola olisi Orwellinsa lukenut, niin tietäisi myös, mitä on ”doublethink”). Kotikaupungissani Turussa Leninin patsas poistettiin ilman, että kukaan kutsui sitä cancelloinniksi, mutta Suomen Venäjään liittämistä juhlistava Tapaaminen Turussa 1812 -patsaskokonaisuus on edelleen koskematta*. ”Woken” vastustamisen nimissä ihan vakavasti otettavilla tahoilla pohditaan Ylen poliittista kontrollointia. Ja niin edelleen. Aina halutaan sensuroida sellaista, mistä itse ei pidä, ja se on ”eri asia”.
Kirjan ansiokkain kohta on, jossa vihreitä kritisoidaan ihan aidoista takinkäännöistä ja tekopyhyydestä mm. ydinvoiman, Nato-jäsenyyden ja lentomatkailun suhteen. Sen sijaan katkeruus siitä, että Antti Nylén sai kirjallisuuden valtionpalkinnon siksi, että ”ei edes ole oikea kirjailija”, kuulostaa henkilökohtaiselta kaunalta, kuten sekin, että Tuomas Nevanlinna ei saisi kutsua itseään filosofiksi, ”koska hänellä ei ole loppututkintoa filosofiasta”. Lukiessaan paperilta ilmaisuja kuten ”ilmastohysteria” muistuu mieleen, miksi inhoaa Twitteriä.
Kuulemma liberaali demokratia on uhattuna ”ennennäkemättömällä tavalla”. Näitä uhkia ovat mm. kohu Amanda Gormanin runojen kääntämisestä, J.K Rowlingin vainoaminen (tässäkään tapauksessa vainoajien sananvapautta on vaikea pitää positiivisena asiana) ja kuuluisat kokemuslukijat. Koska kovinkaan paljoa todistusaineistoa ei löydy sen puolesta, että eläisimme romaanin 1984-dystopiassa, keksitään teoria ”taistolaisuuden ikuisesta paluusta”, koska 70-luvulta esimerkkejä on helpompi löytää. Silta 70-luvulta tähän päivään löytyy Meri Valkaman palkitusta romaanista Sinun, Margot, joka ” huokuu DDR-nostalgiaa”. Lisäksi Valkaman isä Seppo Iisalo oli aikoinaan taistolainen. Osaatteko yhdistää pisteet?
Onneksi kirjastosta tarttui mukaan (Jarkko jäi hyllyyn) pari muutakin kirjaa, kuten Veikko Ennalan lehtikirjoitusten kokoelma Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia (WSOY. 2007, toim. Tommi Liimatta), niin että saa lukea jotain syvällistä ja hienostunutta tekstiä.
*LISÄYS: Aivan koskematta patsaskokonaisuus ei tämän YLEn jutun mukaan ole jäänyt.