Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehdessä Avaimessa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli digitaalisesti tuotetun materiaalin tutkimuksesta ja sen arkistointiin liittyvistä haasteista (Pulkkinen, Veijo: Kirjallisuudentutkijan näkökulma syntysähköisten käsikirjoitusten arkistointiin). Luin ensi kertaa termin ”syntysähköinen” ja se kuulosti siinä määrin hauskalta ilmaisulta, että nostin sen tämän postauksen otsikkoonkin.
Vaikka painettua, paperista kirjaa pidetään ainoana oikeana kirjana, kirjojen tuotantoprosessit ovat digitalisoituneet läpikotaisin jo 80-luvulta alkaen. Kirjat kirjoitetaan tietokoneella, lähetetään kustantajalle sähköpostilla, painetaan digipainoissa ja myydään verkkokaupoissa ja tulevaisuudessa julkaistaan yhä enenevissä määrin e-kirjoina, jolloin se ainoa ”analoginen” vaihe jää pois välistä. Prosesseja voi verrata esim. musiikin tai elokuvan tuotantoon, jossa myös nykyaikana kaikki vaiheet ovat digitaalisia. Käsittääkseni pitkään vielä kuvattiin filmille, joka sitten muokattiin sähköisenä. Samoin vaikka vinyylilevyt tekevät paluuta niiden analogisen soundin vuoksi, on ironista että niiden sisältämä musiikki on melko varmasti tuotettu tietokoneen daw-ohjelmassa.
On siis luonnollista, että kirjallisuudentutkimuksessakin otetaan huomioon niiden digitaalinen syntyprosessi. Kirjallisuudentutkimusta tuntemattomille voi tulla yllätyksenä, että kirjojen kirjoittamisen tutkiminen, eli artikkelissakin mainittu geneettinen kritiikki, ei ole mitenkään kirjallisuudentutkimuksen ytimessä, pikemminkin se on aika marginaalista puuhaa. Digitaalisten lähdemateriaalien tutkiminen on varmasti vielä enemmän marginaalissa ja lapsen kengissä, vaikka tekstien sähköinen tuottaminen onkin jo aikaa sitten syrjäyttänyt käsin kirjoittamisen.
SKS:n kaltaiset arkistot ovat jo pitkään ottaneet vastaan esimerkiksi alkuperäiskäsikirjoituksia ja kirjailijoiden kirjeenvaihtoa. Näitä on haalittu kirjailijoiden jäämistöistä tai sitten kirjailijat itse ovat toimittaneet materiaalia arkistoon jälkipolville säilytettäväksi. Nyt myös digitaalista aineistoa luovutetaan arkistoihin ”levykkeinä, kiintolevyinä ja kokonaisina tietokoneina”. Voin vain kuvitella arkistoijien päänvaivaa, kun he joutuvat miettimään mihin sen kaiken säilövät. Painetun materiaalinen arkistoiminen on jo nyt esimerkiksi vapaakappaleoikeuden omistavissa kirjastoissa valtava ongelma, mutta nyt joudutaan miettimään miten jotain kiintolevyjä säilötään ja miten sellainen indeksoidaan tietokantaan, jotta tutkijat sen sieltä löytävät? Olen hieman skeptinen sen suhteen, millaiset tietotekniset valmiudet jollain amanuensseilla on asian suhteen.
Tilanpuutteen ja indeksoinnin lisäksi ongelmana on tallennusvälineiden säilyminen. Nopealla googlauksella löytyy artikkeli, jonka mukaan cd-romppujen ikä on vain noin 30 vuotta ja sekin optimaalisissa säilytysolosuhteissa. Itselläni on kaapeissa vain 15 vuotta vanhoja poltettuja cd-levyjä, joista en edes tiedä mitä niissä on (todennäköisesti piratisoituja tv-sarjoja) ja jotka eivät anna muuta elonmerkkiä kuin rutinaa ja kitinää cd-pesään laitettaessa. Sen lisäksi on yläasteella kirjoittamani fantasiaromaani 8 tuuman ”lerpulla” (engl. ”floppy disk”), jonka lukemiseen pitää mennä varmaan tietokonemuseoon.
Sivuhuomautuksena, että paperikirjojenkaan säilyminen ei ole aina ollut itsestäänselvyys: voisi kuvitella, että vaikkapa ensimmäisenä suomenkielisenä kirjana julkaistu Agricolan Abckiria olisi ollut kaikkien mielestä säilyttämisen arvoinen, mutta todellisuudessa se on säilynyt vain repaleisina fragmentteina. En löytänyt kirjan restauroinnista tarkkaa tietoa verkosta, mutta yleensä kappaleita vanhoista kirjoista on löytynyt esimerkiksi toisten kirjojen kansimateriaaleista. Eikä ole harvinaista, että niillä on tapetoitu seiniäkin. Mitä kauemmaksi ajassa mennään, sitä hienosyisempiä arkeologisia ja ”forensisia” menetelmiä tarvitaan fragmenttien entisöimiseksi, mutta millä tavalla 2000 vuoden päästä arkeologit saavat tietoa kaivauksista löytämästään tietokoneesta?
Säilytysongelma voisi ratketa sillä, että kaikesta sähköisestä materiaalista otetaan varmuuskopio ja tallennetaan johonkin pilvipalveluun, jossa sitten kaikki Päätalon tuottamat tekstitiedostot ovat Päätalo-nimisessä kansiossa. Valitettavasti ongelma ei ole niin helppo ratkaista, vaan kuten artikkelissakin todetaan, tallennusmedia itsessään sisältää paljon muutakin (meta)tietoa. Tiedostoja palauttamalla voidaan löytää käsikirjoitusten poistettuja versioita ja olemassa olevista tiedostoista tarkastella muutoshistoriaa, joka kertoo tekstin kirjoitusprosessista. Tämä kaikki tieto menetetään, jos sitä ei osata tallentaa. Tällöin on mielekkäintä tallentaa koko kovalevyn sisältö levykuvana. Nämä ovat kuitenkin isoja tiedostoja, jotka sisältävät paljon redundanttia.
Myös koko digitaalinen ympäristö voi olla säilyttämisen arvoinen, esimerkiksi Emoryn yliopisto on museoinut replikan Salman Rushdien käyttämästä tietokoneesta, jonka ”avulla asiakkaat pääsevät tutustumaan tietokoneeseen ohjelmistoineen ja tiedostoineen sellaisena kuin se oli Rushdien käyttämänä 1990-luvun puolivälissä.”
Tästä tullaan myös kysymykseen siitä, mikä lopulta on säilyttämisen arvoista ja kuuluu kirjailijan korpukseen. Foucault aikoinaan tunnetussa esseessään kyseli, kuuluuko esimerkiksi Nietzschen pesulalista hänen kirjalliseen tuotantoon vain siksi, että hän on sen kirjoittanut. Kirjailijoiden kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja on tallennettu jälkipolville, mutta esimerkiksi sähköpostit voivat olla uhan alla, mikäli kirjailijan kuoleman jälkeen kellään ei ole pääsyä hänen tililleen ottamaan sähköposteja talteen, mutta ovatko esimerkiksi pikaviestit tallentamisen arvoisia? Entä Facebook-päivitykset? Tweettaukset? Artikkelin mukaan jopa sivuhistoria voi tutkijoita kiinnostaa.
Josta tullaan kysymykseen yksityisyydensuojasta. Ei ole mitenkään harvinaista, että kirjailija on toivonut kirjeenvaihtonsa, päiväkirjansa ja keskeneräisen materiaalinsa jopa tuhottavaksi tai ainakin salattavaksi 50–70 vuodeksi. Eikä harvinaista ole, että se on silti kirjailijan toiveiden vastaisesti julkaistu, mistä ensimmäisenä tulee mieleen Pekka Tarkan toimittamat Joel Lehtosen kirjeet, joita hän lähetteli Sylvia Avellanille. Kirjailija itse oli toivonut vastaanottajan polttavan saamansa kirjeet.
Mutta mitä olisi paljastunut Lehtosen sivuhistoriasta? Olisiko hän vieraillut Pornhubilla tai OnlyFansissa? Ilmari Kiannon kovalevy olisi ollut varmasti täynnä outoa pornoa. Kukin voi halutessaan keksiä lisää.
Nykyään ihmisen elämä on niin vahvasti tietokoneissa ja puhelimissa, että intimiteettisuojan vuoksi niiden tutkimuskäyttöön liittyy runsaasti ongelmia. Talous- ja terveystiedoista lähtien kaikki on jossain sovelluksessa eikä niihin mielellään päästä ulkopuolisia, iäisyyteen siirtymisen jälkeenkään.
Mutta hyvä, että nykyään tutkitaan syntyjä syviä, sähkösyntyjäkin.