Kirjoitin kolmisen viikkoa sitten lukemisesta ja kirjoitin äidinkielen olevan samanlainen taitoaine kuin musiikki ja liikunta siinä mielessä, että pelkästään pitämällä tunnilla korvat auki ei pääse hyviin tuloksiin. Taitoaineet vaativat myös luokkahuoneen ulkopuolista harrastuneisuutta.
Näinhän se tietysti on, mutta samoin on kaikkien aineiden kanssa, kuten kirjailija Tuomas Kyrö kirjoittaa Suomen Kuvalehden pakinassaan. Olemme hyviä siinä, mistä olemme kiinnostuneita ja joskus toisinkin päin, mutta sellaista ei voi oppia, mistä ei ole kiinnostunut. Näin ihmisen aivot toimivat: meidän aivokapasiteettimme ja havaintokykymme ovat rajallisia, joten aivot ovat mukautuneet vastaanottamaan ja tallentamaan vain relevanttina pitämäänsä informaatiota. Jos taas jokin asia tuntuu poikkeuksellisen vastenmieliseltä, kuten kouluruotsi monille, aivot suorastaan aktiivisesti pyrkivät unohtamaan epämiellyttävät kokemukset.
Harrastuneisuus toki vaikkapa historian suhteen tarkoittaa eri asiaa kuin liikunnan ja musiikin, ellei sitten harrasta historian elävöittämistä tai muita roolipelejä (en ole harrastanut). Silti olen ollut aina kiinnostunut historiasta ja lueskellut aiheesta omin päin. Samoin lapsena olin kiinnostunut luonnosta (joka maaseudulla alkoi heti ovelta) ja maantiedosta: olen köyhästä perheestä, joten matkailun sijaan unelmoin vieraista seuduista selailemalla karttoja (sitä pidettiin hyvin erikoisena harrastuksena ala-asteelaiselle). Sähkötekniikan rakennussetin kanssa opin fysiikan perusasiat. Ja niin edelleen.
Samoin kielistä parhaita arvosanoja saivat ne, joilla oli vieraskielisiä (tai suomenruotsalaisia) ystäviä. Kielethän edellyttävät paitsi huomattavan tietomäärän sisäistämistä, myös sen palauttamista mieleen salamannopeasti: sujuvassa keskustelussa ei ole aikaa pysähtyä pohtimaan.
Lisää faktaa aivojen toiminnasta: uusi informaatio liitetään vanhaan, jo aikaisemmin opittuun.
Esimerkkinä vaikkapa edellä mainittu kielten oppiminen: jos opit uuden sanan, liittyy se osaksi aikaisempaa sanastoa (muistaakseni jonkun tutkimuksen mukaan aikuisen kieltenoppijan pitää käyttää sanaa 15 kertaa, jotta se jää säilimuistiin). Näin esimerkiksi jos osaa saksaa, passiivistakin oppimista voi tapahtua, jos altistuu saksan kielelle ja sanoja jää mieleen (Zungenbrecher!) ja ne muotoutuvat osaksi kielitaitoa. Toisin on esimerkiksi jos ei osaa esimerkiksi kiinaa, ei satunnaisten kiinankielisten sanojen kuuleminen tai kirjoitusmerkkien näkeminen tuota minkäänlaisia oppimistuloksia sen enempää kuin linnunlaulun kuuntelu tai satunnaisgeneroitujen salasanojen ääneen lukeminen (näin siis aikuisoppijalla: pikkulapsilla on suorastaan maaginen kyky omaksua äidinkielensä juuri näin).
Samoin on kaiken oppimisen kanssa. Itse esimerkiksi tunnen taloustiedettä hävettävän huonosti ja vaikka luen lehdestä talousuutisia, monet yksityiskohdat jäävät ymmärtämättä. Voi siis sanoa, että suurin osa ajastani talousuutisia lukiessa on mennyt hukkaan. Jos minulla olisi sen tason perustietämys taloustieteestä, että voisin analysoida lukemaani, jokainen lukemani artikkeli olisi kartuttanut tietämystäni aivan eri tavalla.
Ihmisen yleistietämys on siis kuin puu, jonka rungosta versoo useita haaroja ja haaroista oksia. Mitä enemmän haaroja ja oksia, sitä enemmän lehtiä. Jos puu jää kitukasvuiseksi jo varhaisvaiheessa, ei se pysty kasvattamaan tuuheaa lehvästöä. Samalla tavalla jos ihmisen ajattelussa ei ole oksia, joihin ajatukset voivat kiinnittyä, jää ajattelu kitukasvuiseksi.
Juuri siksi on tärkeää kartuttaa yleissivistystä nuorella iällä, jotta se pääsee haaroittumaan siinä vaiheessa, kun nuoren aivot ovat vielä plastiset ja kykenevät oppimaan uutta.
Uuden oppiminen ei kuitenkaan voi tapahtua ilman kiinnostusta, innostusta ja harrastuneisuutta, kuten tämän blogipäivityksen aloitin. Tämä mielessä pitäen voi lukea Helsingin Sanomien uutisen Lotta-Sofia La Rosan väitöskirjasta, jonka mukaan ”nuorten mielestä kaunokirjallisuuden lukeminen on pääosin tylsää”. En löytänyt väitöskirjaa verkosta, joten en tiedä onko siihen sisällytetty mitään pitkittäistutkimusta, mutta tutkimustulos uutisoidaan uutisena, eli uutena asiana. Omasta kokemuksesta nuorten mielestä lukeminen on ollut ennenkin tylsää, eikä menneitä aikoja pitäisi liikaa romantisoida. Muistan omasta lapsuudestani, että eivät pojat olleet kiinnostuneita kirjoista silloinkaan.
Itse muuten olen aina ihmetellyt, miten lukeminen on jonkun mielestä tylsää, mutta esimerkiksi television katselu tai urheilun seuraaminen mielenkiintoista ja jännittävää (luulen, että myös Tiktok, influensserit yms voidaan lisätä tähän listaan). Asiahan on täysin päin vastoin. Eikä kyse olemistään makuasioista: maalin kuivumisen seuraaminen on tylsää ja älyllisenä haasteena vastaavien asioiden seuraaminen on myös tylsää. Television viihdeohjelmat eivät ole mikään guilty pleasure, ne ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä. Toisaalta, jos on henkisesti sillä tasolla, että maalin kuivuminenkin käy viihteestä, voi television ja Tiktokin viihdetarjonta räjäyttää tajunnan.
Ja jos on henkisesti sillä tasollla, että kirjojen lukeminen on vaivalloista, voi siitä olla vaikeaa nauttia, samalla tavalla kuin fyysisesti huonokuntoiselle portaiden nousu on suurta tuskaa niin, ettei liikunnasta voi saada nautintoa, on sekin ymmärrettävää.
Toisaalta, vaikka olen puolustanut lukemista, olen myös aikaisemmin kirjoittanut, että paperisen kirjan fetisoinnista pitäisi luopua. Jos sähkö- ja äänikirjojen avulla mataloitetaan ihmisten (lasten ja aikuisten) kynnystä kuluttaa laadukasta kulttuuria, hyvä niin (tosin äänikirjojen korvauspolitiikka pitäisi saada kuntoon). Pikemminkin on kyse jonkinlaisesta älyllisestä kulttuurista, jonka osa lukeminen on. Hyvän podcastin kuunteleminen on hyödyllisempää kuin huonon kirjan lukeminen.
En tiedä onko ”älyllinen kulttuuri” tulossa tai menossa. Olisi helppo maalailla dystopioita, että nuoriso on aina vain kelvottomampaa, mutta en tiedä onko se totuus. Internet tarjoaa paljon mahdollisuuksia niille, jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin typerimmistä Tiktok-haasteista.
Oleellista kuitenkin olisi, että nuoriso olisi kiinnostunut asioista ja harjoittaisi aivojaan, jotta ne versoisivat, eikä nuorista kehittyisi aikuisia, joiden henkinen kapasiteetti riittää vain maalin kuivumisen seuraamiseen.