Luin arvostelun Alison Phippsin vastasuomennetusta kirjasta Minä, et sinä – Me Too ja valtavirtafeminismin ongelmat. En ole kirjaa itsessään lukenut, enkä käsittele sen keskeisiä teemoja tässä. Sen sijaan huomiota kiinnitti arvostelun kohta:
Neljäs luku, ”Raivostumistalous”, käsittelee tärkeää teemaa, joka on varmasti tuttu lähes jokaiselle sosiaalista mediaa seuraavalle ihmiselle. Monet eri liikkeet pyrkivät saamaan ihmiset raivostumaan eri teemoista ja tätä kautta kanavoimaan toimintaa liikkeiden haluamaan suuntaan. Phipps kirjoittaakin raivostumisen performatiivisuudesta ja miten erityisesti verkossa ”oikeista” asioista raivostuminen tuo ihmisille tiettyä mielihyvää ja tunteen, että voi vaikuttaa asioihin. Kuitenkin tällaiset raivostumisperformanssit voivat piilottaa todellisia epäkohtia.
Arvostelun käyttämä yhdyssana ”raivostumisperformanssi” kuulostaa hyvältä termiltä sille, mistä itsekin kirjoitin reilut 2 vuotta sitten otsikon Kuinka politiikkaa tehdään alla — melko sekavasti tosin, nyt kun yritän vanhaa tekstiäni lukea. Pointti kuitenkin oli siinä, että poliittinen keskustelu on siinä määrin irronnut todellisuudesta, että ihmiset iloitsevat huonoista uutisista ja saavat nautintoa verkossa raivoamisesta ja esimerkiksi terrori-iskun sattuessa suorastaan toivovat vastustajan olevan siitä vastuussa ja uhrien olevan omaa viiteryhmää.
Googlen haulla ”raivostumisperformanssi” löytyy kuitenkin tällä hetkellä vain kaksi tulosta, josta toinen on linkattu arvostelu ja toinen on Suomi24-palstan viesti vuodelta 2021 (mutta joka luultavasti on aika lähellä sitä, mitä itse sillä tarkoitin).
Haulla ”raivostumisen performatiivisuus” (ilman lainausmerkkejä) tulee useampia tuloksia, kuten esim. verkkoviha-hankkeen raportti. Siinä vihapuhe jaetaan kolmeen: ideologiseen, affektiiviseen ja performatiiviseen. Näistä affektiivinen olisi lähimpänä sitä, mitä aikaisemmin hain: ”[a]ffektiivisesti eli tunnepitoisesti motivoituneet vihantuottajat toimivat tyypillisesti hetken mielijohteesta, satunnaisesti tai ilman selkeitä tavoitteita. He voivat esimerkiksi pyrkiä purkamaan omaa pahaa oloaan tai osattomuuden kokemuksiaan ulkopuolisiin.” Oman (kyynisen) analyysini mukaan ideologista vihapuhetta ei enää voi erottaa affektiivisesta. Koko ideologinen sitoutuminen on affektiivista. Performatiivinen vihapuhe taas rinnastuu trollaamiseen.
Toinen kiinnostava hakutulos johtaa Niin&Näin lehden artikkeliin, joka käsittelee vihapuhetta J.L. Austinin puheaktiteorian kautta (Määttä, Simo: Syrjivän kielenkäytön rajoilla, 3/2020). Itse olen käsitellyt aihetta otsikolla Kuinka tehdä asioita sananvapaudella. Artikkelin (kuten myös minun aikaisemmin kirjoitukseni) pointti on, että kieli luo ja muokkaa todellisuutta. Tämä on kuitenkin toinen näkökulma performatiivisuuteen kuin hakemani ”raivostumisperformanssi”. (Mielestäni myös esimerkiksi Judith Butlerin performatiivisuus on etääntynyt aika kauas Austinen alkuperäisestä ideasta, ja vaikka en ole kovin tarkkaan Hankalaan sukupuoleen tutustunut, on se mielestäni lähempänä jotain marxilaista ideologiakritiikkiä sovellettuna sukupuolijärjestelmään.)
Viha ja raivo ovat tunteina lähellä toisiaan, mutta (verkko)raivostuminen on laajempi käsite kuin vihapuhe, joista jälkimmäinen on erikoistunut tarkoittamaan syrjivää, ihmisryhmiä leimaavaa (verkko)puhetta. Raivostuminen tai ”nettiraivo” taas voi käsittää ilmiöitä yksittäisen käyttäjän fleimauksesta laajempaan somekohuun. Ilmiötä leimaa tietoisuus raivostumisesta itsessään, lähes kyynisyyteen asti.
Performatiiviselle raivoamiselle on olemassa myös urheilumaailmasta tuttu termi: filmaaminen. Itse en ole niinkään esimerkiksi jalkapallon suuri fani ja ulkopuolisena ihmetyttää, eivätkö feikatut loukkaantumiset vie iloa itse ottelun seuraamisesta ja ole ns. huonoa urheiluhenkeä? Jossain määrin jalkapallofanit tuntuvat kuitenkin tuntuvat hyväksyneen ilmiön: jos oma joukkue saa merkittävää hyötyä filmaamisesta, ei asiasta huudella (vastustajan ollessa kyseessä tuomareita saatetaan haukkua puolueelliseksi).
Jos affektin ja performanssin välille haluaa tässä tehdä eroa, niin ”affektiivinen raivostuminen” voisi olla sitä, että suorastaan toivotaan vastustajan syyllistyvän rikkeisiin, jotta siitä saadaan omalle puolelle etua tai ainakin edes ”oikeutettua tuohtumusta”, jopa välittämättä omien pelaajien turvallisuudesta. Tämäntyyppinen raivoaminen näyttäisi olevan leimallista tämän päivän julkiselle keskustelulle. Politiikassakin kannatetaan omaa joukkuetta ja iloitaan vastapuolen mokailusta enemmän kuin siitä, että tehtäisiin kaikkia hyödyttävää politiikkaa.
Esimerkkejä ei esimerkin vuoksi tarvitse edes luetella, mutta eräs vastenmielisimmistä ilmiöistä on rokotevastaisten iloittelu julkisuudenhenkilöiden kuolinuutisten kohdalla. Kaikkinaisten korona-salaliittojen kannattajat kokoontuvat hymiöineen verkossa toivomaan rokotehaittoja vain saadakseen maireata nautintoa siitä, että pääsivät sanomaan.