Runouden kuolema? (Juttua myös Haloo Helsingistä)

Viime viikolla Yle povaili Kulttuuricoctail-ohjelmassaan runouden kuolemaa. Olen taas ajankohtaisissa asioissa hieman aikataulusta jäljessä, enkä ole ehtinyt katselemaan ohjelmaa vielä tätä kirjoittaessani. Toisaalta, haluan kirjoittaa tämän päivityksen ennen sitä; minulla on jotain omia ajatuksia asiasta, jotka haluan kirjoittaa ylös ja sen jälkeen vertailla mitä mieltä esim. Arttu Seppänen aiheesta on.

Runouden marginalisoitumisesta on puhuttu jo pidempään. Suurimmat kustantamot, kuten WSOY/Bonnier ja Otavaovat käytännössä lakanneet julkaisemasta runoutta ja se on jäänyt pienempien kustantamoiden, kuten Poesian, Koleran ja Ntamon vastuulle. Leinon, Saarikosken tai Mellerin kaltaisia kaikille tuttuja runoilijahahmoja ei enää ole. Tabermankin kuoli useampi vuosi sitten. Jos kadunmieheltä tai Pihtiputaan mummolta kysyisi elossa olevista runoilijoista, kuka tulisi ensimmäisenä mieleen?

Toisaalta, runous on ainakin modernina aikana ollut marginaalissa proosaan suhteen oikeastaan aina. Esimerkiksi jonkun Mika Waltarin runous on lähes kokonaan unohdettu. Samoin Veijo Meren. Hannu Salama halusi alunperin runoilijaksi, mutta omien sanojensa taloudellisista syistä alkoi kirjoittaa paremmin myyvää proosaa. Kari Hotakainen kirjoitti viisi runokokoelmaa ennen ensimmäistä proosakirjaansa, ja vaikka ne ovat ajallisesti lähempänä, eivät nekään kovin tuttuja laajalle yleisölle ole. Kuten kirjoitti myös Jari Tervo.

Tämä kaikki koskee kuitenkin vain paperille painettua taiderunoa. Kun puhutaan ”runouden kuolemasta”, puhutaan jälleen jostain kapeasti määritellystä formaatista, ja siitä miten se ei saa primetime-huomiota ja kaupallista menestystä. Jälleen on helppo unohtaa ilmiön historiallisuus, ja se että alunperin runous on ollut suullisesti esitettyä ja laulettua, ei paperille painettua. Sanana ”lyriikka” tarkoittaa lyyran säestyksellä esitettävää runoutta. (Toki myös proosan taustalla on alun perin ollut suullinen tarinaperinne.) Runouden elävää perinnettä olisikin aiheellista etsiä lauluista pikemminkin kuin paperilta.

Esimerkiksi Haloo Helsinki! näyttäisi olevan Suomen virallisen listan mukaan tämän hetken suosituin suomeksi laulava yhtye/artisti. Se on julkaissut 7 albumia, joita on myyty yhteensä 300 000 kappaletta ja albumeista kolme on ylittänyt platinalevyn rajan (20 000). Runokirjoja myydään parhaimmillaan 200-300 välillä. Ainoa poikkeus on Heli Laaksonen, jonka supersuositut kirjat ovat myyneet yhteensä satojatuhansia. Itselläni on aukko sivistyksessä, enkä yhtyeen suosiosta huolimatta ole ainakaan tietoisesti kuullut yhtään heidän kappalettaan, joten joudun turvautumaan Googlen apuun. Mielestäni sanoitukset kuitenkin täyttävät runouden määritelmän ja niillä on satojatuhansia kuulijoita. Miten tässä kohtaa voidaan puhua runouden kuolemasta?

Kuulen soraäänet jo tänne asti. Joku Haloo Helsinki! ei ole ole mitään runoutta (hei haloo!), eikä edes taidemusiikkia. Entä se perusiskelmää kunnianhimoisempi laululyriikka?

Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa Joose Keskitalon laulut, en näe mitään syytä miksi niitä ei voisi pitää laadukkaana runoutena siinä, missä mitä tahansa paperille painettua. Kirjailijanakin kunnostautunut Tommi Liimatta on proosatuotannon lisäksi vain yhden runokokoelman, (Avainlastu (2002), mikäli levyttämättömiä sanoituksia sisältävä Sivuhistoria (2008) jätetään laskematta), mutta sanoituksia nopeasti laskettuna viidelletoista albumille. Sanna ”Litku” Klemetti ammentaa iskelmäperinteestä, mutta tähtää taiteellisesti kunnianhimoisempiin kappaleisiin.

Toistan tässä aiempaa kirjoitustani, jossa kirjoitin että se mikä pop-kappaleessa toimii, ei välttämättä toimi painetussa runossa. Energisen musiikkikappaleen tahtiin voi vankalla itsevarmuudella hokea tyhjänpäiväisyyksiä ja tulla nimetyksi vahvaksi tulkitsijaksi. Painetussa runossa sellainen näyttää naiivilta ja juuri siksi tietyn korniuden välttämiseksi runoilijat turvautuvat kokeellisiin keinoihin, jotka taas sitten HH:n musiikkia kuluttavalle laajalle yleisölle voivat jäädä käsittämättömiksi. Silti pop-lyriikan unohtaminen jälleen toistaa sitä ajatusta, että muoto on sisältöä tärkeämpää. Edes se, että suurin osa pop-lyriikasta ei täytä taiderunouden korkeita kriteereitä, ei tarkoita sitä etteikö sitä voisi kutsua lyriikaksi eikä toisaalta sitä, etteikö laulamalla voisi yhtä hyvin luoda runoutta siinä missä paperille kirjoittamalla.

Itse en varmaankaan alkaisi Haloo Helsinkiä fanittamaan, vaikka sitä aktiivisesti tarjottaisiin kuunneltavaksi, joten tässä kohtaa minulla ei ole henkilökohtaisella agendalla kohottaa suomalaista iskelmää (joka tuntuu nauttivan suosiosta ilman minun apuanikin). Jos Haloo Helsingin sanoituksilla lähtisi hakemaan kustannussopimusta runokokoelmalle, saattaisi joutua pettymään (jos ei oteta huomioon yhtyeen tuomaa menestystä). Toisaalta, käsi sydämelle, jos joku viime vuosisadan alun mitallinen uusromantikko debytoisi ”maani se ompi mansikka” -rallatuksilaan, ottaisiko kukaan kriitikko niitä vakavasti? Suuri yleisö saattaisi tykätä, mene ja tiedä. (Runous ei ole kuollut, se vain haisee sun mummolles.) Aina kuitenkin on ollut olemassa käyttölyriikkaa, jolle on matalammat vaatimukset kuin korkeakirjalliselle taidelyriikalle. Osittain painopiste on siirtynyt pois kovakantisista runokirjoituksista. Ja minne jäivät arkkiveisut?

Kuten aikaisemmin kirjoitin, runouden arvostelussa ja arvottamisessa on se vaikeus, että se nojaa vahvasti tyylisuuntiin ja -keinoihin, jotka voivat olla hyvinkin sidoksissa aikaan, paikkaan ja tekijään. Ne voivat vanhentua (kuten mitallisuus ja sointuisuus) tai jäädä pienen piirin ulkopuolella käsittämättömiksi (avantgardistiset muotokokeilut). Jos kosiskellaan laajan yleisön suosiota, ajanmukainen ja helposti sisäistettävä vie voiton. Jos siis runouden kuolemattomuudella haetaan laajaa kansansuosiota.

Toinen ongelma liittyy siihen, että runoutta on näennäisen helppoa, mutta todellisuudessa vaikeaa kirjoittaa. Tämän Nuoren voiman jutun perusteella ”1950-luvun alussa maassamme ilmestyi vain vähän yli 10 runokokoelmaa, 1970-luvulla niitä tuli jo noin 100 ja 1990-luvun alkupuolella 200. Viime vuosina määrä on hilautunut noin 500 runokirjaan vuodessa.” Samassa jutussa mainittu pääosin omakustannepohjalta toimiva Mediapinta-julkaisija pamautti vuonna jutun kirjoitusvuonna 2017 julkisuuteen 800 runokirjaa. Koska en ole lukenut kaikkia niitä (kuten ei kukaan ole, edes Mediapinnan henkilökunta), en voi sanoa niiden tasosta mitään, mutta pelkäänpä ettei määrä korvaa laatua. Ja mitä kertoo ajastamme se, että runokirjojen kirjoittaminen yleistyy räjähdysmäisesti samaan aikaan kun niiden lukeminen hiljaa hiipuu?

Entä korkeatasoinen taiderunous? Otetaan esimerkkinä Jouni Teittisen kokoelma Sydäntasku (2019). Teittinen on kirjallisuudentutkija ja Tuli&Savu -lehden entinen päätoimittaja. Mainittu kokoelma voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon (kyseistä palkintoa harvoin jaetaan runokokoelmalle) ilmestymisvuonnaan ja sai positiivisen tuomion kriitikoilta. Objektiivisesti arvioiden kyseessä on siis merkittävä runoteos, joka laskettaneen nykyrunoudeksi.

Kodin ikkunoista näkyy kodittomuuden ikkuna.
Haalistunut uimapatja

huljuu ruohossa varjosta aurinkoon
jonka pohjalla valvoo seuraava

pidempi varjo niin kuin lapsi verhoissa
ja niin kuin nimesi on hiljaisuuden luomi,

muistin reuna, olet sinä kotisi lailla
kodittomuuden pinnalle saonnut kuori.

Osasta runoista saisi laulun, kenties. Useammasta kuitenkaan ei. Useamman runon kohdalla joutuu pysähtymään ja miettimään. Teittinen käyttää typografisia tehokeinoja, joissa osa runojen tekstistä häivytetään näkymättömiin, kuin se olisi kulunut tai hankautunut (ilmeisin tulkinta on, että se liittyy kokoelman teemaan, muistamiseen ja sen vastakohtaan unohtamiseen).

Minulla ei ole tiedossa kirjan myyntilukuja, mutta uskon palkinnon vuoksi sen nousseen muutamaan sataan. Eli alle prosenttiin iskelmälevyjen myynnistä (jos ei oteta radio- ja suoratoistosoittoa huomioon). Mutta ei tätä kirjaa ole tarkoitettukaan myytäväksi huoltoasemilla. Se, että akateeminen, kokeileva ja haastava moderni lyriikka on marginaalissa, ei ole uutinen. Mutta onko se sama asia kuin runouden kuolema?

Kansansuosio on outo mittari. Toisaalta sitä aina kaivataan, mutta suuri suosio voi viedä myös uskottavuuden. Musiikin maailmasta toinen vertaus: avantgarde-jazz, vihainen anarkopunk ja minimalistinen taidemusiikki nyt eivät vain tule koskaan saamaan samaa suosiota kuin edellä mainittu iskelmä (tällä kertaa musiikillisesta näkökulmasta käsiteltynä). Työmatkalainen valittaa, että taas autoradiosta soi Stockhausen ja se jää korvamadoksi koko päiväksi.

Myös erilaiset runojen ääneenlukutapahtumat ovat tällä hetkellä äärettömän suosittuja. Jos pieneen baariin ahtautuu yhtä aikaa useita kymmeniä kuulijoita, ei se ole merkityksetön määrä, ainakaan runokirjojen painos- ja myyntimääriin suhteutettuna. Muita vaihtoehtoisia julkaisukeinoja ovat verkon eri kanavat.

Runoutta on siis olemassa ja ympärillämme, ehkä enemmän kuin koskaan.

Miksi sitten paperille painettu runo halutaan pitää runouden standardimallina? Luulen, että kyse on pikemminkin tekijöistä kuin vastaanottajista. Vastaukseni saattaa loukata monia, mutta kirja vaikuttaa vaivattomimmalta vaihtoehdolta (kun jokin iso kustantamo maksaa unelman painokulut) ja toivotaan, että kirjaformaatti pyhittää edellämainitun näennäisen helppouden ja muuttaa tyhjänpäiväisyydet paperille painettuna taiteeksi. Valitettavasti vaikutus voi olla päinvastainen, kuten olemme joutuneet toteamaan. En mainitse nimiä.

Jos siis laskemme runoudeksi kaiken lauletun lyriikan (iskelmä- ja taidemusiikin), omakustanteet ja pienkustanteet, verkossa julkaistut runot ja runoiltamissa lausutut runot yhtä lailla kuin ”isojen kustantamoiden oikeat kovakantiset kirjat”, runous saattaa olla jopa suositumpaa kuin koskaan.

EDIT: ohjelma katsottu. Ei paljon sanomista jää. Ohjelma-ajasta 3/4 käytetään Kiira Korpi -kohun perkaamiseen ja koska lupasin jo aikaisemmin etten käsittele sitä enää, tyhjänpäiväisen ohjelman käsittely on oikeastaan tässä. Jotain järjen ääniä kuullaan nimimerkki Susinukke Kosolalta (oik. Daniil Kozlov), mutta en referoi sitä tässä ja jokainen voi skrollata halutessaan videota kohtaan 16.45. Lopuksi, vähän kuin säälipisteenä tai lohdutuspalkintona, molemmat vieraat saavat mainita runokirjan nimeltä. Seppänen mainitsee kolme. Carlsson yhden, mutta lukee siitä n. 15 sanan pätkän. Siinäpä ohjelman runoutta koskeva osuus.

Vielä kun samaan aikaan Yle lopettaa Tanssiva karhu -runouspalkintonsa, voi sanoa että jos runous on kuolemassa, Ylellä tuntuu olevan kova halu olla sitä tappamassa.

EDIT2: Tytti Yli-Viikari kuulemma on tänään saapunut oikeuteen mukanaan Emily Dickinsonin runokokoelma Hope is the Thing With Feathers. Mitä tähän voi enää sanoa? Onhan jälleen painetulla kirjalla sellaista huomioarvoa, jota vaikkapa Haloo Helsingin sinkulla ei ole. Minkä kirjan itse ottaisit mukaan autiolle saarelle, jos olisit syytettynä virka-aseman törkeästä väärinkäytöstä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *