Internet, eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät sitä olleet ennen nähneet

Yleensä jos joku verkossa aukoo päätään tai muuten käyttäytyy huonosti tai epäkypsästi, ei se ole nuorison edustaja, vaan pikemminkin joku varttuneempi älylaitteen räplääjä. Minulla oli tähän teoria: diginatiivi nuoriso on kasvanut netin käytöstapoihin, koska netti on ollut olemassa koko heidän elämänsä ajan eikä onlinella ja offlinella ole suurta eroa heidän kokemusmaailmassaan, kun taas vanhukset, jotka pääsivät nettiin ensimmäisen älypuhelimensa myötä vasta pari vuotta sitten, soveltavat verkossa samoja käytöstäpoja, jotka oppivat 70-luvun nakkikioskijonossa.

En sitten tiedä, oliko teoriani oikea. Internet yleistyi tavallisten käyttäjien ulottuville vuodesta 1993 eteenpäin, jolloin ensimmäinen internet-selain julkaistiin ja web-sivujen selailusta tuli synonyymi internetille. Silloin nykyiset viisikymppiset olivat opiskeluiässä ja nyt eläkkeelle jäävillekin ne tietokoneet ja internet ovat olleet arkipäivää työpaikoilla puolet heidän elämästään.

Toisaalta, internet on nykyään niin eriytynyt, että en kohtaa nuoria siellä. En edes tiedä, mitä sivustoja he käyttävät. Onko TikTok vielä se viilein paikka kiusaamisvideoiden julkaisemiseen? Viestipalvelu X:ssä nuorisoa edustaa Tuomas Enbuske.

*

Luin Apu-lehdestä Oskari Onnisen kolumnin, jossa sivutaan myös 2000-luvun alun internetiä. Itse kolumnin pääväitteestä en välttämättä ole samaa mieltä, mutta tekstissä on muitakin pointteja.

Jos nykyisen internetin yleistyminen aloitetaan 90-luvun alusta, voidaan sen historia jakaa karkeasti kolmeen osaan (en mene sitä edeltävään BBS:ään, eli ”purkkeihin” tässä).

Alussa 90-luvulla yhteydet olivat hitaita ja isojen firmojen alkeelliset nettisivutkin näyttivät siskonpojan tekemiltä. Sisältöä oli suhteellisen vähän, eikä ollut mitään suoratoisto- tai videopalveluita. Sosiaalista mediaa edustivat Kiss FM:n chatti ja Irc-galleria (joku saattaa muistaa senkin mikä IRC oli). Sisältöä oli mahdollista luoda itse, jos osasi vähän HTML:ää. Se ei sinänsä ollut vaikeaa, mutta jossain määrin vaivalloista nykyisiin julkaisujärjestelmiin ja some-alustoihin verrattuna, eikä tavallisilla kuluttajilla välttämättä ollut pääsyä palvelimille, joiden kautta julkaista kotisivujaan. Moni teki omat kotisivut jollekin oppilaitoksen palvelimelle ja kuluttajille domain-nimien rekisteröinti tuli mahdolliseksi vasta myöhemmin.

Internet oli uusia asia ja vähän pelottavakin: kuulemma nuoret löytäisivät sieltä pornoa ja pomminteko-ohjeita. Nyt 30 vuotta myöhemmin ajatus tuntuu absurdilta. Totta kai internetistä löytyy muutamalla klikkauksella ohjeet pommin tekoon, en edes jaksa hakea.

2000-luvun alussa julkaiseminen helpottui, kun tulivat blogit ja muut julkaisualustat. Enää ei tarvittu teknisiä taitoja tai palvelintilaa, jos halusi julkaista jotain verkossa. Varhaisten kotisivukokeilujen sijasta helposti päivitettävät blogisivustot tarjosivat mahdollisuuden monenlaisille ihmisille tuottaa sisältöä verkkoon. Sisällön määrä lisääntyi ja monipuolistui ja siirtyi yrityksiltä ihmisille. Mainosmiehet puhuivat Web 2.0:sta. Blogeja pitivät monen alan ihmiset ja ne olivat muutakin kuin vain sisustustarvikkeiden ja kauneudenhoitotuotteiden mainoksia. (Kuka hölmö kirjoittaa enää blogia tosissaan vuonna 2024?) Optimistisimmat ennustivat netistä uutta suoraa demokratiaa.

Myös Onnisen mainitsema vertaisverkoissa tapahtuva piratismi oli iso osa verkkoliikennettä. Harva hankki nopeita kiinteitä verkkoyhteyksiä kotiin vain sähköpostin lukemista varten tai osti gigatavujen kokoisia kovalevyjä pelkästään digikuvien tallentamiseen. Piratismin keskeinen syy oli, että ei ollut toimivia kaupallisia ratkaisuja. Sittemmin Netflix, Spotify ja muut ovat korjanneet tämän puutteen ja ainakin itselle on vieras ajatus, että asentaisin jonkin Kazaan tai torrent-ohjelman ja alkaisin warettamaan laitonta musiikkia, ohjelmistoja tai elokuvia. On ironista, että piratismilla itse asiassa rahoitettiin sen infran kasvu, joka teki nykyisen suoratoistobisneksen mahdolliseksi.

Kolmannessa vaiheessa kaikki siirtyi alustoille ja ne alkoivat säädellä käyttäjien käyttäytymistä. Sitä voisi kutsua Web 3.0:ksi mutta kukaan ei kutsu. Kun netti siirtyi pöytätietokoneilta mobiililaitteille, käyttäjien määrä ja aktiivisuus lisääntyivät räjähdysmäisesti. Silti keskimääräinen käyttäjä käyttää vain muutamaa verkkoalustaa, jotka monet ovat siirtyneet verkkosivuilta omiksi applikaatioikseen. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka Spotifyn soitetuin kärki on kapeampi kuin hittiradion soittolista. Näennäinen moninaisuus kutistuu kapeaksi alustan algoritmien tuputtamaksi sisällöksi. Painopiste on jälleen siirtymässä käyttäjiltä yrityksille.

*

Jossain internetin alkuaikoina käyttäjiä oli niin vähän, että käytös pysyi asiallisena. Kun käyttäjinä olivat enimmäkseen yliopistojen tutkijat, oli mahdollista että kaikki tunsivat toisensa IRL. Heti netin avauduttua kaikelle kansalle, kaikenlainen peeloilu ja trollailu lisääntyi. Totta kai sinne Kissin chattiin mentiin haastamaan riitaa tuntemattomille, varsinkin kun sen saattoi tehdä nimimerkin takaa. Jossain vaiheessa eläteltiinkin toivoa, että ihmisten käytöstavat paranisivat, jos verkossa oltaisiin omalla nimellä ja naamalla. Ajateltiin, että eihän kukaan käyttäytyisi typerästi, jos joutuu aidosti laittamaan peliin oman sosiaalisen uskottavuutensa. Toisin kävi: verkkomaailma nielaisi koko julkisen sfäärin ja veti sen mukanaan anaalivaiheen tasolle.

Isoäitini oli herttainen mummo, mutta myös hetkittäin aika suorasanainen kansannainen. Hän paheksui kaikkea törkyä ja vaihtoi radiokanavaa, jos sieltä tuli Irwiniä. Silti välillä aina saatoin hätkähtää, kun hän käytti jotain kansanomaista sanaa, kuten esimerkiksi laihasta ihmisestä ilmaisua ”läpipasko”. Tietojeni mukaan hän ei eläessään käyttänyt internetiä. Kuinka hän olisi käyttäytynyt somessa? Ehkä on parempi, että ei tarvinnut koskaan sitä todistaa.

Joka kierroksella verkon käyttäjiksi on tullut lisää uutta porukkaa, kunnes olemme siinä tilanteessa, että verkon ulkopuolelle jättäytyminen on sama kuin muuttaminen erakoksi autiomaahan — tai jopa pahempaa. Joka kierroksella kuitenkin uudet käyttäjät ovat oppineet käytöstavat. Ensi kertaa internetistä lumoutuneena tulee olo, että täällähän voi tehdä ihan mitä vaan ja pornoa ja pomminteko-ohjeita on muutaman klikkauksen päässä ja päätään voi aukoa ilman seurauksia. Sitten ihmisen parempi puoli ottaa ohjat, koska eihän sitä kaaosta kauaa jaksa ja pitkällä tähtäimellä asiallinen toiminta on palkitsevampaa. Tämä sykli toistuu, mutta se ei noudata sukupolvirajoja: jotkut omaksuvat netin käytön (ja tietotekniikan yleensä) nuorena, jotkut vanhemmat ovat alkaneet käyttää sitä aktiivisesti vasta saatuaan sen ensimmäisen älypuhelimen, jota tökkivät etusormi ojossa lukulasit päässään.

Teoriani oli, että joka syklin jälkeen mukaan tulleet oppivat pienen ajan jälkeen netin käyttäytymissäännöt. Olen joutunut harkitsemaan teoriaani uudestaan.

*

YLE:n jutun mukaan ”joka kolmannella lukiolaisella on vaikeuksia tunnistaa valhe totuudesta netissä”. Jutussa kerrotaan lasten ja nuorten lukutaitoa edistävästä Critical-hankkeesta, mutta painopiste on erityisesti nettiteksteissä. Ehkä printtimedian suhteen on jo luovutettu.

Jutussa kerrotaan, että erityisesesti diagrammien tulkitseminen on nuorille vaikeaa. Silti jutussa käytetään Pisa-tuloksista kertomavassa kaaviossa katkeavaa x-akselia, jonka hahmottaminen on monille aikuisillekin hankalaa.

Jutun yhteydessä on ”testi”, jonka johdattelevilla kysymyksillä voi ”testata” oman kriittisen medialukutaitonsa. Nämä kysymykset eivät ilmeisesti kuitenkaan ole samoja, joiden perusteella hankkeessa on arvioitu lukiolaisten taitoja. En kuitenkaan ole varma, mitä pitäisi tuloksesta ajatella, jos kysymykset ovat naiiviudessaan tätä luokkaa:

1. Mistä tunnistat luotettavan lähteen netissä?
-Huomaan vaistomaisesti, kun lähde ei ole luotettava
-Epäjohdonmukaisuudesta
-Varmistamalla, että kirjoittaja on aiheen asiantuntija

Eiköhän lukiolainenkin ymmärrä kysymysten johdattelevuuden ja saattaa jopa kiusallaan vastata väärin.

Englanninkieliselle termille contrarian olisi lähin suomennos vastarannan kiiski, eli ihminen joka on vastakkaista mieltä ihan vain periaatteesta, ihan vain kiusallaan tai ihan vain joukosta erottuakseen. Jokaisessa nuoressa vihaisessa miehessä ja kriittisessä lukiolaisälykössä on sisällä pieni contrarian. Suomalainen termi tuo mieleen sen ukon, joka hukkuu pilkille lähtiessään kevätjäihin, vaikka vaimo asiasta varoittaa, koska ”minuahan ei akat komentele” — vaikka, koska ja etenkin siksi.

Molemmissa mielikuvissa on jotain oikein.

Medialukutaitoa opetetaan siten, että kaikkea pitää kyseenalaistaa, koska kirjoittajalla on aina oma agendansa ja piiloviestinsä. Mitä ajattelet asiasta itse? Contrarian löytää totuuden kääntämällä tekstin sanoman päinvastaiseksi. Tämä ei vaadi sen enempää kognitiivisia voimavaroja kuin tekstin kritiikitön sisäistäminenkään. Kun vastarannan kiiskejä on tarpeeksi, muodostavat he oman laumansa, jossa on kiva olla kyseenalaistamatta lauman konsensusta.

Ongelma on siis syvemmällä kuin siinä, että jotain ei ymmärretä. Osittain on kyse siitä, että tiedolle on vaikea löytää kiinteitä perusteita, kuten aina on ollut. Ennen kaikkea kuitenkin on kyse siitä, että ymmärrystä aktiivisesti vastustetaan.

Olenko sitten huolissani nuorista? Totta kai, mutta vielä enemmän olen huolissani aikuisista. Tietty tyhmyys kuuluu nuoruuteen. Nuorten aivot ovat plastiset ja niillä on vielä mahdollisuuksia kehittyä. Ikääntyneempään umpiluuhun ei uppoa enää mikään perustelu.

Edes nostalgia ei ollut ennen parempaa

X-viestipalvelussa leviää keskustelu aiheesta ”haluaisitko palata 80-luvulle?” Aika moni haluaa, ja argumentit ovat samoja kuin vielä hetki sitten siitä, miksi asiat 70-luvulla olivat paremmin. Tarkalleen ottaen ne ovat suurin piirtein samoja kuin kreikkalaisella Hesiodoksella, joka eli 700-luvulla eaa. Nuoriso on kelvotonta, epärehellisyys, hävyttömyys ja riidat rehottavat. Hesiodos ei kuitenkaan puhunut wokesta. Aika moni puhujista on sen ikäinen, että 80-luku osuu heidän nuoruuteensa, jolloin tukka vielä kasvoi päässä, veri kiersi genitaalialueella eikä vaimo nalkuttanut. Jostain syystä jokaisella maailmanhistorian kulta-aika osuu kutakuinkin oman elämän ikävuosiin 22-28. Itse palaisin mielelläni 2000-luvun keskivaiheille.

Jotkut asiat ehkä olivat paremmin, toiset eivät. Enimmäkseen ihmisten onnellisuus on kuitenkin aina ollut vakio.

Olihan 80-luvulla toki autoissa enemmän tyyliä, kitarassa enemmän säröä ja olkapäissä enemmän toppausta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ehkä 8 tuntia ohjelmaa päivittäin, yhteensä. Mutta tuli sentään Ritari Ässä ja Ihmemies. Mediatarjonta oli about siinä. Internet yleistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Mikäänhän ei estä kuuntelemasta Spotifystä 80-luvun musiikkia, ostamasta vanhoja sarjoja dvd-boxina ja rajoittamasta mediankäyttöään. Itse asiassa suosittelen sitä.

Talous ja elintaso ovat nousseet 80-luvulta roimasti. Tämä on tietysti näkökulmaharha: 80-luvulla elettiin nousukautta, eikä silloin osattu kaivata sellaisia asioita, joita meillä nyt on, kuten älypuhelimia tai sitrushedelmiä tammikuussa. Samalla tavalla emme osaa kaivata asioita, jotka kenties ovat arkipäivää vuonna 2060. Itse toki kannatan talouskasvun hidastamista mm. ympäristönsuojelun vuoksi ja eikä minua häiritsisi, jos Suomen talous ja ihmisten ostovoima leikattaisiin 80-luvun tasolle. Luulen kuitenkin olevani vähemmistössä, ja juurikin nuo kuusikymppiset fiilistelijät nauttivat korkeasta elintasosta eniten.

Toki elintaso jakaantui tasaisemmin ja tuloerot olivat pienempiä, mistä voi kiittää vahvaa ammattiyhdistysliikettä. En vastusta sitäkään, mutta nopealla vilkaisulla aika moni kasarinostalgikoista näytti vastustavan.

Ihmiset tyytyivät vähempään, eivät mistään moraalisesta syystä, vaan koska kaikkea oli vähemmän. Kerskakulutus keksittiin viimeistään 80-luvulla. Ihmiset olivat myös yhteisöllisempiä. Olivatko, Suomessa? Ainakin he viettivät vähemmän aikaa somessa, koska sitä ei ollut vielä olemassa. Mikään ei estä myöskään laittamasta somea kiinni ja menemästä kahvittelemaan naapuriin. Suosittelen sitäkin.

Ihmisten mielikuvissa turvattomuus kasvaa, vaikka tilastot väkivaltarikoksista kertovat muuta. Toki puhujan omassa nuoruudessa nakkikioskilla kurmuutettiin vastaantulijaa, mutta sitä ei laskettu väkivallaksi, jos kyseessä oli ulkopaikkakuntalainen, väärän jääkiekkojoukkueen kannattaja tai homo. Homoiksi laskettiin kaikki, joilla oli erilaiset vaatteet ja kampaukset, eivät kannattaneet mitään jääkiekkojoukkuetta tai jos muuten vain ei sattunut naama miellyttämään.

Yksityisautoilu oli kivempaa, kun bensa oli halpaa ja autolla sai ajaa melkein missä vain ilman, että vihreät olivat estämässä. Tosin tilastojen mukaan henkilöautojen määrä on vuodesta 1980 yli kolminkertaistunut, kun taas kaupunkien keskustoissa käytettävissä oleva tila ei ole. Tämä yhtälö on saattanut hankaloittaa autolla liikkumista esim. Helsingin kantakaupungissa. Henkilöautojen rajoittaminen kolmannekseen olisi minusta hyvä ajatus.

Nykyään masennus on kansantauti ja tuntuu, että joka toinen tuttava syö masennuslääkkeitä tai käy terapiassa. Ennen vanhaan ei masennuttu, vaan juotiin viinaa, hakattiin vaimoa tai hirttäydyttiin navetan kurkihirteen. Pelkästään itsemurhien määrä on 80-luvun n. 1200-1400:sta laskenut reiluun 700:an.

Edes nostalgia ei ole muuttunut noista päivistä. Silloin ikävöitiin 50-luvulle, jolloin sodanjälkeisessä Suomessa mielikuvissa oli elämä onnellisempaa ja kaduilla turvallisempaa ja nuoriso kunnollista. Ei ollut.

Palvelualoilla on 800 hakijaa työpaikkaa kohti ja työvoimapula

Onko työvoimapula vai työttömyys suurempi ongelma? Tunnustan, että en ymmärrä työmarkkinoista paljoakaan. Uutisissa kerrotaan jatkuvasti, että Suomeen tarvitaan uusia työntekijöitä. Toisaalta työttömiä on tällä hetkellä 231 000 ja määrä on nousussa. En ole talous- enkä tilastotieteilijä, eikä minulla ole käytettävissäni kovaa dataa aiheesta, enkä osaa eritellä työttömyyden tai työvoimapulan olemusta.

Tosin kaikilla muillakin tuntuu olevan aiheesta mielipide ilman, että heilläkään on sen enempää faktoja hallussaan.

Aiheesta käytävää keskustelua voi aina analysoida kukin niin halutessaan ilman kovaa dataa ja ratkaisumallejakin. Koska kenelläkään muullakaan ei ole välttämättä tilastotietoa eikä kiinnostusta hankkia sellaista, keskustelua käydään myyteillä (sana, josta en pidä, mutta joka tässä kohtaa on käyttökelpoinen) faktojen sijasta ja myytit valitaan sen mukaan, miten täydentävät puhujan omaa maailmankuvaa.

Joskus lehdessä on aivan viereikkäin, suorastaan herkullisesti kaksi ristiriitaista uutista aiheesta. Esimerkiksi pari vuotta sitten Turun sanomien pääkirjoituksessa kerrotiin, kuinka paljon maahanmuuttajia tarvitaan Suomen työmarkkinoille ja seuraavalla viikolla saman lehden pääkirjoituksessa toivottiin eritystoimia, jotta maahanmuuttajat saataisiin työllistettyä. Valitettavasti unohdin leikata jutut talteen.

Työnteko on lähellä kunkin ihmisen identiteettiä ja siksi asia, joka herättää samalla tavalla intohimoja kuin ruoka, seksuaalisuus, etnisyys tai uskonto. Kun asia menee vahvasti tunteisiin, otetaan tosissaan sellaisia asioita, jotka tuntuvat tosilta: ihmiset ovat laiskoja ja elävät sosiaalituilla, nuorisolle ei työ kelpaa, maahanmuuttajat tekevät mielellään työt, jotka eivät suomalaisille (nuorille) kelpaa, maahanmuuttajat tulevat tänne elämään sosiaalituilla, töitä on tarpeeksi kaikille, tulevaisuudessa tekoäly vie kaikilta työt, kaikki työ on arvokasta, työtä ei kannata tehdä Suomessa, tulevaisuudessa teemme 15-tuntista työviikkoa, suurten ikäluokkien poistuminen työmarkkinoilta romuttaa huoltosuhteen jne. Myytti on maailmanselitys, joka pyrkii olemaan koherentti: asia on näin, koska se niveltyy mielekkäästi muihin uskomuksiini siitä, miten maailma toimii.

Samanlainen mielenkiintoinen kontrasti syntyi kahdesta vierekkäisestä Helsingin Sanomien uutisesta, joista toinen kertoi, että Helsingissä ei ole tarpeeksi suomen kielen taitoista työvoimaa, jotta palvelualalla voitaisiin edellyttää suomen kielen osaamista, ja toinen kuinka elokuvateatterin kassalle oli jopa 800 hakijaa, minkä vuoksi tämänkaltaisiin töihin hakiessa nuoret joutuvat käymään läpi nelivaiheisen rekrytointi-infernon.

Yksittäin luettuna jutut vaikuttavat uskottavilta: toinen kertoo työvoimapulasta ja toinen työpaikkojen puutteesta. Pelkkien arkihavaintojen perusteella molemmat voisivat pitää paikkansa. Mutta miten elämme maailmassa, jossa molemmat uutiset pitävät paikkansa? Ymmärrän toki kohtaanto-ongelman: työpaikat ja tekijät eivät aina kohtaa. Aitoa pulaa on esimerkiksi lääkäreistä, joita koulutetaan liian vähän. Samoin hoitajille on kasvava tarve ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti raskasta. Mutta miten aivan entry level -tasoisissa nuorten palvelualan paikoissa voi olla yhtä aikaa molemmat tilanteet päällä?

*

Uutisessa linkitetyn Duunitorin artikkelin mukaan ulkoisen rekrytöintifirman kustannus on 5 000–10 000 euroa. Jutun mukaan rekrytointiprosessissa kartoitetaan mm. hakijan kielitaitoa. En tiedä mitä kielitaitoa kartoitetaan ja miten, mutta ilmeisesti Suomessa edelleen eniten puhuttua kieltä hakijat eivät osaa. Tärkeintä kuitenkin jutun mukaan on”positiivinen ja motivoitunut asenne” sekä ”sitoutuneisuus”. Voisiko ajatella, että tarjoilijoille maksettaisiin esim. koeajan jälkeen 10 000€ bonus, jos kaikki menee hyvin? Jos kerran rahaa on. Saataisiin aika hel-ve-tin motivoituneita tarjoilijoita.

Miksi yritykset kuten myös julkiset organisaatiot käyttävät tuhansia euroja tämän tyyppisiin ulkoistettuihin palveluihin (tuli muuten mieleen tuttavani kertomus ulkoiselta palveluntarjoajalta hankitusta Kelan ammatillisesta kuntoutuksesta, mutta se ei kuulu tähän kohtaan)? Tässä blogissa aiemmin lainatussa Työn historia -kirjassaan James Suzman pohtii, miksi riikinkukoilla on massiivinen pyrstö. Aiemmin selitys liittyi siihen, että värikkäillä pyrstöillä mahtailevat riikinkukkokoiraat saavat koreilla sulillaan kilpailuetua seksuaalivalinnassa, mutta uudempi tutkimus ei ole löytänyt korrelaatiota pyrstön koon ja seksuaalisen menestyksen välillä. Selitys on, että ehkä riikinkukkokoirailla on vain liikaa energiaa ja johonkin se on käytettävä. Samalla tavalla yrityksillä ja organisaatioilla tuntuu olevan ylimääräistä rahaa ja johonkin se on käytettävä. Samaan aikaan säästö- ja tehostamispaineet ovat kovat.

*

Niin kauan kuin minä muistan, on talouspuhe ollut paniikkimoodissa. Kasvoin lama-ajan lapsena ja silloin huoleen oli aihetta, mutta paniikkipuhe ei ole oikeastaan loppunut missään vaiheessa. Ehkä jotain Nokiaa hehkutettiin vuosituhannen alussa. Muuten julkisella puolella on aina puheen tasolla vaadittu leikkauksia ja yksityisellä puolella kilpailukykyä ja kasvua. Aina on oltu yhden taloudellisen virhepäätöksen päässä siitä, että keskiluokka joutuu maakuoppaan, vanhukset pakkaseen ja nuoriso kadulle.

Työvoimapula vs. työttömyyspuhe sopii tähän paniikkimoodiin hyvin ja sitä on käytetty sekä vasemmalla että oikealla. Vaalien alla vakiolupauksiin kuuluu työttömuuden alentaminen ja talouskasvun lisääminen kaikilla puolueilla. Paniikkipuheella on helppo perustella ns. kipeitä päätöksiä.

Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle odotetaan työvoimapulan pahenevan. Avoimia työpaikkoja oli viime vuoden lopussa 42 000, eli työttömiä on n. 5,5 kertaa enemmän. Minusta näyttää siltä, että kaikille työttömille ei olisi töitä, mutta puhutaan myös piilotyöpaikoista. Siitäkään minulla ei ole tietoa, miksi niin moni työpaikka on piilossa, eikä avoimessa haussa.

*

Itse olen hakenut töitä viimeksi n. 13 vuotta sitten. Hain kaikenlaista työtä hanttihommista alkaen ja olin valmis tekemään käytännössä mitä tahansa (paitsi lehtitilausten puhelimyyntiä). Silloin joka paikkaan oli useita hakijoita ja monesssa paikassa tosiaan oli monivaiheinen hakuprosessi johonkin tutkimushaastattelijan osa-aikatyöhön. Erään rekryfirman edustaja kysyi minulta suoraan, miksi haen paikkaa, johon olen selkeästi liian koulutettu. Kysyin, onko heillä sitten paikkoja koulutetuille. Kuulemma ei ollut. En tiedä kuinka paljon hänen asiakasyrityksensä maksoi rekrytoinnista.

Omakohtaista kokemusta ei tietenkään voi yleistää. Vaikka omien kokemuksien perusteella hakijoita on enemmän kuin paikkoja, voihan se olla toisinkin.

Koska tiedän, että en tiedä tämän kaltaisista asioista mitään, pidän mahdollisena että palvelualojen matalapalkka-aloilla on yhtä aikaa liian vähän työpaikkoja ja työvoimapula tavalla, jota en ymmärrä.

Psykopaateista yhteiskunnassamme ja rikollispomojen ihailusta

Piti kirjoittaa psykopatiasta aikoinaan, kun luin pari vuotta sitten Jari Sinkkosen hienon kirjan aiheesta (Psykopatian monet kasvot, Duodecim 2021). Nyt en enää muista kirjasta puoliakaan, eikä minulla ole sitä tässä. Kirjoitan kumminkin jotain ajatuksia, jotka nousevat aiheesta mieleen.

Psykopatia ei kuulu viralliseen tautiluokitukseen, ja se onkin ollut kaatoluokka, johon on liitetty monia samoja piirteitä kuin antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön ja narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Sen ympärillä on käyty paljon löysää psykopuhetta ja siitä ovat kirjoittaneet ruotsalaiset entiset tv-juontajat bestsellereitä. Populaarikulttuuriin rikollisen psykopaatin hahmon toi Thomas Harrisin Hannibal Lecter tai kenties Alfred Hitchcockin Psyko (joka ei kovin hyvin kuvaa juuri psykopatiaa) tai siihen vahvasti viittaava Bret Easton Ellisin Amerikan psyko. Nykyisin psykopaatista on tullut samanlainen leima kuin narsistista, joka on korvannut kusipääksi haukkumisen (kaikkien exät ovat narsisteja).

Päällekkäisyyttä selittävät erilaiset tutkimusperinteet. Narsismi tulee suoraan psykoanalyysistä ja kehityspsykologiasta, kun taas psykopatia enemmän persoonallisuuspsykologiasta ja neurologiasta. Molempien taustalla on altistavia perintötekijöitä ja ympäristön vaikutusta etenkin lapsuudessa. Psykopaatit ovat useammin narsisteja kuin toisin päin, mutta molemmille on tyypillistä empatian puute ja itsekeskeisyys. Sinkkonen on itse erikoistunut lastenpsykiatriaan ja hänellä onkin runsaasti henkilökohtaista tapauskokemusta.

Taina Kuuskorpi erottaa vielä machiavellistinen persoonallisuushäiriön teoksessaan Pahat mielessä – Tieteen näkökulmia pahuuteen (Siltala 2021), joka on toinen helppotajuinen esitys aiheesta. Sinkkonen kuitenkin jättää tämän käsittelemättä, koska sillä on niin paljon päällekkäisyyttä psykopaattisen persoonallisuushäiriön kanssa.

Rikollisuuden patologisointi on monessa mielessä ongelmallista, mutta toisaalta jonkun sarjakuristaja Michael Penttilän teot vaikuttavat niin äärimmäisiltä ja vastenmielisiltä, että mieleltään terve ihminen ei niihin kykenisi. Kollektiivis-populaarissa tietoisuudessamme elääkin kaksi myyttiä: ajatus rikollisten poikkeuksellisuudesta verrattuna tavallisiin ihmisiin ja toisaalta ajatus, että kuka tahansa tietyissä olosuhteissa voisi syyllistyä rikoksiin ja julmuuksiin. ”Sivilisaatio on vain kolmen lämpimän aterian päässä kaaoksesta.”

Sinkkkonen käy Zimbardon ja Milgramin kokeita ja Kärpästen herran dystopioita läpi pohtiakseen onko meissa kaikissa pahuutta, joka pääsee poikkeusoloissa irti. Näitä samoja asioita on pyöritelty monissa populaaritietokirjoissa ja nykynäkemys lienee, että Kärpästen herran skenaariota todennäköisempi on Tongan poikien tapaus.

Monenlaisten tilastojen mukaan psykopaatteja tavallisessa väestössä on 1-2 prosenttia, mutta vankipopulaatiossa määrä on moninkertainen. Näitä voi kukin googlettaa, mutta on väitetty jopa, että käytännössä kaikki väkivalta -ja henkirikolliset olisivat jollain tapaa psykopaatteja. Toisaalta, psykopatia on yleisempää mm. johtajien ja pörssimeklarien keskuudessa.

*

Jos psykopatiaan on olemassa perinnöllinen alttius, kuinka tällainen ”psykopaattigeeni” on voinut säilyä, jos se kuitenkin altistaa tuhoisalle ja epäsosiaaliselle käytökselle ja mm. huumeiden ja alkoholin väärinkäytölle? Kyynikko vetäisi tästä johtopäätöksen, että kyynärpäätaktiikalla selviää aina. Toisaalta, psykopaateilla on yliedustus myös raiskaustilastoissa ja leviäväthän ne perintötekijät sitäkin kautta.

On selitetty mm. että sodassa psykopaatin tunnekylmyydestä ja julmuudesta on hyötyä. Se joka painaa liipaisinta epäröimättä elää pisimpään. Kun ihmiskunnan historiassa ajat ovat ennen hyvinvointivaltiota olleet epävakaampia, tietty prosentti psykopaatteja on selviytynyt poikkeusoloissa kantaväestöä paremmin.

Mielestäni mielenkiintoisempaa kuin evoluutiopsykologia on asian ”sosiologinen puoli”, psykopaattien selviytyminen yhteiskunnassa, vaikka psykopatia vaikuttaisi altistavan marginalisoitumiselle. Ääritilanteissa psykopaatit pääsevät loistamaan. Kun paniikki iskee päälle, etuaivolohkojen rauhallinen harkinta jää toiseksi ja laumavaisto iskee päälle: silloin kannattaa seurata yksilöä, joka ainakin näyttää tietävän mitä tekee. Uppoavassa Estoniassa tai taistelutantereella paras selviytymisstrategia on seurata sitä, joka toimii itsevarmasti, eikä istuutua neuvottelemaan ja tekemään monimutkaisia analyysejä. Rauhan aikana psykopaatit säilyttävät toimintakykynsä tilanteissa, joissa normaali ihminen lamaantuu, esimerkiksi onnettomuuksissa. Sodan aikana heistä tulee sankareita, koska he pystyvät kylmäverisiin tappotöihin silloin, kun kaikkia muita rasittavat moraaliset estot, kuolemanpelko ja vatsaakiertävä kuvotus.

Antero Rokassa, joka ”ei ole koskaan tappanut ihmistä, vain vihollisia”, on paljon psykopaatin piirteitä.

Psykopaateiksi onkin epäilty monenlaisia todellisia ja kuviteltuja ihmisiä ja ihmisryhmiä. Kuten rikollisten patologisointi, myös johtajien ym. ammattiryhmien edustajien määrittely psykopaateiksi on ongelmallista ilman varsinaista diagnoosia.

Esimerkiksi natsijohtajia on kutsuttu psykopaateiksi.Ensimmäinen ongelma on kehäpäätelmä: natsijohtajat olivat psykopaatteja, koska tekivät psykopaattisia tekoja ja tekivät psykopaattisia tekoja, koska olivat psykopaatteja. On liian helppo lyödä tällaisia leimoja ja samalla olla jotenkin tyytyväinen siihen, kuinka psykologia on eksakti tiede, jolla on tarjota jokaiselle palikalle sopiva reikä.

Tämä ei kuitenkaan estä pohtimasta, miksi tiettyinä aikoina johtajien tietynlaiset luonteenpiirteet vetoavat kansaan. Vaikka olisi liian pitkälle menevä päätelmä tehdä diagnooseja tietyn johtajan pään sisällöstä, voi hänen toimintaansa kuitenkin arvioida tietyillä kriteereillä ja kutsua politiikkaa pidäkkeettömäksi, epäempaattiseksi, itsekeskeiseksi, harhaiseksi, epärehelliseksi, tunneköyhäksi, välinpitämättömäksi, manipuloivaksi, moraalittomaksi, vastuuttomaksi tai impulsiiviseksi, jotka ovat psykopatian keskeisiä piirteitä.

Psykopaateiksi (tai narsisteiksi) on nykypoliitikoiksi epäilty esimerkiksi Donald Trumpia tai Vladimir Putinia. Kysymys ei olekaan, ovatko he psykopaatteja (tai narsisteja), vaan miksi yksiselitteisen psykopaattiset piirteet heidän politiikassaan vetoavat heidän kannattajiinsa.

Oma keittiönpyötä(sosiaali)psykologinen teoriani on, että heikot hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan yksilöistä. On parempi olla voittajan puolella: hän on ehkä roisto ja katutappelija, mutta hän on sentään meidän oma roistomme ja katutappelijamme. Jos liittoudumme kovimman roiston kanssa, hän ehkä puolustaa meitä.

Sama logiikka pätee parisuhdeväkivaltaan. Miksi uhrit, yleensä naiset, palaavat aina pahoinpitelijänsä luo tai erottuaan hankkiutuvat suhteeseen toisen samanlaisen vaimonhakkaajan kanssa, vaikka kokemuksen olisi pitänyt opettaa miten siinä käy? Paradoksaalisesti turvattomuuden tunne ajaa etsimään turvaa ihmisistä, joilla on fyysiset ja psyykkiset valmiudet väkivaltaan.

Samalla tavalla toiset miehet hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan miehistä. Kun koulukiusaaja kurmuuttaa heikompaansa, muut heikot yksilöt kerääntyvät kiusaajan puolelle (tai ovat välinpitämättömiä). On parempi vaihtoehto olla pahiksen puolella kuin olla seuraava uhri, jonka päätä työnnetään vessanpönttöön.

Tässä on laumasieluisuuden paradoksi: lauma palvoo yksilöitä, jotka tekevät mitä haluavat eivätkä kunnioita sääntöjä. Mikään ei ole epäyksiöllisempää kuin seurata psykopaatin piirteitä osoittavaa ”vahvaa” johtajaa, mutta samaistumalla psykopaatin rajoja rikkovaan käytökseen voi korvata oman yksilöllisyytensä.

Poikkeusoloissa toivomme, että olisi olemassa poikkeusyksilöitä, joilla on valmiudet käyttää väkivaltaa poistaakseen meitä uhkaavat tekijät, konkreettiset ja abstraktit.

Kun psykopaateille annetaan valta ja psykopatia päästetään valloilleen, jälki on peruuttamatonta. Olivatko kaikki Srebrenicassa, Katynissa, Babi Yarissa, Mỹ Laissa, Buchassa tai Varsovan getossa veritekoihin syyllistyneet psykopaatteja? Ainakin tapahtumia voi kutsua psykopaattisiksi. Kun psykopaattien annetaan tehdä mitä he haluavat, he tekevät mitä psykopaatit tekevät: tappavat, raiskaavat ja kiduttavat. He vetävät muut, heikommat yksilöt mukaansa. He, jotka eivät halua osallistua, vedetään siihen pakolla.

Missä vaiheessa normaalilla neurologisella ja psykologisella profiililla varustettu porvarillinen kadunmies alkaa turvata psykopaatteihin, joita kohtaan hänen tulisi tuntea pelkoa ja vahvaa ennakkoluuloa? Siinä vaiheessa, kun yhteisö tuntee itsensä uhatuksi, alkaa se turvautua heihin, jotka voivat ongelman tehokkaimmin ratkaista: psykopaatteihin, joilla on valmius käyttää voimaa ja väkivaltaa ilman tunnontuskia. Tällöin tavisten ei itse tarvitse liata käsiään.

Psykopaattijohtajat muuttavat koko yhteisön toimintakulttuurin ylhäältä alas: maltilliset savustetaan ulos johtopaikoilta tai murhataan (Ns. pitkien puukkojen yö, Stalinin vainot), tahdoltaan ja moraaliltaan heikommat yksilöt seuraavat psykopaattijohtajia, joille on nyt annettu kaikki valtuudet, ja vaikka juuri he edustavat sitä keskimääräistä kaduntallaajaa, joka normaalioloissa ei syyllistyisi väkivallantekoihin, ovat he niitä kunnollisia, käskyjä seuraavia porukan mukana menijöitä. Näin koko yhteiskunta ”psykopatisoituu”, kun empatia ja moraalinen vastuu supistetaan ulos systeemistä. Ei ole olennaista olivatko Stalin tai Hitler psykopaatteja vaan se, että heidän luomansa yhteiskunnat olivat.

*

Palasin tähän aiheeseen luettuani uutisen, jonka mukaan Mika ”Immu” Ilmén on palkattu Himos Winterfest -musiikkifestivaalin ”häirintä­yhdys­henkilöksi”. Ilmén on entinen rikollisjärjestö Cannonballin ”asekersantti”, joka sai huumerikoksista 10 vuoden tuomion ja kirjoitti elämästään 2 kirjaa, jotka ovat olleet bestsellereitä. En ole lukenut kirjoja, enkä tutustunut henkilöön muutenkaan esimerkiksi katsomalla hänen Youtube-videoitaan. Ammattirikollisten elämästä on viime vuosina kirjoitettu useampikin kirja ja heistä on tullut julkkiksia, joten Ilmén ei sinänsä ole kiinnostava. En ota kantaa siihenkään, onko hän kyseiseen tehtävään sopiva.

Ilmiössä minua kiinnostavat ihmisten reaktiot hahmoon, joka on kovan luokan rikollinen. En tiedä, mitä täytyy tehdä päästäkseen rikollisjärjestön johtoon, mutta olettaisin väkivallan, säännöistä piittaamattomuuden, epärehellisyyden, empatian ja katumuksen puutteen ja ylikorostuneen omanarvon tunnon olevan jollain tavalla läsnä.

Iltasanomien jutun Facebook-kommenteissa Ilméniä kuvaillaan mm. seuraavasti:

Hyvä valinta hommaan

hurjan näkönen karpaasi rauhottaa kummasti väkee

Hyvä jätkä

Jokaisessa miehessä pitäisi olla edes hyppysellinen tän miehen karismaa niin vois puhua lajista: mies

Immun ulos anti on huikea ja immu on asia ukko

Immu on katu-uskottava kaveri

todellinen herrasmies

Kuvailisitko näin töissä käyvää, veroja maksavaa ja erikseen pyytämättä astianpesukoneen tyhjentävää naapuriasi? Et tietenkään, koska et edes tunne naapuriasi. Ilménillä sen sijaan on netissä kymmeniä tuhansia seuraajia.

Hyväksyn selityksen, että Ilmén on rikoksensa sovittanut ja tehnyt parannuksen ja on siksi oikeutettu ”uuteen mahdollisuuteen”. Tämä on totta, mutta se ei tee hänestä suuren yleisön silmissä kiinnostavaa, vaan nimenomaan hänen rikollinen uransa tekee, kunhan sen johdantoon kirjoitetaan, että ”tarkoituksena ei ole ihannoida rikollisuutta” (minkä kirjoja lukemattakin arvaan), jotta keskiluokka voi hyvällä omalla tunnolla nauttia true crime -jännitystä omaan tylsään elämäänsä.

Tapahtuman kannalta tämä on tietenkin mainostemppu: kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja samalla voidaan ottaa osaa ex-rikollisen ”rajuun” julkisuuskuvaan.

Ilménin lisäksi (entisiä) ammattirikollisia, joilta on ilmestynyt elämänkerta, joka ei ihannoi rikolllista elämäntapaa, ovat ainakin Janne ”Nacci” Tranberg, Lauri ”Late” Johansson, Niko Ranta-aho, Jari Aarnio, Toni Tuunainen, Janne Raninen ja Marko Lönnqvist. En ole lukenut näistä yhtään, mutta heistä tehtyjen juttujen perusteella he tuntuvat kiinnostavan suurta yleisöä ja ovat kaikki hyviä ihmisiä.

*

On kenties liioittelua verrata true crime -faneja ääriliikkeiden kannattajiin. Kenties rikollisten elämäkerrat ovat kuitenkin viatonta jännityksen hakemista (hyvä kirja aiheesta on Voitto Ruohonen: Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin. 2022. Gaudeamus). Jokin samanlainen psykologinen kytkin kuitenkin molemmilla tuntuisi olevan samassa asennossa: heikkojen laumavaisto iskee päälle ja ihailevat vahvoiksi kokemiaan yksilöitä.

Tiellä helvettiin ensimmäinen huolestuttava askel on juurikin tavisten kääntyminen erilaisten katutappelujengien ihailijaksi: äärioikeiston, äärivasemmiston, jihadistien, moottoripyöräjengien, väkivaltaräppäreiden ja niin edelleen.

Aina tietyn väliajoin humanistienkin yleinen kokemus on, että pelkkä kirjojen pänttääminen on akkamaista nynnyilyä ja aletaan etsiä miehekkäitä vaikutteita kansallissosialialismista (30-40 -luku) tai marxismi-leninismistä (60-70-luku). Myös ympäristöliikkeen parissa esiintyy välillä ihailua linkolalaista ekofasismia tai Unabomberin terrorismia kohtaan. Islamilaiset jihadistit eivät ole saavuttaneet kovin suurta ihailijakuntaa, mutta muistan muutamia positiivisia puheenvuoroja vuoden 2001 -terrori-iskujen ajalta ja toisaalta, myös Isisin riveihin lähti länsimaista monia hyvissä perheissä kasvaneita nuoria.

Kun turvallisuutta tavoitteleva porvari kuulee anarkistien mellastavan ikkunansa alla, antaa hän tukensa SA-joukoille. Maahanmuuttajien ja Antifan pelossa moni tukee vastaavanlaisia oikeistolaisia katutappelujengejä. Soldiers of Odin katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta lyhyen olemassaolonsa aikana se keräsi ihailua aivan tavallisilta palkansaajilta, jotka toivoivat siitä pelastusta turvapaikanhakijoiden uhkaa vastaan.

Kenties entisten rikollisjohtajien ihailu on lievin versio aiheesta.

Tervehdys vuoden 2024 sanomalehtimiehille

On aina mielenkiintoista lueskella vanhoja ennusteita siitä, millaisena meitä edeltävät sukupolvet näkivät tulevaisuuden, eli meidän nykyisyytemme. Olen aikaisemmin kirjoittanut tässä blogissa muutamia juttuja erityisesti tekoälyyn liittyvistä visioista tieteiskirjallisuudessa. Linkitän tähän vielä sata vuotta sitten, eli vuonna 1924 ilmestyneen mielenkiintoisen jutun, jossa kirjailija ja keskustalainen perustajaideologi (ent. Maalaisliitto) Santeri Alkio pohdiskelee, miltä maailma vuonna 2024 voisi näyttää. Jutun ovat huomanneet toki monet muuutkin ja itse bongasin sen Kari Salmisen toissapäiväisestä kolumnista Turun Sanomissa.

Alkion kirjoitus ”Tervehdys vuoden 2024 sanomalehtimiehille” ilmestyi alun perin radioharrastajien Langaton-lehdessä (1.1.2024/2, s. 26-27, 33) ja löytyy mm. Kansallisarkiston kautta.

Kenties julkaisufoorumista johtuen korostaa Alkio kirjoituksessaan erityisesti radion merkitystä. Hän on jopa ”radiokuumeessa”. Kirjoituksessaan hän kuvailee, kuinka oli ensimmäistä kertaa käynyt kuuntelemassa naapurinsa luona radiota, konetta jolla saattoi ottaa vastaan ”ilmassa risteileviä äänivirtoja”. Tapahtumahetkellä 61-vuotias kirjailija kuvailee hämmentävää kokemustaan, kuinka ”kuulotorvet” korvissaan oli kuullut klassista musiikkia Englannista asti kuin olisi itse ollut konsertissa paikan päällä. Alkio visioi jopa, että radio voisi luoda yhteyden Maan ja Marsin välille. Virheellisesti hän tosin sanoo radion toimivan ”ääniaalloilla”, aika kovaa pitäisi huutaa, että se kuuluisi Marsiin asti. Sitäkään hän ei kerro, kuka Marsissa radiolähetyksiä kuuntelisi. Siinä Alkio kuitenkin on visioinnissaan oikeassa, että radio — ja myöhemmin televisio, Internet jne — ovat poistaneet ”aineen asettamat rajoitukset” siten, että tätäkin voi lukea ajasta ja paikasta riippumatta.

Näistä visioista Alkio siirtyy kuvaamaan omaa aikaansa lähes apokalyptisesti: ihmiset kärsivät aineellista kurjuutta ja valtiot varustautuvat uuteen sotaan (Alkio itse kuoli muutamia vuosia myöhemmin eikä nähnyt sitä suursotaa, johon varustauduttiin). Hän on kuitenkin toiveikas sen suhteen, että tulevaisuudessa ”leipä-, puku- ja asuntokysymykset” ratkaistaan ja ihmiskunta voi keskittyä korkeampiin ”uskonnollisiin ja siveellisiin” uudistuksiin. Aivan oikeassa hän ei ole ennustuksessaan: vaikka toki elintaso on moninkertaistunut sadassa vuodessa, ovat ihmiset edelleen yhtä lailla huolestuneita aineellisesta puutteesta.

Oikeassa hän on kuitenkin siinä, että taistelu näistä kysymyksistä tulee olemaan ”sitkeä ja kiukkusanainen”. Kuinka olisi menneen maailman keskustalaispoliitikko pärjännyt Twitterissä?

Onko tekoäly ihmisen vai jumalan kuva?

Olen tässä blogissa yrittänyt löytää tekoälyhypeen mielekkäitä näkökulmia ja puheenvuoroja, jotka esittäisivät mielekkäitä kysymyksiä. Verkosta löytyi Seurakuntalainen-verkkolehden sivuilta uskonnonfilosofi Aku Visalan haastattelu vuodelta 2018, jossa hän pohdiskelee voisiko tekoälyllä olla sielu. Tähän vanhahkoon juttuun päädyin tietokirjailija Timo J. Kuikan kirjoittaman esseen kautta, jossa hän varoittelee tekemästä tekoälystä jumalankuvaa. Mikä on siis uskonnon ja uskonnonfilosofian kanta tekoälyyn?

Itsehän olen ateisti. Siitäkin olen tässä blogissa useaan kertaan kirjoittanut. Tosin, jos joku määrittelee jumalan tarpeeksi laveasti, esimerkiksi jonkinlaiseksi abstraktiksi energiaksi tai maailmankaikkeudessa vaikuttavaksi voimaksi tai periaatteeksi tai ensimmäiseksi liikuttajaksi tai historian ideaksi, niin voin olla hänen mielikseen vähän agnostisempi ja hyväksyä, että jokin tuollainen asia voi mahdollisesti olla olemassa (esimerkiksi juuri Aku Visala on toisaalla muistaakseni jotain tällaista sanonut).

Tiede ja uskonto asetetaan usein virheellisesti vastakkain tai rinnakkain. Tiede ei välitä uskotaanko siihen. Tosin, on ihmisiä, jotka suhtautuvat tieteeseen kuten uskontoon: en usko jumalaan, uskon tieteeseen. Tai sitten: en usko jumalaan, vaan evoluutioon, joka on kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttava abstrakti, elämää luova voima (voi tietysti ollakin, ks. edellä).

Toisaalta, maailmankaikkeus on niin ihmeellinen paikka, että kyllä tänne jonnekin yksi jumala mahtuu. Kreationismi tuntuu jopa liian helpolta selitykseltä sille, miksi maailma on olemassa ja mikä on oikein ja väärin ja mikä on ihmisen sielu ja niin edelleen. Vaatii melkein suuremman uskonhyppäyksen hylätä kaikki uskonnolliset selitykset ja hyväksyä se miten oudossa universumissa elämme.

Timo J. Kuikka viittaa kristinuskon ensimmäiseen käskyyn, joka käskee olemaan pitämättä muita jumalia. Hän ei jatka seuraavaan jakeeseen, joka kuuluu: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa” (2.Moos. 20:3-4) ja nimenomaan jumalan kuvasta Visala puhuu. Mielestäni tässä Kuikka ymmärtää Visalan väärin: Visala ei tarkalleen ottaen halua korottaa tekoälyä jumalan asemaan. Hän pohtii, että mikäli on mahdollista luoda keinotekoisesti inhimillinen älykkyys, on se silloin yhtä lailla jumalan kuva kuin ihminenkin (vrt. 1. Moos. 1:27). Itse en ateistina ota kantaa asian teologiseen puoleen, tai edes siihen, voiko ”jumala ’stigata’ sen aineettoman minuuden siihen keino-olioonkin”, kuten Visala esittää.

Itse kuitenkin hämmästelen, miten koneen ”älykkyyttä” jälleen verrataan ihmisen älykkyyteen. Professori Hannu Toivonen on kutsunut tätä tekoälyromantiikaksi. Miksi tekoäly olisi inhimillinen, vaikka se olisikin älykäs? Monet, juurikin ”tiedeuskovaiset” tuntuvat ajattelevan evoluutioon perustuen, että mikäli koneilla vain on tarpeeksi laskentatehoa, inhimillinen tietoisuus syntyy sinne itsestään. Uskonnonfilosofian (vaikkakaan ei ilmeisesti kirkon) kanta näyttäisi olevan, että inhimillisesti älykkäällä koneella voisi olla sielu.

Miksi älykkyys johtaisi automaatisesti tietoisuuteen ja miksi tietoisuus olisi automaattisesti inhimillinen? Ei tarvitse tutustua edes psykoanalyysiin ymmärtääkseen, että ihmisen psyykellä on tietty rakenne. Ihmisellä on tiedostamaton, tai kansankielessä alitajunta. Ihminen on usein ristiriidassa itsensä kanssa. Ihmisen kokemus ajattelusta on jonkinlainen kartesiolainen teatteri. Suuri osa ihmisen ajattelusta (vaikka ei kaikki eikä kaikilla) on jonkinlaisen sisäisen puheen ohjaamaa. Kieli, jolla se tapahtuu, on kehittynyt ylittämään sellaisia tiedonkäsittelyn ongelmia, joita tietokoneilla ei ole. Tunteet ovat kehittyneet sopeutumiskeinoiksi: pelko suojaa yksilöä, rakkaus pitää yhteisöjä koossa, himo ohjaa lisääntymään, nälkä saa hankkimaan raviontoa. Tunteet ovat olemassa hyvästä syystä ja ne muodostavat merkittävän osan ihmisen ajattelua, joka ei ole irrotettavissa ”rationaalisesta” ajattelusta. Ja niin edelleen. Siinä vain muutama esimerkki, jotka keksin alle kahdessa minuutissa. Jos koneet osaavat ajatella, miksi niiden ajattelussa olisi mitään edellä mainittuja piirteitä? Androidit eivät näe unta sähkölampaista, ne tuskin näkevät unia lainkaan.

Politiikka toimii sittenkin

Helsingin Sanomissa Annamari Sipilä haastattelee Oxfordin yliopiston professori Ben Ansellia, joka on kirjoittanut kirjan Why Politics Fail (2023). Ehkä pitäisi taas lukea itse kirja ennen kuin siitä kirjoittaa, mutta kommentoin kuitenkin aihetta jutun tietojen perusteella.

Haastattelun mukaan politiikka ei toimi, koska kaikilla on keskenään ristiriitaisia intressejä ja kaikki vetävät kotiin päin. Ei ole olemassa mitään ”kansan tahtoa”. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja erimielisyyksien vuoksi politiikka ja demokratia epäonnistuvat.

Eikö tämä pikemmin todista, että juurikin politiikka toimii? Jos olisi jokin kansan tahto, ei politiikkaa tarvittaisi. Viisas hallitsija tekisi kuten kansa tahtoo. Eikä tarvitsisi olla niin viisaskaan. Kuitenkin politiikka on nimenomaan asioista sopimista ja ristiriitaisten intressien yhteensovittamista.

Aina kun kuulee hulluista ehdotuksista, jota kansanedustajat tekevät, ajattelee että nyt demokratia on epäonnistunut. Eikö asia ole päin vastoin? Kunhan parlamentissa on tarpeeksi erilaisia hulluja, tasapainottavat he toisensa. En toivoisi minkään puolueen tai ehdokkaan diktatuuria, en edes niiden puolueiden, joita itse olen äänestänyt.

Diktaattorit ja populistit toki vetoavat kansan tahtoon ja tarjoavat itseään sen toteuttajaksi. Diktatuurissa kansan isä tietää kansan parhaan ja jos viisivuotissuunnitelma epäonnistuu, ei se ole hänen vikansa vaan byrokraattien. Populisti operoi myyttisellä maalaisjärjellä, ei politikoi.

*

Mitä enemmän puolueen nimessä ja retoriikassa painotetaan ”kansaa”, sitä pienempää osaa kansasta se edustaa. Suomessa Ruotsalaisen kansanpuolueen kannatus on siinä 5% pinnassa, muiden puolueiden (Valta kuuluu kansalle, Suomen Kansa Ensin, Kansa yhdistyy, Kansanliike jne) kannatus ei promilleina ylittäisi edes lievän rattijuopumuksen rajaa.

Populistisissa pienpuolueissa yhdistyykin lähes esoteerinen ajatus oman vähemmistön erityisyydestä, joka kuitenkin jollan myyttisellä tavalla edustaa koko ”aitoa” kansaa. Tämä on minua aina kiehtonut.

Omissa mielikuvissani oikeistolainen kansapuolue on sellainen, joka koostuu Ramista, Reijosta ja Reijon saksanpaimenkoirasta Adolfista. Puolue hajoaa erimielisyyksiin, kun tulee riitaa siitä kumpaan suuntaan hakaristin hakaset piirretään. Puolue hajoaa Reijon ja Adolfin enemmistösiipeen ja Ramin johtamaan radikaaliin vähemmistösiipeen.

Vasemmistolainen kansanpuolue koostuu anarko-syndikalistisen, polyamorisen kommuunin asukkaista, jotka eivät pääse sopuun edes tiskivuoroista. Puolue hajoaa, kun sen jäsenet saavat töitä copywritereinä ja työelämäkonsultteina.

Mutta ehkä näilläkin on paikkansa poliittisessa ekosysteemissämme.

*

On totta, että helppojen ratkaisujen tai ”kansan aidon tahdon” etsiminen tai yksinkertaistava populismi ovat politiikan ja demokratian sisäänrakennettuja ongelmia, jotka pahimmillaan johtavat ääriliikkeiden nousuun. Ratkaisu kuitenkaan ei ole politiikan vähentäminen siinä toivossa, että ratkaisut helpottuisivat.

Demokratiasta ja kansalaisvapauksista voidaan joutua luopumaan nimenomaan vaikeiden päätösten tekemiseksi. Sota ja ympäristökatastrofit voivat vaatia päätöksiä, jotka eivät noudata ”kansan tahtoa”, vaan voivat olla myös äärimmäisen epäsuosittuja ja voivat vaatia asioista luopumista ilman tasapainottavaa kompromissia. Onneksi ainakin pandemian torjunta osoitti, että ihmiset ovat valmiita kestämään ainakin lievää epämukavuutta yhteiskunnan suojelemiseksi.

Pitkällä tähtäimellä kuitenkin lääke politiikan parantamiseen ei ole vähemmän vaan enemmän politiikkaa.

Elämmekö parhaassa mahdollisessa Twitterissä?

Cristina Andersson kirjoittaa tekoälyyn liittyvistä eettisistä kysymyksisistä Tivi-lehden verkkoversiossa. Puheenvuoro on hyvää vaihtelua sille teknologiakeskeiselle tekoäly-diskurssille, joka tuntuu junnaavan paikallaan (Lauri Järvilehto käyttää tekoälyopaskirjasessaan sanaa ”’ällistyttävä” keskimäärin joka 3:nella sivulla).

Tekoälyyn liittyvien eettisten kysymysten luulisi olevan filosofien ja humanistien alaa, mutta vielä en ole törmännyt kovin syvällisiin puheenvuoroihin aiheesta. Kysymyksenasettelut ovat samoja, joita lukiolaiset voisivat keksiä filosofian tunnilla, eikä niitäkään ole kovin mielenkiintoisesti kehitelty eteenpäin.

Andersson ei hänkään kovin syvällisiin etene, mutta muistuttaa kuitenkin, että tekoälyn etiikkaan liittyvät kysymykset liittyvät ihmisten tekemisiin, eivät niinkään teknisiin ratkaisuihin. Eikä silloin välttämättä tarvitsekaan mennä kovin syvällisiin, filosofisiin erittelyihin. Joskus terve järki riittää, ja joskus se on jopa tervetullut poikkeus.

Uskoisin, että kaikki vanhemmat opettavat lapsilleen suunnilleen samat asiat: ole kiltti ja kohtelias, huomioi muut, älä häiriköi, älä kiusaa pienempiäsi. Olen melko varma, että ellei ole vakavaa persoonallisuushäiriötä, on samaa mieltä, että nämä ovat aika hyviä neuvoja.

Mutta odottakaapas v***n h**o n****rit kun mutsi pääsee someen!

Jotenkin en haluaisi uskoa, että väline itsessään olisi syypää (ks. esim. McLuhan et all). Keskustelukulttuurin luovat kuitenkin ihmiset itse, joten ihmisten täytyy olla mahdollista myös muuttaa sitä parempaan suuntaan.

Kysymys siitä, onko absoluuttista moraalia olemassa on mielenkiintoinen filosofinen kysymys, mutta arjessa pärjää pitkälle jo sillä, että ei soita poskeaan tuntemattomille.

Huolestuttavaa sen sijaan on, jos joudutaan erikseen muistuttamaan ihmisen roolista tekoälyn etiikan kehityksessä.

Nuorten mielenterveysongelmat ja arvojen katoaminen

Nuorten masennus- ja ahdistusoireiden määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa, tämä siitä huolimatta että olosuhteet itsessään eivät ole muuttuneet huonompaan suuntaan. Helsingin Sanomien haastattelussa nuorisopsykiatrian Kim Kronström puhuu nuorten mielenterveysongelmista.

Jutussa ei väheksytä mielenterveysongelmia, jotka ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin sairaudet. Varsin usein keskustelu nuorten oireilusta pelkistyy asiaa tuntemattomien neuvoihin ryhdistäytymisestä, liikunnasta ja ruokavaliosta.

Asiasta täytyy kuitenkin puhua myös kaunistelematta: ei voi olla niin, että aivan kaikki suomalaiset nuoret yhtäkkiä olisivat sairastuneet, eivätkä kaikki voi käydä jatkuvasti terapiassa. Siihen eivät terveydenhuollon resurssit riitä.

Mielenterveyden ongelmiin, kuten masennukseen, on lukuisia syitä, ulkoisia ja sisäisiä. Tutkijat eivät ole päässeet näistä yksimielisyyteen, koska kuten aina, tutkijoilla on tapana heijastaa omia näkemyksiään tutkimusaineistoon: masennus nähdään reaktiona yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen tai sitten aivoihin, geeneihin ja evoluutioon liittyvänä. Ei kuitenkaan ole mahdollista, että geneettinen alttius masennukseen olisi 10 vuoden aikana kaksinkertaistunut. Samoin yhteiskunta muuttuu koko ajan paremmaksi, ainakin aineellisesti, ja esimerkiksi alkoholin käyttö on jatkuvasti vähentynyt, vähemmistöjen asema on parantunut ja väkivaltarikollisuus on (parin viime vuoden trendiä lukuunottamatta) laskenut, joten ei voi olettaa, että kaikilla nuorilla olisi jokin ympäristöstä saatu trauma.

Kronströmin mukaan kyse on arvoista ja niiden katoamisesta. ”Arvot” sanana on helppo ymmärtää väärin: nykynuoret eivät enää arvosta mitään, nuoriso on pilalla. Vaikka jutussa on tiettyä konservatiivisuutta, ei Kronström syyllistä nuoria tai taannu banaaliin ”kaikki oli ennen paremmin” -ajatteluun.

Ehkä voisi puhua myös (elämän) sisällöstä, mutta senkin sanan ovat konsultit pilanneet. Kyse on myös merkityksistä tai merkityksellisyydestä.

Puhutaan myös ”epävarmuuden lisääntymisestä”, mutta mitä sillä tarkoitetaan? Ei kai epävarmuuden lisääntyminen itsessään ole mikään luonnonlaki.

*

Kronström lainaa sosiologi Philip Rieffiä, jonka mukaan ihminen ei enää usko suurempiin päämääriin tai elämän tarkoituksiin. Aikoinaan ihmiselle antoi merkityksen uskonto ja sen jälkeen työ.

Uskonnon mukana ovat menneet myös aatteet, taide, kirjallisuus, traditio, kulttuuri ja muu aineeton. Tämä ongelma tiedostettiin jo 1800-luvulla.

Työelämässä sellaista uudisraivaajan ideaalia tuskin on koskaan ollut olemassa muuta kuin hyvin rajatussa mielessä, mutta silti agraariyhteiskunnassa ahkeruus oli jossain määrin sidottu siihen, miten monta tynnyrinalaa peltoa saatiin raivattua. Vielä teollisuusyhteiskunnan alkuaikoina kasvu tuntui jatkuvalta ja sotien jälkeen se pikku hiljaa nosti tavallisenkin kansalaisen elintasoa. Kaikesta ”vieraantuneisuudesta” huolimatta tuotteet olivat konkreettisia. Nykyisessä informaatio- ja palveluyhteiskunnassa istumme tietokoneella ja olemme tekemisissä abstraktioiden kanssa, joiden tiedämme olevan merkityksettömiä ja kaikki konreettinen valmistetaan jossain Kiinassa. Silti meillä on voimassa edelleen uudisraivaaja-aikojen eetos: ”kaikki työ on arvokasta” ja tärkeintä on ”työllistävä vaikutus”, oli se sitten kuopan kaivamista ja täyttämistä vuorotellen.

Globaalissa maailmankylässä ihminen tuntee itsensä pieneksi. Jokainen haluaa olla joku, hyvä jossain, mutta mitä tahansa teetkin, on Youtubessa aasialainen teini, joka tekee sen paremmin. Ennen saatoit tuntea olevasi luokan kaunein tyttö (tai poika), mutta jos laittaa kuvansa Instaan (tai mihin Tiktokiin nykyään laitetaankaan), huomaa nuori olevansa vain yksi miljoonista. Jos naistenlehtien aikoinaan pelättiin aiheuttavan ulkonäköpaineita ja syömishäiriöitä, oli niiden kauneusihanne silti saavuttamaton ja ihanteena julkkikset tuntuivat kaukaisilta. Kun vertailukohtana ovat toiset nuoret ympäri maailman, merkityksettömyyden tunne on paljon syvempi.

On helppo syyllistää nuorisoa niin kuin nuorisoa on aina syyllistetty veteläksi ja että nuoriso vetää vanhempiensa arvot lokaan. Mutta jos kyseessä on laajempi, lähes väistämätön kulttuurinmuutos, jonka juuret ovat jo jossain valistuksessa, yhden nuoren on vaikea pyristellä sitä vastaan. Jos arvoja ei ole olemassa, niiden luomiseen pitää olla vähintään yli-ihminen. Vähemmästäkin ahdistuu.

*

Jutussa mainittu Philip Rieff lienee laajalle yleisölle melko tuntematon kirjoittaja, jonka teoksia ei ole suomennettu, (itse asiassa hänen puolisonsa Susan Sontag on paljon tunnetumpi, joskus näinkin päin), mutta jotain viittauksia löytyy suomalaisestakin kirjallisuudesta. Hänestä tulee mieleen kenties joku Jordan Peterson: psykoanalyysistä kiinnostunut konservatiivi, joka suree kristinuskon arvomaailman katoamista ja vastustaa seksuaalista vallankumousta, kulttuurimarxismia, homojen oikeuksia ja aborttia. Rieffille moderni aika, ”kolmas aikakausi”, kuten hän sitä itse nimitti, on taantumista barbariaan. Rieffin ajatuksista sai erityisesti vaikutteita kulttuurikriitikko Christopher Lasch.

Huolimatta kaipuustaan uskonnolliseen valtakulttuuriin, oli Rieff ymmärtääkseni ateisti.

Rieff oli ns. psykokulttuurin ensimmäisiä kriitikoita: psykologia on korvannut uskonnon siinä, mitä pidämme oikeana ihmissuhteissa. Ihminen ei enää etsi mitään korkeampaa, vaan käpertyy itseensä ja itsensä loputtomaan analysointiin: miltä musta nyt tuntuu ja miltä musta nyt kuuluisi tuntua?

Ihminen tavoittelee nautintoa, mutta pelkän nautinnon varaan on mahdoton rakentaa edellä mainittua ”merkityksellisyyttä”. Nuori voi skipata koulut ja duunit ja jäädä kotiin pelaamaan Fortnitea, polttamaan pilveä ja masturboimaan, mutta oli se sitten elämäntavan syy tai seuraus, päätyy todennäköisesti pian mielenterveystilastoihin.

Auktoriteettien puuttumisella on yllättävä seuraus: ihmisellä ei ole enää mitä vastaan kapinoida. Kamppailu aatteiden, vapauden tai ihan vain henkilökohtaisten syiden vuoksi ja jotain alistavaa auktoriteettiä vastaan antaa elämälle merkityksen. Jokainen haluaa olla osa sellaista sukupolvikokemusta, jossa vanhat, luutuneet arvot murskataan ja vapaus etenee. Mutta jos ei ole enää olemassa vanhan polven school masteria, vaan opettajakin on ymmärtäväinen vuoden ’68-henkinen entinen hippi, mitä vastaan voi enää kapinoida?

Tästä tulee mieleen Slavoj Žižekin aina toistama esimerkki ”ankarasta konservatiivi-isästä” ja ”liberaalista, vapaata kasvatusta kannattavasta isästä”. Konservatiivi-isä käskee poikaansa: ”sinun pitää mennä sunnuntaina katsomaan mummoasi vanhainkotiin, en välitä haluatko mennä vai et”. Poika tietysti haluaisi aurinkoisena sunnuntaipäivänä rakentaa majoja tai potkia palloa tai mitä hyvänsä muuta, mitä aurinkoisena sunnuntaipäivänä mieluiten tekisi, mutta tietää että jos lintsaa, remmi heiluu. Liberaali vapaakasvattajaisä taas sanoo: ”poikani, saat ihan itse päättää, menetkö katsomaan mummoasi, mutta tiedäthän, että mummo odottaa sinua ja hänelle tulee paha mieli, jos et mene”. Jälkimmäinen käsky on paljon voimakkaampi: se kiistää kaiken kapinoinnin, myös pään sisäisen.

Rieff antaa kielloille (ja kieltojen puuttumiselle) myös syvemmän psykoanalyyttisen merkityksen, mutta en mene siihen nyt tässä.

Rieffiä ja Žižekiä voi olla hedelmätöntä verrata sen enempää, niin erilaisia ajattelijoita ja muutenkin yhteismitattomia he ovat. Otan Žižekiltä kuitenkin toisen esimerkin, jota hän aina toistelee haastateluissaan: toisin kuin aina toistellaan, emme elä mitään rajoittamattoman hedonismin aikakautta, joka olisi pyhitetty pelkästään lyhytaikaisten nautintojen kokemiselle. Pikemminkin päin vastoin: nykyään kahvi on kofeiinitonta ja olut alkoholitonta ja seksiäkin harrastetaan koska se on ”terveellistä”. En tiedä mikä on lopullinen totuus, mutta molemmat näyttäisivät viittaavan siihen, että nautinnolle on mahdotonta rakentaa ”merkityksellisyyttä”: on yhtä aikaa hämmentävää että ilmiselvää, kuinka ”turhaa” nautinto on, ehkä myös onnellisuus ja hyvinvointikin, ellei joku kerro meille mitä ”hyötyä” niistä on.

*

Kirjoitin pari vuotta sitten (lyhyt)romaanin otsikolla Rauta-aika ja siinä käsiteltiin kolmen syrjäytyneen nuoren aikuisen elämää. Kustantajan kirjoittaman takakansitekstin mukaan nuoret ovat yhteiskunnan sortamia tai hylkäämiä tai jotain. En ole varma summaako takakansiteksti sen, mitä halusin kirjallani sanoa, ei kai yhteiskunta ole pelkästään sortava: antaahan se koulutusta, toimeentulotukea ja Kela-terapiaa. Vai onko niin, että entiset arvot, kuten työn eetos tai perhe tai menestys ovat menettäneet merkityksensä ja elävät vain haamuina: yhteiskunta on järjestetty niiden mukaan, vaikka kukaan ei enää usko niihin. Hyvää elämää ei voi saavuttaa, koska hyvän elämän kriteerit ovat kadonneet. Keskiluokkainen perhearki ja 8-16 -työ voi olla jonkun yksilön unelma, mutta se ei ole unelma sellaisella kulttuurisella tasolla, jolla niin sanottu ”kuuluisuus” tai ”menestys” on.

Amerikkalaista unelmaa ei kukaan enää kehtaa ääneen sanoa tavoittelevansa.

Koska ei ole mitään utopiaa, jonka puolesta taistella, ei ole myöskään mitään selkeää vihollista tai sortajaa. Kapina on epämääräistä tyytymättömyyttä. Tämä selittää myös populististen liikkeiden nousun.

En ole varma muutenkaan, onnistuinko kaunokirjallisessa työssäni niin hyvin, kuin olisin toivonut, mutta on kirjassa muutama kohta, johon olen tyytyväinen. Erään keksimäni henkilön päähän laitoin seuraavan ajatuksen:

Jos raha ei tee onnelliseksi, mitä toivoa meillä on?

Nuorten tulevaisuuden näkymät ovat vieläkin lohduttomammat kuin mitä voimme edes kuvitella: ”pyhät” arvot on kammettu jalustoiltaan, mutta niin on myös ”epäpyhät”.

Kirjan mottona on lainaus Chuck Palahniukin Fight Clubista, se jossa Tyler Durden selittää, että heidän sukupolvensa oli huijattu uskomaan, että ”kaikista tulee miljonäärejä, elokuvajumalia tai rock-tähtiä”. Kirjoitin tästä tässä blogissa otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Kaikki eivät voi olla voittajia, koska se on käsitteellisesti ristiriitaista. Jostain syystä kuitenkaan väite, että olemme kaikki häviäjiä, ei kuulosta yhtä positiiviselta, vaikka tarkoittaa samaa asiaa. Kamppailu tasa-arvon puolesta ei johda onnellisuuteen vaan pettymyksiin.

*

Rieff ei ajatellut, että paluuta entiseen olisi, mutta uskoi että vielä siirryttäisiin ”neljänteen aikakauteen”, joka palauttaisi yhteiskunnan kiellot ja normit.

Itse en osaa kommentoida asiaan mitään, en ole tutkija tai ennustaja. Ihmisten elämälle ei voi antaa tarkoitusta lautakunnan päätöksellä eikä määrärahoja lisäämällä.

Lukiolaisten näytelmä pahoitti miehen mielen

Kun minä olin nuori, vanhemmat vaativat sisältövaroituksia hevi- ja räppilevyihin. Nykynuoret vaativat sisältövaroituksia kirjoihin. Nykyvanhemmat, jotka enimmäkseen lukevat viestipalvelu X:n syötettä, ovat sitä mieltä että nuoriso on pilalla.

Enpä olisi nähnyt tuota tulevaksi.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan Kallion lukiossa oppilaat käyttävät sisältövaroituksia oppilastöissään ja klassikkokirjallisuudesta saattaa syntyä kohu tunneilla (korostus minun). Jutun mukaan ”[k]aikki oppilaat eivät halua kohdata opetuksessa eteen tulevia vaikeita asioita tai keskustella niistä.” Se, että lukiolaisilla ei välttämättä ole vielä kompetenssia arvioida tämän kaltaisia asioita, johtuu juuriki siitä, että he eivät ole vielä riittävästi kohdanneet sen kaltaisia vaikeita asioita esimerkiksi lukemalla laajasti. Tämä ei tietenkään estä sitä, etteikö tästä nousisi ”keskustelu”.

Juttua ei voi poikkeuksellisesti kommentoida, mutta katsomattakin tiedän, mitä mieltä sosiaalisessa mediassa jutusta ollaan.

Woke tuli ja sananvapaus meni.

Aihe on koettu ahdistavaksi ja keskustelu siitä vaikeaksi.

Mitään ei saa enää sanoa.

*

Yritin kuunnella Kalle Haatasen haastattelua Osmo Tammisalosta, joka oli julkaissut kirjan sananvapaudesta (Osmo Tammisalo: Sananvapaus, rakastettuni. Terra Cognita, 2023.), mutta en saanut oikein siitä mitään irti. Jotenkin sen hokeminen, että sananvapaus on tärkeää eikä sitä saa rajoittaa, ei tuo keskusteluun mitään uutta. Käsitin, että myös Tammisalon mielestä esimerkiksi kunnianloukkauksen tulee olla kriminalisoitu. Niin tietysti tuleekin, mutta eikö se osoita, että mitään pamfleteissa julistettavaa, ehdotonta sananvapautta ei ole olemassa? Voisiko olla, että aiheessa riittää vielä pohdittavaa ja että analyysin tason pitäisi olla syvempi kuin ”näin se vaan on”.

Annettakoon anteeksi, että Tammisalo kenties oli haastattelussa hermostunut, eikä osannut artikuloida sanottavaansa tarpeeksi selkeästi. Ehkä pitää lukea itse kirja.

*

Jotenkin nykyään kuvitellaan, että eletään aikaa jolloin sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna, koska woke ja koska joku luuli lehdestä luettuaan, että kirjoissa on nykyään varoitustekstit.

Aikoinaan nuoruudessani 90-luvulla julkaistiin sellaista törkylehteä kuin Myrkky. Joku kommentoi, että nykyään sellaista ei voisi julkaista vaan se kiellettäisiin. Harva ehkä muistaa, että myös omana aikanaan Myrkky-lehti herätti huomiota eduskuntaa myöten. Kirjallisessa kysymyksessään eduskunnalle kristillisten kansanedustaja Leena Rauhala kuvaili julkaisua seuraavasti:

Saamieni tietojen mukaan Myrkky on kohdennettu 10—13-vuotiaille. Kuvat kertovat seksiakteista ja ryhmäseksistä irvokkaalla alatyylin kielenkäytöllä. Myös eläinten mukaan sotkeminen on kuvien sanoma kaikessa ällöttävyydessään. Lehden sisältö on sukupuolista siveellisyyttä loukkaavaa. Se antaa nuorille aivan vääränlaisen kuvan seksuaalisuudesta sekä miehen ja naisen välisestä kanssakäymisestä.

Lehteä ei kuitenkaan kielletty, eikä siihen laitettu varoitustekstejä. Ehkä kansi puhui puolestaan, ja lukihan siinä kannessa isoin kirjaimin ”MYRKKY”.

Myrkky-lehti ei edes esittänyt hakevansa infantiililla pissa-kakka-tissi-pylly-pillu-pippeli -huumorillaan mitään korkeampia merkityksiä tai tarkoituksia. Se oli paskaa an sich.

Sen sijaan esimerkiksi pari vuosikymmentä aikaisemmin aloittanut, mutta tyyliltään vastaava, huumoriyhtye Sleepy Sleepers ainakin kirjan Kun Suomi-rock puri ja löi mukaan taisteli meidän sukupolvellemme vapauden, jos ei nyt juoksuhaudoissa, niin kämäisillä soittolavoilla hassut peruukit päässä ja housut kintuissa. Takaisin Karjalaan / Karjala takaisin -levystä noussut pienimuotoinen skandaali oli yhtyeelle sen tähtihetki. Niihin aikoihin ei pilkattu Jumalaa, Neuvostoliittoa eikä Kekkosta. Tai mitä kukin näistä kolmesta jumalana piti.

*

Parental advisory -tarroista näki aikoinaan, ja näkee tietysti vieläkin, missä levyissä ja leffoissa on sitä kovinta kamaa. Se oli siis pikemminkin suositus kuin varoitus.

Nyt kun nuorison lukuhalut ovat heikkenemässä, ehkä sisältövaroitukset tosiaan pitäisi ottaa käyttöön. Ehkä niillä saataisiin ne takapenkin pojat lukemaan.

Robinson Crusoe: ”VAROITUS! Sisältää tosi rankkaa ja järkyttävää tekstiä!”