filosofointi – Sivu 2 – Elämä ja Teot

Missä on se aito minä?

Mihin on someajalla se kadonnut todellinen ”minä”, kun otamme erilaisia rooleja ja netissä kerromme tarinaa itsestämme selfieillä tai päivityksillä? Milloin ihminen voi olla eniten ”oma itsensä”? Apu-lehden kolumnisti Asta Leppä pohdiskelee ”elämän teatterimaistumista”.

Ihmisellä on erilaisia rooleja, mutta mikä niistä on se ”aito minä”? Luulen, että ei mikään.

Esimerkki: monet muusikot ja laulajat ovat introvertteja siinä missä monet muutkin taiteilijat; minkä tahansa taidon harjoitteleminen ja konkreettinen luomistyö vaativat kykyä olla itsekseen pitkiä aikoja ja keskittyä yhteen asiaan intensiivisesti ja sulkea ulkomaailma pois. Toisaalta, esittämistilanne vaatii heittäytymistä ja avautumista yleisölle. Tunnenkin monta energistä esiintyjää, jotka ovat luonnossa hiljaisia ja jopa ujoja.

Kumpi puoli sitten on tällaisen henkilön ”todellinen minä”? Onko niin, että ujo ja hiljainen tyyppi voi lavalla tuoda esiin sen karismaattisen esiintyjän, joka on aina ollut hänen sisällään? Vai onko niin, että hän ottaa lavalla tietyn roolin, vaikka todellisuudessa on syrjäänvetäytyvä, jopa arka?

En usko, että kumpikaan puoli on ensisijainen. Ihmisessä on monia puolia, jotka aktivoituvat eri tilanteissa. Puhe ”aidosta minästä” on vain yksi narratiivi.

Puhe yksilöllisyydestä, identiteetistä, ”todellisesta minästä”, ”imagosta” ja rooleista on tullut vasta modernisaation myötä.

Modernia edeltävissä agraariyhteisöissä asiaa tuskin pohdittiin. Ihminen käsitti itsensä suvun ja työn kautta ja siinäpä se. Ei ollut valokuvia eikä peilejä, ihminen ei välttämättä koko elämänsä aikana nähnyt itseään ulkopuolelta, ellei sitten jossain lammen tyynessä pinnassa, jos oli kärsivällisyyttä tuijotella. Peilin sijasta heijastettiin itseä toisten ihmisten kautta. Koska yhteisöt olivat pieniä, kaikki tunsivat toisensa ja tiedettiin, kuka on ”ahkera emäntä” tai ”hauska seuramies” tai ”kylän paras pelimanni”. Jos poikkesit liikaa totutusta, olit ”kylähullu”. Tällaiset identiteetit eivät kuitenkaan olleet mitenkään ”aidompia”, eivätkä ihmisen sisältä kumpuavia, vaan syntyivät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Roolit myös vaihtuivat sosiaalisissa tilanteissa. Erilaisia sosiaalisia tilanteita vain oli vähemmän kuin nykyaikana.

Modernisaation myötä ihminen tuli ennen kaikkea tietoiseksi näistä rooleista. Renessanssin aikaan keskeiseksi nousi humanismin ihmiskuva (mutta vain yläluokalle, ei tavan kansa tiennyt missään renessanssissa elävänsä) ja hovimiehet miettivät, et onks nää mun pohkeet liian paksut? Shakespeare runoili ”All the world’s a stage, And all the men and women merely players”. 1800-luvulla tulivat romaanikirjallisuus ja dagerrotypia ja populaarikulttuuri ja markkinatalous. Sitten 1900-luvulla eksistentialismi ja kulutustuotteiden massatuotanto. Lopulta meidän aikanamme sosiaalinen media, autofiktio ja identiteettipolitiikka. Joka kierroksella epävarmuus kasvoi.

Kun rooleista tultiin tietoiseksi, alettiin ne nähdä keinotekoisina. Mahdollisuus nähdä itsensä ulkoapäin toi etäisyyttä ja vieraannutti. Mikä näistä rooleista on se oikea minä?

Pienissä yhteisöissä jokainen tiesi paikkansa, ja vaikka ihmiset kenties olivat toistensa kaltaisia enemmän kuin nykyään, paikka yhteisön rakenteessa määritti kunkin identiteetin. Nyt globaalin median ajalla hukumme miljardien ihmisyksilöiden massaan. Sosiaalisia tilanteita, rooleja ja konteksteja — todellisia ja kuviteltuja — on loputtomasti. Siinä on vaikea kokea yksilöllisyyttä.
Mikään meistä otettu kuva (tai ottamamme) ei tunnu ilmaisevan sitä moninaisuutta, mitä olemme sisällämme. Mikään määrä tunnustuksellista kirjallisuutta ei kerro kaikkia puolia meistä.
Terapiaistunnot loppuvat aina kesken eikä vieläkään ole päästy asian ytimeen. Tämä johtaa toistoon, jonka tuloksena on jatkuvasti lisää esityksiä itsestämme, mutta mikään niistä ei tunnu olevan ”aito minä”.

Kun moderni ihminen ymmärtää yksilöllisyytensä keinotekoisuuden, seuraa identiteettikriisi. Identiteettiä ilmaistaan kulutusvalinnoilla (tästä Christopher Lasch olisi samaa mieltä), sosiaalisen median imagonrakennuksella ja massakulttuurin tuotemerkeillä. Tulee taas uusi nuorisokulttuuri, joka määrittää musiikkimaun, arvostukset ja pukeutumisen: äiti, tää on se mitä mä oon oikeesti! Ja äiti uppoutuu psykopuheen ja kaupallisuuden kautta kierrätettyyn uususkontoon, joka lupaa mindfulnessin kautta paljastaa sisäisen minuuden voimavarat, totuudet jne.

Nämä eivät ole kuitenkaan sen ”epäaidompia” minuuksia kuin mikään muukaan. Olet sitä mietä syöt; jos minuutesi koostuu pikamuodista ja hissimusiikista, niin sitten sinä olet näiden valintojen tuote. Minuus se on kopioitu minuuskin.

On jotenkin oireellista erottaa ”aito minä” ja jokin ”ulkokuori”, joka koostuu ”epäaidoista” elementeistä, jota me emme jollain tapaa muka aidosti ole. Me olemme kaikkea mitä me teemme. ”In vino veritas” sanotaan ja sillä tarkoitetaan, että kännissä joku voi lipsauttaa julki sen, mitä todella ajattelee. Toinen voi puolustella, että humalassa ei ollut oma itsensä. Jotkut käyttäytyvät somessa kuin olisivat kännissä (jotkut varmasti ovatkin); harva kadulla huutelee tuntemattomille, mutta sosiaalisessa mediassa ”perus arvoja kannattavaksi perheenisäksi” itsensä määrittelevä henkilö hokee h*oraa, v*ttua ja n*ekeriä. Pääseekö siinä hänen todellinen luontonsa valloilleen, vai onko se seurausta sosiaalisen median mekanismeista?

Molempia.

Me käytämme sosiaalista mediaa ja sosiaalinen media käyttää meitä. Me olemme sen tuloksia, mitä teemme itsestämme ja mitä ympäristö tekee meistä.

Milloin sitten ihminen voi olla ”eniten oma itsensä”? Ihminen on koko ajan oma itsensä.

Kosmista kontaktia etsimässä

Teologi Vesa Nissinen Kosmista kontaktia etsimässä käsittelee filosofian ja erityisesti uskonnon kautta millaista elämää maapallon ulkopuolelle on ja millaista se olisi kohdata.

Kirja on kiinnostava, mutta hetkittäin tuntuu että se suunnattu uteliaan lukiolaisen tasoiselle lukijalle (kirjoittaja on eläköitynyt lukion opettaja) ja välillä sortuu liian helppoon jaaritteluun. Samoin kieli on paikoin kömpelöä ja olisi kaivannut kustannustoimittajan punakynää.

Kosmista kontaktia etsimässä

Se on kuitenkin hyvä kokoelma niitä puhetapoja, joilla maan ulkopuolisesta elämästä ja evoluutiosta puhutaan.

Tieteen kannalta vaihtoehdot maan ulkopuolisen elämän suhteen ovat, että sitä joko a) on tai sitten b) ei. Jos kuitenkin luonnonlait pätevät samanlaisina kaikkialla maailmankaikkeudessa, ei meidän maapallomme pitäisi olla poikkeus, vaan elämää pitäisi olla kaikkialla, missä tietyt otolliset olosuhteet vallitsevat. Vielä kuitenkaan elämää ei ole löytynyt, vaikka sitä tutkiikin oma tieteenalansa, astrobiologia (kuuntele YLE:n podcastit aiheesta).

Kirjoittaja siteeraa ”absence of evidence is not evidence of absence” ja arvelee sitaatin olevan peräisin Carl Saganilta. Toiveikkaasti siis odotetaan, että jonkinlaista elämää odotetaan. Itse ehkä nokittaisin toisella sitaatilla: ”what can be asserted without evidence can also be dismissed without evidence” (Christopher Hitchens).

Teologian suhteen voidaan joutua tekemään oletuksia, mutta noin periaatteessa esimerkiksi Raamattu ei kiellä mahdollisuutta, että myös muualla maailmankaikkeudessa voisi olla elämää. Ehkä evoluutio on jumalan instrumentti elämän luomiseksi, ehkä jumala on luonut myös muiden planeettojen olennot omiksi kuvikseen. Nissinen viittaa mm. jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardiniin, joka yhdistelee teologiaa ja evoluutioteoriaa. Teologian kannalta ongelmaksi tulee selittää, millä tavalla olennot ovat osa jumalan suunnitelmaa. Pääsevätkö avaruusolennot paratiisiin?

Kirjoittaja aivan oikein arvostelee antropomorfismia useassa kohtaa: jostain syystä oletamme maan ulkopuolisten olentojen olevan ihmisen kaltaisia sekä fyysisesti että henkisiltä ominaisuuksiltaan. Evoluutiota monet ateistitkin pitävät jonkinlaisena universaalina luovana voimana, joka etenee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on ihmisen kaltainen älykäs olento. Kuitenkaan evoluutiolla ei ensinnäkään ole mitään valmista suunnitelmaa, jota se noudattaisi, toisekseen ihminen on muotoutunut sopeutumana tiettyihin olosuhteisiin ja tietyn kehityskulun tuloksena. Esimerkiksi taipumuksemme kulkea pystyasennossa johtuu ihmislajin siirtymisestä metsistä savanneille n. 6 miljoonaa vuotta sitten. Populaarikulttuurissa humanoidit kävelevät kahdella jalalla. Tarkoittaako se, että nekin kehittyivät kotiplaneettansa savannien vyötärönkorkuisissa heinikoissa?

Aivan fundamentalistisimmat ns. älykkään suunnittelun ja nuoren maan kannattajat kieltävät evoluutioteorian kokonaan ja pitävät sitä yhtenä tiedeuskonnon muotona. He ovat siinä mielessä oikeassa, että jos tieteeseen (ja evoluutioteoriaan) suhtaudutaan kuten uskontoon, on se on uskontoa. Vakavasti otettavat tieteilijät tietävät tämän, mutta aina ilmaantuu nuoria vihaisia skeptikoita, jotka julistavat, että uskonto on satua ja että he uskovat tieteeseen. Jos uskoo tieteeseen ja pitää evoluutiota elämä luovana voimana, on se lähempänä de Chardinin ja kumppaneiden kosmista teologiaa kuin tieteellisyyttä. Muun muassa teologi Ted Peters aiheellisesti kritisoi maan ulkopuolisen älyn etsintää sekulaarina uskontona.

Nissisen esimerkeissä pohditaan, että jos mustekala olisi noussut ensimmäisenä kuivalle maalle tai jos dinosaurukset eivät olisi hävinneet 65 miljoonaa vuotta sitten, ne voisivat olla maapallon valtiaita ihmisen sijaan. Äärimmäisellä tavalla ihmisestä poikkeavana esimerkkinä on tieteiskirjailja Fred Hoylen Musta pilvi (engl. Black Cloud 1957) elämänmuoto, joka on jonkinlainen ulkoavaruudesta tullut yliälykäs pilvi.

Samoin moraalin kohdalla kirjoittaja pitää mahdollisena, että ”hyvä” ja ”paha” ovat sidoksissa ihmisyyteen (tai wittgensteinilaisittain ilmenevät kielessä), eikä siksi ole väistämätöntä, että muukalaiset käsittäisivät ”moraalin” kuten ihmiset. Toisaalta hän kirjoittaa myös: ”[v]oidaan olettaa, että jos ETI on kehittynyt järjelliseksi olennoksi, se todennäköisesti on myös moraalinen” (s. 95) Kuinka niin? Vaikka moraalisuus edellyttää älyä (eli kykyä ymmärtää tekojensa seuraukset), ei älykkyydestä välttämättä seuraa moraalisuutta. Esimerkiksi tekoäly on älykäs, mutta ei moraalinen.

Nissinen näyttääkin taipuvan sille kannalle, että evoluutio on jollain tapaa teleologinen ts. sillä on suunta ja päämäärä. Vaikka päämäärä ei olisi ihminen, se olisi kuitenkin olento, jolla on äly ja itsetietoisuus ja sen kautta jonkinlainen moraali.

Moraalia koskevien pohdiskeluiden lopputulos Nissisellä on, että maan ulkopuolisillä älykkäillä olennoilla täytyy olla epäitsekkyyttä painottava moraalijärjestelmä, koska muuten ne olisivat tuhonneet toisensa sukupuuttoon. Hänen mukaansa Kantin kategorisen imperatiivi ja kultainen sääntö ovat universaaleja ihmiskulttuurien keskuudessa (mielenkiintoinen näkökulma voi olla myös tämä Sapolskyn peliteoriaa käsittelevä luento), joten jos ulkoavaruuden olennot ovat älykkäitä, niilläkin pitäisi olla jokin sellainen sääntö.

Itse olen pessimistisempi ja skeptisempi. Pahoin pelkään, että kaikki yrityksemme käsitteellistää näin laajoja asioita törmäävät vajavuuteemme ihmisolentoina. Meillä on tieteen määritelmä sille mitä on elämä, mutta mitä itse asiassa maan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Ehkä emme edes tunnistaisi sitä sellaisen kohdatessamme. Ihmisen moraalikäsitykset perustuvat autonomiseen yksilöön, mutta mistä esimerkiksi tiedämme, miten maan ulkopuoliset olennot kokevat yksilöllisyytensä?

Nissinen käsittelee myös tekoälyä ja mahdollisuutta, että maan ulkopuoliset olennot olisivat keinotekoisia. Hänen mukaansa futurologit esittävät ”että jossakin vaiheessa koneista tulee tietoisia olentoja” ja että ”koneissa herää tietoisuus”. Muotoilut ovat epämääräisyydessään mielenkiintoisia: lauseista puuttuu toimiva subjekti; koneista tulee tietoisia olentoja ilman ulkoista toimijaa tai suunnitelmallista ohjelmointia. Oletetaan siis evoluution kaltainen luonnonlaki, voima joka puskee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on inhimillinen äly ja tietoisuus, jota voidaan pitää persoonana.

Tässä on yhtymäkohtia aikaisemmin mainittuun evoluutiouskoon: evoluutio luo elämää kaikkialla maailmankaikkeudessa, mutta myös elottomassa materiassa ja sen kehityspolun määränpää on inhimillinen tietoisuus. Mielenkiintoista on kuitenkin evoluution geistin persoonattomuus: se itse ei tunnu olevan tietoinen voima, se vain noudattaa suunnitelmaa. Aikaisemmin kirjoitin teologi Aku Visalan ajatuksista koskien tekoälyä ja hän tuntuu olettavan, että tekoäly kehittyy kohti inhimillistä älykkyyttä, mutta varsinainen askel ihmisyyteen vaatii (persoonallisen) jumalan väliintuloa.

Joidenkin mielestä kohtaaminen maapallon ulkopuolisen älyn kanssa kyseenalaistaisi uskonnot: miksi pyhät kirjoitukset eivät kerro avaruusolennoista? Itse näkisin asian pikemminkin päinvastoin: maapallon ulkopuolisen inhimillisen älykkyyden löytyminen olisi osoitus maailmankaikkeuden teleologisuudesta ja siitä, että että se ei ole satunnainen ja merkityksetön vaan että sitä hallitsee jonkinlainen järki. Se jos mikä on uskonnollinen käsitys. Vielä vain ei todisteita sellaisesta ole löytynyt.

Sodista ja somesta

Hannu Raittilalla on loistava novelli Jylhäkallion ylpeys (löytyy kokoelmasta Miesvahvuus. Wsoy 1999), joka kuvaa tiedotuskomppanian toimintaa sotaharjoituksissa. Tarinan kuvitteellisen ”joukkueen” on tarkoitus pystyttää radiomasto ja tuottaa radio-ohjelmaa simuloiduissa sotaolosuhteissa. Idealistinen kantaupseeri ajattelee kulkevansa Olavi Paavolaisen jalanjäljissä, mutta komppaniaan värvätyt taiteilijasielut eivät sovi muottiin. Radio Mafiasta lainattu toimittajakaksikko laittaa kaiken leikiksi ja jermuiluksi. Raittilalle tyypillisen tapaan läsnä on jatkuva päin helvettiä menemisen tunne ja kertoja voi vain avuttomana katsoa sivusta.

Raittilan novelli on kirjoitettu 25 vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen sosiaalista mediaa. Joku voisi kirjoittaa päivitetyn version, jossa sota leviäisi sosiaalisssa mediassa. Toisaalta, Ukrainan sota on jo kaikissa kanavissa sillä tavalla, että huumorin repiminen aiheesta alkaa olla vaikeaa.

Itse sain armeijasta vapautuksen rauhan ajaksi (ns. ”c:n paperit”). Olisin joka tapauksessa valinnut siviilipalveluksen, joten aikoinaan 16-vuotiaana päätöksen saaminen oli helpotus. Siitä, mitä mihin tehtäviin minut mahdollisen sodan aikana määrättäisiin, minulle ei ole kerrottu. Luultavasti puolustusvoimilla on kansio, jossa päällä on minun nimeni, mutta sen sisällöstä minulla en ei ole tietoa.

Lähtisinkö vanhana pasifistina tiedotushommiin, jos määrättäisiin tai edes pyydettäisiin? Ehkäpä, aina se sotilaskodin lattioiden luuttuamisen voittaisi. Humanistina minulla on sana hallussa ja osaan valokuvata ja tuottaa sisältöä. En minä varmaan huono propagandisti olisi.

Kuinka vahvasti voisin uskoa asian oikeutukseen? Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti meillä on naapuri, joka ei ole. Natoon liittyminen oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin; parempi valita Norjan kuin Valko-Venäjän esimerkki. Meillä on mielestäni ihan mukava demokratia täällä, jota kannattaa puolustaa. Jos joku tätä siellä esikunnassa lukee, niin kirjoittakaa siihen kansioon, että tulen mielelläni kirjoittamaan puolustustahtoa nostattavia somepäivityksiä tilanteen niin vaatiessa.

Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on jo Ukrainan sodan osapuoli. Ainakin sosiaaliseen mediaan sota on levinnyt, ja vaikka Venäjän kannattajat ovatkin vähemmistössä, kaikenlaisia trolleja ja botteja verkosta löytyy. Vaikka monelle Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 paljasti sen hallinnon todelliset kasvot, Putinin myötäilijöitä löytyy suomettuneista vasemmistolaisista ja jälkisuomettuneista oikeistolaisista. Vasemmistolaiset eivät ole huomanneet, että naapurissa on systeemi vaihtunut jo yli 30 vuotta sitten eikä sosialismia rakenneta enää edes nimellisesti, oikeistolaiset ovat löytäneet diktatuurisen ihannevaltionsa, jossa on kaikki neuvostojärjestelmän huonot puolet, kunhan sitä ei kutsuta sosialismiksi. Ennen avointa hyökkäystä 2022 Venäjällä ravasivat monenmoiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleireillä vierailtiin kuin Komsomolin parhaina päivinä.

Onneksi suurin osa suomalaisista on yhdistynyt mielipiteiltään, jollei nyt aivan talvisodan hengessä, niin ainakin osoittaa tervettä epäilyä Putinia ja hänen johtamaansa valtiota kohtaan. Nyt ollaan siirrytty siihen vaiheeseen, että syytellään putinisteiksi kaikkia joista ei pidetä ja unohdetaan oman puolueen Venäjä-myönteiset lausunnot vuodesta 2021 taaksepäin. No, huonompiakin vaihtoehtoja olisi. Meiltä puuttuu sellainen avoimen Venäjä-mielinen oppositio, jollainen monessa muussa Itä-Euroopan maassa on.

Raittila kertoo puolustusvoimille luennoivan ”ekodosentin” suulla, että vaikka nykynuoret ovatkin velttoja kännykännäpyttelijöitä, ehkä nykyaikaiset virtuaalisodat tarvitsevat heidän kaltaisiaan nörttejä. ”Rajojen loukkaamattomuutta tärkeämpää on, että verkkoa ei häiritä”, visioi dosentti. En tiedä, miten vahva annos ironiaa Raittilalla dosentin puheissa alunperin oli, mutta 25 vuotta myöhemmin visio on muuttunut todeksi. Verkkohäirintä ja informaatiovaikuttaminen ovat osa hybridisodankäyntiä.

Virtuaalisotaan pääsisi jo nyt, X:ään trollien kanssa kinastelemaan. Sellainen on virtuaalisen puolustussovan ratekia. Salaliittopeikkojen ja törkyturpien kanssa vääntämään.

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, alkaa se sotkun lattioiden luuttuaminenkin kuulostaa mukavalta hommalta.

Koneälypuolue ja tekoälyn sielu revisited

Kesä on hyvä aika kuunnella läpi Perttu Häkkisen podcasteja. Häkkinenhän oli tunnettu siitä, että hänen vieraansa olivat varsin monenlaisista taustoista jo ennen tämän viikon kohua, joka näyttäisi raivoavan enimmäkseen viestipalvelu X:ssä.

Tässäkin blogissa on käsitelty tekoälyä useammankin kerran ja mielenkiintoisessa jaksossa ”Keinoäly” 6 vuoden takaa eli hyvän aikaa ennen uutta tekoälyhypeä. Häkkinen haastattelee Sami Henrik Haapalaa Koneälypuolueesta. Käsiteltävät aiheet eivät sinänsä ole aivan huuhaata ja monella tapaa olivat aikaansa edellä jopa, mutta itse puoluehanke taisi jäädä taideperformanssin asteelle ja nopealla googlauksella vuoden 2018 jälkeen ei ole paljoakaan tapahtunut.

Mielenkiintoinen on myös osio, jossa Panu Hietaneva haastattelee uskonnonfilosofi Aku Visalaa. Kirjoitin aikaisemmin Visalan aihetta koskevista ajatuksista. Hän toistaa haastattelussa samat ajatukset siitä, että noin periaatteessa koneellakin voi olla ”sielu”. Toisaalta hän myös toppuuttelee utopistisimpia visioita siitä, että tekoäly voisi ratkaista kaikki ihmiskunnan ongelmat. Esimerkiksi moraaliset ongelmat ovat siinä määrin sidottuja ihmisiin biologisina olentoina, että tekoäly ei pysty ratkaisemaan niitä, koska emme itse asiassa itsekään tiedä, kuinka moraalisia ongelmia pitäisi ratkaista. Merkittävä on myös Visalan ajatus siitä, että suhtautumisemme tekoälyyn voi muuttaa suhtautumistamme ihmisiin: uhkakuva on, että se voi rappeuttaa meidän inhimillisyyttämme. Visala ei käytä tätä ilmaisua, mutta inhmillinen voi kokea inflaation.

Jonkinlaista rappeutumista on jo tapahtunut inhimillisen, kasvokkain tapahtuvan kontaktin siirtyessä verkkoon. Tätäkin voi mennä katsomaan sinne viestipalvelu X:ään.

LISÄYS 10.7.

Salaliitoista kertovassa jaksossa (13.10.2015) haastatellaan Jonas Sivelää, joka on kirjoittanut kirjan Kaiken takana on salaliitto (Atena 2015). Hän on tutkinut mm. aidsiin liittyviä uskomuksia Afrikassa ja kirjassaan käsittelee niitä perinteisiä illuminaatti- vapaamuurari- Area 51-juttuja. Mielenkiintoista ajankuvaa on kuitenkin haastateltavan ja haastattelijan asenne: ”joku rokotekielteisyys on aika amerikkalainen juttu, mutta kyllä mä uskon, että jotkut suomalaisetkin voi uskoa salaliittoihin” (ei suora lainaus). Nykyään, varsinkaan koronaepidemian jälkeen, kukaan tuskin väittäisi ettei Suomessa uskota salaliittoihin tai ettei rokotekielteisyyttä olisi.

Andrew Tate ja muut elämäntaitogurut

Manosfäärin idoli ja somevaikuttaja Andrew Tate on ollut otsikoissa viime aikoina. En varsinaisesti tunne miestä, enkä ole katsonut hänen videoitaan tai lukenut juttujaan tai mistä ikinä hän onkaan tullut tunnetuksi. Mielenkiinto kuitenkin heräsi, kun Iltasanomien jutun yhteydessä Facebookin kommenttipalsta räjähti puolustelemaan ja ihannoimaan ja välistä ylistämäänkin Tatea. Yleensä, kun uutiset kertovat muslimimiesten seksiuaalirikosepäilyistä, kommentit ovat olleet päinvastaisia. Miksi nyt suomalaiset perusjampat rientävät puolustamaan puoliksi tummaihoista muslimia?

Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka psykopaattinen käytös vetää puoleensa lauman heikoimpia. En edes jaksa tarkemmin analysoida, mitä hän on sanonut ja tehnyt, mutta moniin tuntuu sanoma uppoavan.

Olen kenties maininnut aikaisemmin kaunokirjallisista pyrinnöistäni. Muutama vuosi sitten (olisikohan ollut vähän ennen koronaa) työstin käsikirjoitusta työnimellä ”Puutostila”, joka olisi kertonut incel-miehistä ja pick up artisteista ja nuorille epävarmoille miehille ajatuksiaan myyvistä deitti- ja elämäntaitoguruista. Aiheesta oli hauska kirjoittaa liioittelevaa ja hieman satiiristakin tekstiä. Jo silloin huomasin, että kaninkolo menee aika syvälle ja että näissä piireissä kaikenlainen salaliittoilu on myös yleistä. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin: ihmismielen pohjamudan ruoppaaminen sai riittää. Näihin liittyvistä aiheista riittäisi kirjoitettavaa monestakin näkökulmasta, mutta jotenkin halusin ajatella muita aiheita pitkät päiväni kuin itsesäälistä ja katkeraa naisvihaa.

Samoin koronapandemian aikaan koko salaliittoskene räjähti ja siihen tuli äärioikeistolaisia sävyjä. Ihan suomalaisetkin ”elämäntapavalmentajat” levittivät rokotevastaisuutta, ilmastonmuutosdenialismia, new world order -teorioita ja niin edelleen. Kun todellisuus on tarua ihmeellisempää, fiktion kirjoittaminen siitä tulee mahdottomaksi. Miten esimerkiksi teet parodiaa kansanedustajasta (nyt onneksi jo entisestä), joka uskoo maan olevan litteä? Ei ollut enää hauskaa.

Pitäisi kirjoittaa vielä se Jordan Peterson -juttukin. Tai pitäisi ja pitäisi. Mitäänhän ei ole pakko paitsi kuolla ja juosta vessaan silloin kun on juostava. Mitään palkkaahan tästä minulle ei kukaan maksa ja lukijoitakin on varmuudella ehkä kaksi.

Peterson tuli kuitenkin mieleen näistä nuorten miesten elämäntaitovalmentajista. Onhan Peterson toki pienempi paha kuin Tate. Hän sentään neuvoo nuoria seisomaan selkä suorassa ja pitämään huoneensa siistinä. Ennen oltiin huolissaan siitä, että nuoriso kuuntelee hevimetallia, nykyään siitä että se kuuntelee harmaatukkaista psykologian professoria.

Petersonilla on toki seksistisiä töräyksiä, mutta hän ei esimerkiksi kehota lyömään naisia. Päin vastoin, ensimmäisellä videolla, jonka kautta Petersoniin tutustuin, hän sanoi ettei ota naisia vakavasti, koska erimielisyyden sattuessa naista ei voi lyödä, eikä naisilta voi odottaa, että he voisivat lyödä häntä. Itse en ottanut Petersonia tämän jälkeen kovin vakavasti. Jossain vaiheessa katsoin kuitenkin useamman hänen videonsa (jotenkin minua viehättää, kun joku puhuu asiastaan tohkeissaan, olin sitten samaa tai eri mieltä), mutta lopetin hänen venäjämielisten lausuntojensa vuoksi, joiden mukaan ”Venäjä edustaa kristillisenä valtiona aitoa eurooppalaisuutta” tai jotain (ei tarkka lainaus) .

Jordan Petersonhan on sellainen oman alan Juice Leskinen. Verbaalisesti lahjakas tyyppi ja laajojen kansanosien suursuosikki, joka loistaa haastatteluissa, mutta jota vähänkään pidempään kuunnellessa tajuaa, miten siitä jutusta puuttuu kaikki syvällisyys.

The Three-Body Problem -sarja ja Kiina

Tulipa katsottua. Klikkasin sarjan pyörimään Netflixistä melko sattumanvaraisesti jo ennen kuin olin lukenut netistä hypeotsikoita, joiden mukaan The Three-Body Problem olisi yksi palvelun kaikkien aikojen kalleimmista sarjoista. Olihan se ihan viihdyttävä ja mysteerin tuntua riitti loppuun asti. Jos joku ei ole vielä sarjaa nähnyt tai on välttynyt spoilereilta, ei kannata lukea tästä eteenpäin, jos haluaa pitää jännitystä yllä.

Sarjan pääpremissi paljastuu kokonaisuudessaan vasta muistaakseni kolmannessa jaksossa: jollain kaukaisella planeetalla asuvat San-Tiksi kutsutut alienit päättävät muuttaa maapallolle, koska heidän oma kolmea aurinkoa kiertävä planeettansa on elinkelvoton sen epävakauden vuoksi. Matka kestää 400 vuotta, mutta konfrontaatio on jo valmis. Alienit kommunikoivat ihmisten kanssa mm. jonkinlaisen virtuaalitodellisuusroolipelin avulla, hiukkaskiihdyttimet toimivat hassusti ja maailman johtavia fyysikoita kuolee salaperäisesti. Kaikenlaista jännittävää siis tarjoillaan katsojalle.

Sarja perustuu kiinalaisen Liu Cixinin romaaniin Kolmen kappaleen probleema (suom. Rauno Sainio. 2018) ja on osa laajempaa Muistoja planeetta Maasta -trilogiaa. Suomeksi kirjan on julkaissut suhteellisen pieni tai korkeintaan keskikokoinen Aula & Co -kustannus, joten toivottavasti sarjan hype tuo myös kirjasta kiinnostuneiden rahat heidän kassaansa.

Ensimmäinen mieleen nouseva kysymys tietenkin oli jo ensimmäisestä jaksosta lähtien, miten paljon alkuperäistä kirjaa on ”länsimaalaistettu” Netflixin yleisölle, ja onhan sitä. Keskeisiä hahmoja on muutettu eurooppalaisiksi ja on siellä se pakollinen värillinen näyttelijä ja yksi latinokin. Koska en ole itse kirjaa lukenut, en analysoi niiden eroja sen tarkemmin. Halukkaille varmasti löytyy googlettamalla tarkempaa tietoa.

Sarjan henkilögalleriasta tulee kuitenkin vahvasti mieleen jokin amerikkalainen high school -sarja. Sarja lupaa kovaa, tieteeseen perustuvaa scifiä, mutta enimmäkseen setvitään ihmissuhteita. Toki tv-sarjan formaatin ehdoilla mennään, eikä siinä toimi sama mikä kirjassa. Ja vaikka rahaa on sarjan tekemiseen käytetty rutkasti, tuntuu sen maailma jotenkin ”pieneltä” siihen nähden, että aihe on suorastaan galakseja syleilevä. Tämäkin on formaatin rajoituksia: katsoja ei pysyisi kärryillä, jos aihetta laajennettaisiin liikaa ja joka jaksossa esiteltäisiin lukuisia uusia henkilöitä. Silti tuntuu häiritsevältä, että ihmiskunnan suurimpia ongelmia ratkovat samat alle 10 henkeä, jotka ovat luokkakavereita keskenään.

Osa konsepteista on vähän liiankin fantastisia: supertietokone, joka on yhtä aikaa atomia pienempi ja maapalloa suurempi ja joka näkee kaiken maapallolla, tuhannen ydinpommin voimalla avaruuteen ammutut aivot ja surrealistiset virtaalitodellisuuspelit tuntuvat vähän liiankin hapokkailta, olivat ne miten kovaa scifiä hyvänsä, tai sitten kirjassa ne on selitetty paremmin kuin sarjassa. Samoin skenaario, jossa alienit julistavat ihmiskunnalle sodan kuultuaan sadun punahilkasta on aika epäuskottava. Ja samaan aikaan poltellaan pilveä partsilla tai keitellään teetä ja mietitään miten tämä maailma pelastettaisiin.

Eniten kohua on kenties aiheuttanut sarjan alussa tapahtuva kohtaus, jossa kulttuurivallankumouksen aikana fysiikan professori piestään hengiltä. Tämän jälkeen kuvataan pakkotyöleirejä ja totalitaarisen Kiinan vankiloita. Vielä erikoisemmaksi kohtauksen tekee se, että alkuperäisessä kiinankielisessä romaanissa alun kohtausta ei ole, mutta englanninkielisessä versiossa se on lisätty käännösprosessin aikana kirjan alkuun.

Sarjasta saakin varsinkin alun perusteella sen kuvan, että se olisi erityisen kriittinen Kiinaa kohtaan. Kiinassa vastaanotto on ollut kahtalaista: valtamediassa sarjaa on ylistetty siitä, että kiinalainen kulttuurituote saa näin paljon huomiota länsimaissa. Negatiivinen huomio on liittynyt siihen, että alkuperäistä materiaalia on länsimaalaistettu liikaa. Ilmeisesti alkuperäinen romaani noudattelee Kiinan politiikkaa sarjaa paremmin.

Huolimatta siitä, mikä on sarjan alkuperäismateriaali tai mikä on kirjailijan tai sarjan tekijöiden intentio, länsimaalainen katsoja katsoo sarjaa länsimaalaisten lasien läpi. Tai ainakin minä katsoin.

Itä on lännelle toinen. Joskus se oli kenties arabit tai Intia, kylmän sodan aikana Neuvostoliitto, nyt enevässä määrin Kiina (arabialainen kursiivi ja kyrilliset kirjaimet ovat vaihtuneet logogrammeihin).

Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka covid oli aikansa Tšernobyl. Rapistuvan neuvostoimperiumin kuvastoon kuuluvat lakkoilevat ydinvoimalat, telakoille ruostuvat ydinsukellusveneet ja säteilyvaara-merkillä aidatut jättömaat (pelaa vaikka Metro-pelisarjaa, jollet usko). Säteily on näkymätön tappaja, kuten on viruskin. Ei ole ”historistisesti” yhdentekevää, että covid-pandemia sai alkunsa juuri Kiinasta. Kiinalainen totalitarismi yhdistyy kontrollitoimiin ja kasvottomiin hazmat-puvuissa liikkuviin miehiin.

Tunnustan, että en tiedä Kiinasta paljoakaan. Kiinalaiset nimet eivät jää mieleeni latinalaistettuinakaan. Minulle Kiina voisi sijaita toisella planeetalla.

Länsimaalaisen katsojan tulkinnassa San-Ti ja Kiina samaistuvat. Teknologisesti kehittynyt, kaukainen ja mystinen sivilisaatio, joka toimii 400 vuoden aikajänteellä ja vakoilee meitä teknologiallaan ja uhkaa ottaa maailman valtaansa. Kiinalainen ideologia painottaa kollektivismia (oli systeemi sitten feodalismi, kommunismi tai kapitalismi), San-Ti -olennoissa ei ole yksilöitä.

Immersiivisen virtuaalitodellisuuspelin sijasta saimme vain TikTokin.

Pelastaako tekoäly suomen kielen?

Nothing to see here. Tämä on vain linkki Teivo Teivaisen artikkeliin ”Pelastaako tekoäly suomen kielen?” Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 3/2020, mutta nyt se on nostettu uudelleen esiin. Artikkeli ehkä lähtee vähän liian kaukaa ja harhailee siitäkin kauemmaksi, mutta sen pointti on, että kenties konekäännökset pelastavat pienet kielet, kun kaikkien ei tarvitse alistua englannin ylivallalle voidakseen kommunikoida keskenään. Uhka vai mahdollisuus? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun koneet tyhmentävät meitä, kun ulkoistamme osaamisemme niille. Ehkä siinä on kuitenkin pointtinsa: ehkä esimerkiksi aasialaisten kanssa tulevaisuudessa kommunikoidaan rallienglannin sijaan tekoälykääntäjän kautta. Kiinan ja japanin kielen vahva suomalaisosaaminen taitaa olla utopiaa.

Aikaisemmin kirjoitin vironkielisistä ”jutturoboteista”, eli chatboteista ja siitä, kuinka tärkeää on, että kielimalleja harjoitetaan myös pienten kielialueiden materiaalilla. Virossa kielen säilyttäminen on otettu vakavammin kuin Suomessa. Sitten kun sadan vuoden päästä viimeinen ugrimugri henkäisee viimeisen perkeleensä robottikuutti kainalossaan, jää maailmaan sentään suomea ja viroa puhuva tekoäly.

Muista uutisista: kirjoitin aikaisemmin huonosti käyttäytyvistä vanhuksista internetissä ja viittasin Oskari Onnisen kolumniin. Nyt Onninen jatkaa uudessa kolumnissaan samaan suuntaan kuin minä. Jutun ingressissä kerrotaan: ”Nuorten sijaan teknologisesti myöhäisherännäiset aikuiset ovat yleensä niitä, jotka eivät osaa käyttää sovelluksia saati käyttäytyä niissä”. Aivan täysin ei tekstissä ole tälle katetta: Onninen kirjoittaa halpiskrääsää myyvästä Temu-sovelluksesta, ja siitä kuinka odotusten vastaisesti sen käyttäjiä eivät olekaan nuoret, vaan yli 60-vuotiaat. Samoin hän viittaa Jonathan Haidtin kirjaan The Anxious Generation (ei suomennettu), jonka mukaan nuorten mielenterveysongelmat johtuvat älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta. Haidtin väitteissä on varmasti perää, mutta väittäisin niiden ongelmien koskevan kaikkia ikäryhmiä, ei vain nuoria. Mielestäni hän ei kuitenkaan kovin hyvin perustele onko todella näin, eikä väitettä ”aikuiset eivät osaa käyttäytyä netissä” käsitellä itse tekstissä.

Onneksi FB:n kommenteissa kuitenkin vetäytyvästä hiuslinjasta päätellen keski-iän ylittäneet kommentoijat todistavat Onnisen väitteet käytöstavoista oikeaksi.

Nykyvanhukset ovat vapaan kasvatuksen tulos.

Väestöräjähdyksestä ja liikakansoituksesta puhuminen

Arno Kotro kirjoittaa blogissaan väestöräjähdyksestä ja median tavasta uutisoida siitä. Itse kirjoitukseen ei ole paljoakaan lisättävää, suosittelen lukemaan. Tekstistä löytyy myös linkkejä Kotron aikaisempiin kirjoituksiin aiheesta, joten eiköhän se tule käsitellyksi kattavasti ja retorisesti vetoavalla tavalla.

Vallitseva diskurssi (inhoan tätä ilmaisua, mutta se lienee tässä käyttökelpoinen) on, että yhtäältä päästöjä tulisi vähentää vaikka sitten elintason laskun uhallakin, toisaalta kaikki puolueet lupaavat äänestäjilleen talouskasvua ja elintason nousua. Samoin ylikansoitus ymmärretään uhaksi biosfäärille, mutta samaan aikaan syntyvyyden laskua kutsutaan ”väestökastastrofiksi”. (Myös työmarkkinoita koskevassa uutisoinnissa on samanlaista kaksoispuhetta: on yhtä aikaa työvoimapula ja työttömyys.) Kaikki tunnistavat tämän kaltaiset puhetavat, mutta ”vallitseva diskurssi” on siitä hankala, että sitä on vaikea paikantaa minnekään. Kotro listaa ainakin muutamia uutisia väitteensä tueksi: keskeinen media on viime aikoina uutisoinut huolestuneeseen sävyyn jopa Kiinan väestökasvun hidastumisesta.

Silti maailman väestö jatkaa kasvamistaan. Alhaisesta syntyvyydestä huolimatta myös Suomen väestö kasvaa maahanmuuton vuoksi.

Väestöräjähdyksestä kirjoitetaan vähemmän. Ehkä siksi, että ei haluta samaistua linkolalaiseen radikalismiin, kuten Kotro vihjaa. Pentti Linkolan puheissahan mainittiin natsitkin. Toisaalta liikakansoitukseen on vaikea keksiä ratkaisua, jonka takana tavallinen keskiluokkainen kuluttaja voisi seistä. Ilmastonmuutos on saman kokoluokan ongelma (ja molemmat liittyvät toisiinsa), mutta vaikka ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät vaatimukset voivat olla radikaalejakin, ovat ne sellaisia jotka ajatuksen ja moraalin tasolla voidaan hyväksyä: säästäminen, lähiruoka, ympäristöverojen maksaminen, huolestuneen profiilikuvan käyttäminen somessa, kulutuksen vähentäminen, — tai mikä parempaa: trenditietoinen vihreä kuluttaminen — ovat kaikki perusluterilaiselle sopivia hyveitä. Keinoja väestönkasvun torjuntaan emme halua edes ajatella.

Ennusteiden mukaan väestö kasvaa ”vain” 10 miljardiin, jonka jälkeen se lähtee laskuun. Kuitenkin 10 miljardia on aivan järjetön määrä väestöä. Jos olisi enemmän taitoa (ja infantiilia huumoria) laskisin kuinka paljon suolikaasua 10 miljardia ihmistä tuottaa vuodessa keskimäärin. Vaikka kaikki kulutus olisi muuten hiilineutraalia, ihmisen keho tuottaa metaanipäästöjä. 10 miljardia persettä kirjaimellisesti piereskelee ilmastotavoitteet kumoon.

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon pelkästään maatalous tuottaaa hiilipäästöjä. Huolimatta kasvissyöntitrendistä, myös Suomessa lihansyönti on kasvussa. Vasta tämän minimitason jälkeen voidaan laskea, miten paljon 10 miljardia ihmistä kuluttaa länsimaisella elintasolla, johon kuuluu yksityisautoilu, lentomatkailu, kertakäyttökrääsän tilaaminen Kiinasta, uusi älypuhelin joka vuosi ja niin edelleen.

Meitä rauhoitellaan sillä, että väestö kasvaa voimakkaasti enää ”vain” Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, jossa elintaso on matala. Afrikka tuottaa vain murto-osan hiilipäästöistä.

Tässä on kaksi ongelmaa. 1) Onko tarkoitus, että afrikkalaiset ja muut kehitysmaalaiset pysyvät nykyisessä absoluuttisessa köyhyydessään, jotta kulutusjuhlat teollisuusmaissa voisivat jatkua? 2) Onko tarkoitus pysäyttää maahanmuutto kehitysmaista teollisuusmaihin kokonaan? Väestön Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ennustetaan nelinkertaistuvan vuosisadan loppuun asti. Jos miljardit ovat liian suuria lukuja käsitettäväksi, mieti oman kotikaupunkisi nelinkertaistuvan. Kehitysmaiden väestönkasvu on teollisuusmaiden väestönkasvua.

Jo pelkästään inhimillinen kärsimys on käsittämätöntä: kokonaishedelmällisyysluku, eli naisten elinaikanaan keskimäärin synnyttämien lasten määrä, on monissa Afrikan valtioissa 4 ja 6 välillä (huom. siis keskimääräinen luku, ei tyypillinen perhekoko). Suurin se on Nigerissä, joka on 6,7. Samaan aikaan lapsikuolleisuus on Nigerissä 11,5%. En ole niin linkolalainen, että osaisin iloita tästä. Jos jo nyt resurssit ovat näissä maissa vähissä, nelinkertainen väestömäärä ei kuulosta hyvältä.

Yleensä viimeistään tässä vaiheessa keskustelua vastaväittäjäni, todellinen tai kuviteltu, kysyy että mitä sitten ongelmalle pitäisi tehdä. Tappaa kaikki vai riittääkö sterilointi? Muistetaan sentään mitä Linkola sanoi, sitäkö mieltä sinä olet? Varsinkin, jos henkilöllä on lapsia, aihe on erityisen herkkä.

En minä tiedä, miten tämän kokoluokan globaalit ongelmat ratkaistaan. Usein ihmiset, jotka voimakkaimmin haluavat pysäyttää ilmastonmuutoksen ja luontokadon, myös toivovat parempaa elintasoa kehitysmaihin (kohta 1) ja enemmän maahanmuuttoa (kohta 2). Niin tietysti minäkin. Mutta kaikkea ei voi saada ja tarjolla saattaa olla vain huonoja vaihtoehtoja.

Onneksi sentään on toivoa, että väestöräjähdys olisi hidastumassa. Lapsiluku pienenee elintason ja etenkin naisten koulutuksen lisääntyessä. Kotron tavoin ihmettelenkin, miksi media uutisoi sen negatiivisena asiana.

Järvinen kirjoittaa tietokoneen tietoisuudesta

Pitkän linjan tietokirjailijan Petteri Järvisen Tivi-lehden kolumni ”Voisiko koneella olla tietoisuus?” (5.4.2024) on hyvä tiivistys niistä kliseistä, joita niin mielellään näinä päivinä pohditaan tekoälyyn liittyen. Jos tekoälyllä on tietoisuus, joutuvatko insinöörit pohtimaan älyä, ajattelua tai jopa sielua? Voiko tietokoneella olla (ihmis)oikeuksia?

ChatGPT:n kaltaisten luonnollista kieltä jäljittelevien tekoälyjen nopea kehitys on saanut ne tuntumaan jopa inhimillisiltä. Järvisen mukaan ”[s]aatamme olla vain yhden algoritmin päässä todellisesta vallankumouksesta”. Pian koneilla voi olla tietoisuus.

Mutta kuten Järvinen itsekin kirjoittaa, sellaista ei voi ohjelmoida, mitä ei ymmärrä. Tekoälyhypessä unohtuu, että emme edes tiedä, millainen ihmisen tietoisuus on. Sielusta puhumattakaan, josta emme ole edes varmoja, onko meillä sellainen. Ehkä insinöörien tosiaan pitäisi perehtyä filosofiaan, teologiaan ja psykologiaan, ennen kuin puhuvat tietoisuudesta, sielusta ja inhimillisyydestä sellaisella itsevarmuudella.

Monissa visioissa tekoälyn tietoisuus syntyy itsestään, kunhan vain algoritmit ”kehittyvät” tarpeeksi. Hämmästyttävän uskonnollinen näkemys. Järvinen itse onneksi ei lankea tähän ansaan, vaan myöntää, että niin monimutkainen koneisto ei voisi syntyä ”vahingossa”.

Kaltaistani humanistia on helppo syyttää inhimillisen tietoisuuden mystifioinnista — ihminenhän on materiaa ja tietoisuus neurokytkentöjä siinä missä koneetkin. Minun näkökulmastani taas koneiden tietoisuudesta intoilevat mystifioivat koneita, mutta myös inhimillistä tietoisuutta: miksi inhimillinen tietoisuus olisi jonkinlainen päätepiste, jota kohti tekoäly pyrkii tai jopa vääjäämättömästi kehittyy?

Järvinen havainnollistaa tätä liukumana, ”jonka nollapisteessä ovat kivet ja toisessa ääripäässä ihmiset” ja jonka väliin jäävät eläimet ja mahdollisesti tulevaisuudessa koneet. Analogia ei sinänsä ole väärä, mutta se on puutteellinen. Siinäkin ihminen asetetaan määränpääksi — ikään kuin eläinten tietoisuus vajavaista inhimillisistä tietoisuutta. Jos otetaan esimeriksi kohtalaisen älykäs eläin kuten mustekala: millainen on mustekalan tietoisuus sen yhdeksien aivojen kanssa? Pikemminkin nollapisteestä lähtee joka suuntaan useita janoja, eivätkä tietoisuudet ole keskenään vertailukelpoisia.

Entä voisiko koneella olla tunteita? Kysymys on: miksi olisi? Jos selitys on, että tunteet ovat mahdollisia vain ihmisille ja rajatusti eläimille tai että tunteet ovat peräisin jumalalta tai muulta korkeammalta entiteetiltä, koneella ei voi olla tunteita (tosin uskontofilosofin kanta on toinen). Jos taas lähestytään asiaa biologian ja evoluution kannalta, on tunteilla kaikilla jokin funktio, joka edesauttaa lajin sopeutumista. Kipu estää lasta laittamasta sormea hellanlevylle, pelko antaa siivet, rakkaus lujittaa lauman yhteenkuuluvuutta ja niin edelleen. Millaiset olisivat ne olosuhteet, joissa tällaisia rakenteita syntyisi koneille ja voisiko niitä siltikään kutsua tunteiksi inhimillisessä mielessä?

Tämän kaltaisissa jutuissa aina mainitaan, miten vielä jokin aika sitten moni juttu oli pelkkää tieteiskirjallisuutta, mutta nykyään todellisuutta tai ainakin jo melkein. Saa nähdä, miten tällaisista jutuista ajatellaan parin kymmenen vuoden päästä.

Pienet ihmiset

Muistan eräään kirjoituksen vuodelta 2003, kun lehtien mielipidepalstat olivat isompi juttu kuin sosiaalinen media, jossa perusteltiin että RKP:n Jan-Erik Enestamin tulisi olla mukana hallituksessa, jotta siellä olisi tarvittaessa joku ruotsinkielinen. Ei siis pelkästään ruotsinkielisen väestön edustajana, vaan konkreettisesti siksi, että kaksikielisyydestä on käytännön hyötyä. Jos vaikka tulee valtiovieraita Ruotsista. Kirjoittajan ajatuksissa oli hellyttävä mielikuva siitä, kuinka hallituksen ministerit ovat super best friends, jotka ratkovat keskenään maan ongelmia. Jan-Erikin supervoima on ruotsin kielen taito ja hän saapuu pelastamaan, kun tarvitsee osata ruotsia.

Vähän samanlainen asenne oli sillä miehellä, joka edellisten presidentinvaalien aikaan osti mainostilaa HS:n etusivulta ja blogissaan julkaisemassa pamfletissa julisti, että presidentin pitäisi olla suorittanut asepalvelus, jotta hän armeijan ylipäällikkönä voisi sodan aikana johtaa armeijaa. Ymmärtäisin tämän arvo- tai asennekysymyksenä, mutta kyseinen henkilö ilmeisesti kuvitteli, että sodan syttyessä maan johto linnoittautuu tilannehuoneeseen, jossa on maailman kartta seinän kokoisella screenillä ja red alert -valot välkkyvät ja ammattikenraalit kerääntyvät kuulemaan käskynjakoa presidentiltä, joka kuumeisesti muistelee, mitä puolen vuoden mittaisessa varusmieskoulutuksesessa 35 vuotta sitten opetettiin.

”Herra ylipäällikkö, vihollinen hyökkää kolmesta ilmansuunnasta koko rajan pituudelta, maassa, merellä ja ilmassa! Mikä on käskynne?”
”Onko alokkaiden punkat räjäytetty?”
”Kyllä on, herra ylipäällikkö!”
”Räjäyttäkää ne uudestaan!”

Lapsena ajattelemme, että kaikki aikuiset tuntevat toisensa ja ovat mahdollisesti liitossa keskenään. Vanhemmat, opettajat, kaupan täti/setä, naapurit, poliisit, terveydenhoitaja. Vanhemmat ja talonmies ovat samalla puolella, kun tehtiin sillein tyhmästi, että sotkettiin tai kaupan setä ja poliisi, kun näpisteltiin. Vanhemmat ja hoitajatäti ovat keskenään liitossa, kun viedään rokotettavaksi, vaikka piikki tuntuu ikävältä.

Olin viiden, kun isä kutsui naapurin kerrostalokyttääjää ”ärsyttäväksi akaksi”, kun se tuijotti meitä pihalla. Nainen oli aina äkäinen ja lapsille ilkeä. Olin kuitenkin kuvitellut, että vanhemmat olisivat pitäneet toistensa puolta.

Aikuistuessamme opimme tietenkin, että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin ne, jotka tunnemme arkielämässämme, eivätkä kaikki aikuiset tunne toisiaan ja että he eivät välttämättä edes pidä toisistaan.

Silti tämä sama malli säilyy tiedostamattomana skeemana läpi elämän, joillakin heikompana ja joillakin vahvempana, koska maailma on monimutkainen paikka ja yhteiskunnan toimintaa säätelevät lait monisyisiä ja usein sattumanvaraisia. Rationaalinenkin ihminen joutuu arjessaan yksinkertaistamaan ajatteluaan — puhumattakaan vähemmän rationaalisesti ajattelevista ihmisistä — ja samaistamaan ilmiöitä henkilöihin. On helppoa tokaista ”ne on siellä taas päättäneet”. Kun käytetään sanaa ”ne”, sillä viitataan yleensä alle kymmeneen henkilöön.

Oma alalajinsa ovat he, jotka kuvittelevat saippuasarjojakin todeksi ja antavat kaupungilla ihmissuhdeneuvoja sarjan näyttelijöille tai lähettelevät vihapostia pahiksille. Heille jopa fiktiiviset henkilöt kuuluvat ”niihin”.

Erityisesti tällaista ajattelua on salaliittoteorioihin kallellaan olevilla ihmisillä. Tiedotusvälineiden kautta maailmasta piirtyy abstrakti, mutta yksinkertaistettu kuva, kun julkisuudessa ovat aina samat henkilöt. Se on kuva, jossa poliitikot, toimittajat, tutkijat, THL ja virkamieskunta edustavat samaa aikuisten maailmaa. He kaikki tuntevat toisensa — ja osin varmasti tuntevatkin, Suomi on pieni maa — ja ovat liitossa keskenään, varsinkin jos ovat samaa mieltä. ”Taas ne ovat päättäneet”, ”taas ne kirjoittelevat”, ”taas ne antavat uusia suosituksia”, ”mitään ei saa sanoa, kun ne eivät anna”.

Fysiologisessa mielessä nykyihminen kulkee jälkiteollisessa yhteiskunnassa kallossaan samat aivot kuin metsästäjä-keräilijä 10 000 vuotta sitten. Niitä ei ole varsinaisesti tarkoitettu abstraktien, monisyisten globaalien ongelmien ratkaisemiseen, vaan elämään laumoissa, jossa kaikki tuntevat toisensa kasvoilta ja asiat ovat käsin kosketeltavia. Monimutkaisten ongelmien hahmottaminen pitää opetella kuin vieras kieli. Jotkut sen oppivat paremmin kuin toiset.