Kategoria: filosofointi

Lihansyönti ja rationalismi

Jutta Sarhimaa kirjoittaa Helsingin sanomien mielipidekolumnissaan Peter Singerin kirjasta Oikeutta eläimille ja pohtii rationaalisuuden suhdetta moraaliin ja siihen, miksi kaikesta huolimatta ihmiset eivät ole lopettaneet lihansyöntiä:

[..]Singer on valistuksen perillinen. Hän uskoi vahvasti, että kun ihmisillä on oikea tieto, he myös toimivat oikein, koska ihminen on rationaalinen.

Ongelma on siinä, että vaikka ihminen on ainakin näennäisesti rationaalinen, ei ”tunnetta” ja ”järkeä” voi erottaa toisistaan. Ilman tunnetta ei ole motivaatiota toimia toisin. En usko, että kukaan aikuinen ihminen tietämätön eläinten kärsimyksistä ja siitä, että lopettamalla lihansyönnin vähentäisi eläinten kärsimyksiä. Kyse on siitä, että se ei hetkauta tunteen tasolla.

Kaupungistuneessa teollisuusyhteiskunnassa voi elää koko elämänsä näkemättä maatalouseläintä, sellaisen teurastuksesta puhumattakaan. Joku kertoi tuttavaperheen lapsen kysyneen ”miksi possun jauhelihaa kutsutaan possun jauhelihaksi” ja kun tämä oli kertonut, oli perheen äiti suuttunut. Olen miettinyt, pitäisikö koululais- ja päiväkotiryhmät viedä luokkaretkelle teurastamolle katsomaan, mistä possun jauheliha tehdään, ja millainen vaikutus tällä olisi lihansyöntiin.

Tuskin suurtakaan, sillä onhan maataloissa aikoinaan teurastettu eläimiä, jos ei nyt ihan lasten silmien alla, niin tietäen kuitenkin, ja eettisistä syistä lihansyönnistä kasvissyöjäksi on siirrytty oikeastaan vasta Singerin päivistä lähtien (käytännön syistä taas lihaa ei ollut koskaan yhtä paljon lautasella kuin nykypäivänä). Ehkä ”ennen vanhaan” vain oltiin karskimpia elämän realiteettien edessä. Nykypäivän nynnyyntyminen voi olla hyväkin asia.

Tästä huolimatta lihansyönti kuuluu siihen kategoriaan, jota yritin kuvata ”moraalisten valintojen abstraktisuudella”. Moraalisten valintojen materiaaliset ulottuvuudet on viety meistä niin kauas, että valinnoista tulee makuasioita ja oman identiteetin rakennuspalikoita. Veganismi on elämäntapa pikemminkin kuin kytköksissä konkreettisten eläinten hyvinvointiin. Tämä ei tee siitä vähemmän tärkeää, mutta selittää miksi jotkut ihmiset eivät halua lopettaa lihansyöntiä: sekin on elämäntapa. En usko, että ihmiset valitsevat elämäntapaa rationaalisella päätöksellä.

Jarkko Tontin ”Tarkoituksista ja keinoista” (sitten kumminkin)

Luin Jarkko Tontin Tarkoituksista ja keinoista, koska sattui kirjastokäynnillä olemaan puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Kirjan lukemista nopeutti sen ohuuden lisäksi (166s. liitteineen) se, että itse kirjassa ei ollut mitään, mitä ei olisi voinut extrapoloida siitä tehtyjä juttuja lukemalla tai itse asiassa selailemalla sen puoli tuntia sosiaalista mediaa.

Tontti puolustaa sananvapautta ja lainaa Voltairea (arvatkaa mikä sitaatti?) ja viittaa Orwelliin yhtä syvällisesti kuin Sanna Ukkola ja sen lukija jälkeen vain odottaa, milloin Vankileirien saaristo mainitaan kliseiden jatkona. Vihervasemmisto ja ”woke-aktivismi” ovat yhtä pahoja kuin äärioikeisto ja ”sosialismiahan se kansallissosialismikin on”. Identiteettipolitiikka on pahasta, koska se arvottaa ihmisiä ryhminä eikä yksilöinä, mutta myös siksi, että se on narsistisen yksilökeskeistä. Näin varmasti on, mutta tätä ristiriitaa ei lähdetä analysoimaan. Analyysin taso on suhteutettu valittuun genreen, joka lienee jonkinlainen pamfletti. Näin toki voi tehdä, mutta samalla lukijan tulisi suhteuttaa se teoksen uskottavuuden tasoon.

Ainoa poikkeus, jonka Tontti mainitsee rajoittamattomaan sananvapauteen ovat sellaiset aidot vainoamistapaukset, joista hän mainitsee esimerkkinä toimittaja Jessikka Aron vainoamisen. Noin muuten vihapuhe on vaaratonta ja kuten Ylilaudallakin tavataan sanoa ”vihapuhe on sitä, että on puhavihreiden kanssa eri mieltä”.

Omana sivuhuomautuksena sanoisin, että varmasti moni Voltairen kuluneen hokeman nimiin vannova löytää asioita, joita haluaisi sensuroida (en tässä viittaa erityisesti Tonttiin). Esimerkiksi juurikin putinistien vaikutusmahdollisuuksia tämän päivän poliittisessa tilanteessa voisi olla hyvä rajoittaa. Samoin jihadistiseen propagandaan Turun iskun jälkeen moni varmasti suhtautuu kielteisesti. Sanna Ukkolan mielestä ”Kirjojen polttaminen on sysimustaa taantumusta”, paitsi jos kirja on Koraani, silloin ”ongelma ei ole kirjan polttaminen” (jos Ukkola olisi Orwellinsa lukenut, niin tietäisi myös, mitä on ”doublethink”). Kotikaupungissani Turussa Leninin patsas poistettiin ilman, että kukaan kutsui sitä cancelloinniksi, mutta Suomen Venäjään liittämistä juhlistava Tapaaminen Turussa 1812 -patsaskokonaisuus on edelleen koskematta*. ”Woken” vastustamisen nimissä ihan vakavasti otettavilla tahoilla pohditaan Ylen poliittista kontrollointia. Ja niin edelleen. Aina halutaan sensuroida sellaista, mistä itse ei pidä, ja se on ”eri asia”.

Kirjan ansiokkain kohta on, jossa vihreitä kritisoidaan ihan aidoista takinkäännöistä ja tekopyhyydestä mm. ydinvoiman, Nato-jäsenyyden ja lentomatkailun suhteen. Sen sijaan katkeruus siitä, että Antti Nylén sai kirjallisuuden valtionpalkinnon siksi, että ”ei edes ole oikea kirjailija”, kuulostaa henkilökohtaiselta kaunalta, kuten sekin, että Tuomas Nevanlinna ei saisi kutsua itseään filosofiksi, ”koska hänellä ei ole loppututkintoa filosofiasta”. Lukiessaan paperilta ilmaisuja kuten ”ilmastohysteria” muistuu mieleen, miksi inhoaa Twitteriä.

Kuulemma liberaali demokratia on uhattuna ”ennennäkemättömällä tavalla”. Näitä uhkia ovat mm. kohu Amanda Gormanin runojen kääntämisestä, J.K Rowlingin vainoaminen (tässäkään tapauksessa vainoajien sananvapautta on vaikea pitää positiivisena asiana) ja kuuluisat kokemuslukijat. Koska kovinkaan paljoa todistusaineistoa ei löydy sen puolesta, että eläisimme romaanin 1984-dystopiassa, keksitään teoria ”taistolaisuuden ikuisesta paluusta”, koska 70-luvulta esimerkkejä on helpompi löytää. Silta 70-luvulta tähän päivään löytyy Meri Valkaman palkitusta romaanista Sinun, Margot, joka ” huokuu DDR-nostalgiaa”. Lisäksi Valkaman isä Seppo Iisalo oli aikoinaan taistolainen. Osaatteko yhdistää pisteet?

Onneksi kirjastosta tarttui mukaan (Jarkko jäi hyllyyn) pari muutakin kirjaa, kuten Veikko Ennalan lehtikirjoitusten kokoelma Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia (WSOY. 2007, toim. Tommi Liimatta), niin että saa lukea jotain syvällistä ja hienostunutta tekstiä.

*LISÄYS: Aivan koskematta patsaskokonaisuus ei tämän YLEn jutun mukaan ole jäänyt.

Houkuttelevat dystopiat, kiihottavat katastrofit

William Goldingin Kärpästen herra oli päätepiste robinsonadien alalajille, jossa poikajoukko haaksirikkoutuu autiolle saarelle ja neuvokkuutensa ja toveruutensa avulla peittoaa vastoinkäymiset ja perustaa saarelle oman toimivan pienoisyhteiskuntansa. Wikipedia mainitsee kirjan ”vastaesikuvana” olleen R. M. Ballantynen The Coral Island, jota en ole lukenut, mutta muistan kyllä useampia poikakirjoja, kuten Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika (Deux ans de vacances, 1888), jotka oli kirjoitettu samalla teemalla. Näitä oli lukuisia muitakin, kuten Robinsonien perhe (kirjoittaja unohtunut), jossa brittiläinen ydinperhe haaksirikkoutuu autiolle saarelle mukanaan vain teeastiasto, Raamattu ja reipasta urheiluhenkeä. Kuten tunnettua, toisen maailmansodan jälkeisen pessimismin ja ydinsodan uhan alla kirjoitettu Kärpästen herra laittaa pojat yhteistyön sijasta murhailemaan toisiaan.

Kärpästen herra on Nobel-palkitun Goldingin esikoisteos ja hänen tunnetuin kirjansa (hänen muista teoksistaan harvemmin kuulee). Sitä pidetään psykologisesti tarkkanäköisempänä kuin aikaisempia naiiveja poikakirjoja. Sittemmin Goldingin synkkää ihmiskuvaa on haastanut mm. populaarihistorijoitsija Rutger Bregman kirjassaan Hyvän historia (ks. esim. Vesa Rantaman arvostelu Nuoressa Voimassa).

Jostain syystä dystopia kiinnostaa aina enemmän kuin utopia. Kirjallisuudellisuuden kannalta syy on yksinkertainen: utopian varaan on vaikea rakentaa draaman kaarta kannattavaa peruskonfliktia, kun taas dystopiassa on heti tarjolla kaikki jännittävän juonen ainekset. Kenties samasta syystä jollain sosiaalipsykologisella tasolla pahanilmanlinnut vaikuttavat paitsi jännittävämmiltä, myös uskottavammilta ja älykkäämmiltä kuin lipilaarit lähimmäisenrakkauden saarnaajat. Muistan noin 15 vuotta sitten käymäni filosofishenkisen keskustelun, jonka päätteeksi kaverini tokaisi, että kyllä 15 vuoden kuluttua Suomi on sisällissodassa, ja muistan myös ajatelleeni, että ”huh, aika hurjaa!”, mutta näyttäisi silti siltä, että melko lällyä kulttuurisotaa käydään enimmäkseen vain Twitterissä.

Kirjallinen realismi lähti liikkeelle yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaamisesta. Naturalismi, jota kutsutaan myös inhorealismiksi, meni vielä astetta pidemmälle ja väitti kuvaavansa yhteiskuntaan valokuvamaisen tarkasti. Varhaiset realistit eivät varsinaisesti kirjoittaneet dystopioita, mutta ajatus oli sama: pessimismi ja epäkohdat katsotaan todenmukaisemmiksi kuin naiivi positiivisuus.

Työmatkani varrella sillankaiteeseen on joku maalannut spray-maalilla vuosiluvun ”1984”, oletettavasti George Orwellin dystopiaromaanin mukaan, joka on myös tekijänsä tunnetuin teos. Toisaalta, sillankaiteeseen kirjoitettuna Tie Wiganin aallonmurtajalle tai Kun ammuin norsun ja muita esseitä ei kuulosta yhtä iskevältä. (Noin muuten olen sitä mieltä, että Orwell oli aika kehno nimeämään teoksiaan, suomennos ”Eläinten vallankumous” on sekin parempi kuin ”Animal farm”, ”eläinten maatila”, tai ainakin sellainen, jota päivystävä kolumnisti voi käyttää yhä uudelleen otsikkona Sadan vuoden yksinäisyyden ohella.)

Mikään ei vetoa keskinkertaiseen älyyn niin kuin viittaus Orwelliin, joka on tuttu myös heille, jotka yhtään Orwellin kirjaa eivät ole lukeneet. Elämme dystopiassa ja stalinismissa ja natsismissa jo nyt, tai sitten olemme minuuttia vaille siihen luiskahtamassa.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi, Margaret Atwoodin romaani Orjattaresi ja etenkin siitä tehty samanniminen tv-sarja tuntuivat ajankohtaisilta kuvauksilta nykypäivän amerikkalaisesta todellisuudesta (yhtymäkohtia esimerkiksi Saudi-Arabian tai Iranin todellisuuteen kuvitteellinen päivystävä kolumnistimme näkee harvemmin).

Katastrofigenre on lähellä dystopiaa ja ammentaa siitä samasta hivenen populistisesta lähteestä, että kun sanoo asioiden olevan (tai menevän) päin helvettiä, kuulostaa heti kriittiseltä ajattelijalta. Thanatos väikkyy aina jossain silmänurkassa ja tuntuu suorastaan viekoittelevalta ajatella, että yhteiskunnan perusasetus on dystopia, ihmisen perusluonto itsekkyys ja julmuus ja että globaalin katastrofin mahdollisuus odottaa kulman takana. Apokalypsi on nimenomaan uskonnollinen käsite, ja ainakin abrahamilaisissa valtauskonnoissa maailmanlopun odotus on keskeinen uskonkappale.

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut jehovantodistajista, heidän oppinsa ytimessä on ajatus, että elämme Saatanan hallitsemassa dystopiassa, jossa kaikki menee aina vain huonompaan suuntaan ja kaikki päättyy viimein katastrofiin ja harmagedoniin. Heidän traktaateissaan kehotetaan ”ajattelemaan itse” (do your own research”), kuinka kaikki on nykyään huonosti ja ennnen paremmin.

Ehkä ihmisen perusbiologiassa on jotain, joka saa meidät ajattelemaan, että asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan. Oman kehon ja pikku hiljaan myös mielen rapistuminen vertautuu yhteiskunnan rapistumiseen. Nuorison tavat ovat aina outoja ja maailma muuttuu huonompaan suuntaan: elämme dystopiassa, jossa nuoret käyttävät vanhoille vierasta kieltä.

Koko länsimainen kirjallinen historia lähtee liikkeelle Hesiodoksesta, jonka keskeinen ajatus on, että kulta-aika on jo mennyt ja itseasiassa hopea-aikakin ja nuoriso on turmeltunutta ja aina mennään vain huonompaan suuntaan. Olen melko varma, että kivikautiset luolamaalauksetkin kertovat miten suuria alkuhärät olivat, kun me oltiin nuoria, mutta nykynuoriso keräilee vain jotain marjoja.

Jos koko ihmiskunnan historian kaikki on mennyt alusta asti jatkuvalla syötöllä päin helvettiä ja dystopiaa, ei ole ihmekään, että maailmanloppu tulee ihan pian.

Totuus on kuitenkin tylsempi, mutta kivempi: elämme ennen näkemättömässä hyvinvoinnissa ja vapaudessa.

Syntysähköinen arkistointi ja digitaalinen forensiikka

Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehdessä Avaimessa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli digitaalisesti tuotetun materiaalin tutkimuksesta ja sen arkistointiin liittyvistä haasteista (Pulkkinen, Veijo: Kirjallisuudentutkijan näkökulma syntysähköisten käsikirjoitusten arkistointiin). Luin ensi kertaa termin ”syntysähköinen” ja se kuulosti siinä määrin hauskalta ilmaisulta, että nostin sen tämän postauksen otsikkoonkin.

Vaikka painettua, paperista kirjaa pidetään ainoana oikeana kirjana, kirjojen tuotantoprosessit ovat digitalisoituneet läpikotaisin jo 80-luvulta alkaen. Kirjat kirjoitetaan tietokoneella, lähetetään kustantajalle sähköpostilla, painetaan digipainoissa ja myydään verkkokaupoissa ja tulevaisuudessa julkaistaan yhä enenevissä määrin e-kirjoina, jolloin se ainoa ”analoginen” vaihe jää pois välistä. Prosesseja voi verrata esim. musiikin tai elokuvan tuotantoon, jossa myös nykyaikana kaikki vaiheet ovat digitaalisia. Käsittääkseni pitkään vielä kuvattiin filmille, joka sitten muokattiin sähköisenä. Samoin vaikka vinyylilevyt tekevät paluuta niiden analogisen soundin vuoksi, on ironista että niiden sisältämä musiikki on melko varmasti tuotettu tietokoneen daw-ohjelmassa.

On siis luonnollista, että kirjallisuudentutkimuksessakin otetaan huomioon niiden digitaalinen syntyprosessi. Kirjallisuudentutkimusta tuntemattomille voi tulla yllätyksenä, että kirjojen kirjoittamisen tutkiminen, eli artikkelissakin mainittu geneettinen kritiikki, ei ole mitenkään kirjallisuudentutkimuksen ytimessä, pikemminkin se on aika marginaalista puuhaa. Digitaalisten lähdemateriaalien tutkiminen on varmasti vielä enemmän marginaalissa ja lapsen kengissä, vaikka tekstien sähköinen tuottaminen onkin jo aikaa sitten syrjäyttänyt käsin kirjoittamisen.

SKS:n kaltaiset arkistot ovat jo pitkään ottaneet vastaan esimerkiksi alkuperäiskäsikirjoituksia ja kirjailijoiden kirjeenvaihtoa. Näitä on haalittu kirjailijoiden jäämistöistä tai sitten kirjailijat itse ovat toimittaneet materiaalia arkistoon jälkipolville säilytettäväksi. Nyt myös digitaalista aineistoa luovutetaan arkistoihin ”levykkeinä, kiintolevyinä ja kokonaisina tietokoneina”. Voin vain kuvitella arkistoijien päänvaivaa, kun he joutuvat miettimään mihin sen kaiken säilövät. Painetun materiaalinen arkistoiminen on jo nyt esimerkiksi vapaakappaleoikeuden omistavissa kirjastoissa valtava ongelma, mutta nyt joudutaan miettimään miten jotain kiintolevyjä säilötään ja miten sellainen indeksoidaan tietokantaan, jotta tutkijat sen sieltä löytävät? Olen hieman skeptinen sen suhteen, millaiset tietotekniset valmiudet jollain amanuensseilla on asian suhteen.

Tilanpuutteen ja indeksoinnin lisäksi ongelmana on tallennusvälineiden säilyminen. Nopealla googlauksella löytyy artikkeli, jonka mukaan cd-romppujen ikä on vain noin 30 vuotta ja sekin optimaalisissa säilytysolosuhteissa. Itselläni on kaapeissa vain 15 vuotta vanhoja poltettuja cd-levyjä, joista en edes tiedä mitä niissä on (todennäköisesti piratisoituja tv-sarjoja) ja jotka eivät anna muuta elonmerkkiä kuin rutinaa ja kitinää cd-pesään laitettaessa. Sen lisäksi on yläasteella kirjoittamani fantasiaromaani 8 tuuman ”lerpulla” (engl. ”floppy disk”), jonka lukemiseen pitää mennä varmaan tietokonemuseoon.

Sivuhuomautuksena, että paperikirjojenkaan säilyminen ei ole aina ollut itsestäänselvyys: voisi kuvitella, että vaikkapa ensimmäisenä suomenkielisenä kirjana julkaistu Agricolan Abckiria olisi ollut kaikkien mielestä säilyttämisen arvoinen, mutta todellisuudessa se on säilynyt vain repaleisina fragmentteina. En löytänyt kirjan restauroinnista tarkkaa tietoa verkosta, mutta yleensä kappaleita vanhoista kirjoista on löytynyt esimerkiksi toisten kirjojen kansimateriaaleista. Eikä ole harvinaista, että niillä on tapetoitu seiniäkin. Mitä kauemmaksi ajassa mennään, sitä hienosyisempiä arkeologisia ja ”forensisia” menetelmiä tarvitaan fragmenttien entisöimiseksi, mutta millä tavalla 2000 vuoden päästä arkeologit saavat tietoa kaivauksista löytämästään tietokoneesta?

Säilytysongelma voisi ratketa sillä, että kaikesta sähköisestä materiaalista otetaan varmuuskopio ja tallennetaan johonkin pilvipalveluun, jossa sitten kaikki Päätalon tuottamat tekstitiedostot ovat Päätalo-nimisessä kansiossa. Valitettavasti ongelma ei ole niin helppo ratkaista, vaan kuten artikkelissakin todetaan, tallennusmedia itsessään sisältää paljon muutakin (meta)tietoa. Tiedostoja palauttamalla voidaan löytää käsikirjoitusten poistettuja versioita ja olemassa olevista tiedostoista tarkastella muutoshistoriaa, joka kertoo tekstin kirjoitusprosessista. Tämä kaikki tieto menetetään, jos sitä ei osata tallentaa. Tällöin on mielekkäintä tallentaa koko kovalevyn sisältö levykuvana. Nämä ovat kuitenkin isoja tiedostoja, jotka sisältävät paljon redundanttia.

Myös koko digitaalinen ympäristö voi olla säilyttämisen arvoinen, esimerkiksi Emoryn yliopisto on museoinut replikan Salman Rushdien käyttämästä tietokoneesta, jonka ”avulla asiakkaat pääsevät tutustumaan tietokoneeseen ohjelmistoineen ja tiedostoineen sellaisena kuin se oli Rushdien käyttämänä 1990-luvun puolivälissä.”

Tästä tullaan myös kysymykseen siitä, mikä lopulta on säilyttämisen arvoista ja kuuluu kirjailijan korpukseen. Foucault aikoinaan tunnetussa esseessään kyseli, kuuluuko esimerkiksi Nietzschen pesulalista hänen kirjalliseen tuotantoon vain siksi, että hän on sen kirjoittanut. Kirjailijoiden kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja on tallennettu jälkipolville, mutta esimerkiksi sähköpostit voivat olla uhan alla, mikäli kirjailijan kuoleman jälkeen kellään ei ole pääsyä hänen tililleen ottamaan sähköposteja talteen, mutta ovatko esimerkiksi pikaviestit tallentamisen arvoisia? Entä Facebook-päivitykset? Tweettaukset? Artikkelin mukaan jopa sivuhistoria voi tutkijoita kiinnostaa.

Josta tullaan kysymykseen yksityisyydensuojasta. Ei ole mitenkään harvinaista, että kirjailija on toivonut kirjeenvaihtonsa, päiväkirjansa ja keskeneräisen materiaalinsa jopa tuhottavaksi tai ainakin salattavaksi 50–70 vuodeksi. Eikä harvinaista ole, että se on silti kirjailijan toiveiden vastaisesti julkaistu, mistä ensimmäisenä tulee mieleen Pekka Tarkan toimittamat Joel Lehtosen kirjeet, joita hän lähetteli Sylvia Avellanille. Kirjailija itse oli toivonut vastaanottajan polttavan saamansa kirjeet.

Mutta mitä olisi paljastunut Lehtosen sivuhistoriasta? Olisiko hän vieraillut Pornhubilla tai OnlyFansissa? Ilmari Kiannon kovalevy olisi ollut varmasti täynnä outoa pornoa. Kukin voi halutessaan keksiä lisää.

Nykyään ihmisen elämä on niin vahvasti tietokoneissa ja puhelimissa, että intimiteettisuojan vuoksi niiden tutkimuskäyttöön liittyy runsaasti ongelmia. Talous- ja terveystiedoista lähtien kaikki on jossain sovelluksessa eikä niihin mielellään päästä ulkopuolisia, iäisyyteen siirtymisen jälkeenkään.

Mutta hyvä, että nykyään tutkitaan syntyjä syviä, sähkösyntyjäkin.

Someraivoperformanssi

Luin arvostelun Alison Phippsin vastasuomennetusta kirjasta Minä, et sinä – Me Too ja valtavirtafeminismin ongelmat. En ole kirjaa itsessään lukenut, enkä käsittele sen keskeisiä teemoja tässä. Sen sijaan huomiota kiinnitti arvostelun kohta:

Neljäs luku, ”Raivostumistalous”, käsittelee tärkeää teemaa, joka on varmasti tuttu lähes jokaiselle sosiaalista mediaa seuraavalle ihmiselle. Monet eri liikkeet pyrkivät saamaan ihmiset raivostumaan eri teemoista ja tätä kautta kanavoimaan toimintaa liikkeiden haluamaan suuntaan. Phipps kirjoittaakin raivostumisen performatiivisuudesta ja miten erityisesti verkossa ”oikeista” asioista raivostuminen tuo ihmisille tiettyä mielihyvää ja tunteen, että voi vaikuttaa asioihin. Kuitenkin tällaiset raivostumisperformanssit voivat piilottaa todellisia epäkohtia.

Arvostelun käyttämä yhdyssana ”raivostumisperformanssi” kuulostaa hyvältä termiltä sille, mistä itsekin kirjoitin reilut 2 vuotta sitten otsikon Kuinka politiikkaa tehdään alla — melko sekavasti tosin, nyt kun yritän vanhaa tekstiäni lukea. Pointti kuitenkin oli siinä, että poliittinen keskustelu on siinä määrin irronnut todellisuudesta, että ihmiset iloitsevat huonoista uutisista ja saavat nautintoa verkossa raivoamisesta ja esimerkiksi terrori-iskun sattuessa suorastaan toivovat vastustajan olevan siitä vastuussa ja uhrien olevan omaa viiteryhmää.

Googlen haulla ”raivostumisperformanssi” löytyy kuitenkin tällä hetkellä vain kaksi tulosta, josta toinen on linkattu arvostelu ja toinen on Suomi24-palstan viesti vuodelta 2021 (mutta joka luultavasti on aika lähellä sitä, mitä itse sillä tarkoitin).

Haulla ”raivostumisen performatiivisuus” (ilman lainausmerkkejä) tulee useampia tuloksia, kuten esim. verkkoviha-hankkeen raportti. Siinä vihapuhe jaetaan kolmeen: ideologiseen, affektiiviseen ja performatiiviseen. Näistä affektiivinen olisi lähimpänä sitä, mitä aikaisemmin hain: ”[a]ffektiivisesti eli tunnepitoisesti motivoituneet vihantuottajat toimivat tyypillisesti hetken mielijohteesta, satunnaisesti tai ilman selkeitä tavoitteita. He voivat esimerkiksi pyrkiä purkamaan omaa pahaa oloaan tai osattomuuden kokemuksiaan ulkopuolisiin.” Oman (kyynisen) analyysini mukaan ideologista vihapuhetta ei enää voi erottaa affektiivisesta. Koko ideologinen sitoutuminen on affektiivista. Performatiivinen vihapuhe taas rinnastuu trollaamiseen.

Toinen kiinnostava hakutulos johtaa Niin&Näin lehden artikkeliin, joka käsittelee vihapuhetta J.L. Austinin puheaktiteorian kautta (Määttä, Simo: Syrjivän kielenkäytön rajoilla, 3/2020). Itse olen käsitellyt aihetta otsikolla Kuinka tehdä asioita sananvapaudella. Artikkelin (kuten myös minun aikaisemmin kirjoitukseni) pointti on, että kieli luo ja muokkaa todellisuutta. Tämä on kuitenkin toinen näkökulma performatiivisuuteen kuin hakemani ”raivostumisperformanssi”. (Mielestäni myös esimerkiksi Judith Butlerin performatiivisuus on etääntynyt aika kauas Austinen alkuperäisestä ideasta, ja vaikka en ole kovin tarkkaan Hankalaan sukupuoleen tutustunut, on se mielestäni lähempänä jotain marxilaista ideologiakritiikkiä sovellettuna sukupuolijärjestelmään.)

Viha ja raivo ovat tunteina lähellä toisiaan, mutta (verkko)raivostuminen on laajempi käsite kuin vihapuhe, joista jälkimmäinen on erikoistunut tarkoittamaan syrjivää, ihmisryhmiä leimaavaa (verkko)puhetta. Raivostuminen tai ”nettiraivo” taas voi käsittää ilmiöitä yksittäisen käyttäjän fleimauksesta laajempaan somekohuun. Ilmiötä leimaa tietoisuus raivostumisesta itsessään, lähes kyynisyyteen asti.

Performatiiviselle raivoamiselle on olemassa myös urheilumaailmasta tuttu termi: filmaaminen. Itse en ole niinkään esimerkiksi jalkapallon suuri fani ja ulkopuolisena ihmetyttää, eivätkö feikatut loukkaantumiset vie iloa itse ottelun seuraamisesta ja ole ns. huonoa urheiluhenkeä? Jossain määrin jalkapallofanit tuntuvat kuitenkin tuntuvat hyväksyneen ilmiön: jos oma joukkue saa merkittävää hyötyä filmaamisesta, ei asiasta huudella (vastustajan ollessa kyseessä tuomareita saatetaan haukkua puolueelliseksi).

Jos affektin ja performanssin välille haluaa tässä tehdä eroa, niin ”affektiivinen raivostuminen” voisi olla sitä, että suorastaan toivotaan vastustajan syyllistyvän rikkeisiin, jotta siitä saadaan omalle puolelle etua tai ainakin edes ”oikeutettua tuohtumusta”, jopa välittämättä omien pelaajien turvallisuudesta. Tämäntyyppinen raivoaminen näyttäisi olevan leimallista tämän päivän julkiselle keskustelulle. Politiikassakin kannatetaan omaa joukkuetta ja iloitaan vastapuolen mokailusta enemmän kuin siitä, että tehtäisiin kaikkia hyödyttävää politiikkaa.

Esimerkkejä ei esimerkin vuoksi tarvitse edes luetella, mutta eräs vastenmielisimmistä ilmiöistä on rokotevastaisten iloittelu julkisuudenhenkilöiden kuolinuutisten kohdalla. Kaikkinaisten korona-salaliittojen kannattajat kokoontuvat hymiöineen verkossa toivomaan rokotehaittoja vain saadakseen maireata nautintoa siitä, että pääsivät sanomaan.

Tekoäly ja moraali

Aikoinaan, pari vuotta sitten eKr (”ennen koronaa”) väittelin tuttavani kanssa, joka esitti, että tekoälyn kehittyessä pian kaikki eettiset ongelmat olisivat ratkaistavissa. Itse tietysti olin vahvasti tätä vastaan ja käytiin debatti, joka oli ainakin kiihkeä minun puoleltani, mutta jota haittasi se, että se käytiin meluisassa baarissa, vahvassa humalassa ja pikkutunneilla, ja se että vastaväittäjäni oli britti ja hänellä oli etulyöntiasema englanninkielisessä keskustelussa, vaikka omasta mielestäni puhunkin hyvää englantia myös meluisassa baarissa, vahvassa humalassa ja pikkutunneilla. Tästä keskustelusta silloin jäi kova kiihko päälle taas harrastaa filosofiaa, jotta voisin paremmin vastata sitten, kun taas asiaan palattaisiin, mutta koronan vuoksi ei sitten pariin vuoteen käytykään kiihkeitä filosofisia baarikeskusteluita pikkutunneilla.

Nyt pari vuotta myöhemmin tekoälykeskustelu on tullut vahvempana kuin koskaan ja samoja asioita on siinäkin sivuttu. Niin sanottu ”tekoäly” vaikuttaa hämmästyttävän inhimilliseltä, miksi ei siis sillä olisi myös moraalia? Itse olen Chat GPT:tä kokeillut pari kertaa, ehkä teen siitä oman artikkelinsa, mutta tässä yleisiä ajatuksia tekoälystä.

Yritin saada tuttavaani keskustelussa metatasolle ehdottamalla, että hän on moraalinen realisti siinä mielessä, että moraalisia tosiasioita on olemassa inhimillisestä tajunnasta riippumatta ja on olemassa jokin keino löytää eettisiin ongelmiin oikea ratkaisu, jos vain on tarpeeksi laskentatehoa. Tämä perustui silloiselle käsitykselleni tietokoneista lahjomattoman loogisina ongelmanratkaisijoina. Sittemmin oppivat ja kielimalleja hyväksikäyttävät tekoälyt ovat kehittynet kompleksisemmiksi, mutta palaan tähän myöhemmin.

Itse olen täysin vastakkaista mieltä, eli että ei ole olemassa moraalia ilman inhimillistä ymmärrystä. Koneen kannalta kivulla, kuolemalla ja kärsimyksellä ei ole merkitystä itsessään, ellei sille ole opetettu, että ne ovat ihmisolennon kannalta ”pahoja” asioita. Toisaalta, kivulla on biologinen tehtävänsä estää ihmislasta sorkkimasta kuumaa hellanlevyä kahta kertaa ja kärsimyksellä ja kuolemallakin on oma roolinsa ihmiselämässä. Lähimmäisenrakkaudella on yhteisön koheesiota ylläpitävä rooli samoin kuin romanttis-eroottisella rakkaudella elämän jatkuvuutta tuottava rooli, mutta ei niiden sisältö tyhjene vain näihin tehtäviin, vaan ne ovat asioita, jotka täytyy kokea ymmärtääkseen ne. Ei tarvita tietokonetta kertomaan, että ”enemmän rakkautta ja vähemmän kärsimystä” on hyvä lähtökohta elämälle, mutta elämän merkityksellisyys syntyy juuri siitä, että ne eivät ole säädeltävissä koneen avulla. Myös Maslow’n hierarkiasta puhuttiin, mutta sitä koskevat argumentit lienevät niin ilmeisiä, että niitä ei tarvitse toistaa tässä.

Jos moraali siirretään käytännön sovellukseen, eli politiikkaan, on liberaali demokratia juuri siksi toimivin systeemi. Jokaisella on vapaus tavoitella omia preferenssejään, kunhan ei aiheuta haittaa toisille. Demokraattiset päätökset ovat monien näkemysten kompromissi. Vaikka usein tuntuukin, että kaikki poliitikot ovat sekopäitä, onneksi kaikki poliitikot ovat sekopäitä eri tavalla, joten he tasapainottavat toisiaan.

Moraaliset ongelmat ovat ratkaisemattomia siitä syystä, että niiden lähtötekijät ovat olemassa vain ihmisen päässä (joku sanoisi, että kielessä). Esimerkiksi ihmisten elämään keskeisesti vaikuttava peruskonflikti yhteisö vs. yksilö on ratkaisematon. On helppo sanoa, että yksilön kannattaa uhrautua — aina ei tarvitse uhrata edes henkeään — jos se tarkoittaa, että yhteisö hyötyy siitä. Toisaalta, yhteisö ei voi olla hyvinvoiva, jos sen yksilöt voivat pahoin, eikä yhteisöillä toisaalta ole moraalista oikeutta sortaa yksilöä joukkovoimallaan. Kuitenkin syy, jonka vuoksi vastakkainasettelu on ratkaisematon, johtuu siitä että ”yksilöä” ja ”yhteisöä” ei ole olemassa. Minä en ole irrallaan tästä maailmasta, vaan olen sitä samaa kompostoituvaa materiaalia, kuin kaikki muukin, omat arvoni ja arvostukseni ja ajatukseni olen saanut jostain ulkopuolelta (taas joku sanoisi, että kielestä). Minua ei siis yksilönä ole olemassa, vaan olen kiinnittynyt maailmaan ja ihmiskuntaan materiaalisin, biologisin, sosiaalisin, taloudellisin, kulttuurisin jne. sitein niin, että ero minun ja muun maailman välillä on vain omaa kuvitelmaani. Toisaalta, mitään yhteisöjäkään ei ole olemassa an sich sillä tavalla, että voisit mennä maailmaan ja sormella osoittaa, että tuossa se on. Siksi myöskään yhteisöllä ei ole olemassa mitään yhteisön etua, joka olisi erillinen jäseniensä eduista.

Mitään oikeaa, lopullista vastausta yhteisön ja yksilön väliseen konfliktiin ei ole siis olemassa, koska sen lähtökohdat ovat olemassa vain ihmisen tavassa hahmottaa maailma, eivät maailmassa itsessään. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ongelma vaikuttaisi ihmiselämään (juuri siitä syystä se vaikuttaa), ja etteikö siihen olisi olemassa parempia ja huonompia ratkaisuja. Koska mitään lopullista oikeaa vastausta ei ole, ainoa ratkaisu on jatkuva neuvottelu, jossa kaikki ovat vapaita tuomaan esille kuinka kokevat asiat omassa inhimillisessä todellisuudessaan. Kun vapaassa keskustelussa käydään läpi huonot ja hyvät ratkaisut, optimitilanteessa jää jäljelle tyydyttävin kompromissi.

Edellä kuvattu oli ajatuskulku, joka heräsi ystäväni väitteestä, että ”tekoäly voisi ratkaista moraaliset ja eettiset ongelmat lopullisesti”. Tämä oli ennen kuin ChatGPT:n kaltaiset tekoälyt tulivat julkisuuteen. ChatGPT perustuu nimenomaan kielimalliin (eli on tietynlainen kiinalainen huone) ja siten pyrkii jäljittelemään nimenomaan inhimillistä kokemusta sellaisena, kuin se kielessä ilmenee.

Tekoälyn kyky jäljitellä ihmisen (kielellistä) ajattelua tuo sille nyansseja, mutta ei muuta alkuperäistä argunenttiani: sillä ei ole silti kykyä ymmärtää ja kokea. Se ei voi olla osapuoli yllä mainitussa vapaassa keskustelussa, koska sillä ei ole siinä mukana minkäänlaisia panoksia oman hyvinvoinnin kannalta. Tekoäly osaa pelata kielipelejä, mutta ilman mitään merkityksiä. Se vain toistaa papukaijan tavoin lähdemateriaalistaan derivoimiaan tiivistyksiä. Inhimillinen tajunta taas näkee merkityksiä ja itse asiassa liikaakin: paahtoleipä näyttää Jeesukselta ja pilvikumpu naisen rinnoilta. Siksi on helppo pitää tekoälyäkin inhimillisenä, mitä se ei ole.

Vaarallisinta on alkaa pitää tekoälyn julistuksia ”totuutena”, vaikka se vain toistaa meille omat pahimmat kliseemme ja ennakkoluulomme takaisin.

Entä jos tekoäly ehdottelisi täysin moraalittomia vastauksia kysymyksiin? Eikö jonkun ihmisen pitäisi toimia sen valvojana, ja eikö se silloin vesittäisi koko idean? Milloin tiedämme, että tekoäly toimii?

Entä jos tekoäly onkin suorastaan fasisisti? Varmasti löytyy rationaalisia argumentteja sille, miksi vammaiset pitäisi steriloida tai mielellään abortoida ennen syntymäänsä, miksi pitäisi armomurhata yhteiskunnan kannalta hyödyttömät vanhukset, miksi väestöryhmät pitäisi eristää toisistaan, konsensusta vaarantavat toisinajattelijat vaientaa, naiset siirtää työpaikoilta koteihin synnyttämään poikalapsia uusiin sotiin, pakottaa kaikki samaan muottiin, uhrata yhden vapaus, jos se vaarantaa useamman mielenrauhan, kaasuttaa ei-toivotut henkilöt, monottaa armotta päähän heikompaa. Perusteita kyllä löytyy. Mutta eikö juuri moraali ole se tekijä, joka estää meitä tekemästä niin?

JÄLKILÄMMÖT:

Helsingin Sanomat uutisoi ainakin verkkosivuillaan tänään tekoälystä peräti kahden artikkelin voimin: Raportti: Chat GPT ja muut tekoälyt voivat korvata neljänneksen nykyisestä työstä (1) ja Elon Musk ja joukko silmää­tekeviä vaativat keskeyttämään tekoälyn kehittämisen (2).

Jutut edustavat samaa hypeä kuin mitä on ollut ilmassa jo hyvän aikaa. Itse toivottaisin tervetulleeksi tekoälyn, joka vähentää ihmisen työtaakkaa neljänneksellä, jos esimerkiksi työaika lyhenisi vastaavassa suhteessa. Jutun mukaan kuitenkin ”työpaikat ovat vaarassa”, eli tuottavuuden kasvun nähdään johtavan massatyöttömyyteen (itsehän en mitään taloudesta ymmärrä, mutta kirjoitin aiheesta toistaiseksi julkaisemattoman scifi-novellin, jossa maailmanloppu on seurausta siitä, tekäly ja robotit vievät ihmisten työpaikat ja ihmiskunnan pitää muuttaa toiselle planeetalle).

Toisen jutun mukaan ”tekoälyjärjestelmät voivat olla uhka yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle”, jopa siinä määrin, että niiden kehittely pitäisi keskeyttää. Itse uutisessa ei täsmennetä, mitä nämä uhat ovat, mutta hankkeen kotisivuilta löytyy 23-kohtainen ohjelma. Väitteet itsessään ovat ihan järkeviä, mutta en voi mitään sille, että saan näistä aina liian kovat Skynet-vibat.

Omat ajatukseni tiivistäisin edesmenneen bar Trebarin vessakirjoitukseen: ”artificial intelligence is no mach for natural stupidity”.

Koneiden tietoisuudesta kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa viime elokuussa.

Incel-keskustelusta

Keskustelu incel-miehistä jatkuu Helsingin Sanomissa. Aikaisemmin viime sunnuntaina lehti julkaisi Juho Mäkisen, ”entisen incelin” mielipidekirjoituksen ja tänään ilmeisesti kirjoituksesta nousseen huomion vuoksi myös henkilöjutun Juhosta. Sana incel itsessään tarkoitaa ”vastentahtoista selibaattia”, mutta kirjoittajan mukaan incel-kulttuurissa on kyse yksinäisyydestä ja syrjäytyneisyydestä, ei sinänsä seksin puutteesta itsessään. Tämä oli vastine Martta Ojalan mielipidekirjoitukseen, jonka mukaan inceleitä ei leimaa yksinäisyys, vaan naisviha ja he kohtelevat seksiä (ja naisia) vain hyödykkeenä.

Kirjoitin vuonna 2020 lyhytromaanin ”Rauta-aika”, joka kertoo syrjäytyneistä nuorista miehistä, jotka eivät saa kiinni työelämästä, mutta joissa on myös vahvasti incelin piirteitä. Tarkoitus oli jatkaa samassa hengessä yksinäisyydestä ja seksuaalisesta syrjäytymisestä käsikirjoituksella, jonka työnimi oli ”Puutostila”, mutta jätin sen kesken ja aloin kirjoittaa aivan muista aiheista. Rauta-aika itsessään oli aika raskas kaikessa kyynisyydessään ja katkeruudessaan ja sukeltaminen syvemmälle naisvihaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta omaa mielenterveyttä ajatellen.

Romanttinen rakkaus itsessään on melko moderni keksintö (Kuuntele esim. podcastin Pieleen mennyt historia jakso ”Romanttinen rakkaus on kirous” ). Onnellisuus samaistetaan vahvasti onnelliseen parisuhteeseen ja rakkaudesta on tullut romanttisen rakkauden synonyymi, joka on korvannut esimerkiksi lähimmäisenrakkauden. Romanttis-eroottinen diskurssi yhtä aikaa korostaa seksuaalisuutta, että kieltää sen. Meille jokaiselle on olemassa vain yksi ja ainoa, jonka ulkoisia ominaisuuksia tärkeämpää on mystinen sisin. Kumppanin ulkonäköä voidaan ylistää, mutta romanttisen sopimuksen rikkomista olisi tunnustaa, että sillä olisi merkitystä kumppaninvalinnassa. Pinnallista olisi myös tunnustaa suhteen perustuvan seksille, vaikka romanttinen suhde solmitaan seksuaalisia preferenssejä noudattaen (heterot vastakkaisen sukupuolen, homot saman sukupuolen kanssa) ja seksin harrastaminen rajataan vain tuohon suhteeseen.

Järjestäytynyt yhteiskunta ja hyvinvointivaltio on onnistunut poistamaan monia sosiaalisia ongelmia lähes kokonaan: absoluuttinen köyhyys on sosiaalitukien myötä lähes olematonta, julkinen terveydenhuolto puutteistaan huolimatta toimii ja Kelan kustantamaan terapiaankin mahdollista päästä. Parisuhdetta Kela-kortilla ei kuitenkaan saa.

Kun ihmisen henkilökohtainen onni on sidottu romanttiseen rakkauteen ja parisuhteeseen, on se samalla sidottu tiettyyn ihmisryhmään: vastakkaiseen sukupuoleen (puhun tässä nyt heteromiehistä, koska koska ajatus sovellettuna homomiehiin tai naisiin voisi aiheuttaa lukijalle liikaa haasteita). Kun on tarpeeksi kauan kokenut pettymyksiä esimerkiksi Tinderissä (aikaisempi kirjoitukseni aiheesta), voi olla valmis siihen Juho Mäkisen mainitsemaan syvään päätyyn, jossa torjutuksi tuleminen vaikuttaa jopa salaliittoteorialta.

Kyse on naisvihasta, eli misogyniasta, eikä sitä selittelemällä voi kaunistella. Rasismi, homofobia, antisemitismi tai ableismi ovat kaikki ikäviä asioita ja kenties niillä kaikilla on jotain yhteistä misogynian kanssa, mutta rasisti tai antisemitismi ei (oletettavasti) kaipaa vihansa kohteelta mitään. Antisemiitti voi kyllä uskoa salaliittoteorioihin ja syyttää juutalaisten juonia yhdestä sun toisesta, mutta ei usko, että hänen onnensa on tuosta ”toisesta” suoraan riippuvainen. Sitä suurempi on naisvihaajan katkeruus, koska hän ymmärtää, että kaipaa rakkautta vihansa kohteelta.

Samaan aikaan, kun kulttuurimme korostaa, ettei ole onnellisuutta seksille perustuvan romanttisen parisuhteen ulkopuolella, se syyllistää sitä haluavia. Sen lisäksi, että olet kelvoton parisuhteeseen, romanttisten haaveiden tai etenkään seksuaalisten halujen kohteeksi, on väärin että haluat sitä. Seksiä haluava, ei seksuaalisesti haluttava henkilö on ällöttävä ja ajatellaan, että sellaisilla henkilöillä ei voi tai ainakaan ei pitäisi olla seksuaalisia haluja (tähän ryhmään voi laskea inceleiden lisäksi myös lihavat, vanhat ja vammaiset sekä aikoinaan myös homot). Samalla aktiivisesti unohdetaan, että rakkaus sellaisena kuin se nykykulttuurissa määritellään, on luonteeltaan seksuaalista. Kaveripohjalta naimisiin meno ei ole kiellettyä, mutta ei se kovin tavallistakaan ole.

Seksuaalinen haluttavuus, joka miehillä tarkoittaa ”naisen saamista” on arvostuksen mittari, enkä edes tarkoita mitään miesten saunapuheita. Jatkuvasti itsensä feministiksi määrittelevät naiset halutessaan loukata miestä sanovat hänestä ”tuo ei saa edes naista” tai ”tuolle en kyllä antaisi”. Tämä lienee sillä tavalla huomaamatonta, että eivät tiedosta arkipuheessa käsittelevänsä seksiä Ojalan mainitsemalla tavalla ”hyödykkeenä, johon pätee kysynnän ja tarjonnan laki”. Incel on kaikin puolin kelpaamaton, eikä ole minkäänlaisia poliittisen korrektiuden pidäkkeitä sanoa sitä julkisuudessa ääneen.

Valitettavasti ongelmaan ei ole olemassa mitään ratkaisua. Jo pelkästään se, että poikalapsia syntyy enemmän, tarkoittaa että pari prosenttia miesväestöstä tulee aina elämään ”vastentahtoisessa selibaatissa”. Tilanne tasoittuu viidenkympin tienoilla ja toisesta päästä miehet kuolevat nuorempina, minkä vuoksi vanhusten yksinäisyys taas on leimallisesti leskinaisten ongelma (joka voisi olla sekin oma keskustelunaiheensa).

Pohdintaa voisi laajentaa vaikka siihen, että ylipäätään seksin harrastaminen on tutkimusten mukaan viimeisen 50 vuoden aikana romahtanut. Tai siihen, miten useammat ongelmat kietoutuvat toisiinsa ja onko Suomessa ns. hikikomoreita? Tai siihen, että meillä on kolmekymppisiä miehiä, jotka ovat teinistä saakka, eli sellaiset 15-20 vuotta katsoneet päivittäin kovaa pornoa, mutta eivät ole koskaan olleet merkityksellisessä seksuaalisuhteessa ja millaisia neuorologisia muutoksia tällainen aiheuttaa.

Ennen wanhaan ei ollut wokea

Koska Facebookin algoritmit tietävät mistä tykkään, on se tarjoillut tänään ja eilen minulle muun muassa Soundin jutun siitä, miten Guns N’ Rosesin tyypit ovat niin rankkoja, että melkein tulivat ”canceloiduksi” ja Episodin artikkelin siitä, kuinka Pulmuset (Married… with Children) -sarja olisi nykyään paheksuttu ja vihattu. Molempien päivitysten alla on kymmeniä kommentteja (ja sadoittain tykkäyksiä) väittäen, että nimenomaan nykyään ilmapiiri on poikkeuksellisen tiukkapipoinen, koska ”woke”, ”cancelointi” ja ”poliittinen korrektius” ja miten ”suvaitsevaisto ei suvaitse suvaitsemattomuutta”.

Rock-musiikkia on paheksuttu niin kauan, kuin rock-musiikkia on ollut olemassa. Elvis oli ”naismainen”, koska keinutti lanteitaan, puhumattakaan homosta Freddie Mercurystä. Rock on melusaastetta, mustien, narkkarien,ja pitkätukkien musiikkia, rock on ollut saatananpalvojien musiikkia jo kauan ennen black metallin keksimistä. Nykyisin rock on muuttunut konservatiivisemmaksi sitä mukaa, mitä vanhemmaksi sen kuulijakunta on tullut, mikä johtaa kognitiiviseen dissonanssiin: vaikka musa on mahtavaa, vähän sitä tekevät hippiretkut silti epäilyttävät. Vaikka onhan rock myös ajan myötä kesyyntynyt: Smells like teen spirit soi karaokessa, Welcome to the Jungle ostoskeskuksen taustamusana ja Voodoo Child rentouttaa autoradiossa työmatkaa. Aika vähän nykyään rock-musiikki herättää pahennusta. Ehkä hip hop herättää enemmän pahennusta, ja nimenomaan niissä, joiden mielestä ”woke pilaa rokkenrollin”.

En ole lukenut esim. Guns n’ Roses -bändihistoriikkeja, joten en ole asiantuntija heidän aiheuttamastaan pahennuksesta kultaisilla 80-90 -luvuilla, mutta jo jutussa itsessään viitataan One in a Million -kappaleen aiheuttamaan kohuun. Keskustelu homofobiasta ja rasismista muistuttaa kovin sitä samaa, jota tänä päivänä käydään, mutta silti fanit kommentoivat kirjaimellisesti saman jutun alle, että ajat olivat ennen erilaiset.

Sen lisäksi kai hekin tuhosivat hotellihuoneita ja heittelivät huumepäissään telkkareita ikkunoista. Luulen sen herättäneen silloinkin pahennusta. Nykyään he tyytyvät somettamaan, että ”voisin heittää nytkin telkkarin ikkunasta, mutta en viitsi, etten tule cancelloiduksi. Ei saa mitään enää tehdä.” Vaikka onhan se hotellihuoneen tuhoaminen aika typerää, varsinkin tuossa iässä.

Yritin googlettaa, onko Guns N’ Roses koskaan ollut oikeustoimien kohteena. Nopealla haulla vain tapaus, jossa he itse olivat asianomistajana haastaessaan asekaupan oikeuteen nimensä käytöstä (ymmärrettävää). Näköjään he tekevät cancelloinnin itse.

Koska Guns N’ Rosesista ei löydy hyvää esimerkkiä, laitan tähän yhden miljoonista muista esimerkeistä, koska se on hauskin: brittiläinen metalliyhtye Judas Priest haastettiin oikeuteen syytettynä siitä, että oli piilottanut levyilleen subliminaalisia itsemurhaviestejä. Tämähän ei ole ”cancellointia”, koska se ei ole ”woke-vihervasemmisto-feministi-jne”.

Episodin jutussa taas annetaan ymmärtää, että Pulmuset sarja saisi nimenomaan nykyään niskaansa poikkeuksellisen paljon vihaa ja paheksuntaa. Wikipediasta katsomalla selviää, että se sai jo aikanaan niskaansa vihaa ja paheksuntaa, kun konservatiivit aloittivat kampanjoinnin sitä vastaan. Kampanjointi lähti liikkeelle jaksosta, jossa oli viittauksia ristiinpukeutumiseen ja homoseksuaalisuuteen. Tämäkään ei ole ”cancelointia”, koska siinä konservatiivit halusivat kieltää jotain. Olisi epätodennäköistä, että Pulmusten uudestaan esittäminen herättäisi vastaavaa kampanjaa. Sarjan tuoreemmasta vastaanotosta esimerkkinä tutkijatohtori Pauliina Tuomen lausunto Ilta-Sanomissa, jonka mukaan Pulmuset oli ”vallankumouksellinen tv-sarja” ja vaikka se korosti vahingollisia stereotypioita, se ”myös kyseenalaisti niitä”.

Jostain syystä kuitenkin on konsensus siitä, että mitään ei saa tehdä eikä mitään saa sanoa. Keski-ikäinen perheenisä kuuntelee Gunnareita autoradiosta matkalla töihin ja mutisee, että vaimo kieltää kaiken hauskan ja Twitterissä oli joku suuttunut jostain ja kyllä oli ennen helpompaa, kun homoja, pitkätukkia ja sivareita kuului hakata ja naisia puristella. Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja on loistava uudissana, mutta ironista on, että hänen luomansa saman nimisen hahmon identtiset kaksoset katsovat, että kaikki muut maailmassa ovat mielensäpahoittajia, jos heillä on joku eriävä mielipide.

Aina on siveetöntä sisältöä paheksuttu musiikissa ja tv:ssä ja nykyään eletään äärimmäisen vapaamielistä aikaa. Ironia on oikeastaan siinä, että juuri ne konservatiivit ja äärikristityt (kuten Päivi Räsänen), jotka ovat aikaisemmin halunneet kieltää kaiken, saavat nyt maistaa omaa lääkettään ja ”mitään ei saa sanoa” -hokema onkin juuri konservatiivien reaktio siihen, että liberaalit tunkevat heidän omimmalle alueelleen. Tämä on sitten sitä ”cancelointia”ja rokkaritkin taputtavat känsäisiä käsiään, että ”kyllä näin on”. En kannata sananvapauden viemistä keneltäkään (tai oikeusjuttuja esim. Päivi Räsästä vastaan), mutta onhan se huvittavaa. Aika moni heistä, jotka vaativat itselleen sananvapautta, veisivät sen pois muilta, jos vain voisivat. Ja silti kaikki haluavat osallistua jonkinlaisen rajojenrikkojan myyttiin.

Ennen homous oli paheksuttua, nyt homofobia. Ennen seksuaalisuus, nyt seksuaalinen väkivalta. Ennen eriväriset, nykyään rasismi. Aina on paheksuttu jotain, mutta onhan tämä sentään muutos parempaan suuntaan.

Kirjoja salaliittoteorioista

Niin & Näin -lehdessä on hyvä koontiarvostelu viime vuonna ilmestyneistä salaliittoteorioita käsittelevistä kirjoista. Koronaepidemia ja muut viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet netin kuhisemaan erilaisia mitä sekopäisempiä teorioita ja tutkimus on seurannut perässä. En ole kyseisiä kirjoja (vielä lukenut), mutta olen seurannut keskustelua ja asiasta blogannutkin.

Jutussa käydään läpi seuraavat kirjat:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa. Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa. Docendo. 2022.
Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin. Otava. 2022.
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Gaudeamus. 2021.
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta. Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? WSOY. 2022. 

Tämä havahdutti pohtimaan, mitä yhteistä on demokratialla, suvaitsevaisuudella ja tieteellä (tai tieteellisellä metodilla tai tieellisellä maailmankuvalla). Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan maailmassa vikana on se, että viisaat aina epäilevät, mutta idiootit ovat täynnä itsevarmuutta. Sanonta on nettimeemeissä laitettu ainakin runoilija Charles Bukowskin suuhun, mutta en ole varma, onko hän ajatuksen alkuperäinen lausuja. Demokratiankin suhteen aina kysytään, miten paljon demokratian pitää suvaita epädemokraattisia liikkeitä. Saavatko esimerkiksi kansallissosialistit asettua ehdolle vaaleissa sellaisella ohjelmalle, että lakkauttavat demokratian valtaan päästyään? Entä pitääkö rasismia suvaita? Luulisi, että kukaan ei näin typerää kysymystä esittäisi, mutta tässäpä hyvä oppitunti siitä, että niin typerää kysymystä ei olekaan, etteikö sitä joku esittäisi. Käsitteenä tosin suvaitsevaisuuskin alkaa kantaa sellaista taakkaa, että enää vain suvaitsevaisuuden vastustajat käyttävät sanaa itsessään.

Ainakin näennäisesti vaikuttaisi siis siltä, että demokratia ja suvaitsevaisuus ovat heikoilla joutuessaan puolustuskannalle niiden vastakohtiaan vastaan.

Samalla tavalla tiede joutuu joskus ottamaan pseudotieteen haasteen vastaan ja todistaa, miksi maapallo ei ole litteä. Tieteen olemukseen kuuluu järjestelmällinen epäily kaikkea kohtaan, jonka vuoksi se ei voi esittää ”näin se nyt vaan on” -perusteluita, vaan joutuu argumentoiden kumoamaan tieteen yleisinä faktoina pidettyjä perusasioita kohtaan esitetyt väitteet, olivat ne miten tahansa tuulesta temmattuja tahansa. Faktantarkistus on yhä tärkeämpää, ja yhä tärkeämpää on mennä tarkistuksessa radikaaliin kaiken epäilyyn ja olemaan ottamatta mitään annettuna.

Pohjois-Koreassa kansalaiset eivät voi kyseenalaistaa ”virallista totuutta”, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta onko se sama kuin epäillä ”valtamedian” olen salaliitto? Jos ottaa tieteellisen tiedonihanteen vakavasti, tulee kartesiolaissa hengessä epäillä oman tietämyksensä perusteita ja etsiä niitä asioita, joista voi olla ehdottoman varma.

Tämä on tietenkin helkkarin hankalaa, koska vain tieteellistä maailmankuvaa kannattava kantaa todistustaakkaa kun taas salaliittoteoreetikolle maalitolpat liikkuvat ad hoc. Jos sanot, että horisonttiin katoavista laivoista viimeisenä näkyvät mastojen huiput ja vastaväittäjäsi kieltäytyy uskomasta tähän, niin minkäpä sille mahtaa.

Kuitenkin täytyy vain uskoa siihen, että lopulta järki voittaa. Demokratia, suvaitsevaisuus ja luottamus tieteeseen ovat (liberaalin) eurooppalaisen/länsimaalaisen maailmankuvan ytimessä. Kaikille niille on ominaista tietty ”pehmeys”, joka voi vaikuttaa heikkoudelta, mutta kenties pitkällä tähtäimellä se on myös niiden etu. Kannattaa taipua mieluummin kuin murtua.

Hyttyset ja teodikea

Joonas Konstig pohtii kolumnissaan kuolemaa ja vertaa sitä hyttysiin. Tämän jälkeen kolumni lähtee melkoisille scifi-kierroksille, enkä ole ihan varma sen pääteesistä, mutta ilmeisesti kolumnisti haluaa sanoa, että kärsimys, niin kuoleman kuin hyttystenkin muodossa, on olemassa jotta se tekisi meistä parempia ihmisiä.

Vertaus kenties on aika banaali. Lukiessani kuitenkin muistin tapauksen omasta lapsuudestani, kun viisivuotiaana samalla tavalla kysyin mummolta kesämökillä miksi hyttysiä on olemassa. Mielestäni ne olivat täysin turhia ja ärsyttäviä ja hyvä vain, jos keksittäisiin jokin tapa tuhota ne kaikki. Mummo vastasi viisaasti, että hyttysiä tarvitaan, koska ne ovat pikkulintujen ravintoa. Ja sinähän tykkäät pikkulinnuista?

Tästä päästään teodikea-ongelman juurille. Itse termin keksi saksalainen filosofi Leibniz, joka keksi myös siihen ratkaisun: elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Jos maailmastamme poistettaisiin jotain, kokonaisuus romahtaisi. Jos poistetaan ärsyttävät hyönteiset, ei ole myöskään söpöjä pikkulintuja.

Jos palataan vielä sille scifi-osastolle, lainaan suosikkikohtaustani Matrix-elokuvasta. Kaikki muistavat kohtauksen, jossa Morpheus on pahisten vankina ja agentti Smith pitää hänelle monologiaan ihmisistä, koneista, maailmasta ja Matrixin luonteesta. Kuten kaikki tietävät, koneet ovat vanginneet ihmiskunnan virtuaalitodellisuuteen, jota he eivät erota todellisuudesta. Agentti Smith kertoo, että alunperin Matrixin luoma lumemaailma oli paratiisi, jossa ihmiset elivät autuaassa onnellisuudessa. Tämä ei kuitenkaan toiminut, joten koneet mallintivat virtuaalitodellisuuden kuten meidän maailmamme 1990-luvulla kärsimyksineen kaikkineen. Kärsimys näyttäisi kuuluvan ihmiselämään: jos poistat kärsimyksen, ihmiselämältä katoaa sen merkitys.

Samassa mielessä katson uskonnollisten traktaattien kuvaamaa paratiisia: loputon piknik paratiisin puutarhassa, jossa villieläimet laiduntavat kesyinä ja leijonistakin on tullut kasvissyöjiä. Kärsimystä eikä kuolemaa ole. Koska kuolemaa ei ole, tätä jatkuu ikuisesti. Koska kaikki hyvä on jo saavutettu, ei ole syytä kamppailla minkään puolesta. Sitä ei ole mainittu, onko paratiisin puutarhassa hyttysiä. Äkkiseltään kuulostaa hyvältä, ainakin ihmiselle, jolta puuttuu mielikuvitus. Silti mitä enemmän ajattelen paratiisin utopiaa, kaipaan vaillinaiseen maailmaan, jossa on kuolemaa ja hyttysiä.