Kaikki sodan jälkeen syntyneet ovat saaneet elää suhteellisen turvallisessa maailmassa ilman sen suurempia kriisejä. Suuret ikäluokat olivatkin se ensimmäinen pullamössösukupolvi, josta kerrotut vapaan kasvatuksen anekdootit ovat perityneet heille itselleen käytettäväksi ”nykynuorisosta”, joka on siinä mielessä kiinnostava termi, että sukupolvi, johon sillä viitataan, vaihtuu jatkuvasti mutta silti pysyy aina yhtä kelvottomana ja hemmoteltuna. Ja tosiasiahan on, että kaikki alle 75-vuotiaat ovat saaneet elää elämänsä turvallisessa maailmassa, jossa rikosluvut jatkavat laskuaan ja talous nousuaan ja monet ennen tappavat kulkutaudit kuten polio ja tuberkuloosi on saatu hallintaan. Sen enempää sisäiset kuin ulkoisetkaan poliittiset erimielisyydet eivät uhkaa kärjistyä väkivaltaiseksi konfliktiksi.
Nykyinen covid19-pandemia onkin ennen kaikkea kulttuurikriisi: olemme kuvitelleet voivamme unohtaa kuoleman. Nyt käynnissä oleva pandemia tunkeutuu kotiimme tiedotusvälineiden ja verkon avulla ja rajoitukset vaikuttavat elämäämme. Silti: vaikka uhka on todellinen, on Suomi tähän asti päässyt helpolla: kuolleita on vähän yli 500, kun vielä 1930-luvulla turberkuloosiin kuoli 7000-8000 ihmistä vuosittain, joista merkittävä osa oli lapsia. Rajoitukset ovat lähinnä kosmeettisia muutoksia elämään: käsien pesu, kasvomaskin käyttäminen, se että joka viikonloppu ei pääse baariin ja että tänä vuonna joutuu jättämään etelänmatkan väliin, ovat lopulta pikku asioita, joista jaksaa valittaa vain se, joka ei ole koskaan elämässään kohdannut todellisisia ongelmia.
Kyseessä ei ole siis maailmanloppu, vaikka sellaistakin paljon povataan. Vaara on silti todellinen, ja on vain järkevää varustautua sitä vastaan.
Sodanjälkeisen maailman, Euroopan ja Suomen kokemista pienemmistä kriiseistä tulee ensimmäisenä mieleen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986. (Pienemmällä tarkoitan siis pienempää kuin maailmansota.) Onnettomuudesta on kirjoitettu paljonkin ja viimeksi saman niminen vuonna 2019 ilmestynyt brittisarja nostivat sen jälleen ihmisten tietoisuuteen, mutta en ole vielä missään nähnyt analyysiä siitä katkoksesta, jonka onnettomuus aiheutti ydinvoimadiskurssiin. Näkisin kuitenkin, että vaikka ydinaseiden vastustus oli rauhanliikkeen ytimessä, ei ydinenergiaa itsessään vastustettu yhtä voimakkaasti kuin Tšernobylin onnettomuuden jälkeen, joka nosti ydinvoiman vastustuksen ympäristöliikkeen keskeiseksi kysymykseksi, ja josta oikeastaan vasta ilmastonmuutos on sen syrjäyttänyt. Onnettomuusnarratiivissa toistuu onnettomuuden yllätyksellisyys: kaikilla mittausasemilla lännessä kuvitellaan kyseessä olevan laitevika, kukaan ei osaa odottaa sen laajuista onnettomuutta.
Viruksella ja säteilyllä on paljon yhteistä: molemmat ovat näkymättömiä tappajia. Molemmat ovat peräisin idästä, diktatuurista rautaesiripun tai suuren palomuurin takaa. Molemmat aiheuttavat kuolemia etenkin omalla ”syntyseudullaan” ja hallinto yrittää salata tapahtuneen. Näemme uutiskuvia Wuhanista ja hahmoista kovasti säteilysuoja-asua muistuttavavisssa turvapuvuissa. Ei ole sattumaa, että salaliittoteorioissa virus yhdistetään sähkömagneettiseen säteilyyn ja 5G-torneihin.
Kun ajattelemme rappeutuneen Neuvosto-imperiumin viimeisiä päiviä tai katsomme juurikin Tšernobyl- sarjan kaltaisia populaarikulttuurin tuotteita (ks. myös tietokonepelit kuten Stalker (ja tietenkin saman niminen elokuva), Metro-pelisarja jne), kuvastoon kuuluvat vahvasti satama-altaassa ruostuvat ydinsukellusveneet, ydintuhojen joutomaat, pimeässä vihreinä hehkuvat plutoniumsauvat ja säteilyvaaramerkit. Kun 20 vuoden kuluttua ajattelemme Kiinaa tai covid-epidemiaa, on näitä vaikea ajatella erillään.
Toiseksi mieleen tulevat vuoden 2001 terroristi-iskut. Iskussa itsessään kuoli noin 3000 ihmistä ja voidaan spekuloida, kuinka suuri uhka todellisuudessa kansainvälinen terrorismi on: länsimaissa sen uhrina kuolee yksittäisiä ihmisiä. Vuoden 2001 jälkeen maailma ei ole kuitenkaan ollut entisensä turvallisuudentunteen suhteen. Vaikka terrorismia on aina ollut, esimerkiksi ”lyijyn vuosina” Italiassa kuoli terrorin uhrina monin kertaisesti enemmän ihmisiä kuin nykyään ja Saksassa Punainen armeijakunta tehtaili pommi-iskuja rutiinonomaisesti samoin kuin baskit, pohjoisirlantialaiset ja muut separatistit, on meillä vahva tunne siitä, että terrorismi on tullut jäädäkseen vasta vuoden 2001 jälkeen. Etenkin lentomatkailijat tuntevat rajoitukset selkeimmin ja massatapahtumien järjestäjät joutuvat ottamaan huomioon turvallisuuden terrori-iskun sattuessa.
Samoin vuoden 2020 jälkeen tautiturvallisuudesta on tullut arkipäivää. Vaikka turvarajoituksia tullaan pian purkamaan, jos ja kun rokotteet alkavat tepsiä, tietoisuus tartuntataudeista tulee seuraamaan meitä vielä pitkään. Nyt kun kauppojen kassoille on asennettu pleksit ja käsidesiautomaatit, tullaan niistä tuskin piakkoin luopumaan. Tapahtumajärjestäjät joutunevat pitkään miettimään turvavälejä ja hygieniaa samalla tavalla kuin paloturvallisuutta tai desibelirajoja. Samalla tavalla kuin syyskuu 2001 tarkoitti ainakin väliaikaista hidastetta globalisaatiolle, joudumme nytkin miettimään mitä tarkoittaa elää maailmassa, jossa yksi virus voi muutaman kuukauden sisällä levitä maailman joka kolkkaan.
Minun sukupolvelleni suuri notkahdus oli 1990-luvun lama. Nousukautta itsessään tuskin muistan, mutta muistan kyllä konkurssiaallot ja suljettujen liikkeiden ikkunat. Koulussa säästettiin ja opettajia lomautettiin, onneksi vain muutamaksi viikoksi. Lamakauden seurauksilla selitetään sukupolvemme pahoinvointia ja syrjäytymistä, mutta nähtäväksi jää millainen taantuma covid19-pandemiaa seuraa ja miten tämän päivän lapset voivat vuonna 2040 sen seurauksena.
Pandemian välittömät vaikutukset tulevat olemaan globaaliin mittakaavaan suhteutettuna pienehköt, vaikka jokaisen vanhuksen ennenaikainen kuolema onkin tragedia itsessään. Tapahtuman kulttuuriset vaikutukset sen sijaan tulevat olemaan pysyvät. Tuttu turvallisuudentunne on mennyttä ja nähtäväksi jää milloin se palaa. Katsomme laskuria Helsingin sanomien verkkosivuilla ja mietimme milloin se pysähtyy. Ei se pysähdy milloinkaan. Korona on tullut jäädäkseen, eikä kuolemantapausten määrä tule enää koskaan olemaan nolla. Ja senkin jälkeen tulee uusia tapoja kuolla. Turvallisessa sodanjälkeisessä maailmassa meidän on vaikea hyväksyä tätä.
Aikanaan uskonto antoi turvantunnetta, ja ehkä nykymaailman untuvaturvallisuus on edesauttanut uskonnon korvautumista ateistisella tieteisuskolla tai välinpitämättömällä agnostismilla. Tiede ei kuitenkaan voi antaa mitään varmaa Totuutta, ja olemmekin huomanneet ihmisten pettymyksen ja hämmingin suositusten muuttuessa. Tiede ei voi taata turvantunnetta monestakin syystä: sen olemukseen kuuluu epäily ja epävarmuus ja siihen kuuluva itsensäkorjaavuus vaikuttaa varmoja vastauksia etsivästä takinkäännöltä. Kun Tiede tarjoaa ratkaisuksi rokotetta, lisää se ihmisten pelkoa ja epävarmuutta entisestään. Tieteen lisäksi olemme tottuneet turvautumaan Valtioon. Nyt myös Valtio on joutunut epäilyksenalaiseksi: se haluaa valvoa meitä, ottaa pois vapautemme, ehkä siellä on soluttautuneena kommunisteja. Uskonnon sijasta moni turvautuukin uushenkisyyteen ja salaliittoteorioihin, koska se, että kuuluu niihin, jotka ovat ”tajunneet sen” antaa vahvemman turvallisuudentunteen kuin rokote, jolla kuitenkin voi olla sivuvaikutuksia. Vielä vuosi sitten foliohattu oli vitsi, mutta nyt verkkokaupat myyvät oikeasti säteilyltä suojaavia lippalakkeja (en todellakaan linkkaa).
Alkavan vuoden loppuun mennessä covid19 on toivottavasti kesyyntynyt tavallisen kausi-influenssan tasolle ja elämä pääsääntöisesti palannut sellaiseksi kuin se oli ennen kevättä 2020. Korona tulee kuitenkin olemaan keskuudessamme vielä pitkään, ehkä ikuisesti.