Mihin on someajalla se kadonnut todellinen ”minä”, kun otamme erilaisia rooleja ja netissä kerromme tarinaa itsestämme selfieillä tai päivityksillä? Milloin ihminen voi olla eniten ”oma itsensä”? Apu-lehden kolumnisti Asta Leppä pohdiskelee ”elämän teatterimaistumista”.
Ihmisellä on erilaisia rooleja, mutta mikä niistä on se ”aito minä”? Luulen, että ei mikään.
Esimerkki: monet muusikot ja laulajat ovat introvertteja siinä missä monet muutkin taiteilijat; minkä tahansa taidon harjoitteleminen ja konkreettinen luomistyö vaativat kykyä olla itsekseen pitkiä aikoja ja keskittyä yhteen asiaan intensiivisesti ja sulkea ulkomaailma pois. Toisaalta, esittämistilanne vaatii heittäytymistä ja avautumista yleisölle. Tunnenkin monta energistä esiintyjää, jotka ovat luonnossa hiljaisia ja jopa ujoja.
Kumpi puoli sitten on tällaisen henkilön ”todellinen minä”? Onko niin, että ujo ja hiljainen tyyppi voi lavalla tuoda esiin sen karismaattisen esiintyjän, joka on aina ollut hänen sisällään? Vai onko niin, että hän ottaa lavalla tietyn roolin, vaikka todellisuudessa on syrjäänvetäytyvä, jopa arka?
En usko, että kumpikaan puoli on ensisijainen. Ihmisessä on monia puolia, jotka aktivoituvat eri tilanteissa. Puhe ”aidosta minästä” on vain yksi narratiivi.
*
Puhe yksilöllisyydestä, identiteetistä, ”todellisesta minästä”, ”imagosta” ja rooleista on tullut vasta modernisaation myötä.
Modernia edeltävissä agraariyhteisöissä asiaa tuskin pohdittiin. Ihminen käsitti itsensä suvun ja työn kautta ja siinäpä se. Ei ollut valokuvia eikä peilejä, ihminen ei välttämättä koko elämänsä aikana nähnyt itseään ulkopuolelta, ellei sitten jossain lammen tyynessä pinnassa, jos oli kärsivällisyyttä tuijotella. Peilin sijasta heijastettiin itseä toisten ihmisten kautta. Koska yhteisöt olivat pieniä, kaikki tunsivat toisensa ja tiedettiin, kuka on ”ahkera emäntä” tai ”hauska seuramies” tai ”kylän paras pelimanni”. Jos poikkesit liikaa totutusta, olit ”kylähullu”. Tällaiset identiteetit eivät kuitenkaan olleet mitenkään ”aidompia”, eivätkä ihmisen sisältä kumpuavia, vaan syntyivät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Roolit myös vaihtuivat sosiaalisissa tilanteissa. Erilaisia sosiaalisia tilanteita vain oli vähemmän kuin nykyaikana.
Modernisaation myötä ihminen tuli ennen kaikkea tietoiseksi näistä rooleista. Renessanssin aikaan keskeiseksi nousi humanismin ihmiskuva (mutta vain yläluokalle, ei tavan kansa tiennyt missään renessanssissa elävänsä) ja hovimiehet miettivät, et onks nää mun pohkeet liian paksut? Shakespeare runoili ”All the world’s a stage, And all the men and women merely players”. 1800-luvulla tulivat romaanikirjallisuus ja dagerrotypia ja populaarikulttuuri ja markkinatalous. Sitten 1900-luvulla eksistentialismi ja kulutustuotteiden massatuotanto. Lopulta meidän aikanamme sosiaalinen media, autofiktio ja identiteettipolitiikka. Joka kierroksella epävarmuus kasvoi.
Kun rooleista tultiin tietoiseksi, alettiin ne nähdä keinotekoisina. Mahdollisuus nähdä itsensä ulkoapäin toi etäisyyttä ja vieraannutti. Mikä näistä rooleista on se oikea minä?
Pienissä yhteisöissä jokainen tiesi paikkansa, ja vaikka ihmiset kenties olivat toistensa kaltaisia enemmän kuin nykyään, paikka yhteisön rakenteessa määritti kunkin identiteetin. Nyt globaalin median ajalla hukumme miljardien ihmisyksilöiden massaan. Sosiaalisia tilanteita, rooleja ja konteksteja — todellisia ja kuviteltuja — on loputtomasti. Siinä on vaikea kokea yksilöllisyyttä.
Mikään meistä otettu kuva (tai ottamamme) ei tunnu ilmaisevan sitä moninaisuutta, mitä olemme sisällämme. Mikään määrä tunnustuksellista kirjallisuutta ei kerro kaikkia puolia meistä.
Terapiaistunnot loppuvat aina kesken eikä vieläkään ole päästy asian ytimeen. Tämä johtaa toistoon, jonka tuloksena on jatkuvasti lisää esityksiä itsestämme, mutta mikään niistä ei tunnu olevan ”aito minä”.
*
Kun moderni ihminen ymmärtää yksilöllisyytensä keinotekoisuuden, seuraa identiteettikriisi. Identiteettiä ilmaistaan kulutusvalinnoilla (tästä Christopher Lasch olisi samaa mieltä), sosiaalisen median imagonrakennuksella ja massakulttuurin tuotemerkeillä. Tulee taas uusi nuorisokulttuuri, joka määrittää musiikkimaun, arvostukset ja pukeutumisen: äiti, tää on se mitä mä oon oikeesti! Ja äiti uppoutuu psykopuheen ja kaupallisuuden kautta kierrätettyyn uususkontoon, joka lupaa mindfulnessin kautta paljastaa sisäisen minuuden voimavarat, totuudet jne.
Nämä eivät ole kuitenkaan sen ”epäaidompia” minuuksia kuin mikään muukaan. Olet sitä mietä syöt; jos minuutesi koostuu pikamuodista ja hissimusiikista, niin sitten sinä olet näiden valintojen tuote. Minuus se on kopioitu minuuskin.
*
On jotenkin oireellista erottaa ”aito minä” ja jokin ”ulkokuori”, joka koostuu ”epäaidoista” elementeistä, jota me emme jollain tapaa muka aidosti ole. Me olemme kaikkea mitä me teemme. ”In vino veritas” sanotaan ja sillä tarkoitetaan, että kännissä joku voi lipsauttaa julki sen, mitä todella ajattelee. Toinen voi puolustella, että humalassa ei ollut oma itsensä. Jotkut käyttäytyvät somessa kuin olisivat kännissä (jotkut varmasti ovatkin); harva kadulla huutelee tuntemattomille, mutta sosiaalisessa mediassa ”perus arvoja kannattavaksi perheenisäksi” itsensä määrittelevä henkilö hokee h*oraa, v*ttua ja n*ekeriä. Pääseekö siinä hänen todellinen luontonsa valloilleen, vai onko se seurausta sosiaalisen median mekanismeista?
Molempia.
Me käytämme sosiaalista mediaa ja sosiaalinen media käyttää meitä. Me olemme sen tuloksia, mitä teemme itsestämme ja mitä ympäristö tekee meistä.
*
Milloin sitten ihminen voi olla ”eniten oma itsensä”? Ihminen on koko ajan oma itsensä.