Epäröin pitkään tarttua Johannes Ekholmin kirjaan Rakkaus niinku (Otava 2016). Kirjailijaa oli ylistetty jopa sukupolvensa ääneksi, mikä ei välttämättä minun kirjoissani ole mikään kehu. Se ärsytti jo nimestään lähtien ja ideana nettikeskusteluiden käyttäminen kirjan rakenteena ja materiaalina vaikutti halvalta tempulta.
Ja olihan se paikoitellen aivan helvetin ärsyttävä kirja.
Milleniaalien niinkuttelua ja kiukuttelua ja chattikaveri, jonka nimimerkki on SAD91RL, kaikki ahdistuneen nuoren miehen kliseet ja maailmantuska ja oikein ajattelemisen ohjeet, niinku.
Tämän kirjan kohdalla oli erityisen vaikea erottaa kirjailija ja kertoja toisistaan. Tuntuu, että esimerkiksi Juha Itkonen Apu-lehden jutussaan ei ollut näin tehnyt, vaan ottanut sen vähän liiankin tosissaan. Kuitenkin Rakkaus niinku on moniääninen juuri sellaisessa bakhtinilaisessa mielessä, että tekijän ”todellista” intentiota on mahdoton paikantaa mihinkään. Päähenkilön nimi on Joona (vrt. Johannes), mutta jos hänet ymmärtää kirjailijan omaksi ääneksi, jonka julistukset on tarkoitettu otettavaksi vakavina teeseinä, ollaan hakoteillä. Joona on epävarma ja jatkuvasti ristiriidassa itsensä kanssa. Tämä epävarmuus ja ristiriitaisuus on kirjoitettu auki, eikä sitä selitellä.
Tekemisensä parhain päin selittelevää tunnustuskirjallisuutta käsitellään Joonan isän hahmossa, joka on kirjoittanut autofiktiiviset muistelmat.
Kuitenkin Joonan hahmo on kirjoitettu ”vakavasti”, eikä aivan täytenä parodiana, joka olisi vesittänyt koko jutun. Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun kysymykseen kahvipöydässä ”otatko lisää taatelikakkua” tulee sivutolkulla paasausta naisten alistamisesta ja toksisesta maskuliinisuudesta, ei voi ajatella sitä olisi tarkoitettu otettavaksi tosissaan. Mutta ajateltavaksi kuitenkin.
Kuvittelin Ekholmin olevan nuorempi, mutta näyttäisi olevan minun kanssa samaa ikäluokkaa, ja toisaalta onhan tämä jo 8 vuotta vanha kirja, eli hän on kirjoittanut sen siinä kolmekymppisenä. Se on kenties se ikä, jolloin alkaa alkaa ottaa etäisyyttä siihen nuoruuden naiiviin vaiheeseen, jonka ehkä joka toinen suomalainen mies käy läpi, varsinkin jos on opiskellut taideaineita yliopistossa, ja jolloin kaikki paha maailmassa näyttää valkoisen heteromiehen ja toksisen maskuliinisuuden vialta.
Joona ja hänen sielunsukulaisensa SAD91RL haluavat määritellä itsensä ja identiteettinsä ja räätälöidä ihmissuhteensa itselleen juuri sopiviksi riisumalla ne kaikista ulkopuolisista määrittelyistä ja heteronormatiivisista ennakko-odotuksista ja hyväksikäytöstä, vaatimuksista ja sidonnaisuuksista (lisää tähän tarvittava määrä intersektionaalista post-jargonia), mutta kuitenkin kohdata toisensa ”aidosti”. Tällaisessa ahdistuneisuudessa ainoaksi tavaksi kohdata toinen ihminen jääkin chattaily verkossa. Joku hahmoista määritteleekin itsensä ”internetseksuaaliksi”.
Seuraava askel onkin tekoäly. Jo nyt on olemassa tekoälybotteja, joille voi antaa ihannekumppaninsa parametrit. Aikaisemmin kirjoitin Ekholmin (melko sekavasta) esseestä Kritiikin uutisissa, jossa hän käsittelee tekoälyä. Hän ei suoraan käsittele ”tekoälytyttöystäviä”, mutta sen jatkoksi sopisi ajatus, että jos pelkomme kohdata ihmistä johtaa ”tekoälykumppaneihin”, johtaa se juurikin sieluttomuuteen, anti-libidinaalisuuteen.
Tai sitten upotaan siihen jatkuvaan määrittelyiden suohon siitä, miltä minusta nyt oikeastaan tuntuu ja miten meidän pitäisi määritellä tämä suhde, kun määrittelyt itsessään ovat rajoittavia ja alistavia. Ikään kuin olisi maailman ensimmäinen pariskunta, joka on päättänyt olla toisilleen rehellinen ja avoin ja kieltäytyä ”perinteisistä” suhteen määrittelyistä.
Seurauksena on yksinäisyys ja ahdistuneisuus.
Paljolti samaa mieltä. Itsekin pidin kirjaa ärsyttävänä, mutta en ole täysin pystynyt paikantamaan, missä määrin kyse on kuvattujen ajattelutapojen ärsyttävyydestä ja omahyväisyydestä ja missä määrin itse kirjasta teoksena. Kirjallisella tasolla yksi ärsyttävä piirre oli muistaakseni isän hahmo, joka oli kirjoitettu läpeensä itsetiedottomaksi boomeriksi, jota vasten Joonan typerimmätkin kommentit vaikuttivat älykkäiltä. Ekholm ei tuntunut joko haluavan tai osaavan samaistua siihen, miten tuollaiset setämiehet ajattelevat ja oikeuttavat asioita itselleen.
Olen hieman vastahankaisesti alkanut arvostaa Rakkaus niinkua enemmän, kun olen lukenut kotimaisia romaaneja, joissa on selvästi otettu siitä paljon vaikutteita, ja jotka ovat poikkeuksetta olleet huonompia. Ilmeisin esimerkki on Pontus Purokurun Römaani, joka oli aivan hämmästyttävän kehno.
Joku muukin huomautti samaa Joonan isästä, että on luotu helppo maali. Toisaalta, ei Joonaa itseäänkään helpolla päästetä.
Römaania en ole lukenut, mutta sen perusteella mitä tiedän, varmasti myös hyvin ärsyttävä kirja.