Kategoria: ajankoht

Ydinsota

Aina kun kuulen, että on kehitetty uusia tehokkaampia ihmeaseita, tuntuu se jotenkin turhalta. Onhan jo olemassa ydinaseita, joilla voi pyyhkäistä pois kokonaisia kaupunkeja. Tuntuu epäloogiselta, että sodassa molemmat osapuolet ovat aina tehneet kaikkensa vastapuolen tuhoamiseksi (legenda kertoo mongolien ampuneen ruttotautisia katapulteilla kaupunkeihin ja laukaisseen näin 1/3 Eurooppaa tuhonneen ruttoepidemian), mutta ydinaseita ei käytetä. Onko näissä tälläkin hetkellä meneillään olevissa sodissa muka jotain sivistynyttä ja reilua?

Talouselämä-lehti uutisoi: ”Aiempaa tehokkaampi ydinpommi valmistui” (11.1.2025, Mikko Pulliainen). Jos ihmiskunta jotain tarvitsee, niin tehokkaampia lääkkeitä syöpää vastaan, tehokkaampia keinoja poistaa globaali köyhyys ja tehokkaampia ratkaisuja nuorten syrjäytymiseen, mutta ei välttämättä tehokkaampia ydinaseita. Ne ovat jo tarpeeksi tehokkaita.

Tulee mieleen vanha vitsi:

Vanha juoppo saa lampun hengeltä kolme toivetta. Juoppo vastaa miettimättä: niin paljon viinaa, ettei se lopu ikinä! Taikakampela lupaa täyttää juopon toiveen. Entäs toinen toive? Juoppo miettii hetken ja toivoo sitten niin paljon rahaa, ettei se lopu ikinä. Hyvä haltijatar lupaa täyttää tämänkin toiveen. Vielä olisi jäljellä viimeinen toive. Mitä vanha juoppo toivoisi vielä? Vanha juoppo miettii pitkään ja miettii vähän lisää ja lopulta vastaa: no, jos saisi vielä vähän viinaa…

Matti Komulainen arvioi Suomen kuvalehdessa Annie Jacobsenin kirjan Ydinsota — näin maailma tuhoutuisi otsikolla Lopullinen nolla­summapeli (27.2.2025). En ole vielä lukenut kirjaa, mutta Bookbeatissa se on saanut tarkenteen ”koukuttava!” ja sen esittelyssä kerrotaan, että ohjaaja Dennis Villeneuve on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Jännää on varmasti siis luvassa!

Ydinsota onkin katastrofielokuvien suosituimpia aiheita ja aiheesta kirjoittaa sopivasti Ville Lähde viimeisimmässä Niin&näin -lehdessä (Kuoleman varjon laaksoon 4/24). En tiedä pelkäävätkö 2000-luvulla syntyneet ydinsotaa (vai alkavatko vasta pelätä), mutta ainakin vielä meidän sukupolvelle, eli 80-luvulla ja viimeisille kylmän sodan aikana syntyneille se oli vielä tiedostettu huolenaihe. 1990-luvulla oli vielä elossa paljon ihmisiä, jotka muistivat edellisen sodan. Heille sota oli todellinen mahdollisuus ja tiedettiin että seuraavassa sodassa käytettäisiin ydinaseita. Toisaata meille 1980-luvulla syntyneille sota tuntui kaukaiselta.

*

Verkosta löytyy simulaattori, jolla voi tarkastella ydintuhon vaikutuksia. Kaikille tulee mieleen tietenkin ensimmäisenä Turku.

Turun Kauppatorin yllä räjähtävä 150 kilotonnin ydinlataus jättäisi jälkeensä kraaterin, joka ahmaisisi sisäänsä Kauppatoria ympäröivät korttelit. Tulipallo olisi halkaisijaltaan noin kilometrin, eli kärventäisi Turun ydinkeskustan kokonaan. Taloja menisi kumoon 3,74 kilometrin säteeltä, eli koko keskustan ja sitä ympäröivien kaupunginosien alueelta. Noin 5 kilometrin säteellä syntyisi 3 asteen palovammoja ja noin 10 kilometrin säteellä rakennukset saisivat lieviä vaurioita. Kuolleita tulisi välittömästi n. 68 000 ja haavoittuneita 78 000.

Turkulaisia kuitenkin on reilut 200 000, joten yhdellä ydinpommilla voitaisiin hävittää vain reilu kolmannes turkulaisista. Pansiossa ja Varissuolla päästäisiin vain palovammoilla ja rikkoituneilla ikkunoilla.

13,3km korkea sienipilvi Google Mapsissa havainnollistettuna (klikkaa isommaksi).

Yksi ratkaisu turkulaisten poistamiseksi olisi tietenkin kasvattaa pommin kokoa: vertailun vuoksi Hiroshiman pommi oli ”vain” 15kt ja suurin koskaan testimielessä räjäytetty pommi ”Tsar bomba” oli 50 megatonnia (1 megatonni on 1000 kilotonnia jne). Näistä jälkimmäinen pyyhkäisisi Turun kokonaisuudessaan kartalta ja siinä sivussa myös Raision ja Kaarinan.

Kuitenkin suurin osa ydinpommin energiasta kimpoaa suoraan ylöspäin, eli tuhomielessä menee siis hukkaan. Kätevämpää on käyttää useampaa vierekkäin pudotettavaa pommia. Tätä varten on olemassa ns. monikärkiohjuksia, jotka kantavat useampaa ydinlatausta saman ohjuksen kyydissä. Yhtenä ryppäänä 2:sta 6:een ydinlatausta kaupunkin ylle tuhoaa sen kattavammin kuin yksi yhtä voimakas ydinpommi. Karttasovellus ei tue useampia räjäytyksiä, mutta ymmärrätte idean.

Ortodoksipapit siunaavat ydinohjusta.

*
George Orwell ennusti esseessään You and the Atom Bomb (suomeksi Sinä ja atomipommi löytyy Timo Hännikäisen kääntämänä samannimisestä kokoelmasta) miten suurvaltojen ydinvarustelu johti kylmään sotaan — tai pikemminkin kylmään rauhaan. Juttu ilmestyi Tribune-lehdessä vuonna 1945, eli pian sodan loppumisen jälkeen, kun Neuvostoliitolla ei vielä ollut omaa ydinasetta. Esseessä hän esittää tunnetun jaon ”demokraattisiin” ja ”despoottisiin” aseisiin: niinä aikoina, kun kansalla on ollut käytössään halpoja ja helppokäyttöisiä aseita (kivääri, musketti, pitkäjousi ja käsikranaatti), on kansalla ollut mahdollista kapinoida vallanpitäjiä ja kolonialisoijia vastaan. Niinä aikoina, joina vallalla ovat olleet kalliit ja hankalasti hankittavat aseet (panssarivaunu, taistelulaiva, pommikone), ovat ne edesauttaneet vallan keskittymistä. Orwell arvioi, että ydinase olisi jälkimmäistä tyyppiä. Tästä seurannut kauhun tasapaino toisaalta takasi rauhan Euroopassa, mutta toisaalta myös sementoi kaksinapaisen maailman ja Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hegemonian omalla puolellaan maailmaa.

Toisaalta Orwell ei erityisesti moralisoi (esim. esseessään Future of a ruined Germany) siviilien pommituksia: sota on raakaa ja ihmisiähän ne rintamalla kuolevat sotilaatkin ovat.

Pommitukset ja etenkin ydinaseet ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ne eivät säästä ketään tai mitään (kuten Vesivehmaan jenkassa: menevät nuoret sekä vanhat samanlailla). Silloin, kun sotia käytiin jossain tuolla kaukana, oli helppo olla niiden suhteen ”patriootti”; jos ajattelee Britannian siirtomaasotia, ne käytiin purjelaiva-aikakauden näkökulmasta lähes toisella planeetalla. Isänmaan pojat kaatuivat jossain viidakossa ja päätyivät matalaan hautaan. Heitä murehtivat korkeintaan lähisukulaiset ja hekin lohduttautuivat, että se oli tapahtunut Britannian edestä tai jotain muuta sellaista. Vielä ensimmäisessä maailmansodassa siviiliväestö saattoi pitää isänmaallista tunnelmaa yllä (vrt. kohtaus Remarquen romaanista Länsirintamalta ei mitään uutta), mutta jo toisessa maailmansodassa Britannian kaupunkeja pommitettiin raskaasti. Yhtäkkiä sota ei ollutkaan niin hauskaa.

Samalla tavalla poliitikkojen ja sotaherrojen into sotaan on laimentunut sitä mukaa, kun on käynyt selväksi, että ydiniskussa kärventyisivät heidänkin perskarvansa.

*

Pelko molemminpuolisesta tuhosta (engl. mutual assured destruction, MAD) varmisti kylmän rauhan, kun suurvallat pidättäyvät suorasta sodankäynnistä toisiaan vastaan sen pelossa, että se eskaloituisi ydinsodaksi. Valitettavasti pelote toimii vain, jos ydinaseita ollaan valmiita käyttämään (that’s MAD about it). Vain ihmishengistä piittaamattomat diktaattorit ovat valmiita siihen, liberaalit humanistit lännessä todennäköisesti vähemmän halukkaita.

Tosin diktaatuurien, kuten Venäjän, Iranin, Pohjois-Korean ja Kiinan oligarkkien ja poliittisen eliitin lapset opiskelevat muotisuunnittelua Lontoossa ja New Yorkissa, rakastajattaret shoppailevat Pariisissa, poikarakastajat bilettävät Berliinissä ja edustusvaimot laskettelevat Alpeilla ja heidän rahansa ovat Sveitsissä, huvijahdit Mykonoksella ja kesäasuntolat Rivieralla, joten se voi hidastaa myös diktaattoreiden halua pommittaa dekadenttia länttä.

I’m too sexy for AdSense

Lisäsin blogiini Google Analytics -kävijäseurannan ja samalla Google tarjosi mahdollisuutta liittyä heidän AdSense-mainosverkostoonsa, jonka kautta blogini näyttäisi tekstimainoksia, joista potentiaalisesti saisin minimaalisia summia rahaa. Vaikka inhoan itse mainoksia, jossain hetkellisessä mielenjohteessa joustin periaatteistani ja klikkasin painiketta, jolla hain ohjelmaan.

Vastaus tuli jo seuraavana päivänä ja se oli kielteinen. Syyksi oli merkitty Adult: Sexual content.

Olin melko varma, että blogini olisi liian tylsä ja epäkaupallinen, mutta että liian seksikäs?

Keskeisiä aiheitani ovat olleet viime aikoina kirjallisuusklassikot, huoli nuorison lukutottumusten hiipumisesta, moraalifilosofia, kirjallisuusteoria, pienkustannerunous, esseet, kielitiede, Slavoj Žižek ja tekoäly. Sitä luulisi, että näistä aiheista on vaikea kiihottua.

Kuvia blogissa on vähän ja ne ovat enimmäkseen kuvia kirjoista. Seksiä tihkuva setämiehen profiilikuvani alla:

Joni Kärki

Toisaalta, mielestäni mistään aiheesta ei voi kirjoittaa syvällisesti jollain tapaa sivuamatta seksuaalisuutta. Sana ”seksi” esiintyykin blogissani tyypillisesti johdoksina sellaisissa sanapareissa kuin ”tiukka seksuaalimoraali”.

Tietenkään kukaan oikea ihminen ei ole konkreettisesti Googlelta käynyt lukemassa läpi blogiani, vaan jokin tekoälybotti on haravoinut tekstissä esiintyvät avainsanat läpi ja tämä botti on säädetty amerikkalaisen moralismin (ei siis moraalin) mukaan, jossa mitä tahansa räävittömyyttä ja väkivaltaa saa esittää, mutta jos (naisen) nänni vilahtaa, on se välittömästi pornoa ja lapsille sopimatonta. Samoin tietyt sanat ovat pannassa niiden käyttötarkoituksesta riippumatta.

Ja eivätkö (naisten) nännit sitä paitsi ole nimenomaan lapsille tarkoitettu?

Google täsmentää seuraavasti, mitä tarkoittaa seksuaalisella sisällöllä:

Certain sources of advertising are restricted from appearing on content that:
contains nudity.
is sexually gratifying, sexually suggestive and/or intended to cause sexual arousal.
discusses sexual fetishes.
is about sexual entertainment.
promotes sexual merchandise.
facilitates affairs and/or sexual encounters.
provides advice regarding sexual performance.
promotes sexual enhancement medications or supplements.

En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä blogissani voisi olla seksuaalista sisältöä, eikä sitä raportissa oltu eritelty. Nopealla vilkaisulla löydän muutaman postauksen, jotka saattaisivat botin silmissä näyttää epäilyttäviltä:

Schopenhauer ja naisten viagra: ilmeisesti sanaa ”viagra” ei saa käyttää missään yhteydessä, edes ironisessa. Kuva Schopenhauerista alla:

Robotit, eläimet, hoiva ja seksi: kirjoitus käsitteli ihmisen tarvetta läheisyyteen ja hoivaan ja sitä kuinka esimerkiksi vanhainkodeissa hoitajat korvataan roboteilla, mikä on minusta pikemminkin surullista kuin seksikästä, mutta ilmeisesti sanat ”eläimet” ja ”seksi” samassa otsikossa olivat botille liikaa.

Kirosanoja eri kielissä, eli kuinka olla vulgaari ympäri Itämerta käsittelee itämerensuomalaisten kielten kirosanojen etymologiaa. Sanojen korvaaminen asteriskeilla vesittäisi sen idean.

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti): arvio otsikon kirjasta ja Raamatun kannasta homoseksuaalisuuteen.

Orwell: P. G. Wodehousen puolustuk-seksi: suomen kielessä seksiä on kaikkialla, myös silloin kun WordPress tavuttaa liian pitkät otsikot.

Kirjoitin myös mm. inceleistä (oliko Schopenhauer incel?) ja Myrkky-lehdestä, mutta en tiedä tunnistaako botti näitä aiheita ”seksuaalisiksi”.

Julistankin lopuksi lukijakilpailun: äänestä alla tämän blogin seksikkäin kirjoitus. En lupaa palkintoja äänestäneiden kesken, ellen keksi jotain vitsikästä ja joka on helppo lahjoittaa. Voit myös äänestää kuka mieskolmikosta on kuumin: Žižek, Schopenhauer vai allekirjoittanut.

Trump, Putin, Sauron, Saruman, jne

Aikaisemmassa postauksessa vertasin Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministereiden Rubion ja Lavrovin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin tapaamiseen vuonna 1939. Vertausta ei ollut sinänsä vaikea keksiä ja mm. YLEn jutussa pohditaan, voiko Trumpia ja Putinia verrata Hitleriin ja Staliniin. Toki tällaisia heittoja on helppo tehdä, kukapa ei olisi Hitler paikallisen kuppilan portsarista lähtien, mutta jotain samaa ajassamme silti on. YLEn jutussa muistetaan myös vuoden 1938 Münchenissä tehtyä sopimusta, jossa Hitlerille annettiin myönnytyksiä ja luovutettiin Tšekkoslovakian sudeettialueet rauhan ylläpitämiseksi sekä Jaltan konferessista vuodelta 1945, jossa Itä-Eurooppa annettiin Stalinille. Kuvio on sama: diktaattoreilla on häikäilemättömyytensä vuoksi enemmän pelivaraa kuin demokratioilla, jotka pyrkivät ylläpitämään rauhan.

Nyt Putin ja Trump vaikuttavat löytäneen toisensa. Uutisia voisi linkittää useampiakin, mutta olemme kaikki ne jo lukeneet.

Trumpin kannatajat ovat ainakin viime viikon aikana noudattaneet populaaripsykologista viiden kohdan mallia, jossa ollaan tällä hetkellä kohdassa torjuminen: mitään tällaista Trump ei ole sanonut mitä YLE väittää. Odotan että kevään mittaan siirrytään viimeiseen vaiheeseen hyväksyntä, jossa Suomen maga ja alt right -väki on siirtynyt avoimesti Putinin ihailijaksi ja alkaa toistella Trumpin tavoin miten Ukraina hyökkäsi Venäjälle.

*
Tietenkään tässä ei ole historiallisesti mitään uutta ja vaivatta voi keksiä lukuisia muitakin historian käännekohtia, joissa suurvallat ovat neuvotelleet etupiireistään ja maailman jakamisesta pienten valtioiden päiden yli. Ei niin kaukaa historiasta voi nostaa vaikkapa Tilsitin sopimuksen 1807, jossa Venäjän ja ”lännen” diktaattorit jälleen jakoivat Itä-Euroopan ja Napoleon luovutti Suomen Venäjälle ja josta seurasi pian suomen sota. Toinen vaihtoehto voisi olla Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan kohtaaminen Turussa vuonna 1812, josta meillä on olemassa patsaskin. Kun suurvallat (tai Ruotsin kohdalla entiset suurvallat) pääsivät sopuun ja liittoutumat kääntyivät ympäri (Oceania had always been at war with Eastasia) Suomen kohtalo oli jäädä osaksi Venäjää.

Mikähän Trumpin kanta asiaan on? Tai olisi, jos hän tietäisi Suomen olemassaolosta. Mitä hän olisi sanonut vuonna 1939? Ei olisi kannattanut mennä Mainilaan ammuskelemaan?

*

Fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien ei tarkoittanut Taru Sormusten herrasta -romaanitrilogiaansa historialliseksi allegoriaksi ja käsittääkseni inhosi kaikkia poliittisia ja historiallisia tulkintoja teoksestaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi oman aikansa ja kirjoittajansa elämänkokemuksien tuote tai etteikö yleisö tiettynä aikana lukisi sitä maailmanpoliittisia tapahtumia vasten. Tarinan tausta kuitenkin on, että vasta on päättynyt suursota, jossa Sauronin idässä sijaitseva pahuuden valtakunta on murskattu, mutta ei kuitenkaan lopullisesti tuhottu ja jossa salassa varustaudutaan uuteen suursotaan, joka alkaa kun toistensa verivihollisiksi luullut Sauron ja Saruman liittoutuvat hyviksiä vastaan. Sodan lopulta ratkaisee ihmease, joka on kuitenkin liian tuhoisa koskaan käytettäväksi. Jos tämä ei ole toisen maailmansodan historiaa, niin mikä sitten?

Mutta koska se on lopulta sitä samaa, mitä historiaa jatkuvasti toistaa, sama tarina on toiminut materiaalina lukuisille meemeille (joskaan en ole suuri meemien fani, etenkään LOTR-meemien). Hyökkääjiä on jo toistuvasti verrattu örkkeihin ja Venäjää Mordoriin. Elon Muskia on verrattu mm. Gríma Käärmeenkieleen (alk. Gríma Wormtongue), joka kuiskuttelee Sarumanin valheita kuninkaan korvaan, mutta vertaus ei mielestäni toimi, koska jos kuningas on Trump, niin eikö silloin Trump olisi pohjimmiltaan hyvä kuningas Theoden, mutta vain Käärmeenkielen pahan lumouksen vallassa?

Ja nyt kun Trump ja Putin ovat löytäneet toisensa kuin Saruman ja Sauron ikään, saa siitäkin meemejä. Paitsi että Trumpia ei voisi koskaan näytellä karsimaattinen Christopher Lee.

Molotov, Ribbentrop, Hitler, Stalin, Putin, Trump, Orwell, Lavrov, Rubin jne

Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto solmivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen, jota kutsutaan maiden ulkoministerien mukaan Molotov–Ribbentrop-sopimukseksi. Siinä kaksi diktatuuria jakoi Itä-Euroopan etupiireihinsä. Sopimus mahdollisti natsi-Saksan hyökkäyksen ensin Puolaan viikko sopimuksen solmimisen jälkeen ja pian muihin pienempiin naapurimaihinsa ja pian länteen joutumatta sotaan Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto miehitti vuorostaan Baltian, Puolan itäosat ja hyökkäsi Suomeen. Läntisessä historiankirjoituksessa hyökkäys Puolaan aloitti toisen maailmansodan, Neuvostoliitossa toinen maailmansota, eli ”suuri isänmaallinen sota” lasketaan alkaneeksi vuodesta 1941.

Virallinen venäläinen historiankirjoitus ei kiellä sopimuksen eikä sen etupiirijaon sisältävän salaisen lisäpöytäkirjan olemassaoloa, vaikka Neuvostoliitto tunnustikin asian vasta Gorbatšovin kaudella vuonna 1989. Käsittääkseni asiasta ei kuitenkaan kauheasti huudella vieläkään ja Neuvosto-aatteen (ja venäläisen imperialismin) ihailijoille on vaikea pala selitettäväksi, miten Neuvostoliitto oli yhteistyössä natsi-Saksan kanssa, vaikka näiden piti olla toistensa verivihollisia. Yleisin selitys lienee, että Stalin suuressa viisaudessaan pelasi aikaa valmistaessaan Neuvostoliittoa suursotaan. Väitteen kanssa ristiriidassa on se, että Neuvostoliitto oli vuonna 1941 täysin valmistautumaton Saksan aloittaessa hyökkäyksen Neuvostoliittoon ja ilmeisesti Stalin vielä hyökkäystä edeltävänä päivänä kieltäytyi uskomasta tiedusteluraportteihin, joiden mukaan Hitler valmisteli hyökkäystä.

Tosiasia kuitenkin on, että Stalin mahdollisti Hitlerin hyökkäyksen länteen ja Hitlerin tuki Stalinille mm. Suomen talvisodan. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen hengessä solmittiin myös useita taloudellisia sopimuksia ja Neuvostoliitto jopa luovutti juutalaisia Saksaan tuhottavaksi. Hetken aikaa kaksi diktatuuria olivat parhaat kaverit.

George Orwellia lainataan nykyään kyllästymiseen asti. Kun kolumnisti tarvitsee vertailukohdan totalitarismille ja haluaa osoittaa lukeneisuuttaan — oli sitten lukenut Orwellia tai ei — lainaa hän 1984-romaania. Sosiaalisessa mediassa Orwellin nimeen vannovat ironisesti eniten ne, jotka levittävät harhaisimpia salaliittoteorioita.

Romaanissa 1984 on kuitenkin kohta, joka liittyy päivän aiheeseen. Romaanin kuvitteelliset suurvallat Oceania, Eurasia ja Eastasia ovat jatkuvasti keskenään joko liitossa tai sodassa. Kirjan alussa päähenkilön kotimaa Oceania on sodassa Eurasian ja liitossa Eustasian kanssa. Tämä kuitenkin muuttuu yhdessä hetkessä päinvastaiseksi: nyt Oceania on liitossa Eurasian ja sodassa Eustasian kanssa. Demagogit julistavat: ”Oceania was at war with Eastasia: Oceania had always been at war with Eastasia” ja kansa hurraa mukana.

Orwell tätä kirjoittaessaan saattoi mahdollisesti ajatella Molotov–Ribbentrop -sopimusta: Neuvostoliiton ja Stalinin suunnitelma oli pelastaa maailma fasismilta, oli aina ollut.

Todennäköistä on myös, että Orwelliin olivat vaikuttaneet hänen henkilökohtaiset kokemuksensa Espanjan sisällissodassa, kun Stalinin tukemat kommunistit kääntyivät muita anti-fasisteja vastaan. Liittolaisista oli tullut vihollisia: ”trotskilaisia” ja tasavaltaisista ”fasisteja” kyynisessä suurvaltapolitiikassa.

Nämä ovat kaikki esimerkkejä kaksoisajattelusta: anarkistit taistelevat fasisteja vastaan, mutta ovat myös itse fasisteja, Neuvostoliitto yhtä aikaa oli ja ei ollut liitossa natsi-Saksan kanssa ja kapitalistisen lännen kanssa, Oceania yhtä aikaa oli juuri julistanut sodan Euraasialle että aina ollut sodassa sen kanssa.

*

Elämme jännittäviä aikoja, jolloin asiat ja asetelmat muuttuvat nopeasti ja koherentteja kantoja on vaikea muodostaa tai ainakaan keksiä rationaalisia perusteita sille, miksi uskoo asioiden juuri nyt olevan juuri näin.

Venäjään on helppo projisoida monenlaisia tunteita ja aatteita, koska sen läheisyydestä huolimatta tunnemme sen melko huonosti ja minkä tunnemme, verhoamme silti itämaiseen mystiikkaan ja slaavilaiseen sieluun. Tämä pätee niin suomalaisiin kuin kaikkiin muihinkin ”lännessä”. Oli hallintomuoto sitten kaanikunta, tsaarinvalta, neuvostovalta tai putinismi, asiat eivät ole perustavalla tavalla muuttuneet. Ihailijat ovat etsineet sieltä isä-tsaaria, työläisten paratiisia, kristikunnan pelastajaa tai ihan vain bisnesmahdollisuuksia, vodkaa ja prostituoituja.

Amerikasta tiedämme liikaakin. Se on meille tuttu tv-sarjoista ja elokuvista. Odotamme Amerikan pelastavan maailman sotilasvoimallaan (vaikka tuomitsemmekin sen silloin, kun se hyökkää muihin maihin) ja mielikuvissamme Amerikka on aina hyvisten ja sankareiden puolella.

Pitkään taipumuksenamme oli antaa Venäjälle anteeksi sen pienet ihmisoikeusrikkomukset (vaikka vuodesta 2022 eteenpäin asenteet muuttuivat) ja muut puutteet. Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkopolitiikasta on aina haluttu löytää moraalittomuutta. Kenties haluamme sankarimme taistelevan puhtain asein puhtaan aatteen puolesta. Ristiriita – ellei jopa kaksoisajattelu — on tietenkin siinä, että tällä ajatuksella tunnustamme ”lännen” olemuksellisesti ”itää” moraalisemmaksi. Esimerkkejä tästä ajattelusta voisi hakea enemmänkin.

Suomessa on suomettumisesta huolimatta aina suhtauduttu Venäjään varauksella — kommunisteistakin 70-luvulla vain vähemmistö suuntautui naiivisti kohti Neuvostoliittoa: ryhmän nimi oli kirjaimellisesti vähemmistökommunistit. 90-luvun jälkeen elettiin siinä toivossa ja uskossa, että uusi Venäjä olisi vapaampi ja demokraattisempi ja kehitystä haluttiin tukea; jälleen naiivisti. Itänaapurissa ramppasivat kaikenlaiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleirivakoojat. Jälkiviisaasti muistetaan aina poliittisten vastustajien idänmatkat.

Euroopassa monet populisti- ja oikeistopuolueet ovat löytäneet Putinin Venäjästä ihanteensa: Unkarin Fidesz, Viron Ekre, Saksan AfD ja mitä näitä on. Siellä on sentään maa, jossa feministit ja luonnonsuojelijat eivät riehu ja homot laitetaan kaappeihinsa ja kristinusko ja perhearvot ovat kunniassa. Ainakin jos itää tulkitaan niin kuin on tavattu tulkita.

Jos Suomessa suhtauduttiin naiivisti Venäjään vielä Krimin miehityksen jälkeen 2014, viimeistään hyökkäys Ukrainaan 2022 muutti suhtautumisen kielteiseksi suomalaisille tyypillisellä konsensuksella. Pakotteita kannattavat lähes kaikki, entiset pasifistit haluavat varustautua sotaan. Natoa kannattaa jo Li Anderssonkin.

Oikeistotrollit syyttävät vasemmistoa putinisteiksi, koska Neuvostoliitto. Kaikki tuntevat tarvetta todistella: olemme aina olleet Euraasiaa vastaan ja liitossa Oceanian kanssa.

*

Nyt sitten Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministerit ovat tavanneet Saudi-Arabian Riadissa. Rubio-Lavrov -sopimusta ei ole tietojen mukaan vielä syntynyt, mutta nähtäväksi jää millaisesta etupiirijaosta vielä tullaan neuvottelemaan. Kuka saa Grönlannin, Panaman ja Gazan? Kuka Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan?

Samaan aikaan presidentti Donald Trump julistaa Ukrainan aloittaneen sodan ja nimittää Zelenskyiä diktaattoriksi. Diplomaattisuhteita ollaan palauttamassa Yhdysvaltojen ja Venäjän välille. Trump uhkaa vetää Yhdysvaltojen sotilaat Euroopasta. Trumpin ja Putinin tapaamista odotetaan.

Kun Trump ja Putin lähentyvät, voi joillekin tulla tarve kaksoisajatteluun. Kenen puolella me oikeastaan aina olemme olleet?

Mars Marsiin, vai kannattaako?

Puheet Mars-planeetan valloituksesta saivat uutta tuulta Yhdysvaltain presidentin uhotessa virkaanastujaispuheessaan, että tähtilippu tullaan vielä näkemään punaisen planeetan kamaralla. Presidentti Trumpin bestis Elon Musk ja hänen SpaceX-yrityksensä ovat julistaneet toteuttavansa miehitetyn Mars-lennon jo tällä vuosikymmenellä.

Olin eilen kuuntelemassa dosentti Kirsi Lehdon yleisöluentoa astrobiologiasta. Luennossa sinänsä oli aika vähän uutta, jos oli kuunnellut jo YLEn podcastit aiheesta ja muutenkin pitänyt biologian tunnilla korvansa auki, mutta olihan se innoittava tilaisuus, ja sen vuoksi aluksi ajattelin blogata joko kreationismista tai elämän mahdollisuuksista muilla planeetoilla, mutta ajankohtaisiin uutisiin liittyen ajattelin linkata tähän Lehdon artikkelin, joka käsittelee Mars-planeetan kolonialisointia (Puumala Mikko M., Sivula Oskari, Lehto Kirsi: Moving to Mars: The Feasibility and Desirability of Mars Settlements. Space Policy. 2023.). Artikkeli on melko kansantajuinen, mutta samasta aiheesta on vielä lyhyempi versio Scientific American -lehdessä.

Kiinnostuneile on myös dramatisoitu dokumenttisarja Mars, joka perustuu Stephen Petranekin kirjaan How We’ll Live on Mars. Sarja oli alunperin Netflixissä, mutta taitaa olla poistunut valikoimasta.

Aluksi Marsin valloittamisella tarkoitetaan ensimmäisen miehitetyn tutkimusmatkan tekemistä, mutta jopa Marsin asuttamisesta on puhuttu. Teknologia Marsiin lentämiseen on periaatteessa jo olemassa, mutta pysyvän tukikohdan perustaminen onkin jo toinen juttu. Hintalapuksi Mars-lennolle vuoteen 2030 mennessä artikkeli arvioi noin 30 miljardia dollaria. Siirtokunnan budjettia ei taida olla edes järkevää arvioida.

Mars on harvinaisen epämiellyttävä paikka: kivinen, kylmä, hapeton, eloton ja elämälle vihamielinen. Marsin ilmakehä on suurimmaksi osaksi hiilidioksidia ja happea on vain n. 0,13% ja ilmanpaine on hyvin alhainen. Ilmakehän puuttuessa UV-säteily Marsissa on n. 1000-kertainen Maahan verrattuna ja koska Marsin magneettikenttä ei suojaa avaruussäteilyltä kuten Maassa, on sekin 240-300 mSv/vuodessa, eli n. 10-kertainen maahan verrattuna. Pinta on karua kiveä, joka ei sovellu maanviljelyyn. Marsissa on vettä, mutta vain vähäisiä määriä Maahan verrattuna ja se kaikki on jäässä, eikä sen sen puhtaudesta ole tietoa. Marsin keskilämpötila on -55 celsiusastetta, mutta alhaisen ilmanpaineen vuoksi jää ei sula plus-asteidenkaan aikana.

Mars on myös aivan helvetin tylsä paikka, kertoivat scifi-elokuvat mitä tahansa. Siellä ei ole kertakaikkiaan mitään muuta kuin kiveä.

Onkin huvittavaa kuulla suunnitelmista, joissa visioidaan kuinka tieteellisten läpimurtojen avulla ensimmäinen ihmisyhteisö voisi elää Marsissa. Se tarkoittaisi, että kaikki kierrätetään tarkkaan, eikä vettä, ilmaa, ravintoa tai muuta resursseja tuhlata. Miksi emme aloittaisi toimimaan näin jo tällä omalla planeetallamme? Visioissa ekokatastrofin jälkeen voisimme muuttaa Marsin maankaltaiseksi ja muuttaa sinne. Jos me emme tule toimeen tällä planeetalla, joka on ihanteellinen ihmisen asutettavaksi, miten pärjäisimme Marsin kaltaisella planeetalla?

Tietenkään ei pidä aliarvioida ihmisen kykyä asketismiin tilanteen vaatiessa. Siperia opettaa. Paitsi että Siperia on miljoona kertaa elämälle otollisempi paikka kuin Mars.

Syitä mennä Marsiin artikkeli listaa viisi: tieteellinen tutkimus, edellä mainittu ihmiskunnan pelastautuminen toiselle planeetalle, taloudelliset syyt, ihmiskunnalle annettava innoitus ja puhdas seikkailunhalu.

Tieteellinen tutkimus on aina kannatettavaa, mutta saavutetaanko miehitetyllä lennolla mitään, mitä miehittämättömillä luotaimilla ja laskeutujilla (esim. Curiosity) ei saavutettaisi paremmin? Kirjoittajat myös muistuttavat, että ihmisen läsnäolo voi myös kontaminoida Marsin ja siten haitata esim. elämän jälkien etsimistä. Itse mietin myös, eikö ensin pitäisi kokeilla tuoda miehittämätön lento takaisin Marsista, mitä ei ole vielä tehty.

Artikkelin kirjoittajat epäilevät, että Marsin taloudelliset hyödyt jakautuisivat epätasaisesti. Olen samaa mieltä siitä, mutta epäilen myös olisiko vieraiden planeettojen kolonisaatiolla mahdollista tehdä rahaa. Marsissa ei oikein ole mitään luonnonvaroja; sen malmi- ja mineraalivarantoja ei kannata sieltä asti lähteä maapallolle rahtaamaan. Pikemminkin täältä jouduttaisiin muodostamaan tavaralinja sinne, koska siirtokuntaa ei saataisi omavaraiseksi vielä pitkään aikaan ja jokainen tavaralähetys maksaisi miljardeja. Avaruusturismistakaan tuskin olisi kovin suurta tulonlähdettä, koska Mars tosiaan on äärimmäisen tylsä paikka. Monien mielikuvissa avaruuden valloitus vertautuu eurooppalaisten levittäytymiseen muille mantereille. Silloinkin merimatkat saattoivat kestää kuukausia purjelaivojen ahtaissa ja karuissa oloissa. Määränpäässä odotti kuitenkin viljavaa maata ja luonnonvaroja, joita riistää alkuperäisasukkailta. Marsissa ei odota yhtään mitään.

Oma mukavuudenhaluinen aikamme ei synnytä pyramideja tai katedraaleja. Kuulennostakin on reilut viisi vuosikymmentä, eikä avaruusmatkailun saralla ole enää pitkään aikaan otettu sellaisia harppauksia, jotka olisivat jääneet historiaan. Aina kun suurista projekteista puhutaan, mainitaan että rahalle olisi muitakin käyttökohtaita ja että Yhdysvaltojen pitäisi laittaa esimerkiksi terveydenhuoltonsa ensin kuntoon. Silti Miehitetty lento Marsiin olisi varmasti vuosisatamme merkittävin saavutus ja toki itsekin odotan sitä innokkaana.

Sen sijaan kaikki puheet Marsin asuttamisesta ovat utopiaa. Joku aina voi väittää vastaan, että Marsia ei asuteta ehkä aivan lähivuosina, mutta jonain päivänä kumminkin, koska kehitys on sellainen ja vääjäämätön. Täytyy muistaa kuitenkin, että kun Euroopasta lähdettiin valloittamaan Uutta maailmaa, lähdettiin etsimään parempia oloja. Marsissa ja muualla avaruudessa taas ei ole yhtään mitään.

Alistava elättäjä

HS:n jutussa Kotia varten kerrotaan naisista, jotka haluavat jättäytyä miestensä elätettäviksi. Ingressi kertoo, että ”Irja Korhosen puoliso hallinnoi pariskunnan koko omaisuutta. Pauliina Pakarinen etsii elättäjämiestä ulkomailta. Kaksi nuorta suomalaisnaista kertoo, miksi he haluavat kotivaimoiksi.” (Oona Laine 22.1.2025)

Itse juttua en lukenut, kun lopetin HS:n tilauksen, mutta tuskinpa maksumuurin takana on mitään, mitä otsikosta ei voisi päätellä. Tai ainakin huomio kiinnittyy otsikossa mainittuun ”tasa-arvoon”; kenen kannalta se sitten on tasa-arvoista, että toinen käy töissä ja hoitaa laskut ja toinen istuu kotona ja viilailee kynsiään. Toki jos kotona on pieniä lapsia, on niissä hommaa (ja sitä varten on olemassa vanhempainvapaat), mutta nykykodissa kotitaloudenhoito ei ole tiskikoneen tyhjentämistä isompi homma. Ennen sentään siivoaminen ja pyykkääminen tehtiin käsin eikä leipää ja voita saanut lähikaupasta, vaan ensin piti lypsää lehmä ja kirnuta voi ja leipäkin leipoa itse.

Huomattavaa on myös, että naiset ovat olleet työelämässä ns. aina, rikkaimpia porvarisnaisia lukuun ottamatta, myös ”vanhaan hyvään perinteiseen aikaan”. Silloin vain kotityöt olivat palkkatyön lisäksi naisten vastuulla. Alkuperäinen ”naisen paikka on kotona” hokema olikin tasa-arvoinen siinä mielessä, että naiset vapautuisivat ainakin palkkatyöstä, jos eivät kotitöistä. Kotityöt kumminkin piti jonkun hoitaa ja lapsista pitää huolta, siis niistä lapsista, jotka eivät olleet nekin tehtaalla töissä. Oppivelvollisuus ja päivähoito-oikeus ovat melko moderneja ilmiöitä.

Tämäkin trendi on kotoisin tietenkin Yhdysvalloista. Siellä tradwife-trendi on noussut pintaan yleisen konservatismin aallonharjalla. Siellä tradwife-trendi on suurta kaupallista toimintaa — koska mikään ei ole yhtä ”trad” kuin sosiaalisen median lifestyle influensserius ja kaupallinen yhteistyö.

Ja jos nuoret naiset etsivät elättäjää, niin ainakin Yle löysi juttuunsa nuoria miehiä, jotka toivovat vaimonsa jäävän töihin. Videolla haastateltu 14-vuotias Kuutti toivoo elättävänsä perheensä ja että hänen tulevaisuuden vaimonsa jäisi kotiin. Toivottavasti vain ei pääse näitä nuoria herrasmiehiä yllättämään, millaisia palkkoja varsinkin duunareille maksetaan ja kuinka korkean elintason niillä voi kahdelle ihmiselle tarjota. Paitsi tietysti, jos sijoittaa Andrew Taten kryptovaluuttoihin.

Ajan funktiona naiset ottavat tässä systeemissä riskin: raha tulee rahan luo, mutta kauneus on katoavaista. Miehen osakkeet nousevat ajan mittaan, naisen laskevat. Siksi miehellä on mahdollisuus säännöllisin väliajoin vaihtaa nuorempaan. Pinnallisesti sanottu, mutta sitä ei oikein voi välttää, kun puhutaan naimisiin menosta rahan vuoksi. Naisten ja miesten lisääntymisstrategiat kuitenkin ovat päinvastaisia: mies kylvää siementään laajalla skaalalla, nainen on valikoivampi, koska lisääntymisen kustannukset jakaantuvat epätasaisesti.

Perinteisesti avioliitto, josta vain kuolema erottaa, on suojannut naisia. Toki avioliitossa on ollut aina myös naisia sortavia rakenteita, kuten että mies on juridisesti perheen pää tai että mies voi ottaa useampia vaimoja, kulttuurista riippuen, mutta yleisesti ottaen avioliitto on myös suojannut lapsia ja naisia siltä, että ensisijainen elättäjä on hylännyt perheensä.

Tässäkin suhteessa se, minkä yleisesti ajatellaan olevan epätasa-arvoa naisten tappioksi, ei ole niin yksinkertainen asia.

Suomessa elatusvelvollisuus koskee vain lapsia (ja johtaa jatkuvasti oikeudenkäynteihin ja erimielisyyksiin), mutta rapakon takana elättävä osapuoli — eli tässä tapauksessa mies– voi joutua eron jälkeen elättämään myös puolisonsa. Suomessa avioeron saa suhteellisen helposti ja vaikka eron jälkeen omaisuus laitettaisiinkin puoliksi, ei siitä velkaisesta asunnosta varmaankaan suuria liikene jaettavaksi.

Unelma paluusta ”vanhoihin hyviin aikoihin”, jolloin ”miehet olivat miehiä ja naiset naisia” vetoaa varmasti heihin, jotka ovat pettyneet liberalismiin, joka ei lunastanutkaan lupauksiaan tehdä kaikkia ja kaikkialla onnellisiksi. Ironiahan on siinä, että tällaiset unelmat ovat vahvasti oman aikamme tuotos ja kytköksissä samaan kaupalliseen, pinnalliseen, moderniin ja indentiteettipoliittiseen kulttuuriin kuin kaikki muukin. Elämä Tiktokin ulkopuolella voi tuottaa pettymyksen.

LISÄYS 29.1.

Jamie Vesterinen kirjoittaa YLEn kolumnissaan samasta aiheesta ja etenkin lakipuolesta.

Helvetin enkeleiden Tupperware-kutsut

Helsingin Sanomat uutisoi: ”Hobby Hall myi mattoja, joissa oli Helvetin enkelien logo”. Ollaan taas parodiahorisontin takana, kaukana matkalla kohti absurdia. Tällaisen uutisen kirjoittaminen auki tuntuu oudolta: ainakaan minun realiteetintajuni ei pysy ihan kärryillä. Vai olenko ainoa, jonka mielestä tällaiset jutut ovat todella outoja, jopa sillä tavalla, että sen selittäminen millä tavalla se on outoa, on jo banaalia.

No, joka tapauksesssa.

Ensinnäkin, minulle Hobby Hallin brändi on vähän halpis, mutta kuitenkin kunniallisen alemman keskiluokan brändi siinä missä joku Tupperware. Miksi joku haluaa ostaa sieltä Helvetin enkeleiden logolla varustettuja tuotteita? Vaikka Helvetin enkelit kieltää olevansa rikollisjärjestö — mikä jutussa mainitaan — perustuu Helvetin enkeleiden brändi juuri siihen, että sitä kuitenkin pidetään rikollisjärjestönä. Mitä onkaan surplus enjoyment suomeksi?

Toisekseen, Helvetin enkelit korostavat elävänsä yhteiskunnan ulkopuolella, eli kuuluvat ns. ”prosenttijengeihin” (vaikka kieltävätkin olevansa rikollisjärjestö). Jutun mukaan Helvetin enkelit haastaa herkästi oikeuteen logonsa väärinkäytöstä. Yhteiskunnan ulkopuolella elävä järjestö, joka suojelee logonsa tavaramerkkioikeutta lakimiesarmeijalla? Nyt tuntuu jo siltä, että selitän huonoa puujalkavitsiä.

Saatana saapuu Hämeenlinnaan

Kuluneiden viikkojen kohuaihe on tällä kertaa tapaus, jossa uskonnoton koululainen oli saanut 1500 euron hyvityksen sen vuoksi, että hänet oli pakotettu herätyskristilliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan Uudellamaalla on koululaisten barokkikonsertti peruttu ilmeisesti hätäratkaisuna kohuun. Asiasta on saatu aikaan klikkiotsikoita, mielensä pahoittamista ja mielensä pahoittamista siitä, että joku on pahoittanut mielensä ja Päivi Räsäseltä kommentti, että jos lapsia ei voi pakottaa uskonnollisiin tilaisuuksiin, voi syntyä pelon ilmapiiri.

Positiivista on jälleen se, kuinka kohu on saanut X:n päivystävät persut huolestumaan barokkimusiikin tilasta Suomessa.

*
Itsehän olen kotoisin Keski-Suomesta, vahvasti herätyskristilliseltä alueelta ja koulussa olin ”uskonnoton” ja kävin elämänkatsomustiedon tunneilla kolmannesta luokasta eteenpäin. Koska meitä oli ala-asteella minimimäärä oppilaita, elämänkatsomustietoa järjestettiin. Osallistujia oli minun lisäksi veljeni ja (ei-biologiset) veli- ja siskopuoleni ja välillä taisi olla joku muukin. Elämänkatsomustieto oli lapselle pitkä sana, joka lyhennettiin ET:ksi. Minua ei kiusattu asian takia, mutta jotain kuittailua ET:stä ilmeni. Taisin olla muutenkin vähän ekstraterrestiaali.

Keskimääräinen alakoululainen räkänokka ei ole kovin kiinnostunut uskontotuntien sisällöstä noin muutenkaan. Uskonnonopettajamme Elina oli herkkähermoinen vanhapiika, jonka käsitys lapsista oli 50-luvun uskonnonkirjasta, jossa tytöillä on rusetit leteissä ja pojilla polvihousut ja kaikki puhuvat teititellen kirjakieltä kuin vanhoissa suomifilmeissä. Uskontotuntien keskeinen, toistuva ohjelmanumero olikin tavoite saada Elina itkemään. Mukana eivät ilmeisesti olleet vain luokan pahikset, vaan koko 30-päinen villilauma.

Itse olin uskonnontuntien aikaan käytävällä. Siinä ei yleensä kauaa mennytkään, kun Elina poistui luokasta itken ja haki koulun rehtorin Keijon, joka oli myös luokanvalvojamme, tuomaan järjestystä. En tiedä mistä kyseisen nimen nykyiset konnotaatiot ovat peräisin, mutta minulla olisi hyvä ehdotus.

Muutamia kertoja uskontotuntien tilannetta käsiteltiin myös yhteisillä tunneilla. Erään keskusteluhetken aihe olivat oppilaiden tekemät rienaavat piirustukset. Ne olivat todella perverssiä kamaa: saatananpalvontaa ja ristejä väärin päin, verta ja väkivaltaa. Juuri sellaista materiaalia, jota kauhuelokuvien alkupuolella huolestunut opettaja näyttää äidille:

”Olen hyvin huolissani mrs. Thorn, katsokaa näitä piirustuksia, niin ahdistuneita!”
”Ohh, voi Damien! Miksi olet piirtänyt jotain näin kauheaa!”.

Jopa luokan kiltit tytöt olivat piirtäneet kuvan, jossa luki ”Jeesus paranna meidän sormet!” Keijon mielestä tämä oli rienausta, koska Jeesus paransi vakavia sairauksia ja herätti hengistä kuolleita, eikä ”parantanut sormia”.

Jossain kuvassa Saatana kidutti Jeesusta. Jossain oli kuvateksti ”me rakastetaan Saatanaa”.

Ehkä opettaja vakavasti kuvitteli, että lapsiin oli mennyt demoni.

*

Korvaavaa toimintaa uskonnollisille tilaisuuksille järjestettiin, jos jaksettiin. Ylipäätään sen erottaminen oli vaikeaa, koska koko koulun opetusohjelman tarkoitus oli kristillis-isänmaallinen kasvatus, mitä voi olla nykyään 30 vuotta myöhemmin vaikea muistaa, kun kiistellään jostain Suvivirrestä kevätjuhlassa. Joka aamu oli uskonnollinen päivänavaus, kirkossa jumalanpalveluksessa käytiin pari kertaa kuussa, musiikintunnilla laulettiin virsiä polkuharmoonin säestyksellä, joulujuhla oli läpeensä uskonnollinen. Siinä ei aina muistettu ottaa huomioon sitä yhtä uskonnotonta, varsinkin kun koulun olisi pitänyt erikseen järjestää valvoja esim. sille ajalle, kun koko muu luokka menee kirkkoon.

Mutta minä sentään olen ainoa, joka on täyttänyt lupauksensa kertoa, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa.

*

Yläasteella siirryin takaisin uskontotunneille, koska ne eivät olleet enää tunnustuksellisia. Tosin niitä piti edelleen opettaja, joka oli entinen pappi. Roisien puheidensa takia Harryä sanottiin Dirty Harryksi. Sitä, miten alatyyliset jutut yläasteikäisille sopivat kristilliseen moraaliin, en ei-kristittynä osaa kommentoida.

Harry on myös aktiivinen tweettaaja.

Olin kuitenkin aidosti kiinnostunut uskonnosta ja jossain vaiheessa yritin tulla uskoonkin, tosin aivan toista kautta kuin koulun uskonnontuntien. Ehkä siinä oli jotain sellaista erilaisuudentavoittelua kuin tuomasenbuskeilla tänä päivänä. Yläasteen röökiringissä asia ei saanut vastakaikua, enkä koskaan tuntenut mitään syvää uskoa, joten asia jäi (ehkä sellaista ei olemassakaan). Nykyään olen enimmäkseen ateisti.

Lukiossa uskonnonnumeroni olivat kaikki kymppejä. Ei huonosti ateistilta.

Opettajani silloin oli Olavi, joka oli kotoisin Juankoskelta. Hänellä oli Juice Leskisen supliikki ja ehkä vähän ulkonäköäkin. Sen lisäksi habitukseen kuuluivat risuparta, pullonpohjalinssit ja kulahtanut Pori Jazz -paita. Hän opetti myös psykologiaa, josta sain myös rivin kymppejä. Hän oli opettanut pitkään yliopistolla, hänellä oli laaja yleissivistys ja hänen opetustyylinsä oli akateeminen, mutta rento ja hän osasi tehdä asioista mielenkiintoisia. Luulen, että Olavi oli vahva vaikuttaja sille, että lähdin yliopistoon opiskelemaan humanistista humpuukia.

*

Asiasta on taas tietysti keskusteltu. Asiasta ovat pöyristyneet ne kristityt, jotka eivät näe mitään pahaa siinä, että lapset pakotetaan tunnustukselliseen uskonnonopetukseen (niin kauan kuin uskonto on puhujan oma). Sittenhän voi aikuisena tehdä vapaan valintansa joutuuko kadotukseen. Itse asiassa uskovaiset itse ovat tässä nyt niitä syrjittyjä.

Sitten on se ”järjen ääni”: mitään ei saa enää tehdä, kaikki kielletään, viedään leikkeleet leivältä ja Händel lapsilta. Ei niihin juttuihin minunkaan aikana uskottu, mutta uskonnontunnit kärsittiin läpi niin kuin kuului. Mitä nyt vähän opettajalle haistateltiin.

Mutta suurin niistä on tietenkin suomalainen kateus: miten joku alakoululainen on saanut 1500 euroa? Mistä hyvästä?

Eliitin englanti, duunarien suomi

Janne Saarikivi kirjoittaa taas kolumnissaan hänelle tutusta aiheesta: suomen kielestä ja englannin ylivallasta ja on saanut aiheesta keskustelua aikaan.

Itse olin monta vuotta suomen kielen kouluttajana ja olen havainnut saman kuin Saarikivi: korkeakouluissa lienee tälläkin hetkellä kansainvälisille opiskelijoille tyypillisesti se kaksi suomen kurssia, joilla pääsee hädin tuskin alkuun. Koska akateeminen ympäristö on vahvasti englanninkielinen, motivaatiota suomen oppimiseen ei ole. Sen sijaan Saarikiven mainitsemilla duunareilla voi olla parempi kielitaito. Tämä voisi toisaalta selittyä sillä, että palvelualalla suomea on pakko osata ainakin se ”syö täällä, ottaa mukaan?”, mutta mitä olen lounaspaikalla syrjäkorvalla kuunnellut, niin ulkomaalaiset raksaäijätkin puhuvat suomalaisten kanssa suomea, toisin kuin akateemisessa kontekstissa, jossa kaikki suomenkieliset vaihtavat englantiin, jos paikalla on joku ei-suomenkielinen.

Ehkä kyse on myös oppimisen tavoista: akateemiset ihmiset oppivat kieliä akateemisilla tavoilla: käydään kielikurssit ja ostetaan oppikirjat ja pelätään tehdä virheitä. Menikö se astevaihtelu ja vokaaliharmonia oikein? He jotka oppivat kielen kuuntelemalla ja puhumalla tekevät enemmän virheitä, mutta ainakin pystyvät kommunikoimaan.

Sitten taas väitetään, palvelualoilla on niin kova työvoimapula, että suomen kielen taitosia työtekijöitä ei esim. tarjoilijoiksi tai kassatyöntekijöiksi tahdo saada. Kesällä huomasin, kuinka erään kahvilan kassalla selvästi aasialaisen oloinen nuori nainen yritti vahvasti murtaen mutta urhoollisesti asioida suomeksi. Kassa tosin ei puhunut suomea, vaan halusi puhua englantia. Asiakas taas ei ilmeisesti osannut englantia. Onhan se harmillista, että jos joku näkee vaivaa opiskellakseen niin marginaalisen ja helkkarin vaikean kielen kuin suomi, ei voi kielitaidollaan tilata edes kahvia.

*
Tämän blogipäivityksen jatkoksi soveltunee havainto siitä, miten kaikki äärioikeistolainen, rasistinen ja äärinationalistinen liikehdintä on suureksi osaksi ulkomaalaisilta esikuvilta apinoitua.

Minun nuoruudessani äärioikeisto oli skinejä, ja skinheadit olivat 70-luvulla nuorisoliike Britanniassa. Nimeään myöten englanninkielinen muotisuuntaus, joka ihannoi tiettyjä tuotemerkkejä tarkemmin kuin Voguen lukijat. Suomessa liike oli vahvimmillaan kenties 90-luvulla ja nahkapäiksi niitä kutsuttiin, mutta miksi suomenkielinen nimitys kuulostaa heti haukkumanimeltä tai vähintään juntilta, jos kerran ovat niin isänmaallisia?

Ennen koronaa Suomessakin oli samanhenkinen liike Soldiers of Odin. Nimi tietysti englanniksi, koska englanniksi se kuulostaa niin paljon coolimmalta ja perään joku random ruotsalainen pakanajumaluus. Perinteisestihän tässä viiteryhmässä on vastustettu myös pakkoruotsia ja nähty ruotsalaiset ”homoina”, mutta ehkä viikinkeihin on sen verran etäisyyttä, että ne ovat turvallisia esikuvia.

Ylipäätään kaikki natseilu näin suomalais-ugrilaisesta näkökulmasta on vähän ristiriitaista: natsien pseudorotuteorioiden mukaanhan me olemme liian länteen eksyneitä mongoleja (joille tosin poliittisista syistä natsi-Saksa antoi statuksen ”melkein arjalaisina”).

Vielä typerämpää se on esimerkiksi venäläisten keskuudessa, koska samojen teorioiden perusteella slaavit ovat rodullisesti pohjasakkaa (vaikka ovatkin ”arjalaisia”; sanoinko jo että nämä ovat pseudoteorioita?). Esimerkiksi Venäjän ”natsisminvastaisen” operaation keihäänkärkenä toimiva palkkasoturiorganisaatio Wagner on nimeään myöten avoimen natsimielinen (jotenkin vaikkapa Erik Satie ei toimisi nimenä samalla tavalla) ja sen riveissä taistelee monia natseja. Varmaan hekin ovat jollakin tavalla selittäneet tämän kognitiivisen dissonanssin parhain päin.

Samoin koko kulttuurisota meemeineen on amerikkalaista alkuperää. Vulgaarioikeiston käsissä ei ainakaan suomalainen kirjallisuus kulu. Jos suomen kieltä puolustetaan, niin vain silloin kun hyökätään maahanmuuttajien kielitaitoa vastaan ja silloinkin ”Suomenkieli” kirjoitetaan väärin.

*

Onko sillä sitten pitkällä aikavälillä väliä säilyykö suomen kieli vai korvautuuko se esimerkiksi englannilla? Ehkä ei. Nythän jo nuoriso keskenään puhuu sujuvasti suomea ja englantia sekaisin, mitä heitä kuulee bussissa tai ostoskeskuksissa ja aina tulee joku mikaeljungner tweettaamaan, että Suomenkin pitäisi vaihtaa englanti viralliseksi kieleksi, jotta pystyisimme ilmaisemaan itseämme eurooppalaisesti. Ehkä se on vain turhaa sentimentaalisuutta haikailla sen perään, että pienemmät kielet ja kulttuurit säilyisivät globaalissa ”monikulttuurisuudessa”. Aina voi keksiä hyötynäkökulmia, miksi suomen kielen taito on tärkeä niin suomalaisille kuin ulkomaalaisille, mutta viime kädessä kysymys on siitä arvostaako sellaisia asioita kuin suomen kieli vai ei.

Ehkä tulevaisuudessa yhteiskuntamme jakaantuu heihin, jotka puhuvat huonoa suomea ja heihin, jotka puhuvat huonoa englantia.

Äänikirjat, kirjat ja kirjailijoiden rahat vielä kerran

Juhana Torkki muistuttaa HS:n mielipidepalstalla, että kirjallisuuden ainoa oikea muoto ei ole teksti painetulla sivulla. Esimerkiksi antiikin aikaan — ja pitkään vielä sen jälkeen, oikeastaan vielä 1800-luvulle asti — kirjoja luettiin ääneen. Hän mainitsee Platonin, Senecan ja Plutarkhoksen (joista hän on suomentanut ainakin kahta, suosittelen), jotka kirjoittivat ”korvalle, ei silmälle”. Hänen mielipidekirjoituksensa on vastine Teemu Keskisarjalle, joka kutsui äänikirjoja ”silkaksi ihmispaskaksi”.

Historiallisesti yksin hiljaa lukeminen on varsin uusi asia, joka korvasi yhdessä kuuntelemisen ja voi olla, että yksin kuunteleminen on seuraava kirjallisuuden vastaanottamisen tapa.

Keskisarjan mukaan ”johdot päässä hölkkääminen” ei ole oikeaa lukemista. Ehkä ei, mutta on se toki parempi, että kirjoista on olemassa eri formaatteja eri käyttötarkoituksiin. Olisi utooppista ajatella, että kaikki ihmiset hiljentyisivät joka päivä sen painetun kirjan ääreen (vaikka hyvää se tekisi), koska ihmisillä on rajallinen määrä aikaa. Ja vaikka multitaskaaminen kuulemma tuhoaa ajattelun, luovuuden ja keskittymiskyvyn, on se parempi että ihmiset kuuntelevat kirjoja lenkkeillessään ja siivotessaan, kuin että eivät vastaanottaisi kirjallisuutta ollenkaan. Tai että lopettaisivat liikunnan ja siivoamisen, mikä ei olisi hyvä sekään.

*

Jostain syystä yliopistollakin järjestetään vielä massaluentoja ja kontaktiopetusta, vaikka painetun sanan pitäisi olla ylivertainen tapa välittää tietoa. Eikä siellä luennolla kukaan koskaan mitään kysy.

Samoin itse osallistuin Zoomin kautta järjestettävälle verkkokurssille, jolla alan ammattilainen jakoi tietämystään, ja minä jopa maksoin siitä. Itsekään en kysynyt häneltä mitään. Verkkoluento olisi voinut olla Youtube-video. Tai joidenkin mielestä parhaimmillaan hän olisi voinut lähettää luennosta transkription tulosteena, joka kai olisi ollut ”neurologisesti” ylivertainen vaihtoehto.

Vai olisiko kuitenkin niin, että inhimillinen kontakti ja yhteisöllisyys ovat myös tärkeitä elementtejä? Jotenkin siihen tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa se kokemus, että joku selittää tämän minulle kasvokkain. Ehkä myös lukijan empaattinen ääni voi olla tällainen kokemus. Eri tavat välittää tietoa täydentävät toisiaan.

*

Niclas Sandinin aikaisempi kirjoitus on nyt muokattuna versiona myös HS:n mielipidepalstalla. Hän on muuttanut provokatiivisen alkulauseensa muotoon ”[m]iksi hämärtää jo sovittua kertomusta?” Mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Itselle tulee mieleen, että kirjoittajakoulutusta tarvittaisiin myös muille kirjallisuusalan ihmisille. Vai onko niin, että tekoäly kirjoittaa jo Bookbeatin tiedotteet?

Sisällöltään mielipidekirjoitus on samanlainen kuin aikaisempi tiedote, joten en mene siihen tässä.

Sinänsä en ole Sandinin kanssa täysin eri mieltä. Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet kirja-alalle lisää rahaa.

Itsehän en käytä kirjoihin paljoakaan rahaa, tuskin sitä 150€ vuodessa, josta Sandin kirjoittaa, vaikka minulla on enemmän kirjoja, mitä hyllyihin ja kaappeihin mahtuu.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa. Niistä viisi oli alelaarista, josta sai valita 2€:lla viisi kirjaa (mm. Joni Skiftevikin ja Matti Pulkkisen kirjoja) ja sen lisäksi ostin Arto Mellerin kootut runot 8€:lla. Suomalaisia klassikoita, jotka eivät ole vanhenneet vuosikymmenissä, vaikka hinnasta päätellen eivät enää kelpaakaan kenellekään. Aviador-kustantamon loosin kohdalla kustantaja Vesa Tompuri ei vielä messujen viime minuuteilla meinannut päästää minua lähtemään ostamatta mitään. Hyviä kirjoja, ei siinä mitään (esim. Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura) ja nopeasti olisi se 150€ tullut täyteen.

Ironista sinänsä, että käytin messulippuun 15€ ja itse kirjoihin vain 10€. Ruokaankin ruokamessuosastolla kului enemmän. Kirjamessuthan ovat ennen kaikkiea kirjojen myyntitilaisuus, eli maksoin mainospuheista. Olen kirjamessuista montaa ristiriitaista mieltä, mutta ehkä kerran vuodessa karnevaali kirjan ympärillä on voimaannuttavaa, tai jotain.

Ja totta kai messuilla oli se pakollinen Mein Kampf -vitriini. Tällä kertaa en ottanut kuvaa.

*

Bookbeatin tilaus minulla on ollut viime joulusta saakka, jolloin sain sen kk-tilauksen joululahjaksi (näin ne lahjakortit toimivat). Onko sen käyttö siis pois varsin vähäisestä rahamäärästä, jonka käytän painettuihin, fyysisiin kirjoihin? Tällä hetkellä Bookbeat on vaihtoehto Ellibs-kirjastolle, joka sulkeutui keväällä. Sen tilalle tuli kansallinen E-kirjasto, joka mielestäni on vielä keskeneräinen, käyttöliittymältään kömpelö ja valikoimaltaan suppea (parannusta toki on viimeisten kuukausien aikana tullut valikoimaan). Ellibs taas korvasi fyysistä kirjastoa, koska joskus sieltä löysi herätelainoja ja uutuuksia, joihin fyysisessä kirjastossa ei olisi törmännyt.

Bookbeatin tilaus siis korvaa minulla kirjaston käyttöä. Olen siis siirtynyt ilmaisesta vaihtoehdosta maksulliseen ja tuonut rahaa kirja-alalle. Ehkä minullakin tulee sen myötä se 150€ vuodessa täyteen.

Jonain päivänä minulla on siisti kirjahylly röykkiöiden sijaan

Sivuhuomautuksena: Threads-viestipalvelussa joku (nainen +40) ilmoitti hankkivansa kirjastokortin. Hankkivansa? Luulin, että kaikilla suomalaisilla olisi vähintään kirjastokortti ja Kela-kortti. Ajokorttia minulla ei ole ja passikin oli pari vuotta uusimatta, (toissa viikonloppuna vahingossa kuoletin pankkikorttini, kun luulin että se oli varastettu, siitä seurasi kaikenlaista harmia, mutta se on toinen juttu), mutta kirjastokortti minulla on ollut aina.

Tai kuten Turun kaupunginkirjaston runohyllyjen taakse lämmittelemään tullut sekakäyttäjä kysyi toiselta: ”oisko sulla sitä vessakorttia?” (kirjaston vessojen ovet avautuivat kirjastokortilla).

Ensimmäisen kirjastokorttini sain ala-asteella jo ennen kuin kunnolla osasin lukea. Yritin mennä omin päin kylämme sivukirjastoon ja tavasin ekaluokkalaisen lukutaidolla ovesta aukioloajat:

MA-TO
PE-SU

Matopesu? Mikä se on? En uskaltanut mennä sisään.

Pian kuitenkin jo samana syksynä luokan kanssa menimme kirjastovierailulle ja kaikille tehtiin kirjastokortit: pahviläpyskä muovitaskussa. Lainasin kirjoja niin paljon kuin jaksoin repussani kotiin kantaa. Kun nykyään mietitään, miten nuoret saataisiin lukemaan, minulta kirjastokortti välillä takavarikoitiin, koska ei pidetty sopivana lukea ”liikaa”. Toisaalta, siihen aikaan ei ollut lapsille ja nuorille muutakaan viihdettä lukemisen lisäksi.

Kun muutin Turkuun aikuisiällä hankin kirjastokortin samalla rutiinilla kuin tein osoitteenmuutoksen.

*

Vaikka on totta, että Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet rahaa alalle, totta on myös että kirjailijat ovat palkkakuopassa. Tästä on ainakin osaltaan syyttäminen suoratoistopalveluita, eikä ilman asiaan aktiivista vaikuttamista siihen ole tulossa muutosta. Vertailun vuoksi muusikintekijät ovat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä siihen, että levymyynti on korvautunut suoratoistolla.

Tilastoja voi lukea mm. Seppo Puttosen blogista tai Karo Hämäläisen kirjoitussarjasta.