Kategoria: ajankoht

Alistava elättäjä

HS:n jutussa Kotia varten kerrotaan naisista, jotka haluavat jättäytyä miestensä elätettäviksi. Ingressi kertoo, että ”Irja Korhosen puoliso hallinnoi pariskunnan koko omaisuutta. Pauliina Pakarinen etsii elättäjämiestä ulkomailta. Kaksi nuorta suomalaisnaista kertoo, miksi he haluavat kotivaimoiksi.” (Oona Laine 22.1.2025)

Itse juttua en lukenut, kun lopetin HS:n tilauksen, mutta tuskinpa maksumuurin takana on mitään, mitä otsikosta ei voisi päätellä. Tai ainakin huomio kiinnittyy otsikossa mainittuun ”tasa-arvoon”; kenen kannalta se sitten on tasa-arvoista, että toinen käy töissä ja hoitaa laskut ja toinen istuu kotona ja viilailee kynsiään. Toki jos kotona on pieniä lapsia, on niissä hommaa (ja sitä varten on olemassa vanhempainvapaat), mutta nykykodissa kotitaloudenhoito ei ole tiskikoneen tyhjentämistä isompi homma. Ennen sentään siivoaminen ja pyykkääminen tehtiin käsin eikä leipää ja voita saanut lähikaupasta, vaan ensin piti lypsää lehmä ja kirnuta voi ja leipäkin leipoa itse.

Huomattavaa on myös, että naiset ovat olleet työelämässä ns. aina, rikkaimpia porvarisnaisia lukuun ottamatta, myös ”vanhaan hyvään perinteiseen aikaan”. Silloin vain kotityöt olivat palkkatyön lisäksi naisten vastuulla. Alkuperäinen ”naisen paikka on kotona” hokema olikin tasa-arvoinen siinä mielessä, että naiset vapautuisivat ainakin palkkatyöstä, jos eivät kotitöistä. Kotityöt kumminkin piti jonkun hoitaa ja lapsista pitää huolta, siis niistä lapsista, jotka eivät olleet nekin tehtaalla töissä. Oppivelvollisuus ja päivähoito-oikeus ovat melko moderneja ilmiöitä.

Tämäkin trendi on kotoisin tietenkin Yhdysvalloista. Siellä tradwife-trendi on noussut pintaan yleisen konservatismin aallonharjalla. Siellä tradwife-trendi on suurta kaupallista toimintaa — koska mikään ei ole yhtä ”trad” kuin sosiaalisen median lifestyle influensserius ja kaupallinen yhteistyö.

Ja jos nuoret naiset etsivät elättäjää, niin ainakin Yle löysi juttuunsa nuoria miehiä, jotka toivovat vaimonsa jäävän töihin. Videolla haastateltu 14-vuotias Kuutti toivoo elättävänsä perheensä ja että hänen tulevaisuuden vaimonsa jäisi kotiin. Toivottavasti vain ei pääse näitä nuoria herrasmiehiä yllättämään, millaisia palkkoja varsinkin duunareille maksetaan ja kuinka korkean elintason niillä voi kahdelle ihmiselle tarjota. Paitsi tietysti, jos sijoittaa Andrew Taten kryptovaluuttoihin.

Ajan funktiona naiset ottavat tässä systeemissä riskin: raha tulee rahan luo, mutta kauneus on katoavaista. Miehen osakkeet nousevat ajan mittaan, naisen laskevat. Siksi miehellä on mahdollisuus säännöllisin väliajoin vaihtaa nuorempaan. Pinnallisesti sanottu, mutta sitä ei oikein voi välttää, kun puhutaan naimisiin menosta rahan vuoksi. Naisten ja miesten lisääntymisstrategiat kuitenkin ovat päinvastaisia: mies kylvää siementään laajalla skaalalla, nainen on valikoivampi, koska lisääntymisen kustannukset jakaantuvat epätasaisesti.

Perinteisesti avioliitto, josta vain kuolema erottaa, on suojannut naisia. Toki avioliitossa on ollut aina myös naisia sortavia rakenteita, kuten että mies on juridisesti perheen pää tai että mies voi ottaa useampia vaimoja, kulttuurista riippuen, mutta yleisesti ottaen avioliitto on myös suojannut lapsia ja naisia siltä, että ensisijainen elättäjä on hylännyt perheensä.

Tässäkin suhteessa se, minkä yleisesti ajatellaan olevan epätasa-arvoa naisten tappioksi, ei ole niin yksinkertainen asia.

Suomessa elatusvelvollisuus koskee vain lapsia (ja johtaa jatkuvasti oikeudenkäynteihin ja erimielisyyksiin), mutta rapakon takana elättävä osapuoli — eli tässä tapauksessa mies– voi joutua eron jälkeen elättämään myös puolisonsa. Suomessa avioeron saa suhteellisen helposti ja vaikka eron jälkeen omaisuus laitettaisiinkin puoliksi, ei siitä velkaisesta asunnosta varmaankaan suuria liikene jaettavaksi.

Unelma paluusta ”vanhoihin hyviin aikoihin”, jolloin ”miehet olivat miehiä ja naiset naisia” vetoaa varmasti heihin, jotka ovat pettyneet liberalismiin, joka ei lunastanutkaan lupauksiaan tehdä kaikkia ja kaikkialla onnellisiksi. Ironiahan on siinä, että tällaiset unelmat ovat vahvasti oman aikamme tuotos ja kytköksissä samaan kaupalliseen, pinnalliseen, moderniin ja indentiteettipoliittiseen kulttuuriin kuin kaikki muukin. Elämä Tiktokin ulkopuolella voi tuottaa pettymyksen.

LISÄYS 29.1.

Jamie Vesterinen kirjoittaa YLEn kolumnissaan samasta aiheesta ja etenkin lakipuolesta.

Helvetin enkeleiden Tupperware-kutsut

Helsingin Sanomat uutisoi: ”Hobby Hall myi mattoja, joissa oli Helvetin enkelien logo”. Ollaan taas parodiahorisontin takana, kaukana matkalla kohti absurdia. Tällaisen uutisen kirjoittaminen auki tuntuu oudolta: ainakaan minun realiteetintajuni ei pysy ihan kärryillä. Vai olenko ainoa, jonka mielestä tällaiset jutut ovat todella outoja, jopa sillä tavalla, että sen selittäminen millä tavalla se on outoa, on jo banaalia.

No, joka tapauksesssa.

Ensinnäkin, minulle Hobby Hallin brändi on vähän halpis, mutta kuitenkin kunniallisen alemman keskiluokan brändi siinä missä joku Tupperware. Miksi joku haluaa ostaa sieltä Helvetin enkeleiden logolla varustettuja tuotteita? Vaikka Helvetin enkelit kieltää olevansa rikollisjärjestö — mikä jutussa mainitaan — perustuu Helvetin enkeleiden brändi juuri siihen, että sitä kuitenkin pidetään rikollisjärjestönä. Mitä onkaan surplus enjoyment suomeksi?

Toisekseen, Helvetin enkelit korostavat elävänsä yhteiskunnan ulkopuolella, eli kuuluvat ns. ”prosenttijengeihin” (vaikka kieltävätkin olevansa rikollisjärjestö). Jutun mukaan Helvetin enkelit haastaa herkästi oikeuteen logonsa väärinkäytöstä. Yhteiskunnan ulkopuolella elävä järjestö, joka suojelee logonsa tavaramerkkioikeutta lakimiesarmeijalla? Nyt tuntuu jo siltä, että selitän huonoa puujalkavitsiä.

Saatana saapuu Hämeenlinnaan

Kuluneiden viikkojen kohuaihe on tällä kertaa tapaus, jossa uskonnoton koululainen oli saanut 1500 euron hyvityksen sen vuoksi, että hänet oli pakotettu herätyskristilliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan Uudellamaalla on koululaisten barokkikonsertti peruttu ilmeisesti hätäratkaisuna kohuun. Asiasta on saatu aikaan klikkiotsikoita, mielensä pahoittamista ja mielensä pahoittamista siitä, että joku on pahoittanut mielensä ja Päivi Räsäseltä kommentti, että jos lapsia ei voi pakottaa uskonnollisiin tilaisuuksiin, voi syntyä pelon ilmapiiri.

Positiivista on jälleen se, kuinka kohu on saanut X:n päivystävät persut huolestumaan barokkimusiikin tilasta Suomessa.

*
Itsehän olen kotoisin Keski-Suomesta, vahvasti herätyskristilliseltä alueelta ja koulussa olin ”uskonnoton” ja kävin elämänkatsomustiedon tunneilla kolmannesta luokasta eteenpäin. Koska meitä oli ala-asteella minimimäärä oppilaita, elämänkatsomustietoa järjestettiin. Osallistujia oli minun lisäksi veljeni ja (ei-biologiset) veli- ja siskopuoleni ja välillä taisi olla joku muukin. Elämänkatsomustieto oli lapselle pitkä sana, joka lyhennettiin ET:ksi. Minua ei kiusattu asian takia, mutta jotain kuittailua ET:stä ilmeni. Taisin olla muutenkin vähän ekstraterrestiaali.

Keskimääräinen alakoululainen räkänokka ei ole kovin kiinnostunut uskontotuntien sisällöstä noin muutenkaan. Uskonnonopettajamme Elina oli herkkähermoinen vanhapiika, jonka käsitys lapsista oli 50-luvun uskonnonkirjasta, jossa tytöillä on rusetit leteissä ja pojilla polvihousut ja kaikki puhuvat teititellen kirjakieltä kuin vanhoissa suomifilmeissä. Uskontotuntien keskeinen, toistuva ohjelmanumero olikin tavoite saada Elina itkemään. Mukana eivät ilmeisesti olleet vain luokan pahikset, vaan koko 30-päinen villilauma.

Itse olin uskonnontuntien aikaan käytävällä. Siinä ei yleensä kauaa mennytkään, kun Elina poistui luokasta itken ja haki koulun rehtorin Keijon, joka oli myös luokanvalvojamme, tuomaan järjestystä. En tiedä mistä kyseisen nimen nykyiset konnotaatiot ovat peräisin, mutta minulla olisi hyvä ehdotus.

Muutamia kertoja uskontotuntien tilannetta käsiteltiin myös yhteisillä tunneilla. Erään keskusteluhetken aihe olivat oppilaiden tekemät rienaavat piirustukset. Ne olivat todella perverssiä kamaa: saatananpalvontaa ja ristejä väärin päin, verta ja väkivaltaa. Juuri sellaista materiaalia, jota kauhuelokuvien alkupuolella huolestunut opettaja näyttää äidille:

”Olen hyvin huolissani mrs. Thorn, katsokaa näitä piirustuksia, niin ahdistuneita!”
”Ohh, voi Damien! Miksi olet piirtänyt jotain näin kauheaa!”.

Jopa luokan kiltit tytöt olivat piirtäneet kuvan, jossa luki ”Jeesus paranna meidän sormet!” Keijon mielestä tämä oli rienausta, koska Jeesus paransi vakavia sairauksia ja herätti hengistä kuolleita, eikä ”parantanut sormia”.

Jossain kuvassa Saatana kidutti Jeesusta. Jossain oli kuvateksti ”me rakastetaan Saatanaa”.

Ehkä opettaja vakavasti kuvitteli, että lapsiin oli mennyt demoni.

*

Korvaavaa toimintaa uskonnollisille tilaisuuksille järjestettiin, jos jaksettiin. Ylipäätään sen erottaminen oli vaikeaa, koska koko koulun opetusohjelman tarkoitus oli kristillis-isänmaallinen kasvatus, mitä voi olla nykyään 30 vuotta myöhemmin vaikea muistaa, kun kiistellään jostain Suvivirrestä kevätjuhlassa. Joka aamu oli uskonnollinen päivänavaus, kirkossa jumalanpalveluksessa käytiin pari kertaa kuussa, musiikintunnilla laulettiin virsiä polkuharmoonin säestyksellä, joulujuhla oli läpeensä uskonnollinen. Siinä ei aina muistettu ottaa huomioon sitä yhtä uskonnotonta, varsinkin kun koulun olisi pitänyt erikseen järjestää valvoja esim. sille ajalle, kun koko muu luokka menee kirkkoon.

Mutta minä sentään olen ainoa, joka on täyttänyt lupauksensa kertoa, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa.

*

Yläasteella siirryin takaisin uskontotunneille, koska ne eivät olleet enää tunnustuksellisia. Tosin niitä piti edelleen opettaja, joka oli entinen pappi. Roisien puheidensa takia Harryä sanottiin Dirty Harryksi. Sitä, miten alatyyliset jutut yläasteikäisille sopivat kristilliseen moraaliin, en ei-kristittynä osaa kommentoida.

Harry on myös aktiivinen tweettaaja.

Olin kuitenkin aidosti kiinnostunut uskonnosta ja jossain vaiheessa yritin tulla uskoonkin, tosin aivan toista kautta kuin koulun uskonnontuntien. Ehkä siinä oli jotain sellaista erilaisuudentavoittelua kuin tuomasenbuskeilla tänä päivänä. Yläasteen röökiringissä asia ei saanut vastakaikua, enkä koskaan tuntenut mitään syvää uskoa, joten asia jäi (ehkä sellaista ei olemassakaan). Nykyään olen enimmäkseen ateisti.

Lukiossa uskonnonnumeroni olivat kaikki kymppejä. Ei huonosti ateistilta.

Opettajani silloin oli Olavi, joka oli kotoisin Juankoskelta. Hänellä oli Juice Leskisen supliikki ja ehkä vähän ulkonäköäkin. Sen lisäksi habitukseen kuuluivat risuparta, pullonpohjalinssit ja kulahtanut Pori Jazz -paita. Hän opetti myös psykologiaa, josta sain myös rivin kymppejä. Hän oli opettanut pitkään yliopistolla, hänellä oli laaja yleissivistys ja hänen opetustyylinsä oli akateeminen, mutta rento ja hän osasi tehdä asioista mielenkiintoisia. Luulen, että Olavi oli vahva vaikuttaja sille, että lähdin yliopistoon opiskelemaan humanistista humpuukia.

*

Asiasta on taas tietysti keskusteltu. Asiasta ovat pöyristyneet ne kristityt, jotka eivät näe mitään pahaa siinä, että lapset pakotetaan tunnustukselliseen uskonnonopetukseen (niin kauan kuin uskonto on puhujan oma). Sittenhän voi aikuisena tehdä vapaan valintansa joutuuko kadotukseen. Itse asiassa uskovaiset itse ovat tässä nyt niitä syrjittyjä.

Sitten on se ”järjen ääni”: mitään ei saa enää tehdä, kaikki kielletään, viedään leikkeleet leivältä ja Händel lapsilta. Ei niihin juttuihin minunkaan aikana uskottu, mutta uskonnontunnit kärsittiin läpi niin kuin kuului. Mitä nyt vähän opettajalle haistateltiin.

Mutta suurin niistä on tietenkin suomalainen kateus: miten joku alakoululainen on saanut 1500 euroa? Mistä hyvästä?

Eliitin englanti, duunarien suomi

Janne Saarikivi kirjoittaa taas kolumnissaan hänelle tutusta aiheesta: suomen kielestä ja englannin ylivallasta ja on saanut aiheesta keskustelua aikaan.

Itse olin monta vuotta suomen kielen kouluttajana ja olen havainnut saman kuin Saarikivi: korkeakouluissa lienee tälläkin hetkellä kansainvälisille opiskelijoille tyypillisesti se kaksi suomen kurssia, joilla pääsee hädin tuskin alkuun. Koska akateeminen ympäristö on vahvasti englanninkielinen, motivaatiota suomen oppimiseen ei ole. Sen sijaan Saarikiven mainitsemilla duunareilla voi olla parempi kielitaito. Tämä voisi toisaalta selittyä sillä, että palvelualalla suomea on pakko osata ainakin se ”syö täällä, ottaa mukaan?”, mutta mitä olen lounaspaikalla syrjäkorvalla kuunnellut, niin ulkomaalaiset raksaäijätkin puhuvat suomalaisten kanssa suomea, toisin kuin akateemisessa kontekstissa, jossa kaikki suomenkieliset vaihtavat englantiin, jos paikalla on joku ei-suomenkielinen.

Ehkä kyse on myös oppimisen tavoista: akateemiset ihmiset oppivat kieliä akateemisilla tavoilla: käydään kielikurssit ja ostetaan oppikirjat ja pelätään tehdä virheitä. Menikö se astevaihtelu ja vokaaliharmonia oikein? He jotka oppivat kielen kuuntelemalla ja puhumalla tekevät enemmän virheitä, mutta ainakin pystyvät kommunikoimaan.

Sitten taas väitetään, palvelualoilla on niin kova työvoimapula, että suomen kielen taitosia työtekijöitä ei esim. tarjoilijoiksi tai kassatyöntekijöiksi tahdo saada. Kesällä huomasin, kuinka erään kahvilan kassalla selvästi aasialaisen oloinen nuori nainen yritti vahvasti murtaen mutta urhoollisesti asioida suomeksi. Kassa tosin ei puhunut suomea, vaan halusi puhua englantia. Asiakas taas ei ilmeisesti osannut englantia. Onhan se harmillista, että jos joku näkee vaivaa opiskellakseen niin marginaalisen ja helkkarin vaikean kielen kuin suomi, ei voi kielitaidollaan tilata edes kahvia.

*
Tämän blogipäivityksen jatkoksi soveltunee havainto siitä, miten kaikki äärioikeistolainen, rasistinen ja äärinationalistinen liikehdintä on suureksi osaksi ulkomaalaisilta esikuvilta apinoitua.

Minun nuoruudessani äärioikeisto oli skinejä, ja skinheadit olivat 70-luvulla nuorisoliike Britanniassa. Nimeään myöten englanninkielinen muotisuuntaus, joka ihannoi tiettyjä tuotemerkkejä tarkemmin kuin Voguen lukijat. Suomessa liike oli vahvimmillaan kenties 90-luvulla ja nahkapäiksi niitä kutsuttiin, mutta miksi suomenkielinen nimitys kuulostaa heti haukkumanimeltä tai vähintään juntilta, jos kerran ovat niin isänmaallisia?

Ennen koronaa Suomessakin oli samanhenkinen liike Soldiers of Odin. Nimi tietysti englanniksi, koska englanniksi se kuulostaa niin paljon coolimmalta ja perään joku random ruotsalainen pakanajumaluus. Perinteisestihän tässä viiteryhmässä on vastustettu myös pakkoruotsia ja nähty ruotsalaiset ”homoina”, mutta ehkä viikinkeihin on sen verran etäisyyttä, että ne ovat turvallisia esikuvia.

Ylipäätään kaikki natseilu näin suomalais-ugrilaisesta näkökulmasta on vähän ristiriitaista: natsien pseudorotuteorioiden mukaanhan me olemme liian länteen eksyneitä mongoleja (joille tosin poliittisista syistä natsi-Saksa antoi statuksen ”melkein arjalaisina”).

Vielä typerämpää se on esimerkiksi venäläisten keskuudessa, koska samojen teorioiden perusteella slaavit ovat rodullisesti pohjasakkaa (vaikka ovatkin ”arjalaisia”; sanoinko jo että nämä ovat pseudoteorioita?). Esimerkiksi Venäjän ”natsisminvastaisen” operaation keihäänkärkenä toimiva palkkasoturiorganisaatio Wagner on nimeään myöten avoimen natsimielinen (jotenkin vaikkapa Erik Satie ei toimisi nimenä samalla tavalla) ja sen riveissä taistelee monia natseja. Varmaan hekin ovat jollakin tavalla selittäneet tämän kognitiivisen dissonanssin parhain päin.

Samoin koko kulttuurisota meemeineen on amerikkalaista alkuperää. Vulgaarioikeiston käsissä ei ainakaan suomalainen kirjallisuus kulu. Jos suomen kieltä puolustetaan, niin vain silloin kun hyökätään maahanmuuttajien kielitaitoa vastaan ja silloinkin ”Suomenkieli” kirjoitetaan väärin.

*

Onko sillä sitten pitkällä aikavälillä väliä säilyykö suomen kieli vai korvautuuko se esimerkiksi englannilla? Ehkä ei. Nythän jo nuoriso keskenään puhuu sujuvasti suomea ja englantia sekaisin, mitä heitä kuulee bussissa tai ostoskeskuksissa ja aina tulee joku mikaeljungner tweettaamaan, että Suomenkin pitäisi vaihtaa englanti viralliseksi kieleksi, jotta pystyisimme ilmaisemaan itseämme eurooppalaisesti. Ehkä se on vain turhaa sentimentaalisuutta haikailla sen perään, että pienemmät kielet ja kulttuurit säilyisivät globaalissa ”monikulttuurisuudessa”. Aina voi keksiä hyötynäkökulmia, miksi suomen kielen taito on tärkeä niin suomalaisille kuin ulkomaalaisille, mutta viime kädessä kysymys on siitä arvostaako sellaisia asioita kuin suomen kieli vai ei.

Ehkä tulevaisuudessa yhteiskuntamme jakaantuu heihin, jotka puhuvat huonoa suomea ja heihin, jotka puhuvat huonoa englantia.

Äänikirjat, kirjat ja kirjailijoiden rahat vielä kerran

Juhana Torkki muistuttaa HS:n mielipidepalstalla, että kirjallisuuden ainoa oikea muoto ei ole teksti painetulla sivulla. Esimerkiksi antiikin aikaan — ja pitkään vielä sen jälkeen, oikeastaan vielä 1800-luvulle asti — kirjoja luettiin ääneen. Hän mainitsee Platonin, Senecan ja Plutarkhoksen (joista hän on suomentanut ainakin kahta, suosittelen), jotka kirjoittivat ”korvalle, ei silmälle”. Hänen mielipidekirjoituksensa on vastine Teemu Keskisarjalle, joka kutsui äänikirjoja ”silkaksi ihmispaskaksi”.

Historiallisesti yksin hiljaa lukeminen on varsin uusi asia, joka korvasi yhdessä kuuntelemisen ja voi olla, että yksin kuunteleminen on seuraava kirjallisuuden vastaanottamisen tapa.

Keskisarjan mukaan ”johdot päässä hölkkääminen” ei ole oikeaa lukemista. Ehkä ei, mutta on se toki parempi, että kirjoista on olemassa eri formaatteja eri käyttötarkoituksiin. Olisi utooppista ajatella, että kaikki ihmiset hiljentyisivät joka päivä sen painetun kirjan ääreen (vaikka hyvää se tekisi), koska ihmisillä on rajallinen määrä aikaa. Ja vaikka multitaskaaminen kuulemma tuhoaa ajattelun, luovuuden ja keskittymiskyvyn, on se parempi että ihmiset kuuntelevat kirjoja lenkkeillessään ja siivotessaan, kuin että eivät vastaanottaisi kirjallisuutta ollenkaan. Tai että lopettaisivat liikunnan ja siivoamisen, mikä ei olisi hyvä sekään.

*

Jostain syystä yliopistollakin järjestetään vielä massaluentoja ja kontaktiopetusta, vaikka painetun sanan pitäisi olla ylivertainen tapa välittää tietoa. Eikä siellä luennolla kukaan koskaan mitään kysy.

Samoin itse osallistuin Zoomin kautta järjestettävälle verkkokurssille, jolla alan ammattilainen jakoi tietämystään, ja minä jopa maksoin siitä. Itsekään en kysynyt häneltä mitään. Verkkoluento olisi voinut olla Youtube-video. Tai joidenkin mielestä parhaimmillaan hän olisi voinut lähettää luennosta transkription tulosteena, joka kai olisi ollut ”neurologisesti” ylivertainen vaihtoehto.

Vai olisiko kuitenkin niin, että inhimillinen kontakti ja yhteisöllisyys ovat myös tärkeitä elementtejä? Jotenkin siihen tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa se kokemus, että joku selittää tämän minulle kasvokkain. Ehkä myös lukijan empaattinen ääni voi olla tällainen kokemus. Eri tavat välittää tietoa täydentävät toisiaan.

*

Niclas Sandinin aikaisempi kirjoitus on nyt muokattuna versiona myös HS:n mielipidepalstalla. Hän on muuttanut provokatiivisen alkulauseensa muotoon ”[m]iksi hämärtää jo sovittua kertomusta?” Mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Itselle tulee mieleen, että kirjoittajakoulutusta tarvittaisiin myös muille kirjallisuusalan ihmisille. Vai onko niin, että tekoäly kirjoittaa jo Bookbeatin tiedotteet?

Sisällöltään mielipidekirjoitus on samanlainen kuin aikaisempi tiedote, joten en mene siihen tässä.

Sinänsä en ole Sandinin kanssa täysin eri mieltä. Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet kirja-alalle lisää rahaa.

Itsehän en käytä kirjoihin paljoakaan rahaa, tuskin sitä 150€ vuodessa, josta Sandin kirjoittaa, vaikka minulla on enemmän kirjoja, mitä hyllyihin ja kaappeihin mahtuu.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa. Niistä viisi oli alelaarista, josta sai valita 2€:lla viisi kirjaa (mm. Joni Skiftevikin ja Matti Pulkkisen kirjoja) ja sen lisäksi ostin Arto Mellerin kootut runot 8€:lla. Suomalaisia klassikoita, jotka eivät ole vanhenneet vuosikymmenissä, vaikka hinnasta päätellen eivät enää kelpaakaan kenellekään. Aviador-kustantamon loosin kohdalla kustantaja Vesa Tompuri ei vielä messujen viime minuuteilla meinannut päästää minua lähtemään ostamatta mitään. Hyviä kirjoja, ei siinä mitään (esim. Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura) ja nopeasti olisi se 150€ tullut täyteen.

Ironista sinänsä, että käytin messulippuun 15€ ja itse kirjoihin vain 10€. Ruokaankin ruokamessuosastolla kului enemmän. Kirjamessuthan ovat ennen kaikkiea kirjojen myyntitilaisuus, eli maksoin mainospuheista. Olen kirjamessuista montaa ristiriitaista mieltä, mutta ehkä kerran vuodessa karnevaali kirjan ympärillä on voimaannuttavaa, tai jotain.

Ja totta kai messuilla oli se pakollinen Mein Kampf -vitriini. Tällä kertaa en ottanut kuvaa.

*

Bookbeatin tilaus minulla on ollut viime joulusta saakka, jolloin sain sen kk-tilauksen joululahjaksi (näin ne lahjakortit toimivat). Onko sen käyttö siis pois varsin vähäisestä rahamäärästä, jonka käytän painettuihin, fyysisiin kirjoihin? Tällä hetkellä Bookbeat on vaihtoehto Ellibs-kirjastolle, joka sulkeutui keväällä. Sen tilalle tuli kansallinen E-kirjasto, joka mielestäni on vielä keskeneräinen, käyttöliittymältään kömpelö ja valikoimaltaan suppea (parannusta toki on viimeisten kuukausien aikana tullut valikoimaan). Ellibs taas korvasi fyysistä kirjastoa, koska joskus sieltä löysi herätelainoja ja uutuuksia, joihin fyysisessä kirjastossa ei olisi törmännyt.

Bookbeatin tilaus siis korvaa minulla kirjaston käyttöä. Olen siis siirtynyt ilmaisesta vaihtoehdosta maksulliseen ja tuonut rahaa kirja-alalle. Ehkä minullakin tulee sen myötä se 150€ vuodessa täyteen.

Jonain päivänä minulla on siisti kirjahylly röykkiöiden sijaan

Sivuhuomautuksena: Threads-viestipalvelussa joku (nainen +40) ilmoitti hankkivansa kirjastokortin. Hankkivansa? Luulin, että kaikilla suomalaisilla olisi vähintään kirjastokortti ja Kela-kortti. Ajokorttia minulla ei ole ja passikin oli pari vuotta uusimatta, (toissa viikonloppuna vahingossa kuoletin pankkikorttini, kun luulin että se oli varastettu, siitä seurasi kaikenlaista harmia, mutta se on toinen juttu), mutta kirjastokortti minulla on ollut aina.

Tai kuten Turun kaupunginkirjaston runohyllyjen taakse lämmittelemään tullut sekakäyttäjä kysyi toiselta: ”oisko sulla sitä vessakorttia?” (kirjaston vessojen ovet avautuivat kirjastokortilla).

Ensimmäisen kirjastokorttini sain ala-asteella jo ennen kuin kunnolla osasin lukea. Yritin mennä omin päin kylämme sivukirjastoon ja tavasin ekaluokkalaisen lukutaidolla ovesta aukioloajat:

MA-TO
PE-SU

Matopesu? Mikä se on? En uskaltanut mennä sisään.

Pian kuitenkin jo samana syksynä luokan kanssa menimme kirjastovierailulle ja kaikille tehtiin kirjastokortit: pahviläpyskä muovitaskussa. Lainasin kirjoja niin paljon kuin jaksoin repussani kotiin kantaa. Kun nykyään mietitään, miten nuoret saataisiin lukemaan, minulta kirjastokortti välillä takavarikoitiin, koska ei pidetty sopivana lukea ”liikaa”. Toisaalta, siihen aikaan ei ollut lapsille ja nuorille muutakaan viihdettä lukemisen lisäksi.

Kun muutin Turkuun aikuisiällä hankin kirjastokortin samalla rutiinilla kuin tein osoitteenmuutoksen.

*

Vaikka on totta, että Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet rahaa alalle, totta on myös että kirjailijat ovat palkkakuopassa. Tästä on ainakin osaltaan syyttäminen suoratoistopalveluita, eikä ilman asiaan aktiivista vaikuttamista siihen ole tulossa muutosta. Vertailun vuoksi muusikintekijät ovat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä siihen, että levymyynti on korvautunut suoratoistolla.

Tilastoja voi lukea mm. Seppo Puttosen blogista tai Karo Hämäläisen kirjoitussarjasta.

Onko hakaristi ”vain natsisymboli” vai jotain muuta?

Jos sattuu seuraamaan mitään historia-forumia, tietää että on aiheita, jotka toistuvasti pulpahtelevat pintaan kuin refluksi raskaan aterian jälkeen. Esimerkiksi keskustelu hakaristin ympärillä, joka muistuttaa aiemmin mainitsemaani Hitlerin Taisteluni-kirjan hivelyä hikisin sormin. Sehän on ”vain kirja”, mutta monenmoista kiihotusta se tuntuu synnyttävän ja moni on halukas maksamaan vanhoista painoksista isoja rahoja. Hakaristi halutaan nähdä symbolina muiden joukossa, mutta sen apologeettienkin keskuudessa se herättää suuria tunteita.

Jossain vaiheessa keskusteluun tulee aina se suuresti sivistynyt henkilö, joka tietää että kyseessä on ikivanha hindujen symboli. Ehkä ne itsenäisyyspäivänä hakaristilippuja heiluttelevat kaljupäät ovatkin hindulaisia.

Hakaristi tunnetaan monissa kulttuureissa, koska se on melko simppeli muoto. Samalla tavalla ympyrä, risti, tähti, kolmio jne ovat symboliikan peruskauraa kaikkialla maailmassa. Näistä voi sitten halutessaan löytää jotain mystiikkaa, arkkityyppejä tai muita esoteerisiä yhteyksiä.

Ja seuraavaksi keskusteluun tulee se, joka tietää että Suomen ilmavoimien tunnuksessakin on hakaristi ja että se ei tule natseilta vaan ruotsalaiselta Carl von Rosenilta, joka lahjoitti Suomen ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Tosin, von Rosen itse oli natsi.

(Legenda kertoo myös, että ilmavoimien hakaristissä hakaset olisivat toiseen suuntaan kuin natsien hakaristissä.)

Natsit itse eivät oikeastaan keksineet mitään. Aiheesta voisi tehdä oman päivityksensä, miten rotulait oli jo keksitty Yhdysvalloissa, keskitysleirit Etelä-Afrikassa ja kansanmurha Turkissa ja miten natsit vain yhdistelivät olemassa olevia asioita ja vetivät ne äärimmäisyyksiin. Sama koskee hakaristiä ja siihen liitettyä ideologiaa. Samat jutut olivat kiertäneet sen aikaisessa meemitodellisuudessa jo pitkään ennen Hitlerin Taisteluni-kirjaa, jossa hän julisti ottavansa hakaristin symbolikseen.

Natseja edelsi saksalainen Völkisch-ideologia, joka oli sekoitus pakanuutta, Blavatskyn okkultismia, rotuoppeja, salaliittoteorioita ja vääristeltyä antropologiaa, joka oletti indoeurooppalaisten kansojen taustalla olevan sinisilmäisen ja vaaleaihoisen arjalaisten kansan (kansa-ja kielitieteellisiin erittelyihin ei ole tilaa tässä). Sen keskeinen hahmo Guido von List oli varsin värikäs hahmo ja oman aikansa salaliittoteoreetikko, joka haki symboliikkaa pakanallisista riimuista (mm. SS-tunnus, ”kaksoissalama”). Liikkeessä varmasti innostuttiin, kun hakaristejä löytyi sekä Euroopan germaaneilta että Intian korkeakulttuureilta. Himmler jopa lähetti tutkimusretken Tiibetiin, koska uskoi siellä olevan jäänteitä uponneesta Atlantiksesta tai jotain.

Hakaristin käyttö ”arjalaisuuden” symbolina oli ilmassa jo pitkään ennen Hitleriä. Troijan löytänyt amatööriarkeologi Heinrich Schliemann (joka itse ei ollut mikään natsi) löysi kaivauksissaan hakaristejä, josta kielitieteilijä Émile-Louis Burnouf otti hakaristin keksimänsä ”arjalaisen superrodun” symboliksi 1800-luvun lopulla.

Tätä bloggausta varten vilkaisin kirjaston historiahyllyä, olisiko siellä jotain aiheesta. Ajanjaksoa käsittelevät kirjat on helppo löytää: otsikot huomiota herättävän kookkaalla fontilla, dramaattisia ja verenpunaisia kirjankansia, hakaristeillä koristeltuina tietenkin. Viereisen hyllyn maakuntahistoriikit näyttivät paljon vaatimattomammilta. Samoin muistan joskus katselleeni bussimatkalle jotain lehteä lukemiseksi. Kulmakaupan valikoimassa oli muutama ristkikkolehti, useampi sisustuslehti ja puolen tusinaa ”historia”-lehteä, jonka jokaisen kannessa oli Hitler.

*

Aihetta sivuten: Kankaanpäästä on löytynyt satanisti-natsi-jihadisti -ryhmä. Kuten aikaisemmin kirjoitin, on olemassa ihmisiä, yleensä yksin asuvia epäsosiaalisia liikaa netissä aikaa viettäviä nuoria miehiä, joilla on viehtymys kaikkeen ”pahaan” (mitä Varg Vikernes tekisi?) ja mikäpä sen pahempaa kuin natsit. Tässä on menty jo ääripään ääripäähän ja löydetty samanhenkistä seuraakin. Kuvissa poseerataan aseiden kanssa naamioituneena jihadistihuivit päässä ja hakaristilippu taustalla.

Natsismin ideologiaan on aina löytynyt hämärää esoteriaa ja nyt on menty satanismiin saakka. Näiden tyyppien kannattama suuntaus on Order of nine angels, eli tuttavallisesti ONA, joka ihannoi väkivaltaa ja ihmisuhreja ja vihaa kaikkea hyvää ja kaunista. Ja kaikki tietysti isänmaallisesti englanniksi.

Uutisen kuvassa tosin ilmeisesti eivät ole Kankaanpään pojat, vaan kuva on löytynyt heidän koneeltaan. Joka tapauksessa White jihad on olemassaoleva asia, joka ihannoi muslimiterrorismia ja matkii sen estetiikkaa. Natsit ovat aina tunteneet outoa sympatiaa muslimeja kohtaan, kenties heitä yhdistävän juutalaisvihan vuoksi. Tosin kristinuskoa kohtaan on tunnettu vastenmielisyyttä, koska Jeesus oli juutalainen ja muutenkin aika pehmo ja nynny. Vaikka islam on sekin abrahamilainen uskonto, on se kenties yhden askeleen kauempana juutalaisuudesta ja ainakin vähemmän pehmo. Tosin, arabit ovat seemiläinen kansa, eli heidän pitäisi natsien rotuteorioiden perusteella olla samaa porukkaa juutalaisten kanssa. Kukahan kertoisi näille kavereille, että heidän otsanahoissaan on heprean sukukieltä?

Monenmoisesta taustasta on kaikenlaista sekoitettu keskenään. Onko tämä nyt sitä multikulttuuria?

*

Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 sotaa tukevien nationalistien piirissä yleistyi Z-symboli. Sen alkuperästä on arveluita, mahdollisesti se tulee venäjän kielen sanasta zapad ~ länsi, koska se oli teipattu lännen suuntaan hyökkäävien ajoneuvojen kylkeen. Tosin kyrillisillä kirjaimilla se kirjoitetaan aivan toisin (запад) ja olisihan se ironista, että länsivastaisten voimien tunnus tulisi länttä tarkoittavasta sanasta.

Tässäkään tapauksessa symbolin alkuperällä ei ole suurta merkitystä silloin, kun sen nykymerkitys on selvä. Kun sitä käytetään rintanapeissa, lipuissa, julisteissa tai graffiteissa, sillä tarkoitetaan venäläisen nationalismin ja Venäjän hyökkäyssodan tukemista.

Symbolina sekin on yksinkertaisen tehokas ja muotokieleltään muistuttaa hakaristiä (Z on puolikas hakarististä) tai SS-tunnuksen salamaa tai ns. Wolfsangelia. Kaikissa näissä pelkistetty muoto, terävät kulmat ja selkeät värit viestivät sotilaallisuutta ja väkivaltaa.

Monet maat ovatkin kieltäneet Z-symbolin käytön samalla tavalla kuin hakaristin käyttö on kielletty. Ainakaan niin kauan kuin sota Ukrainassa jatkuu ja sodan kannattajat käyttävät Z-symbolia tukensa osoittamiseen, en lähde puolustelemaan sen käyttöä sillä, että ”voihan Z-kirjain symboloida paljon muutakin”.

*

Minulla oli lapsena piirustusvihko, johon jo 3-vuotiaana piirustelin ”armeijanmerkkejä”, eli hakaristejä joiden hakaset osoittivat vähän joka suuntaan. En muista itse piirtämisestä mitään tai miksi niitä piirtelin, mutta muistan kyllä hyvin tunteen, että jotain kiellettyä olin tekemässä.

Sama tunne varmasti kielletystä uhmasta jatkuu murrosiässä, kun hakaristejä piirrellään milloin mihinkin.

Eikä se katoa aikuisiälläkään. Aina voi puolustaa sitä, että hakaristi ei ole ”vain natsimerkki”, mutta kumma kyllä puhujan itsensäkin asenteissa hakaristi edustaa jotain kiellettyä ja jännittävää aivan eri tavalla kuin vaikkapa rauhanmerkkiä.

Hakaristi oli ollut jo pitkään antisemitistisen äärioikeiston symboli ennen Hitleriä ja on edelleen. Vaikka sillä on (ollut) käyttönsä myös ennen natseja, ei sitä voi enää erottaa sen nykyisestä merkityksestä. Symbolit ovat kuin sanoja: niiden käyttö on niiden merkitys.

Patsaiden hävittämisestä ja töhrimisestä

Kuulemma Lönnrotin patsaan olivat töhrineet. Enää patsaita eivät tuhoa vain Turun ja Helsingin kaupungit, vaan myös ”aktivistit”, jotka tosin eivät saa patsasta paikaltaan, vain sutattua. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kirjoitin aikaisemmin ironisen (sic) listan poistettavista muistomerkeistä Helsingissä, mutta en lisännyt sinne Lönnrotin patsasta, koska en jotenkin osannut laskeutua riittävälle typeryyden tasolle edes ironisesti.

Turussakin ”Tapaaminen Turussa 1812” -muistomerkki saa olla aika rauhassa, vaikka kirjaimellisesti edustaa kolonialismia ja imperialismia. Joku tosin oli sen jalustaan liidulla kirjoittanut eilen ”PUTIN TAPPAA”, mutta sen puhdistuskustannukset lienevät 1,20€ maksavan taulusienen verran.

Enkä muutenkaan rohkaise töhrimään mitään.

Lönnrotin patsaan sotkemisen takana oli ”aktivistiryhmä”, joka julkaisi asiasta ihan julistuksenkin. Julistus on kirjoitettu englanniksi, mikä kertoo kaiken sen uskottavuudesta (mutta näin kai se menee, itämerensuomalaisia kieliä eivät käytä edes niiden kielen aktivistit). Aktivistit väittävät puolustavansa karjalaista kulttuuria, mutta todellisuudessa kaikki on apinoitu amerikkalaisesta kulttuurista. Siellähän orjuuden vastustajien patsaitakin on töhritty BLM-liikkeen nimissä. Patsas kuin patsas.

Sitten on vielä jotain horinaa ”antifasismista”, koska oi nuoruus ja vähän taidetaan sympata Neuvostoliittoakin, koska ”antifasismi”.

*

Jonkin verran aktivistien väitteitä todistaa oikeaksi taas se ”keskustelu”, jossa karjalan murre ja karjalan kieli sekoitetaan toisiinsa.

*

Itsellänihän on jonkin verran karjalaisia juuria –siis itäkarjalaisia — suunnilleen saman verran kuin saamelaisaktivisti Emmi Nuorgamilla saamelaisjuuria. Aina aika ajoin olen kiinnostunut juuristani, mutta ei minulla ole mitään aitoa yhteyttä karjalaisuuteen, varsinkin kun sukuni on niin riitaisaa porukkaa, ettei pidä edes arkisissa asioissa yhteyttä.

Esi-isäni Vilho Kärgin hiihti Suomeen kuin Daniel Katzin romaanissa. Hän ei ollut todellakaan antifasisisti, pikemminkin antikommunisti jouduttuaan ensin pakolla puna-armeijaan ja sieltä paettuaan pakkotyöleirille. Siitäkin saisi (seikkailu)romaanin aikaiseksi, mutta minulla on vain häneltä jääneet vihkoon kirjoitetut muistelmat.

*

Näennäisestä paheksunnasta huolimatta kolonisaatiokeskustelu on suomalaisille rupiaraapivalla tavalla nautinnollista. Olemme aina epäilleet olemmeko oikeita eurooppalaisia. Kuinka voisimme olla, jos emme ole edes syyllisiä kolonisaatioon? Vähän tietysti helpottaa, jos voi rypeä itsesäälissä uhriutumalla koloanisoiduiksi, mutta eikö silti olisi kivempaa olla herrakansaa, edes vähän?

Kova hinku on saada Suomeen jotain samanlaista kuin Black lifes matter -liike, mutta valitettavasti värillisiä vähemmistöjä meillä on ollut kovin vähän ja globaalit yhteydet orjakauppaan eivät kauaa lämmitä.

Suomen kielikin on sillä ikävällä tavalla sukupuolineutraali, ettei sen pronomineilla voi väärin sukupuolittaa. Siksi on valveutunutta ilmoittaa pronomininsa englanniksi.

Suomalaiset eivät ole olleet sortamatta muita kansoja kenties mistään moraalisista syistä vaan siksi, että olemme olleet aika mitätön metsäläiskansa täällä Euroopan koillisnurkassa. Suomalaisia sorrettiin idästä ja lännestä ja ruotsalaiset kallonmittaajat olivat aika yksimielisiä siitä, että suomalaiset eivät ole edes eurooppalaisia.

Tekeehän se nannaa nyt suomalaiselle identiteetille kuulla, että mekin olemme kolonialisteja. Vielä kun sen saa kollektiivisen itseruoskinnan muodossa, niin ai että.

Sanna Ukkolan vanhat kohukirjoitukset esille

Helsingin Sanomat haastattelee feature-artikkelissaan kohukolumnisti Sanna Ukkolaa. Juttu on kirjoitettu juuri sellaiseen tyyliin ja sellaisesta näkökulmasta, josta oletetaankin hänestä kirjoitettavan, eikä se sisällä mitään uutta. Sanna Ukkola tiivistää paljon nykyisestä mediakentästä: hän tuo somen käytännöt ja kielenkäytön valtamediaan, hän provosoi ja valittaa sitten, että hänen sanomisistaan suututaan, vaikka hän elää ihmisten suuttumuksesta, hän väittää valtamediaa puolueelliseksi, ikään kuin itse olisi sen ulkopuolella.

Sanna Ukkola on kenties seuraavaan ajattelukulun tyylipuhtain edustaja: jos joku kritisoi minua (”loukkaantuu sanomisistani”), on se sananvapauteni rajoittamista, joten minua ei saa kritisoida.

Sanna Ukkolan edesmennyt äiti Tuulikki Ukkola oli myös toimittaja ja kansanedustaja Liberaalin kansanpuolueen ja Kokoomuksen listoilta. Myös Tuulikki oli tunnettu kärjekkäistä ja provosoivista kolumneistaan.

Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun Ukkolan kollega Emmi Nuorgam on joutunut pienoisen kohun keskelle hänen 15 vuotta vanhojen rasististen kirjoitustensa paljastuttua. Myös Nuorgamissa tiivistyy paljon ajastamme: hän on ”somekeskustelija, kirjoittaja, podcast-juontaja ja viestintäkonsultti” sekä ”toimittaja, projektipäällikkö ja kulttuurivaikuttaja”. Emmi Nuorgam on pyytänyt Instagramissa sanomisiaan anteeksi, mutta toisaalta, uskoo kohun ”olevan jälleen yksi uusi yritys hiljentää minut”, mikä voi hieman vähentää anteeksipyynnön vilpittömyyttä.

Luonnollisesti Sanna Ukkola kommentoi kohua X-viestipalvelussa eikä jätä käyttämättä tilaisuutta vähän uhriutua itsekin.

Sanna Ukkolan nykymeininki on kaikille tuttua, joten en analysoi sitä tässä. Kiinnostuneille löytyy kenties paras tiivistelmä Hikipediasta.

Sen sijaan Sanna Ukkolan uran alkuvuodet ovat päässeet monilta unohtumaan. Jos Sanna Ukkola on tänä päivänä someoikeiston banaalimpien tuntojen tulkki, oli hän ennen vuotta 2013 kaikkien naiivimpien maailmanhalaajakliseiden tiivistymä.

Tätä kuvaa parhaiten se, että maahanmuuttokriittisellä Hommaforumilla oli olemassa jopa Sanna Ukkolan kasvokuvasta askarreltu hymiö, joka tarkoitti geneeristä ”suvakkia”, vihervasemmistolaista naistoimittajaa ja maailmanparantajaa. Hymiö on toki edelleen olemassa, mutta sitä ei enää käytetä.

Scripta-blogikirjoituksessaan 21.11.2008 Jussi Halla-aho syyttää Sanna Ukkolaa itseensä kohdistuvasta ”lokakampanjasta” ja Ukkola Hommaforumia edeltävää Scriptan vieraskirjaa häneen kohdistuvasta maalittamisesta.

Asiaa Halla-aho kommentoi Scriptassa seuraavasti:

Kyynisempi voisi sanoa, että Sanna saa kauan kerjättyä omaa lääkettä. Tosin sellaisilla varauksilla, että käytettävissäni on edelleenkin vain tämä blogi ja Sannalla Ilta-Sanomat, ja että minun väitteeni ovat todenmukaisia mutta Sannan eivät.

Sanna Ukkolan näppikseltä on peräisin myös Hommaforumilla lentäväksi lauseeksi muodostunut hokema ”rasisteille minun ei tarvitse perustella yhtään mitään”.

Halla-aholaiset suuttuivat etenkin Ilta-Sanomissa 15.11.2008 julkaistusta artikkelista Ääriharava (artikkelia en valitettavasti kokonaisuudessaan löytänyt verkosta), jossa Ukkola kävi läpi Scripta-blogin ja sen vieraskirjan kommentteja. Täytyy muistaa, että tässä vaiheessa Halla-aho ei ollut vielä laajalti kovin tunnettu. Hän ei tullut valituksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, mutta vuoden 2008 kunnallisvaaleissa nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon 2977:llä äänellä. Juuri tämä juttu nosti kaikkien tietoisuuteen kommentit ”vihreiden naisten raiskauksista” ja ”Tehtaanpuiston homosta”. Samana vuonna Halla-ahon kirjoituksista tehtiin rikostutkinta koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Moni pitää juuri Ukkolaa perussuomalaisten maahanmuuttokriittisiin ja Halla-ahoon kohdistuvan ”ajojahdin” aloittajana ”Erkkomediassa”. Kun hakee Hommaforumilta vanhoja Sanna Ukkolaa koskevia kommentteja, ei usein kyse ole edes siitä, mitä Sanna Ukkola olisi sanonut tai tehnyt, vaan että hän edustaa kaikkea mikä mediassa on pielessä.

Rikostutkinnan lisäksi uutisoitiin virheellisesti Halla-ahon aseluvan olevan ”harkinnassa”, Halla-ahon mukaan Sanna Ukkola oli uutisoinnin takana:

Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola soitti poliisille vihjeen ”uhkaavista kirjoituksista” ja kysyi, aikooko poliisi harkita lupiani. Poliisimies, jolle lupa-asiat eivät kuulu ja jolla ei ole valtuuksia päättää lupien harkinnasta, vastasi yleisellä tasolla, että kaikkeen suhtaudutaan vakavasti ja lupia harkitaan tarvittaessa. Toimittaja väsäsi jutun, jonka mukaan poliisi on päättänyt ottaa lupani harkintaan.

Kun hakee Ylen sivuilta Sanna Ukkolan vanhoja kolumneja, huomaa että hän on kirjoittanut monista eri aiheista, osin samalla tavalla kuin nykyään, osin eri tavalla.

Vuonna 2012 hän kirjoitti Perussuomalaisista, että ilman Soinia he ovat ”[j]oukko sekoilevia kansanedustajia ja Pirkko Ruohonen-Lerner, jonka aika kuluu edustajakollegojensa umpirasistisia lausuntoja selitellessä”. Vuonna 2013 hän kirjoitti esimerkiksi islamofobiasta ja huntukiellosta omaan ukkolamaiseen tapaansa.

Mistään täydellisestä kurssinmuutoksesta tai takinkäännöksestä ei voi puhua, esimerkiksi Ukkola on aina kritisoinut feminismiä. Jonkinlaisena avainkirjoituksena voi kuitenkin pitää kolumnia Mimosien maa 27.8.2013, jossa hänen mielestään esimerkiksi vähemmistöjen pitäisi kestää loukkauksia, koska loukkaantuminen on ”herjan heittäjän ristiinnaulitsemista”. Vuodesta 2013 tämä on ollut Sanna Ukkolan lähes kaikissa kirjoituksissa toistuva teema, joka tietysti uppoaa hänen kannattajakuntaansa suurenakin viisautena.

Jos nyt käy katsomassa Hommaforumilta, mitä Sanna Ukkolasta kirjoitetaan, on se lähes poikkeuksetta ylistystä. Enää ei muistella Sannaa ”propagandatoimittajana” ja ”vihervasemmistolaisena”, vaan päin vastoin vassareiden mustamaalauskampanjan uhrina. Sanna Ukkola on ollut vuodesta 2013 naimisissa perussuomalaisten aktiivin ja Hommaforumin perustajan Matias Turkkilan kanssa. Jos Metropoli-lehden haastattelua on uskominen, pariskunta nimenomaan tutustui Sanna Ukkolan ottaessa Turkkilaan yhteyttä Hommaforumin kirjoituksista.

Kuinka paljon Sanna Ukkola sitten on muuttunut vai onko vain suhtautuminen häneen muuttunut, jääköön kunkin arvioitavaksi. Onhan se kuitenkin ironista, että intersektionaalisesta feminismistään palkinnonkin saanut Nuorgam pohti vuonna 2008 miten vähemmistöt vievät vaaleatukkaisten oikeudet, kun taas samaan aikaan Sanna Ukkola oli kirjaimellisesti synonyymi vihervasemmistolaisuudelle. Käännynnäiset ovat usein niitä fanaattisimpia.

Elias Lönnrotin vappu

Vapun kunniaksi lainaan kappaleen Elias Lönnrotin matkapäiväkirjasta vuodelta 1828, jossa hän Itä-Suomeen suuntautuvalla runonkeruumatkallaan juuttuu jo matkan alkukilometreillä Räikälään, jossa sataa vettä ja paikalliset juntit kettuilevat. Kaiken lisäksi on vappuaatto, ja tuolloin nuoren miehen, 26-vuotiaan Eliaksen mieleen muistuu, kuinka Turussa samaan aikaan vietetään vappubileitä:

Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan.

Käsittääkseni ”vappukenttä” sijaitsi Kupittaalla, ja Turun yliopiston blogissa historiantutkija Topi Artukka kertoo ylioppilaiden vapun ja majfestin juhlinnasta, mutta samassa blogissa julkaistun kirjoituksen mukaan ylioppilaat viettivät vappua myös Sirkkalanmäen Surutoin-puistossa. Nykyisin paikalla on samanniminen pubi.

Eliaksen matka ei pääse jatkumaan: kestikievarissa nuorta maisteria ei oteta tosissaan, eikä hän saa toivomaansa hevosta:

Kievarinisäntä vastaa minulle: ”saadaan kattoa”, ja tätä ”saadaan kattoa” minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa.

Kievarissa Lönnrotia pidetään oppipoikana, kisällinä, jolle hevosta ei luovuteta. Ei auta, vaikka hän luettelee kaikki arvonimensä: civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kertoo olevansa vieläpä maisteri. Isäntä kehottaa Lönnrotia kertomaan arvonimensä talon koiralle, josko tämä lähtisi kyytimieheksi. Lönnrot miettii, voiko vitutukseen kuolla:

”Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.”

Hevosta odotellessa nuorukaisella on aikaa flirttailla talon tyttärien kanssa:

Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä.

Lopulta kuitenkin Lönnrot joutuu alistumaan ja poistumaan paikalta jalkaisin:

Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: ”käydenkö magisteri lähtee?” Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Myöhemmin Lönnrot ylistää savolaisten ja etenkin karjalaisten vieraanvaraisuutta ja vertaa heitä hämäläisiin ja rannikon suomalaisiin. Itsekin olen matkoillani tehnyt saman havainnon. Joskus liftatessani toisella vuosisadalla (mutta eri vuosisadalla kuin Lönnrot, kumminkin), Itä-Suomessa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä.

Jalan patikoidessa Turku, vappu ja punssi tulevat taas matkalaisen mieleen:

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan.

Lönnrotille perimätiedon mukaan punssi maistui ja jonkinlaisena meeminä netissä on kiertänyt Lönnrotin perustaman raittiusseuran ”Kohtuuden Ystävien Seuran” säännöstö, jonka mukaan muistaakseni oluen ja viinin juontia ei lasketa ryyppäämiseksi ja kirkastakin saa ottaa kalan kanssa.

Matka kuitenkin on Hämeenlinnaan pitkä, eikä yömajaa löydy. Lönnrot päättää jäädä metsään yöksi:

Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä.

Näillä sanoilla hyvää vappua kaikille lukijoille: älkää sammuuko hankeen!

Edes nostalgia ei ollut ennen parempaa

X-viestipalvelussa leviää keskustelu aiheesta ”haluaisitko palata 80-luvulle?” Aika moni haluaa, ja argumentit ovat samoja kuin vielä hetki sitten siitä, miksi asiat 70-luvulla olivat paremmin. Tarkalleen ottaen ne ovat suurin piirtein samoja kuin kreikkalaisella Hesiodoksella, joka eli 700-luvulla eaa. Nuoriso on kelvotonta, epärehellisyys, hävyttömyys ja riidat rehottavat. Hesiodos ei kuitenkaan puhunut wokesta. Aika moni puhujista on sen ikäinen, että 80-luku osuu heidän nuoruuteensa, jolloin tukka vielä kasvoi päässä, veri kiersi genitaalialueella eikä vaimo nalkuttanut. Jostain syystä jokaisella maailmanhistorian kulta-aika osuu kutakuinkin oman elämän ikävuosiin 22-28. Itse palaisin mielelläni 2000-luvun keskivaiheille.

Jotkut asiat ehkä olivat paremmin, toiset eivät. Enimmäkseen ihmisten onnellisuus on kuitenkin aina ollut vakio.

Olihan 80-luvulla toki autoissa enemmän tyyliä, kitarassa enemmän säröä ja olkapäissä enemmän toppausta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ehkä 8 tuntia ohjelmaa päivittäin, yhteensä. Mutta tuli sentään Ritari Ässä ja Ihmemies. Mediatarjonta oli about siinä. Internet yleistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Mikäänhän ei estä kuuntelemasta Spotifystä 80-luvun musiikkia, ostamasta vanhoja sarjoja dvd-boxina ja rajoittamasta mediankäyttöään. Itse asiassa suosittelen sitä.

Talous ja elintaso ovat nousseet 80-luvulta roimasti. Tämä on tietysti näkökulmaharha: 80-luvulla elettiin nousukautta, eikä silloin osattu kaivata sellaisia asioita, joita meillä nyt on, kuten älypuhelimia tai sitrushedelmiä tammikuussa. Samalla tavalla emme osaa kaivata asioita, jotka kenties ovat arkipäivää vuonna 2060. Itse toki kannatan talouskasvun hidastamista mm. ympäristönsuojelun vuoksi ja eikä minua häiritsisi, jos Suomen talous ja ihmisten ostovoima leikattaisiin 80-luvun tasolle. Luulen kuitenkin olevani vähemmistössä, ja juurikin nuo kuusikymppiset fiilistelijät nauttivat korkeasta elintasosta eniten.

Toki elintaso jakaantui tasaisemmin ja tuloerot olivat pienempiä, mistä voi kiittää vahvaa ammattiyhdistysliikettä. En vastusta sitäkään, mutta nopealla vilkaisulla aika moni kasarinostalgikoista näytti vastustavan.

Ihmiset tyytyivät vähempään, eivät mistään moraalisesta syystä, vaan koska kaikkea oli vähemmän. Kerskakulutus keksittiin viimeistään 80-luvulla. Ihmiset olivat myös yhteisöllisempiä. Olivatko, Suomessa? Ainakin he viettivät vähemmän aikaa somessa, koska sitä ei ollut vielä olemassa. Mikään ei estä myöskään laittamasta somea kiinni ja menemästä kahvittelemaan naapuriin. Suosittelen sitäkin.

Ihmisten mielikuvissa turvattomuus kasvaa, vaikka tilastot väkivaltarikoksista kertovat muuta. Toki puhujan omassa nuoruudessa nakkikioskilla kurmuutettiin vastaantulijaa, mutta sitä ei laskettu väkivallaksi, jos kyseessä oli ulkopaikkakuntalainen, väärän jääkiekkojoukkueen kannattaja tai homo. Homoiksi laskettiin kaikki, joilla oli erilaiset vaatteet ja kampaukset, eivät kannattaneet mitään jääkiekkojoukkuetta tai jos muuten vain ei sattunut naama miellyttämään.

Yksityisautoilu oli kivempaa, kun bensa oli halpaa ja autolla sai ajaa melkein missä vain ilman, että vihreät olivat estämässä. Tosin tilastojen mukaan henkilöautojen määrä on vuodesta 1980 yli kolminkertaistunut, kun taas kaupunkien keskustoissa käytettävissä oleva tila ei ole. Tämä yhtälö on saattanut hankaloittaa autolla liikkumista esim. Helsingin kantakaupungissa. Henkilöautojen rajoittaminen kolmannekseen olisi minusta hyvä ajatus.

Nykyään masennus on kansantauti ja tuntuu, että joka toinen tuttava syö masennuslääkkeitä tai käy terapiassa. Ennen vanhaan ei masennuttu, vaan juotiin viinaa, hakattiin vaimoa tai hirttäydyttiin navetan kurkihirteen. Pelkästään itsemurhien määrä on 80-luvun n. 1200-1400:sta laskenut reiluun 700:an.

Edes nostalgia ei ole muuttunut noista päivistä. Silloin ikävöitiin 50-luvulle, jolloin sodanjälkeisessä Suomessa mielikuvissa oli elämä onnellisempaa ja kaduilla turvallisempaa ja nuoriso kunnollista. Ei ollut.