Kategoria: ajankoht

Psykopaateista yhteiskunnassamme ja rikollispomojen ihailusta

Piti kirjoittaa psykopatiasta aikoinaan, kun luin pari vuotta sitten Jari Sinkkosen hienon kirjan aiheesta (Psykopatian monet kasvot, Duodecim 2021). Nyt en enää muista kirjasta puoliakaan, eikä minulla ole sitä tässä. Kirjoitan kumminkin jotain ajatuksia, jotka nousevat aiheesta mieleen.

Psykopatia ei kuulu viralliseen tautiluokitukseen, ja se onkin ollut kaatoluokka, johon on liitetty monia samoja piirteitä kuin antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön ja narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Sen ympärillä on käyty paljon löysää psykopuhetta ja siitä ovat kirjoittaneet ruotsalaiset entiset tv-juontajat bestsellereitä. Populaarikulttuuriin rikollisen psykopaatin hahmon toi Thomas Harrisin Hannibal Lecter tai kenties Alfred Hitchcockin Psyko (joka ei kovin hyvin kuvaa juuri psykopatiaa) tai siihen vahvasti viittaava Bret Easton Ellisin Amerikan psyko. Nykyisin psykopaatista on tullut samanlainen leima kuin narsistista, joka on korvannut kusipääksi haukkumisen (kaikkien exät ovat narsisteja).

Päällekkäisyyttä selittävät erilaiset tutkimusperinteet. Narsismi tulee suoraan psykoanalyysistä ja kehityspsykologiasta, kun taas psykopatia enemmän persoonallisuuspsykologiasta ja neurologiasta. Molempien taustalla on altistavia perintötekijöitä ja ympäristön vaikutusta etenkin lapsuudessa. Psykopaatit ovat useammin narsisteja kuin toisin päin, mutta molemmille on tyypillistä empatian puute ja itsekeskeisyys. Sinkkonen on itse erikoistunut lastenpsykiatriaan ja hänellä onkin runsaasti henkilökohtaista tapauskokemusta.

Taina Kuuskorpi erottaa vielä machiavellistinen persoonallisuushäiriön teoksessaan Pahat mielessä – Tieteen näkökulmia pahuuteen (Siltala 2021), joka on toinen helppotajuinen esitys aiheesta. Sinkkonen kuitenkin jättää tämän käsittelemättä, koska sillä on niin paljon päällekkäisyyttä psykopaattisen persoonallisuushäiriön kanssa.

Rikollisuuden patologisointi on monessa mielessä ongelmallista, mutta toisaalta jonkun sarjakuristaja Michael Penttilän teot vaikuttavat niin äärimmäisiltä ja vastenmielisiltä, että mieleltään terve ihminen ei niihin kykenisi. Kollektiivis-populaarissa tietoisuudessamme elääkin kaksi myyttiä: ajatus rikollisten poikkeuksellisuudesta verrattuna tavallisiin ihmisiin ja toisaalta ajatus, että kuka tahansa tietyissä olosuhteissa voisi syyllistyä rikoksiin ja julmuuksiin. ”Sivilisaatio on vain kolmen lämpimän aterian päässä kaaoksesta.”

Sinkkkonen käy Zimbardon ja Milgramin kokeita ja Kärpästen herran dystopioita läpi pohtiakseen onko meissa kaikissa pahuutta, joka pääsee poikkeusoloissa irti. Näitä samoja asioita on pyöritelty monissa populaaritietokirjoissa ja nykynäkemys lienee, että Kärpästen herran skenaariota todennäköisempi on Tongan poikien tapaus.

Monenlaisten tilastojen mukaan psykopaatteja tavallisessa väestössä on 1-2 prosenttia, mutta vankipopulaatiossa määrä on moninkertainen. Näitä voi kukin googlettaa, mutta on väitetty jopa, että käytännössä kaikki väkivalta -ja henkirikolliset olisivat jollain tapaa psykopaatteja. Toisaalta, psykopatia on yleisempää mm. johtajien ja pörssimeklarien keskuudessa.

*

Jos psykopatiaan on olemassa perinnöllinen alttius, kuinka tällainen ”psykopaattigeeni” on voinut säilyä, jos se kuitenkin altistaa tuhoisalle ja epäsosiaaliselle käytökselle ja mm. huumeiden ja alkoholin väärinkäytölle? Kyynikko vetäisi tästä johtopäätöksen, että kyynärpäätaktiikalla selviää aina. Toisaalta, psykopaateilla on yliedustus myös raiskaustilastoissa ja leviäväthän ne perintötekijät sitäkin kautta.

On selitetty mm. että sodassa psykopaatin tunnekylmyydestä ja julmuudesta on hyötyä. Se joka painaa liipaisinta epäröimättä elää pisimpään. Kun ihmiskunnan historiassa ajat ovat ennen hyvinvointivaltiota olleet epävakaampia, tietty prosentti psykopaatteja on selviytynyt poikkeusoloissa kantaväestöä paremmin.

Mielestäni mielenkiintoisempaa kuin evoluutiopsykologia on asian ”sosiologinen puoli”, psykopaattien selviytyminen yhteiskunnassa, vaikka psykopatia vaikuttaisi altistavan marginalisoitumiselle. Ääritilanteissa psykopaatit pääsevät loistamaan. Kun paniikki iskee päälle, etuaivolohkojen rauhallinen harkinta jää toiseksi ja laumavaisto iskee päälle: silloin kannattaa seurata yksilöä, joka ainakin näyttää tietävän mitä tekee. Uppoavassa Estoniassa tai taistelutantereella paras selviytymisstrategia on seurata sitä, joka toimii itsevarmasti, eikä istuutua neuvottelemaan ja tekemään monimutkaisia analyysejä. Rauhan aikana psykopaatit säilyttävät toimintakykynsä tilanteissa, joissa normaali ihminen lamaantuu, esimerkiksi onnettomuuksissa. Sodan aikana heistä tulee sankareita, koska he pystyvät kylmäverisiin tappotöihin silloin, kun kaikkia muita rasittavat moraaliset estot, kuolemanpelko ja vatsaakiertävä kuvotus.

Antero Rokassa, joka ”ei ole koskaan tappanut ihmistä, vain vihollisia”, on paljon psykopaatin piirteitä.

Psykopaateiksi onkin epäilty monenlaisia todellisia ja kuviteltuja ihmisiä ja ihmisryhmiä. Kuten rikollisten patologisointi, myös johtajien ym. ammattiryhmien edustajien määrittely psykopaateiksi on ongelmallista ilman varsinaista diagnoosia.

Esimerkiksi natsijohtajia on kutsuttu psykopaateiksi.Ensimmäinen ongelma on kehäpäätelmä: natsijohtajat olivat psykopaatteja, koska tekivät psykopaattisia tekoja ja tekivät psykopaattisia tekoja, koska olivat psykopaatteja. On liian helppo lyödä tällaisia leimoja ja samalla olla jotenkin tyytyväinen siihen, kuinka psykologia on eksakti tiede, jolla on tarjota jokaiselle palikalle sopiva reikä.

Tämä ei kuitenkaan estä pohtimasta, miksi tiettyinä aikoina johtajien tietynlaiset luonteenpiirteet vetoavat kansaan. Vaikka olisi liian pitkälle menevä päätelmä tehdä diagnooseja tietyn johtajan pään sisällöstä, voi hänen toimintaansa kuitenkin arvioida tietyillä kriteereillä ja kutsua politiikkaa pidäkkeettömäksi, epäempaattiseksi, itsekeskeiseksi, harhaiseksi, epärehelliseksi, tunneköyhäksi, välinpitämättömäksi, manipuloivaksi, moraalittomaksi, vastuuttomaksi tai impulsiiviseksi, jotka ovat psykopatian keskeisiä piirteitä.

Psykopaateiksi (tai narsisteiksi) on nykypoliitikoiksi epäilty esimerkiksi Donald Trumpia tai Vladimir Putinia. Kysymys ei olekaan, ovatko he psykopaatteja (tai narsisteja), vaan miksi yksiselitteisen psykopaattiset piirteet heidän politiikassaan vetoavat heidän kannattajiinsa.

Oma keittiönpyötä(sosiaali)psykologinen teoriani on, että heikot hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan yksilöistä. On parempi olla voittajan puolella: hän on ehkä roisto ja katutappelija, mutta hän on sentään meidän oma roistomme ja katutappelijamme. Jos liittoudumme kovimman roiston kanssa, hän ehkä puolustaa meitä.

Sama logiikka pätee parisuhdeväkivaltaan. Miksi uhrit, yleensä naiset, palaavat aina pahoinpitelijänsä luo tai erottuaan hankkiutuvat suhteeseen toisen samanlaisen vaimonhakkaajan kanssa, vaikka kokemuksen olisi pitänyt opettaa miten siinä käy? Paradoksaalisesti turvattomuuden tunne ajaa etsimään turvaa ihmisistä, joilla on fyysiset ja psyykkiset valmiudet väkivaltaan.

Samalla tavalla toiset miehet hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan miehistä. Kun koulukiusaaja kurmuuttaa heikompaansa, muut heikot yksilöt kerääntyvät kiusaajan puolelle (tai ovat välinpitämättömiä). On parempi vaihtoehto olla pahiksen puolella kuin olla seuraava uhri, jonka päätä työnnetään vessanpönttöön.

Tässä on laumasieluisuuden paradoksi: lauma palvoo yksilöitä, jotka tekevät mitä haluavat eivätkä kunnioita sääntöjä. Mikään ei ole epäyksiöllisempää kuin seurata psykopaatin piirteitä osoittavaa ”vahvaa” johtajaa, mutta samaistumalla psykopaatin rajoja rikkovaan käytökseen voi korvata oman yksilöllisyytensä.

Poikkeusoloissa toivomme, että olisi olemassa poikkeusyksilöitä, joilla on valmiudet käyttää väkivaltaa poistaakseen meitä uhkaavat tekijät, konkreettiset ja abstraktit.

Kun psykopaateille annetaan valta ja psykopatia päästetään valloilleen, jälki on peruuttamatonta. Olivatko kaikki Srebrenicassa, Katynissa, Babi Yarissa, Mỹ Laissa, Buchassa tai Varsovan getossa veritekoihin syyllistyneet psykopaatteja? Ainakin tapahtumia voi kutsua psykopaattisiksi. Kun psykopaattien annetaan tehdä mitä he haluavat, he tekevät mitä psykopaatit tekevät: tappavat, raiskaavat ja kiduttavat. He vetävät muut, heikommat yksilöt mukaansa. He, jotka eivät halua osallistua, vedetään siihen pakolla.

Missä vaiheessa normaalilla neurologisella ja psykologisella profiililla varustettu porvarillinen kadunmies alkaa turvata psykopaatteihin, joita kohtaan hänen tulisi tuntea pelkoa ja vahvaa ennakkoluuloa? Siinä vaiheessa, kun yhteisö tuntee itsensä uhatuksi, alkaa se turvautua heihin, jotka voivat ongelman tehokkaimmin ratkaista: psykopaatteihin, joilla on valmius käyttää voimaa ja väkivaltaa ilman tunnontuskia. Tällöin tavisten ei itse tarvitse liata käsiään.

Psykopaattijohtajat muuttavat koko yhteisön toimintakulttuurin ylhäältä alas: maltilliset savustetaan ulos johtopaikoilta tai murhataan (Ns. pitkien puukkojen yö, Stalinin vainot), tahdoltaan ja moraaliltaan heikommat yksilöt seuraavat psykopaattijohtajia, joille on nyt annettu kaikki valtuudet, ja vaikka juuri he edustavat sitä keskimääräistä kaduntallaajaa, joka normaalioloissa ei syyllistyisi väkivallantekoihin, ovat he niitä kunnollisia, käskyjä seuraavia porukan mukana menijöitä. Näin koko yhteiskunta ”psykopatisoituu”, kun empatia ja moraalinen vastuu supistetaan ulos systeemistä. Ei ole olennaista olivatko Stalin tai Hitler psykopaatteja vaan se, että heidän luomansa yhteiskunnat olivat.

*

Palasin tähän aiheeseen luettuani uutisen, jonka mukaan Mika ”Immu” Ilmén on palkattu Himos Winterfest -musiikkifestivaalin ”häirintä­yhdys­henkilöksi”. Ilmén on entinen rikollisjärjestö Cannonballin ”asekersantti”, joka sai huumerikoksista 10 vuoden tuomion ja kirjoitti elämästään 2 kirjaa, jotka ovat olleet bestsellereitä. En ole lukenut kirjoja, enkä tutustunut henkilöön muutenkaan esimerkiksi katsomalla hänen Youtube-videoitaan. Ammattirikollisten elämästä on viime vuosina kirjoitettu useampikin kirja ja heistä on tullut julkkiksia, joten Ilmén ei sinänsä ole kiinnostava. En ota kantaa siihenkään, onko hän kyseiseen tehtävään sopiva.

Ilmiössä minua kiinnostavat ihmisten reaktiot hahmoon, joka on kovan luokan rikollinen. En tiedä, mitä täytyy tehdä päästäkseen rikollisjärjestön johtoon, mutta olettaisin väkivallan, säännöistä piittaamattomuuden, epärehellisyyden, empatian ja katumuksen puutteen ja ylikorostuneen omanarvon tunnon olevan jollain tavalla läsnä.

Iltasanomien jutun Facebook-kommenteissa Ilméniä kuvaillaan mm. seuraavasti:

Hyvä valinta hommaan

hurjan näkönen karpaasi rauhottaa kummasti väkee

Hyvä jätkä

Jokaisessa miehessä pitäisi olla edes hyppysellinen tän miehen karismaa niin vois puhua lajista: mies

Immun ulos anti on huikea ja immu on asia ukko

Immu on katu-uskottava kaveri

todellinen herrasmies

Kuvailisitko näin töissä käyvää, veroja maksavaa ja erikseen pyytämättä astianpesukoneen tyhjentävää naapuriasi? Et tietenkään, koska et edes tunne naapuriasi. Ilménillä sen sijaan on netissä kymmeniä tuhansia seuraajia.

Hyväksyn selityksen, että Ilmén on rikoksensa sovittanut ja tehnyt parannuksen ja on siksi oikeutettu ”uuteen mahdollisuuteen”. Tämä on totta, mutta se ei tee hänestä suuren yleisön silmissä kiinnostavaa, vaan nimenomaan hänen rikollinen uransa tekee, kunhan sen johdantoon kirjoitetaan, että ”tarkoituksena ei ole ihannoida rikollisuutta” (minkä kirjoja lukemattakin arvaan), jotta keskiluokka voi hyvällä omalla tunnolla nauttia true crime -jännitystä omaan tylsään elämäänsä.

Tapahtuman kannalta tämä on tietenkin mainostemppu: kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja samalla voidaan ottaa osaa ex-rikollisen ”rajuun” julkisuuskuvaan.

Ilménin lisäksi (entisiä) ammattirikollisia, joilta on ilmestynyt elämänkerta, joka ei ihannoi rikolllista elämäntapaa, ovat ainakin Janne ”Nacci” Tranberg, Lauri ”Late” Johansson, Niko Ranta-aho, Jari Aarnio, Toni Tuunainen, Janne Raninen ja Marko Lönnqvist. En ole lukenut näistä yhtään, mutta heistä tehtyjen juttujen perusteella he tuntuvat kiinnostavan suurta yleisöä ja ovat kaikki hyviä ihmisiä.

*

On kenties liioittelua verrata true crime -faneja ääriliikkeiden kannattajiin. Kenties rikollisten elämäkerrat ovat kuitenkin viatonta jännityksen hakemista (hyvä kirja aiheesta on Voitto Ruohonen: Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin. 2022. Gaudeamus). Jokin samanlainen psykologinen kytkin kuitenkin molemmilla tuntuisi olevan samassa asennossa: heikkojen laumavaisto iskee päälle ja ihailevat vahvoiksi kokemiaan yksilöitä.

Tiellä helvettiin ensimmäinen huolestuttava askel on juurikin tavisten kääntyminen erilaisten katutappelujengien ihailijaksi: äärioikeiston, äärivasemmiston, jihadistien, moottoripyöräjengien, väkivaltaräppäreiden ja niin edelleen.

Aina tietyn väliajoin humanistienkin yleinen kokemus on, että pelkkä kirjojen pänttääminen on akkamaista nynnyilyä ja aletaan etsiä miehekkäitä vaikutteita kansallissosialialismista (30-40 -luku) tai marxismi-leninismistä (60-70-luku). Myös ympäristöliikkeen parissa esiintyy välillä ihailua linkolalaista ekofasismia tai Unabomberin terrorismia kohtaan. Islamilaiset jihadistit eivät ole saavuttaneet kovin suurta ihailijakuntaa, mutta muistan muutamia positiivisia puheenvuoroja vuoden 2001 -terrori-iskujen ajalta ja toisaalta, myös Isisin riveihin lähti länsimaista monia hyvissä perheissä kasvaneita nuoria.

Kun turvallisuutta tavoitteleva porvari kuulee anarkistien mellastavan ikkunansa alla, antaa hän tukensa SA-joukoille. Maahanmuuttajien ja Antifan pelossa moni tukee vastaavanlaisia oikeistolaisia katutappelujengejä. Soldiers of Odin katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta lyhyen olemassaolonsa aikana se keräsi ihailua aivan tavallisilta palkansaajilta, jotka toivoivat siitä pelastusta turvapaikanhakijoiden uhkaa vastaan.

Kenties entisten rikollisjohtajien ihailu on lievin versio aiheesta.

Lukiolaisten näytelmä pahoitti miehen mielen

Kun minä olin nuori, vanhemmat vaativat sisältövaroituksia hevi- ja räppilevyihin. Nykynuoret vaativat sisältövaroituksia kirjoihin. Nykyvanhemmat, jotka enimmäkseen lukevat viestipalvelu X:n syötettä, ovat sitä mieltä että nuoriso on pilalla.

Enpä olisi nähnyt tuota tulevaksi.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan Kallion lukiossa oppilaat käyttävät sisältövaroituksia oppilastöissään ja klassikkokirjallisuudesta saattaa syntyä kohu tunneilla (korostus minun). Jutun mukaan ”[k]aikki oppilaat eivät halua kohdata opetuksessa eteen tulevia vaikeita asioita tai keskustella niistä.” Se, että lukiolaisilla ei välttämättä ole vielä kompetenssia arvioida tämän kaltaisia asioita, johtuu juuriki siitä, että he eivät ole vielä riittävästi kohdanneet sen kaltaisia vaikeita asioita esimerkiksi lukemalla laajasti. Tämä ei tietenkään estä sitä, etteikö tästä nousisi ”keskustelu”.

Juttua ei voi poikkeuksellisesti kommentoida, mutta katsomattakin tiedän, mitä mieltä sosiaalisessa mediassa jutusta ollaan.

Woke tuli ja sananvapaus meni.

Aihe on koettu ahdistavaksi ja keskustelu siitä vaikeaksi.

Mitään ei saa enää sanoa.

*

Yritin kuunnella Kalle Haatasen haastattelua Osmo Tammisalosta, joka oli julkaissut kirjan sananvapaudesta (Osmo Tammisalo: Sananvapaus, rakastettuni. Terra Cognita, 2023.), mutta en saanut oikein siitä mitään irti. Jotenkin sen hokeminen, että sananvapaus on tärkeää eikä sitä saa rajoittaa, ei tuo keskusteluun mitään uutta. Käsitin, että myös Tammisalon mielestä esimerkiksi kunnianloukkauksen tulee olla kriminalisoitu. Niin tietysti tuleekin, mutta eikö se osoita, että mitään pamfleteissa julistettavaa, ehdotonta sananvapautta ei ole olemassa? Voisiko olla, että aiheessa riittää vielä pohdittavaa ja että analyysin tason pitäisi olla syvempi kuin ”näin se vaan on”.

Annettakoon anteeksi, että Tammisalo kenties oli haastattelussa hermostunut, eikä osannut artikuloida sanottavaansa tarpeeksi selkeästi. Ehkä pitää lukea itse kirja.

*

Jotenkin nykyään kuvitellaan, että eletään aikaa jolloin sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna, koska woke ja koska joku luuli lehdestä luettuaan, että kirjoissa on nykyään varoitustekstit.

Aikoinaan nuoruudessani 90-luvulla julkaistiin sellaista törkylehteä kuin Myrkky. Joku kommentoi, että nykyään sellaista ei voisi julkaista vaan se kiellettäisiin. Harva ehkä muistaa, että myös omana aikanaan Myrkky-lehti herätti huomiota eduskuntaa myöten. Kirjallisessa kysymyksessään eduskunnalle kristillisten kansanedustaja Leena Rauhala kuvaili julkaisua seuraavasti:

Saamieni tietojen mukaan Myrkky on kohdennettu 10—13-vuotiaille. Kuvat kertovat seksiakteista ja ryhmäseksistä irvokkaalla alatyylin kielenkäytöllä. Myös eläinten mukaan sotkeminen on kuvien sanoma kaikessa ällöttävyydessään. Lehden sisältö on sukupuolista siveellisyyttä loukkaavaa. Se antaa nuorille aivan vääränlaisen kuvan seksuaalisuudesta sekä miehen ja naisen välisestä kanssakäymisestä.

Lehteä ei kuitenkaan kielletty, eikä siihen laitettu varoitustekstejä. Ehkä kansi puhui puolestaan, ja lukihan siinä kannessa isoin kirjaimin ”MYRKKY”.

Myrkky-lehti ei edes esittänyt hakevansa infantiililla pissa-kakka-tissi-pylly-pillu-pippeli -huumorillaan mitään korkeampia merkityksiä tai tarkoituksia. Se oli paskaa an sich.

Sen sijaan esimerkiksi pari vuosikymmentä aikaisemmin aloittanut, mutta tyyliltään vastaava, huumoriyhtye Sleepy Sleepers ainakin kirjan Kun Suomi-rock puri ja löi mukaan taisteli meidän sukupolvellemme vapauden, jos ei nyt juoksuhaudoissa, niin kämäisillä soittolavoilla hassut peruukit päässä ja housut kintuissa. Takaisin Karjalaan / Karjala takaisin -levystä noussut pienimuotoinen skandaali oli yhtyeelle sen tähtihetki. Niihin aikoihin ei pilkattu Jumalaa, Neuvostoliittoa eikä Kekkosta. Tai mitä kukin näistä kolmesta jumalana piti.

*

Parental advisory -tarroista näki aikoinaan, ja näkee tietysti vieläkin, missä levyissä ja leffoissa on sitä kovinta kamaa. Se oli siis pikemminkin suositus kuin varoitus.

Nyt kun nuorison lukuhalut ovat heikkenemässä, ehkä sisältövaroitukset tosiaan pitäisi ottaa käyttöön. Ehkä niillä saataisiin ne takapenkin pojat lukemaan.

Robinson Crusoe: ”VAROITUS! Sisältää tosi rankkaa ja järkyttävää tekstiä!”

Lisää konsulttibisneksestä (tapaus Kerava)

Keravan kaupunki on taas otsikoissa rahankäyttönsä vuoksi. Viime vuonna nousi kohu kaupungin hankinnoista, kun se hankki kilpailuttamatta yli 100 000 eurolla jumppakeppejä sekä niiden säilytyskasseja ja jumppavideoita. Kilpailuttamisen välttämiseksi hankinnat oli jaettu kahteen, 50 000 euron suuruiseen erään, kun kilpailuttamisen mimiraja on 60 000 euroa.

Kohun uutisointi johti kriisitilanteeseen, johon palkattiin avuksi kriisiviestintäkonsultti. Sen sijaan, että asioille olisi tehty jotain, palkattiin asiantuntija selittamään asiat parhain päin. Viestintäyrittäjä Camilla Lindfors veloitti 210 euroa tunnilta, iltaisin ja viikonloppuisin 290 euroa tunnilta ja ilmeisesti taktisista syistä piikki oli avoinna 8 999 euroon asti.

En tiedä miten kriisikonsultti opetti keravalaisia viestimään, mutta jonkinlaisena mainehaittana voi pitää, kun kaupunki yritti salata konsultin tuntierittelyn, vaikka sen pitäisi olla julkisista tietoa. Ja pieniä summiahan ovat alle 9000€ laskut, varsinkin kun epäselvyyksiä on myös n. 400 000 euron laskusta ulkopuoliselta asianajotoimistolta.

Mieleen tulee RKP:n selitys kannatuksensa laskulle: huono viestintä. Ei siis mikään, mitä RKP on hallituksessa istuessaan tehnyt tai pikemminkin jättänyt tekemättä.

Sama Camilla Lindfors toimi aikaisemmin Tampereen yliopiston brändijohtajana. Koska olen ajastani jäljessä oleva tylsimys enkä akateemiseen maailmaankaan ole yhteydessä ollut vuosikymmeniin, en tiedä mikä on brändijohtaja ja miksi yliopisto sellaista tarvitsee.

Kun aikaisemmin kirjoitin hevonpaskaduuneista, tässä on aineksia moneen esimerkkitapaukseen.

Naisten ja miesten biologisista tehtävistä

Naisten asevelvollisuus on jälleen noussut Helsingin Sanomien mielipidepalstalla aiheeksi. Kirsi Sunila-Putilinin kirjoituksessa perustellaan, että asevelvollisuus kuuluu miehille, koska synnyttäminen on ”naisen biologinen tehtävä”. Kirjoitus on vastine viime sunnuntaina julkaistulle Jarno Limnéllin ja Elli Kuusiston kirjoitukselle, jossa pohditaan joutuvatko vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset todellakin kriisitilanteessa rintamalle.

Aihe on kestosuosikki, joka nousee pintaan aina säännöllisin väliajoin. Viimeksi muistan HS:n mielipidepalstalla ja kolumneissa asiaa käsitellyn vuonna 2022, kun Annamari Sipilä kirjoitti, että asevelvollisuus ei kuulu naisille, eikä sen rajaaminen pelkästään miehiä koskevaksi ole epätasa-arvoista. Samalla sivulla UN Women Suomen toiminnanjohtaja Jaana Hirsikangas kertoi, että ”naiset ovat lasten pääasiallisia hoivaajia” ja että ”[N]aiset tarvitsevat erityistä suojaa kriisin keskellä [miehiltä]”.

Nykytilanne on se, että asevelvollisuuslain (1:2§) mukaan

[j]okainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta, sen vuoden loppuun, jona hän täyttää 60 vuotta.

Toisaalta perustuslaki sanoo (2:6§), että

[k]etään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Arkijärki tosin sanoo, että asepalveluslaki asettaa miehet ”eri asemaan” sukupuolensa perusteella.

Naisten asepalveluksesta säädetään laissa naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Sen mukaan naiset voivat suorittaa asepalveluksen halutessaan.

Asepalveluksesta kieltäytymisestä seuraa (miehille) ehdoton vankeusrangaistus.

Asiaa on asetettu selvittämään monenlaisia työryhmiä, mutta kaikkien niiden tulos on ollut ”ei pysty”. Toki kaikki ymmärtävät, että nykyinen tilanne on ristiriitainen, mutta silti tuomioistuimia myöten teeskennellään muuta. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa asevelvollisuutta tuskin tullaan säätämään naisille pakolliseksi.

*

Naisten asevelvollisuudesta kirjoittaminen ja puhuminen on siinä mielessä riskialtista, että silloin on vaarana leimautua yhtä aikaa nynny-vastuunpakoilija-homosivarikommariksi että naisia väheksyväksi misogyyni-seksisti-setämieheksi ja mahdollisesti inceliksi. On asioita, jotka menevät niin tunteisiin, että kaikki rationaaliset perustelut ovat epäolennaisia.

Oma taustani on sellainen, että nuorempana olin ääri-pasifisti ja harkitsin jopa totaaliksi ryhtymistä, koska siviilipalvelus ei olisi ollut tarpeeksi rankka statement. Tuohon aikaan tuomio aseistakieltäytymisestä oli 13 kuukautta ja se suoritettiin muiden vankien kanssa oikeassa vankilassa, joskin käsittääkseni monet aseistakieltäytyjät sijoitettiin avovankiloihin (vielä 70-luvulla sai passituksen Sörkkaan). Nykyisin tuomio on tuomio pisimmillään 173 vrk ja suoritetaan tyypillisesti valvontarangaistuksena, eli valvontapanta nilkassa.

Sain kuitenkin keploteltua vapautuksen terveydellistä (ei kuitenkaan mielenterveydellisistä) syistä eikä asiaa enää tarvinnut sen jälkeen miettiä. Asepalvelus oli 14-16 -vuotiaana iso pohdinnan aihe ja eettinen dilemma ja jälkeenpäin voi vain ihmetellä, miten niin suuria asioita on joutunut pohtimaan niin vajavaisella maailmankatsomuksella.

Pasifisti olen toki vieläkin, mutta en enää usko naiiviin maailmanparantamiseen. Olen asunut useita vuosia Itä-Euroopassa (Viro, Latvia, Unkari) ja vuodet ulkomailla antoivat perspektiiviä siihen, että valitettavasti vapautta ja demokratiaa joutuu joskus puolustamaan asein.

*

Kuvittelin, että siinä vaiheessa kun lainsäädäntö muuttuisi sukupuolineutraaliksi, ongelma jouduttaisiin jotenkin ratkaisemaan. Kun ns. ”translaista” (oik. ”Laki sukupuolen vahvistamisesta”) keskusteltiin, jotkut huolestuivat voisivatko miehet vaihtaa sukupuoltaan naiseksi asepalveluksesta laistaakseen. Lakimuutosta kannattaneet liberaalit pilkkasivat ajatusta: ei kai kukaan kävisi sukupuolenvaihdosprosessia läpi vain intin välttääkseen.

Ehkä huoli sinänsä ei ole aiheellinen, mutta periaatteellisella tasolla: mikäli sukupuolensa voi vaihtaa ilmoituksella Digi- ja väestötietovirastoon, miten sukupuoli voi olla asevelvollisuuden kriteeri? Jos syntymässä mieheksi määritelty henkilö korjaa sukupuolensa väestörekisteriin ilmoituksella, lakkaa hän olemasta asevelvollinen ja toisin päin.

Kun pohditaan, määrittävätkö ihmisen sukupuolen kromosomit, sukupuolielimet vai oma kokemus korvien välissä, näyttäisi oikea vastaus olevan asevelvollisuuslaki. Armeija tekee edelleen (pojista) miehiä.

*

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee tiettyjä taustaoletuksia siitä, mitkä ovat oikeita ja kannatettavia mielipiteitä, jotka ”hyvän ihmisen” tulee omaksua. Tällaisia ovat mm. liberaalius ja tasa-arvo; sukupuolineutraalius ja sukupuolen moninaisuus ovat nosteessa. Kun presidenttiehdokkailta kysyttiin onko sukupuolia enemmän kuin kaksi, valtaosa vastasi myönteisesti.

Monet tällaiset mielipiteet ovat kuitenkin melko pinnallisia muoti-ilmiöitä. Niitä on mielenkiintoista pohtia, niitä kannattaessa tuntee olevansa edistyksen puolella ja sukupuolineutraaleista vessoista tehdään lehtiin uutisia.

Siellä pinnan alla monella on kuitenkin melko konservatiiviset perusasetukset. Sieltä kumpuaa se syvän huokauksen ilmoille kantama itsestäänselvyys:

Et kai sinä oikeasti kuvittele, että naisia — etenkään pienten lasten äitejä — voitaisiin laittaa kriisitilanteessa rintamalle?

Yhtä lailla kannatettavilta mielipiteiltä tuntuvat sellaiset ajatukset, kuten ”naiset tarvitsevat erityistä suojaa” ja ”naiset ovat sotien pääasiallisia uhreja”. Kriisit tunnetusti ruuvaavat yhteiskunnan kurssia aina kohti konservatiivisempia arvoja. Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan oli kulunut vain viikko, kun feminismin nimissä alettiin puolustaa kovin runebergiläistä ihmiskuvaa miehestä naisten suojelijana. Nyt kahden vuoden jälkeen nostetaan äitiys kunniaan ja synnyttäminen naisten biologiseksi tehtäväksi. Vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset eroavat reservistä.

Hyvän ihmisen hyviä ajatuksia kannatetaan teoriassa, mutta käytännössä ”No mut hei oikeesti?”

Onneksi Lauri Törhönen ei ole aivokirurgi

Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen väitteli eilen Lapin yliopistosta tohtoriksi otsikolla ”Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt. Suomalaisen elokuvaohjaajan työn prosessit; etiikka, moraali, tekniikka ja sosiaalisuhteet”. Vastaväittäjäksi oli saatu julkkisfilosofi Esa Saarinen Aalto-yliopistosta, joka tietääkseni ei ole taiteiden tiedekunnan professori eikä elokuvien asiantuntija. Koko juttu vaikuttaa yliopiston järjestämältä julkisuustempulta.

Samuli Tiikkaja ehti jo Helsingin sanomissa kirjoittaa kohtalaisen raivostuneesti, että ”väitöstilaisuus oli tuskallista katsottavaa”. Väitöstilaisuus löytyy myös verkosta. Ja se on tuskallista katsottavaa. Jos tällä haluttiin julkisuutta, niin oliko se halutun laista julkisuutta?

Törhönen ei vastaa yhteenkään vastaväittäjän kysymykseen vaan harhailee asiasta viiden minuutin vapaaseen assosiaatioon ja kysyy sen jälkeen ”mikä olikaan kysymys”? Kun Törhönen ei osaa vastata mihinkään kysymykseen suoraan, uhkaa Saarinen kysyä vain kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”. Törhönen vastaa ”ehkä” [naurua salista]. Kysymys koskee työn otsikkoa, joka ei vastaa työn sisältöä.

Väitöstilaisuus kuulostaa siltä, että kaksi muistisairasta puhuisi toistensa ohi.

Itselläni ei ole meriittejä arvioida minkään alan opinnäytteitä, mutta hieman ihmetyttää väitöskirja, jossa ei ole lähdeviitteitä, tutkimuskysymystä eikä oikein sisällysluetteloakaan. Runsaasti on mielenkiintoisia kuvia, aforistimaisia lainauksia kuuluisilta ohjaajilta, vanhuksen muisteloita elämänsä varrelta ja irrallisia ”klippejä”, jotka voisivat olla paikallislehden äkäisiä mielipidekirjoituksia. Joku sanoisi hajanainen, Saarinen sanoo ”moniulotteinen”. Osin melko mielenkiintoistakin materiaalia ja ehkä rankalla toimittamisella siitä olisi saanut jonkinlaisen ”ohjaajan mietteitä” -aforismikirjan, mutta täyttääkö se akateemiset kriteerit? Lapin yliopiston mielestä ilmeisesti täyttää.

Esa Saarinen, joka ei hänkään ole tunnettu ilmaisun napakkuudesta, kiertää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa ja pyytelee anteeksi joutuessaan kysymään hankalia kysymyksiä. Aivan koko tallennetta en pystynyt katsomaan juurikin sen tuskallisuuden vuoksi, joten en tiedä päätyykö hän jossain kohtaa suoraan kritisoimaan väitöskirjaa, mutta hän ainakin vihjaa n. puolentoista tunnin kohdalla, että ehkä esitarkastuksessa olisi pitänyt puuttua muotoseikkoihin, kuten sisällysluettelon ja väliotsikoiden vastaavuuteen, jotta niitä ei enää väitöstilaisudessa tarvitsisi käydä läpi.

Ehkä kunniatohtorin titteli on olemassa juuri sitä varten, että tällaisilta farsseilta vältyttäisiin.

Ironista on, että Törhönen itse painottaa elokuvan ohjaamisen ammattimaisuutta ja että sitä varten tulee kouluttautua ja että elokuvan tekemisessä on omat muotoseikkansa, joita tulee noudattaa. Tarvitseeko sanoa, että akateemisessa työskentelyssäkin on omat muotoseikkansa?

Jos tällä ei nosteta Lapin yliopiston profiilia, niin ei nosteta myöskään elokuvajaohjaajakoulutuksen profiiliakaan tai taiteen alan koulutusta yleensä. Pikemminkin sillä vahvistetaan mielikuvaa taiteiden ja humanististen alojen sisällöstä huuhaana. Ja onko se mielikuva aina niin vääräkään? Itse kirjallisuutta opiskelleena voin sanoa, että hyvä, että on olemassa humanistisia aloja, niin että ne pahimmat hiihtäjät, jotka haluavat yliopistoon, eivät mene opiskelmaan aloja, joilla on oikeasti merkitystä. Loppujen lopuksi, mitä merkitystä on maailmalle sillä, että jonkun viihde-elokuvia ohjaavan vaarin omaelämänkerta ei täytä akateemisia vaatimuksia? Tuskin mitään. Jos tuomari, aivokirurgi, siltainsinööri, biokemisti tai lentäjä pääsisi samalla tavalla lopputyöstään läpi, aiheuttaisi se vaaratilanteita yhteiskunnassamme. Taiteiden tutkimuksella ei ole niin väliä, siinä voi ottaa vaikka niitä taiteellisia vapauksia.

PÄIVITYS 1.11.

Lapin yliopiston dekaani Satu Miettinen kommentoi Törhösen tapausta Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa tieteellisen ja taiteellisen tohtoritutkinnon väitöskirjojen ohjeistuksessa on eroja, ja että ”[..] on erilaisia tapoja tehdä tutkimusta. On hirveän rohkeaa väittelijältä lähteä tekemään taiteellista työtä.”

Tämä ei välttämättä lisää taiteenalojen uskottavuutta akateemisina, yliopistossa opetettavina aineina, jos yllä oleva on vastaus kysymykseen, miksi Törhösen väitöskirja on täyttä dadaa.

On totta, että taide on sisällöiltään vapaampaa kuin (luonnon)tiede, mutta juuri siksi muodoltaan siihen liittyvän tutkimuksen pitäisi noudattaa akateemisia käytöntöjä, kuten täsmällistä lähdeviittausta, ollakseen uskottavaa tutkimusta.

Pieni moraalisaarna alkuviikkoon

Poikkeuksellisesti nimimerkillä ”Huolestuneet vanhemmat” julkaistu mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa viime viikolla on herättänyt keskustelua ja useita mielipidekirjoituksia, joissa ollaan vastakkaista mieltä. Mielipidekirjoituksen mukaan nykynuorilta on käytöstavat hukassa, toisin kuin X- ja y-sukupolven edustajilta, joille ne opetettiin kotona.

Itselläni ei ole omia lapsia, joten omat kokemukseni ovat sukulaisten ja tuttujen lapsista. Välillä kerrostalomme pihapiirin lapset sanovat jotain sellaista hölmöä, mitä lapset sanovat ja se on hirvittävän sympaattista. En tiedä, onko minun lähipiirissäni poikkeuksellisen hyväkäytöksisiä lapsia, mutta minun kokemukseni on, että lapset ja nuoret käyttäytyvät hyvin.

Ainoa kerta, kun muistan nuorten käyttäytyneen huonosti, jäi mieleeni viime vuodelta. Mopoautosta suojatiellä huudettiin ”homo!”, ilmeisesti koska kävelin mopoauton eteen. Mopoautoja kutsuttiin siihen aikaan, kun minä olen huutelijan ikäinen, invamopoiksi. Jonain päivänä invalidius ja homous lakkaavat olemasta stigmoja ja haukkumasanoja, mutta vielä silloinkin mopoautot ovat vielä aika noloja.

Sekä X- ja Y -sukupolven edustajia on pidetty poikkeuksellisen huonokäytöksisinä siihen aikaan kun he (eli me) olivat nuoria, mutta alkuperäinen pullamössösukupolvi olivat tietenkin suuret ikäluokat, jotka saivat kaiken niin helpolla eivätkä joutuneet edes sotaan. Oli televisio ja rock-musiikki ja ehkäisy ja alkoholikulttuurin vapautuminen. Suuret ikäluokat olivat vapaan kasvatuksen tulos, jolta puuttuivat käytöstavat.

Kun historiassa mennään taakse päin, vain yksi asia on pysynyt samana: nuoriso on kelvotonta eikä sillä ole käytöstapoja. Ensimmäinen eurooppalainen nimeltä tunnettu kirjailija oli kreikkalainen Hesiodos, joka aloittaa Euroopan kirjallisuuden historian kirjoittamalla, kuinka kaikki hyvät ajat ovat jo takana päin. Jos osaisimme tulkita luolamaalauksia, niissä sanottaisiin ”ennen kaikki oli paremmin”.

Vai olisiko niin, että nuoruuteen kuuluu luonnollisena vaiheena ”huono käytös”? Ehkä kaikkia käytöksen nyansseja ei ole lapsena vielä opittu ja murrosiäissä tulee kokeiltua käyttäytymissääntöjen rajoja. Tai ehkä vain epävarmuus omasta maskuliinisuudesta yhdistettynä yleiseen turhautumiseen saa huutelemaan mopoautoista tuntemattomille.

Huolestuttavinta kuitenkin on, jos kyseinen vaihe jää päälle. Kukin kasvaa ja oppii käytöstavat, paitsi he jotka eivät opi. Pahin yhdistelmä on aikuinen, joka käyttäytyy kuin murrosikäinen mopoautosta huutelija, mutta ei itse tajua sitä. Jos menee Twitteriin (En ole oppinut vielä kutsumaan sitä Äksäksi), löytää monia tällaisia. Monet pitävät itseään konservatiiveina ja ovat vahvasti sitä mieltä, että nykynuoret eivät osaa käyttäytyä.

On totta, että käytöstavat ovat nykyään hukassa ja että käytöstavoista muistuttaminen on aliarvostettua. Mutta on tekopyhää vaatia lapsilta ja keskenkasvuisilta nuorilta käytöstapoja, jos aikuiset, joista monet ovat päättävässä asemassa, haistattelevat tuntemattomille netissä.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja peliteoria

Kuluneella viikolla on uutisoitu ja kohuttu siitä, kuinka Amazing Race -kilpailuohjelman uudelle kaudelle osallistuu poliitikoita, jotka aikaisemmin ovat kritisoineet lentomatkailua ilmastonmuutoksen kiihdyttäjänä. Tämä on luonnollisesti ristiriidassa sen kanssa, että kilpailuohjelmassa reissataan paljon lentämällä. Asiasta on väännetty Twitterissä tavalliseen tapaan, ja jos jotain hyvää tästä löytyy, niin kokoomuslaiset ja perussuomalaiset miehet ovat nyt huolestuneempia lentomatkailun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen kuin koskaan.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun poliitikkojen teot ja sanat eivät kohtaa, eikä ensimmäinen kerta edes tästä aiheesta, muun muassa vihreiden Atte Harjanne sai vuonna 2019 kielteistä julkisuutta lentomatkailustaan.

Eräs työkalu, jolla voi havainnollistaa asenneilmapiiriä, on peliteoria.

Peliteoriasta on useita eri muunnoksia ja teoretisointeja, mutta yksinkertaisimmillaan sitä voi kuvata esimerkiksi seuraavanlaisella ”pelillä”, joka on huono ja puutteellinen esimerkki, mutta tarkoitusta varten helppo ymmärtää:

Kaksi pelaajaa A ja B pelaavat peliä siten, että jos kumpikaan ei fuskaa, molemmat hyötyvät vähän. Jos taas toinen fuskaa, hyötyy hän paljon ja toinen vähän tai ei mitään. Jos taas kumpikin fuskaavat, kumpikin hyötyy vähän tai ei mitään. Lyhyellä tähtäimellä kannattaa siis fuskata, jos haluaa maksimoida oman menestyksensä. Ongelma tietenkin on siinä, että jos molemmat ajattelevat näin, kumpikin jää ilman palkkiota. Sen vuoksi, varsinkin pitkällä tähtäimellä kannattaa molempien pelata reilusti.

Tämän tyyppisiä asetelmia on kokeiltu psykologiassa ja etenkin evoluutiopsykologiassa jopa varsin yksinkertaisten organismien, kuten kalojen, on havaittu ymmärtävän peliteorian perusstrategian. Periaatteessa molempien kannattaa pelata sääntöjen mukaan, mutta jos vastapelaaja huijaa jatkuvasti, menee motivaatio toimia vastapelaajan maksumiehenä ja vähintään kiusallaankin alkaa fuskata.

Peliteorista on lukuisia monimutkaisempia virityksiä ja versioita, mutta perusidea on sama ja osoitettu toimivaksi selitysmalliksi. Tietenkään ei kannata sortua liialliseen reduktionismiin. Vaikka peliteoria voidaan kokeellisesti todistaa ja sillä on omat sovelluksensa mm. taloustieteessä, ei pidä antaa periksi houkutukselle selittää kaikkea inhimillistä toimintaa yhdellä teorialla.

Käynnissä olevaan ilmastonmuutosdebattiin peliteoria kuitenkin sopii. Valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, että ilmastonmuutos on uhka ja sitä vastaan tulisi toimia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaikki kusettavat. Tietenkään yksittäisillä lennoilla etelään lomailemaan tai osallistumisella matkailuohjelmaan tai oikeastaan yhtään millään, mitä yksittäinen ihminen tekee, ei ole väliä (toivottavasti kaikki ilmastonmuutosdenialistit muistavat tämän äänestyspäivänä). Sillä, mitä kollektiivisesti teemme, on väliä. Kollektiivit taas koostuvat yksilöistä.

Toki moni haluaisi tehdä asioita ilmastonmuutoksen torjunnan ja luonnonsuojelun ja kaiken muun hyvän eteen, mutta jos on sellainen olo, että kaikki muut fuskaavat, miksi minun pitäisi pelata sääntöjen mukaan? Aina voi sanoa, että miksi suomalaisten pitäisi vähentää kulutusta, kun kiinalaiset saastuttavat? Tai että eivät ihmiset saastuta, vaan yritykset. Liberalistien vastaus, että kaikki on yksilöiden vapaa valinta, ei toimi.

Miksi minun pitäisi uhrautua, jos kukaan muu ei tee mitään? Muutinko sähköttömään mökkiin kalastajaksi aivan turhaan, jos maailma kuitenkin tuhoutuu?

Yhteiskunnallinen toiminta perustuu sääntöihin ja siihen, että kaikki toimivat niiden pohjalta.

Lausuntoni eivät edusta ajatteluani

Someriitely on ottanut taas uusia kierroksia, ja pääministeri Petteri Orpo twiittasikin viime tiistaina:

On tärkeää, että kirjoituksista, jotka eivät edusta henkilön omaa tai hallituksen ajattelua, irtisanoudutaan selvästi ja niitä pyydetään anteeksi.

Muistan vielä ajan, kun käytin otsikon heittoa ironisessa mielessä, mutta poliitiikkojen puheissa parodiahorisontti on taas alitettu.

En tietenkään usko, että jokainen joka netissä uhoaa ”tekevänsä ruumiita lähijunassa, jos saisi aseen”, todellisuudessa tekisi niin (paitsi Pekka-Eric Auvinen).

Aikoinaan, kun omalla nimellä nettiin kirjoittelu oli harvinaisempaa, ajateltiin naiivisti että jos ihmiset kirjoittaisivat omalla nimellään, vähenisi kaikenlainen peeloilu. Toisin kävi. Suuret ikäluokatkin rynnivät intternettiin ja näyttisi siltä, että itsekritiikki ja käytöstavata katoavat verkossa. Vaikka täällä ollaan omalla nimellä ja omalla naamalla, ei se silti vastaa kasvokkain käytävää keskustelua sillä tavalla, että ihmiset tuntisivat häpeää sanomisistaan.

Lainaisin Baudrillardia, jos olisin oikeasti lukenut (enkä vain kuunnellut aiheesta podcastia). Somen ”virtuaalitodellisuus” on jo kauan sitten etääntynyt ”todellisuudesta”. Aikuiset ihmiset kinastelevat keskenään ”mutsis oli” -tasolla ja pelottavinta on, että osalla näistä oikeaa valtaa, mutta jotka näyttävät menettäneen kosketuksensa todellisuuteen (JB tosin saattaisi kyseenalaistaa voiko ”todellisuuteen” olla ylipäätään ”kosketuksissa”).

Somen omassa todellisuudessa on lähes mahdotonta perustella siten, että menisi vastaanottajan jakeluun mikä näiden ihmisten sanomisissa voisi olla vikana, koska sometodellisuus toimi omien lakiensa puitteissa.

Kun sitten väistämättä joskus sometodellisuus ja reaalimaailma kohtaavat, puolustaudutaan sillä että ei kai kukaan tarkoita mitään mitä kirjoittaa verkkoon.

Siinä on minusta jotain huolestuttavampaa kuin yksittäisissä vihakommenteissa.

Kansanedustajien ja ministereiden somekäyttäytymisestä

Voi olla, että olen vain konservatiivinen, mutta mielestäni kansanedustajan ja ministerin uskottavuutta heikentää sosiaalisessa mediassa aktiivisena oleminen. Vielä jokin aika sitten olisi naurettu ajatukselle, että poliitikkojen pitäisi päivystää jossain Suomi24:ssä. Nyt kaikki ovat Twitterissä, jonka keskustelukulttuuri on aivan samanlainen, ellei pahempi, mutta jossa on sentään kuvia ja videoita. Mutta siellä poliitikko, missä poliittiset irtopisteet. Onko poliitikkoa tai poliittista toimijaa, joka ei olisi siellä vaikka avustajan välityksellä?

Jokainen voi keskenään päättää, kuka poliitikko tulee tästä ensimmäisenä mieleen (”kuinka näet trollauksen poliittisen vastustajan somepäivityksessä, mutta et whatsaboutismia omassa päivityksessäsi?” Luuk. 6:41). Itse tarkoitan tällä kaikkia poliitikkoja, jotka edustavat kansaa ja joiden tulisi pitää yllä jonkinlaista arvokkuutta ja uskottavuutta.

Tämän viikon Junnila-kohu on vain ilmentymä somekulttuurista, johon kaikkien on muka pakko lähteä mukaan. Valitamme, kuinka teinit ovat naama ruudussa jatkuvasti, mutta ministeritasollakin jaetaan mauttomia huumorimeemejä. Twitterin keskustelukulttuuri on sellaista, että yläasteen tupakkapaikallakin sellaisesta käytöksestä kehotettaisiin lopettamaan mopon tankista haisteleminen.

Ongelmaa ehkä ei olisi, jos poliitikot olisivat sosiaalisessa mediassa yksityishenkilöinä, mutta rajaa julkisen ja yksityisen välille ei ole voinut vetää enää pitkään aikaan. Sosiaalinen media on osa poliitikon viestintää poliitikkona. Ei sillä, että haistattelu, räyhääminen ja alapäähuumori ylentäisivät yksityishenkilöäkään, mutta vievät uskottavuuden sellaisilta, joiden pitäisi olla ”rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja”. Maan korkeinta hallintovaltaa käyttävien henkilöiden ei pitäisi joutua selittelemään käytöstään tavalla, jota emme hyväksyisi lapsiltamme ilman kotiarestia.

**

Tätä kirjoittaessa Vilhelm Junnila on eronnut, osittain juurikin somepäivitystensä vuoksi. Vai sanoiko joku hänelle ”Eulalie” (ja tietävänsä kaiken siitä)?

Mitä sitten pitäisi ajatella Roger Watersista?

Kuuntelin nuorena paljon Pink Floydia, jossa oli sitä edellisessäkin postauksessa mainostamaani psykedeliaa. Varsinkin joku The Wall omassa itsesäälisessä narsismissaan ja mukataiteellisuudessaan vetosi murrosikäisen kokonaistaideteoksen kaipuuseen. Kuuntelin levyn ja katselin filmin aikoinaan niin puhki, että siihen on nykyään vaikea suhtautua puolueettomasti, mutta onhan se totta, että musiikillisesti se ei ole kovin kummoinen levy ja esim. Wish you were here on paljon parempi.

Samoihin aikoihin lueskelin myös bändihistoriikkeja ja artikkeleita juurikin The Wallin syntyprosessista ja päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että Roger Waters ei noin ihmisenä ole kovin ihailtava. Tässä nyt sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, moni muusikko ja taiteilija on elävässä elämässä suorastaan mulkku.

Olin noin 20 vuotta seuraamatta hänen edesottamuksiaan, mutta vuosi sitten Waters nousi otsikoihin Putinin sotaa puolustavilla lausunnoillaan. Nyt hän on joutunut Saksassa vaikeuksiin esiintyessään ”natsiunivormussa” keikoillaan.

Niille, jotka eivät jostain syystä tiedä, kerrottakoon että kyseessä on The Wall -albumilta ja elokuvasta tuttu ”Pink”, fiktiivinen rokkitähti joka sekoaa ja kuvittelee keikalla olevansa kansanjoukkoja hallitseva fasistijohtaja. Levyn autoritarismin vastainen sanoma on siinä määrin simppeli ja vastaanottajan naamaan hierottu, että sen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tulkitsevatko saksalaiset nyt sitten Pink-hahmon univormuineen väärin?

Watersin antisemitistiset ja aivan oikeita diktatuureja, kuten Kiinaa puolustelevat ja Ukrainaa vähättelevät lausunnot ovat kieltämättä häirinneet sitä tulkintaa, jonka Watersin omista poliittisista kannoista voi tehdä. The Animals -levyltä tutun sikahahmon kylkeen heijastettu Daavidin tähti tuskin on sattumaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi juutalaiset siitä loukkaantuvat. Yhä enemmän Roger Watersista tulee mieleen shakkilegenda Robert ”Bobby” Fischer.

Waters on puolustautunut mm. sillä, että hänen keikoillaan on taustakankaaseen heijastettu Anne Frankin kuvia. Mutta eikö tällainen karnevalisointi holokaustin ympärillä lopulta banalisoi koko aiheen?

Alan yhä enemmän kallistua siihen, että muusikoiden (ja näyttelijöiden/ urheilijoiden/tanssijoiden) ei tulisi julistaa mitään poliittista agendaa. En tarkoita, että sanoitusten pitäisi olla pelkkää bebabbaluulaa (Pink Floydin kulta-ajalla 60-70 -luvulla Suomessakin musiikilta vaadittiin ”sanomaa” ja ”kantaaottavuutta”), mutta suoranaisella poliittisella julistuksella on tapana yksinkertaistua, banalisoitua, muuttua populistiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Jos koko poliittinen kanta on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, tulee siitä pelkkää estetiikkaa. Toki musiikintekijöilläkin on oikeus mielipiteisiinsä, mutta julkisuuden mielipiteille takaama näkyvyys ei ole missään suhteessa siihen ymmärrykseen, mitä jollain satunnaisella basistilla yleensä maailmanpolitiikasta on. Musiikin ei tarvitse olla pelkkää kevyttä viihdettä, mutta mitä tarkoitusta sitten natsikuteissa lavalla heiluminen ja iskulauseiden laukominen palvelevat? Pikemminkin aiheen itsensä viihteellistymistä.

Näyttää siltä, että The Wall oli siinä määrin profeetallinen taideteos, että se ennusti Watersin itsensä muuttumisen Pink-hahmoksi ja sekoamisen julistamaan lavalta omia päättömiä iskulauseitaan.

LISÄYS 2.6.:

Neste oyj:n teettämän tutkimuksen mukaan musiikilla on vaikutusta kuljettajan aggressiivisuuteen liikenteessä. Eniten rauhouitti Pink Floydin musiikki. Onko siis niin, että Roger Waters lisää someraivoa, mutta vähentää rattiraivoa?

Jutussa mainittu kappale on juurikin The Wall -levyltä löytyvä Comfortably Numb, ”mukavasti turta”, jossa liikutaan kohtalaisen masentuneissa fiiliksissä.

Muiden kappaleiden vaikutusta ei mainita. Itse soitin aikoinaan tuttavaperheen koiralle Atom Heart Mother -levyn nimikappaleen introa, jonka tuloksena koira sekosi: katsoi minua pää kallellaan, juoksi kolme kertaa ympyrää, katsoi minua uudestaan, haukahti, tuijoitti pää kallellaan stereoita ja juoksi taas villisti ympäri asuntoa. Tämän eläinkokeen yleistettävyydestä autoilijoihin en osaa sanoa mitään varmaa.