Kategoria: Politisointi

Juntit

Juntit, rahvas eli roskaväki ei ole helppo aihe kirjoittaa akateemisesta näkökulmasta, toisaalta ilman omia ennakkokäsityksiä, toisaalta ilman että saa loukkaantuneilta vihaista palautetta. Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut aiheesta lyhyen kirjasen (Juntti! –Roskaväen historia. Tarke 2016), jossa tarkastelee junttiutta suomalaisessa ja kansainvälisessä, etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa.

Tosin, kirjan kirjoittamisella on se etu, että sen lukee kovin harva eikä lukemisen jälkeen jaksa lähettää vihapostia, kun taas verkossa voi lukea vain otsikon ja sen jälkeen scrollata kommenttikenttään jättämään palautetta.

Tämä kirja tarttui käteeni Turun Kirjan talon loppumyyjäisissä, jossa irtaimisto myytiin tai lahjoitettiin. Mukaan tarttui myös pari muuta teosta, jolla ei liene jälleenmyyntiarvoa, mutta kenties on jonkinlaista kulttuurista merkitystä.

Sutinen paikallistaa junttiuden synnyn 1800-luvun Yhdysvaltoihin. Juntteja — rednecks, hillbillies, hicks, lubbers, crackers — olivat erityisesti köyhät maalaiset, alaluokkaiset valkoiset. Valkoinen roskaväki, white trash tai Euro-Trash, oli väkeä, joka oli kyllä valkoista, mutta käyttäytyi kuin mustat. Ilmaus onkin kaksinkertaisesti rasistinen: toisaalta otetaan annettuna, että mustat ovat sellaisia kuin ovat, mutta sen lisäksi painetaan alas toista ihmisryhmää.

(Luulin muuten pitkään, että valkoihoisiin viittaava rasistinen ”cracker” ilmaisu tarkoitti vehnäkeksiä, ovathan nekin vitivalkoisia, mutta ilmaus viittaa henkilöihin, jotka räjähtelevät kuin sähikäiset.)

Onkin totta, että vaikkapa ranskalaisessa maalaisväestössä on jotain pittoreskia: heillä on maahan juurtuneet perinteensä, perinneruokansa ja Ranskassa sentään juodaan viiniä ja puhutaan ranskaa lapsesta asti, kun taas amerikkalaisuudessa on aina jotain takapajuista. Joskin voisi huomauttaa, että ranskalainen tapakulttuuri on ranskalaisten itsensä asettama standardi, joka tuli maailmanlaajuiseksi anglosaksien (ja sitä kautta angloamerikkalaisten) alemmuudentunteen kautta, kun Vilhelm Valloittaja teki ranskalaisista Britannian yläluokan pariksi sadaksi vuodeksi. Todellisuudessa urbaaneinkin pariisilainen voi olla töykeä, umpimielinen ja tietämätön oman kulttuuripiirinsä ulkopuolisista asioista, toisin sanoen siis juntti.

Amerikkalaisesta yläluokasta, siis ei-junteista, kannattaa lukea Judith Shklarin Tavanomaisia paheita -kirjan luku snobismista, mutta ei mennä siihen tässä.

Sutinen löytääkin 1800-luvun kirjoituksista perusteita sille, että valkoista alaluokkaa pidettiin omana ”rotunaan”. He eivät olleet mustia, mutta eivät myöskään oikeita valkoisia, ja Sutisen mukaan heitä pidettiin jopa mustaihoisia alempina. Valkoinen roskaväki kohtasi siis rasismia ja Sutinen vertaa heihin kohdistunutta eugeniikkaa jopa kansanmurhaan (jopa natsien kansanmurha mainitaan). Nykyisessä polarisoituneessa identiteettipoliittisessa tilanteessa, jossa kaikki identiteetit perustuvat uhriutumiseen, voi moni pitää valkoihoisten nimeämistä rasismin uhreiksi ongelmallisena, mutta toisaalta onhan tämä jo lähes 10 vuotta vanha kirja.

Siinä Sutinen on oikeilla jäljillä, että juntit ovat lähes ainoa ihmisryhmä, jota saa avoimesti pilkata, toisin kuin tummaihoisia, seksuaalivähemmistöjä tai vammaisia.

Euroopan dumpatessa ylijäämäväestönsä siirtomaihin, olivat siirtolaiset usein lähtömaiden köyhää, juuretonta ja kouluttamatonta väestöä, ”pohjasakkaa”. Amerikkalaisten ohella britit ovatkin pitäneet juntteina erityisesti australialaisia. Toisaalta eurooppalaiset ovat aina pitäneet brittejä juntteina, kaljaa kittaavina jalkapallohuligaaneina, lads. (Amerikkalaisten mielikuva briteistä taas on viktoriaanisen yläluokkaisen gentlemannin hahmo.) Sutinen vertaa venäläistä gopnikia myös junttiin, mutta mielestäni etääntyy jo liian kauas aiheesta; gopinik toki on myös juntti ja huligaani, mutta ennen kaikkea pikkurikollinen, mitä juntti ei välttämättä ole.

Suomalaisen juntin historian Sutinen ulottaa talonpoika Lalliin asti, mutta etenkin kaikki 1800-luvun ja 1900-luvun alun kansankuvaukset Saarijärven Paavoineen, Sven Tuuvineen, Jukolan veljeksineen ja Käkriäisineen ovat kuvauksia maalaisjunteista: toisaalta yksinkertaisista ja viinaan menevistä, mutta rehellisistä ja tarvittaessa urotekoihin pystyvistä. Uudempia juntteja ovat Uuno Turhapuro tai urheilulegendat Seppo Räty ja Matti Nykänen. Suomalaisen juntin hahmossa on aina mukana suomalaista alemmuudentuntoa siitä, olemmeko ”oikeita” eurooppalaisia.

Sanana juntti tarkoittaa pilaantunutta naurista.

Junttien kulttuuria on erityisesti country-musiikki, Suomessa iskelmä. Toisaalta, suomalaisessa kontekstissa myös country-musiikki usein lasketaan iskelmän kattokäsitteen alle. Amerikkalaisessa kulttuurissa Elvis on junttien kuningas: hän on mustaa musiikkia esittävä valkoinen köyhistä oloista. Minusta hieman erikoinen vertaus Sutiselta on nimittää Curt Cobain uudeksi Elvikseksi, vaikka toki jotain kansanomaista hänessä on. Joukon jatkoksi siinä tapauksessa sopisi Eminem, joka on samalla tavalla mustan musiikkikulttuurin sisällä olevan valkoinen, toisin sanoen räpin Elvis.

Junttiudessa on toisaalta mukana maaseudun vaatimattomuutta, toisaalta liiallisuutta: kun juntti menestyy, hän ei hylkää ryysyjään, vaan koristelee rytkynsä mauttomalla kullalla ja kimalteella.

Postmoderni juntti syntyy siinä vaiheessa, kun juntin hahmosta tullaan tietoiseksi ja varsinkin populaarikulttuuri alkaa kierrättää sen kliseitä. Irwin Goodmanin hahmo oli koko kansan juntti ja hänen hittikappaleensa Härmäläinen perusjuntti listaa junttiin eli punaniskaan liittyviä piirteitä. Sutinen ei mainitse sitä ironista yksityiskohtaa, että kappale oli alun perin Alkon tilaustyö, josta piti tulla valistuslaulu viinan vaaroista ja humalajuomisen häpeällisyydestä. Frederik kutsuu itseään itseironisesti junttidiskon kuninkaaksi. Ylenmääräisyyden estetiikka muuttuu camp-huumoriksi.

Toisaalta hipsterit oli alakulttuuri, joka lainasi junttien pukeutumisesta piirteitä ”aitouden” hengessä ja kulutti mautonta musiikkikulttuuria ”ironisesti”, vaikka monet hipsterit olivatkin pikemminkin keskiluokkaa.

Suomalaisessa kontekstissa uusi junttien kuningas Sutisen kriteerien perusteella olisi siis Cheek: valkoistakin valkoisempaa räppiä niille, jotka eivät oikeastaan räppiä kuuntele — ilman ironiaa. Ajan henkeen kuuluu, että Cheekin hahmo on alusta pitäen rakennettu ja perustuu Jare Tiihosen ammattikorkeakoulun markkinoinnin lopputyöhön.

Sutinen mainitsee Perussuomalaiset, Timo Soinin, Trumpin ja populismin, mutta vain parilla sivulla kirjan viimeisillä sivuilla, vaikka junttiuden poliittisista ulottuvuuksista olisi voinut kirjoittaa toisen samanpaksuisen kirjan. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa todettiin, populismi on aina ollut erityisesti maalaisten liike. Populistit ovat ”kouluttamatonta” kansanosaa kosiskelevia ja avoimesti kulttuurivihamielisiä ja ”eliitin” vastaisia. Perussuomalaiset kansanedustajat kuten Ano Turtiainen, Tony Halme, Teuvo Hakkarainen, Jani Mäkelä, Mauri Peltokangas ja Timo Vornanen käyttävät/käyttivät julkisuudessa kovaa kieltä ja runsaasti alkoholia ja samaistuvat kansanosaan, juka ei turhia kursaile, hienostele tai sievistele.

Samalla tavalla Timo Soini on postmoderni hahmo, joka rakentanut oman ”junttiutensa” itsetietoiseksi brändiksi sutkautuksineen ja ”maisterisjätkä”-hahmoineen.

*

Kirjoitin aikaisemmin musiikin aitoudesta ja epäaitoudesta ja väitin, että iskelmä olisi musiikkilajeista kaikkein epäaidoin, mutta heti kirjoituksen julkaistuani tajusin, että en ollut ajatellut asiaa loppuun. Vanha iskelmä voi olla pateettista, pinnallista ja jopa kornia ja mautonta, mutta juuri se todistaa sen ”aitoudesta”. Hipsteri-ironia perustuu mauttomien ja massatuotettujen retro-merkkien nostamiseen juuri siksi, että jokin muovinen junttidiskohitti tai räikeä 80-luvun tuuliasu on ”aito”, ts. joku on pitänyt sitä hienona.

Verkosta joskus löytynyt sattumanvarainen leike, lähde ei tiedossa.

Kirjallisuus alustataloudessa

Airbnb on maailman suurin majoitusketju, vaikka se ei omista ainuttakaan hotellia. Uber on maailman suurin (?) taksifirma, vaikka se ei omista ainuttakaan autoa eikä sillä ole palkkalistoillaan yhtään kuskia. Wolt ja Foodora ovat Suomen suurimpia pikaruokaketjuja, vaikka eivät omista yhtään ravintolaa. Facebook ei itse tuota lainkaan sisältöä, sen enempää kuin Spotify tekisi musiikkia. Näillä firmoilla on hädin tuskin lainkaan henkilöstöä ja ne tarjoavat vain alustan itsenäisille toimijoille, jotka tekevät varsinaisen työn ja kantavat vastuun ja taloudellisen riskin.

Alustataloudessa on pikemminkin kyse vuokran perimisestä sen jälkeen kun on saavutettu määräävä monopoliasema, kuin varsinaisen palvelun tuottamisesta.

Onkin väistämätöntä, että sama malli valtaa alaa myös kustannusalalla.

Ääni- ja sähkökirjapalvelut ovat tyypillisiä alustafirmoja. Vaikka Bookbeatin omistaa Bonnier (ja toisaalta Storytel omistaa mm. Gummeruksen), eivät nämä alustat varsinaisesti tee mitään muuta kuin tarjoavat alustan olemassa oleville kirjoille. Ne eivät ole kustantamoita, jotka aidosti osallistuvat kirjan toimitusprosessiin (kustannustoimitus, kansisuunnittelu, markkinointi jne), eivätkä ne ole perinteisessä mielessä kirjakauppojakaan, joilla sentään on aidosti fyysisiä kauppoja ja henkilöstöä. Kirjailijat ovatkin olleet tyytymättömiä siihen, että nykyään päästäkseen kirjamarkkinoille, täytyy kirjasta tehdä äänikirjaversio ja samalla alistua alustafirmojen huonoihin sopimuksiin. Ilmiö on sama, joka on jo kohdannut musiikintekijöitä Spotifyn suhteen ja pian kohtaa kaikkia keikkatyöntekijöitä alasta riippumatta.

Toinen tapa, jolla alustatalouden logiikka tulee kustannusalalle, ovat ns. palvelukustanteet. Palvelukustanteessa ”artisti maksaa”, eli alustayritys saa kirjan oikeudet, mutta taloudellisen riskin kantaa kirjailija. Toki on niin, että kirja-ala kamppailee kannattavuutensa kanssa ja jos kirjailija ei itse usko oman kirjansa menestykseen niin, että laittaisi omia rahojaan likoon, miksi kenenkään muunkaan pitäisi? Onhan jokainen oman elämänsä yksityisyrittäjä.

Toki monen unelmana on oman kirjan julkaisu ja he ovat myös valmiita maksamaan siitä. Yhä enemmän kustantamoiden rahat tulevat kirjailijoilta ja kirjailijoiden rahat taas tulevat kirjoituskurssien vetämisestä heille, jotka haluavat kirjailijoiksi.

Tämä tapahtuu perinteisen kustannustoiminnan kustannuksella (sic). Jäävätkö pian oikeat kustantamot historiaan ja portinvartijuus tarkoittaa sitä, että alustajulkaisijat veloittavat kirjamarkkinoille pääsystä varsinaisen kustannustoiminnan sijaan, koska siitä on tullut kannattamatonta?

Jussi Halla-ahon loukattu kunnia

Julkisuudessa paljon pyörinyt Jussi Halla-ahon tekemä rikosilmoitus häneen kohdistuneesta kunnianloukkauksesta eteni maanantaina syyttäjänvirastossa ja johti syytteiden nostamiseen koomikko Ilkka Kiveä ja vihreiden varavaltuutettu Aino Tuomista vastaan, jotka olivat viestipalvelu X:ssä kutsuneet Halla-ahoa ”fasistiksi”. Jatkan siis edellistä Perussuomalaisia käsitellyttä kirjoitusta parilla nopealla kommentilla.

Ensin ne ilmeisimmät:

1. Tapausta kommentoineet ovat nostaneet esiin, että rikoslain mukaan kunnianloukkauksena ei pidetä ”arvostelua, joka kohdistuu menettelyyn politiikassa”. Itse pohdin, kuinka ”fasisti” ei olisi arvostelua nimenomaan poliittisessa mielessä.

2. Halla-aho on itse on esiintynyt ns. laajan sananvapauden kannattajana. Googlaamalla ”Halla-aho sananvapaus”, ensimmäinen tulos johtaa puheeseen Porin Suomi-Areenalla vuonna 2019 (muitakin varmasti on), jossa hän painavin sananvalinnoin (viittamalla Orwelliin, tietenkin) puolustaa oikeutta loukata poliitikoita. Sanantarkasti mm. näin:

Sananvapauden perusfunktio on suojella yksilöä vallanpitäjien mielivallalta. Nykyään toimittajat ja poliitikot näyttävät ajattelevan, että lakien tehtävä on suojella vallitsevia totuuksia yksilöiden esittämältä kritiikiltä.

Tästä huolimatta Halla-aho on aikaisemminkin tehnyt tutkintapyyntöjä kunniansa loukkaamisesta, mm. vuonna 2009 Ylen uutisesta, jossa häntä kutsuttiin ”rotutohtoriksi” ja ”ulkomaalaisvastaiseksi”.

3. Yhtälailla verkossa haukutaan poliitikoita ja yksityishenkilöitä mm. kommunisteiksi. Onkin ironista, että oikeistotrolli, joka hokee ”mites se toinen ääripää” oman määritelmänsä mukaan pitää fasismia kuitenkin niin pahana, että fasistiksi kutsuminen loukkaa ja kommunismia normaalina ja hyväksyttävänä, koska kommunistiksi kutsumiminen ei ole loukkaus.

Luonnollisesti tärkein syy koko prosessin aloittamiselle on tehdä kunnianloukkaus- maalittamis- ja vihapuhelainsäädännöstä farssi. Perussuomalaiset itse tunnetusti käyttävät kovaa kieltä ja saaneet tuomioita kunnianloukkauksista ja vihapuheesta. Jalkapallotermein kyse on filmaamisesta, mutta sellaiseksihan poliittinen kulttuuri on mennyt. Siihen tarkoitukseen tappio oikeudessa soveltuu tarkoitukseen paremmin kuin voitto.

Timo Soinin gradu ja populismi

Ei ole mikään harvojen salaisuus, että Timo Soinin gradu käsitteli populismia, mutta silti politiikan toimittajat tuntuvat tuntevan tämän tosiasian huonosti, tai ainakin ovat jättäneet Soinin gradun lukematta, vaikka se olisi tarjonnut avaimet Timo Soinin ymmärtämiseen silloinkin, kun Perussuomalaisten nousun ja soinilaisen Perussuomalaisuuden tuhon aikoihin moni toimittaja tuntui olevan pihalla siitä, miten Soinin toimii ja miksi toimii niin kuin toimii.

Gradu on kokonaisuudessaan lähdeluetteloineen, sisällysluetteloineen ja kansineen 107 sivua ja helppoa luettavaa ja löytyy kätevästi verkosta, joten mitään syytä ei pitäisi olla lukematta sitä. Näyte Soinin vetävästä — ja populistisesta — tyylistä löytyy jo sivulta 3:

Onko populismi aate, demagogiaa, vai lyömäase tai kaikkia niitä? Siitä seuraavilla sivuilla.

Jatketaan siis seuraaville sivuille Timon opastamana.

Soinin tutkimuskysymys on pohtia, mitä populismi aatteena pitää sisällään, erityisesti suomalaisessa SMP:n ja Veikko Vennamon kontekstissa. Hän myös (populistisesti) pitää populismia ”lyömäaseena” ja ”poltimerkkinä”, jota ”vakiintuneet poliittiset voimat ja niiden propagandakoneistot” käyttävät uusia politiikkaan pyrkijöitä vastaan. Toisaalta, Soini itsekin määrittelee populistisia liikkeitä populistisiksi gradun tutkimuskysymyksen mukaisesti.

Populismin määritelmän Soini lainaa Peter Wilesiltä, mutta en kirjoita koko sivun mittaista lainausta tähän. Piirteet ovat niitä tuttuja, kuten esimerkiksi populismin paikantuminen pikemminkin maalle kuin kaupunkiin.

Populistien kannattajakunta voi olla myös nykyään kaupunkilaisia, tai kuten Soini myöhemmmillä sivuilla kuvailee: ”kaupunkilähiöiden pubikansaa, passiivisia itseensäsulkeutuneita jurnuttajia”.

Jo sivulta 7 eteenpäin Soini kirjoittaa, että populistinen liike perustuu karismaattiseen johtajaan, jonka tulee olla kansanomainen, monimutkaisten asioiden yksinkertaistaja, joka tarjoaa kansalle pelastussanomaa. ”Populismissa kansakaikkivaltiaan ääni on Jumalan ääni” (muotoilut Soinin itsensä), ja tästä tulee populismin ristiriita, ”kärjellään seisova kolmio”: toisaalta populismi on kansanliike, toisaalta se tarvitsee autoritäärisen johtajan.

Karismaattisen pelastaja–johtajan muotokuvassa on helppo nähdä 25-vuotiaan Timon tuleva poliittinen hahmo.

Soini ei viittaa Laclauhin, kuten Lahti ja Mörttinen, mutta kirjoittaa samassa hengessä, että ”kansa”-käsitteellä ei ole mitään tarkkaa merkitystä ja juuri siksi se on populistien käytössä oiva iskulause.

Soinille Veikko Vennamo on ”unohdetun kansan Batman” ja ”Mooses, joka johdattaa kansansa luvattuun maahan”.

Perussuomalaisten ja SMP:n historiassa on monia yhteneväisyyksiä. SMP:n vuoden 1970 vaalivoittoa ja Perussuomalaisten 2011 vaalivoittoa on helppo verrata. Verrata voi myös sitä, että molemmat jäivät vaalivoiton jälkeen oppositioon: SMP Vennamon tahdon vastaisesti, Perussuomalaiset Soinin taktisesta päätöksestä. Samoin SMP:n episodi, jossa emopuolueesta eronneet/erotetut kansanedustajat muodostivat oman puolueensa nimellä Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue (SKYP) ja Perussuomalaisista samalla tavalla irronnut kansanedustajien enemmistö perustivat Uusi vaihtoehto / Siniset – puolueen, on verrannollinen.

Mutta miten tätä kehitystä voi verrata siihen, mitä Soini kirjoitti gradussaan vuonna 1988?

Soini kirjoittaa, että hallitustyö on populistiselle liikkeelle ”myrkkyä”, koska silloin populistit joutuvat itse tekemään vaikeita päätöksiä oppositiosta räksyttämisen sijaan. Jäikö Perussuomalaiset sen vuoksi vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen oppositioon?

Vuonna 2015 Perussuomalaiset kuitenkin meni Sipilän hallitukseen. Soini itse kirjoittaa, että valta ”miedonsi SMP:n populismia ja kesytti sen” ja että vaikka SMP kritisoi hallitusta, joutui se taipumaan sen päätöksiin (s. 54). Soini joutuessaan tekemään päätöksiä takasi kritisoimansa velkapaketit Kreikkaan ja oli ulkoministerinä vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan.

Vennamo itse luopui puheenjohtajuudesta vuonna 1979 puolueen ollessa suosionsa huipulla. Halusiko Soini itse tehdä samoin vuoden 2017 puoluekokouksessa ja näin sementoida poliittisen perintönsä?

SKYP:n ”seteliselkärankaisten” kohtalo oli luonnollisesti Soinille hyvin tuttu ja silti hän itse teki saman liikkeen ja tulos oli sama (vaikka kirjoittikin blogissaan vain pari päivää ennen: ”Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön”).

*

Perussuomalaiset ovat tyyppiesimerkki nykyisenkaltaisista populistipuolueista, mutta on selvää että Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran linja eroaa huomattavasti Timo Soinin populismista. Maahanmuuttovastaisuus oli Soinille tapa kerätä ääniä ja sitä hyväksikäyttämällä nousta valtaan: hän kirjoittaa populismin olevan aina jonkin verran rasistista, mutta siinä ei pidä mennä kovan linjan kansanryhmää vastaan kiihottamiseen, koska kansan syvät rivit vierastavat ääriliikkeitä. Sen sijaan olisi outoa väittää, etteikö Jussi Halla-aho olisi aidosti maahanmuuttovastainen. Hänelle varmasti valta on keino vaikuttaa maahanmuuttoon, ei toisin päin. Toisaalta Riikka Purra — populistisista vaalilupauksista huolimatta — on joutunut toteuttamaan Kokoomuslaisten kanssa kimpassa kovaa leikkauspolitiikkaa, mikä ei varmastikaan tee hänestä populaaria populuksen parissa; kenties tässäkin toteutuu Soinin ennustus siitä, että populistit valtaan päästyään menettävät kannatustaan.

Viimeksi viime viikolla Soini kritisoi nyky-Persuja ”plokissaan”. Kirjoituksessaan hän listaa omiksi poliittisiksi saavutuksikseen uudissanat, jotka toi politiikkaan: ”Jytky, Fillarikommunisti, Takiaispuolue, Missä EU, siellä ongelma, Omenat/melonit ja lippalakki, Hillotolppa, Vanha Samurai”. Jo gradussaan hän ylistää Veikko Vennamon yksinkertaistavaa ja iskevää kieltä ja listaa tässäkin kirjoituksessa Vennamon uudissanoja: ”Talonpojan tappolinjan, Seteliselkärankaisen , Kyllä kansa tietää, Rötösherran, Rosvot kiinni, Valco- Sorsan, Vanhat puolueet”. Soinin mukaan perussuomalaisten suurin ongelma on, että he eivät enää keksi uusia poliittisia ilmaisuja.

Soini kirjoittaa ”Demagogit käyttävät yksinkertaista tavallista kansaa omien etujensa astinlautana. Kyydistä pudonneita petetään vielä kerran.” Silti hän haluaa erottaa ”demagogit” aidosti ”vähäväkisten” hyvinvoinnista kiinnostuneista ja kansan tahtoa toteuttavista populistipoliitikoista. Mikä sitten on lopullinen totuus siitä, kumpi Soini itse oli ja mikä on hänen poliittinen perintönsä.

Onko naisten paikka kotona?

Tuore kansalaisaloite kerää nimiä sen puolesta, että raskaana olevia tai vastasynnyttäneitä naisia ei määrättäisi rintamalle sotatilanteessa. Tämäkin on yksi aiheista, joista kirjoitan säännöllisesti: yhtäältä sukupuolineutraalius on yhteiskunnan vallitseva normi, mutta aina valikoivasti muistetaan vaikkapa miten naiset tarvitsevat erityissuojelua.

Jatkuvasti palaa esiin keskustelu siitä, pitäisikö asepalvelus ulottaa naisiin ja vaikka kaikki tunnistavat kaksoisstandardin, toimia tilanteen muuttamiseksi ei näy, enkä usko että tulee koskaan näkymäänkään. Kun lakia sukupuolen vahvistamisesta sorvattiin, lain vastustajat (”konservatiivit”) väittivät, että monet voisivat käyttää sitä hyväkseen välttääkseen asepalveluksen ja lain kannattajat (”liberaalit”) väittivät, että tuskin kukaan sen vuoksi vaihtaisi virallista sukupuoltaan.

No, itse olisin ainakin vaihtanut, jos olisin ollut vielä asevelvollisuusiässä, jos ei muuten niin osoittaakseni, miten vino koko käytäntö on: sukupuolia on kenties äärettömästi, mutta asevelvollisuus koskee vain yhtä niistä.

On tietenkin selvää, että raskaana olevia äitejä ei voida laittaa rintamalle ja tuskin tullaan laittamaankaan ja on hyvä, jos tämä kirjataan lakiin.

Huomiota kuitenkin herättää, miten perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat vahvistumistaan mitä realistisemmaksi mahdollisuudeksi oikea sota ja todellinen rintamalle joutuminen tulee. Muistetaan, että äitien tehtävä on hoivata lapsia kotona aivan eri tavalla kuin isien.

Tämä on linjassa sen kanssa miten heikoilla vieläkin 2020-luvulla isät ovat huoltajuuskiistoissa. Isät ovat yhtä tärkeitä kuin äidit, ainakin juhlapuheissa ja silloin, kun on kyse kotitöiden jaosta. Isien elatusvelvollisuudesta puhumattakaan. Kukaan tervejärkinen ei väittäisikään, etteikö isien kuuluisi yhtä lailla osallistua lasten huolenpitoon ja kasvatukseen. Toisaalta, tästä maasta tuskin löytyy yhtään tuomaria, joka suoralta kädeltä riistäisi lapset äidiltään, eli määräisi isän lähivanhemmaksi.

Kirjoitin pasifismistani viitisen vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen Ukrainan sotaa. Silloin kirjoitin, että sellaiset moraaliset valinnat kuten aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta taisteleminen konkretisoituvat vasta siinä vaiheessa, kun niillä on todella väliä, eli konfliktitilanteessa. Moni valitsi asepalveluksen omana aikanani, koska koki sen helpommaksi valinnaksi (ainakin sosiaalisesti ja olihan se aikoinaan lyhyempikin), moni ajatteli sivarissa pääsevänsä helpommalla. Tällaista valintaa tuskin voi pitää moraalisena.

Antti Hurskainen kuuluu samaan sukupolveen kanssani ja kirjoittaa esseessään ”En kieltäytynyt aseista” (Siltala 2024, samannimisessä kokoelmassa) miten hän ei varsinaisesti halunnut intoilla rauhan puolesta. Armeija vain ei napannut. Meidän sukupolvellemme sota vain ei tuntunut kovin läheiseltä asialta. Päätös mennä tai olla menemättä armeijaan tehtiin sen perusteella, mikä vaikutti itselle sopivalta.

Ukrainan sodan sytyttyä kuulemma poikkeuksellisen moni on löytänyt itsestään pasifistin.

On tunnettua, että kriisitilanteissa yhteiskuntien arvot muuttuvat konservatiivisimmiksi ja sukupuoliroolit taipuvat kohti ”perinteistä”; hameenhelman pituus noudattelee pörssikursseja.

Populismi ja tyrannia

Populismin anatomia (Matti Mörttinen, Yannick Lahti, Into-kustannus 2023) on hyvä katsaus viime aikojen politiikkaan ja populismin noususta marginaalista keskiöön; se käyttää kehoa metaforana ja joka luku on otsikoitu jonkin ruumiinnosan mukaan (silmät, sydän, kieli, selkäranka jne).

Kirjassa on kaksi puutetta 1) se jättää käyttämättä mahdollisuuden alatyylisiin vitseihin (kuka on populismin persreikä?) 2) Platonia ei mainita kertaakaan, vaikka hänellä on kenties se tunnetuin analogia politiikan ja ihmisruumiin välillä.

Platonin vertaus tunnetusti on seuraavanlainen: päässä asuu järki, rinnassa voima ja kunnia ja munaskuissa fyysiset tarpeet ja monenmoiset alhaisemmat halut. Näitä kehonosia vastaavat tietynlaiset ihmisen luonteenpiirteet ja niitä erilaiset hallintomuodot.

Paras valtiomuot on pään, eli järjen hallitsema aristokratia ja kaikki muut ovat huonompia vaihtoehtoja. Toiseksi paras vaihtoehto on voiman hallitsema timokratia, jota modernissa muodossa vastaavat vaikkapa fasismi tai jotkin sotilasjuntat ja Platonin aikana Sparta, mutta Platonin mielestä soturihallitsijat tavoittelevat liikaa henkilökohtaista kunniaa valtion hyvinvoinnin sijasta.

Huonoimpia hallintomuotoja ovat sellaiset, joissa ihmisen alhaiset halut ovat päässeet vallalle: oligargia, eli rahan valta, demokratia, eli kansanvalta ja tyrannia eli yksinvalta.

Eri valtiomuodot seuraavat toisiaan (Platon viittaa Hesiodoksen runoelmaan Työt ja Päivät, jossa kulta-ajasta siirrytään hopea-aikaan ja sankariajasta rauta-aikaan). Platon esittää selityksiä, miten siirrokset tapahtuvat ja osa niistä voi olla nykylukijalle hieman erikoisia. Uskottavimmat selitykset ovat, miten tavan kansa tekee oligargiassa vallankumouksen ja siirtyy demokratiaan ja demokratia taas johtaa kaaokseen, jossa johtoon nousee kansaa mielistelevä tyranni.

Syy, jonka vuoksi Platon ei ole kirjoittajien tai muidenkaan suosiossa nykyään lienee se, että hän ei todellakaan ole mikään demokraatti, onpa häntä jopa kutsuttu totalitarismin isäksi. Platonille demokratia on enemmistön tyranniaa: se antaa enemmistön alhaisten halujen hallita koko valtiota järjen sijaan ja ennen pitkää johtaa yhden ihmisen tyranniaan massojen kuvitellessa, että hän olisi vastaus kaikkiin demokratian ongelmiin.

Vaikka Platonia ei voikaan aivan puhtaaksi pestä maineestaan, on kenties liioiteltua syyttää häntä esimerkiksi 1900-luvun pieleen menneistä totalitaristisista valtiomalleista. Valtion 8:ssa luvussa hän jopa tunnustaa viehtyneensä demokratiaan ja sen vapauteen ja kaikkeen kirjavaan moninaisuuteen ja samalla tavalla kuin karkottaessaan runoilijat ihannevaltiostaan, tuntee hän tuskaa kieltäessään demokratian. Lopulta kuitenkin liika vapaus on liikaa ja joku roti pitää olla.

Platonille populismi on demokratiaan sisäänrakennettu ongelma, joka johtaa sen tuhoon ja tyrannian nousuun.

*

Käsitteen populismi kantasana on populus, ”kansa”. Ernesto Laclauhin viitaten Mörttinen ja Lahti kutsutavat sitä tyhjäksi merkitsijäksi, joka voi kontekstista riippuen merkitä mitä vain halutaan. Kansa on aina ”me”, josta rajataan ”ne”, jotka eivät kuulu ”oikeaan” kansaan, kuten sukupuolivähemmistöt, kielivähemmistöt tai ihan vain kukaan, joka on eri mieltä populistien kanssa.

Populismi sekään ei ole mikään yksittäinen liike, vaan pikemminkin toimintatapa.

Populismi voidaan nähdä reaktiona demokratian kriisiin: ihmiset kokevat, että mitkään puolueet eivät aja heille tärkeitä asioita ja siksi passivoituvat poliittisesti; tällöin populismin yksinkertaistavat ratkaisut alkavat vaikuttaa houkuttelevilta. Toisaalta, populismi voi olla myös uhka demokratialle: se käyttää hyväksi hyväuskoisia ja flirttailee rasismin, nationalismin ja fasismin kanssa ja vetoaa autoritarismin kaipuuseen. Mörttinen ja Lahti eivät tunnu olevan huolissaan, mutta mainitsevat varoittavana esimerkkinä mm. Unkarin.

*

Vasta suomennettu Hegemonia-teos (Giuseppe Cospito, Niin&Näin 2024, alk. 2021, suom. Tapani Kilpeläinen) jäljittää termin historiaa antiikista nykypäivään. (Teos on kattava esitys käsitehistoriasta ja termin käytöstä eri kirjoittajilla, mutta ei yritä perustella etymologialla käsitteen ”oikeaa” merkitystä, kuten niin moni kirjoittaja tekee.) Alunperin hegemoni oli valittu sotilaspäällikkö, sittemmin kreikkalaisilla hegemonia tarkoitti poliksen hallintaa tai liittouman johtoa.

Rooman tasavallassa diktaattori oli henkilö, joka kriisin aikana valittiin puolustamaan tasavaltaa ja jolle tehtävän täyttämiseksi annettiin valtaoikeuksia. Sittemmin Julius Caesar valitutti itsensä ”ikuiseksi diktaattoriksi” ja loppu onkin historiaa. Diktaatuuri-käsite ei kuitenkaan ole täysin negatiivinen ennen 1900-luvun totalitarismien tuhoa. Niin kuin ei tyranniakaan ennen Platonia.

Hegemonia on valtaa, jossa raa’an ja sortavan, despoottisen voimankäytön sijasta valtaa käytetään enemmän tai vähemmän hallittujen hyväksynnällä.

*

Populismi-kirjan kirjoittajat paikantavat populismin synnyn — minusta hieman yllättäen — 1800-luvun Venäjällä toimineeseen narodnik-liikkeeseen (narod ~ kansa). Pari vuotta myöhemmin aloitti Yhdysvalloissa populistinen People’s Party ja sen jälkeen ympäri maailmaa muita nationalismia ja populismia yhdisteleviä agraaripuolueita, mutta koska populismi ylipäätään ei ole mikään yhtenäinen ideologia, ei näiden kaikkien välillä ole opillista jatkuvuutta ja siten melkein mikä tahansa (miksei esim. Ranskan vallankumous?) voidaan valita populismin lähtöpisteeksi.

Populismin anatomia -kirja määrittelee populismin ilmiöksi, joka voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista (jonkinlaisessa tasapuolisuuden eetoksessa) ja Suomen oloissa se on itse asiassa lähtenyt liikkeelle keskustasta, on se nykymuodossaan pikemminkin oikeistolaista: oikeiston siirtymistä alueelle, jota vasemmistolaiset ovat pitäneet omana alueenaan.

Suhde maalais- ja talonpoikaisväestöön oli keskiössä jo narodnikeillä. Jos ajatellaan populismin eroja esim. marxilaisuuteen (joka sekin pohjaa ”kansaan”), populismi on useammin maaseudun liike — ajatellaan vaikkapa kotoista SMP:tä tai unkarilaista Fidesziä — kun taas marxilaisuudessa vallankumouksen potentiaali on kaupunkien teollisuusproletariaatissa (keskustelu Venäjän erityispiirteistä ja teollistumisen suhteesta marxilaisuuteen on oma lukunsa, johon en mene tässä.). Varsinkin silloin kun vasemmisto on eronnut ”lukeneiston” projektiksi, eikä samalla tavalla vetoa duunariin, joka tekee työtä, jossa kädet likaantuvat, on siinä leimallisesti jotain kaupunkilaista verrattuna muihin ”kansanliikkeisiin”.

Oireellista onkin, että jo narodnikit olivat vahvasti älymystön liike, joka ei juurikaan vedonnut maalaisväestöön itseensä.

Kaupunkien teollisuustyöläiset ovat olleet marxilaisille pyhä opinkappale: koska Marx ennusti, että juuri teollisuustyöläiset tulevat tekemään vallankumouksen, täytyy sen olla niin (juuri tästä syystä vallankumousta ei Marxin itsensä vuoksi olisi pitänyt tapahtua Venäjällä, joka ei ollut riittävän teollistunut).

Cospiton Hegemonia-kirja kuvaa hyvin, kuinka marxilaisessa liikkeessä 1900-luvun alussa hegemoniaa aletaan käyttää siinä merkityksessä, että teollisuustyöläiset ja talonpojat liittyisivät yhteen kriittisen massan saavuttamiseksi. Tästä syystä Neuvostoliiton tunnukseksi tulikin näitä molempia kuvaava symboli: sirppi ja vasara ristikkäin. (Talonpojissa tosin oli se huono puoli, että jos he sattuivat omistamaan maata, olivat he omistavaa luokkaa, joka kuului tuhota: kulakit joutuivat gulagiin.)

*

Varsinkin Yhdysvaltain viimeisten tapahtumien vuoksi monet,kuten vaikkapa historioitsija Timothy Snyder, juurikin tyranniaan viitaten, povaavat demokratian kriisiä.

Anne Applebaum pitää kirjassaan Demokratian iltahämärä (alk. Twilight of Democracy, Siltala 2020, suom. Antero Helasvuo) populistisen äärioikeiston nousua kirjan nimen mukaisesti demokratian loppuna. Hän selittää sen suosion Theodor Adornon teorialla autoritäärisestä persoonallisuudesta. (Adornon teoria oli vastaus toisen maailmansodan jälkeen kysymykseen siitä mikä mahdollisti holokaustin kaltaiset hirmuteot ja Adornon mukaan tällaiset henkilöt kaipaavat auktoriteettia, jonka käskyjä totella kyseenalaistamatta, ja jotka sietävät huonosti epävarmuutta ja eriäviä miepiteitä.) Hän voi olla ainakin osin oikeassa, mutta populistinen äärioikeisto salaliittoteorioineen tuntuu yhtä lailla vetävän puoleensa vastarannankiiskejä (engl. contrarian), jotka kyynisesti haluavat kyseenalaistaa kaiken ja kiusallaan olla kaikesta eri mieltä kuin ”valtamedia”. Luvussa 4. Perättömyyksien ryöppyjä, joka kertoo sosiaalisen median kulttuurisodasta, hän kirjoittaa verkon demagogeista, jotka pyrkivät ristiriitaisten viestien kakofonialla ja parodisella meemipolitiikalla hämmentämään ja sekoittamaan. Mielestäni tässä on ristiriita: miksi verkon rääväsuiset riidankylväjät vetoaisivat juuri turvallisuutta etsiviin ja huonosti eriäviä mielipiteitä kaipaaviin keskiluokkaisiin ihmisiin?

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boymiin viitaten hän kuvaa populisteja nostalgikoiksi, jotka haluavat kääntää kellot taaksepäin johonkin kuvitteelliseen, idealisoituun menneisyyteen. Kenties Applebaum itsekin tuntee nostalgiaa parin vuosikymmenen takaiseen politiikkaan, jossa yhteisiä pelisääntöjä noudattamalla pyrittiin erimielisyyksistä huolimatta konsensukseen.

*
Miksi siis diktatuureja edelleen on olemassa ja demokratioissakin on tyrannimaisia tendenssejä, vaikka tuskin kukaan avoimesti tunnustaa kannattavansa diktatuureja? On liikkeitä, jotka avoimesti halveksuvat demokratiaa ja pitävät pienen eliitin autokratiaa parhaana vaihtoehtona, mutta yleisempää on, että diktaattoritkin julistavat olevansa vapauden asialla.

Kun ajattelemme diktatuureja, ajattelemme poliisivaltiota, jossa salainen poliisi kuuntelee kaikkialla, diktaattorin julma käsi kurittaa kansaa, toisinajattelijoita vainotaan ja itse asiassa pienestäkin ajatusrikoksesta katoaa gulagiin. Kansa on pienen eliitin orjuuttama ja janoaa vapautta ja muutosta, paitsi ne jotka ovat propagandakoneiston sokaisemia.

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei pysy pystyssä ilman enemmistön tukea tai ainakin passiivista hyväksyntää. Vaikka diktaattori olisi noussut valtaan epärehellisillä vaaleilla, vaatii vaalituloksenkin väärentäminen laajaa tukijaverkkoa ja sitä, että häviävä puoli hyväksyy tuloksen.

Kun diktaattoreiden (tai platonilaisittan tyrannien) elämäntarinoita tutkii, löytyy yhtäläisyyksiä ja eroja. Osa on peräisin eliitistä, osa vaatimattomammista oloista ellei jopa köyhyydestä. Osa on perinyt asemansa eliitissä, osa on noussut valtaan häikäilemättömyytensä avulla. Jälkimmäiset ovat luonnollisesti kiinnostavampia ja tähän porukkaan kuuluvat niin Napoleon, Putin, Hitler, Stalin, Mao, Mussolini ja monet muut. Useimpien kansasta nousseiden diktaattoreiden kerrotaan olleen vaatimattomia, jopa askeettisia vielä valtansa huipulla.

Paras tapa pitää totalitarismi pystyssä

­­Slavoj Žižek toistelee, että ilman runoutta meillä ei olisi sotia ja viittaa serbijohtaja Radovan Karadžićiin. Platonin lailla hän haluaisi karkottaa runoilijat ihanneyhteiskunnasta.

Elämme taas aikoja, jolloin historialla perustellaan hyökkäyksiä naapurimaihin. Väitetään, että ne jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä. Ehkä onkin niin, että ne jotka tuntevat historiaa — tai ainakin oman versionsa siitä — haluavat palauttaa vanhat rajat uusilla sodilla.

Nuorten lukuinto laskee ja ollaan huolissaan siitä, että pian kukaan ei tunne kirjallisuutta ja historiaa.

Vai olisiko niin, että runous, kirjallisuus, taide, historia, kulttuuri ja kaikki sen sellainen ovat vain syitä sotiin ja konflikteihin. On vaikea hyväksyä ajatusta, että se voisi olla positiivinen kehityskulku: viihteellä ja pikanautinnoilla kyllästetty, historian unohtanut, tekoälyn latteuksia ihaileva ja politiikasta mitään ymmärtämätön kansa olisi tyytyväinen ja rauhallinen.

Kaksi tunnetuinta yhteiskunnallista dystopiaa, George Orwellin 1984 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, kuvaavat molemmat maailmaa, jossa ei ole taidetta ja valtiokoneisto kontrolloi historiaa. Molemmissa kulttuurin on korvannut tympeä tekoälyllä tuotettu viihdehöttö.

Huxleyn Uljas uusi maailma pysyy kasassa tyytyväisyyden, ei sorron avulla (onko se sittenkin dystopia vai utopia?) eikä siellä ole taidetta tai politiikkaa. Siellä ei ole myöskään sotaa, koska kaikki ristiriidat on poistettu. Orwellin 1984:n maailmassa käydään ikuista sotaa. Mielestäni Huxleyn visio on todenmukaisempi kuin Orwellin kasvoja loputtomasti tallaava saapas. En tietenkään ole ensimmäinen, joka tekee vertailua näiden kahden välillä ja nopealla googlauksella löytää varmasti parempiakin analyysejä kuin tämä, jonka esitän alla. Tunnettua on myös, että kirjailijat olivat tietoisia toistensa teoksista ja osallistuivat itsekin keskusteluun siitä, perustuvatko tulevaisuuden totalistiset yhteiskunnat pakkoon vai pehmeämpään manipulointiin.

Usein Huxleyn kohdalla unohdetaan romaanin liioittelu, lähes parodisuus. (Myös samaa aihepiiriä käsittelevä Bradburyn Fahrenheit 451 on vahvaa liioittelua: palomiehet polttavat kirjoja ja metsässä elää eristynyt yhteisö, joka opettelee klassikkokirjallisuutta ulkoa, onko tämä muka tarkoitettu vakavasti otettavaksi?) Sen sijaan 1984 on vakava, huumorintajuton ja synkkä romaani. Huumoria Orwellilta ylipäätään on vaikea löytää, mieleen tulee kenties Päivät Burmassa -romaanin intialaistohtori Veraswami, jonka hahmossa on liioiteltua parodiaa, muuten Orwell ei tuotannossaan juurikaan iloittele. Kuulemma ihmisenäkin hän oli vakava ja epäseurallinen.

Kun jotain tekee liian vakavasti, on vaarana muuttua parodiaksi itsestään. Sosiaalinen media onkin täynnä oman elämänsä pikku winstoneita, jotka käyvät väsymätöntä taisteluaan isoveljeä, kuten YLEä tai suomalaista päihdepolitiikkaa vastaan.

Uudessa uljaassa maailmassa luokkaristiriidat on ratkaistu oloutuksella: jokaisella on oma syntymässä määrätty paikkansa yhteiskunnassa ja kaikki ovat tyytyväisiä osaansa. Roskaviihde ja riittävä määrä soma-päihdettä pitävät yhteiskuntarauhan yllä. Orwellin maailmassa seksi on kiellettyä, Huxleyn maailmassa vietetään orgioita. Myös kansalliset kielet ovat Huxleyn maailmassa kadonneet ja näin on poistunut jälleen yksi syy ihmisten välisille erimielisyyksille.

(Soman sijasta meillä on some — liiankin ilmeinen sanaleikki — eikä deltoja ja epsiloneja tarvitse ehdollistaa inhoamaan kirjoja: he tekevät sen itse. )

1984:ssä olennaista on historian hallitseminen, Uljaassa uudessa maailmassa kukaan ei välitä. Ja eikö niin ole paljon parempi?

1984:ssä on ikuinen sota, Uljaassa maailmassa ei ole sotia, koska ei enää olemassa syitä sotiin: historiaa, kansallisuuksia, uskontoja, aatteita.
Uljaan maailman yhteiskunnassa luokkaristiriitoja ei ole täysin pyyhitty pois: päin vastoin, oloutuksessa opetetaan, että oma yhteiskuntaluokka on kaikkein paras. Tämä on olennainen yksityiskohta romaanin kuvaaman yhteiskunnan ymmärtämiseen. Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat systeemin itsensä hallussa ja niistä tulee sen ominaisuuksia.

Orwellin dystopiassa massoja hallitaan propagandan, valvonnan ja kidutuksen avulla. Lopulta kaikkien pakkokeinojen taustalla on tarkoitus tehdä vastarinnasta aivopesun ja kielen manipuloinnin avulla mahdotonta. Orwellin Lontoo on synkkä, harmaa ja köyhä kuin tarkoituksellisena vastakohtana Huxleyn maailman yltäkylläisyydelle: kaikesta on puutetta ja ruoka on kuin kiusallaan ällöttävää mössöä ja ainoa asia, jota riittää on synteettinen gini, joka sekin on hirvittävän makuista, mutta jota nappaillaan kuin somaa ikään.

Kun luin 1984:n ensimmäisen kerran, minua häiritsi kuinka O’Brien, joka paljastuu kirjan loppupuolella ajatuspoliisin agentiksi, johdattaa Winstonin niin syvälle toisinajatteluun ja vastarintaan. Tietysti voi ajatella, että O’Brien on Orwellille kerronnallinen apparaatti, jonka avulla hän voi paljastaa romaanin maailmasta asioita, joita olisi muuten vaikea saada siihen mukaan, koska juonen kannalta O’Brien olisi voinut jo sata sivua aikaisemmin Winstonin paljastaessa olevansa ajatusrikollinen heittää tämän tyrmään ja jättää sinne, kuten niin monissa totalitaarisissa valtioissa ympäri maailmaa tehdään (edellisessä postauksessa mainitsemani Kundera pitää Orwellia propagandistina — vaikkakin oikealla asialla olevana — esseessä, joka käsittelee Kafkan ironiaa; onkin totta että samanlaista hienostunutta ironiaa olisi Orwellilta mahdotonta odottaa: varsinkin lainaukset fiktiivisestä Goldsteinin kirjasta ovat kaukana kaunokirjallisuudesta).

On kuitenkin olennaista huomata, että myös Orwellin maailmassa kapina itsessään on systeemin itsensä ominaisuus: vastarintaliike on kokonaisuudessaan salaisen poliisin pyörittämä, eikä mitään muuta vastarintaa ole. Ilmeisesti mitään sotaakaan ei todellisuudessa ole, vaan sekin on yksi keino, jolla puolue pitää kansaa jatkuvassa pelossa.

Perustuu totalitarismi sitten väkivaltaan tai nautinnoilla tukahduttamiseen, olennaista näyttäisi olevan myös kuinka systeemi itse tuottaa oman vastarintansa.

Amazon-verkkokauppa myy Kommunistista manifestia. Miljardöörit julistavat taistelevansa eliittiä vastaan. Kouluissa luetaan Orwellia. Anarchy in the UK soi karaokessa. Hallitukset itse levittävät salaliittoteorioita.

Alt-right -liikkeen suosioon on noussut Matrix-elokuva, jonka ikonisessa kohtauksessa Morpheus tarjoaa Neolle kahta pilleriä: sinisen pillerin valitsemalla jatkaa elämäistä simulaatiossa, punaisen pillerin nielaisemalla herää harhoista totuuteen. (On kovin ironista, että ”anti-woken” symboliksi nostetun elokuvan on ohjannut transsukupuolinen Wachowskien ohjaajakaksikko.)

Elokuvan avainkohtaus on kuitenkin se, jossa Morpheus on monologia pitävän agentti Smithin vankina: hän kertoo, kuinka alun perin matrix oli suunniteltu paratiisiksi, jossa kaikki olivat autuaan onnellisia (kohtaus on toisinto 1984:n kohtauksesta, jossa O’Brien kiduttaa Winston Smithiä — jossain on varmasti joku elokuvaintoilija, joka on miettinyt päänsä puhki, miksi elokuvan pahiksella on sama sukunimi). Tämä ei kuitenkaan toiminut, koska ihmisluonto tarvitsee kärsimyksiä ja ristiriitoja. Sen vuoksi matrixia ylläpitävä tekoäly mallinti virtuaalisen ihmismaailman kärsimyksineen kaikkineen. Mutta koska nämä kaikki tapahtuvat virtuaalimaailmassa, ovat ne lopulta vain näennäisiä ristiriitoja; todellinen vastarinta tapahtuu maailman ulkopuolella, koneita itseään vastaan.

Historiaton ja konflikteista vapaa Uljas uusi maailma kuulostaa houkuttelevalta visiolta, mutta ehkä ei sellaisenaan ole sittenkään mahdollinen: ihmislaji on sellainen, että tarvitsee jatkuvaa kamppailua. Paratiisi kävisi pitkästyttäväksi. Huxleyn visiossa konflikti tulee utopiaan ”villin” Johnin (ja hänen arvostamansa Shakespearen) hahmossa. Huxleyn dystopia on haavoittuvainen juuri siksi, että historian ja yhteiskunnan antagonismit on poistettu siitä. Orwellin maailmassa niitä riittää, mutta ne ovat kaikki puolueen hallinnassa.

Tässä meidän kulttuurisotien maailmassamme konflikteista ei ole puutetta. Ongelma on siinä, että konfliktit eivät ole todellisia: identiteettipolitiikka on kyynistä kinastelua, jossa ei ole tärkeää minkä puolesta ollaan, vaan mitä vastaan. Suomalaisen alt rightin suosikki on biseksuaalinen siviilipalvelusmies, joka seurustelee mustan maahanmuuttajan kanssa, ja jonka nimi on Sebastian. Hänessä olennaisempaa on kuitenkin mitä vastaan hän on.

Elämme maailmassa, jossa olisi mahdollisuus tarjota kaikille riittävät elämän edellytykset — ehkä jopa jollain mittareilla mitattuna yltäkylläisyyttä — mutta elämme jatkuvassa talouskriisissä. Samaan aikaan varallisuus ja valta kerääntyvät yhä harvemmille ultrarikkaille — ja kulttuurisodan taistelut keskittyvät poliittiseen korrektiuteen tai siitä vapautumiseen.

Salaliittoteoriat saattoivat olla joskus subversiivisiä, mutta nykyään vallanpitäjät levittävät itse salaliittoteorioita.

Samoin vallanpitäjien pilkkaaminen on mahdotonta: joku Donald Trump on parodia itsestään. Kaikki tietävät, että keisarilla ei ole vaatteita, eivätkä välitä. Vielä Orwellin (huumorittomassa) maailmassa Isoveljelle nauraminen olisi ollut mahdotonta. Nykyään politiikka on parodiaa itsestään: Yhdysvaltain julkisen sektorin on pistänyt polvilleen virasto, jonka nimi on DOGE (suom. ”hauva” tai ”koiruli”), eikä siinä ole viittausta orwellilaiseen rakkaudenmisteriöön; Orwellin ministeriöt (Totuusministeriö, Rakkausministeriö) on ristiriitaisuudestaan huolimatta nimetty tarkoituksenmukaisesti: juuri ristiriitaisuus paljastaa niiden luonteeen (vrt. ”kaksoisajattelu”). Hauvaministeriö taas ei tarkoita mitään: se on pelkkää ironista ja nihilististä meemikulttuuria.

Kaninkoloon pudonneiden salaliittoteoreetikoiden uskosta huolimatta emme elä sen paremmin 1984: tai Uljaan uuden maailman totalitarismissa, eikä tämän blogikirjoituksen tarkoitus ole väittää, että minulla olisi jonkinlaista poikkeavaa ymmärrystä siitä, miten ihmisiä heidän tajuamattaan aivopestään.

Orwellin ja Huxleyn dystopiat tarjoavat kuitenkin ajatuksia siitä, miten poliittiset systeemit pysyvät pystyssä. Runoilijoiden karkottaminen valtiosta ei ole oleellista, kunhan runous on marginaalissa. Kansalliset kielet ja kulttuurit ovat sulautumassa globaaliin pikaruoka-, suoratoisto-, ja huono englanti -kulttuuriin. Ihmiset elävät aineellisssa yltäkylläisyydessä, mutta myös jatkuvassa pelossa, että se otetaan heiltä pois. Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat olemassa, mutta niiden tulee triviaaleja, kuten miten woke aiheuttaa impotenssia. Kuitenkaan mikään tästä ei ole salaliittoa, joka olisi yhteiskunnan julkisivun takana, vaan tämä on koko systeemin olemus — ja se pysyy sellaisena ilman toisinajattelijan kasvoja tallovaa saapastakin.

LISÄYS 9.5.: Kirjallisuudentutkija tohtori-Soikkeli kirjoittaa Orwellista ja Huxleystä scifi-lehti Portin viimeisimmässä numerossa. Porttia ei julkaista verkossa, joten en linkitä, mutta numerot löytyvät mm. hyvin varustetuista kirjastoista.

Kuka edes lukee Rushdieta?

Luen tällä hetkellä Milan Kunderan esseekokoelmaa Petetyt testamentit (suom. Jan Blomsted, WSOY 2001, alk. 1993) ja jo ensimmäisestä esseestä Kun Panurge ei enää naurata nousee esiin useampi pointti, jonka aion lainata tähän blogiin.

Kuten tunnettua, kun Salman Rushdie julkaisi romaaninsa Saatanalliset säkeet vuonna 1988, joutui se välittömästi mediamyrskyn silmään, kun Iranin hengellinen johtaja Khomeini tuomitsi kirjailijan kuolemaan. Tuomio ei ole vanhentunut vieläkään ja viimeksi kaksi vuotta sitten muslimifanaatikko onnistui haavoittamaan Rushdieta.

Rushdie-kommentti on sivupolku esseessä, joka varsinaisesti käsittelee Rabelais’n huumoria.

”Suorastaan ihmeellisen yksimielisesti [..] älyköt ja kirjallisuusihmiset, salonkien vihityt, ohittivat itse kirjan. Kaupallisuuden vastustamisen nimissä he kieltäytyivät lukemasta kirjaa, josta oli tullut mokoma sensaatio. Nimensä he panivat vetoomuksiin Rushdien puolesta [..]”

Ei ole kolmessa vuosikymmenessä moni asia muuttunut. Olen eri mieltä kanssasi, mutta olen valmis kuolemaan sen puolesta, että sinulla on oikeus sanoa se, mutta kuolen mieluummin otan selvää, mitä itse asiassa halusit sanoa.

Myös Rabelais joutui omana aikanaan vaikeuksiin ronskin huumorinsa vuoksi, mutta löysi puolustajia. Kundera kommentoi: ”Halusivatko he puolustaa periaatteita: sananvapautta, ihmisoikeuksia? Heillä oli jalompi motiivi: he rakastivat kirjallisuutta ja taiteita.”

Nostalgiset parisuhteet

Apu-lehden jutussa haastatellulla Sarilla on ”painavaa sanottavaa elättäjämiehistä haaveileville nuorille naisille.”

Kirjoitin aikaisemmin ”trad”-vaimoista ja ”elättäjämiehistä”, ja kirjoitan tässä samasta aiheesta uudestaan, osin samoja asioita.

Olen moraalirelativisti siinä mielessä, että eri aikoina toisenlaiset moraalisäännöstöt ovat olleet perusteltuja. Esimerkiksi tiukka seksuaalimoraali ennen kuin käteviä ehkäisykeinoja oli kaikkien saatavilla, avioeron saamisen vaikeus silloin kun avioliitto solmittiin taloudellisista perusteista ja sukujen (maiden) yhdistämiseksi tai jako miesten ja naisten töihin, kun työt olivat luonteeltaan fyysisiä, olivat kaikki hyviä sääntöjä agraariyhteiskunnassa, mutta niillä ei ole enää välttämättä paikkaa modernissa yhteiskunnassa.

Toki kukin on vapaa elämään miten haluaa ja se tarkoittaa myös, että saa itse elää valitsemiensa tiukempien moraalisääntöjen mukaan. Ongelma tulee siinä, kun eri moraalikoodeja yritetään sekoittaa toisiinsa. Elääkseen oikeasti ”trad”-elämäntapaa, pitäisi eristäytyä modernista yhteiskunnasta kuin jotkut amissit.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, avioliitto oli perinteisesti tarkoitettu suojelemaan naisia ja lapsia silloin, kun miehellä oli elättäjän rooli. Yhdistelmä ei toimi modernissa yhteiskunnassa, jossa avioeron saa helposti. Jos lähtökohdaksi otetaan, että nainen tuo suhteeseen kauneutensa ja mies rahansa, toinen menettää arvoaan ja toinen kasvattaa arvoaan ajan myötä ja miehet tuntuvat suhtautuvan asiaan kyynisesti, mutta en aivan ymmärrä, miten naiset haluavat sellaiseen ratkaisuun. Varsinkin, jos ”trad”-miesten ihanteena ovat sellaiset henkilöt kuten Andrew Tate.

Tuntuukin, että mitä enemmän mies on ”trad”, sitä useamman naisen kanssa hänellä on lapsia.

Jutun Sari muutti suomalaisen miehensä perässä Yhdysvaltoihin ja ajautui elämään paremmin tienaavan miehensä tuloilla. Sitten kun mies löysi toisen naisen, jäi Sari tyhjän päälle. Tai hän aivan puille paljaille joutunut, vaan sai 3600€ kuussa elatustukea (jutusta ei selviä maksaako hän miten paljon siitä veroa). Amerikkalaiseen malliin kuuluu, että mies voi joutua maksaman elatusmaksuja rutkastikin (tietoni tosin perustuvat tästä lähinnä populaarikulttuuriin), mutta pariskunnalla oli myös yhteisiä lapsia, jotka jäivät äidille.

Kun pohditaan, onko tällainen elättäjämies–kotirouva -malli hyvä vai huono, ihmisillä tuntuu olevan mielessä jokin Ylpeys ja ennakkoluulot -tyyppinen viktoriaaninen maailma, jossa naisen onni on siinä, että pääsee hyviin naimisiin ja kritiikki kohdistuu siihen, että tämä ei ole kovin hyvä diili naiselle ja samalla unohdetaan kaikki ne piiat ja pyykkäriämmät, joista ”ennen vanhaan” yhteiskunta suureksi osaksi koostui ja jotka pitivät sen koko pukudraaman pystyssä.

*

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boym kirjoittaa teoksessaan The Future of Nostalgia (englanniksi 2001, ei tietääkseni suomennettu) reflektiivisestä ja restoratiivisesta nostalgiasta. Reflektiivinen nostalgia on uppoutumista vanhoihin valokuviin ja fiilistelyä niillä vanhoilla kappaleilla, joita kuunteli nuoruudessa tai kiintymistä vanhoihin esineisiin tai rakennuksiin. Jokaisella on taipumusta jonkinasteiseen nostalgiaan ja tunnistan sen itsessänikin (jotenkin ironisesti olin nuorempana suurempi nostalgikko ja vanhempana suhtaudun asioihin viileämmin). Boym ei varsinaisesti tukeudu psykoanalyysiin, koska pitää sitä liian yksilökeskeisenä ja hänen näkökulmansa on koko kulttuuria ja ”kollektiivista” muistia koskeva, mutta viittaa kuitenkin siihen, että nostalgiassa on kyse kuvitellun menetetyn objektin kaipuusta, joka on hyvin lacanilainen perusajatus. Jokaisen ihmisen sisällä on tyhjä kolo.

Nostalgian alkuperäinen merkitys on kaipuuta johonkin paikkaan (kreikasta nost + algos ~ ”koti-ikävä”), mutta nykyisin nostalgia suuntautuu enemmän menneeseen aikaan. Ihmisen arvomaailma muotoutuu siinä 15-vuotiaana ja hän pitää normaalina sitä, mikä oli vallitsevaa hänen ollessaan parikymppinen (±5 vuotta). Vielä jokin aika sitten keski-ikäiset kaipasivat takaisin 70-luvulle, nyt sosiaalisessa mediassa ollaan yhtä mieltä siitä, että historian paras vuosikymmen oli 80-luku.

Siinä missä reflektiivinen nostalgikko vain viivähtää muistoissaan ja ymmärtää, ettei aika mennyt koskaan palaa, restoratiivinen nostalgia on politiikan polttoainetta. Se on paluuta idealisoituun menneisyyteen, jolloin kaikki oli paremmin ja aidommin. Naiset olivat naisia ja miehet olivat miehiä ja laivat puuta hiio-hoi. Ennen elämä oli yksinkertaisempaa ilman modernin maailman rappeuttavaa vaikutusta.

Ongelma on siinä, että kaivattua mennyttä aikaa ei sellaisenaan koskaan ollut olemassa. Koko ajatus ”traditiosta” on moderni, eivätkä ihmiset ”ennen vanhaan” tienneet elävänsä ”traditiossa”. Varsinkin mitä kauaemmaksi ”vanhoista ajoista” tullaan, sitä helpompi sinne on heijastaa toiveita ja ideaaleja, joita ei koskaan ollut olemassa (varsinkin, jos mennään aikaan ennen yhteiskuntia; silloin ei ollut epätasa-arvoa tai taloudellista riistoa), mutta aika kultaa muistot ja muistamme valikoivasti asioita nuoruudestammekin.

Tradwife-ilmiö on nostalgiaa ”perinteistä” parisuhdemallia kohtaan, jota ei varsinaisesti ole koskaan ollut olemassakaan: ”trad”-elämäntapa on valikoitujen piirteiden noukkimista idealisoidusta menneisyydestä. Todellisuudessa vain pieni vähemmistö etuoikeutettuja naisia on koskaan voinut jäädä kotiin meikkailemaan ja odottamaan miestään töistään kotiin; työläis- ja maalaisnaiset ovat paiskineet töitä miesten lailla myös ”ennen vanhaan” ilman epillaattoria, antiperspiranttia ja rakennekynsiä. Restoratiivinen nostalgia on fantasia siitä, että modernin maailman arvojen moninaisuus voitaisiin tiivistää johonkin ”perusarvoihin” kääntämällä kelloa taakse päin. Valitettavasti hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää ei saa syömättömäksi.

Naisille tämä fantasia on oman hääpäivän elämistä yhä uudelleen ja miehille kahden mahdottoman elementin yhdistämistä: narstisen äidillisen holhoamisen ja oman tunne-elämän kontrolloimista rahalla.

Trump, Putin, Sauron, Saruman, jne

Aikaisemmassa postauksessa vertasin Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministereiden Rubion ja Lavrovin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin tapaamiseen vuonna 1939. Vertausta ei ollut sinänsä vaikea keksiä ja mm. YLEn jutussa pohditaan, voiko Trumpia ja Putinia verrata Hitleriin ja Staliniin. Toki tällaisia heittoja on helppo tehdä, kukapa ei olisi Hitler paikallisen kuppilan portsarista lähtien, mutta jotain samaa ajassamme silti on. YLEn jutussa muistetaan myös vuoden 1938 Münchenissä tehtyä sopimusta, jossa Hitlerille annettiin myönnytyksiä ja luovutettiin Tšekkoslovakian sudeettialueet rauhan ylläpitämiseksi sekä Jaltan konferessista vuodelta 1945, jossa Itä-Eurooppa annettiin Stalinille. Kuvio on sama: diktaattoreilla on häikäilemättömyytensä vuoksi enemmän pelivaraa kuin demokratioilla, jotka pyrkivät ylläpitämään rauhan.

Nyt Putin ja Trump vaikuttavat löytäneen toisensa. Uutisia voisi linkittää useampiakin, mutta olemme kaikki ne jo lukeneet.

Trumpin kannatajat ovat ainakin viime viikon aikana noudattaneet populaaripsykologista viiden kohdan mallia, jossa ollaan tällä hetkellä kohdassa torjuminen: mitään tällaista Trump ei ole sanonut mitä YLE väittää. Odotan että kevään mittaan siirrytään viimeiseen vaiheeseen hyväksyntä, jossa Suomen maga ja alt right -väki on siirtynyt avoimesti Putinin ihailijaksi ja alkaa toistella Trumpin tavoin miten Ukraina hyökkäsi Venäjälle.

*
Tietenkään tässä ei ole historiallisesti mitään uutta ja vaivatta voi keksiä lukuisia muitakin historian käännekohtia, joissa suurvallat ovat neuvotelleet etupiireistään ja maailman jakamisesta pienten valtioiden päiden yli. Ei niin kaukaa historiasta voi nostaa vaikkapa Tilsitin sopimuksen 1807, jossa Venäjän ja ”lännen” diktaattorit jälleen jakoivat Itä-Euroopan ja Napoleon luovutti Suomen Venäjälle ja josta seurasi pian suomen sota. Toinen vaihtoehto voisi olla Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan kohtaaminen Turussa vuonna 1812, josta meillä on olemassa patsaskin. Kun suurvallat (tai Ruotsin kohdalla entiset suurvallat) pääsivät sopuun ja liittoutumat kääntyivät ympäri (Oceania had always been at war with Eastasia) Suomen kohtalo oli jäädä osaksi Venäjää.

Mikähän Trumpin kanta asiaan on? Tai olisi, jos hän tietäisi Suomen olemassaolosta. Mitä hän olisi sanonut vuonna 1939? Ei olisi kannattanut mennä Mainilaan ammuskelemaan?

*

Fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien ei tarkoittanut Taru Sormusten herrasta -romaanitrilogiaansa historialliseksi allegoriaksi ja käsittääkseni inhosi kaikkia poliittisia ja historiallisia tulkintoja teoksestaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi oman aikansa ja kirjoittajansa elämänkokemuksien tuote tai etteikö yleisö tiettynä aikana lukisi sitä maailmanpoliittisia tapahtumia vasten. Tarinan tausta kuitenkin on, että vasta on päättynyt suursota, jossa Sauronin idässä sijaitseva pahuuden valtakunta on murskattu, mutta ei kuitenkaan lopullisesti tuhottu ja jossa salassa varustaudutaan uuteen suursotaan, joka alkaa kun toistensa verivihollisiksi luullut Sauron ja Saruman liittoutuvat hyviksiä vastaan. Sodan lopulta ratkaisee ihmease, joka on kuitenkin liian tuhoisa koskaan käytettäväksi. Jos tämä ei ole toisen maailmansodan historiaa, niin mikä sitten?

Mutta koska se on lopulta sitä samaa, mitä historiaa jatkuvasti toistaa, sama tarina on toiminut materiaalina lukuisille meemeille (joskaan en ole suuri meemien fani, etenkään LOTR-meemien). Hyökkääjiä on jo toistuvasti verrattu örkkeihin ja Venäjää Mordoriin. Elon Muskia on verrattu mm. Gríma Käärmeenkieleen (alk. Gríma Wormtongue), joka kuiskuttelee Sarumanin valheita kuninkaan korvaan, mutta vertaus ei mielestäni toimi, koska jos kuningas on Trump, niin eikö silloin Trump olisi pohjimmiltaan hyvä kuningas Theoden, mutta vain Käärmeenkielen pahan lumouksen vallassa?

Ja nyt kun Trump ja Putin ovat löytäneet toisensa kuin Saruman ja Sauron ikään, saa siitäkin meemejä. Paitsi että Trumpia ei voisi koskaan näytellä karsimaattinen Christopher Lee.