Jatketaan edellisen bloggauksen aiheesta, eli lukemisesta ja sen katoamisesta. Vesa Sisätön kirja Lukemisen voima — Rauhoita mielesi ja paranna keskittymiskykyäsi (SKS 2020) on hyvä tiivistys 2020-luvun lukemiseen, kirjaan ja kirjallisuuteen liittyvistä puhetavoista: lukeminen on hyödyllistä, sivistävää ja terveellistä, älypuhelin vie keskittymiskyvyn ja lukuhalut varsinkin nuorilta, sähkö- ja äänikirjat tulevat ja muuttavat lukemiskulttuurin. SKS mainostaa kirjaa verkkokaupassaan ”Löydä lukemisen supervoimasi!” ja ”Lukemisen voima on kirja sinulle, joka haluat löytää lukemisen ilon.” Ylisanoista huolimatta kirja on mielenkiintoinen ja suositeltava, ehkä hetkittäin aika henkilökohtainen lukijan fanikirja lukemiselle.
Anekdoottina: laskin tuntevani kirjaa varten haastatelluista ihmisistä henkilökohtaisesti ainakin kolme, joten melko lailla sisäpiirin harrastuksesta lukemisessa nykyään on kyse.
Sisättö lähtee liikkeelle lukuharrastuksen romahtamisesta ja ensimmäisessä alaluvussa esittää saman kysymyksen kuin Riie Heikkilä: ”miksi emme enää lue?”. Hän käyttää samaa Tilastokeskuksen lukuaikatilastoa kuin Heikkilä. Siinä missä Heikkilä hieman pehmentää sanomaansa (”lukemisen painopiste on muuttumassa”), Sisättö osoittaa syyttävän sormen suoraan muita viihdemuotoja kohti: ensin televisio, sitten tietokone ja nykyään kännykkä. Sisätön dystopiassa ei ole enää internetlukemistakaan, vaan kaikki on audiovisuaalista eikä kenenkään tarvitse osata lukea.
Kirjan alkupuolella käydään läpi myös kirjan ja lukemisen historiaa, jota itsekin raapaisin aikaisemmassa postauksessa. Kirja fyysisenä esineenä on ”vain” tuhannen vuotta vanha keksintö, kirjapainotaito viitisen sataa vuotta ja nykyinen lukemiskulttuuri peräisin kenties 1800-luvulta. Aikaisemmin luettiin enemmän ääneen, lukutaito ei ole ollut kovin yleistä ennen modernia aikaa eivätkä esimerkiksi antiikin filosofit välttämättä arvostaneet kirjoitettua sanaa. Kirja ja lukeminen ovat siis historiallisia ilmiöitä, jotka ovat aina muuttuneet ja tulevat edelleen muuttumaan.
Yksi mielenkiintoisista pointeista on, että kirjoitustaito on ollut mukana kaikkien korkeakulttuurien synnyssä. Itse asiassa historia (vs. esihistoria) alkaa kirjoitustaidon keksimisellä. Tarkoittaisiko kirjoittamisen unohtuminen sitä kuuluisaa historian loppua?
Äänetön lukeminen yleistyi käsikirjoituksia kopioivien munkkien parissa. Itsekseen lukeminen oli omanlaistaan meditaatiota. Kirjoja kopioidessa niihin myös tuli keskityttyä tarkemmin; tässä yksi syy, jonka vuoksi painettuihin kirjoihin suhtauduttiin kielteisesti. Sama keskustelu on noussut esiin sähkökirjan kohdalla: lukija ei samalla tavalla keskity tekstiin ja sen sisältöön eikä kirjaa enää arvosteta, kun siitä tulee helposti monistettava kulutustuote.
Sisättö ei aivan tuomitse ääni- ja sähkökirjoja. Äänikirja on paluuta aikaisempaan äänenlukemiseen. E-kirja on kännykässä aina mukana. Hän puolustaa kuitenkin fyysistä kirjaa ja esittää tutkimuksia, jotka tukevat sitä, kuinka paperilta lukeminen sekä kehittää lukutaitoa paremmin, että kuinka paperilta lukiessa sisällöstä jäävät asiat paremmin mieleen.
Nimensä mukaisesti kirja on lukemisen puolustuspuhe. Lukemisella on lukuisia hyötyjä: lukeminen nostaa älykkyyttä ja parantaa kognitiivisia kykyjä, lukeminen parantaa keskittymiskykyä ADT:n vaivaamassa maailmassamme, lukeminen vähentää stressiä.
En ole sinänsä eri mieltä, mutta ihmettelen vain, miksi kulttuurissamme kaikessa pitää nähdä hyötyä? Mikä on asia, jota enää tehdään sen itsensä vuoksi? Tutussa sutkautuksessaan pop-filosofi Slavoj Žižek väittää, että seksiäkin harrastetaan enää vain terveyssyistä. Oma huomioni oli tutkimus, jonka mukaan onnellisuus on terveydelle hyödyllistä. Kirjassa annetaan neuvoja kuinka päästä irti lukujumista samassa hengessä kuin lehdissä jaetaan laihdutusvinkkejä.
Vaikka hyötynäkökulma on se, jolla kirja myydään asiakkaalle, on se myös vilpitöntä painetun kirjan ja lukemisharratuksen fanitusta. Listataan parhaat kirjat eri vuodenaikoihin ja kirjat, jotka ovat niin huonoja, että ovat oikeastaan jo hyviä. Taru sormusten herrasta mainitaan mielkein joka luvussa.
Lukunautinnon problematiikka liikkuu sen välillä, että lukeminen on viihdettä, josta olemme lakanneet nauttimasta, mutta toisaalta myös kunnon kansalaisen tulee lukea ja myös nauttia lukemastaan.
Toivottavasti et sentään lue Tolkienin Sormusten herraa niiden kirjojen joukkoon, jotka ”ovat niin huonoja, että ovat oikeastaan jo hyviä.” Muotoilustasi se ei käy oikein selväksi. Itse en tiedä yhtäkään kirjaa, joka oikeasti toteuttaisi tuon oksymoronin. Myönnän toki, että otokseni on kapea ja kovin subjektiivinen. Jos kirja on paskaa alusta alkaen, se lentää roskikseen / takaisin kirjastoon välittömästi ja suuremmitta mutkitta. Olen pitänyt jo kauan tienviittana kehotusta: ”Älkää lukeko hyviä kirjoja. Lukekaa vain parhaita. Elämä on liian lyhyt kaikkien hyvien kirjojen lukemiseen!”
”Toivottavasti et sentään lue Tolkienin Sormusten herraa niiden kirjojen joukkoon, jotka ”ovat niin huonoja, että ovat oikeastaan jo hyviä”
En lue, ja tässä referoidaan Sisätön kirjaa. Hän lukee Tolkienia mm. syksyllä.