Kategoria: Politisointi

Konservatismi ja lapsiporno

Sananvapaus tuntuu olevan keskustelu, jonka kaikki tiet vievät ennen pitkää siihen, kuinka lapsia suojellaan ja etenkin siihen, kuinka lapsipornon leviäminen tulisi estää. Asialla ovat perinteisesti olleet (oikeisto)konservatiivit, ja jo Internetin alkuaikoina lapsiporno ja pomminteko-ohjeet muodostuivat jo kliseisiksi uhkakuviksi.

Viime vuoden kuntavaalien yhteydessä eräs jämsäläinen perussuomalaisten ehdokas ehdotti, että ”ei-todellisuuspohjainen lapsiporno” tulisi sallia. Tällä hän tarkoitti ilmeisesti animaatioita ja täysi-ikäisiä pornonäyttelijöitä, jotka näyttelisivät ala-ikäisiä. Kuntavaalit toki ovat politiikan karnevaali, johon ottaa osaa kymmeniä tuhansia (vuonna 2025 lähes 30 000 ehdokasta) politiikan amatöörejä, joten sinne mahtuu monenlaisia mielipiteitä, joista halutessaan media voi repiä otsikoita. Silloin mietin pitäisikö aiheesta kirjoittaa, mutta se tuntui kovin vähäiseltä kohulta. Mielessä kävi kuitenkin, miten pitäisi suhtautua tekoälyllä tehtyyn lapsipornoon.

Vähemmälle huomiolle on jämsäläisten valitsematta jääneiden kuntavaaliehdokkaiden sijaan perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas ja perussuomalaisten ajatuspajan Suomen perustan ideologin Jukka Hankamäki. Hän kirjoittaa Kansallisfilosofisessa manifestissaan (Books on Demand 2015), muun muassa että pedofilia on normaali seksuaalisuuden muoto ja että pedofiilejä syrjitään samalla tavalla kuin homoja, ja että lapsille ei ”väitetystä” hyväksikäytöstä ole haittaa ja että itseasiassa lapset voivat vietellä aikuisia ja niin edelleen.

Loppua kohti Hankamäen teksti alkaa olla jo surrealistista (s.102-103):

Viranomaisten kannattaisi alkaa jakaa takavarikoimaansa lapsipornoa vapaasti, sillä jo tuotettu lapsiporno ei enää lisäisi kenenkään yksilön mahdollista harmia. Kun kuvat näkisivät entistä useammat, myös valmistuksen yhteydessä mahdollisesti tuotetun kärsimyksen määrä yhtä katselijaa kohti laskettuna vähenisi. On oletettavaa, että jos lapsipornon hallussapito ja jakelu dekriminalisoitaisiin, sen valmistus vähenisi dramaattisesti. Oikeudenmukaisuuden takaamiseksi lapsipornotähdille voitaisiin myöntää lupa halutessaan tuottaa myös kaupallista lapsipornoa, sillä olisi väärin evätä heidän mahdollisuutensa taloudelliseen korvaukseen muille tuottamastaan hyödystä. Tämä voidaan nähdä jopa osana lasten oikeuksien puolustamista.

En lainaa pidempiä pätkiä, koska en halua tulla yhdistetyksi Hankamäen tekstiin. Halukkaille koko teksti löytyy mm. Archive.orgista.

*

Aihe nousi pintaan, kun tällä viikolla käyttäjät huomasivat voivansa generoida Grok-tekoälybotilla lapsinäyttelijöiden kuvia. Aikaisemmin Elon Musk on Grokia kehittävän xAI-yhtiön johtajan ominaisuudessa kertonut, että Grok ei ole ”woke” tai ”nihilistinen” tai ”poliittisesti korrekti”. Esimerkiksi ChatGPT:ssä on ominaisuus, joka estää syrjivän, rasistisen tai pornografisen sisällön luomisen. Vaikka monien tekoälygeneraattoireiden avulla voi nykyisin luoda pornoa ja ChatGPT:kin on mahdollisuutta väläytellyt, lapsia seksualisoivan materiaalin generoiminen on edelleen kaikissa ollut estetty.

Nyt Grokin käyttäjät ovat generoineet seksualisoivia deepfake-kuvia mm. lapsinäyttelijöistä, kuten Nell Fisheristä, joka on 14-vuotias.
Elon Muskin vastaus syytöksiin oli ”valtamedia valehtelee”. Jo aikaisemmin kohua oli herättänyt, että Grok-tekoälyä voi käyttää vaatteiden riisumiseen kuvista, minkä tietenkin kuvien kohteet ovat kokeneet loukkaavana.

Tapaus edustaa laajempaa kehitystä, jossa ”kukkahattutädit” ovat vasemmisto-liberaalia ”wokea” ja oikeistokonservatiivit kannattavat laajaa sananvapautta. Tämä sananvapaus ei syrji enää pornoa, eikä edes lapsipornoakaan.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Kirjoitin aikaisemmin Francis Fukuyaman kirjasta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Kirjoitin, että kirjan keskeinen ”tunnustuksen” käsite on edelleen ajankohtainen politiikan analyysissä. Fukuyama on edelleen aktiivinen politiikan kommentaattori, joten toki hän on ottanut kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja nimenomaan samoista hegeliläisistä lähtökohdista. Kirjoitin aikaisempaa kirjaa käyttäen oman analyysini tämän päivän tilanteesta, mutta en ollut lukenut vielä tätä uudempaa kirjaa (tässä välissä Fukuayma on kirjoittanut vielä kaksi muuta teosta The origins of Political order ja Political order and Political decay, joissa on tarkentanut näitä ajatuksia). Käsillä oleva kirja ”Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” on kirjoitettu vastauksena Donald Trumpin ensimmäiseen valintaan 2016 ja käsittelee ”kaunan politiikkaa” ja sitä miten tunnustuksen saaminen liittyy identiteettipolitiikkaan. En ole googlettanut mitä Fukuyama on sanonut Trumpin toisesta valinnasta ja onko hän joutunut kertaalleen tarkentamaan mielipiteitään.

Fukuyama

Fukuyaman teesi historian lopusta on iskevä slogan, mutta siitä on tullut kirjoittajalle myös painolastia. Väite on helppo maali ja sitä toistelevat sellaisetkin päivystävät kolumnistit, jotka eivät alkuperäistä kirjaa tai artikkelia ole välttämättä lukeneet. Toistellaan, kuinka historia ei loppunutkaan Neuvostoliiton kaatumiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun ja jokaisella on oma suosikkiesimerkkinsä miksi. Kuitenkin käytännössä elämme kuin väite olisi totta. Jos joku ehdottaisi — vakavasti otettavana poliitikkona tai nettipalstojen trollina — että on olemassa jokin liberaalia demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto ja että kapitalismikaan ei ole ikuista, vaan että tulevaisuudessa voidaan keksiä parempia tapoja järjestää talous, pidettäisiin tällaisia väitteitä yhtä aikaa naurettavina että vaarallisina ja ne edustaisivat natsismia, stalinismia ja mahdollisesti myös satanismia. Kertomus asteittaisesta edistyksestä kohti nykyistä, ylivertaista liberaalia demokratiaa on kaikille tuttu ja kertomus siitä, miten arvot, taide, ja sana ovat vapautuneet näkyy kaikessa mitä niistä puhumme.

Kirjan esipuheessa onkin tiettyä selittelyn makua: Fukuyama muistuttaa, että hänen alkuperäisen esseensä otsikon perässä oli kysymysmerkki. Tosin kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen lopussa ei ole, minkä esim. Timo Miettinen huomaa kirjansa Demokratian aika esipuheessa (vain yksi esimerkki siitä, kuinka Fukuyama on kaikkialla).

Liberaalia demokratiaa onkin ryhtynyt haastamaan ”illiberaari” populismi ja konservativismi, jota edustavat Trumpin lisäksi Unkarin Viktor Orbán, Turkin Recep Erdoğan ja Venäjän Vladimir Putin.

*

Fukuyama jakaa tunnustuksen politiikan kahtia: megalothymiaan ja isothymiaan. Näistä ensimmäinen on alkuperäinen: kunnia ja arvostus kuuluu vain pienelle rajatulle ihmisryhmälle, erityisesti aristokratialle, joka alun perin oli sotilasluokka, jonka paremmuus perustui toisaalta aristokraattisille hyveille, toisaalta valmiudelle käyttää väkivaltaa. Sittemmin demokraattisemmissa yhteiskunnissa sen sijan on saanut isothymia, ajatus siitä, että kaikki ”syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja että kaikilla ihmisryhmillä on oikeus tulla tunnustetuiksi.

Nämä kaksi ovat tietenkin ristiriidassa keskenään. Ongelma on siinä, että isothymia ei oikein tunnu miltään. Vapaus, tasa-arvo ja sen sellainen ovat kauniita asioita, mutta paradoksaalisesti tasa-arvoinen ihminen ei tunne itseään kovin tasa-arvoiseksi. Orjat haluavat herroiksi, mutta kun kaikki ovat herroja, ei ole enää orjia ja mitä mieltä on enää olla herra?

Hyvä esimerkki on keskustelu siitä, kuinka pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä (n. 40% naisia). Toisaalta kodittomissa on miehillä yliedustus (n. 80% miehiä). Kun keskiluokkaiset naiset haluavat tasa-arvoa, ajattelevat he huipulla olevia miehiä. Toisaalta, koko ajatus lasikatosta perustuu siihen, että on olemassa taloudellinen eliitti, johon naiset haluavat kuulua. Tasa-arvo edellyttää epätasa-arvoa.

Isothmiaan perustuva tasa-arvo ja universaalit oikeudet eivät siis paradoksaalisesti kykene tyydyttämään tasa-arvon ja oikeuksien vaatimuksia kun kaikki kokevat kuuluvansa jollain tapaa syrjittyyn ihmisryhmään. Jopa ultrarikkaat ovat omaksuneet puhetavan, jonka mukaan ”äärivasemmisto” sortaa heitä.

Yksikään poliittinen puolue tai liike ei avoimesti aja epätasa-arvoa ja oman vaatimuksia oman ryhmän etuoikeuksiinkin ajetaan vain verhotusti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykyhallituksen tavoite on lisätä taloudellista epätasa-arvoa. Juuri perussuomalais-kokoomuslaista katkeruuden politiikkaa kuvaa vasemmistosta käytetty hokema: ”maksaa mieluummin kaksi sataa euroa siitä, että naapuri ei saa sataa euroa”.

*

Materialismi ei ole vain materiaa. Eivät ultrarikkaat ”tarvitse” kaikkia miljardejaan. Edes länsimainen keskiluokka ei ”tarvitse” kaikkea sitä omaisuutta, jonka menettämisestä he ovat niin peloissaan. Omaisuus voidaan toisaalta liittää mukavuudenhaluun, mutta ennen kaikkea se on osa statuskamppailua: täytyy säilyttää tietty elintaso, jotta voi tuntea olevansa joku. Länsimaissa absoluuttinen köyhyys alkaa olla harvinaista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että tuntee itsensä köyhäksi vertaillessaan itseään muihin, vaikka historiallisesti (ja globaalisti) eläisi yltäkylläisyydessä. Eivät 1800-luvun talonpojat nykymittapuulla eläneet leveästi, mutta saattoivatpa verrata itseään torpppareihin ja torpparit taas mäkitupalaisiin. Ennen kaikkea varallisuus loi valtaa ja mahdollisuuden käskeä muita.

Ei voi silti väittää, etteikö materia liikuttaisi materiaalista maailmaa. Follow the money. Kun resurssit kasaantyvat yhtäälle, ovat ne poissa toisaalta. Systeemi perustuu niukkuuteen; puute pakottaa tekemään asioita. Ja on aivan aitoakin niukkuutta, jonka vuoksi vaihtoehtoina on joko nääntyä nälkään tai ottaa vastaan työtä ehdoilla millä hyvänsä.

Kun modernisaatio rikkoo alkuperäiset yhteisöt, jotka ovat kaikkea muita kuin täydellisiä tai lähellekään tasa-arvoisia, maaseutujen ylijäämäväestö valuu kaupunkien slummeihin, lähiöihin, gettoihin ja faveloihin. Tämä nähtiin Euroopassa 1800-luvulla ja Suomessakin sotien jälkeen ja kolmannessa maailmassa nykyään. Maaseudulla ihmisillä sentään oli jonkinlaiset mahdollisuudet elättää itsensä pienviljelyllä, mutta koneellistumisen ja elintarvikkeiden hinnan laskun ja väestönkasvun vuoksi se ei ole enää vaihtoehto. Ylijäämäväestön vaihtoehtona ovat hikipajat, seksityö tai huumeet. Tai muutto varakkaampiin maihin.

Muuttoliike köyhistä maista rikkaimpiin johtuu paitsi aidosta eriarvoisuudesta, myös tulijoiden halusta saavuttaa ”amerikkalainen unelma” tai ainakin ”norjalainen unelma”, vaikka tunnetun hokeman mukaan ”Norjaa ei ole olemassa, edes Norjassa”. Globaali muuttoliike taas saa kanta-asukkaat tuntemaan asemansa uhatuksi samalla, kun rakenteellisista syistä maahanmuuttajat eivät voi saavuttaa tasa-arvoa kanta-asukkaiden kanssa.

Länsimaalaiset kokevat itsensä hyväntekijöiksi, onhan kehitysmaalaisten sentään parempi ajaa Wolt-mopoa räntäsateessa kuin nääntyä nälkään aavikolla korppikotkien saartelemana, mikä on länsimaalaisen hyväntekijän näkemys maahanmuuttajien lähtömaista. Todellisuudessa länsimaihin synnytetty etninen alaluokka alkaa pian vaatia tunnustusta, ei niinkään almuja.

*

Kaunan politiikka suuntautuu arvostuksen vaatimiseen omalle ryhmälle. Tämä luo pohjaa symbolisille kamppailuille, kuten nationalismille, identiteettipolitiikalle tai somekohuille. Ei ole mitään konkreettista perustetta sille, miksi ”lihaa syövä valkoinen heteromies” olisi millään tavalla syrjitty. Mutta juuri syrjittyjen ryhmien mahdollisuus uhriutua antaa niille mahdollisuuden vaatia tunnustusta ja tasa-arvoa. Kokemus siitä, että pride-liputus syrjii heteroja, ei perustu siihen että heteroilta olisi viety mitään oikeuksia, vaan siitä että jokin muu ryhmä saa enemmän huomiota.

Huolimatta kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta, perinteinen vasemmisto ei ole saanut tyytymättömyyttä muutetuksi kannatusluvuiksi. Suurimmaksi osaksi vasemmisto on taloudessa ottanut markkinatalouden omakseen ja keskittynyt vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen.

Periteiset vasemmistopuolueiden äänestäjät ovat valuneet oikeistopopulistien kannattajiksi, jotka eivät tarjoa hyvinvointia vaan syyllisiä: syynä työttömien, duunarien ja alemman keskiluokan ahdinkoon ovat koulutetut ”vassarit”, jotka haukkuvat alempia luokkia ”junteiksi”.

Yhdysvalloissa köyhätkin ovat ajautuneet äänestämään valtaan Trumpin ja Muskin ultrarikkaita, jotka vievät köyhiltä terveydenhuollon ja käärivät miljardit omiin taskuihinsa, mutta löytävät vihollisen ”äärivasemmistolaisesta eliitistä”.

*

Fukuyama tarkastelee myös ilmiötä, jota Anna Kontula kutsuu ”terapiakapitalismiksi” ja viittaa mm. Philip Rieffiin ja Christopher Laschiin. Jokainen on oikeutettu tunnustukseen yksilönä, ehkä jopa menestykseen. Mutta koska jokainen meistä ei voi olla menestyjä, masennumme. Menestys on neurokemiallisesti yhteydessä serotoniini-välittäjäaineeseen. Ei olekaan sattumaa, että erityisesti serotoniin määrään vaikuttavia mielialalääkkeitä syö Suomessakin joka kymmenes aikuinen. Tällainen omissa ongelmissa vatvominen johtaa erityisesti Laschin mukaan yhteiskunnalliseen narsismiin ja kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien muuttumiseen yksilötason ongelmiksi. Juuri tämä johtaa identiteettipolitiikkaan, joka pohjimmiltaan on aikuisten kiukuttelua siitä, miksi juuri minä olen uhri ja miksi juuri minä en voi saada ihan kaikkea mitä haluan.

*

Vaarallisinta tunnustukseen ja arvonantoon perustuvissa konflikteissa on, että ne eivät perustu rationaalisuuteen (vrt. Platonin logos vs. thymos), vaan nimenomaan sisäsyntyiseen riidanhaluun. Hyvinvointia voisi olla mahdollista jakaa, mutta arvostus kokee nopeasti inflaation. Liberaali demokratia on pyrkinyt patoamaan thymosta ja ohjaamaan sitä yhteisön kannalta rakentaviin suuntiin, mutta onko sen tullut päätökseen?

Pahoinvointivaltiosta hyvinvointivaltioon

Anna Kontula kirjoittaa sunnuntain Helsingin sanomissa: Hyvinvointivaltio vaatii radikaalia remonttia. Hänen mukaansa biosfääri ei kestä jatkuvaa materiaalisen hyvinvoinnin kasvua, jolloin hyvinvointia pitäisi hakea vähentämällä pahoinvointia.

Hyvinvointi ja onnellisuus eivät ole muuttujia taloustieteen kaavoissa, jolloin ne jäävät pehmeäksi puheeksi ilman vaikutusta. Kuten jo eilisessä postauksessa totesin, numeroita ja tilastoja kyllä taloustieteessä riittää, mutta kukaan ei näytä tietävän — tai välittävän — mitä ne tarkoittavat. Numerot tuntuvat kovilta faktoilta, mutta lisäävätkö ne hyvinvointia?

Työvoimapolitiikka lähtee siitä, että ihmisellä tulee olla työpaikka — oli teetetty työ ihmisen itsensä tai yhteisön kannalta mielekästä tai hyödyllistä tai sitten ei. Tärkeintä on, että yksilö tuntee työn ikeen raskauden, joka on moraalisesti kasvattava periaate. Jos työstä saa sen verran palkkaa, että pakollisten menojen jälkeen jää jotain kulutukseenkin, voi sillä kompensoida työn raskaudesta aiheutunutta pahoinvointia.

Vasemmistopuolueetkin paljolti keskittyneet kannattajiensa kulutusvoiman lisäämiseen. Kuitenkaan pelkästään rahan avulla hyvinvointia ei voi kasvattaa (ks. bloggaus Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika), koska ihminen on sellainen, että aina tyydyttyneiden tarpeiden tilalle nousee uusia ja systeemi itsessään on rakennettu siten, että uusien tarpeiden syntyminen on välttämätöntä, jotta talous kasvaisi. Tyytymättömyyden kokemus on systeemin ominaisuus.

Huolimatta siitä, että elämme ennennäkemättömän materiaalisen runsauden aikaa, elämme jatkuvassa talouskriisissä. Olen lama-ajan lapsi, ja olen koko elämäni lukenut uutisia, miten juuri nyt elämme poikkeuksellisen kovia taloudellisia aikoja, jotka vaativat kovia toimenpiteitä.

Ihminen tuntee itsensä köyhäksi suhteellisen köyhyyden vuoksi. Ratkaisuksi tarjotaan nousua yhteiskunnan hierarkiassa, taloudellisesti tai muuten. Sellainen ajatus, että kilpailuyhteiskunnassa olisimme kaikki voittajia, on loogisesti mahdoton.

Kontula tarjoaa reseptiksi mm. ihmisen ”lajityypillisen” käytöksen tukemista ja yhteisöllisyyttä. En sinänsä ole eri mieltä, mutta kauniiden ajatusten siirtäminen toimenpiteiksi ei ole helppoa.

Talous on vaikea mutta vakava asia

Verkossa on levinnyt Kokoomuksen viime torstaina askartelema kuvaaja, jossa vertaillaan eri maiden julkisyhteisöjen menojen suhdetta bruttokansantuotteeseen.

Ensimmäinen huomio on se, että Kokoomuksen ”avoin kirje” osoitetaan SDP:n Antti Lindmanille. SDP on tällä hetkellä opposiotiossa. Kokoomus taas on hallituspuolue, kuten on ollut vuoden 1987 jälkeen lähes yhtäjaksoisesti (kymmenestä hallituksesta mukana kahdeksassa). Tulee mieleen kokoomuskaksion Lasse Mannistön ja Sanni Grahn-Laasosen ”turhien lakien” norminpurkutalkooot. Ironisesti kirjoittajat itse olivat eduskunnassa äänestäneet näitten lakien puolesta.

Juurikaan analyyttistä keskustelua ei ole virinnyt siitä, mitä julkisyhteisöjen menojen suhde bruttokansantuotteeseen tarkoittaa.

Kuten monet kommentoijat ovat huomauttaneet, tilasto ei ole vertailukelpoinen maiden välillä mm. siinä, että Suomessa eläkkeet lasketaan julkiseen sektoriin, kun taas Ruotsissa ei.

Aikaisemmin vuonna 2014 Helsingin uutiset sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen harhaanjohtavasta kolumnista, jossa esitettiin vastaava väite. Tällöin kritiikki kohdistui aloittavaan Alexander Stubbin (kok) hallitukseen:

Julkiset menot ovat pian 60 prosenttia kansantuotteesta, mutta sen rahoittava yksityinen sektori on suppeampi ja kansantuote pienempi kuin vuonna 2007 finanssikriisin alkaessa. Maailman korkeimpiin kuuluva, 50 prosenttia hipova kokonaisveroaste lamaannuttaa kuluttajatkin.

Julkisen sanan neuvoston arvostelun mukaan kolumni antaa yleisölle väärän kuvan asioiden mittasuhteista.

Poliittinen muisti on toki paljon lyhempi kuin 12 vuotta ja aina säännöllisin väliaijoin tämä aihe nousee esiin. Kokoomuksen tämän viikon postauksessa ”julkiset menot ovat vuosikausien saatossa paisuneet massiivisiksi”. Ilmeisesti ei kuitenkaan Sipilän, Kataisen tai Stubbin hallitusten vuoksi. Ehkä vuoden 2014 tilanne oli myös Marinin hallituksen vika.

Monelle on Kokoomuksen postauksesta jäänyt mielikuva, että brutto­kansan­tuotteesta menisi 58 prosenttia julkisen talouden ylläpitämiseen. Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun valaisi vuonna 2014 asiaa otsikolla ”Miten mitata julkisen sektorin kokoa”:

Tuotannon arvoa kuvaava brutto­kansan­tuote ei koostu julkisista ja yksityisistä menoista vaan yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä, joka tarkoittaa kansan­taloudessa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvoa. Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan brutto­kansan­tuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa.

Vuotta aikaisemmin Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savela kommentoi samaa asiaa.

Suomalainen julkinen sektori toki on suuri ja suurempi kuin esimerkiksi listalla paremman sijoituksen saaneella Bulgarialla.

Kuitenkin lääkäreitä, sairaanhoitajia, poliiseja ja opettajia tarvitaan. Ajatus, että julkinen sektori lasketaan kuluiksi ja yksityinen sektori tuloiksi, johtaa ajatukseen, että yksityistämällä terveydenhuolto tai vanhustenhoito muuttuisi se menoista tuloiksi. Tämä tietenkin Kokoomuksen ideologiaan sopisi.

Tällä hetkellä kotimaan talous ei kasva, koska ihmiset eivät uskalla kuluttaa. Markkinatalous kuitenkin vaatii jatkuvaa kasvua ja jatkuva kasvu uusien tarpeiden synnyttämistä kuluttajissa. Epävarmassa taloustilanteessa kansalaiset kuluttavat vain välttämättömiin asioihin. Tämä onkin johtanut systeemitason ongelmaan, jossa meidän pitäisi kuluttaa yhä enemmän asioihin, joita emme tarvitse, jotta voisimme saada asioita, joita tarvitsemme.

Mitä vasemmisto ja oikeisto tarkoittavat?

Vielä 2000-luvun alussa globalisaatiovastaisuus oli vahvasti vasemmistolainen agenda. Tänä päivänä globalisaationvastaisuus yhdistyy useammin oikealla oleviin populistisiin liikkeisiin. Viime kevään uutisia presidentti Trumpin tulleista ja protektionistisesta politiikasta lukiessa vasemmistolaiset eivät olleetkaan tyytyväisiä ja monet olivat kauhuissaan amerikkalaisten osakeindeksien romahtaessa ja eläkerahastojen suliessa kymmenillä prosenteilla.

Laitoin otsikkoon vasemmiston ja oikeiston, mutta jo ensimmäistä kappaletta kirjoittaessa oli hyvin vaikea nimetä eri osapuolia. Poliittinen kenttä muuttuu eivätkä määritelmät pysy perässä. On oireellista, että suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kummallekin osapuolelle on olemassa vain haukkumanimet.

Ja silti mielikuvien tasolla kulttuurisodan jakolinjat ovat meille kaikille hyvin selvät.

Vasemmisto–oikeisto -jakoa ei ole mielekästä tehdä talouspoliittisin perustein: tuotantovälineiden haltuunottoa ei aja tuskin enää Anna Kontulakaan ja kun oikeistotrolli haukkuu jotain ”äärivasemmistolaiseksi” tai ”kommunistiksi” (pitäisikö näihin sitten suhtautua tosissaan, on toinen asia, mutta jos näillä huutelijoilla on poliittinen virka ja valtaa, pitää kai hyväksyä, että tällaiseksi poliittinen diskurssi on mennyt), ei hän varsinaisesti tarkoita henkilöä, joka ajaisi sosialistista talouspolitiikkaa, vaan todennäköisemmin viittaa naisten tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin tai johonkin muuhun identiteettipoliittisesti hiertävään asiaan.

Jako vasemmistoon ja oikeistoon ei perustu luokkajakoon: pikemminkin duunarit oikeistolaisempia ja vasemmistolaisuuden ydinaluetta ovat yliopistojen kampukset. ”Alaluokan” tai ”työläisten” sijaan on tullut termi ”kouluttamaton”, joka tarkoittaa samaa, mutta jolla ei ole samaa ideologista painolastia, joten sitä voidaan käyttää ei-akateemisista, fyysistä työtä tekevistä henkilöistä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, ei poliittisissa kamppailuissa ole kyse materiaalisista eduista tai konkreettisesta hyvinvoinnista, vaan kamppailuista itsessään. Ei perussuomalaisten kannatus ole romahtanut leikkauksista huolimatta, pienen notkahduksen jälkeen se on jälleen nousussa (jos vaalien jälkeen PS jää oppositioon, kannatuksen lasku korjaantuu nopeasti), koska perussuomalaiset onnistuu pelaamaan mielikuvilla. Tärkeintä on, että leikkaukset vituttavat vasemmistoa.

Liberaali–konservatiivi -jaossa samalle puolelle ”vasemmiston” kanssa jää myös joukko keskusta- ja oikeistoliberaaleja, joskin liberalismi tarkoittaa nykyään niin montaa asiaa, ettei tarkoita enää mitään. Amerikkalaisessa kontekstissa liberaali tarkoittaa kahta asiaa: joko ”klassista liberaalia” — eli käytännössä konservatiivia — ja niitä ”god damn liberals”, jotka haluavat vähemmistölle oikeuksia ja muuta epäisänmaallista.

Tai kuiten Viktor Orbán -dokumentissa unkarilainen mielenosoittaja toteaa: ”liberaali on kommunisti, jolla on yliopistotutkinto”.

Poliittisen jakolinjojen on sanottu kulkevan ihmisen persoonallisuuspiirteiden mukaan ja erityisesti sen mukaan, kuinka kykenevä yksilö on kohtaamaan muutosta. Tutkijat ovat löytäneet eroja myös sukupuolten välillä. Nämä ovat tietenkin empiirisiä tosiasioita; mutta mitä tapahtuu, jos politiikan sisällöistä tulee makuasioita?

*

Netflixissä on oiva dokumentti The Antisocial Network: Memes to Mayhem, joka kertoo kuvalauta 4chanin noususta.

Aikaisemmin kirjoitin nuorisokulttuurista ja poliittisesta vapautumisesta 1900-luvun lopulla: sukupolvi toisensa jälkeen aiheutti pahennusta, kunnes ensin vanhemmat alkoivat ymmärtää nuorison kapinaa, sitten mentiin äärimmäisyyksiin ja lopulta kyynistyttiin. Hipeillä oli pitkät hiukset, punkkareilla hiukset värjättiin kirjaviksi, jotkut kannattivat rauhaa, toiset vallankumousta. Lopulta vuosituhannen loppua kohti vain natsismi ja saatananpalvonta saattoivat järkyttää (Katri Ylisen Saatanallinen paniikki on vielä lukematta). Mitä 2000-luvun nuorille enää oli jäljellä muuta kuin kyyninen ja nihilistinen postmoderni meemikulttuuri, joka näyttää keskisormea ihan kaikelle ja jossa mihin tahansa uskominen on pelkästään naiivia ja naurettavaa? Netin kuvalaudoilla, kuten 4chanissa, lyötiin jo 2000-luvun alussa läskiksi kaikki natseista pedofiliaan ja trollattiin ihan kaikkia. Dokumentissa kerrotaan, kuinka käyttäjien tapaamisessa ihmiset alkavat spontaanisti huutaa sieg heilia ja tehdä natsitervehdyksiä. Ovatko he natseja? Eivät tietenkään.

Tästä samasta meemikulttuurista kasvoi se nihilistinen nettioikeisto, joka trollaa kaikkea, levittää salaliittoteorioita ja äänesti Trumpin valtaan. Kun Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa Elon Musk tuuletti kainaloaan, oliko se ”natsitervehdys”? Kyllä ja ei. Musk ei ole poliitikko, vaan lihaksi tullut nettimeemi: hänen tervehdyksensä oli trollausta, jolla ei ole mitään sen syvempää sisältöä.

*

Jos joku sanoo vaalivansa ”kristillisiä arvoja”, ajattelen lähinnä puhujan tarkoittavan, että hänellä on jotain homoja vastaan.

Kristityille taas kristillisistä arvoista tulee mieleen Donald Trump.

Jeesus oli työlaistaustainen, trans-sukupuolinen, tummaihoinen kommunisti.

Suomalaisesta konservatiivista tulee mieleen henkilö, joka tykkää temuttaa ja ajaa autolla ja kaipaa 70-luvulle, jolloin kaikki oli paremmin — ja joka muuten oli historian vasemmistolaisin vuosikymmen — ja kuluttaa pääasiassa angloamerikkalaista viihdekulttuuria.

(Nostalgia 70-luvulle ei johdu mistään poliittisista syistä, vaan siitä, että tiettyyn ikään saapuneet haikailevat nuoruuteensa. Tarkalleen ottaen 70-luvulle haikailtiin jo 10 vuotta sitten, nyt 80-luku on jo tulossa vahvasti, mikä sopiikin paremmin myös poliittisesti: perussuomalaiset saattoi vielä 10 vuotta sitten esiintyä köyhien ystävänä, mutta tämän päivän politiikka on pikemminkin thatcherilaista.)

”Vasemmiston” suurin moka taas on kuvitella voivansa liittoutua kenen tahansa kanssa, joka näennäisesti kuuluu sorrettuun vähemmistöön. Eivät Sebastian Tynkkynen tai Jukka Hankamäki jaa vasemmisto-liberaalien kanssa mitään arvoja vain siksi, että sattumat olemaan homoja. Eivät muslimit symppaa länsiliberaaleja — eivätkä homojakaan — eivätkä ole edes vähemmistö. Ylipäätään monet maahanmuuttajat kannattavat konservatiivisempia arvoja kuin kantasuomalaiset. Tällä tavalla vedetyt jakolinjat johtavat välillä koomisiin tilanteisiin, kun maailma ei toimi toivotulla tavalla eikä poliittista uhriutta ole mahdollista absoluuttisesti määrittää. Esimerkkinä tästä Åbo Akademin vuoden 2019 rasismikohu.

*

Vasemmistossa ja oikeistossa on kyse samanlaisesta identifioitumisesta kuin urheiluseurojen kannattamisessa. Omassa kotikaupungissani on kaksi jalkapallojoukkuetta: TPS ja FC Inter. Koska en seuraa jalkapalloa, en tunne joukkueiden eroja. Voi olla, että toisella on ”työväenluokkaisemmat” taustat, mutta enimmäkseen kai molempien joukkueiden kannattajat tykkäävät katsoa, kun palloa potkitaan nurmikentällä, laulaa reippaita kannustuslauluja ja juoda lager-olutta. Samaan tapaan politiikassa identifioidutaan puolueisiin ja toivotaan niiden voittoa vaaleissa (onko kukaan koskaan miettinyt, miten outo ajatus on, että vaaleissa voitetaan?) Kun poliittiset suuntaukset kinastelevat sosiaalisessa mediassa, tärkeintä on oman tiimin pärjääminen loanheitossa.

Välillä kulttuurisota leimahtaa oikeaksi väkivallaksi pelkän somekinastelun sijaan. Kun julkisella paikalla ammutaan, puukotetaan, pommitetaan tai ajetaan väkijoukkoon, on tekijä yleensä islamisti tai äärioikeistolainen sekopää. Vasemmistolaisia terrori-iskuja ei äkkiseltään tule mieleen Elokapinan tiellä istumisia lukuun ottamatta. Kun tekijän taustat eivät ole vielä tiedossa, kaikki odottavat toiveikkaana tekijän edustavan vastapuolta.

*

Venäjältä ovat aina monet ääripäät löytäneet ihanneyhteiskuntansa, mutta myös whatsaboutismi ja vastapuolen syyttely tekosyynsä. Suhtautuminen Venäjään on jakanut Suomessa puoluelinjat Danielson-Kalmarin päivistä ja vielä ennen sotaa Ukrainassa naapurissa ramppasivat monenlaiset kaasuputkikonsultit ja nuorisoleiriläiset; Kokoomus piti Putinin Yhtenäistä Venäjää sisarpuolueenaan. Nuoruuden naiiveilla vähemmistökommunisteilla saattoi olla ideologiset laput silmillä heidän luottaessaan neuvostosysteemiin, mutta jos vielä 2020-luvulla vasemmistolaisuuden nimissä ihannoi itänaapuria, kyse ei ole enää vasemmistolaisista ihanteista vaan ihan vain autoritarismin ihannoinnista. Toisaalta, monelle oikeistolaiselle nyky-Venäjä näyttäytyy ihannemaana, ja vastakohtana Gayropalle, jota voi kannattaa, kun se ei ole enää edes nimellisesti sosialistinen.

Sitten taas on olemassa ”koska-Neuvostoliitto”-argumentti, joka on jos mahdollista vielä typerämpi kuin natsikortti.

*

Kun somessa kinastellaan, jokainen ”vassari” rinnastuu Kim Jong-Iliin, Pol Potiin, Stasiin ja Neuvostoliittoon. Kuitenkaan oikeistolaiset eivät pelkää visiota, jossa maata hallitsisi kova neuvostokomento, vaan juurikin liberaalivasemmistolaista utopiaa, jossa eivät homot, feministit, luonnonsuojelijat ja muut woket hilluvat. Esimerkiksi saksalainen AfD-puolue (Alternative für Deutschland), joka on oikeistolainen ja venäjämyönteinen kerää suosiota erityisesti maan itäosissa, jossa nostalgisesti kaipaillaan takaisin DDR:n kovaan komentoon.

Viktor Orbán on pikemminkin János Kádár kuin Imre Nagy.

Jo meemiksi on muodostunut hokema ”kansallissosialismi on vasemmistolaista, koska se on sosialismia”. Kääntäen, oikeistolaisellekin sosialismi kelpaa, kunhan se on rasistista.

*

Puhutaan polarisaatiosta. Olisiko parempi, että vasemmisto ja oikeisto lähentyisivät toisiaan? Tämä ei kuitenkaan muuttaisi mitään, koska dialektiikan lain mukaan ilmaantuisi kyllä jokin yhteinen vihollinen. Ja niin edelleen. Lopullinen sopu saavutetaan vasta historian lopussa (tai tarkemmin: sopu tarkoittaa historian loppua), jos silloinkaan, koska voidaan myös argumentoida, että historia on jo loppunut ja kulttuurisota on kinastelua, jolla on vain kosmeettista merkitystä.

Joku muuten voi muistaa, että 2000-luvulla uskottiin ”vastakkainasettelun ajan olevan ohi”.

Entä toivoisinko keskustelun olevan asiallisempaa? Totta kai, mutta sellaisen toivominen on naurettavaa (kuten Herman Raivio kirjoittaa). Keskustelua ei voi yksinkertaisesti alistaa sopivaisuussäännöille aiheuttamatta sille haittaa.

Vielä muutama vuosi sitten olisi pidetty naurettavana, että eturivin poliitikot olisivat aktiivisia Suomi24:ssä tai Vauva-palstalla. Nyt poliitikon suosio perustuu ennen kaikkea osallistumiseen X:n kaltaisilla ajatusten kaatopaikoilla, joissa mikä tahansa keskustelu tiivistyy siihen oletko woke vai natsi.

Rationaalisten argumenttien esittäminen somessa on turhaa, kun vastaus on kuitenkin ”pissa-kakka-öhöhö” ja koska merkittävä osa yleisöstä hurraa jälkimmäiselle kommentille, ei ehkä siksi että pitää sitä parempana, mutta koska pitää sen esittäjänä siistinä tyyppinä, joka jauhotti vastustajansa.

Jos osallistuu tämän kaltaisiin keskusteluihin, saa syyttää vaan itseään jos saa mitä tilaa.

Paskanheittokisojen voittajakin on lopulta yltä päältä paskassa.

Moderni orjuus

Yle kehottaa klikkiotsikossaan ”Onko kaikki kunnossa, jos kynsihoitaja näyttää olevan aina töissä?” tarkkailemaan näkyykö ympäristössä työperäistä hyväksikäyttöä. Jutun mukaan viranomaisille työperäisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan tunnistaminen on vaikeaa. Kuluttajalle tämä voi näkyä mm. työntekijän olemuksessa.

Edellisessä kirjoituksessa alustin maahamuuttoon ja siirtolaisuuteen liittyvien aiheiden käsittelyä ja lopussa sivusin myös työperäistä hyväksikäyttöä.

Aiheesta on kirjoittanut myös kirjan Paavo Teittinen otsikolla Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus 2025). Aikaisemmin Teittinen on kirjoittanut toimittajana juttuja mm. työntekijöiden hyväksikäytöstä nepalilaisissa ravintoloissa ja thaimaalaisten marjanpoimijoiden työoloista. Itse kirja on minulta vielä lukematta.

Maahanmuuttajien heikoista työoloista on tulossa maan tapa. Oletko koskaan nähnyt kantasuomalaista Wolt-kuskia? Mutta kuten nettikommentoijat minulle selittävät, onhan köyhistä maista tulevilla maahanmuuttajilla silti Suomessa paremmat olot kuin kehitysmaissa, joissa suomalaisten mielikuvissa on vain nälkää ja kuolemaa. Saisivat olla kiitollisia, että pääsevät tänne ajamaan pitsamopoa tihkusateessa tai siivoamaan vessoja riistopalkalla tai poimimaan marjoja vaikka ilman palkkaakin.

En epäile, etteivätkö ihmiset vilpittömästi myös vastustaisi maahanmuuttajien hyväksikäyttöä. Ongelma kuitenkin on siinä, että vilpitön tahto ja yksittäistapauksiin puuttuminen ei auta, koska ongelmat ovat rakenteellisia. Taloudellinen eriarvoisuus synnyttää hyväksikäyttöä. Ulkomaalaiset työntekijät ovat usein työnantajansa armoilla, koska heidän oleskelulupansa on riippuvainen työpaikasta.

Entä sitten seuraava sukupolvi? Kaikista sosiaalivaltion toimenpiteistä huolimatta kantasuomalaistenkin vähäosaisuus periytyy. Olisi kaunis ajatus, että kielitaidottoman Wolt-kuskin lapsillakin olisi samat mahdollisuudet kuin keskiluokkaisilla kantasuomalaisilla, mutta tuskinpa on. Syitä löydetään poliittisesta ajatusmaailmasta riippuen kaksi: maahanmuuttajien ”rodullisiin” ominaisuuksiin liittyvät, eli rasistiset syyt sekä näihin oletettuihin syihin perustuva rasistinen syrjintä. Todellisuudessa maahanmuuttajia koskee sama sosiologinen mekanismi kuin kantasuomalaisiakin: jos olet köyhä, kouluttamaton ja muulla tavalla marginalisoitu, lapsesikin tilastollisesti ovat.

*

Lopuksi asiaa rötöstelevistä maahanmuuttajista. Helsingin sanomat teki jostain syystä jutun joensuulaisesta Kai Tallgrenista, joka 90-luvun skininä hakkasi porukkaa kadulla. Näennäisenä syynä oli maahanmuuttajien vastustaminen, mutta kuten kaikki 90-luvulla eläneet muistavat, skinit hakkasivat porukalla kaikkia, jotka eivät sattuneet miellyttämään, koska maahanmuuttajia oli lopulta niin vähän. Tallgren oli mukana järjestäytyneessä huumerikollisuudessa ja asui 10 vuotta Ruotsissa. Hänen pisin tuomionsa oli 8,5 vuotta huumerikoksesta ja rekisterissä on myös rattijuopumuksia, pahoinpitelyitä ja kirjanpitorikos.

Jutun mukaan ”Tallgren on vakuuttunut, että maahanmuutto on syynä esimerkiksi Ruotsin jengirikollisuuteen.” Hän on varmasti oikeassa, sillä hän juuri itse on rötöstelevä, rikosjengiin kuuluva maahanmuuttaja.

Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Edelleen tässä blogissa lähestyn tiettyjä teemoja kautta rantain, alustamalla niitä muutaman kirjan esittelyllä. Tällä kertaa luvun alla on otsikossa nimetty teos Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt (alk. 2015 Der Neue Klassenkampf, suom. Miika Luoto. Into 2017) joka käsittelee vuoden 2015 pakolaiskriisiä.

Seuraan Slavoj Žižekin luentoja jonkin verran Youtubessa. En ole varma, olenko hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä, tunnen vetoa puhujiin, joilla riittää intoa. Luennon otsikon voi yleensä jättää täysin huomiotta: hän puhuu aiheen ohi ja eksyen sivupoluille paasaten puhevikaisella englannillaan. Enimmäkseen hän lainaa Hegeliä, Marxia ja Lacania ja kertoo rivoja vitsejä. Useimmat luennot ovat toistavat samat jutut, mutta aina niissä on jotain uutta, jonka takia kannattaa vaivautua.

Kirja on ohut pamfletti (n. 100 sivua) ja tiiviydestään huolimatta poukkoilee moniin suuntiin aivan kuten Žižekin luennotkin. Kirjan aihe on edelleen ajankohtainen, koska tilanne itsessään eikä siitä käytävä keskustelu ole olennaisesti muuttunut. Vaikka niin sanottu pakolaiskriisi onkin ohi, ei Eurooppa ole pystynyt ratkaisemaan suhdettaan pakolaisiin ja laajemminkin Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvaan siirtolaisuuteen. Itse käytän ”siirtolaisuutta” kattoterminä, mutta kuten tavallista, aivan kaikki keskustelijat sekoittavat pakolaiset, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, siirtolaiset ja siirtotyöläiset eli ”työperäiset maahanmuuttajat” myös silloin, kun he syyttävät vastapuolta maahanmuuttajien niputtamisesta yhteen.

Myös Žižek puhuu jatkuvasti taloudellisesta puutteesta johtuvasta siirtolaisuudesta silloinkin, kun puhuu vuoden 2015 pakolaiskriisistä, joka johtui ihmisten lähtemisestä pakolaiseksi Syyrian sodan vuoksi. Marxilaisena hänen fokuksensa on materiaalisissa olosuhteissa, toisin kuin esim. Fukuyamalla.

Žižek suuntaa kritiikkinsä sekä vasemmalle että oikealle, mutta etenkin omiinsa, eli vasemmalle. Kirjan ilmestyessä se herättikin syytöksiä, että Žižekillä olisi oikeistolaisia ajatuksia, mutta uskon hänen vilpittömyyteensä, myös silloin kun hän avoimesti kertoo olevansa kommunisti (vähän samalla tavalla kuin Anna Kontula Suomessa). Žižek toisaalta ei ole koskaan karttanut ihmisten ärsyttämistä eikä ole harrastanut poliittista korrektiutta, joten ei ole mitään uutta siinä, että hän samaan aikaan haluaa ihmisten kuvittelevan hänen olevan kommunisti että äärioikeistolainen.

Oikeistoon suunnattu keskeinen kritiikki on, että pakolaiskriisi johtuu globaalin kapitalismin synnyttämästä eriarvoisuudesta. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat muuttaa köyhemmistä maista rikkaimpiin. Tällöin itse asiassa puhutaan aivan muusta kuin pakolaisuudesta, jos pakolaisuudella tarkoitetaan joutumista ”vainon kohteeksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, poliittisen mielipiteen tai tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisen vuoksi”. Siinä mielessä, että ”lännellä” on osavastuunsa pakolais- ja siirtolaisvirtojen syntymisessä, on ”lännellä” myös vastuunsa auttamisessa.

Žižek suuntaa kritiikkinsä myös ”idän kapitalistisiin maihin”, kuten Kiinaan ja Saudi-Arabiaan. Esimerkiksi rikkaat arabimaat eivät juurikaan ota pakolaisia, vaikka olisivat kulttuurillisesti ja maantieteellisesti lähempänä monia pakolaisten lähtömaita. Siirtotyöläisiä he sen sijaan ottavat ja häpeilemättä riistävät heitä kovempaa kuin lännessä kehdattaisiin.

Vasemmisto saakin sitten kritiikkiä useamman alakohdan verran. Hän syyttää vasemmistoa ”tabuista”, joista tulisi päästä irti seuraavasti:

1. Ei tulisi tarrautua naiiveihin narratiiveihin ihmisen hyvyydestä. Tässä Žižek viittaa hokemaan ”viholliseni on joku, jonka tarinaa en ole kuullut”. Onko siis Hitlerkin hyvä tyyppi, jos vain hiljennymme kuulemaan hänen sanomaansa? Tämä on Žižekin vanha hokema, mutta hän ei avaa miten se liittyy juuri käsiteltävään aiheeseen muutoin kuin ehkä terrorismin kautta.
2. Eurooppalaisten arvojen, kuten tasa-arvon, puolustaminen ei ole kulttuuri-imperialismia. Paikallisten kulttuurien kunnioittamisen nimissä ajatellaan relatiivisesti, että kaikki tavat elää ovat saman arvoisia, eikä esimerkiksi oteta huomioon moniin kulttuureihin sisältyvää epätasa-arvoa.
3. Länsimaisen elämäntavan puolustaminen ei itsessään ole tuomittavaa protofasismia tai rasismia. ”Tavallisten” ihmisten huoli elämäntapansa katoamisesta on ymmärrettävä. Ironista kuitenkin on, että paikallisia kulttuureita eivät uhkaa pakolaiset, vaan kapitalismi.
4. Islamin kritisointi ei ole ”islamofobiaa”. Itse ateistina vastustan kaikkia uskontoja ja samat argumentit pätevät myös islamiin (tosin evankelisluterilaisuus on muuttunut melko vaarattomaksi, joten en tuhlaa sen vastustamiseen energiaa). Liberaaleilla vasemmistolaisilla on outo oletus, että islam olisi jostain syystä hyvä liittolainen ”oikeistoa” vastaan.
5. Uskonnon politisoimisen ja ”fanatismin” samaistaminen: myös pinnallinen uskonnollisuus voi olla ”fanaattista”. Tämä liittyy Žižekin teemaan siitä, että kukaan ei (enää) todella usko uskontoon.

Siirtolaiset (kirjassa puhutaan ”pakolaisista”, esim. sivulla 55) etsivät parempaa elämää, mieluiten pohjoismaissa tai Britanniassa, eivätkä tyydy ”vähimmäismäärään turvallisuutta ja hyvinvointia”. He haluavat hyvinvointivaltion edut muuttamatta elämäntyyliään ja kokevat olevansa siihen oikeutettuja, koska ovat globaalin kapitalismin häviäjiä: he haluavat osansa kakusta, eivätkä koe olevansa kiitollisuudenvelassa saadessaan saman minkä länsimaalaisetkin. Länsimaalainen liberaali taas haluaa rauhoittaa omaatuntoaan ottamalla sopivan määrän pakolaisia länsimaisen hyvinvoinnin piiriin. Hän kokee itsensä hyväntekijäksi, joka pelastaa kolmannen maailman pakolaisen.

Almun antaminen korruptoi sekä antajan että vastaanottajan. Kun maahanmuuttajat pikku hiljaa muodostavat yhteiskunnan sosiaalisen alaluokan (koulutetuillekaan tulijoille ei ole aina töitä tarjolla), ja on hyvin vaarallista, että sosiaalinen luokka ja etnisyys menevät päällekkäin.

Maailma ilman rajoja on kaunis utopia, mutta ”vapaa liikkuvuus” on osa globaalia kapitalismia (ihmisten vapaa liikkuvuus rinnastuu tavaroiden ja pääomien liikkuvuuteen) ja kun se toteutetaan globaalin kapitalismin ehdoilla, ei globaali epätasa-arvo katoa minnekään asuinpaikkaa vaihtamalla. Moni varsin vasemmistolaisestikin ajatteleva saattaa sanoa, että ”maahanmuuttajia tarvitaan tekemään ne työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa”. Siirtolaisuuteen liittyvä monikulttuurinen utopia on tuomittu epäonnistumaan, koska se perustuu keskenään epätasa-arvoisten ryhmien kohtaamiseen. Globaaliin köyhyyteen ihmisten siirtäminen paikasta toiseen on huono lääke; eriarvoisuus kyllä seuraa perässä.

Keskiluokkaisella vasemmistoliberaalilla on enemmän yhteistä intialaisen diplomi-insinöörin kanssa kuin persuja äänestävän duunarin kanssa, mutta entä maahanmuuttajalähiön huonoa suomea (hyvän englannin sijaan) puhuvien kouluttamattomien uskonnollisten konservatiivien kanssa? On kai parempi, että rajoitetaan kohtaamiset satunnaisiin Wolt- ja Bolt- tilauksiin, jotka voi hoitaa vaivaantumatta puhelin-äpillä.

Žižekin mukaan ”pakolaiset ovat hinta, joka meidän täytyy maksaa globaalista taloudesta” ja että laajat muuttoliikkeet — jopa globaali nomadismi — tulevat olemaan tulevaisuutta. Tämän kuitenkin tulee tapahtua organisoidusti, ei kaoottisen ”vapaan liikkuvuuden” kautta.

Itse kuitenkin suhtaudun tällaiseen suunnitelmaan skeptisesti. Edes Ruotsi ei ole pystynyt torjumaan laajaan siirtolaisuuteen liittyviä ongelmia. Ruotsin kuvittelisi olevan maailman vähiten rasistinen maa, siitäkin päätellen, että he ottavat niin paljon maahanmuuttajia. Ns. kohtaamisteorian mukaan rasismin tulisi vähetä maahanmuuttajien kasvun myötä, mutta Ruotsissakaan ei kukaan vaikuta olevan tyytyväinen nykytilanteeseen.

Hekin, joiden mielestä maahanmuutto on positiivinen asia, ovat huolissaan maahanmuuttajien kasautumisesta samoille asuinalueelle, jotka yleensä ovat alhaisten tulotasojen ja sosiaalisen statuksen alueita. Vaikka yksittäisten alueiden kohdalla maahanmuuttajavaltaisuus on ongelma, koko yhteiskunnan kohdalla ongelmaa ilmeisesti ei ole. Ainakaan niin kauan kuin kanta-asukkaita riittää tasapainottamaan kasautumista, jotta kotoutuminen onnistuisi. Tätä voisi pitää umpirasistisena ajatuksena, ellei se olisi nimenomaan liberaalivasemmistolainen ajatus.

Puhumattakaan siitä, että väestöräjähdys kyllä kuroo umpeen köyhyyden parissa päivässä, vaikka siltä ”pelastettaisiin” satoja tuhansia tai miljooniakin kehitysmaalaisia vuosittain.

*

Kommentoin aikoinani Osmo Soininvaaran blogissa aiheeseen liittyen; vasemmistolaisena pidin erikoisena sitä holhoavaa asennetta, jolla siirtolaisten taloudellista hyväksikäyttöä perustellaan: ihan hyvin ne voivat paiskia paskaduuneja täällä, koska onhan se silti parempi tilanne kuin heidän lähtömaassaan. Kuinka ollakaan, Soininvaara bloggasi aiheesta uudelleen: koska maahanmuuttajia (myös Osmo pohtii termin soveltuvuutta) on niin vaikea työllistää, voisi olla hyvä, jos heille voisi maksaa alempaa palkkaa.

Elämme todellisuudessa, jossa kaikkia seuraavia väittämiä pidetään yleisesti totena: 1) Suomessa on työvoimapula 2) Suomessa on ennätyskorkea työttömyys 3) Suomi tarvitsee maahanmuuttajia työvoimapulan paikkaamiseen 4) tarvitaan poikkeustoimenpiteitä, jotta maahanmuuttajat voitaisiin työllistää.

Ihmiskaupasta tulee kenties ensimmäisenä mieleen seksikauppa, mutta yleisin ihmiskaupan muoto on edelleen työvoiman hyväksikäyttö, jossa ulkomaalaisella työntekijällä teetetään töitä suomalaisen lainsäädännön ja sopimusten vastaisesti. Lievimmillään se on pimeää työtä, josta itäeurooppalaisilta tuttaviltani kuulen huhuja, mutta josta en löydä kattavaa tutkimusta ainakaan verkosta.

Vasemmistollekin kelpaa EK:n mantra siitä, että Suomi tarvitsee jatkuvalla syötöllä työperäistä maahanmuuttoa, koska se sopii liberaalin vasemmiston rasisminvastaiseen projektiin. Puheissa ollaan huolestuneita siitä, miten maahanmuuttajia käytetään taloudellisesti hyväksi tai miten maahanmuuttajareserviä käytetään palkkojen alentamiseen, mutta niitä kuuluisia rakenteita ollaan haluttomia muuttamaan.

Heikko-osaisuuden periytyminen ja kasautuminen ovat tunnettu ilmiöitä. Millaiselta Suomi näyttää silloin, kun keskiluokka ja he ”jotka tekevät työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa” alennetulla palkalla muodostavat kaksi eri yhteiskuntaluokkaa, jotka eroavat toisistaan ulkonäön, kielen, asuinalueen ja mahdollisesti uskonnon perusteella? Nämä ovat niitä rakenteita, joita ei paikata hymyllä ja antirasismikoulutuksilla.

Hajota ja hallitse: taiteilijoiden rahapolitiikka Suomessa

Ajan henki on, että mitään ei kannata tehdä, jos siitä ei saa rahaa ja taiteen pitäisi olla kaupallisesti kannattavaa. Samaan aikaan taiteella tienaaminen on tehty mahdottomaksi — vaikka tuote kelpaisikin kuluttajille, ei se tarkoita että tekijä siitä saisi elantonsa. Levyjä ei osta enää kukaan ja Spotify maksaa vain senttejä kaikille muille paitsi Taylor Swiftille. Sama spotifysaatio odottaa kaikkea muutakin kulttuuria: kirjoja, sarjoja, leffoja, musiikkia…. kuvataidetta ei, koska se tehdään tekoälyllä ja kuvittajat eivät saa edes sen vertaa. Jäljelle jää enää vain ne brändit, jotka Disney on ostanut.

Viime viikon pikku uutinen oli, että 20% runokirjojen (kirjastoluokka 82) tekijänkorvauksista menee tästä eteenpäin kuvittajille, riippumatta onko teoksessa kuvitusta tai kuinka paljon sitä on. Asiasta tekee vielä huvittavamman se, että Heli Laaksosta lukuun ottamatta runokirjojen tekijänkorvauksilla saa runoilija ostaa ehkä sen halvimman kyykkyviinin.

Samalla tavalla rahanjaosta tapeltiin viime vuonna, kun äänikirjojen lukijat halusivat osansa äänikirjojen lainauskorvauksista. Korvaukset on poljettu pohjamutiin ja sen jälkeen laitetaan vielä eri taiteenalat tappelemaan roposista.

Kirjailija JP Koskinen kirjoittaa blogissaan aiheesta seikkaperäisemmin.

*

Kirjoitin taidealan rahapulasta kommentin myös kirjailija-muusikko Kauko Röyhkän Facebook-sivulle päivityksen alle, jossa hän valitteli ainaista rahapulaansa. Käytin siinä ”ajan hengestä” ilmaisua ”oikeistolainen” ja se sai monet triggeröitymään ja ohittamaan itse kommentin pointin.

Anteeksi, ei pitäisi käyttää ilmaisua ”triggeröityä”, koska joku voi siitä…. triggeröityä.

Kirjailija-muusikko itse kommentoi, että ”ei kaikkea voi mitata rahassa”.

Seuraavassa päivityksessään hän pyysi lukijoita lahjoittamaan rahaa.

*

LISÄYS 8.10. Kirjailija Niko Hallikainen julkaisee uuden romaaninsa Prima Materia ilmaiseksi verkkosivuillaan, koska haastattelun mukaan kirjailija muutenkin tienaa kirjoillaan niin vähän. En jaksa etsiä tilastoja, mutta Hallikainen kuitenkin kuulunee suomalaisessa mittakaavassa vähintään myyntilukujen keskikastiin ja hänen aikaisemmat kirjansa ovat saaneet kriitikoilta ylistystä. Toki kyseessä on provokaatio ja julkisuustemppu, mutta on myös totta, että edes kohtuullisesti myyvät kirjailijat ansaitsevat kirjoillaan niin nimellisiä summia, että niillä olisi merkitystä.

Kohti nollatyöttömyyttä

Uutisten mukaan työttömyys on kasvanut nykyisellä hallituskaudella 60 000:lla huolimatta siitä, että hallitus erityisesti kampanjoi työllisyyden parantamisella. Huolimatta siitä, että työttömyysturvaan on tehty heikennyksiä ja työttömiä ajettu ahtaammalle, työttömyys ei ole laskenut.

Korkea työttömyys johtuu heikosta taloustilanteesta. Se taas johtuu siitä, että suomalaiset eivät kuluta tarpeeksi. Hallituksen mukaan suomalaisten haluttomuus kuluttaa ei johdu heikosta taloustilanteesta.

Toisaalta hallitus itse ajaa viestiä, että kaikesta pitää säästää ja että suomalaiset elävät yli varojensa.

Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että säästäminen on hyve. Markkinatalouden logiikka taas on, että ihmisille pitää aina vain luoda uusia tarpeita, koska kulutuksen pitää kasvaa, jotta talous kasvaisi. Ja jos talous ei kasva, sijoittajat vetävät rahansa pois Suomesta eikä kelllään ole enää hauskaa.

Samaan aikaan samat lehdet kirjoittavat, kuinka liikakulutus tuohoaa luonnon ja ilmaston.

Puhumattakaan työvoimapulasta.

Mutta työttömyydestä: töitä ei ole enää edes korkeakoulutetuille. Lääkkeeksi tarjotaan parempia työnhakutaitoja tai karenssia. Voi myös työllistää itse itsensä.

Tapa, jolla työttömyydestä puhutaan on että taloustilanteesta huolimatta työttömät itse ovat syyllisiä tilanteeseensa. Kuitenkin työttömyys on väistämätön, ellei jopa välttämätön osa systeemiä, koska työttömyyden laskiessa työvoimakulut nousevat ja inflaatio kiihtyy ja yritysten kannattavuus laskee.
Voi tietysti olla, että teoria ei pidä paikkaansa (phillipsin käyrät sun muut), mutta haluaisin kuulla, miten talousosaajapuolueena itseään profiloiva Kokoomus kommentoisi asiaa. Onko työttömyyden vähentäminen edes teoreettisesti mahdollista vai onko työttömien ruoskiminen pelkästään ideologinen valinta ja puhdasta ilkeyttä? Jos ”luonnollinen työttömyysaste” on vähintään sen 6%, mitä nämä ihmiset ovat tehneet työttömyyden ansaitakseen ja miksi heitä pitää rankaista asiasta, johon he eivät voi vaikuttaa?

Turvattomat ja turvalliset tilat (Anna Kontula ja Herman Raivio)

Viime vuonna ilmestyi kaksi esseekokoelmaa, jotka molemmat kannustavat terapia- ja tunnepuheen sijaan terveeseen konfliktiin ja avoimeen polarisaation: Anna Kontulan Kadonneen järjen metsästys (Into 2024) ja Herman Raivion Turvaton tila (Vastapaino 2024). Molempien kirjoittajien mukaan politiikan on korvannut tunnepuhe ja kunnon keskustelun, identiteettipolitiikka, turvalliset tilat ja loputon pohtiminen, miltä musta tuntuu ja miltä musta pitäisi tuntua.

*

Kirjan johdannossa Kontula kirjoittaa terapiakapitalismista: jokaiseen ongelmaan etsitään vastausta psykologiasta, konsultit terapoivat työyhteisöjä, kaikkeen vaaditaan ratkaisuksi korotuksia mielenterveydenhuollon määrärahoihin. Kontulan mukaan pitäisi mennä asioiden juurisyihin: ongelmat johtuvat köyhyydestä ja epätasa-arvosta, terapiapuhe on vain laastari (josta alan ammattilainen kirjoittaa ison laskun). Kontula tunnustaa tunnepuheen olevan lähtöisin pehmeitä arvoja vaalivasta vasemmistosta ja feministeiltä eikä välttele kritisoimasta taustaryhmäänsä. Kontula edustaa tässä suhteessa sellaista vanhakantaista (marksilaista) vasemmistolaisuutta, joka hakee asioiden juurisyitä materiaalisesta perustasta ja konkreettisesta eriarvoisuudesta.

Psykologiasta ja psykiatriasta on tullut selitys, joka läpäisee yksityisen ja julkisen ja josta haetaan ratkaisuja kaikkiin ongelmiin; lehtien on helppo keksiä täytettä populaaritieteellisistä lohkaisuista (”mitä sinusta ihmisenä kertoo se kummalla kädellä pyyhit perseesi”), toisaalta jokaisen katastrofin jälkeen vaaditaan sekä traumaterapiaa, että enemmän määrärahoja mielenterveyden hoitoon, jotta kouluampumiset ja toripuukotukset voitaisiin ehkäistä. Kirjallisuus märehtii traumojaan ja self help on myyntilistojen kärjessä. Tunne- ja terapiapuheen viljelijöillä on varmasti hyvä tarkoitus: kovat ajat vaativat pehmeitä arvoja; silti joskus pitäisi tehdä kovia ratkaisuja.

Kontula ei viittaa esim. Christopher Laschiin tai Philip Rieffiin tai muihin psykokulttuuria kritisoineisiin kirjoittajiin.

Tilanne on ongelmallinen: toisaalta mielenterveysongelmia vähätellään jo nyt, toisaalta kaikkia persoonallisuuden piirteitä ei tulisi patologisoida tai jokaista elämän vastoinkäymistä medikalisoida lääkintää vaativaksi mielenterveysongelmaksi.

Viimeksi eilen terapiapuhetta kritisoi Ylen haastattelussa vakuutuslääkäri Jan Schugk. Hänen mukaansa työkyvyttömyyteen johtavien mielenterveysongelmien taustalla ovat tosiasiassa itsekeskeisyys, auktoriteettien kyseenalaistaminen ja liika ”tunteiden pöyhiminen”. Vaikka keskustelunavaus onkin tervetullut, minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää? Onko masennus ja ahdistus vain milleniaalien kitinää? Voiko Schugk päätellä sen käyttämällä vakuutuslääkäreille ominaista selvännäköä, jolla hän voi antaa erehtymättömän diagnoosin potilasta tapaamatta?

Mielenterveysongelmat eivät synny tyhjiössä, kuten eivät ”keholliset” terveysongelmatkaan (eivätkä mielenterveysongelmatkaan ole olemassa ilman kehoa), vaan riippuvat ympäristöstä. Terveydelle vaarallisessa ympäristössä, huonoilla elintavoilla ja ilman riittävää hoitoa prakaa selkä, sydän ja nivelet. Psyykkisesti kuormittavassa ympäristössä hajoaa pää. Onkin järkevämpää puuttua syihin kuin lääkitä oireita.

Miksi sitten nykyaikana mielenterveysongelmia ja henkistä pahoinvointia on jatkuvasti enemmän? Ilmiselvin selitys on, että ongelmat tunnistetaan paremmin ja hoitoon hakeudutaan useammin. Mutta onko maailma mennyt huonompaan suuntaan siinä mielessä, että se antaisi aihetta enemmän masennukseen ja ahdistukseen? Työelämä on mm. Kontulan mukaan muuttunut jatkuvasti stressaavammaksi. Toisaalta stressaavaa se varmaan oli Antti Antinpojan savupirtissäkin Ruotsi-Suomen aikana, kun piti elättää kymmenen kakaraa raivaamalla torppa kaskeamalla ja tehdä vielä isoon taloon taksvärkkiä eikä julkista terveydenhuoltoa keksittäisi vielä pariin sataan vuoteen. Näiden ihmisten mielenterveysongelmista meillä ei ole mitään tietoa. Ehkä elämä oli karua, mutta ihmiset vain eivät tietäneet sitä eivätkä siksi osanneet murehtia. Nykyinen terapiakulttuuri synnyttää itsereflektiollaan ongelmia, kun olemme liiankin tietoisia omista mielialoistamme.

Ylipäätään onko historia mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan? Uudempi tutkimus on havainnut, että jo siirtyminen metsästäjä-keräilystä maanviljelyyn oli harha-askel (vielä minun kouluaikoina opetettiin päinvastaista), joka laski ihmisten hyvinvointia. Samaa voi sanoa teollistumisesta ja sitä seuranneesta digitalisoitumisesta ja monesta muusta asiasta (kuuntele Ylen podcast aiheesta). En osaa sanoa kumpi on totta, mutta kenties aineellinen hyvinvointi ei ole sama kuin henkinen.

Kontula ei sinänäsä vähättele mielenterveysongelmia eikä niiden hoidon tarvetta. Ongelma on että sen sijaan, että asioille oikeasti tehtäisiin jotain, niiden oireita terapoidaan ja lääkitään ja ”parantuminen” sysätään yksilön harteille. Terapiapuhe medikalisoi kaikki ongelmat ja se valuu hoitoalalta koko yhteiskuntaa selittäväksi diskurssiksi, jota mm. Rieff kutsuu psykokulttuuriksi. Tuottaako psykokulttuuri itse omat ongelmansa? Narsistiseen tunnepuheeseen on helppo jäädä kiinni ja omaksua uhrin ja potilaan rooli, mikä muuttuu itseään uusintavaksi kehäksi parantumisen sijaan.

Ja sitten kuitenkin: mielenterveyden ongelmat ovat yhtä lailla oikeita sairauksia kuin kehon sairaudetkin.

Kadonneen järjen metsästys

*

Terapia- ja tunnepuheen poliittinen ulottuvuus on konsensushakuisuus ja konfliktien välttely. Vaikka konflikteista ja kohuista ei tänä päivänä ole pulaa, ei Kontula neuvo välttämään ideologista polarisaatiota, päin vastoin: se on systeemin ominaisuus ja välttämätönta demokratialle.

Kontulan kirjan nimi on viittaus Aristoteleen retoriikkaan, jonka mukaan hyvä argumentointi perustuu kolmeen seikkaan: puhujan omaan luonteeseen (ethos), tunteisiin vetoamiseen (pathos) ja järkisyihin (logos). Näistä kolmas on yhteiskunnallisessa keskustelussamme hukassa, kun keskitytään siihen kuka sanoo, eikä mitä sanoo ja siihen, ettei ketään vain loukattaisi. Kontula viittaa Ferdinand Tönniesin jakoon Gemainschaftiin (”yhteisöön”) ja Gesellschaftiin (”yhteiskuntaan”). Näistä ensimmäinen tarkoittaa ”luonnollisia” suhteita, jotka perustuvat henkilökohtaisiin sidoksiin, kuten perhe, naapurusto tai ystäväpiiri. Jälkimmäinen tarkoittaa yhteiskunnallisia, usein laajempia piirejä, joita määrittää instrumentaalinen suhde. Ongelma on siinä, että pienyhteisöissä kehittyneet homo sapiensin aivot eivät ole kovin hyvin erikoistuneet käsittämään laajoja, usein globaaleja ja monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä; ne ovat sopeutuneet ympäristöön, jossa kaikki tuntevat toisensa kasvoilta ja ongelmat ovat ihmisten välisiä. Siksi politiikka henkilöityy, ehdokkaat vaaleissa esittävät kaveriasi, identiteeteistä tulee asiakysymyksiä tärkeämpiä, ministerit räyhäävät sosiaalisessa mediassa jne. Tunteista tulee politiikan ydintä, koska ne on kenen tahansa helppo ymmärtää. Gemainschaft valtaa Gesellschaftin.

On olemassa unelma, jota etenkin populistit käyttävät hyväkseen: tila, jossa erimielisyydet olisivat tulleet päätökseen; ”politiikan” olisi korvannut ”maalaisjärki” ja ”kansantahto” ja oltaisiin palattu ideaalitilaan, jossa asiat sujuvat ilman häiriötä. Paradoksaalisesti populistit ovat häiriköitä ja provokaattoreita jopa nihilistisyyteen asti, mutta kun ollaan ”meistä”, eli kansasta poistettu se osa, joka ei kansaan kuulu, eli ”ne”, ristiriidat ratkeavat jossain utooppisessa tulevaisuudessa.

*

Kokoelmassaan Turvaton tila Herman Raivio ihannoi avointa konfliktia teoriassa ja käytännössä: hän kritisoi sentimentaalista hoivapuhetta ja unelmahöttöä eikä kavahda nimeltä mainita tahoja, joita tahtoo ärsyttää. Tämä on niitä kirjoja, joita luetaan, jotta saataisiin tietää löytyykö sieltä oma nimi.

Kontula toivottaa politiikkaan erimielisyyden ja konfliktin ja vaikka silmään ei osu, että hän käyttäisi sanaa ”poliittinen korrektius” (tai ”turvallinen tila”), pitää hän ongelmallisena erimielisyyden keskittymisen siihen, miten kuuluu puhua tai mistä kuuluu loukkaantua. Raivio kuitenkin painottaa konfliktin ratkaisemattomuutta: asioiden lisäksi riitelevät myös ihmiset. Ärsyttää saa ja kuuluukin. Raivio ihannoi kaikkia keskustelun sääntöjä halveksivaa Jouko Turkkaa ja nettitrolleja ja pitää Jürgen Habermasia ja hänen seuraajiaan naiiveina idealisteina. Siinä missä Kontula kaipaa tunteen rinnalle myös rationaalista argumentointia, Raivio vanhana punkkarina kysyy mitä välii ja pitää tunteisiin menevää kinastelua kiinnostavampana.

Raivion kokoelman alaotsikko on ”agonistisia esseitä”. Tämä(kin) palautuu luonnollisesti antiikin kreikkaan, jossa ”agon” tarkoittaa vastustajaa, mutta ”agonismi” tekee eron ”antagonismiin”, joka on sotaisampi, viholliseen viittaava termi. Raivio lainaa Chantal Mouffea, jonka ”agonistinen demokratia” on ihannetila, jossa erimielisyydet, konfliktit ja kamppailut ovat demokratian elinehto ja ydin ja Jacques Rancièreä, jonka mukaan yksimielisyys on politiikan tuho. Raiviollakin on siis idealistinen ja ”edistyksellinen” lähtökohta, mutta käytännössä kieltäytyy mistään ”rakentavan” keskustelun ideaaleista: mitä provosoivimmin otetaan kantaa ja hämmennetään keskustelua, sitä paremmin.

Sekä Raivio, että Kontula ovat oivaltaneet, että tunnepuhe on vallankäyttöä: kun toinen osapuoli loukkaantuu, keskustelu pysähtyy. Mitkään järkiargumentit eivät kumoa sitä, että toinen osapuoli on loukkaantunut ja sen vuoksi vaaditaan korni anteeksipyyntöperformanssi. Raivio käsittelee mm. vuoden 2021 kohua, jossa Esko Valtaoja päästi suustaan kielletyn sanan Marja Sannikan tv-ohjelmassa. Tosin Raivio itsekään ei uskalla kirjoittaa n-sanaa auki.

Turvaton tila

*

Olen ollut tiloissa, tilanteissa ja tilaisuuksissa, jotka ovat mainostaneet sitoutuvansa turvallisen tilan periaatteisiin. Tässä ei sinänsä ole tänä päivänä mitään ihmeellistä. Joskin ihmetyttää, että aikuisia ihmisiä pitää muistuttaa käytöstavoista, mutta ilmeisesti se on ajan henki ja ilmeisesti näin toimitaan esiin nousseista syistä.

On kuitenkin myös niin, että turvallisen tilan käsitteeseen kuuluu unelma siitä, että turvallinen tila olisi konflikteista vapaa. Kirjamessut koetaan turvattomaksi tilaksi, jos Timo Hännikäisen sallitaan osallistua.

Raivio painottaa, että kaikki tarvitsevat vastustajia. Onko edes mahdollista saavuttaa tila (historian loppu), jossa ei olisi mitään, mitä vastaan kokisimme kamppailevamme? Mikään poliittinen liike toimeen ilman viholliskuvaa: kukin liike määrittelee itsensä sen kautta, mitä se vastustaa. Edes radikaalia tasa-arvoa ja ihan aivan kaikkien tunnustamista vaativat liikkeet eivät tule toimeen ilman henkilöitä tai ihmisryhmää, johon suunnata oma kiivautensa vähintäänkin symbolisella ja retorisella tasolla.

*

Vielä minun nuoruudessani poliittinen korrektius oli (oikeisto)konservatiivien projekti: televisiosta piti saada pois seksi ja huumeet, kirjoista kirosanat ja levyiltä takaperin äänitetyt saatanalliset subliminaaliset viestit. Sittemmin poliittinen korrektius on samaistettu pikemminkin vasemmistoon, jonka mukaan seksismi, rasismi ja homofobia eivät ole soveliaita asioita.

Tunnepuheen kritiikki tuntuu siis helposti vasemmiston kritiikiltä. Koska kauemmas vasemmalle kuin Kontula Suomessa on vaikea päästä, on hän sellaisen kritiikin ulottumattomissa.

Viime aikoina ”poliittista korrektiutta” on kutsuttu lähinnä ”wokeksi”. Woke vie sananvapauden lasten suista, lihan lounasruokalan lautaselta ja testosteronin nettitrollin kiveksistä.

*

”Poliittisen korrektiuden” vastustaminen on itsessään osa kulttuurisotaa, jossa tärkeää ei ole mitä sanotaan, vaan oikeus sanoa se.

Loukkaaja ja loukkaantuja elävät symbioosissa: provosoinnin tarkoituksena on provosoida. Jos kukaan ei loukkaannu tai ärsyynny, on provokaatio epäonnistunut. Silti vaaditaan, että ei saisi loukkaantua tai ärsyyntyä. Tämä on yhtälailla tunnepuhetta: sinun loukkaantumisesi loukkaa minua: minulla on oikeus sanoa mitä haluan ilman, että minun sanomisistani loukkaannutaan. Ja niin edelleen.

Provosoija on tietoinen siitä, että provosoi (miksi hän muuten käyttäisi provosoivia ilmaisuja?) Kun nettitrolli väittää, että n-sana on neutraali ja sananvapauden nimissä vaatii saada käyttää sitä, ei hän vaadi sitä siksi, että se olisi neutraali, vaan juuri siksi että se on loukkaava.

Näin jokainen puheenvuoro muuttuu yhdeksi lausumaksi tässä performanssissa.

Koska olemme tietoisia rooliasetelmista, mitään todellista tunteisiin menevää loukkaantumista ei tarvita: oletetaan jokin taho, joka loukkaantuu.

Kun joku käyttää sanaa ”neekeri”, tiedämme miten siihen pitää suhtautua. ”Toiset” tuomitsevat, ”toiset” vaativat oikeutta käyttää mitä sanaa haluavat. Itseään hivellen tulee keskusteluun älykkö, joka muistuttaa, että sananvapaus on länsimaisen yhteiskunnan perusta. Sitten muistutetaan, että ”neekeri” tulee espanjan kielen sanasta ”negro”, eikä siis voi olla loukkaava. Hakaristi mainitaan. Hindut mainitaan.

Sitten joku loukkaantuu, että häntä sanotaan rasistiksi.

Sitten loukkaannutaan, koska faktantarkistus loukkaa sananvapautta.

Älykkö huomauttaa, että ””sananvapauteen kuuluu myös oikeus sanoa asioita, jotka loukkaavat”.

Mutta eikö sananvapauteen kuulu myös loukkaantuminen?

Loukkaantuminen nimittäin on (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) vakavin reaktio, joka tässä maassa voi sanomisista seurata.

En kannata esim. Päivi Räisäsen poliittisen ajojahdin kaltaisia oikeustapauksia; toisaalta Räisänen itse sanoi vain halunneensa testata, saako Raamattua lainata loukkaavassa tarkoituksessa — toisin sanoen hän kielsi tahtovansa sanoa yhtään mitään. Sananvapauden ongelma onkin siinä, että kukaan ei halua sanoa mitään, vain provosoida.

Mitä tällaisella saavutetaan, kun konkretia on vedetty vessasta alas jo kauan sitten ja kinastellaan vain siitä kuka on suurin toisten loukkaantumisen uhri? Vielä vähän aikaa sitten olisi pidetty naurettavana ajatusta, että poliitikot, yritysjohtajat ja mediatalojen päätoimittajat olisivat jankanneet asioista Suomi24-palstalla. Nyt he ovat omilla naamoillaan X:ssä. Kaipaan tosiaan sitä kadonnutta järkeä keskusteluun.

*

Tämä kirjoitus on odottanut julkaisua jo vuoden päivät ja onnettomasti se osui samalle viikolle kuin kohu-uutinen Kontulan pian julkaistavasta elämänkerrasta. Pahoittelen, jos joku luki tänne asti odottaen seksijuttuja ja saikin vain kadonneen järjen metsästystä. Jatkakaa googlaamista.