Politisointi – Sivu 2 – Elämä ja Teot

Hyvällä säällä on helppo neuvoa

Pertti Jarla twiittaa:

Arvostan pasifisteja, jotka eivät tingi periaatteistaan. Samalla olen tänä vuonna oppinut että en ole pasifisti. En näe mitään syytä, miksi Ukrainan pitäisi neuvotella omasta maastaan. Nautin joka hetkestä, kun hyökkääjiä jyystetään.

Vastaavanlaiset tunteet itselläni ja varmasti monelle muullakin. Kirjoitin aiheesta aikaisemmin (kliseisellä) otsikolla Moraalisten valintojen abstraktisuus, ja pohdin kirjoituksessani sitä kuinka omassa nuoruudessani oli helppo olla pasifisti, koska valinnalla ei ollut varsinaista merkitystä. Jarla on minua vuosikymmenen vanhempi, mutta kuulumme molemmat sukupolveen, jonka elinaikana sota on tuntunut kaukaiselta mahdollisuudelta. Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti rauhaankin tarvitaan kaksi.

Ukrainan viimeaikaisesesta menestyksestä ja etenkin hyökkääjän huonosta menestyksestä on monia syitä olla tyytyväinen, mutta eniten sydäntäni lämmittää ajatella miten suomalaisilla putinisteilla palaa käpy.

Lopulta kuitenkin olen samaa mieltä kuin edesmennyt Huovis-Veikko, ja toivon että maailman kaikki sotilaat olisivat mahdollisimman velttoa ja huonosti aikaansaapaa ainesta.

Iranin mielenosoitukset

Kiinnostuin Iranista joskus 20v sitten, kun juttelin sosiaalisessa mediassa iranilaisten nuorten kanssa, jotka olivat varsin kyllästyneitä teokratiassa elämiseen. Siihen aikaan koko somen konsepti oli melko uusi ja ensimmäistä kertaa oli mahdollista keskustella suoraan ihmisten kanssa, jotka elävät sellaisessa kohtalaisen suljetussa semi-diktatuurissa kuin Iran. Ainakin aluksi tuntui, että vapaalla tiedonvälityksellä oli merkitystä maailman avautumisessa ja demokratisoitumisessa. Sittemmin valeuutisten, trollauksen ja kulttuurisotien aikakaudella tuo utopia on karannut kauemmaksi.

Sittemmin nuokin nuoret, kuten minäkin, ovat jo aika vanhoja, mutta teokratia seisoo edelleen. Muodollisesti Iran on tasavalta, jossa järjestetään vaaleja ja oppositiollakin on oikeus kampanjoida, mutta käytännössä valta on uskonnollisella johtajalla Ali Khameneilla. Iranissa näkyy myös hyvin selvästi se diktatuurin paradoksi, että kansa voi oikeasti haluta diktatuuria. Stereotyyppinen ajatus on, että diktaattori yksin pitää koko maata rautaisessa otteessaan kenties muutaman uskollisen kannattajansa avulla, mutta todellisuudessa diktatuureilla on kansan parissa myös aitoa kannatusta. Toimivasta demokratiasta ei kuitenkaan voi olla kyse, jos yksi ryhmä tukahduttaa muiden ihmisoikeudet, vaikka se tapahtuisikin muodollisesti lain kirjaimen mukaan.

Erityisesti naisten ihmisoikeustilanne Iranissa on puutteellinen. Keskustelu saa välillä absurdejakin piirteitä, kuten pohdinta siitä, onko naisten pyöräily laillista tai naisurheilijoiden esteet osallistua olympialaisiin ”säädyttömästi pukeutuneina”, ts. ilman hiukset peittävää huivia, hijabia. Iranissa hijabin käyttö on naisilla pakollista ja siitä onkin tullut siellä naisten sorron symboli.

Aina muutaman vuoden välein opiskelijat järjestävät mellakoita ja vallankumouskaarti tukahduttaa ne väkivaltaisesti. Vuoden 2009 mielenosoitusten symboliksi nousi Neda Agha-Soltan, nuori nainen, jonka kaartilaiset ampuivat kadulle. Alun perin osoitettiin mieltä vilpillisiksi väitettyjä vaaleja vastaan, mutta käytännössä kyse oli ylipäätään kyse liberaaleista ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista.

Nyt ollaan barrikadeilla jälleen, ja jälleen nuori nainen on taistelun symboli: Mahsa Amini kuoli pahoinpitelyyn ”moraalipoliisin” käsissä. Samalla tavalla kuin kuva Nedasta muuttui mielenosoitusten keulakuvaksi, myös Mahsa on antanut kasvot tämän vuoden protesteille. Videoilla hijabit palavat ja Twitterissä ollaan toiveikkaita, että nyt se systeemi kaatuu.

Nähtäväksi jää, muuttuuko lopulta mikään tänäkään vuonna.

Protestiäänestämisestä

Kun eilen kerroin jo yhden yläastemuiston, niin kerrotaanpa toinen.

Yläasteella meillä oli viisi rinkkaisluokkaa, joista luokka D tunnettiin pahisluokkana. Pahisluokka D:n piti valita itselleen taloudenhoitaja hoitamaan luokkaretkirahastoa. Luokan tytöt halusivat siihen jonkun harmaan hiirulaisen, mutta takapenkin pojat päättivät, että läpällä, piruillakseen ja ihan vittuillessa äänestetään siihen Pasi (nimi muutettu). Ulkoiselta habitukseltaan Pasi muistutti Nelson Muntzia, mutta sellaisella suomalaisen räkäisellä mopopojan twistillä. Koska pahisjätkillä oli luokassa enemmistö, saivat he tahtonsa läpi asiassa, jossa he normaalisti olisivat olleet että ihan sama. Pasi siis valittiin luokan taloudenhoitajaksi. Keväällä Pasi kävi nostamassa luokkaretkirahat ja osti niillä kaljaa ja röökiä. Sen pituinen se.

Islam ja liberalismi

Helsingin sanomat haastatteli Nadiifo Omeria islamin jättämisestä. Hän on itse isän puolelta somali ja äidin puolelta suomalainen ja entinen islamin jättänyt muslimi.

Länsimaalaisilla liberaaleilla (en ole vieläkään keksinyt tälle hyvää sanaa) on tarve jakaa maailma kahtia siten, että toisella puolella ovat pahat konservatiivi(kristityt) rasistit ja toisella liberaalit, LBGT-väki ja muut syrjityt, kuten maahanmuuttajat ja ”people of color”. Tästä syystä useimmat tuntevat tarvetta sijoittaa myös islam jälkimmäiseen ryhmään. Kyse on ilmiselvästi ideologisesta sokeudesta, mutta jotkut menevät jopa niin pitkälle toiveajattelussaan, että kutsuvat islamia feministiseksi uskonnoksi. Siis sitä saudiarabialaista valtavirta sunni-islamia, ei mitään maallistunutta liberaaliversiota.

Muistan jutussa mainitun Pride-muslimilipun ja reaktiot siihen. Osa kommentoijista vaikutti olevan juurikin sitä mieltä, että tämä on osoitus islamin kuulumisesta samaan porukkaan liberaalien kanssa ”valkoihoisia konservatiivikristittyjä” vastaan.

Osa kommenteista oli luonnollisestikin rasistisia ja homofobisia. Yhtä lailla epäloogista kuin ihannoida islamia on suunnata islamofobiaa Nadiifo Omeria kohtaan (toimittaja kirjoittaa ”rasistien laariin syöttämisestä”, mutta luulen, että ”lapaan syötetään” ja sanonnan mukaan ”laariin sataa”, ehkä pitäisi kysyä Pasi Heikuralta).

Nyt kun on tänä vuonna opittu kritisoimaan Venäjää, ehkä on aika oppia kritisoimaan myös islamia. Varsinkin nyt Salman Rushdien puukotuksen jälkeen.

Usein sanotaan, että (esimerkiksi) islamia ei voi kritisoida ulkopuolelta. Yhtä aikaa kuitenkin sanotaan, että ns. uussuomalaiset ovat yhtä suomalaisia kuin kantasuomalaisetkin (sitä paitsi Nadiifo Omer on Suomessa syntynyt suomalainen). Siitä huolimatta, että muslimit ovat yhtä lailla suomalaisia kuin kristitytkin, mutta yhtä aikaa kuitenkin tapauskohtaisesti ”toisia”, joihin tulee soveltaa kulttuurirelativismia.

Silti aidot islamin sympatisoijat tuntuvat olevan liberaalienkin keskuudessa harvinaisia. Toki näitäkin on, mutta yleisempää tuntuu olevan silti jonkinlainen passiivinen apologismi. Hyvin ollaan tietoisia esimerkiksi naisen asemasta islamissa. Yksityisissä keskusteluissa monet hyvinkin liberaalit ihmiset, sellaisetkin jotka työskentelevät muslimimaahanmuuttajien kanssa, tunnustavat ongelmat mutta päättävät pysyä hiljaa. Jutun kommenteissa muistutetaan tavalliseen tapaan, että on niitä ongelmia toki luterilaisuudessakin, vaikka jokainen tietää — ja tietää että muutkin tietävät — että edes fundamentalistisimpia suomalaisia herätyskristittyjä ei voi verrata Somalian valtavirtaislamiin. Pikemminkin kyse on muodollisesta, lähes retorisesta kuviosta, jossa asemoidutaan oman elämänkatsomuksen kannalta miellyttävämpään tulokulmaan kuin uskotaan argumentin voimaan.

Loppuun kulunut kapina (Peitsamo vs. Jackass)

Jantso Jokelin kirjoittaa Veikkauksen lehdessä otsikolla Itsetuhon aikakapseli millenniaaleille (yllättävän hyvä lehti muuten urheilulehdeksi, ja Jokelinin juttuja on tässä blogissa aikaisemminkin kommentoitu). Esseessä hän analysoi Jackass-sarjaa, omin sanoinensa ”syvällisemmin kuin mitä se ansaitsee”. Itse en kyseistä sarjaa koskaan nuoruudessani katsonut (eikä myöhemminkään ole tullut tarvetta), mutta tiedän suurin piirten mistä on kyse. Duudsoneita katsoin silloin kun he olivat vielä Moon Tv:llä, eli ”uskottavia”.

Analysoin ja jatkan eteenpäin Jokelinin esseen kohtaa:

Samaan aikaan vuosikymmenien ajan auktoriteetteja kohti suuntautunut kapina näytti kääntyvän yhä enemmän sisäänpäin: oman ruumiin, mielenterveyden ja arvokkuuden romuttamiseksi. Aivan kuin kaikki muut vastahankaisuuden muodot olisi selattu loppuun, eikä hyvinvoiva ja tylsistynyt nuoriso osannut enää muuta kuin hypätä kirjaimellisesti kaivoon muiden mukana.

Nuorisokulttuureiden ytimessä on perinteisesti ollut kapina. Varmasti niin on aina ollut ja kulttuurihistoriaa taakse päin kelatessa löytyy paheellisia hasiksentuoksuisia tulenkantajien itämaisia iltoja ja Sturm und Drang -romantikoita, jotka omituisilla metaforillaan menivät pilaamaan klassisen runouden. Varsinaisesti nuorisokulttuurista voidaan kuitenkin puhua vasta 1950-luvulta eteenpäin suurten ikäluokkien tullessa täysi-ikäiseksi samaan aikaan kun kulutuskulttuuri, äänilevyteollisuus, televisio ja muut modernit ilmiöt yleistyivät. Kulttuuri-ilmiöt, muoti ja populaarimusiikki yhdistivät nuorta sukupolvea globaalisti. Haluttiin kapinoida taantumuksellisuutta ja sodan käynyttä edeltävää sukupolvea vastaan.

Kapinan taustalla oli vasemmistolaisia motiiveja, liberaalia vapaudenkaipuuta tai ihan vain ”rock ’n’ rollia”. Sodan jälkeen yhteiskunnassa olikin monia epäkohtia, joita voi pitää modernin kasvukipuina. Teollistuminen oli alkanut Iso-Britanniassa 200 vuotta aikaisemmin, mutta monessa mielessä saavutti esimerkiksi Suomen vasta 1950-luvulla. Sen synnyttämä vauraus ja hyvinvointi ei ollut jakautunut tasaisesti, mutta sen synnyttämät epäkohdat kuten kaupungistuminen ja perinteisen agraarisen elämäntavan tuhoutuminen koskettivat monia. Sen lisäksi yleinen ilmapiiri oli muuten vain ankea ja kaikkeen epäsovinnaiseen suhtauduttiin kielteisesti.

Kapinan taustalla ei kuitenkaan ollut mitään yhtenäistä poliittista ohjelmaa. Kapinan kyllä tunnisti, kun sen näki. Oikeastaan kapinan muodosta tuli tärkeämpi kuin sisällöstä. Suurimmalla osalla ei ollut muuta agendaa kuin ”hauskanpito”, mutta agendalla koettiin olevan oikeutus, koska konservatiiviset edeltävät sukupolvet halusivat sen kieltää. Suomessakin oli omituinen ”rukouslauantaiden” perinne, jolloin ei saanut tanssia. Oli kyseessä sitten modit, rokkarit, hipit tai punkkarit, särökitaroiden, hiusmuodin ja huomiota herättävän käytöksen tarkoitus oli ärsyttää vanhempia (punkkareiden kohdalla tosin heidän hippivanhempansa jo alkoivat ymmärtää kapinoivia nuoria ja suhtautua heihin myötämielisesti, katu-uskottavat punkkarit taas ottivat hipit vihollisikseen).

Musiikin ulkopuolella kapinallista narratiivia rakensivat sellaiset hahmot kuin Larry Flynt, Hunter S. Thompson, Howard Stern, Douglas Kenney jne. Heistä kertovat elokuvat ovat rakentaneet heistä historiallisia hahmoja, vapauden esitaistelijoita. Oleellista ei ole heidän sanottavansa, vaan vapaus sanoa se, oli sitten kyseessä päihteet, porno tai ihan vain ”huono maku”. Esimerkkejä tällaisista hahmoista tai heistä tehdystä elokuvista voisi luetella loputtomasti ja kaikissa narritiivi on selvä: nuori kapinallinen haluaa järkyttää vanhempia sukupolvia, sanoo tai kirjoittaa jotain järkyttävää ja tosikkomainen vanhemman sukupolven edustaja järkyttyy, seuraa oikeusjuttuja ja niin edelleen.

Ja tottahan on, että aika pieni teko riitti järkyttämään. Suomessa oman aikansa kapinallisia hahmoja olivat mm. M. A. Numminen, joka lääkärikirjan julkisesta lukemisesta joutui pidätetyksi tai vaikkapa Martti ”Huuhaa” Innanen, tai Veikko Ennala joka oli omanlaisensa ”gonzo-journalisti”.

Tultaessa 90-luvulle tilanne alkaa kuitenkin muuttua. Yhteiskunta oli 80-luvun mittaan liberalisoitunut ja tupo-Suomen hyvinvointi alkanut jakautua tasaisemmin (huolimatta 90-luvun alun lamasta). Seksuaalinen vallankumous oli tullut, mennyt ja lässähtänyt, rock-musiikki oli valtavirtaa, televisioon pääsivät jo värillisetkin, pornografiaa oli avoimesti saatavilla, vaikka Internet odottikin vielä tuloaan. Pelkillä rumilla puheilla tai äänekkyydellä ei saanut enää paheksuntaa aikaiseksi ja nuorisokulttuuri alkoi muuttua yhä nihilistisemmäksi. Suomessa nähtiin saatananpalvontakohut ja rasistiset skinit (menemättä tässä skinheadien historiaan sen pidemmälle), jotka eivät edes yrittäneet esittää taistelevansa jonkin ”paremman maailman” puolesta.

Ensin kadotettiin sisältö, sitten muoto. Niin sanotusta kapinasta tuli itsensä toistoa niin pitkälle, että edes muoto enää riitä järkyttämään. ”Kapinallisuus” on oma lajityyppinsä. Mitä vastaan muka se ”kapinoisi”? Suuryrityksiä, jotka toimivat sponsoreina ja myyjinä ja ottavat kyseisen formaatin tv- ja radiokanavilleen ja oheistuotteilla vetävät isot rahat välistä? Vai ”yhteiskuntaa”, joka hädin tuskin enää vaivautuu edes paheksumaan, kieltämisestä puhumattakaan?

Äärimmilleen vedettynä lajityyppi saattaa hetkittäin järkyttää, tai pikemminkin saamaan meidät teeskentelemään järkytystä. Lajityypin konventioiden mukaisesti se on rakentanut oman vastaanottonsa siten, että jos kyseinen hölmöily on mielestäsi hölmöä, kuulut niihin konservatiivisiin ilonpilaajiin, joita vastaan se kapinoi.

Tällaisessa ympäristössä ainoa keino pyrkiä ”transgressioon” on Jackassin kaltainen nihilistinen itsensä turpaan mätkiminen ilman mitään sen syvällisempää ”viestiä”. Tai esimerkiksi mukapaheellisten reality-sarjojen aurinkorantasinkut.

Tähän pätee se, mitä Slavoj Žižek sanoo ideologiasta: toimiakseen ideologian kenenkään ei tarvitse uskoa siihen, täytyy vain uskoa, että joku muu uskoo. Tietyntyyppisiä ”kapinallisia” sisältöjä voin katsoa sillä mielellä, että ”joku tästä pahoittaa mielensä”, vaikka todellisuudessa harva kai enää sekstistä televisiossa järkyttyy. Uskon myös, että joitain todella huonoja tv-sisältöjä rakennetaan sen varaan, että joku niitäkin ”vihakatsoo”, eli katsoo vain sen vuoksi kuinka aivottomia ne ovat ja jollain tasolla osoitus kulttuurimme rapppiosta.

Tai mitä pitäisi ajatella jostain Kari Peitsamosta, joka vuorotellen julistautuu kommunistiksi tai konservatiivi–kristityksi ja nyt Twitterin löydettyään (en linkkaa) putinistiksi ja twiittailee homofobisia ja sotaa ylistäviä nettioksennuksia, koska se on hänen mielestään kapinallista? Se, että hän nimittää Hurriganesia huumeidenvastaiseksi musiikiksi osoittanee, että hän provoaa, eli ”trollailee”, kuten tavataan sanoa, eli ei edes yritä olla tosissaan. Ainoa tapa saada huomiota on sisällötön narsistinen uhoaminen, tässä tapauksessa levittämällä ihmisvihaa. Mikään hippuhuttu ei enää herätä huomiota, sen saamiseksi pitää vähintään sympata fasismia.

Voi jopa kysyä vihaako Kari oikeasti homoja. Tai varmasti vihaa, mutta kuinka usein keskiverto heteromies joutuu oikeasti homojen ahdistelemaksi arkielämässään, vaikka ei olisikaan Exit only -tatuointia pakarassaan, kuten entisellä vapaapainijalla? Tai onko Karilla Venäjään, Putiniin tai Ukrainan sotaan sen kummempaa suhdetta kuin uutisten kautta meillä kaikilla? Vihan ja ihailun kohteet ovat ilman referenttiä. Samalla tavalla kuin Jackassin sähköiskujen antaminen peräaukkoon, rockin niin sanottu kapina on yhtä lailla kadottanut merkityksensä ja muuttunut pelkäksi hölmöilyksi. Välillä voi olla kommari, välillä uskis, välillä voi hakata itseään vaikka vasaralla päähän.

Mitä venäläinen fasismi tarkoittaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut ainakin Salaliittoteoriat ja politiikka -otsikon alla fasismin käsitteestä venäläisessä kontekstissa. Ongelma on siinä, että fasismi/natsismi ovat siellä päin aivan eri asia kuin lännessä. Kun venäläiset poliitikot laukovat avoimen antisemitistisiä kommentteja tai syyttävät juutalaista Zelenskyä natsiksi, ihmettelemme eivätkö he vain näe ristiriitaa ja keksimme aiheesta hupaisia meemejä.

Itse olen sivusta seurannut suomalaisia putinisteja jo vuodesta 2007 ja Viron patsaskiistasta lähtien. Jo silloin heidän propagandassaan puhuttiin virolaisista ja suomalaisista ”fasisteista”. Aluksi luulin, että nimittelyssä olisi jokin logiikka, esimerkiksi silloin kun puhutaan oikeista fasisteista Suomen ja Viron historiassa tai äärioikeistosta nykyään. Aika nopeasti tajusin, että fasistiksi voi kutsua ketä tahansa, joka ei satu miellyttämään ja etenkin sitä putinistit käyttävät virolaisista, mikä itse asiassa tekee siitä rasistisen ilmaisun. Nyt tietenkin samoja ilmaisuja käytetään ukranalaisista. Putinistit itse taas julkaisevat fasistista, sadistista ja rasistista MV-lehteä, eikä heidän kannaltaan tässä ole mitään ristiriitaa.

Nyt termin käyttöön ollaan laajemminkin heräilemässä ja Helsingin sanomat kirjoittaa aiheesta Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa vie sanakirjoihin aivan uuden sanan, joka tiivistää venäläisen fasismin (Pekka Torvinen. 3.6.2022). Juttu on vain tilaajille, mutta Kalevi Suomela referoi sen blogissaan.

Tampereen yliopiston venäjän kielen ja kulttuurin professori Sanna Turoma kirjoittaa Hesarin vieraskynä-palstalla otsikolla Venäjän hyökkäyssodan aikana fasismilla on monia merkityksiä. Hän kirjoittaa termistä rashizm, jolla yritetään ratkaista fasismi-sanaan liittyvää (näennäistä) ristiriitaa. Rashist tai russisti on venäläinen fasisti, joka vastustaa liberalismia, vähemmistöjen oikeuksia, uskonnonvapautta, parlamentarismia jne ja kannattaa militarismia, kansallis-sovinismia, rasismia, homofobiaa, vahvaa johtajaa, väkivaltaa, diktatuuria, voimapolitiikkaa eli kaikkia niitä asioita, mitä fasisti yleensäkin.

Suomalaiset ja länsieurooppalaiset Venäjän ”ymmärtäjät” jakaantuvat kahtia: niihin, jotka eron ymmärtävät (mutta jotka kenties eivät sitä propagandistisista syistä sano ääneen), sekä niihin, jotka eivät näe tai suostu näkemään asiassa mitään ristiriitaa. Edelliset ovat sitä mieltä, että ”ainakaan Venäjällä ei ole homoja eikä luonnosuojelijoita”, jälkimmäiset pitävät Venäjää vastavoimana Yhdysvaltojen imperialismille, kuten Neuvostoliittoa aikaisemmin.

Kollektiivinen vastuu

Tapahtumat Ukrainassa ovat nostaneet pinnalle monia sellaisia teemoja, joiden luulimme olevan jo historiaa ja muuttaneet käsityksiämme ihmisistä, sodasta ja rauhasta.

Eräs ongelmanasettelu liittyy siihen, kuinka laajalti venäläisiä voi pitää syyllisinä Ukrainan sotaan. On selvää, että ei voi sanoa ”kaikki venäläiset”, mutta kuitenkin on voitava sanoa, että ”Venäjä” on hyökännyt Ukrainaan. Esimerkiksi kaikki minun tuntemani venäläiset vastustavat Ukrainan sotaa, joten olisi typerää syyllistää heitä siitä. Silti on mahdotonta sodasta puhuttaessa joka kerta eritellä ja nimeltä mainita jokainen sotaa kannattava yksilöity henkilö, joten on käytettävä kollektiivisia käsitteitä, kuten ”venäläiset” tai ”Venäjä”.

Useat ovat koettaneet kiertää tämän ongelman puhumalla Putinista. Tästä tulee mieleeni Bertolt Brechtin runo:

nuori Aleksanteri valloitti Intian
yksinkö?
Caesar löi gallialaiset –
kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?
(1935. Lukevan työläisen kysymyksiä. suom. Brita Polttila)

Brecht lienee tarkoittanut runollaan jotain aivan muuta kuin minä, mutta se on silti mielestäni hyvä vertailukohta. Historian suurmiehistä ja diktaattoreista puhutaan ylistävästi tai syyllistävästi, mutta hyvässä tai pahassa he eivät ole koskaan yksin. Samoin Francis Fukuyama sanoo teoksessaan Historian loppu jotain sellaista, että kukaan diktaattori ei yksin voisi sortaa enempää kuin omaa perhettään, tai korkeintaan paria muuta ihmistä, jos sattuu olemaan poikkeuksellisen isokokoinen. Jokaisen hallitsijan valta nojaa tiettyyn legitimiteettiin, jonka vuoksi kansa seuraa häntä. Ei ole olemassa yhtäkään niin synkkää sortojärjestelmää, etteikö se lakkaisi olemasta sillä sekunnilla, kun kansalaiset yksinkertaisesti lakkaavat seuraamasta johtajaansa.

Länsimainen individualismi ja humanismi ovat vierastaneet ajatusta kollektiivisista määrittelyistä ja ihmisten jakamisesta karsinoihin. Tällainen ajattelutapa on esimerkiksi rasismin taustalla: yksilöllisten erojen sijasta ihmiset eroavat toisistaan rotupiirteiden perusteella. Ihmisten jakaminen esimerkiksi sukupuolen perusteella on typistävää ja tasapäistävää. Kaikkia tulisi kunnioittaa ja ymmärtää yksilöinä ja oman elämänsä subjekteina.

Moraalisesta kannalta tällainen ajattelu on ymmärrettävää, kannatettavaa ja joissain tapauksissa jopa välttämätöntä yksilön- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Se ajautuu kuitenkin ongelmiin, kun pitäisi puhua laajemmista kokonaisuuksista. Elämme globaalissa maailmassa, jonka globaaleihin ongelmiin pitää puuttua (homo sapiensin aivoilla, jotka ovat kehittyneet ratkomaan parin kymmenen yksilön ihmisyhteisön ongelmia), eikä silloin ole mahdollista kutsua jokaista nimeltä. Ekokatastrofiin ja ilmaston lämpenemiseen on syypää ihmiskunta, ihminen lajina ja jokainen meistä. Maailmanlaajuiset konfliktit koskettavat meitä kaikkia ja meillä kaikilla on vastuu rauhasta.

Mutta ei ole helppoa puhua ihmisistä ryhminä. Kun puhutaan kansakunnista, tulee aina joku muistuttamaan, että ne ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”, eivät siksi ”todellisia” (Benedict Andersonin saman nimistä kirjaa lainaten, vaikka Anderson ei varsinaisesti missään väitäkään, etteivät tällaiset yhteisöt olisi ”todellisia” ). On olemassa ihmisiä, jotka saavat raivonpuuskan kuullessaan sukupuolten välisistä eroista, vaikka niistä on olemassa mitattavaa dataa. Siis sukupuolten keskimäärin, ei minkään tiettyjen yksilöiden. Humanistit, jotka tutkivat historiaa, kulttuuria ja ihmisyhteisöjä, ovat vähiten halukkaita puhumaan ihmisistä ryhminä. Kulttuurista ja taustasta riippumatta kaiken takana on jaettu ihmisyys, jota ei voi pakottaa mihinkään muottiin. Jokainen on atomisoitunut, itseohjautuva yksilö, jolloin itseasiassa esimerkiksi mitään kulttuureita ei ole olemassa.

Esimerkkinä dilemmasta islamin käsitys naisesta. Pitäisikö se palauttaa yksilöiden vai yhteisöjen tasolle? Toisaalta olemme haluttomia tuomitsemaan islamia sinänsä ja kaikkia niitä noin miljardia muslimia ympärileikkauksista, burkha-pakosta ja sharia-laista, joka asettaa naiset eriarvoiseen asemaan. Toisaalta olemme haluttomia nimeämään ketään tiettyjä yksilöitäkään. (Helpoimmat ratkaisut ovat kulttuurinen relativismi, jossa kyseessä on vain näkökulmaeroista tai sitten apologismi tai suoranainen asian kääntäminen ympäri, jossa islam on itse asiassa naisten oikeuksien suhteen parempi kuin maallistunut länsimäinen liberalismi). Oletamme, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että länsimainen käsitys naisten oikeuksista on luonnollinen totuus, jonka kaikki maailmassa omaksuvat, jos vain karistavat pois kulttuurin pintakerroksen, kun heille asiat selvitetään viimeistään heidän laskeutuessaan Arlandan lentokentälle.

Venäjän, Putinin ja Ukrainan sodan suhteen ajattelemme, että kyse on vain propagandasta, jolla Putin pitää koko maata lumouksessaan kuin taikuri Woland ikään. Koska Putin on diktaattori ja demokratian vihollinen, meidän on mahdotonta hyväksyä ajatusta siitä, että hänellä olisi aitoa kannatusta kansan ja äänestäjien keskuudessa. Kaikki maailman ihmiset ovat liberaaleja parlamentaristeja, jotka eivät vain ole vielä tajunneet sitä. Kukaan ei oikeasti halua sotaa.

Mutta ehkä Putinilla on sittenkin kannatusta. Vaikka vaalit olisivatkin olleet vilpilliset, niiden varastamiseen olisi vaadittu tuhansien uskollisten apureiden joukko; ei Putin itse olisi kiertänyt ympäri laajaa Venäjänmaata livauttelemassa väärennettyjä lipukkeita äänestyslaatikoihin. Maailmalla on edelleen demokratioiden lisäksi tyrannioita ja tyrannioilla on pitkä historiansa, jopa pidempi kuin liberaalilla demokratialla, joka nykymuodossaan on valistuksen perillinen. Sotia syttyy ja ihmiset lähtevät molemmille puolille vapaaehtoisena, joten jonkun täytyy niitäkin haluta. Ehkä ei ole liioittelua sanoa, että venäläiset itse ovat vastuussa siitä, mitä Venäjällä tapahtuu.

Humanistina on vaikea uskoa ihmisen pahuuteen tai kollektiiviseen vastuuseen. Tarpeeksi idealistinen humanisti pitäisi sotaa (ja muita kauheuksia) oikeastaan mahdottomina. Sellainen rationaalinen yksilö, jollaisena humanisti ihmistä pitää, ei voi sellaista haluta ja kauhistumme itsessämme sitä, että puheillamme ”demonisoimme” vastapuolta. Ehkä juuri siksi Ukrainan sota tuli meille yllätyksenä. Jollei postsovietistisen demokratiakehityksen niin ainakin kapitalistinen hedonismin oli pitänyt tehdä sodista mahdottomia.

Juuri siksi tällaisista asioista on vaikea saada otetta. Seuraavat lauseet ovat loogisia ja vastaavat tosiasioita maailmassa: ”Venäjä on hyökännyt Ukrainaan” ja ”kaikki venäläiset eivät kannata sotaa”. Silti ne ovat keskenään ristiriidassa.

Turku piilottaa Leninin patsaan

Kotikaupunkini Turku on kokoomuslaisen kaupunginjohtajansa Minna Arven johdolla päättänyt poistaa keskustasta Leninin patsaan, jonka Leningradin ystävyyskaupunki lahjoitti vuonna 1977. Aikoinaan, kun mm. Viron asia oli minulle tärkeä ja olin asunut ja matkustellut keskisessä Itä-Euroopassa, olin kova antikommunisti ja ihmettelin, kuinka diktaattorin ja terroristin patsasta voidaan suvaita Turun keskustassa, mutta nyt kun patsasta ollaan oikeasti siirtämässä, päätös tuntuu hätiköidyltä. Siirtoa perustellaan nykyisellä maailmanpoliittisella tilanteella, eli Ukrainan sodalla, siitä huolimatta että Lenin ei itse asiassa liity Ukrainan nykyiseen sotaan mitenkään.

Jopa amerikkalainen kristillis-republikaani pomoni on sitä mieltä, että siinä menetetään an interesting discussion starter, ja niinhän se on, että kyseinen patsas on enemmänkin historiallinen kuriositeetti, kuin vakavasti otettava monumentti. Pikemminkin kyseessä on muistomerkki suomalaisten urpoudelle, kuin leninismin aatteen majakka. Vappunakin taidemuseon rinne on täynnä porukkaa muista syistä, joten sinne ei mahdu pitämään vappupuhetta Lenin-sedän irtopäälle. Välillä kourallinen SKP:n nuorisojaoston intoilijoita käy siellä muistelemassa, samalla tavalla kuin jotkut nuorena intoutuvat marksismi-leninismiin tai pilvenpolttoon ennen kuin saavat kivan työpaikan isänsä firmassa.

Silti kaupungin kokoomuslaisia ei tunnu häiritsevän toinen Turun keskustassa sijaitseva monumentti, Tapaaminen Turussa 1812, joka kuvaa Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan päätöstä luovuttaa Suomi Venäjälle. Jostain syystä on helppoa ymmärtää 50 vuotta sitten pystytetty patsas osana sen aikaista suomettumista, mutta ei nähdä 10 vuotta sitten Venäjän nykyhallinnon lahjoittamassa patsaassa mitään linkkiä Putinin Venäjään.

Näyttäisi siltä, että ongelma ei ole yhteys Venäjään, vaan halu näpäyttää vasemmistolaisia vanhalla ”Neuvostoliitto-argumentilla”. Kokoomuksen lähtökohdat alun perin olivat ns. vanhasuomalaisissa, jotka harjoittivat autonomian aikaan myöntyväisyyspolitiikkaa, eikä sen ajan porvarillisille puolueille tsaristinen Venäjä ollut mikään ongelma, vaan Neuvosto-Venäjä oli. Samoin tuntuu siltä, että putinistinen Venäjä ei sekään ole kokoomuslaisille ongelma. Tosin 1970-luvulla Kokoomuskaan ei ollut suomettumisesta vapaa, mutta siitä pitäisi tehdä ihan oma bloggauksensa.

Kyseessä on siis ”kokoomuslainen wokeismi”. Maailmallahan on poistettu tai vaadittu poistettavaksi muun muassa löytöretkeilijöiden patsaita, koska ne edustavat länsimaista imperialismia. Kokoomuslainen itse ei tietenkään näe omaa ”cancelointia” ideologisena, vaan järkiratkaisuna vähän kuin köyhiltä leikkaamisen.

Patsaita tietysti maailmassa ja Suomessa ja Suomen Turussakin riittää kaadettavaksi. Millainen henkilö esim. Turussa kunnioitettu Per Brahe nykykatsannossa olisi, jos häneen soveltaisi tämän päivän kriteerejä? Olihan kyseessä kuitenkin Ruotsin valtaa edustanut sotilasdiktaattori Suomessa. Neuvostoliitto oli tunnetusti kamala paikka, mutta ei tavallisella kansalla kovin hyvin tsaarin Venäjälläkään mennyt. Tsaareille kyllä riittää patsaita, vaikka heidän hallitsemassaan maassa tavallinen kansa oli kirjaimellisesti maanomistajien omistamia orjia.

Tosiasiassa historian henkilöihin ei voi soveltaa tämän päivän kriteereitä eikä historiaa muuteta patsaita piilottamalla. Ehkä patsaiden viereen voisi pystyttää pienen kyltin, jossa parilla sadalla sanalla kerrotaan kyseisen henkilön historia. Silloin niistä voisi aidosti oppiakin jotain.

Salaliittoteoriat ja politiikka

Vasemmalla vai oikealla?

En tiedä voiko uusimpia salaliittoteorioita ymmärtää tai onko niissä varsinaisesti mitään logiikkaa, mutta jonkinlainen ”narratiivi”, kuten nykyään tavataan sanoa, niiden taustalta löytyy. Minulla on sellainen kuva, että pitkään salaliittoteorioissa oli vasemmistolainen pohjavire, onhan esim. marxilaisuuden taustalla teoria ”väärästä tietoisuudesta” ja siitä kuinka maailman todellisen rakenteen ymmärtäminen on ”oikeaa tietoisuutta”, puhumattakaan vasemmistolaisuuteen keskeisesti sisältyvästä elitisminvastaisuudesta ja uskontokritiikistä. Tyypillinen salaliittoteoreetikko 60-luvulta eteenpäin olikin vähän liikaa itse kasvattamiaan yrttejä poltellut hippi, jolla oli kenties iltalukemisena jotain Gramscia tai Huxleytä.

Uuden polven nettisalaliittoteoreetikot ovat kuitenkin vahvasti oikealle kallellaan. Ongelmana on tietenkin miten ”oikeisto” ja ”vasemmisto” määritellään tässä post-tilanteessa, jossa mikään ei tunnu pysyvän paikallaan, mutta vasemmistolaisista heidät erottaa mm. rasismi, antisemitismi, seksuaalivähemmistöjen vastaisuus sekä ”kommunismin” vastaisuus (mitä ”kommunismilla” tarkoitetaan, siihen palataan myöhemmin). Ennen niin viaton new age -hörhöily on nykyään pikemminkin neoliberalismia, ja vaikka puhutaan kauniisti äiti maan vaalimisesta, kannatetaan yksityisautoilua ja vastustetaan ”ilmastohuijausta” ja ollaan täynnä universaalia rakkautta, mutta halutaan sulkea rajat väärän värisiltä ihmisiltä.

Oikeastaan tämä pohdiskelu lähti liikkeelle siitä, miten moni salaliittoteoreetikko nykyään kumartaa itään päin. Siinä missä vanhat kommarit ovat edelleen uskollisia itänaapurille vanhasta tottumuksesta, uudemmat marginaalioikeistolaiset ovat heidän rinnallaan sulassa sovussa Putinin ihailijoita. Kenties siksi, että heidän mielikuvissaan Venäjä on maa, jossa seksuaalivähemmistöt, pakolaiset ja feministit pidetään kurissa.

Rokotevastaisuudesta sotamyönteisyyteen

Salaliittoteoreetikoille koronaepidemia on osa ”suurta suunnitelmaa” ja rokotevastaiset ryhmät netissä ovatkin avoimesti Putinin ja Ukrainan sodan kannattajia. Varsinaista logiikkaa ei kannata etsiä siitä, että kirjoittaa netissä kasvomaskien olevan ”fasismia”, mutta Venäjän auktoritaarinen valtio on ihan ookoo. Vaikka ainahan voi kieltää koko ongelman tai sanoa, että ”ei tiennyt”, mikä on ollut diktatuurien kannattajien vakiovastaus aina kansallissosialisteista ja suomettuneiden vähemmistökommunistien ajoista asti. Sitä luulisi, että internetin aikakaudella ”pitäisi tietää”, mutta ainahan voi toistella, että ”YLE ja Hesari valehtelevat”, mutta eiköhän putinistien omiakin kanavia seuraamalla voi todeta, että demokratia ei ole siellä vahvoilla. Ehkä se ei haittaa, jos ongelmat koskevat joitain toisia kuin itseään.

Antisemitismillä on salaliittoteoreetikoiden alakulttuureissa pitkät perinteet. Voisi jopa sanoa, että juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelma oli se alkuperäinen salaliittoteoria. Sen alku on ns. Siionin viisaiden pöytäkirjoissa, jotka tsaarin salainen poliisi Ohrana julkaisi Venäjällä 1905, ja joista myöhemmin tuli natsismin juutalaisvastaisen propagandan keskeinen kulmakivi. Juutalaiset ovat siinä mielessä sopiva kohde salaliittoteorioille, että he ovat sekä pahoja kapitalistipankkiireja että kommunistikätyreitä ja vieläpä samaan aikaan. Monien salaliittoteorioiden perusvire onkin sama: ultrarikkaat vetelevät kulisseissa naruista ja johtavat massoja harhaan ideologialla, kommunistisella tai jollain muulla. Kaikki ”new world order” ja ”the great reset” -porukat ovat samaa kantaa, joskus antisemitistisellä twistillä, joskus ilman, mutta kun mm. rokotevastaisissa ryhmissä siteerataan ”Siionin viisaiden pöytäkirjoja”, on kyse ihan samasta vanhasta viisusta.

Ja koska kaikki liittyy kaikkeen, myös sateenkaariliike ja ”homosaatio” ovat osa salaliittoa. Siinä missä vasemmistolaisemmat ajattelevat ”sen suuren jonkun” kontrolloivan ihmisten seksuaalisuutta, oikeistolaiset salaliittoteoreetikot kuvittelevat että kaikki pakotetaan homoiksi tai jotain.

Uskonto on vasemmistolaisella puolella nähty jonain, joka aivopesee ihmisiä ja siten pönkittää vallanpitäjien otetta kansasta (”oopiumia kansalle”). Näin onkin pitkään ollut ja kirkko onkin puolustanut yhteiskunnallista status quota ”jumalan tahtona”, jota vastaan ei voi kapinoida, oli se miten epäoikeudenmukainen tahansa. Saakoon nöyrä ja hurskas palkintonsa sitten seuraavassa elämässä. Samoin sotien puolustamisella on pitkä historiansa, josta osoituksena Moskovan patriarkka Kirillin lausunto, jonka mukaan Ukrainan sota on osa lännen ”pride-kulttuurin” vastaisuutta.

Uskonto on kuitenkin viime vuosina menettänyt otettaan, varsinkin lännessä, mutta ilmeisesti sen vaikutusta on myös Venäjällä on yliarvioitu, todellisuudessa Venäjä on mainettaan ateistisempi maa. Uskonto onkin joutunut jossain määrin altavastaajaksi, esim. Päivi Räsäsen oikeusjutuissa, mikä on saanut salaliittoteoreetikot tarrautumaan sekä perinteiseen uskontoon (jonka ”salaliitto” haluaa tuhota), että kaikenlaiseen new age -humpuukiin. Varsinkin rokotevastaisten tiedevastaisuus on nostanut monenmoiset uskomukset esiin: heidän mukaansa ”jumala ei salli uskovien sairastua covidiin” ja jotkut ovat korvaamassa koululääketieteen verkostomarkkinoiduilla luontaistuotteilla tai enkelikristallailla. ”Big pharma” onkin salaliittoteorioiden ydinmehua.

Kaiken tämän takana ovat tietenkin (paitsi juutalaiset kommunistipankkiirit), milloin mitkäkin pahikset, eli natsit/fasistit tai sosialistit/kommunistit. Yleisesti ottaen keskusteluissa näillä nimillä kutsutaan kaikkia, joista ei satu pitämään. Esimerkiksi Timo Soinin mielestä pyöräilijät ovat kommunisteja ja Laura Huhtasaaren mukaan ”kaikki keskustasta vasemmalle ovat kommunisteja, nykyisin myös kokoomuslaiset”.

Mikä on kommunisti? Mikä on natsi?

Niin sanotun ”kommunismin” problematiikkaa olen käsitellyt jo useammassa kirjoituksessa. Ns. ”nomuttaneuvostoliitto” -argumentti menee kuta kuinkin sillä tavalla, että jos kannatat mitä tahansa vasemmistolaiseksi miellettävää asiaa, kuten pasifismia, uskonnonvapautta, julkista terveydenhuoltoa (amerikkalaisessa kontekstissa), tuloveroja, tasa-arvoa tai kansalaisvapauksia, olet ”kommunisti” ja siten kannatat myös Neuvostoliittoa, jossa asiat olivat huonosti, eikä mitään kansalaisvapauksia tai muutakaan ollut. Kysymys siitä, että Neuvostoliitto ei ehkä toteuttanut vasemmistolaisten (tai edeso sosialistien/kommunistien) tavoitteita, ei ole relevanttia, kunhan vain pääsee lyömään vastustajaa gulagien kauhuilla toteamaan jotain sen suuntaista, että ei natsi-Saksakaan niin paha ollut kun Stalin tappoi monta miljoonaa enemmän tai jotain.

Fasisti tai natsi on ollut tietenkin haukkumasana netissä ja sen ulkopuolella jo pitkään. Koska kaikki tietävät, mitä tällä tarkoitan, en käsitele sitä, vaan ajankohtaisempaa asiaa, nimittäin venäläisen nationalismin tapaa kutsua vastustajiaan natseiksi. Ukrainan sodan myötä asia on tullut ajankohtaiseksi, mutta olen suunnilleen 15 vuoden ajan seurannut putinistien propagandaa Suomessa, lähinnä Viron suhteen ns. Pronssisoturi-mellakoista lähtien, joten asia ei sinänsä ole uusi. Putinistien propagandassa Viro oli jo silloin natsivaltio, joka kansanmurhaa venäläisiä keskitysleireillä.

Suomessa ja lännessä natsiksi kenties mielletään auktoriteettiuskoinen militaristi, jolla on kova mieltymys uniformuihin ja symboleihin. Seuraavaksi mieleen tulevat kenties johtajanpalvonta, demokratian ja liberalismin vastaisuus, antisemitismi, ultranationalismi, seksuaalivähemmistöjen syrjintä, rasismi ja niin edelleen. Venäjällä näin ei ole. Venäläisessä propagandassa natsit olivat niitä, joita vastaan suuri isänmaallinen sota voitettiin. Natseilla tarkoitetaan ennen kaikkea länttä ja siksi Nato on propagandassa jatkoa natsismille. Anekdoottina muuten, että monissa vanhoissa neuvostoliittolaisissa sotaelokuvissa natseja näyttelivät virolaiset, joilla oli tarpeeksi saksalaiset piirteet.

Jos putinistille kertoo, että natsit olivat antisemitistejä, toteaa hän ”mitä sitten?” Neuvostoliitossa oli pogromeja ja antisemitismi elää nyky-Venäjällä vahvana. Volodymyr Zelenskyi on juutalainen, mutta venäläisessä propagandassa Ukrainan sotaa käydään ”natseja” vastaan. Me lännessä kuvittelemme, että tässä on ristiriita. Kun Venäjä pommittaa Babi Jarin muistomerkkiä, siitä kenties twiitataan lännessä, mutta tietääkö keskimääräinen Putinin kannattaja mikä se on? Laajentumishaluiset diktaattorit, kansallissovnismi ja nuorten leirit, joilla opetellaan kokoamaan Kalashnikoveja saattavat kuulostaa natsismilta lännessä, mutta putinilaisessa propagandassa ne ovat natsismin vastakohta. Ääri-ideologiat ovat aina tykänneet selkeistä symboleista ja Ukrainan sodan kannattajat ovat ottaneet sellaiseksi Z-kirjaimen. Se, että se muistuttaa vahvasti SS-symbolin kansoissalamaa, ei ole sekään ongelma.

Propagandan ytimessä oleva neukkunostalgia taas ei tunnu olevan ongelma Putinin oikeistolaisille ihailijoille. Kuten niin usein, ääripäistä löytyy enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Olen aikaisemmin kirjoittanut, kuinka vahvemman ihailu yhdistää tietyntyyppisiä ihmisiä ja he löytävät paikkansa ääriliikkeistä, joista löytyy ”totuus” ja saa marssia johtajan perässä symboleita kantaen, oli se sitten hakaristi, punatähti tai Z-tunnus.

Putinismi Suomessa

Sekavaako? Kyllä vain, mutta ideologian tehtävä on nimenomaan peittää alle jäävä ristiriitaisuus. Vihollisena ovat ääriliikkeillä ne tavalliset maltilliset liberaalit, parlamentarismia ja vähemmistön oikeuksia kannattavat ja julkisissa liikennevälineissä maskia käyttävät kansalaiset (jotka ovat yhtä aikaa natseja, fasisteja ja kommunisteja, joita taas diktaattoreita ihailevat antisemitistit eivät ole). Vasemmistolaisissa on aina ollut myös Neuvostoliiton ihailijoita, joiden sydäntä ovat sotilasparaatit sykähdyttäneet ja heidän pahimpia vihollisiaan ovat demokraattiset vasemmistolaiset, eivät suinkaan oikeat natsit.

Tässä ei ole oleellista alkaa listaamaan Yhtenäisen Venäjän veljespuolueita ja Putinin eurooppalaisia ihailijoita, mutta ne löytyvät sieltä spektrin oikealta laidalta (tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että Jussi Halla-aho on vahvasti ottanut kantaa Ukrainan sotaa vastaan). Näille ei ole ollut koskaan ongelma haukkua liberaaleja vastustajiaan kommunisteiksi siitä huolimatta, että heidän idolinsa on aivan ihka oikea ”entinen” KGB:n agentti. Jos kuitenkin suomalaisesta kontekstista ottaa muutaman esimerkin, niin mm. Ossi Tiihonen pyrki luomaan koronadenialismilla poliittista uraa Perussuomalaisissa, mutta tien noustua pystyyn löysi ystäviä idästä. Janus Putkonen valjasti äärioikeiston pää-äänenkannattajan Mv-lehden koronadenialismin ja putinismin äänitorveksi ja lähti palauttamaan Neuvostoliittoa Donetskiin. Hän oli myös Convoy-mielenosoituksia mukana puuhaamassa, ja vaikka niiden esikuva olikin Kanadassa, sympatiat olivat Venäjällä. Mitä pitäisi ajatella siitä, että Ukrainan sodan alla itänaapuri organisoi Helsingin keskustassa mielenosoituksen, joka vaatii Suomen hallituksen vaihtamista? Samoin perussuomalaisista lähtenyt Ano Turtiainen on ajanut vahvasti koronadenialismia ja sympannut Putinia.

Listaa voisi jatkaa, mutta yksittäisten nostojen sijaan oleellista on yleiskuva (sitä paitsi en halua, että nimeltä tässä tapauksessa mainitsemattomat tulevat tänne kutsumaan minua natsiksi/kommunistiksi ja uhkailemaan oikeustoimilla tai väkivallalla, taas).

Tästä sekavasta keitoksesta uusimmat salaliittoteoriat ammentavat voimansa. Maailmaa hallitsee kulisseissa juutalais-homo-natsi-pedofiili-kommunistien salaliitto, joka pyrkii ”great resetiin” ja sitä kautta ”new world orderiin”, ja koronaepidemia oli vain huijaus, jolla ihmiset saatiin käyttämään kasvomaskeja, koronarokote on joko tappava myrkky tai siinä on mikrosiru, jolla valvotaan ihmisiä, kuten koronapassilla ja lopullinen tavoite on poistaa yksityisomistajuus ja mahdollisesti tehdä ihmisistä homoja. Kuka meidät tältä kaikelta pelastaa? Putin tietenkin.

Erilaiset salaliittoteoriaryhmät omaksuivat koronadenialismin nopeasti ja yhtä nopeasti Ukrainan sodan sytyttyä ne hyppäsivät Venäjän virallisen narratiivin kelkkaan ja ”sotadenialismiin”. Mitään edellä mainittua ei voi käsittää poliittiseksi mielipiteeksi sen perinteisessä merkityksessä, vaan nimenomaan salaliittoteoriaksi, jonka takana on kyyninen harhaanjohtava propaganda.

Salaliittoteorioiden takana on salaliitto?

Ylen ohjelma salaliittoteorioista on kuitenkin hyvä muistutus myös siitä, että salaliittoteorioiden kritisoinnista ei kannata itse tehdä omaa salaliittoteoriaansa. Vaikka monella huuhaa-teorialla on lähteensä Venäjän trollien sylttytehtaalla, ei kaikkea välttämättä ohjailla kulissien takana. Ei pidä selittää salaliitolla sellaista, minkä voi selittää ihan vain ihmisten hyväuskoisuudella. Usein salaliittoteoriat esiintyvät yhdessä: jos uskot yhteen, uskot yleensä myös muutamaan muuhunkin. Jos koronaepidemia on mielestäsi keksitty juttu, niin silloin ovat rokotteetkin ja ehkä myös kaikki koululääketiede. Jos ”valtamedia” ei tue ennakkoluulojasi, on se valepropagandaa ja kaikki mitä Tokentube kertoo on totta, kunhan vain ”tekee oman tutkimuksensa”. Sitten kun on tarpeeksi syvällä skenessä, ei kannata alkaa kyseenalaistamaan kaverin teorioita vaikkapa siitä, miten Kiina on pahis, mutta silti Venäjän kaveri, joka tässä narratiivissa on tarinan sankari, tai miten ollaan ”kommunismia” vastaan, mutta Neuvostoliiton puolella tai onko siinä rokotteessa myrkkyä, mikrosiru vai oliko covid19 sittenkin karkuun päässyt biologinen ase. Tärkeintä on massapostittaa nettiin kaikkea mahdollista huuhaata ja muistaa, että Yle ja Hesari ovat yhteisiä vihollisia.

Salaliittoteoreetikot eivät ole siis mikään salaseura, jota ohjailtaisiin ulkomailta, voivat monet tahot käyttää niitä hyväksi johtaakseen ihmisiä harhaan ja luodakseen sekaannusta poliittisesti kriittisellä hetkellä.

EDIT 16.10.
Näemmä asia on tätä kirjoittaessa noussut pinnalle useissa medioissa, Turun yliopiston FINSCI-hankkeen tekemän salaliittoteoriatutkimuksen ja Pasi Kiviojan kirjan Salaliittoteorioiden ihmemaassa – Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa (Docendo) myötä. Jutun tutkimuksesta teki Helsingin sanomat, Iltalehti ja Turun Sanomissakin oli tänään asialle oli omistettu monta aukeamaa (verkkojuttu vain tilaajille).

Oman elämänsä salamat

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.
– Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika.
– Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.
– Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen. (Salama, Hannu. Juhannustanssit. 1964 )

Jokainen tämän kohdan tietää ja väsymiseen asti siitä kohkataan, tosin ei enää kukaan kehtaa tunnustaa siitä kauhistuvansa. Onhan Juhannustanssit monessa lukiossa pakollisena lukemisenakin, ainakin omana aikanani oli. Jos Salamasta joku jotain tietää, niin jumalanpilkkatuomion ja aina kun sananvapaudesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä keskustellaan, kaivetaan Salaman nimi esiin.

Siksi tämä tuli minullekin mieleen Johanna Vehkoon vapauttavasta tuomiosta, jonka korkein oikeus langetti tällä viikolla. Vehkoo oli sosiaalisessa mediassa kutsunut äärioikeistolaista koomikkoa natsipelleksi ja tullut sen vuoksi asianomaisen toimesta haastetuksi käräjille. Prosessin tuloksena molemmat kokevat olevansa oikeusmurhan uhreja: salamaksi Salaman paikalla on tunkua.

Muistan myös ajan, jolloin oikeudenkäyntejä jumalanpilkan kaltaisesta asiasta pidettiin naurettavina. Nähtäväksi jää, miten hyvin tällaiset tapaukset vanhenevat ja voidaanko esimerkiksi jo 10 vuoden päästä avoimesti tunnustaa, että onhan korkeimman oikeuden resurssien käyttäminen tällaisista asioista kinastelemiseen perin kummallista.

—

Edit: Mikään tuskin voisi olla ironisempaa kuin Päivi Räsäsen vertaaminen Hannu Salamaan, mutta näin kuitenkin tehdään, koska ajat ovat sellaiset kuin ovat. Antti Hurskainen kirjoittaa tästä Ylioppilalehden esseessään. Kirjallisen kromeluurin alla (tl/dr) tärkeä pointti on kysyä, että mitä Räsänen oikeastaan haluaa sanoa, mille hän vaatii sananvapautta? Hän väittää, ettei halua loukata tai syrjiä ketään, toisin kuin Salama, joka suoraan kertoi, että halusi ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”. Kutsuessaan seksuaalivähemmistöjä ”syntiksiksi” taas Räsänen ei katso loukkaavansa heitä. Ehkä hänenkin pitäisi tunnustaa, että kyllä hän oikeasti vähemmistöjä haluaa loukata, ja sitten voitaisiin keskustella siitä, minkälainen vapaus siihen voi olla.

(Ja noin muuten pidän Räsäsen syytteitä naurettavana hakuammuntana, jolla tuskin edistetään mitään hyviä päämääriä. Räsänen tulee selviytymään tästä voittajana, oli oikeuden tuomio mikä hyvänsä.)