Kategoria: Politisointi

Moraalisten valintojen absraktisuus

Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin edelliseen kirjoitukseen rokotevastaisuudesta liittyen se tuntuu ajankohtaisemmalta, joten julkaisen sen keskeneräisenäkin. Ja sitä paitsi tämähän on blogi, eikä mikään esseekokoelma.

Aikaisempaa kirjoitusta jatkaen: olen ollut aina pasifisti, joskin vuosien varrella myös enemmän realisti: siinä missä kutsuntaikäisenä olin ehdottomasti aseistakieltäytyjä, nykyisin tiedotan että Suomen armeija on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa Venäjän armeija; tai sitten olen vain ikääntyessäni kyynistynyt, enkä usko yksittäisten kieltäytyjien merkitykseen. Aseistakieltäyminen meni niin pitkälle, että olin valmis menemään totaalina vankilaan. Tämä lähinnä osoittaakseni, että kyseessä oli moraalinen valinta, eikä vain yritys päästä helpommalla esimerkiksi sivarissa (joka tosin olisi ollut pituudeltaan kaksinkertainen). Helpoin vaihtoehto kuitenkin toteutui siinä, kun sain vapautuksen ”rauhan aikana” terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Ehkä jälkeenpäin vankila olisi ollut minulle rankempi kokemus kuin mitä naiivina 16-vuotiaana olisin osannut arvioida.

Mikä tämän esimerkin pointti sitten oli? Minulla oli edessäni valinta: armeija tai siitä kieltäytyminen (sivari/totaali). Lopulta lääkärintodistuksen saatuani minun ei tarvinnut tehdä mitään varsinaista valintaa. Siinä missä lukioikäisenä olin palavasieluinen rauhanjulistaja, luin sodanvastaisia kirjoja (Remarque, Vonnegut, Huovinen) ja olin melkein uskoni marttyyri, en enää sen jälkeen ole liiemmin ajatellut asiaa. Ne, jotka kävivät armeijan, kertoivat armeijajuttuja. Joku tyttö lukiossa ilmoitti, ettei koskaan voisi antaa jätkälle, joka ei ole käynyt armeijaa. Joku uhosi ja homotteli. Viimeiseen 20 vuoteen asia ei ole koskettenut minua lainkaan, vastakohtana sille miten tuo asia tuntui keskeiseltä identiteetinrakennuspalikalta omana aikanaan.

Silti, koskaan sen enempää uhoajat, armeijajuttujen kertojat kuin minä aseistakieltäytyjäkään emme uskoneet sodan syttyvän elinaikanamme. Vuosikymmenet ovat kuluneet, eikä sotaa ei ole syttynyt Venäjän sen paremmin kuin muunkaan naapurin kanssa. Me 80-luvulla syntyneet muistamme vielä Neuvostoliiton olemassaolon ja meille liikuntatunnilla alasteelta asti opetettiin hiihtämistä, että sitten armeijassakin pärjää, mutta kenties nykypäivänä uuden talvisodan uhka on vähentynyt entisestään. Ensimmäinen puolikas elämääni on ollut rauhan aikaa ja uskoisin että tulee toinenkin olemaan. Nyt jo ikänikin puolesta olen siirtynyt johonkin nostoväen n:nteen luokkaan, joka kriisin hetkellä varmaan laitettaisiin korkeintaan pomminraunioita haravoimaan.

Valinta aseistakieltäytymisen ja aseellisen puolustuksen välillä on siis teoreettinen, abstrakti, hyvin kaukainen. Se on arvokysymys. Tai omantunnonkysymys. Vuodesta toiseen kyselyissä maanpuolustustahto on korkea:tällä hetkellä 68% suomalaisista olisi valmis tarttumaan aseeseen maata puolustaakseen, vaikka tulos vaikuttaisi epävarmalta. Ja ehkä olisikin. Silti gallupissa vastaaminen ei edellytä alistumista sodanaikaisiin epämukavuuksiin tai kuolemista kranaatinsirpale sisuskaluissa. Sodan syttyessä keneltäkään ei joka tapauksessa kysyttäisi, vaan asevelvolliset kutsuttaisiin palvelukseen. Olisiko (meillä) aseistakieltäytyjillä silloin kanttia tehdä ns. arndtpekuriset? Sekä maanpuolustus että aseistakieltäytyminen rauhan oloissa ovat todellisuudsta erkaantuneita abstrakteja kysymyksiä. Niin kauan kuin todellista valintaa ei ole pakko tehdä eikä antautua epämukavuuksiin valintansa vuoksi, on puhe vain puhetta.

Samalla tavalla joku ilmastonmuutos on vielä tässä vaiheessa teoreettinen ja hyvin abstrakti ongelma. Siinä missä aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta kuoleminen konkretisoituvat vasta todellisen aseellisen konfliktin aikana, voimme olla tällä hetkellä välittämättä ilmastonmuutoksesta, koska niin hidas muutos ei vielä näy (lukuunottamatta ehkä tänä vuonna Etelä-Suomessa väliin jäänyttä talvea, joka vielä varmasti menee tilastollisen heiton piikkiin).

Toimimme maailmassa samalla aivokapasiteetilla kuin metsästäjä-keräilijät 50 000 vuotta sitten. Yritämme ratkoa globaaleja ongelmia ratkaisumalleilla, jotka ovat evoluution myötä mitoitettu vastaamaan muutaman kymmenen yksilön laumojen sisäisiin konflikteihin ja akuuttiin ravinnonhankintaan. Vaikka samaan kykymme abstraktiin ajatteluun on myös kehittynyt, mistä osoituksena nimenomaan ongelmien itsensä abstraktisoituminen, menemme silti konkretia edellä. Puolen asteen vuosittainen nousu nyt vain ei tunnu sillä tavalla akuutilta uhalta, johon hermostomme on kehittynyt vastaamaan. Toki tuntemattoman pelko meissä monissa aiheuttaa epämääräistä ahdistusta, mutta vain hyvin harvalla se konkretisoituu teoiksi. Ihmisen kyky kuvitella on eläinmaailmassa ainutlaatuinen: kykenemme tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, joista olemme vain kuulleet uutisissa, empatiaa toisia lajeja kohtaan, empatiaa jopa fiktiivisiä hahmoja kohtaan. Kykenemme huolestumaan kuvitteellisista asioista tai asioista, jotka ovat vasta tulevaisuudessa. Silti: ajatukset, ahdistukset, huoli, puheet, arvot ja aatteet ovat pelkkää kärpästen surinaa, koska mitään konreettista ei kukaan ole tekemässä.

Maailma on niin monimutkainen, että yksittäisellä ihmisellä ei ole juuri minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää sodan ja rauhan maailmanpolitikkaa kokonaisuutena tai globaalia ilmastoa perhosefekteineen. Ainoa tapa valita moraalisesti oikea toiminta on vetoaminen elämäntapaan, ”arvoihin” tai hyveisiin. Olin nuorena sitä mieltä, että tappaminen on väärin, mutta mitä merkitystä sillä oli, kun minun ei koskaan tarvinnut olla sen valinnan edessä? Sota-aikana olisin voinut joutua valitsemaan, ja valinnut kahdesta väärästä toisen. Ilmastonmuutosta vakavana ongelmana pitää Ylen kyselyn mukaan 89% suomalaisista vuonna 2018. Vuonna 2020 saman kyselyn kysymyksenasettelu oli toinen ja vain 1% oli sitä mieltä, että ilmastonmuutosta ei tarvitse hillitä. Toisaalta lähes puolet, eli 47% ei aio muuttaa elintapojaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samansuuntaisia tuloksia oli MT:n kyselyssä viime joulukuulta, jolloin 40% ilmoitti, ettei aio muuttaa elintapojaan. Tämä lisäksi osoittamatta jää, miten tuo 53% aidosti aikoo muuttaa elintapojaan. Aitoa valintaa ei tarvitse tehdä, mutta kyselytutkimuksiin vastataan puoluekannan mukaan. Viime vuonna kohistiin siitä, kuinka Vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne lentää ympäri maailmaa, vaikka vastustaa / on vastustavinaan ilmastonmuutosta. Tietenkin Harjanne on puolustuspuheessaan oikeassa siinä, että ongelmia pitää ratkaista rakenteiden tasolla, ei syyllistämällä yksittäisiä ihmisiä, mutta tässä juuri on asian ydin: henkilökohtaisella tasolla ilmastonmuutos ei tunnu ongelmalta, vaan arvovalinnalta. Kun tulvavesi nousee kotona puolisääreen, alkavat hihat heilua, mutta vielä tässä vaiheessa kyse on vain huonosta omastatunnosta, johon paras lääke on maksaa marginaalista ”ilmastoveroa” lentämisestä ja lahjoittaa jokaisesta mokkalattesta sentti sademetsien suojeluun. Kapitalismi on siitä ihana asia, että se kyllä muuntautuu vastaamaan uusia kulutusihanteita.

Nyt pandemian aikana kasvomaski on ennen kaikkea kannanotto; varsinaista suojaa se antaa melko vähän. Toisaalta mitään haittaakaan siitä ei ole, mutta silti se on maailmassa noussut joidenkin silmissä kansalaisoikeuksien romuttamisen symboliksi. Henkilökohtaisesti tunnen vain yhden henkilön, jolla oli varmistettu covid19-tartunta ja hänkin sairasti sen hyvin lievänä. Uskon, että kokemukseni vastaa aika hyvin keskivertosuomalaisen kokemusta pandemiasta. Kovin konkreettiselta uhka ei vaikuta. Helsingin sanomien kotisivun kuolonlaskuri näytti alkujaan melko uhkaavalta, mutta nyttemmin siihenkin on turtunut. Pandemiasta ja sen torjunnasta kinastellaan verkon keskustelupalstoilla ja somen kommenttikentissä: harvalla on mitään konkreettista tuntumaa asiaan, mutta mielipiteitä sitäkin enemmän. Mielipide muodostetaan omasta horisontista käsin ja muodostuu pikemminkin keskustelun itsensä ehdoilla kuin itse asiasta. Keskusteluun osallistuja saa mielihyvää keksiessään asiaan kriittisen tulokulman ja mielenrauhaa asettaessaan uhkaavan asian hallittaviin uomiin. Salaliittoteoreetikko tietää olevansa muita fiksumpi kyseenalaistaessaan ”valtamedian” ja ”eliitin” totuudet. Siitä, kumpi on todennäköisempi uhka: virus vai rokotteen sivuvaikutukset, monilla on mielipide, joka perustuu omaan odotushorisonttin, temperamenttiin ja tunteeseen siitä, että muodostettu mielipide sopii osaksi valmiiksi mietittyä maailmankuvaa. Tätä tukemaan löytyy netistä aina joku linkki, jota voi halutessaan postata uskottavuutta antamaan.

”Ole kriittinen” ja ”käytä omaa järkeäsi” ovat ihan hyviä neuvoja, joita hyvää tarkoittavat tahot ovat päihimme takoneet peruskoulusta asti. Entä jos oma järki ei riitä? Ehkäpä sellaiset asiat kuten biokemia ja epidemologia ovat aihealueita, joilla pelkkä kriittinen ajattelu tai vankkakaan henkilökohtainen elämänkokemus eivät anna luotettavia vastauksia. Arvostamme oman tien kulkijoita ja toisinajattelijoita, mutta ei se silti tarkoita että kriittinen ääni olisi aina oikeassa. Silti jotenkin ollaan tilanteessa, jossa rokoteturvallisuudesta ollaan päättämässä huutoäänestyksellä.

Se ”todellisuus”, jossa näitä asioita kohdataan on virtuaalitodellisuus: viittailemme asioihin sen sisällä, emme todellisen maailman kädessä pidettäviin asioihin. Kaikki liikkuu siis abstraktilla tasolla ja toiset ovat kykeneväisempiä abstraktiin ajatteluun kuin toiset. Ajatteluun globaalin tason muuttujilla ei kykene todellisuudessa kukaan. Asiat menevät siksi sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja sopii omaan maailmankuvaan. Tämä on helppoa niin kauan, kun mitään todellista valintaa ei tarvitse tehdä.

Isis-äideistä

Jos nyt ajatellaan sellaista eurooppalaista aatehistoriaa, jota voi kutsua vaikka ”valistukseksi”, ja joka niin kauniisti puhuu ”järjestä”, ”edistyksestä” ja ”vapaudesta”, ja josta kumpuavat ne lukuisat liberalismit ja tietyssä mielessä myös demokratia ja kansalaisyhteiskunta kuin sosialismi kuin feminismikin, niin tuleehan tässä jotenkin pessimistinen olo ihmisluonnon suhteen, kun ihmisarvoa polkeva teokratia on monille houkutteleva vaihtoehto.

Tällä siis viittaan Al-Holin naisiin, niin kuin joku varmaan arvasikin. Poliitikkojen puheenvuoroja ja median uutisointia lukiessa tulee olo, että kun länsimainen liberaali yrittää käsitteellistää tapahtunutta ja sen perusteella muodostaa jonkinlaisen moraalisen kannan asiaan, on se tuomittu epäonnistumaan. Totta kai ”lasten etu”, mutta tyhjeneekö koko dilemma siihen? Onko tästä edes mahdollista muodostaa dilemmaa, johon löytyy tyydyttävä vastaus, joka ei ole ristiriidassa ”rationaalisen” ja ”vapautta tavoittelevan” ”yksilön” maailmankuvan kanssa? Mukaan tuodaan sukupuoli, etnisyys, uskonto, lapset, universaalit ihmisoikeudet ja varmuus siitä, että jossain liberaalissa diskurssissa kaikki ”hyvät jutut” ovat olemassa itsessään ja yhteensovitettavissa, mutta ehkä eivät ole, eikä kukaan uskalla sanoa sitä ääneen.

”Isis-äidit” mediassa ovat yhtä aikaa suomalaisia ja silti ”toisia” koko vartalon peittävissä mustissa kaavuissa. Jos he eivät voita suomalaisten sympatioita ja empatioita puolelleen, ei se ole mikään ihme, jos heidät kaikissa kuvissa esitetään saman näköisenä kuin Nazgûlit (joka toki on heidän oma valintansa, vaikka Isis ja yksilönvapaus eivät tunnukaan sopivan samaan lauseeseen, ja joo, edellisessä lauseessa oli hippasen rasismia, mikä lisää keskusteluun uuden ongelmakerroksen.).

Korostetaan lapsen oikeutta äitiin, mutta kukaan ei (tietenkään ei) korosta lasten oikeutta isään, koska ”noita toisia ihmisiä” koskevat toiset säännöt kuin oikeita suomalaisia, joita koskevassa keskustelussa tuskin lähdettäisiin korostamaan biologista vanhemmutta ja että lapset nyt vain kuuluvat enemmän biologisille äideilleen kuin isille. Ja vaikka toisenlaisiakin puheenvuoroja on esitetty, konsensus on, että naiset eivät ole vastuussa Isisin hirmutöistä kuten miehet, koska naiset sitten kuitenkaan eivät ole samalla tavalla vastuussa omista valinnoistaan. Huostaanotto taas monen asiantuntijan mielestä ei ole mahdollista, siitä huolimatta, että äidit ovat liittyneet uskonnolliseen kulttiin, johon liittyy maailmanherruuden tavoittelu, väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö (isien tapaamisoikeudesta puhuminen on jälleen absurdia, mutta jostain syystä äitejä ei voi samalla tavalla vastuuttaa).
Ja lopulta päädytään evakoimaan lapset ja heidän mukanaan äiditkin, koska ”huostaanotto olisi liian radikaali ratkaisu”, mutta vain suomalaiset ja muut 70 000 alholilaista saavat jäädä sinne (koska ”Suomi ensin”?), koska tuota noin (”kaikkia ei voi kuitenkaan auttaa”?), koska…. mietin tätä vielä hieman.

Lakien mukaan toki on mentävä, mutta lait ovat eri asia kuin se moraalinen viitekehys, jossa niitä toteutetaan. Ja tuo viitekehys ei vain suostu asettumaan paikalleen. Ei ole sellaista tapaa, jolla ”niitä” ja ”meitä” voisi koskea sama perhepolitiikka, koska liberaali diskurssi yksinkertaisesti ei voi sovittaa asiaa koskevia ristiriitoja.
Sitten kun yksi suomalaisista äideistä, ”Minna”, tavoitetaan leiriltä, toteaa hän että islamilainen valtio on ihan kiva juttu eikä hän halua Suomeen, jossa ei ole sharia-lakia. Yksilönvapautta pitää kunnioittaa, vaikka yksilö valitsisikin ei-vapauden. Se eurooppalainen aatehistoria, jolla aloitin (vahvasti lainausmerkkejä käyttäen) heittää häränpersettä. Miten joku voi valita vapaasti ei-vapauden ja saman lapsilleen? Kyllä vaan voi, eikä meillä ole minkäänlaisia työkaluja käsitteellistää sitä.

Linkolan jälkeen

Linkola-elämänkerta oli mielenkiintoinen ja valaiseva. Koko lailla ylistävä, kuten otsikko ”Ihminen ja legenda” antavat ymmärtääkin, ja toisaalta voi olla elävästä ihmisestä vaikea kirjoittaa todella kriittistä kirjaa. Esipuheessa kirjoittaja tosin tunnustaa Linkolan olevan ”ristiriitanen hahmo”, joka varmasti kuvaa useimpien ihmisten suhtautumista (tai ehkä kielteisesti suhtautuvien määrä on suurempi, mene ja tiedä, mutta täysin kritiikittä ihailevia löytynee vain seinähulluista).

Itse luin Johdatuksen 90-luvun ajatteluun herkässä lukioiässä. Tällaisista kirjoista kai kuuluisi sanoa, että se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, mutta olen kai ihminen, joka ei vaikutu kovin helposti. Mieleen moni juttu toki jäi ja olen aika lailla samaa mieltä monesta asiasta, kuten siitä että väestöräjähdys on vakava uhka. Muistan myös muutamia palavia väittelyitä, joita kävin nuoruuden innolla.

Yleisellä tasolla kirja ei kauheasti tuo uutta, mutta kirkastaa yksityiskohtia. Aikasemmin perhetausta ei ollut minulle tuttu, eivätkä monet yksittäiset elämänvaiheet. Kirja on tarina lintuhullusta miehestä, joka elämänsä aikana on rengastanut yli 70 000 lintua ja elättänyt tekemällä järjettömän raskaita työpäiviä kalastajana (talven aikana parhaimmillaan 9 tonnia kalaa) ja elänyt askeettisissa oloissa ilman sähköä ja nykyaikaisia mukavuuksia. Linkola on myös aina ollut kulttuuripiirien lemmikki ja kalastajantorpassa ravaavat kirjailijat, kulttuurivaikuttajat ja naisetkin. Yllättävin vierailija oli Harri Sirola, joka ei kalastajan kanssa tullut oikein juttuun (kuten kaksi räiskähtelevää personallisuutta harvoin tulee).

Toki ajatteluun perehdytään myös, mutta siitä pääsee perille varmasti lukemalla itse esseekirjat.

Oisko kanttia?

Viime vuoden lämpöennätykset saivat vihdoin monen ottamaan ilmaston lämpenemisen tosissaan ja viime aikoina onkin keskusteltu jokaisen vastuusta hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Kaikenlaisia laskureita löytyy netistä sen pipertämiseksi, miten jokainen voi sen pari prosenttia vähentää kulutustaan ja ehkä lievittää sillä omaatuntoaan. Linkola esitti jo 80-luvulla omat radikaalit teesinsä kulutuksen vähentämiseksi. Itsehän en usko pätkääkään siihen, että edes päästöjen kasvu hidastuisi, puhumattakaan päästöjän vähenemisestä.

Omalle kohdalle voisin luetella seuraavat teesit, jotka utopistisella tavalla merkityksettömiä, että vaikka ne ovat täysin riittämättömiä, ne ovat myös 99% mielestä täysin kohtuuttomia ja vähintään fasismia.

1) Yksityisautoilusta luopuminen taajama-alueella. Poikkeuksena invalidit ja ehkä perheet, joissa on pieniä lapsia (invaliditeetiksi ei lasketa mikropenistä: ei se kaupunkimaasturi siihen auta).
2) Turhien ulkomaanlentojen karsiminen. Mitä sinne Teneriffalle mennään etsimään? Kohta samat lämpötilat on Suomessakin, eikä se kalja niin halpaa ole, että siinä lopulta mitään säästäisi.
3) Syntyvyyden säännöstely. Ei ehkä Suomessa, mutta globaalisti.
4) Protektionismi ulkomaankaupassa. Ilmaston kannalta ei ole järkevää rahdata toiselta puolen maailmaa sellaista tavaraa, joka voidaan tuottaa Suomessakin. Kansantalouden kannalta ei ole myöskään järkevää pitää satoja tuhansia suomalaisia työttömänä ja maksaa heille, että he voisivat näitä tuotteita ostaa, mutta se on taas ihan toinen keskustelu.
5) Lihantuotannon tukemisen lopettaminen. Jauhelihan kilohinta pomppaisi varmasti johonkin viiteentoista euroon ilman maataloustukia, jonka jälkeen vaihtoehtoiset proteiininlähteet alkaisivat vaikuttaa houkuttelevimmilta.
6) Kulutuksen vähentäminen kautta linjan. Korkea kulutus pitää yllä työllisyyttä, joten tämä tarkoittaisi työn vähemistä (jota tosin protektionismi osin paikkaisi). Tällöin ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa, mutta vähemmän rahaa kulutukseen. Tämä vaatisi kokonaan työn ja onnellisuuden käsitteiden uudelleen ymmärtämistä. Vaikka kyselytutkimuksissa ihmiset kaipaavat enemmän vapaa-aikaa, niin käytännössä harva haluaa luopua elintasostaan.
7) Ympäristöystävällisen tekniikan kehittäminen. Tässä olen täysin Linkolan kanssa eri mieltä.

Henkilökohtaisesti minulle mikään näistä ei tuota suurta ongelmaa. Toisaalta, Linkola itsekään ei koe luopuneensa mistään. Hän on ihminen, joka muutoinkin haluaa elää primitiivisesti ja mielummin metsässä kuin kaupungissa. Hänen pamflettejaan ei edes voi ymmärtää muuten kuin sitä kautta, että hänelle nimenomaan tunnetasolla joku metsä ja siinä asuva lintu tai jopa yksittäinen puu on arvokas, ja luonnon tuhoaminen herättää raivoa, eikä sen vastapainona mukavuus tai ylellisyys merkitse mitään. Ironista on toki myös se, että vielä 100 vuotta sitten tuon kaltaista elintasoa olisi pidetty varsin korkeana.

Itsehän olen ollut köyhä koko elämäni, joten kerskakulutukseen ei ole ollut koskaan mahdollisuutta, eikä alhainen elintaso siten ole ollut mikään moraalinen valinta. En voi väittää, etteikö tietty katkeruus (vrt. ressentiment) olisi mukana. Minulla ei ole autoa sen enempää kuin korttiakaan (vanhempani eivät sitä aikoinaan 18-vuotiaana kustantaneet, joten se vain jäi). En kaipaa ryyppylomalle Torremolinosiin enkä pidä lentämisestä muutenkaan. Lapsia minulla ei ole, eikä varmaan ole tulossakaan. En ole kasvissyöjä, mutta minulle liha on kuitenkin ylellisyyttä, joka saisi myös maksaa enemmän.

Edellämainitun valossa minun ei tarvitse siis luopua paljosta, jos kansallisella tasolla lähdetään kulutusta toden teolla rajoittamaan, enkä osaa monia juttuja kaivatakaan, kun en ole niihin koskaan tottunut. (Sen kuitenkin tiedän, että ylläoleva seitsenkohtainen ohjelmani herättää suurempia tunteita kuin Nürnbergin lait.) Metsään en kuitenkaan suostuisi muuttamaan, joten heikkoutemme kullakin. Inhoan kylmää ja kaipaan kuivia, lämpimiä sisätiloja ja jossain kalastuksessa olisin vain tiellä.

Ajatus viikonvaihteeksi

Loppukaneetiksi irroitan seuraavan aina ajankohtaisen lausahduksen:

Harva jaksaa edes ajatella – useimpien mielestä ajattelu on tylsää.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists

Kyseessä on kirja, joka jaettiin viime vuonna kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Pontimena varmasti oli kirjan raflaava otsikko, ja voisin kuvitella, että kirja jaettiin, koska opetus-ja kulttuuriministeriössä jonkun mielestä ”meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”. Odotin löytäväni tätä divarista kasoittain, mutta se pitikin lainata Ellibsistä sähkökirjana. Toinen hämmästyksen aihe oli, miten ohut kirja oli kyseessä: sähkökirjana sen pituutta oli vaikea arvioida, ja se loppui yllättäen kesken. Esipuheessakin puhuttiin pikemminkin ”essseestä” kuin ”kirjasta”. (Katso myös luento, johon kirja/essee perustuu https://www.youtube.com/watch?v=hg3umXU_qWc&feature=youtu.be )

Kirja keräsi heti kannattajansa ja vastustajansa, esim.) joista äärimmäisenä esimerkkinä Perussuomalaisten Mika Raatikaisen kirjallinen kysymys eduskunnassa (1).

Siitä huolimatta, että kirja kertoo ensisijaisesti Nigeriasta, molemmat osapuolet ovat ymmärtäneet otsikon siten, että että vaatimus koskisi meitä kaikkia. Ei tietenkään voi olla pohtimatta, miten paljon kirjoittajan afrikkalainen tausta vaikuttaa ja voiko sitä yleistää a) universaalisti b) meille Suomeen, vai onko tämä kirjoitettu afrikkalaisena afrikkalaisille. Hän tuntuu painottavan, miten uusi asia feminismi Nigeriassa on, joten siltä pohjalta joku kotitöiden jakaminen on varmasti relevantti puheenaihe nigerialaisessa kontekstissa. Itse miehenä en tietenkään voi tietää, millaista on olla nainen tai feministi Suomessa, mutta moni näistä jutuista tuntuu vanhentuneelta meidän näkökulmastamme.

Sitten taas toisaalta: ironisella tavalla jälleen kohu itsessään todistaa, että ehkä tällaisia kirjoja kuitenkin tarvitaan. Aina kun joku mainitsee feminismin, synnyttää se käsittämättömän naisvihan ja seksismin aallon.

Ei mitään uutta

Kirjassa ei ole oikeastaan mitään erityisen radikaalia. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että nainen saa mennä yksin ravintolaan, käyttää huulikiiltoa ja että kotityöt kuuluvat myös miehille. Ainakin nykyään: monet näistä asioista olivat ongelmia Suomessa vuosikymmeniä sitten ja kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että nämä asiat ovat joutaneetkin muuttua. Ja asiat ovat muuttuneet siksi, että niitä on muutettu, ja feminismi on lisännyt tasa-arvoa.

Jälleen kerran kirjasta ovat luonnollisesti kohisseet eniten ne, jotka sitä eivät ole lukeneet. Ongelmahan on, että nykyään kukaan ei jaksa lukea yhtä lausetta enempää kerrallaan ja ovatkin tarttuneet kirjan otsikkoon. Toki, otsikko on raflaava ja tuntuu heittävän kasvoillemme väitteen, että meidän ihan kaikkien tulisi olla feministejä. Kirja itsessään taas ei puhu juurikaan meistä (suomalaisista), vaan nigerialaisista. Siitä huolimatta keskustelu on jälleen omien katkeruuksien ympärillä pyörimistä ja sitä, kummalla sukupuolella on suurempi oikeus olla uhri.

Keskustelussa on luonnollisesti mainittu myös ne kuuluisat verorahat. Käsittääkseni ysiluokkalaisille on jaettu läksiäislahjaksi kirja jo vuosikymmeniä, itse muistan saaneeni Waltarin kolmen pienoisromaanin kokoelman (jonka nimikin taisi olla ”Kolme pienoisromaania”) ja viime vuonna jaettiin tämä kirja.

Essentialismi: onko sukupuolia olemassa?

Kirja lähtee siitä, että sukupuolia on kaksi ja että jako tehdään biologisten erojen perusteella. Meillä Suomessa ja ”lännessä” moni nykyfeministi pitää tätä vanhentuneena ajatuksena. Ainakin nmuutama arvostelija Goodreadsissa oli tuominnut kirjan ”cis-seksisminä”. Internsekstionaalisessa feminismissä tuntuu olevan vaikea päättää, kenen uhriarvo on suurempi: afrikkalaisen naisen vai eurooppalaisen trans-ihmisen.

Jo vuosia sitten, kun opiskelin yliopistossa, meille opetettiin antiessentialismia, eli ajatusta siitä, että naisilla ja miehillä ei ole mitään perimmäistä olemuksellista (essentialistista) eroa, vaan naiseus ja mieheus ovat kulttuurisesti määrittyneitä ja biologiset erot voidaan tulkita vain tätä kulttuurista taustaa vasten ja radikaaleimman näkemyksen mukaan biologiset erot ovat näennäisiä ja vain kulttuuri tekee niistä merkittäviä. Tietyssä humanistisessa diskurssissa onkin tapana aloittaa kappaleet ”länsimaisessa kulttuurissa…” ja mainita joko ”dikotomia” tai ”binäärinen oppositio” ja mahdollisesti ratkaisuna ”dekonstruktio”.

Jos minkäänlaista olemuksellista eroa naisten ja miesten välillä ei ole, miksi sama dikotomia, binäärinen oppositio jne. vallitsee sukupuolten välillä kulttuurista riippumatta? Miksi igboilla ja härmäläisillä tuntuvat olevan pohjimmiltaan samat tasa-arvo-ongelmat? Ei Suomessakaan 50-luvulla ”kunniallinen” nainen käynyt yksin ravintoloissa. Miksi sekä suomalaisessa että nigerialaisessa feminismissä mies on sortaja ja nainen on uhri? Mikä on se yhdistävä kulttuurista riippumaton tekijä ja lähde, josta tällaiset erot kumpuavat? Fraasi ”länsimaisessa kulttuurissa” muuttui jossain vaiheessa lähes partikkelinomaiseksi tavaksi aloittaa lauseita, eikä enää tarkoita mitään, mutta ilmeisesti myös on olemassa ihmisiä, jotka uskovat, että epätasa-arvo on erityisesti länsimaalainen ilmiö.

En ole varma, mikä on päivän trendi, mutta uskoakseni antiessentialismista ei ole vielä virallisesti luovuttu, mutta toisaalta feministinen politiikka vaatii tietyn essentialistisen ajatusmallin (http://eprints.lancs.ac.uk/34/2/Microsoft_Word_-_E9130088.pdf), jos oletetaan, että naisilla ryhmänä on tiettyjä tavoitteita, ja toisaalta intersektionaaliseen feminismiin kuuluvat myös rotu, seksuaalinen suuntaus, luokka jne ja jokaisesta saa pisteitä sen mukaan, miten alistettu on.

Onko kulttuurien välillä eroja?

Kun afrikkalainen nainen kertoo meille, että sukupuolten välillä on biologisia eroja, on helppo ottaa holhoava asenne: ei sisko, teidän maassanne feminismi ei ole vielä yhtä kehittynyttä kuin täällä meillä.

Eräs mahdollinen tulkita on myös se, että se vahvistaa käsitystä naisten huonosta asemasta Afrikassa. Toisaalta, onko se käsitys niin vääräkään? Hyvin pian olemme siinä suossa, että tottakai pidämme kaikkia kulttuureja yhtä hyvinä, haluamatta kuitenkaan kyseenalaistaa afrikkalaisen naisen kokemuksia. Afrikkalainen nainen kyllä kelpaa ideologiseksi aseeksi, mutta suomalainen feminismi ei halua astua siihen ansaan, että syyttäisi afrikkalaista kulttuuria naisvihamieliseksi.

Tulee mieleeni tapaus: opetin suomea ammattikorkeakoulun kansainvälisille opiskelijoille ja heittelin jotain nippelitietoa Suomen lähihistoriasta, ja esiin nousi Kekkonen. Eräs (miespuolinen) nigerialainen opiskelija kysyi hämmentyneenä, oliko Suomessa joskus ollut miespresidentti. Tämä oli siis Halosen toisella kaudella. Hänelle suomalainen yhteiskunta näyttäytyi naisten johtamalta: koulun rehtori oli myös siihen aikaan nainen ja varmasti kaikki maahanmuuttajan kohtaamat auktoriteetit virastoissa olivat myös naisia. Ehkä hänelle pohjola oli jonkinlainen käänteismaailma, jossa naiset johtavat ja miehet ovat hiljaa hissukseen. Kysymykseeni voisiko Nigeriassa olla joskus naispresidentti, opiskelija vastasi päätään pudistellen: hänelle kysymykseni oli täysin absurdi. Olisin yhtä hyvin voinut kysyä voisiko presidentiksi tulla imeväisikäinen lapsi.

Tällaisia heittoja on tylsä kirjoittaa auki, mutta anekdootista nousee esiin kaksi pointtia: ensinnäkin se suomalaisen ja nigerialaisen todellisuuden suuri ero, joka on lähes koominen, toisaalta se, miten suomalainen yhteiskunta on feminisoitunut tavalla, jonka vain ulkopuolinen voi nähdä. Tällaiset sukupuoleen ja kulttuuriin (ja rotuun) liittyvät anekdootit saavat aikaan ylettömän määrän kongnitiivista dissonanssia kun meidän hyvin nopeasti pitäisi päättää, voivatko jotkin kulttuurit olla sekstistisempiä kuin toiset, mitä arvoa annamme ulkomaalaisten arviolle omasta kulttuuristamme, mikä on käsityksemme rodusta ja sukupuolesta ja sovittaa kaikki tämä reunoja hipomatta siihen muottiin, että olemme hyviä ihmisiä emmekä suinkaan seksistejä tai rasisteja.

Vaikka aikoinaan Suomea kutsuttiin eräässä radio-ohjelmassa ”tasa-arvon takapajulaksi” (jolla tarkoitettiin naisen asemaa), uskallan väittää naisen aseman olevan Suomessa paremman kuin vaikkapa Nigeriassa ja hyvä niin (mikä ei tietenkää poista sitä, etteikö aina voisi olla paremmin).

No pitäisikö?

Itse vierastan kaikkia ismejä lähtökohtaisesti. Aina kun joku sanoo vastustavansa feminismiä, pyydetään häntä spesifioimaan mitä feminismiä hän vastustaa, koska onhan toki feminismejä olemassa useampia. Itse vastaan kääntäen: jos joku kysyy kannatanko feminismiä, pyydän spesifiomaan mitä hänen feminisminsä pitää sisällään ennen kuin vastaan. Lähtökohtaisesti en ole anti-feministi, mutta en pidä siitä saarnaavasta tavasta, jolla sitä minulle usein tarjoillaan.

Mitä itse kirjaan tulee, niin samalla tavalla haastan kaikki sitä vastustavat lukemaan itse kirjan ja kertomaan, mitä tarkalleen ottaen siinä vastustavat. Ovatko he oikeasti sitä mieltä, että miehen pitää maksaa treffeillä, että avioliitto naisen elämän tärkein päämäärä, kotityöt kuuluvat naisille tai että nainen ei voi käyttää työpaikalla hametta. Vai mitä sitten?

Sukupuolesta ja asevelvollisuudesta

Helsingin Sanomat uutisoi Elsasta, joka on korjannut sukupuoltaan miehestä naiseksi: ”Loppuuko asevelvollisuus sukupuolen­korjaukseen ja voiko naisen tuomita totaali­kieltäytymisestä?”. Näin ollen ongelmaksi tulee, koskeeko 19-vuotiasta Elsaa enää asevelvollisuus, vaikka hänen juridinen sukupuolensa on edelleen mies. Asevelvollisuus on asia, johon jokainen suomalainen mies joutuu miettimään kantansa, ja itsehän olin aikanaan voimakkaasti sitä vastaan erinäisistä aatteellisista syistä. Nykyisin on elämänkokemusta karttunut, enkä olisi enää valmis menemään vankilaan, mutta radikaalina 16-vuotiaana hieman ennen kutsuntoja pidin sitä yhtenä vaihtoehtona. Omalta kohdaltani asia ratkesi siten, että sain vapautuksen terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Mielipiteeni armeijasta on muuttunut 20 vuodessa suuuntaan ja toiseen, mutta aihe itsessään kiinnostaa edelleen.

Uutisesta tuli mieleeni ainakin kaksi pointtia.

1) Onko juridinen sukupuoli tarpeellinen?

Ottamatta kantaa siihen, kuinka monta sukupuolta voisi olla ja millä perusteella, niin ihmettelen mihin tarvitaan juridista sukupuolta? Jos joku on biologisesti mies tai nainen tai tuntee syntyneensä väärään sukupuoleen tai että sukupuoli on performatiivisuuden tuottama sosiaalinen konstruktio, niin mitä se valtiolle kuuluu? Eikö se ole jokaisen yksityisasia, mitkä vehkeet jalkojen välistä löytyy?

En ole sinänsä minimivaltion kannattaja, mutta on tiettyjä asioita, jotka eivät valtiolle kuulu. Toki joku tilastokeskus voi taulukoida kuinka moni identifioutuu naiseksi tai mieheksi, mutta miksi kansalaiset pitää jakaa sen perusteella kahteen kategoriaan? Tämän ei pitäisi vaikuttaa kaikkein konservatiivisimpienkaan ihmisten elämään: se, joka indentifioutuu 100% cis-heteromieheksi, on sitä edelleen, vaikka juridisen sukupuolen käsite poistettaisiin. Ei tarvitse enää teoretisoida kuinka monta mahdollista sukupuolta on tai mitä biologia sanoo, koska biologia joka tapauksessa on juridisesta sukupuolesta erillinen asia.

Samalla olisi poistunut myös tarve säätää tasa-arvoisesta avioliitosta oma lakinsa. Mielestäni valtiolla ei ole oikeutta rajoittaa yksilöiden välisiä sopimuksia, jollainen avioliitto juridisessa mielessä on. Jos kaksi aikuista, täysivaltaista ihmistä haluaa solmia keskenään sopimuksen ja kutsua sitä avioliitoksi, niin mikä oikeus ulkopuolisilla on sitä rajoittaa? Ilman juridisen sukupuolen käsitettä tätäkään ongelmaa ei olisi ollut. Eri asia taas on, miten uskonnolliset yhteisöt siihen suhtautuvat, mutta hyvinhän ne ovat pärjänneet jo tuhansia vuosia tähänkin asti.

2) Ketä asevelvollisuuslaki koskee?

Juridisen sukupuolen poisto luonnollisesti poistaisi vain toiselle sukupuolelle määrätyn asevelvollisuuden, mutta sen olisikin jo aika kadota. Joku äitiysloma taitaa olla isyyslomaa pidempi, mutta itselleni ei tule mieleen muita lainkohtia, joissa sukupuolelle asetettaisiin erilaisia velvollisuuksia tai oikeuksia.

Selvää pitäisi olla, että seuraavat lauseet ovat ristiriidassa keskenään:

”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen [ jne..] perusteella.”

”Jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen[.]”

Tämä ei ole mikään arvo- tai mielipidekysymys, vaan pelkkää logiikkaa. Jos laki on ristiriidassa perustuslain kanssa, jompaakumpaa pitäisi muuttaa. Ristiriita on niin ilmeinen, että oikeuskanslerin pitäisi huomauttaa asiasta ja laki pitäisi muuttaa rutiinityönä normaalissa säätämisjärjestyksessä. Tarvitaan valtaisa määrä kognitiivista dissonanssia peittämään kahden selkeän suomenkielisen lauseen välinen ristiriita.

Esimerkiksi ”sukupuolia on kaksi ja niillä on keskenään erilaiset velvollisuudet” on aivan validi näkemys, kuten myös ”sukupuoliero on sosiaalisesti tuotettu keinotekoinen binäärinen konstruktio” tai ”sukupuolten kirjo on moninainen ja muuttuva” tai ”yksilöiden väliset erot ovat suurempia kuin sukupuolten väliset”. Esimerkiksi THL:n käsitys sukupuolesta näyttäisi olevan melko ”gender fluid”: https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/sukupuoli . Lainsäädäntö kuitenkin lähtee siitä, että ”sukupuolia on kaksi ja niillä on keskenään erilaiset velvollisuudet”. Olisi mielenkiintoista saada asia eduskuntaäänestykseen pelkästään sen vuoksi, että nähtäisiin kuinka moni edustaja pohjimmiltaan on tätä mieltä. Ja kuten sanottua, saahan sitä mieltä olla, ja aika moni konservatiivi varmasti onkin, mutta siitä seuraa, että on olemassa ”hyväksyttäviä perusteita”, miksi myös naisia voidaan asettaa eriarvoiseen asemaan. Jos taas binäärinen sukupuolijako on keinotekoinen ja mielivaltainen, ei ole mielekästä tapaa määritellä, mitä asevelvollisuuslain kohta ”Jokainen miespuolinen Suomen kansalainen” tarkoittaa.

Valitettavasti Suomi tarvitsee armeijaa, minkä kaltaiseni hippikin joutuu tunnustamaan, ja asevelvollisuus on yksi tapa järjestää asia. Moni perustelee miesten asevelvollisuutta sillä, että naiset joutuvat synnyttämään. Sekin on aivan validi perustelu, mutta ehdotapa synnytystalkoita naisten velvollisuudeksi ja jää odottelemaan natsivertauksia. Tämän on silti kaikki edellämainitun kannalta epärelevanttia.

On sinänsä jo naurettavaa, että tällaisesta asiasta pitää kirjoittaa näin juurta jaksain. Huolimatta siitä, kannattaako vain miehiä koskevaa asevelvollisuutta tai (aidosti) yleistä asevelvollisuutta, tai jonkinlaista siviilipalvelusta naisille tai asevelvollisuuden poistamista kokonaan, ei se poista laissa olevaa ristiriitaa. Olen kuitenkin pessimistinen sen suhteen, että asia korjaantuisi lähivuosina, tai että edes moni tunnistaisi itse ristiriitaa.