Tekijä: Joni Kärki

Elämmekö parhaassa mahdollisessa Twitterissä?

Cristina Andersson kirjoittaa tekoälyyn liittyvistä eettisistä kysymyksisistä Tivi-lehden verkkoversiossa. Puheenvuoro on hyvää vaihtelua sille teknologiakeskeiselle tekoäly-diskurssille, joka tuntuu junnaavan paikallaan (Lauri Järvilehto käyttää tekoälyopaskirjasessaan sanaa ”’ällistyttävä” keskimäärin joka 3:nella sivulla).

Tekoälyyn liittyvien eettisten kysymysten luulisi olevan filosofien ja humanistien alaa, mutta vielä en ole törmännyt kovin syvällisiin puheenvuoroihin aiheesta. Kysymyksenasettelut ovat samoja, joita lukiolaiset voisivat keksiä filosofian tunnilla, eikä niitäkään ole kovin mielenkiintoisesti kehitelty eteenpäin.

Andersson ei hänkään kovin syvällisiin etene, mutta muistuttaa kuitenkin, että tekoälyn etiikkaan liittyvät kysymykset liittyvät ihmisten tekemisiin, eivät niinkään teknisiin ratkaisuihin. Eikä silloin välttämättä tarvitsekaan mennä kovin syvällisiin, filosofisiin erittelyihin. Joskus terve järki riittää, ja joskus se on jopa tervetullut poikkeus.

Uskoisin, että kaikki vanhemmat opettavat lapsilleen suunnilleen samat asiat: ole kiltti ja kohtelias, huomioi muut, älä häiriköi, älä kiusaa pienempiäsi. Olen melko varma, että ellei ole vakavaa persoonallisuushäiriötä, on samaa mieltä, että nämä ovat aika hyviä neuvoja.

Mutta odottakaapas v***n h**o n****rit kun mutsi pääsee someen!

Jotenkin en haluaisi uskoa, että väline itsessään olisi syypää (ks. esim. McLuhan et all). Keskustelukulttuurin luovat kuitenkin ihmiset itse, joten ihmisten täytyy olla mahdollista myös muuttaa sitä parempaan suuntaan.

Kysymys siitä, onko absoluuttista moraalia olemassa on mielenkiintoinen filosofinen kysymys, mutta arjessa pärjää pitkälle jo sillä, että ei soita poskeaan tuntemattomille.

Huolestuttavaa sen sijaan on, jos joudutaan erikseen muistuttamaan ihmisen roolista tekoälyn etiikan kehityksessä.

Tilastoja julkaistuista kirjoista ja äänitteistä: Suomen kansallisbibliografia 2023

Kansalliskirjasto on julkaissut tilaston viime vuoden julkaistuista kirjoista ja äänitteistä. En referoi koko raporttia tähän, koska se on jo valmiiksi melko tiivis paketti. Sen voi käydä katsastamassa alla olevasta linkistä:
Linkki suoraan raporttiin (pdf, 8.66Mt)

Pari huomiota kuitenkin: julkaistun kaunokirjallisuuden määrä on jatkuvassa kasvussa, vaikka samaan aikaan aktiivisten lukijoiden ja kirjakauppojen määrä on jatkuvassa laskussa. Romaanien (sis. lastenkirjat) määrä on noussut 2000-luvulla n. 1500:sta yli 2200:an. Jopa runokirjoja julkaistaan 400–500 kpl vuosittain.

Huippu julkaistujen runokirjojen kohdalla oli 2017–2019, jolloin muutama firma kampanjoi ahkerasti omakustannerunoilijoille (ks. myös kirjoitukseni omakustanteista). Reilut tuhat uutta runokirjaa on aika reilu määrä runouden lukijoihin nähden.

Pian kirjoittajia on enemmän kuin lukijoita.

Kiinnostuneille myös kirjoitukseni Spotifyn suoratoistotilastoista.

Sivulla seisova perkele

Bookbeatin äänikirjapalvelussa on lopulta aika vähän mitään kuunneltavaa minulle. Klassikot olen jo lukenut eikä esim. palvelun mainostama Sointu Borgin Röyhkeästi rohkea vetoa. Bulgakovin Saatanan ja Camus’n Sivullisen kuuntelin uudestaan, Kähkösen 36 uurnaa lähinnä sen saaman Finlandian vuoksi.

Aloitin kuuntelemaan myös Welshin Trainspottingia. Tykkäsin siitä niin kirjana kuin leffanakin, joista jälkimmäisen näin ennen kuin luin kirjan. Saattaa myös olla, että tykkäsin kirjasta vain siksi, että pidin elokuvasta niin paljon ja kenties näin sen johonkin otolliseen aikaan teini-ikäisenä, jolloin vaikututaan tämänkaltaisista kulttileffoista. Kirjaa en voinut lukea näkemättä Ewan McGregorin, Robert Carlylen ja kumppaneiden naamoja kirjan hahmoilla.

(Minua myös häiritsee, jos joku tekee todella uskottavan roolin jossain elokuvassa ja näyttelee aivan eri tyyppiä seuraavassa leffassa: McGregoria en ole voinut ottaa todesta missään Tähtien Sota -jutuissa. Toisaalta: onko Carlylen hahmoista suurempi kusipää ”Franco” Begbie vai Hitler?)

Äänikirjana Trainspotting ei kuitenkaan toimi. Jotkut eivät pidä äänikirjoista lainkaan, minulle edellä mainitut ovat olleet suhteellisen neutraaleja kuuntelukokemuksia. Mutta Trainspottingin hahmot kuulostavat keskenkasvuisilta kitisijöiltä, joiden joka toinen sana viittaa genitaaleihin. Mitä he toki ovatkin, sehän on koko kirjan idea. Mutta kun ei vain jaksa kuunnella.

Hannu Salama, jonka kirjoissa myös profaani sanasto on ahkerassa käytössä, puolustautui sillä, että hän kirjoittaa työläismiehistä, jotka puhuvat niin. Ei olisi uskottavaa, jos he puhuisivat siivoa kirjakieltä. Mikä onkin totta. Eikä Salama itse haastatteluissa käyttänyt sellaista kieltä. Hänen mukaansa kirjan sivuilla kirosanat vaikuttavat pahemmalta kuin puheessa: ”se on se sivulla seisova perkele”. Kirjoitetulla tekstillä on ollut sellaista arvovaltaa, jota ei alatyylillä sovi pilata.

Mutta olisiko kuitenkin niin, että olemme jo tottuneet kirosanoihin tekstissä, kunhan niitä ei sanota ääneen. Nykyään konservatiiveiksi itseään kutsuvat poliitikotkin käyttävät samanlaista kieltä X:ssä (ent. Twitter).

Kuitenkin sen ”kulli, vittu, paska, homo, pillu” -litanian ääneen kuuleminen herättää liikaa muistoja yläasteelta. Sen kuuleminen ääneen häiritsee.

Ehkä kirjoitetulla tekstillä ei ole enää sellaista arvovaltaa, että sitä perkeleet ja genitaalit häiritsisivät.

LISÄYS 1:
Hannu Salama puhui tietenkin ”paperilla” eikä ”sivulla” seisovasta perkeleestä.

LISÄYS 2:

Myöhemmin vasta huomasin, että seisoohan se sielunvihollinen siinä Bulgakovin klassikkokirjan nimessäkin. Teoksen alkuperäisessä nimessä, Master i Margarita, tuota Saatanaa ei mainita ja tavallaanhan suomennoksen otsikko spoilaa Wolandin henkilöllisyyden, joka lopullisesti paljastetaan vasta ensimmäisen osan lopulla. Tyylillisesti Bulgakov on aika kaukana Welshistä ja Salamasta, joten ei sovi tämän kirjoituksen aiheeksi.

Nuorten mielenterveysongelmat ja arvojen katoaminen

Nuorten masennus- ja ahdistusoireiden määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa, tämä siitä huolimatta että olosuhteet itsessään eivät ole muuttuneet huonompaan suuntaan. Helsingin Sanomien haastattelussa nuorisopsykiatrian Kim Kronström puhuu nuorten mielenterveysongelmista.

Jutussa ei väheksytä mielenterveysongelmia, jotka ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin sairaudet. Varsin usein keskustelu nuorten oireilusta pelkistyy asiaa tuntemattomien neuvoihin ryhdistäytymisestä, liikunnasta ja ruokavaliosta.

Asiasta täytyy kuitenkin puhua myös kaunistelematta: ei voi olla niin, että aivan kaikki suomalaiset nuoret yhtäkkiä olisivat sairastuneet, eivätkä kaikki voi käydä jatkuvasti terapiassa. Siihen eivät terveydenhuollon resurssit riitä.

Mielenterveyden ongelmiin, kuten masennukseen, on lukuisia syitä, ulkoisia ja sisäisiä. Tutkijat eivät ole päässeet näistä yksimielisyyteen, koska kuten aina, tutkijoilla on tapana heijastaa omia näkemyksiään tutkimusaineistoon: masennus nähdään reaktiona yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen tai sitten aivoihin, geeneihin ja evoluutioon liittyvänä. Ei kuitenkaan ole mahdollista, että geneettinen alttius masennukseen olisi 10 vuoden aikana kaksinkertaistunut. Samoin yhteiskunta muuttuu koko ajan paremmaksi, ainakin aineellisesti, ja esimerkiksi alkoholin käyttö on jatkuvasti vähentynyt, vähemmistöjen asema on parantunut ja väkivaltarikollisuus on (parin viime vuoden trendiä lukuunottamatta) laskenut, joten ei voi olettaa, että kaikilla nuorilla olisi jokin ympäristöstä saatu trauma.

Kronströmin mukaan kyse on arvoista ja niiden katoamisesta. ”Arvot” sanana on helppo ymmärtää väärin: nykynuoret eivät enää arvosta mitään, nuoriso on pilalla. Vaikka jutussa on tiettyä konservatiivisuutta, ei Kronström syyllistä nuoria tai taannu banaaliin ”kaikki oli ennen paremmin” -ajatteluun.

Ehkä voisi puhua myös (elämän) sisällöstä, mutta senkin sanan ovat konsultit pilanneet. Kyse on myös merkityksistä tai merkityksellisyydestä.

Puhutaan myös ”epävarmuuden lisääntymisestä”, mutta mitä sillä tarkoitetaan? Ei kai epävarmuuden lisääntyminen itsessään ole mikään luonnonlaki.

*

Kronström lainaa sosiologi Philip Rieffiä, jonka mukaan ihminen ei enää usko suurempiin päämääriin tai elämän tarkoituksiin. Aikoinaan ihmiselle antoi merkityksen uskonto ja sen jälkeen työ.

Uskonnon mukana ovat menneet myös aatteet, taide, kirjallisuus, traditio, kulttuuri ja muu aineeton. Tämä ongelma tiedostettiin jo 1800-luvulla.

Työelämässä sellaista uudisraivaajan ideaalia tuskin on koskaan ollut olemassa muuta kuin hyvin rajatussa mielessä, mutta silti agraariyhteiskunnassa ahkeruus oli jossain määrin sidottu siihen, miten monta tynnyrinalaa peltoa saatiin raivattua. Vielä teollisuusyhteiskunnan alkuaikoina kasvu tuntui jatkuvalta ja sotien jälkeen se pikku hiljaa nosti tavallisenkin kansalaisen elintasoa. Kaikesta ”vieraantuneisuudesta” huolimatta tuotteet olivat konkreettisia. Nykyisessä informaatio- ja palveluyhteiskunnassa istumme tietokoneella ja olemme tekemisissä abstraktioiden kanssa, joiden tiedämme olevan merkityksettömiä ja kaikki konreettinen valmistetaan jossain Kiinassa. Silti meillä on voimassa edelleen uudisraivaaja-aikojen eetos: ”kaikki työ on arvokasta” ja tärkeintä on ”työllistävä vaikutus”, oli se sitten kuopan kaivamista ja täyttämistä vuorotellen.

Globaalissa maailmankylässä ihminen tuntee itsensä pieneksi. Jokainen haluaa olla joku, hyvä jossain, mutta mitä tahansa teetkin, on Youtubessa aasialainen teini, joka tekee sen paremmin. Ennen saatoit tuntea olevasi luokan kaunein tyttö (tai poika), mutta jos laittaa kuvansa Instaan (tai mihin Tiktokiin nykyään laitetaankaan), huomaa nuori olevansa vain yksi miljoonista. Jos naistenlehtien aikoinaan pelättiin aiheuttavan ulkonäköpaineita ja syömishäiriöitä, oli niiden kauneusihanne silti saavuttamaton ja ihanteena julkkikset tuntuivat kaukaisilta. Kun vertailukohtana ovat toiset nuoret ympäri maailman, merkityksettömyyden tunne on paljon syvempi.

On helppo syyllistää nuorisoa niin kuin nuorisoa on aina syyllistetty veteläksi ja että nuoriso vetää vanhempiensa arvot lokaan. Mutta jos kyseessä on laajempi, lähes väistämätön kulttuurinmuutos, jonka juuret ovat jo jossain valistuksessa, yhden nuoren on vaikea pyristellä sitä vastaan. Jos arvoja ei ole olemassa, niiden luomiseen pitää olla vähintään yli-ihminen. Vähemmästäkin ahdistuu.

*

Jutussa mainittu Philip Rieff lienee laajalle yleisölle melko tuntematon kirjoittaja, jonka teoksia ei ole suomennettu, (itse asiassa hänen puolisonsa Susan Sontag on paljon tunnetumpi, joskus näinkin päin), mutta jotain viittauksia löytyy suomalaisestakin kirjallisuudesta. Hänestä tulee mieleen kenties joku Jordan Peterson: psykoanalyysistä kiinnostunut konservatiivi, joka suree kristinuskon arvomaailman katoamista ja vastustaa seksuaalista vallankumousta, kulttuurimarxismia, homojen oikeuksia ja aborttia. Rieffille moderni aika, ”kolmas aikakausi”, kuten hän sitä itse nimitti, on taantumista barbariaan. Rieffin ajatuksista sai erityisesti vaikutteita kulttuurikriitikko Christopher Lasch.

Huolimatta kaipuustaan uskonnolliseen valtakulttuuriin, oli Rieff ymmärtääkseni ateisti.

Rieff oli ns. psykokulttuurin ensimmäisiä kriitikoita: psykologia on korvannut uskonnon siinä, mitä pidämme oikeana ihmissuhteissa. Ihminen ei enää etsi mitään korkeampaa, vaan käpertyy itseensä ja itsensä loputtomaan analysointiin: miltä musta nyt tuntuu ja miltä musta nyt kuuluisi tuntua?

Ihminen tavoittelee nautintoa, mutta pelkän nautinnon varaan on mahdoton rakentaa edellä mainittua ”merkityksellisyyttä”. Nuori voi skipata koulut ja duunit ja jäädä kotiin pelaamaan Fortnitea, polttamaan pilveä ja masturboimaan, mutta oli se sitten elämäntavan syy tai seuraus, päätyy todennäköisesti pian mielenterveystilastoihin.

Auktoriteettien puuttumisella on yllättävä seuraus: ihmisellä ei ole enää mitä vastaan kapinoida. Kamppailu aatteiden, vapauden tai ihan vain henkilökohtaisten syiden vuoksi ja jotain alistavaa auktoriteettiä vastaan antaa elämälle merkityksen. Jokainen haluaa olla osa sellaista sukupolvikokemusta, jossa vanhat, luutuneet arvot murskataan ja vapaus etenee. Mutta jos ei ole enää olemassa vanhan polven school masteria, vaan opettajakin on ymmärtäväinen vuoden ’68-henkinen entinen hippi, mitä vastaan voi enää kapinoida?

Tästä tulee mieleen Slavoj Žižekin aina toistama esimerkki ”ankarasta konservatiivi-isästä” ja ”liberaalista, vapaata kasvatusta kannattavasta isästä”. Konservatiivi-isä käskee poikaansa: ”sinun pitää mennä sunnuntaina katsomaan mummoasi vanhainkotiin, en välitä haluatko mennä vai et”. Poika tietysti haluaisi aurinkoisena sunnuntaipäivänä rakentaa majoja tai potkia palloa tai mitä hyvänsä muuta, mitä aurinkoisena sunnuntaipäivänä mieluiten tekisi, mutta tietää että jos lintsaa, remmi heiluu. Liberaali vapaakasvattajaisä taas sanoo: ”poikani, saat ihan itse päättää, menetkö katsomaan mummoasi, mutta tiedäthän, että mummo odottaa sinua ja hänelle tulee paha mieli, jos et mene”. Jälkimmäinen käsky on paljon voimakkaampi: se kiistää kaiken kapinoinnin, myös pään sisäisen.

Rieff antaa kielloille (ja kieltojen puuttumiselle) myös syvemmän psykoanalyyttisen merkityksen, mutta en mene siihen nyt tässä.

Rieffiä ja Žižekiä voi olla hedelmätöntä verrata sen enempää, niin erilaisia ajattelijoita ja muutenkin yhteismitattomia he ovat. Otan Žižekiltä kuitenkin toisen esimerkin, jota hän aina toistelee haastateluissaan: toisin kuin aina toistellaan, emme elä mitään rajoittamattoman hedonismin aikakautta, joka olisi pyhitetty pelkästään lyhytaikaisten nautintojen kokemiselle. Pikemminkin päin vastoin: nykyään kahvi on kofeiinitonta ja olut alkoholitonta ja seksiäkin harrastetaan koska se on ”terveellistä”. En tiedä mikä on lopullinen totuus, mutta molemmat näyttäisivät viittaavan siihen, että nautinnolle on mahdotonta rakentaa ”merkityksellisyyttä”: on yhtä aikaa hämmentävää että ilmiselvää, kuinka ”turhaa” nautinto on, ehkä myös onnellisuus ja hyvinvointikin, ellei joku kerro meille mitä ”hyötyä” niistä on.

*

Kirjoitin pari vuotta sitten (lyhyt)romaanin otsikolla Rauta-aika ja siinä käsiteltiin kolmen syrjäytyneen nuoren aikuisen elämää. Kustantajan kirjoittaman takakansitekstin mukaan nuoret ovat yhteiskunnan sortamia tai hylkäämiä tai jotain. En ole varma summaako takakansiteksti sen, mitä halusin kirjallani sanoa, ei kai yhteiskunta ole pelkästään sortava: antaahan se koulutusta, toimeentulotukea ja Kela-terapiaa. Vai onko niin, että entiset arvot, kuten työn eetos tai perhe tai menestys ovat menettäneet merkityksensä ja elävät vain haamuina: yhteiskunta on järjestetty niiden mukaan, vaikka kukaan ei enää usko niihin. Hyvää elämää ei voi saavuttaa, koska hyvän elämän kriteerit ovat kadonneet. Keskiluokkainen perhearki ja 8-16 -työ voi olla jonkun yksilön unelma, mutta se ei ole unelma sellaisella kulttuurisella tasolla, jolla niin sanottu ”kuuluisuus” tai ”menestys” on.

Amerikkalaista unelmaa ei kukaan enää kehtaa ääneen sanoa tavoittelevansa.

Koska ei ole mitään utopiaa, jonka puolesta taistella, ei ole myöskään mitään selkeää vihollista tai sortajaa. Kapina on epämääräistä tyytymättömyyttä. Tämä selittää myös populististen liikkeiden nousun.

En ole varma muutenkaan, onnistuinko kaunokirjallisessa työssäni niin hyvin, kuin olisin toivonut, mutta on kirjassa muutama kohta, johon olen tyytyväinen. Erään keksimäni henkilön päähän laitoin seuraavan ajatuksen:

Jos raha ei tee onnelliseksi, mitä toivoa meillä on?

Nuorten tulevaisuuden näkymät ovat vieläkin lohduttomammat kuin mitä voimme edes kuvitella: ”pyhät” arvot on kammettu jalustoiltaan, mutta niin on myös ”epäpyhät”.

Kirjan mottona on lainaus Chuck Palahniukin Fight Clubista, se jossa Tyler Durden selittää, että heidän sukupolvensa oli huijattu uskomaan, että ”kaikista tulee miljonäärejä, elokuvajumalia tai rock-tähtiä”. Kirjoitin tästä tässä blogissa otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Kaikki eivät voi olla voittajia, koska se on käsitteellisesti ristiriitaista. Jostain syystä kuitenkaan väite, että olemme kaikki häviäjiä, ei kuulosta yhtä positiiviselta, vaikka tarkoittaa samaa asiaa. Kamppailu tasa-arvon puolesta ei johda onnellisuuteen vaan pettymyksiin.

*

Rieff ei ajatellut, että paluuta entiseen olisi, mutta uskoi että vielä siirryttäisiin ”neljänteen aikakauteen”, joka palauttaisi yhteiskunnan kiellot ja normit.

Itse en osaa kommentoida asiaan mitään, en ole tutkija tai ennustaja. Ihmisten elämälle ei voi antaa tarkoitusta lautakunnan päätöksellä eikä määrärahoja lisäämällä.

Lukiolaisten näytelmä pahoitti miehen mielen

Kun minä olin nuori, vanhemmat vaativat sisältövaroituksia hevi- ja räppilevyihin. Nykynuoret vaativat sisältövaroituksia kirjoihin. Nykyvanhemmat, jotka enimmäkseen lukevat viestipalvelu X:n syötettä, ovat sitä mieltä että nuoriso on pilalla.

Enpä olisi nähnyt tuota tulevaksi.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan Kallion lukiossa oppilaat käyttävät sisältövaroituksia oppilastöissään ja klassikkokirjallisuudesta saattaa syntyä kohu tunneilla (korostus minun). Jutun mukaan ”[k]aikki oppilaat eivät halua kohdata opetuksessa eteen tulevia vaikeita asioita tai keskustella niistä.” Se, että lukiolaisilla ei välttämättä ole vielä kompetenssia arvioida tämän kaltaisia asioita, johtuu juuriki siitä, että he eivät ole vielä riittävästi kohdanneet sen kaltaisia vaikeita asioita esimerkiksi lukemalla laajasti. Tämä ei tietenkään estä sitä, etteikö tästä nousisi ”keskustelu”.

Juttua ei voi poikkeuksellisesti kommentoida, mutta katsomattakin tiedän, mitä mieltä sosiaalisessa mediassa jutusta ollaan.

Woke tuli ja sananvapaus meni.

Aihe on koettu ahdistavaksi ja keskustelu siitä vaikeaksi.

Mitään ei saa enää sanoa.

*

Yritin kuunnella Kalle Haatasen haastattelua Osmo Tammisalosta, joka oli julkaissut kirjan sananvapaudesta (Osmo Tammisalo: Sananvapaus, rakastettuni. Terra Cognita, 2023.), mutta en saanut oikein siitä mitään irti. Jotenkin sen hokeminen, että sananvapaus on tärkeää eikä sitä saa rajoittaa, ei tuo keskusteluun mitään uutta. Käsitin, että myös Tammisalon mielestä esimerkiksi kunnianloukkauksen tulee olla kriminalisoitu. Niin tietysti tuleekin, mutta eikö se osoita, että mitään pamfleteissa julistettavaa, ehdotonta sananvapautta ei ole olemassa? Voisiko olla, että aiheessa riittää vielä pohdittavaa ja että analyysin tason pitäisi olla syvempi kuin ”näin se vaan on”.

Annettakoon anteeksi, että Tammisalo kenties oli haastattelussa hermostunut, eikä osannut artikuloida sanottavaansa tarpeeksi selkeästi. Ehkä pitää lukea itse kirja.

*

Jotenkin nykyään kuvitellaan, että eletään aikaa jolloin sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna, koska woke ja koska joku luuli lehdestä luettuaan, että kirjoissa on nykyään varoitustekstit.

Aikoinaan nuoruudessani 90-luvulla julkaistiin sellaista törkylehteä kuin Myrkky. Joku kommentoi, että nykyään sellaista ei voisi julkaista vaan se kiellettäisiin. Harva ehkä muistaa, että myös omana aikanaan Myrkky-lehti herätti huomiota eduskuntaa myöten. Kirjallisessa kysymyksessään eduskunnalle kristillisten kansanedustaja Leena Rauhala kuvaili julkaisua seuraavasti:

Saamieni tietojen mukaan Myrkky on kohdennettu 10—13-vuotiaille. Kuvat kertovat seksiakteista ja ryhmäseksistä irvokkaalla alatyylin kielenkäytöllä. Myös eläinten mukaan sotkeminen on kuvien sanoma kaikessa ällöttävyydessään. Lehden sisältö on sukupuolista siveellisyyttä loukkaavaa. Se antaa nuorille aivan vääränlaisen kuvan seksuaalisuudesta sekä miehen ja naisen välisestä kanssakäymisestä.

Lehteä ei kuitenkaan kielletty, eikä siihen laitettu varoitustekstejä. Ehkä kansi puhui puolestaan, ja lukihan siinä kannessa isoin kirjaimin ”MYRKKY”.

Myrkky-lehti ei edes esittänyt hakevansa infantiililla pissa-kakka-tissi-pylly-pillu-pippeli -huumorillaan mitään korkeampia merkityksiä tai tarkoituksia. Se oli paskaa an sich.

Sen sijaan esimerkiksi pari vuosikymmentä aikaisemmin aloittanut, mutta tyyliltään vastaava, huumoriyhtye Sleepy Sleepers ainakin kirjan Kun Suomi-rock puri ja löi mukaan taisteli meidän sukupolvellemme vapauden, jos ei nyt juoksuhaudoissa, niin kämäisillä soittolavoilla hassut peruukit päässä ja housut kintuissa. Takaisin Karjalaan / Karjala takaisin -levystä noussut pienimuotoinen skandaali oli yhtyeelle sen tähtihetki. Niihin aikoihin ei pilkattu Jumalaa, Neuvostoliittoa eikä Kekkosta. Tai mitä kukin näistä kolmesta jumalana piti.

*

Parental advisory -tarroista näki aikoinaan, ja näkee tietysti vieläkin, missä levyissä ja leffoissa on sitä kovinta kamaa. Se oli siis pikemminkin suositus kuin varoitus.

Nyt kun nuorison lukuhalut ovat heikkenemässä, ehkä sisältövaroitukset tosiaan pitäisi ottaa käyttöön. Ehkä niillä saataisiin ne takapenkin pojat lukemaan.

Robinson Crusoe: ”VAROITUS! Sisältää tosi rankkaa ja järkyttävää tekstiä!”

Lisää konsulttibisneksestä (tapaus Kerava)

Keravan kaupunki on taas otsikoissa rahankäyttönsä vuoksi. Viime vuonna nousi kohu kaupungin hankinnoista, kun se hankki kilpailuttamatta yli 100 000 eurolla jumppakeppejä sekä niiden säilytyskasseja ja jumppavideoita. Kilpailuttamisen välttämiseksi hankinnat oli jaettu kahteen, 50 000 euron suuruiseen erään, kun kilpailuttamisen mimiraja on 60 000 euroa.

Kohun uutisointi johti kriisitilanteeseen, johon palkattiin avuksi kriisiviestintäkonsultti. Sen sijaan, että asioille olisi tehty jotain, palkattiin asiantuntija selittamään asiat parhain päin. Viestintäyrittäjä Camilla Lindfors veloitti 210 euroa tunnilta, iltaisin ja viikonloppuisin 290 euroa tunnilta ja ilmeisesti taktisista syistä piikki oli avoinna 8 999 euroon asti.

En tiedä miten kriisikonsultti opetti keravalaisia viestimään, mutta jonkinlaisena mainehaittana voi pitää, kun kaupunki yritti salata konsultin tuntierittelyn, vaikka sen pitäisi olla julkisista tietoa. Ja pieniä summiahan ovat alle 9000€ laskut, varsinkin kun epäselvyyksiä on myös n. 400 000 euron laskusta ulkopuoliselta asianajotoimistolta.

Mieleen tulee RKP:n selitys kannatuksensa laskulle: huono viestintä. Ei siis mikään, mitä RKP on hallituksessa istuessaan tehnyt tai pikemminkin jättänyt tekemättä.

Sama Camilla Lindfors toimi aikaisemmin Tampereen yliopiston brändijohtajana. Koska olen ajastani jäljessä oleva tylsimys enkä akateemiseen maailmaankaan ole yhteydessä ollut vuosikymmeniin, en tiedä mikä on brändijohtaja ja miksi yliopisto sellaista tarvitsee.

Kun aikaisemmin kirjoitin hevonpaskaduuneista, tässä on aineksia moneen esimerkkitapaukseen.

Spotifyn ylivallasta ja suoratoisto-bisneksen taloudesta

Musiikkialan tilastoja maailmanlaajuisesti keräävä Luminate on julkaissut vuosiraporttinsa, josta selviää mielenkiintoisia seikkoja Spotifystä. Raportti Luminaten kotisivuilla on ainakin minun kirjan sivuun ja leipätekstiin tottuneelle silmälle epämukavaa luettavaa, mutta Helsingin Sanomissa on myös Ilkka Mattilan aiheesta kirjoittama juttu.

Englannin kielen ja anglo-amerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa käsittelevässä jutussani sivusin myös Spotifyn ja muiden suoratoistopalveluiden roolia. Niiden hyvä puoli on, että ne tarjoavat alustan myös marginaalimusiikille ja niiden kautta on mahdollista löytää monenlaista musiikkia, johon ei ennen Internetin aikakautta ollut levykaupan hyllyä penkoessa mahdollista törmätä. Niiden huono puoli on, että eniten kuunneltujen kärki on kapea ja muutamat artistit korjaavat suurimman rahallisen potin samalla kun merkittävä osa musiikintekijöistä jää kokonaan tai lähes kokonaan ilman rahallista korvausta.

Kuunneltavaa Spotifyssa oli viime vuonna reilut sata miljoonaa kappaletta ja maailman kaikissa suoratoistopalveluissa yli 180 miljoonaa kappaletta. Valikoimaa siis riittää.

Lähteen mukaan Spotify ei enää tilitä korvauksia kappaleista, joita on kuunneltu alle 1000 kertaa. Luminaten arvion mukaan tuhannesta kuuntelusta korvaus on keskimäärin 3,30€. Ei siis suuren suuri menetys artistille, mutta arvion mukaan tällaisten kappaleiden osuus oli 158,6 miljoonaa eli yli 86 prosenttia. Tuleehan siitä säästöä. Voi tietysti olla, että päätös liittyy enemmän kirjanpitoon ja pankkiliikenteeseen.

Tosin kappaleista 43 prosenttia oli saanut enintään kymmenen kuuntelukertaa, ja noin 25 prosenttia kaikista kappaleista oli sellaisia, joita ei ollut kuunneltu kertaakaan. Eli noin neljäsosasta ei mitään tilityksiä olisi muutenkaan tulossa.

En löytänyt juttua miehestä, joka tekee samalla sapluunalla 10 biisiä Spotifyhin päivittäin toivoen, että joku niitä vahingossa kuuntelisi. Eli toisin sanoen spämmää Spotifyhin. Kenties merkittävä osa näistä on juuri enemmän tai vähemmän tällaista huttua ja kenties Spotifyn motivaationa on myös vähentää tällaista tehtailua.

Vertailun vuoksi kuunnelluin kappale Miley Cyrusin Flowers, joka sai 1,6 miljardia kuuntelua. (Itse kuulen sen olemassaolosta nyt ensimmäistä kertaa.) Minusta se on aika paljon.

Raporttiin on piirretty suoratoistoja kuvaava pyramidi, mutta se ei ole lähellekään mittakaavassa. Realistisempi kaavio olisi leveäkantainen nasta, jonka kannassa on suurin osa kappaleista, ja joka kapenee tuhannesosia kapeampaan piikkiin, jonka kärjessä ovat eniten tienaavat.

Juuri tämä oli aikaisemman kirjoitukseni pointti: globalisaatio ja sen mukanaan tuomat alustat kuten Spotify voisivat olla kulttuuria rikastava tekijä, mutta se näyttäisi olevan liian idealistinen kuva: todellisuudessa ne yksipuolistavat tarjontaa ja vievät tulot artisteilta.

Englanninkielisiä kappaleita oli kuunnelluista kuitenkin ”vain” noin 55% ja suunta on laskussa (vielä kaksi vuotta sitten luku oli 67%). Englanti siis dominoi selvästi, mutta ei kuitenkaan niin voimakkaasti, mitä olisin kuvitellut. Seuraavat kielet ovat espanja, hindi, korea ja japani. Voisin kuvitella, että espanjankielinen lattarimusiikki on globaalisti suosittua, samoin viime vuosina länsimaissakin suosioon nousseet K-pop ja J-pop. Hindinkielistä musiikkia kuvittelisin kuunneltavan lähinnä Intiassa, joka toki on suuri markkina-alue.

Musiikin suoratoistoa ei voi suoraan verrata fyysisten levyjen myyntiin määrien suhteen, mutta trendi on selvä: suoratoisto tappaa levymyynnin.

Levykaupoilla ei mene hyvin ainakaan tämän uutisen mukaan: helsinkiläinen Levykauppa Äx heitti roskalavalle laatikoittaan myymättömiä cd- ja lp-levyjä.

Samanlainen spotifysaatio uhkaa myös kirja-alaa. Toivotan ääni- ja e-kirjat tervetulleeksi, mutta näyttäisi siltä, että niidenkin suhteen alustat korjaavat voitot ja kirjailijat menettävät tulot. Kirjakaupat ovat vaikeuksissa siinä missä levykaupatkin.

Elokuvien ja tv-sarjojen suhteen Netflix on jo käsite (Netflix and chill).

Aika näyttää, onko meillä tulevaisuudessa kullakin kulttuurin alalla vain yksi suoratoistopalvelu, joka määrittelee mitä ihmiset vastaanottavat ja mitä siitä tekijöille maksetaan.

Tähän voi toki aina vastata, että taidetta voi kukin tehdä harrastuksenaan eikä rahan vuoksi. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Haluaisinkin, että maailma olisi sellainen, jossa se olisi mahdollista. Kannustan jokaista harrastamaan taidetta, oli se sitten soittamista, kirjoittamista, maalaamista tai vaikka kutomista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että taide ja kulttuuri tulisi riisua kaikesta kaupallisuudesta, rahanteosta ja hyötyajattelusta. Maailma nyt vain kuitenkin sattuu olemaan sellainen, että ilman rahaa ei pärjää. Soittimet, studiot ja treenitilat maksavat, soittajan ajasta puhumattakaan, ja mitä vähemmän rahaa valuu ns. ruohonjuuritasolle, sitä vähemmän luodaan omaehtoista musiikkia.

Apurahakeskusteluun en edes mene tässä kohtaa.

Elämme aikaa, jolloin toisaalta meille on tarjolla enemmän kulttuuria kuin koskaan ja kulttuurituotteet ovat saavutettavia verkon kautta muutamalla klikkauksella. Tilanne ei siinä mielessä ole mikään kriisi, ja onhan meillä edelleen kaikki vanha musiikki olemassa levyillä. Kirjojakin on edelleen saatavissa, eikä niitä kukaan ole Fahrenheit 451:n hengessä tulossa polttamaan. Kulttuurin kuitenkin kuuluu olla elävää. On se kovin tylsää, jos koko maailman musiikkikulttuuri typistyy 19 geneeriseen anglo-amerikkalaisen artistin biisiin.

Mitään kovin rationaalista ja kansantaloutta kohottaa loppukaneettia minulla ei ole tähän laittaa, muuta kuin se naiivi toive siitä, että maailma olisi paljon mielenkiintoisempi, jos olisi olemassa erilaisia kirjoja ja monenlaista musiikkia ja ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita asioita ja joilla olisi mielenkiintoisia ajatuksia.

Naisten ja miesten biologisista tehtävistä

Naisten asevelvollisuus on jälleen noussut Helsingin Sanomien mielipidepalstalla aiheeksi. Kirsi Sunila-Putilinin kirjoituksessa perustellaan, että asevelvollisuus kuuluu miehille, koska synnyttäminen on ”naisen biologinen tehtävä”. Kirjoitus on vastine viime sunnuntaina julkaistulle Jarno Limnéllin ja Elli Kuusiston kirjoitukselle, jossa pohditaan joutuvatko vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset todellakin kriisitilanteessa rintamalle.

Aihe on kestosuosikki, joka nousee pintaan aina säännöllisin väliajoin. Viimeksi muistan HS:n mielipidepalstalla ja kolumneissa asiaa käsitellyn vuonna 2022, kun Annamari Sipilä kirjoitti, että asevelvollisuus ei kuulu naisille, eikä sen rajaaminen pelkästään miehiä koskevaksi ole epätasa-arvoista. Samalla sivulla UN Women Suomen toiminnanjohtaja Jaana Hirsikangas kertoi, että ”naiset ovat lasten pääasiallisia hoivaajia” ja että ”[N]aiset tarvitsevat erityistä suojaa kriisin keskellä [miehiltä]”.

Nykytilanne on se, että asevelvollisuuslain (1:2§) mukaan

[j]okainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta, sen vuoden loppuun, jona hän täyttää 60 vuotta.

Toisaalta perustuslaki sanoo (2:6§), että

[k]etään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Arkijärki tosin sanoo, että asepalveluslaki asettaa miehet ”eri asemaan” sukupuolensa perusteella.

Naisten asepalveluksesta säädetään laissa naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Sen mukaan naiset voivat suorittaa asepalveluksen halutessaan.

Asepalveluksesta kieltäytymisestä seuraa (miehille) ehdoton vankeusrangaistus.

Asiaa on asetettu selvittämään monenlaisia työryhmiä, mutta kaikkien niiden tulos on ollut ”ei pysty”. Toki kaikki ymmärtävät, että nykyinen tilanne on ristiriitainen, mutta silti tuomioistuimia myöten teeskennellään muuta. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa asevelvollisuutta tuskin tullaan säätämään naisille pakolliseksi.

*

Naisten asevelvollisuudesta kirjoittaminen ja puhuminen on siinä mielessä riskialtista, että silloin on vaarana leimautua yhtä aikaa nynny-vastuunpakoilija-homosivarikommariksi että naisia väheksyväksi misogyyni-seksisti-setämieheksi ja mahdollisesti inceliksi. On asioita, jotka menevät niin tunteisiin, että kaikki rationaaliset perustelut ovat epäolennaisia.

Oma taustani on sellainen, että nuorempana olin ääri-pasifisti ja harkitsin jopa totaaliksi ryhtymistä, koska siviilipalvelus ei olisi ollut tarpeeksi rankka statement. Tuohon aikaan tuomio aseistakieltäytymisestä oli 13 kuukautta ja se suoritettiin muiden vankien kanssa oikeassa vankilassa, joskin käsittääkseni monet aseistakieltäytyjät sijoitettiin avovankiloihin (vielä 70-luvulla sai passituksen Sörkkaan). Nykyisin tuomio on tuomio pisimmillään 173 vrk ja suoritetaan tyypillisesti valvontarangaistuksena, eli valvontapanta nilkassa.

Sain kuitenkin keploteltua vapautuksen terveydellistä (ei kuitenkaan mielenterveydellisistä) syistä eikä asiaa enää tarvinnut sen jälkeen miettiä. Asepalvelus oli 14-16 -vuotiaana iso pohdinnan aihe ja eettinen dilemma ja jälkeenpäin voi vain ihmetellä, miten niin suuria asioita on joutunut pohtimaan niin vajavaisella maailmankatsomuksella.

Pasifisti olen toki vieläkin, mutta en enää usko naiiviin maailmanparantamiseen. Olen asunut useita vuosia Itä-Euroopassa (Viro, Latvia, Unkari) ja vuodet ulkomailla antoivat perspektiiviä siihen, että valitettavasti vapautta ja demokratiaa joutuu joskus puolustamaan asein.

*

Kuvittelin, että siinä vaiheessa kun lainsäädäntö muuttuisi sukupuolineutraaliksi, ongelma jouduttaisiin jotenkin ratkaisemaan. Kun ns. ”translaista” (oik. ”Laki sukupuolen vahvistamisesta”) keskusteltiin, jotkut huolestuivat voisivatko miehet vaihtaa sukupuoltaan naiseksi asepalveluksesta laistaakseen. Lakimuutosta kannattaneet liberaalit pilkkasivat ajatusta: ei kai kukaan kävisi sukupuolenvaihdosprosessia läpi vain intin välttääkseen.

Ehkä huoli sinänsä ei ole aiheellinen, mutta periaatteellisella tasolla: mikäli sukupuolensa voi vaihtaa ilmoituksella Digi- ja väestötietovirastoon, miten sukupuoli voi olla asevelvollisuuden kriteeri? Jos syntymässä mieheksi määritelty henkilö korjaa sukupuolensa väestörekisteriin ilmoituksella, lakkaa hän olemasta asevelvollinen ja toisin päin.

Kun pohditaan, määrittävätkö ihmisen sukupuolen kromosomit, sukupuolielimet vai oma kokemus korvien välissä, näyttäisi oikea vastaus olevan asevelvollisuuslaki. Armeija tekee edelleen (pojista) miehiä.

*

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee tiettyjä taustaoletuksia siitä, mitkä ovat oikeita ja kannatettavia mielipiteitä, jotka ”hyvän ihmisen” tulee omaksua. Tällaisia ovat mm. liberaalius ja tasa-arvo; sukupuolineutraalius ja sukupuolen moninaisuus ovat nosteessa. Kun presidenttiehdokkailta kysyttiin onko sukupuolia enemmän kuin kaksi, valtaosa vastasi myönteisesti.

Monet tällaiset mielipiteet ovat kuitenkin melko pinnallisia muoti-ilmiöitä. Niitä on mielenkiintoista pohtia, niitä kannattaessa tuntee olevansa edistyksen puolella ja sukupuolineutraaleista vessoista tehdään lehtiin uutisia.

Siellä pinnan alla monella on kuitenkin melko konservatiiviset perusasetukset. Sieltä kumpuaa se syvän huokauksen ilmoille kantama itsestäänselvyys:

Et kai sinä oikeasti kuvittele, että naisia — etenkään pienten lasten äitejä — voitaisiin laittaa kriisitilanteessa rintamalle?

Yhtä lailla kannatettavilta mielipiteiltä tuntuvat sellaiset ajatukset, kuten ”naiset tarvitsevat erityistä suojaa” ja ”naiset ovat sotien pääasiallisia uhreja”. Kriisit tunnetusti ruuvaavat yhteiskunnan kurssia aina kohti konservatiivisempia arvoja. Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan oli kulunut vain viikko, kun feminismin nimissä alettiin puolustaa kovin runebergiläistä ihmiskuvaa miehestä naisten suojelijana. Nyt kahden vuoden jälkeen nostetaan äitiys kunniaan ja synnyttäminen naisten biologiseksi tehtäväksi. Vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset eroavat reservistä.

Hyvän ihmisen hyviä ajatuksia kannatetaan teoriassa, mutta käytännössä ”No mut hei oikeesti?”

Englannin kielen ja amerikkalaisen kulttuurin tylsästä ylivallasta (Saarikivi)

Apu-lehti julkaisi verkkosivuillaan Janne Saarikiven esseen englannin kielen ylivallasta. Alunperin teksti on ilmestynyt Image-lehdessä vuonna 2017. Luullakseni olen lukenut jutun aikaisemminkin, toisaalta Saarikivi on kirjoittanut samasta aiheesta niin useaan otteeseen, että ei tässä sinänsä mitään uutta ole.

Kuten Saarikivi kirjoittaa, on Suomi muuttumassa kovaa vauhtia englanninkieliseksi ja vauhti on vain kiihtynyt tekstin kirjoittamisen jälkeisinä kuutena vuotena. Vuonna 2017 Saarikivi listasi, että Finnkinon elokuvateattereiden 37:stä elokuvasta 24 on englanninkielisiä, käännöskirjallisuudesta yli 60 prosenttia käännetään englannista, koululaisista 95 prosenttia lukee ensimmäisenä kielenä englantia, radiossa soitettavasta musiikista kaksi kolmannesta englanninkielistä. En jaksa hakea päivitettyjä tilastoja, mutta tuskin trendi ainakaan laskuun on kääntynyt.

Samaan aikaan vuonna 2024 Helsingin Sanomat tekee uutisen Aalto-yliopiston opiskelijasta Väinö Jalkasesta, joka ei kandityössään käyttänyt lainkaan englanninkielisiä lähteitä. Suomalaiset yliopistot ovat jo niin vahvasti englanninkielen saturoimia, että tämäkin ylittää uutiskynnyksen. Toisaalta, Jalkanen käytti työssään suomeksi, viroksi, ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, ranskaksi, italiaksi, saksaksi, unkariksi ja puolaksi kirjoitettuja lähteitä, mikä on siinä määrin kunnioitettavaa, että voisi ollakin uutiskynnyksen ylittävä tekijä.

Toisena yksityiskohtana huomio, että kotimaisen kirjallisuuden professori allekirjoittaa sähköpostiviestinsä seuraavasti:

Professor
Finnish Literature
20014 University of Turku
Finland

Kun kotimainen kirjallisuus on lähes määritelmällisesti kirjoitettu jommallakummalla kotimaisella kielellä (vaikka tätäkin on kyseenalaistettu), voisi olettaa että professorin työsähköpostien vastaanottaja osaisi jompaakumpaa näistä kielistä. Mikä sitten saa kotimaisen kirjallisuuden professorin vaihtamaan allekirjoituksensa englanniksi, en osaa sanoa, mutta jonkinlainen näennäinen kansainvälistyminen lienee tässä ihanteena.

*

En sinänsä vastusta englannin kieltä. Työnkuvaani kuuluu kielikurssien myynti yritysasiakkaille (ota yhteyttä räätälöidyn tarjouksen saadaksesi!) ja englannin kieli jyrää meilläkin. Prosentit lienevät liikesalaisuuksia, mutta puhutaan selkeästä enemmistöstä. Seuraavana on suomi vieraana kielenä, sen jälkeen asiakaspalveluruotsi — muut kielet ovat hyvin marginaalisessa osassa. Niiden rooli on enemmän harrastusluontoinen, siksikin että kielitaidon saaminen tasolle, jossa sitä voi käyttää työkielenä, on pitkä prosessi. Voi olla vaikea perustella työnantajalle, miksi espanjan alkeiskurssi on tarpeellinen, jos siitä ei ole välitöntä hyötyä. Jos espanjaa ei ole aloittanut opiskelemaan jo peruskoulussa, on se yleensä vain harrastus, ja kovin harva aloittaa.

Englanti on se kieli, jolla kaikki kommunikoivat (usko englannin ylivertaisuuteen on itseään toteuttava ennustus) ja jota ilman ei pärjää missään asiantuntijatehtävässä. Itsekin käytän englantia päivittäin ja se on vahvin (vieras) kieleni.

Englannin kielen osaamisesta on tullut lukutaidon kaltainen metataito, joka on välttämätön muiden taitojen kartuttamiseksi. Jos pitäisi listata nykyajan nuorelle taitoja, joita pidän välttämättöminä, listalla olisivat ainakin seuraavat kolme:

  1. Looginen päättelykyky / yleinen luetunymmärtäminen
  2. Tietotekniset taidot
  3. Englannin kieli.

Yleisellä luetunymmärtämisellä tarkoitan kielestä riippumatonta kykyä ymmärtää lukemaansa ja lukemansa syy–seuraus -suhteita, omaksua asioita ja muodostaa koherentteja argumentteja. Tietoteknisillä taidoilla tarkoitan perustaitoja, kuten hardwaren päivitystä, toimisto-ohjelmien käyttöä ja etenkin tiedonhakua verkosta, joskin tulevaisuudessa joku koodaaminen voi tulla lähes kansalaistaidoksi ja osaksi perustietoteknistä osaamista.

Yhteistä näille taidoille on, että ne ovat avain muiden taitojen oppimiseen. Jos haluan oppia vaikka bassonsoittoa, psykologiaa, kokkaamista, koodaamista tai vaikkapa toisia kieliä, englannin kieli on ylittämätön apu, koska niin paljon oppimateriaalia on saatavilla verkosta englanniksi.

*

Olen silti samaa mieltä Saarikiven kanssa, oli se sitten miten naiivin romanttista hyvänsä: omaa äidinkieltään olisi hyvä vaalia ja kenties opiskella siihen sivuun joku toinenkin vieras kieli, koska monokielinen maailma on tylsä. En edes tiedä, mitä muotisana monikulttuurisuus tarkoittaa, mutta kun maailmaa katsoo, trendinä on englannin kielen ja kulttuurin ylivalta. Koko maailma mussuttaa samoja prosessoituja burgereita, kuuntelee samaa kompressoitua tusinapoppia, tuijottaa samoja Tiktokin videoita ja mongertaa rallienglantia.

Sellaisen huomautuksen syy–seuraus -suhteeesta tekisin, että kun Saarikivi vertaa esim. Indonesian ja Yhdysvaltain vaalien uutisointia, en pitäisi syynä jälkimmäisen kattavampaan uutisointiin englannin kielen valta-asemaa, vaan englannin kielen valta-aseman syynä pidän amerikkalaisen politiikan valta-asemaa. Kielessä itsessään ei ole mitään, mikä perustelisi sen levikin, vaan se on levinnyt 2. maailmansodan jälkeisen Yhdysvaltojen taloudellisen, sotilaallisen ja kulttuurisen ylivallan mukana. Tämä tietenkin jyrkentää kierrettä: englanti on ainoa kieli, jota ymmärretään, joten se on ainoa kieli, jolla luetaan uutisia. Kieli ja kulttuuri toki ovat toisiinsa sidoksissa, mutta en samaistaisi niitä.

Totta kuitenkin on, että maailma yksipuolistuu, niin kielellisesti kuin kulttuurillisestikin. Suoratoistopalveluita kuten Spotifytä tai Netflixiä selatessa tulee kuvitelma kulttuurin runsaudesta: niin paljon kuunneltavaa ja katsottavaa on sormien ulottuvilla, varmasti loppuelämäksi yli oman tarpeen. Kuitenkin suurin osa on sitä samaa. Jos elokuvia tai sarjoja on tarjolla muilla kielillä kuin englanniksi, on nekin tehty samaan amerikkalaiseen formaattiin. Musiikki kuulostaa yhä enenevissä määrin samalta, jopa niin sanottu maailmanmusiikki (mikä typerä nimi) on suureksi osaksi pop-muottiin sovitettua.

Millainen sitten olisi tv-sarja tai musiikkikappale, joka ei olisi sovitettu amerikkalaisen populaarikulttuurin muottiin? Emme osaa edes kuvitella.

Toki Spotifystä on mahdollista tehdä löytöjäkin ja se on myös hyvä väylä marginaalimusiikin levittämiselle, mutta karu tosiasia on, että kuunnellun musiikin kärki levenee ja häntä kapenee. Tähän voi hakea syytä ns. Matteus-efektistä tai Pareton laista tai jostain vieläkin jyrkemmistä tilastollisista yleistyksistä: yhä pienempi määrä musiikkia saa yhä suuremman määrän kuunteluita. Kun tähän vielä lisätään Spotifyn epätasa-arvoinen tuloutuspolitiikka, uhkana on marginaalin katoaminen vielä kapeampaan marginaaliin.

Vaikka globalisaatio voisi olla mahdollisuus maailman kulttuurilliseen ja kielelliseen moninaistumiseen, suunta on päinvastainen. Onko tulevaisuudessa esimerkiksi J.K. Paasikiven kaltaisia polyglotteja? Hän käsittääkseni osasi ainakin venäjän, ranskan, saksan, ruotsin ja latinan kieltä sujuvasti. Onko suomalaisen kulttuurin tähtihetki nordic noir -trillerin saaminen Netflixiin? Onko tämä kaikki tylsää, yksipuolista ja latteaa, vai onko vika minussa?

Roald Dahlin ”Suuri automaattinen kielikone”

Kirjoitin aikaisemmin Orwellin ”Värssyttimestä”, kojeesta joka mainitaan hänen tunnetuimmassa romaanissaan 1984.

Automaattisesti tuotettua taidetta on ennustettu muissakin scifi-tarinoissa, joista yllättävän kaukonäköinen on vuonna 1953 ilmestynyt Roald Dahlin Suuri automaattinen kielikone (alk. The Great Automatic Grammatizator, suom. Pertti Saarikoski, löytyy kokoelmasta Rakkaani, kyyhkyläiseni, 1961).

Tarinassa insinööri Adolph Knipe rakentaa tietokoneen, ”suuren automaattilaskukoneen” (alk. ”the great automatic computing engine”), mutta saa pian heureka-oivalluksen ja ymmärtää, että myös kieli on joukko matemaattisten kaavojen kaltaisia sääntöjä. Siksi on mahdollista rakentaa kone, joka voisi generoida tekstiä, jos sille vain annettaisiin sanat ja aihe.

Tämä on totta: kielitiede on omistautunut kielen kuvailuun lähes matemaattisten kaavojen avulla. Kirjahyllyni päällä on Iso suomen kielioppi, jossa on 1698 sivua tiukkaa pränttiä suomen kielen säännöistä. Näiden sääntöjen avulla on teoreettisesti mahdollista luoda kaikki kieliopilliset suomen kielen lauseet, jos vain sille antaa tarpeelliset sanat (sanat löytyvät Nykysuomen sanakirjasta, jossa on 4 588 sivua ja 201 000 hakusanaa, oma sarjani taitaa olla taloyhtiön häkkivarastossa). Sen lisäksi tarinoiden rakennetta on analysoitu Aristoteleen päivistä alkaen.

Uudemmissa kielimalleissa, kuten OpenAI:n GPT:ssä kuitenkin on toimittu toisin päin: koska kielioppi on varsin monimutkainen systeemi, sille ei ole opetettu sääntöjä, vaan on annettu tarpeeksi suuri tekstikorpus, josta se on itse muodostanut säännöt, tai pikemminkin laskenut todennäköisyydet miten lause voisi jatkua.

Tietyssä mielessä ihmisetkin oppivat kielen näin: eihän lapsi kieltä omaksuessaan tankkaa Isoa Suomen kielioppia, vaan muodostaa malleja ympäristöstä kuulemansa perusteella. Aikuisetkaan eivät ole tietoisia monista, hyvin monimutkaisistakin säännöistä, mutta eivät silti tee virheitä äidinkielessään. Esimerkiksi, miksi vesi taipuu genetiivissä veden? Kukaan äidinkielinen suomen kielen puhuja ei tee siinä virhettä, vaikka ei osaisikaan sanoa miksi (siinä vaikuttaa ainakin 3 sääntöä: nominin sanavartalon t ~ s -vaihtelu, t:n astevaihtelu, vartalon viimeisen tavun i:n äännevaihtelu… sen lisäksi useimmat suomalaiset ääntäisivät sen veen, koska äännehistoriallisesti siitä on kadonnut spirantti ð ja niin edelleen…)

Dahl ei kerro novellissaan tarkkaan, miten kielikoneen ohjelmointi tapahtuu, mutta kertoo Knipen työhuoneen täyttävistä paperilapuista:

formulae and calculations; lists of words, thousands and thousands of words; the plots of stories, curiously broken up and subdivided; huge extracts from Roget’s Thesaurus; pages filled with the first names of men and women; hundreds of surnames taken from the telephone directory…

Tuhannet sanat kuulostavat vähältä kielimallien ahmimiin korpuksiin verrattuna, mutta tämän perusteella vaikuttaisi, että tarinan konetta koulutetaan sanalistoilla ja osasiinsa analysoiduilla tarinoilla.

Vaikka Knipellä on ainakin omien sanojensa mukaan luomisen palo tarinoiden kirjoittamseen, pian motiivi koneen rakentamiselle kääntyy taloudelliseksi; tosin en ole aivan varma onko tässä kohtaa Dahl ironinen vai tosissaan. Knipe laskee tienaavansa koneella miljoonia, koska lehtiin lähetetyistä novelleista maksetaan niin korkeita summia. Itse en osaa vahvistaa tarinassa mainittuja nurkkanovellien julkaisupalkkioita oikeiksi tai vääriksi.

Pian novellien luomisesta Knipe siirtyy kokonaisten romaanien generoimiseen. Koneen päivitetyssä versiossa ovat painikkeet, jotka antavat mahdollisuuden valita tekstilajin, teeman, kirjallisen tyylin, henkilöhahmot ja niin edelleen. Generatiivisessa tekoälyssä näitä kutsuttaisiin prompteiksi.

Kielikoneen, eli generatiivisen tekoälyn ongelmat tarinassa ovat uskottavia. Lukijat kaikesta huolimatta haluavat lukea ihmisten kirjoittamia tarinoita, joten jonkun täytyy antaa nimensä käytettäväksi julkaisussa. Ensimmäiset ehdokkaat kieltäytyvät raivokkaasti, mutta pian varsinkin luomiskykynseä menettäneet tyhjän paperin kammoiset juoppokirjailijat antavat laittaa nimensä generoituihin teoksiin. Miksi edes vaivautua kirjoittamaan, kun vipua kääntämälläkin saa tekstiä aikaiseksi?

Pian kirjallisuusmarkkinat onkin vallannut kirjallinen hevonpaska, koneen generoima geneerinen höttö, joka vie työt oikeilta kirjailijoilta ja leivän heidän lastensa suista.

Novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen ennustus ottaen huomioon, miten alkeellisia tietokoneet olivat novellin kirjoittamisen aikaan. Toinen luenta tietenkin on, että Dahl halusi teknologian sijasta kuvata satiirisesti aikansa huonoa kirjallista kulttuuria — joka on toki ikuisuuskysymys — ja siinäkin mielessä novelli on hämmästyttävän tarkkanäköinen.

*

Uusimmassa Parnassossa (6-7/2023) Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa Stanisław Lemin kokeellisesta scifi-tarinasta Bittikirjallisuuden historia, joka sopii hyvin tämän bloggauksen jatkoksi. Siinä tietokoneelle on annettu tehtäväksi kääntää Dostojevskiä, mutta lepotilassa kone generoi sivutuotteena romaanin, joka on koneen ”kirjoittama”, mutta muistuttaa täydellisesti Dostojevskiä tyyliltään.

Lainaan sellaisenaan tarinasta saman profeetallisen kohdan kuin Sutinen:

He pelkäsivät, että tämän luovan palvelualan käyttö muuttaisi kulttuurin painajaismaiseksi paratiisiksi, jossa kuka tahansa kuluttaja voisi minkä vain päähänpiston pohjalta vastaanottaa mestariteoksia, joiden pikatuotannosta vastaisivat koneelliset demonit muuntumalla erehtymättä Shakespearen, Leonardon tai Dostojevskin hengiksi. Sen seurauksena arvohierarkiamme romahtaisivat, sillä pian rämpisimme mestariteosten keskellä kuin roskassa.

Tarinaa ei ole tietääkseni suomennettu, eikä lainaukseen ole merkitty lähdettä tai kääntäjää, joten oletan Sutisen sen itse kääntäneen englanninkielisestä laitoksesta. Se löytyy mm. Archive.org:n digikirjastosta.

Tarinassa tekoälyä kutsutaan ”koneen uneksi”. Jotain unenomaista generatiivisessa tekoälyssä onkin — se kierrättää ihmisten tuottamaa materiaalia samalla tavalla kuin ihmisen alitajunta ja nostaa siitä esiin kuvia ja kertomuksia. Toisaalta promptien antaminen tekoälylle tuo mieleeni hypnoosin suggestiot: tekoälyn käyttäjä kertoo sille, mistä sen pitää uneksia.