Politisointi – Elämä ja Teot

Totuudella ei voi taistella valheita vastaan

Pomarantsev Peter: Totuudella ei voi taistella valheita vastaan (suom. Kyösti Karvonen, Docendo 2025)

Tartuin kirjaan siitä mitään tietämättä — näitä propagandaa, ideologiaa, valeuutisia ja poliittista polarisoitumista käsitteleviä kirjoja ilmestyy niin tiheään, että ei niiden kanssa pysy mitenkään kärryillä. Kannatti kuitenkin tarttua, sillä kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisen brittiläisen propagandistin ja melkoisen veijarin Sefton Delmerin elämäntarinan. Delmer toimi vakavasti otettavanakin journalistina ja pääsi ennen sotaa natsien sisäpiiriin ja käytti tietämystään luodakseen mustista mustinta ja härskeintä mahdollista propagandaa. Hänen tekemiään ohjelmia lähetettiin radiolla saksalaisille ikään kuin ne tulisivat saksalaisten omista lähetysasemista. Tässä ”epäherrasmiesmäisessä sodankäynnissä” Delmer tutustui mm. Ian Flemingiin, joka tietenkin tunnetaan James Bond -seikkailujen kirjoittajana. Delmerin puuhia pidettiin sodan jälkeen niin epäkunniallisina, että niistä haluttiin vaieta, mutta Delmer kertoo kaiken 60-luvulla ilmestyneessä kaksiosaisessa elämäkerrassaan. Mietin kirjan alkupuolella, miksi tuhlaan aikaani elämäkerran referaattiin, kun voisin lukea Delmerin omakätisen elämänkerran, mutta Pomarantsev taustoittaa tapahtumia ja toisaalta tekee vertailua sen aikaiseen natsipropagandaan ja nyky-Venäjän propagandaan tavalla, joka oikeuttaa kirjan olemassaolon.

Sefton Delmerin propagandalähetykset, kuten radioasema Gustav Siegfried Eins pyrkivät olemaan natsistisempia kuin natsipropaganda itse. Liittoutuneet enimmäkseen lähettivät Saksaan propagandaa, josta suurin osa pyrki vetoamaan kuulijoidensa järkeen ja omaantuntoon: saksalaisten tulisi ymmärtää natsipropagandan valheellisuus ja nousta vastarintaan. Radioaseman hahmo Der Chef haukkui länsijohtajia ja juutalaisia, mutta vielä pahemmin natsijohtoa. Se ei pyrkinyt vetoamaan mihinkään kuulijansa oikeudentuntoon tai hyveellisyyteen vaan juurikin alhaisimpiin tuntoihin ja aikaansaamaan kaaosta. Mitä jos johtajat ovatkin korruptoituneita irstailijoita? Delmerin ohjelmat kannustivat karkuruuteen, tarvikkeiden hamstraamiseen, oman edun tavoitteluun ja yleiseen velttouteen.

Delmer itse ei luonut propaganda mitään kattavaa teoriaa ja vaikka Pomarantsev analysoi aihetta kattavasti, ei tämä ole mikään teorian oppikirja. Delmerin keskeisin pragmaattinen oppi oli vedota saksalaisten ”sisäiseen paskiaiseen” (”schweinehund”). Ei natsipropagandakaan toiminut siksi, että se olisi esittänyt totuuksia, vaan koska se antoi tekosyyn saksalaisille sortaa muita.

Pomarantsevin analyysi propagandasta on, että ihmiset eivät välttämättä usko siihen. Natsit vaativat kansalta fanaattisuutta, mutta tietenkään propaganda ei saanut koko Saksan väestöä fanaattisiksi natseiksi. Pomarantsev viitttaa Václav Havelin Voimattomien voima -esseen tavallisten ihmisten konformistisuuteen: totta kai Havelin esseen vihanneskauppias, joka laittaa puolueen iskulauseita näyteikkunaansa, tietää niiden valheellisuuden, mutta päättää silti elää valheessa. Suuri osa väestöstä menee virran mukana, koska se on helpompaa.

Ajatus on linjassa tässäkin blogissa usein siteeratun Slavoj Žižekin ideologiakritiikin kanssa: ideologiat ovat kuin joulupukki; lapset eivät oikeasti usko joulupukkiin, mutta teeskentelevät uskovansa, jotta saisivat lahjoja; aikuiset teeskentelevät lasten vuoksi.

Siksi ideologista aivopesua ja propagandaa vastaan taistellessa rationalisointi ja totuuteen vetoaminen ei toimi: eivät ihmiset valitse ideologioita sen perusteella, mikä voidaan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Siksi esimerkiksi faktantarkistus-tyyppiset jutut eivät kykene vaikuttamaan salaliittoteoreetikoihin. Ihmiset valitsevat ideologiansa sen perusteella, mikä tukee heidän omaa identiteettiään ja mikä toimii siinä maailmassa, jossa he elävät. Ihminen haluaa kuulua johonkin porukkaan. Nihilistisesti voi ajatella, että ihmiset kyynisesti kannattavat asioita, jotka ovat heille henkilökohtaisesti edullisia ja näyttelevät uskovansa niihin muita pettääkseen. Psykologisesti mielenkiintoisempi (ja totuudenmukaisempi) on kuitenkin skenaario, jossa ihminen pettää ennen kaikkea itseään. Lähdekritiikki on paitsi vaivalloista, myös huonosti palkitsevaa, jos se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita.

Atte Korhola kirjoittaa parin vuoden takaisessa (tämän tyyppiset kirjat vanhenevat todella nopeasti) kirjassaan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) evankelikaalisen liikkeen yhteyksistä politiikkaan. Hän kirjoittaa jo kirjan alkuluvuissa, kuinka ei ymmärrä miten Donald Trumpin kaltainen hahmo, joka on äärimmäisen kaukana, ellei jopa kirjaimellinen vastakohta Jeesuksen opetuksille, voi vedota yhdysvaltaisiin kristittyihin niin, että Trump on kirjaimellisesti julistettu jumalan voitelemaksi johtajaksi.

Pomarantsevin ja Delmerin opeilla asiaa on mahdollista ymmärtää. Se, että uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella jumalan olemassaoloon ja Raamatun fundamentalistiseen ts. kirjaimelliseen totuuteen, on yksi kysymys, mutta kysymyksen jälkimmäinen osa kuuluu, uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella, että Yhdysvallat on jumalan valitsema kansa ja että Trump on poikkeuksellisen hurskas ihminen ja Jeesuksen sijainen maan päällä.

Ei ole vaikea ymmärtää, että Trump käyttää uskontoa poliittisesti hyväkseen ilman, että hänellä itsellään uskoa siihen, mitä sanoo tai tekee. Mutta mitä takeita on siitä, että evankelikaalit itse uskoisivat siihen, mitä Trumpista julistavat?

Merkittävää on, että magalaisuus antaa uskoville luvan päästää alhaisimmat tunteensa valloilleen ja samaan aikaan säilyttää sen uskonnon, johon on lapsena kasvatettu ja joka antaa henkistä turvaa ja yhteisöllisyyttä. Lähimmäisen rakkaushan on aika lällyä, pyhä viha voimaannuttaa. Jeesus saarnasi vaatimattomuutta ja materiasta luopumista, mutta nyt on lupa olla ahne, mukavuudenhaluinen, pinnallinen, irstailija, vallanhimoinen, itsekeskeinen ja materialistinen. Menestyksen teologia ja rukousaamiainen luksushotellissa toki on kivempaa kuin köyhyyslupaus.

Pomarantsev viittaa Freudin teokseen Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921), joka taas viittaa Gustave Le Bonin Joukkosieluun (1895), joka taas Pomarantsevin mukaan oli Hitlerin oman ajattelun taustalla siitä, kuinka hallita massoja. Freudille olennaista on, että massat identifioituvat johtajaansa ja ihailevat tätä, koska tämän kautta he voivat päästää kaikkein alhaisimmat, suorastaan psykopaattiset valloilleen ja samalla kuitenkin kuvitella olevansa osa suurta ja ylevää missiota.

Jokin aika sitten pohdin, voisivatko länsimaalaiset miehet alkaa kääntyä islamiin. Nythän islamiin länsimaissa kääntyvät ennen kaikkea naiset — mikä voisi olla oma erillisen pohdintansa aihe, miksi juuri islamin kaltainen misogynistinen ideologia vetää naisia puoleensa. Olisikin paljon ymmärrettävämpää, että miehet kääntyisivät suurin joukoin islamiin. Onhan kristinuskon arvot, kuten nöyryys, lähimmäisenrakkaus, itsehillintä, siveellisyys, armo ja anteeksianto aika wokea. Kristinuskon perustaja oli pitkätukkainen puuseppä, joka ei saavuttanut suurta menestystä elinaikanaan; islamin perustaja oli voitokas sotapäällikkö, jolla oli vähintään 13 vaimoa. Islamissa on jihad ja Kalashnikovit, miehet ovat kunniassa ja uskonnollinen elämä elävää ja yhteisöllistä. Kuvittelin, että Andrew Taten innoittamana nuoret oikeistolaisuudesta ja manosfääristä innoittuneet miehet olisivat alkaneet kiinnostua myös islamista.

Jos kuitenkin Korholan kuvaama kristillinen nationalismi pystyy fasilitoimaan vihaa, aseaktivismia, egoismia ja muita oikeiston kovia arvoja sellaisille, jotka niitä ihannoivat, vuotoa islamiin päin ei välttämättä tapahdu.

Vaikka Korholan kirja onkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja sisältää paljon yksittäisiä seikkoja, jotka herättävät kiinnostusta tutustua niihin tarkemmin, kaikkien näiden yksittäisten kielillä puhuvien sekopääsaarnaajien, sairaita parantavien ja kuolleitakin herättävien kulttijohtajien, Etelä-Amerikkaan perustettujen pedofiilinatsisiirtokuntien ja karismaattisten megakirkkojen miljardöörisaarnaajien yhteys laajaan kuvaan jää hataraksi. Joskus sekin voi olla salaliittoteoria, että kaiken takana ovat salaliittoteoreetikot. Toki kristillisyydellä on merkitystä Yhdysvaltain politiikassa, kuten sillä aina on ollut, eikä merkityksetöntä ole, että esim. Paula White on Trumpin ”hengellinen neuvonantaja”, mutta jonkun Jim Jonesin mainitseminen kirjassa vaikutta aihetodisteelta.

Uskonnollisista väärinkäytöksistä noin muuten kannattaa kuunnella Ylen podcast-sarja Saarnaajat.

Liberaalit sananvapauden kimpussa

Annika Mutanen pohdiskelee lievästi provosoivan otsikon Liberaalit sananvapauden kimpussa alla lauantain HS:ssa mitä on liberalismi ja mitä on sananvapaus (verkkoversioon otsikko on muutettu). Mutanenkin on huomannut, että liberaaleiksi kutsuvat itseään nykyään lähes kaikki niin, että se ei enää tarkoita mitään. Samoin sananvapautta suorastaan vaatii aivan jokainen. Samoin monet ovat vakaasti sitä mieltä, että juuri nyt sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna. Siitäkin huolimatta, että kaikki vaativat sananvapautta.

Kun syyllisiä etsitään, löydetään omasta ideologiasta riippuen joko ”laitaoikeisto” tai ”woke”.

Unkarissa sentään ollaan avoimesti illiberaaleja, mutta yhtä lailla Viktor Orbánin retoriikka pyörii vapauden ympärillä, joka on liberalisminkin kantasana.

Esimerkit sananvapauden rajoittamisesta liittyvät ennen kaikkea oikeiston ”törkyaaltoihin” ja vasemmiston ”somevyörytyksiin” sosiaalisessa mediassa. Onko siis niin, että sananvapauden turvaamiseksi sosiaalista mediaa pitäisi rajoittaa ja kontrolloida?

Iran, ei aivan vielä?

Kirjoitin aikaisemmin Iranin tilanteesta, ja nyt tilanteeseen on tullut päivitystä, kun viimeiset pari päivää Yhdysvallat ja Iran ovat moukaroineet Irania ja uskonnollinen diktaattori Ali Khamenei on saanut iskuissa surmansa.

Kysymys kuuluukin, olisiko vallankumous sittenkin mahdollinen?

Tällaisia arvioita kukin esittää pikemminkin omasta maailmankuvastaan käsin ja edustaa omaa identiteettiään ja haluaa voimaantua vahvoja mielipiteitä esittäessään. Samalla tavalla Venäjästä puhutaan, että se ”hajoaa” tai ”kaatuu” aivan pian. Mihin se hajoaa tai kaatuu? Harvoin näiden arvioiden yhteydessä esitetään, mihin osiin Venäjä hajoaisi tai mikä tekijä sen kaataisi ja ottaisi vallan. Samalla tavalla Iranista puhuttaessa harva kertoo, kuka uskonnolliselta eliitiltä mahdollisesti jäävän valtatyhjiön täyttää.

Siksipä tämänkin postauksen tarkoitus on pelkästään mahdollistaa jälkiviisastelu.

Olen melko skeptinen sen suhteen, että ohjusiskuilla saataisiin valta vaihtumaan. Konservatiiveilla on edelleen kannattajansa, eiköhän Khameneille korvaaja löydy. Iskuja ja jopa miehityksiä on Lähi-idässä nähty, aina yhtä huonoin seurauksin. Listaa ei varmaan tarvitse esittää. Iraniinkin on isketty ja poliittisesti painostettu. Viimeksi Israel iski Iraniin viime kesänä.

Veikkaukseni siis on, että mikään ei varsinaisesti muutu. Se on turvallinen veikkaus siinäkin mielessä, että mieluummin olen väärässä.

Miksei tästäkään puhuta?

Iranin mielenosoitusten yhteydessä nousi pintaan taas ilmiö, joka näissä yhteyksissä aina toistuu: valitus siitä, miksi tästäkään asiasta ei puhuta. Tällä kertaa pään avasi kristillisdemokraattien kansanedustaja Peter Östman puolueensa tiedotteessa 12.1., jonka mukaan ”vihervasemmisto” on hiljaa Iranin tilanteesta ja vihjasi tämän johtuvan siitä, että Iran on Israelin vihollinen ja siksi saa sympatiaa ”vihervasemmistolta”.

Avainkohta ilmiön ymmärtämiseen on Östmanin kirjoituksen kohta: ”poliittiset toimijat, jotka normaalisti profiloituvat ihmisoikeuksien voimakkaina puolustajina, ovat olleet poikkeuksellisen hiljaa Iranin tilanteesta” (korostus minun).

Kristillisdemokraattien ei kukaan edes oleta puolustavan ihmisoikeuksia.

Vasemmistolaiset maailmanhalaajatädit ja muut kyynelsilmät saarnaavat maailman pahuudesta ja ihmisoikeusloukkauksista maissa, joista tavallinen X:n käyttäjä ei ole koskaan kuullutkaan niin, että kyllä siihen jo kyllästyy eikä jaksa muistaa, mistä kaikesta on pidetty melua. Sitten kun jokin asia trendaa omassa kuplassa, ei voi tietää onko jonkin maan ihmisoikeusloukkaukset jo laajalti tuomittu, varsinkin jos itse ei ihmisoikeusasioita aktiivisesti seuraa.

Ilmiössä on kaksi puolta: ne joilta odotetaan jonkinlaista puuttumista tai ainakin tietynlaista moraalista kantaa asiaan ja ne joiden ei oleteta kykenevän syystä tai toisesta moraaliseen arviointiin tai jopa moraaliseen toimintaan. On syynsä, miksi heikosta ihmisoikeustilanteesta odotetaan tuomitsevia lausuntoja nimenomaan ”vihervasemmistolta” eikä vaikkapa Riikka Purralta.

Ilmiö on vaikuttaa kaikkialla sisäpolitiikasta maailmanpolitiikkaan asti ja sen synnyttämään kaksinaismoraaliin syyllistytään poliittisen spektrin kaikilla laidoilla. Samalla tavalla maailmanpolitiikassa on maita, joilta odotetaan moraalista toimijuutta ja niitä, joita ei odoteta. Toisia kritisoidaan ja toisia ei, joko tästä syystä tai jostain muusta poliittisesta syystä. Tätä voi sitten käyttää sisäpoliittisena lyömäaseena: miksi jokin taho ei tuomitse jotain tapahtumaa.

Ja tietenkin sitä käytetään kulttuurisotaisaan kinasteluun sosiaalisessa mediassa.

Yhdysvallat on toiminut maailmanpoliisina viimeistään toisen maailmansodan jälkeen. Tämä on muissa maissa herättänyt vastustusta, mutta myös odotuksia siitä, että Yhdysvallat ja ”länsi” laajemminkin puuttuisi epäoikeudenmukaisuuksiin globaalisti. Kun Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi vuonna 2001 Afganistaniin osana ”terrorisminvastaista sotaa”, vastustettiin sitä laajasti. Kun vuonna 2021 ulkopuoliset joukot vedettiin Afganistanista, Taliban valtasi maan nopeasti. Sen jälkeen monet sellaisetkin tahot, joiden voisi kuvitella vastustavan sotilaallisia interventioita ovat ilmaisseet huolensa ihmisoikeuksien ja etenkin naisten oikeuksien tilasta Talibanin hallitsemassa Afganistanissa. Maailma, toisin sanoen ”länsi” on unohtanut Afganistanin.

Yhdysvaltojen toimintaa on kritisoitu raskaasti, myös syystä. Venäjää kohtaan, ainakaan ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa, ei ole aivan samalla kritisoitu. Kylmän sodan aikana suomettuminen piti suut supussa ja varsinkin poliittisesti vasemmalla oli Neuvostoliiton apologeetteja. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Venäjän toivottiin demokratisoituvan ja liberalisoituvan, joten aivan jokaisesta pikku asiasta ei ole jaksettu huomauttaa. Silti kenellekään ei ole epäselvää, kumpi on demokraattisempi maa, Yhdysvallat tai Venäjä, tällä hetkellä tai lähimenneisyydessä. Venäjä on kuitenkin Venäjä, älkää nyt häiritkö, kun ne niin kovasti yrittävät kehittää itselleen demokratiaa.

Nyky-Venäjää ”ymmärtävät” lähinnä sellaiset vasemmistolaiset, jotka eivät ole huomanneet että Venäjä ei ole enää edes nimellisesti kommunistinen ja sellaiset oikeistolaiset, jotka ihannoivat autoritaarista systeemiä, kunhan sitä ei kutsuta kommunistiseksi.

Unkarin tilanne huolestuttaa: Viktor Orbánin johtamana maan kansalaisvapauksien pelätään olevan uhattuina. Freedom Housen tunnetun vertailun perusteella Unkari on sijalla 95 (Suomi on sijalla 1) ja jää sellaisten maiden kuin Bolivia ja Malawi taakse. Unkarin tilanne huolestuttaa kuitenkin vain suhteessa muihin EU-maihin. Vähemmän huolta herättää esimerkiksi Liberian sijoitus heti Unkarin jälkeen. Tähän toki vaikuttaa se, että ne ovat jossain kaukana toisella puolen maailmaa, missä ihmiset ovat mustia ja asuvat kenties viidakossa. Unkari on EU:ssa. Eurooppalaisen kulttuuriperimänsä ansiosta katsotaan olevan mahdollisuuksia vapauteen ja demokratiaan ja sen sellaiseen aivan eri tavalla.

Suomi on niin voimakkaasti suuntautunut länteen, että Yhdysvaltoja ja ”länttä” kritisoidessa se tuntuu lähes itsekritiikiltä. Ja ennen kaikkea: ”lännen” tiedetään olevan sitoutunut demokratiaan ja ihmisoikeuksiin tavalla, joka mahdollistaa muutoksen. Kyllä maailmassa diktatuureja ja ihmisoikeuksia rikkovia maita ja hallituksia riittää, mutta kuka kuvittelee, että Kiinan tai Saudi-Arabian kritisoiminen täällä Suomessa vaikuttaisi niihin mitenkään? Putiniin kohdistuva viha verkossa on tällä hetkellä voimatonta raivoa, jolla tuskin kukaan kuvittelee voivansa satuttaa kohdettaan.

Yhdysvaltain sota Vietnamissa on kaikille tuttu, enemmän siitä tehtyjen elokuvien kuin historiankirjoituksen vuoksi sinänsä. Vähemmän leffoja on tehty sitä edeltävästä Ranskan Vietnamin sodasta vuosina 1945–1954. Samaan aikaan Ranska kävi siirtomaasotaa Algeriassa, mistä ranskalaisille on jäänyt samanlainen kollektiivinen trauma kuin amerikkalaisille Vietnamin sodasta, mutta globaalisti jälkimmäinen on tunnetumpi. Sitä, että amerikkalaisten jälkeen Kiina hyökkäsi Vietnamiin vuonna 1979 ei muista enää kukaan.

Nykyisissä ristiriidoissa Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä on kyse jälleen siitä, että Yhdysvalloilta odotetaan maailmanpoliisina toimimista ja osallistumista Euroopan puolustukseen ja sotilaallisten konfliktien ratkaisemiseen eri kriisipesäkkeissä. Tästä on niin vahva konsensus, että tätä odottavat sellaisetkin tahot, jotka kuitenkin suhtautuvat kriittisesti Yhdysvaltojen sotilasmahtiin ja vaikutusvallan kasvuun maailmassa. Kaikesta Yhdysvaltoihin kohdistetusta kritiikistä huolimatta sen kriitikotkin tunnustavat Yhdysvallat moraalisemmaksi toimijaksi kuin vaikka Venäjän tai Kiinan.

Vaikka Donald Trump on mitä on ja sekoittaa Grönlannin milloin Islantiin ja milloin Antarktikseen ja kertoo sveitsiläisille kuulijoille, että ”ilman meitä te puhuisitte saksaa”, on hän ehkä hieman oikeassa siinä, että amerikkalaisten ei pitäisi aina pelastaa eurooppalaisia näiden itse aiheutetuista ongelmista.

En ole Israelin ja Palestiinan tilannetta kommentoinut tässä blogissa, somessa tai kenenkään kanssa kasvokkain. Raotan matopurkkia kuitenkin parin rivin verran. Keskustelu käy kiivaana: toinen puoli suhtautuu ikään kuin palestiinalaisten siviilien kärsimykseen empaattisesti suhtautuminen tarkoittaisi Hamasin ihannointia ja toinen puoli ikään kuin Hamasilla ei olisi Palestiinassa kannatusta. Aloitan tällaisella pakotetulla tasapuolisuusjulistuksella, mutta menen aiheeseen kenties myöhemmässä postauksessa syvemmälle.

Käsiteltävän aiheen kannalta oleellinen huomio kuitenkin on Israelin saama kritiikki, joka on ollut jo pitkään voimakasta ja polarisoitunutta ja saanut 7.9.2023 tapahtumien jälkeen uusia kierroksia. Molemmat osapuolet oikeuttavat kantansa nimenomaan sillä, että vastapuolta kohdellaan silkkihansikkain eikä se saa osakseen kritiikkiä. Israelin kritiikin syyksi on epäilty antisemitismiä. Kristityt ovat tukeneet Israelia, koska Raamatun mukaan alue on juutalaisten luvattu maa ja juutalaisten paluu on yksi lopun ajan merkeistä, mutta ei mennä eskatologiaankaan tässä.

Olennaista Israelin tukemisessa ja vastustamisessa on, että Israel koetaan yhdeksi länsimaista. Osallistuuhan se Euroviisuihinkin, vaikkei sijaitse Euroopassa. Sen väestöstä merkittävä osa on muuttanut sinne länsimaista. Se on edelleen demokratia.

Kriitikoillakin on vähintään alitajuinen toive siitä, että protestit ja boikotit todella saavat Israelin muuttamaan toimintaansa. Samanlaista toivoa ei aseteta esimerkiksi alueelliseen suurvaltaan Saudi-Arabiaan.

Aikaisemmin kirjoitin Saudi-Arabiasta ja arvelin että Saudi-Arabia on suojeltu kahdelta puolelta: toisaalta se on Yhdysvaltain liittolainen (oikeanpuoleinen suoja), toisaalta ei-valkoiset arabit katsotaan rasismin uhriksi (vasemmanpuoleinen suoja). Samaan kimppaan voi laskea muut Arabian niemimaan valtiot Qatarin, Bahrainin, Kuwaitin ja Yhdistyneet Arabiemiraatit. Saudi-Arabian uhriaseman voi toki kyseenalaistaa mm. sillä, että maa on ultrarikas alueellinen sotilasmahti, jota eurooppalaiset eivät edes koskaan kolonisoineet.

Aiemmin siteeraamani Liisa Liimatainen vertailee kirjassaan Riikinkukko ja kameli: Iran ja Saudi-Arabia vastakkain (Rosebud, 2022) Irania ja Saudi-Arabiaa ja myös niiden kansainvälistä asemaa. Molemmat ovat ääri-islamilaisia (toinen sunni-, toinen shiiavaltainen) teokratioita, jotka edellämainitulla vapausindeksillä sijoittuvat pohjakastiin ja molemmat tekevät maailmanennätyksiä kuolemantuomioissa.

Iran on ollut vuosikausia vahvojen pakotteiden alaisena: juuri tämän vuoksi iranilaisilla on oikeutettu tunne, että koko maailma on heitä vastaan. Virallinen Iran on saanut osakseen kritiikkiä, mutta sen vastapooli, iranilainen oppositio kokee, että sen tukemiseksi ei ole tarpeeksi: gazalaisten kohtalo on saanut osakseen enemmän sympatiaa ja konkretiaa kuin iranilaisten toisinajattelijoiden. Östman ja suomalainen someoikeisto ei tietenkään ole itse keksinyt tätä meemiä, vaan syytöksiä on levitetty kansainvälisessä somessa laajemmaltikin. Suomeniranilainen Arman Alizad kirjoittaa Facebookissa ”lännen” suojelevan Iranin järjestelmää.

Saudi-Arabia sen sijaan on Yhdysvaltain liittolainen ja huomattavasti laimeamman kritiikin kohde. Yhdysvallat vie Saudi-Arabiaan niin paljon aseita, että on turha edes linkittää yhteen uutiseen. Myös Suomi on vienyt aseita, kuten kranaatinheittimiä Saudi-Arabiaan. Vuonna 2018 Sipilän hallitus jäädytti vientiluvat, mutta nykyinen hallitus, jossa myös kristillisdemokraatit istuu, aloitti viennin uudestaan vuonna 2024. Asevientiä Saudi-Arabiaan ovat kritisoineet vasemmistolaiset ituhipit ja muut maailmanparantajat. En sano, etteivätkö Peter Östman ja muut kristillisdemokraatit suhtautuisi Saudi-Arabiaan kriittisesti. Yhtään kriittistä lausuntoa tosin ei ole silmääni osunut, mutta toisaalta en seuraakaan kristillisdemokraattien keskustelua aktiivisesti.

Suomalaiset ministerit, kuten Wille Rydman Sakari Puisto ja Ville Tavio ovat rampanneet Saudi-Arabian vientitapahtumissa ja kritiikki on ollut aika olematonta. Se, että maa on ääri-islamilainen ihmisoikeuksia polkeva teokratia ei ole ongelma kauppasuhteita solmittaessa.

Ja siitä, mitä Saudi-Arabia tekee Jemenissä, ei jaksa kukaan kiinnostua.

”Miksi tästä asiasta ollaan hiljaa” on tyypillinen retorinen heitto, jota käytetään useammin kuin pitäisi. Sen etuna on, että kenelläkään ei ole luotettavaa mittaria siitä, kuinka paljon jostain asiasta todella puhutaan ja kirjoitetaan tai ideaalia siitä, kuinka paljon jostain asiasta todella pitäisi puhua ja miten. Tämä diskurssityyppi sisältää myös paradoksin: on tullut tavaksi hokea, että jostain asioista ei puhuta niin, että ei edes huomata, että niistä asioistahan juuri puhutaan eniten nimenomaan hokemalla, että niistä ei puhuta. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta. Miehiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta. Venäjää ei kritisoida. Yhdysvaltoja ei kritisoida. Ilmiön sisältämä paradoksi on myös sen edellytys: asiat, joista todella ei puhuta eivät herätä sellaista huomiota, että niistä syntyisi ”tästä ei puhuta”-hokeamia. Sudanin sota näyttäisi olevan edelleen käynnissä. Puolesta vai vastaan?

Kuka kritisoi ja ketä? Onko Saudi-Arabiaa kritisoitu? Kyllä on. Onko sillä ollut vaikutusta? No ei. Onko Irania kritisoitu? Kyllä on. Onko sillä ollut vaikutusta? Lopulta aika vähän. Voiko näitä maita verrata? Ehkä ei. Onko niitä kritisoinut enemmän vasemmisto vai oikeisto? En tiedä onko asiasta tehty tutkimusta, joten en lukitse kantaani.

Ennen kaikkea mielipiteet muodostetaan omaan identiteettiin perustuen ja tosiasiat tulevat vasta sen jälkeen. Se, että oma kanta vaikuttaa olevan oppositiossa ”valtamediaa” tai jotain yleistä mielpidettä vastaan niin, että voi kutsua itseään ”toisinajattelijaksi”, on vain plussaa.

Kuitenkin sellainen retoriikka, että ”miksi tästä ei puhuta” (= vastapuoli ei puhu), on lopulta aika onttoa.

Ja siksipä se juuri sopiikin nykyiseen meemipolitiikaan.

Iran, joko nyt?

Olen seurannut Iranin tapahtumia syrjäsilmällä parikymmentä vuotta. Kiinnostuin siitä aikoinaan sosiaalisessa mediassa, joka aloitteli olemassaoloaan 2000-luvun alussa. Silloin alusta oli Facebookin edeltäjä Orkut, joka ei ollut kovin suosittu Suomessa (kenties nimestä johtuen), mutta omana aikanaan levisi mm. Brasiliassa, Intiassa ja juurikin Iranissa sekä Virossa, jossa asuin siihen aikaan. Sittemmin Google sulki palvelun, jotta se ei kilpailisi sen lanseeraaman Google+:n kanssa.

Orkutiin saattoi perustaa ryhmiä kuten Facebookiin ja siellä oli useita Irania politiikkaa käsitteleviä ryhmiä, joita seurasin. Monet nuoret olivat tyytymättömiä teokratiaan ja shariaan ja luonnollisesti suhtauduin heidän kamppailuunsa sympaattisesti. Sittemmin kukaan meistä ei ole enää nuori, mutta systeemi ei ole siellä muuttunut.

Iranilaisten oppositio vaikutti ryhmien perusteella moninaiselta ja hajanaiselta. Oli lukuisia ryhmiä, jotka kaipasivat länsimielistä demokratiaa, lukuisia ryhmiä jotka julistivat iranilaisten alkuperäistä islamia edeltävää uskontoa zarathustralaisuutta, ryhmiä jotka kaipailivat takaisin Reza Pahlavia ja shahin valtaa. Sekä tietenkin natsistisia ryhmiä, ovathan iranilaiset niitä alkuperäisiä arjalaisia erotuksena arabeista, jotka ovat seemiläisiä ja joiden kanssa iranilaiset ovat huonoissa väleissä virallisesti ja epävirallisesti (Orkut ei sensuroinut hakaristejäkään kovin aktiivisesti). Näiden vastapainona oli ryhmiä Iran–Israel-ystävyysseuroja.

Vahvasti otettiin kantaa myös Persianlahden puolesta: arabit nimittäin poliittisista syistä ovat halunneet vaihtaa vakiintuneen nimen Arabianlahdeksi. Naurettavia merenlahtien nimimuutoksia on tapahtunut siis aikaisemminkin.

Vuonna 2009 tyytymättömyys kulminoitui laajoihin mielenosoituksiin vilpillisiksi koettujen presidentinvaalien vuoksi, kun istuva konservatiivinen presidentti Mahmoud Ahmadinejad julistautui voittajaksi. Vapaaehtoisista koostuvat fanaattiset Basij-miliisijoukot tukahduttivat mielenosoitukset kovalla kädellä. Mielenosoitusten symboliksi nousi 26-vuotias nainen Neda Agha-Soltan, jonka tarkka-ampuja ampui kadulle. Jo silloin eli vahvana toivo, että nyt ajatollahien valta kaatuu.

Sittemmin mielenosoituksia on ollut jatkuvasti. Näistä huomionarvoinen on vuosi 2022, jolloin 22-vuotias nainen Mahsa Amini kuoli ”moraalipoliisin” käsittelyssä jouduttuaan pidätetyksi ”säädyttömästä” pukeutumisesta, koska ei ollut käyttänyt hijabia. Jälleen nuori nainen nousi mielenosoitusten symboliksi. Mielenosoituksia kuvattiin siihen astisista suurimmiksi ja kuolonuhreja oli lukuisia. Toivo eli vahvana, että viimein tapahtuisi todellisia yhteiskunnallisia muutoksia.

Viimeksi joulukuussa baarissa pöytääni lyöttäytyi nuorehko iranilaismies, joka mielellään kertoi kotimaansa poliittisesta tilanteesta (itse asiassa hän puhui 20 minuuttia sekunninkaan taukoa pitämättä, kunnes minun piti mennä) ja hän ennusti, että Iranissa valta tulee vaihtumaan aivan pian. Israel oli iskenyt Iraniin edellisenä kesänä, mihin keskustelukumppanini suhtautui myönteisesti.

Jo muutaman viikon sisällä nykyiset mielenosoitukset alkoivat Teheranissa.

Heille, joille asia ei ole entuudestaan tuttu, tiivistys Iranin poliittisesta järjestelmästä. Noin teoriassa Iran on tasavalta, jossa on presidentti ja parlamentti, jotka valitaan vaaleilla. Käytännössä valtaa kuitenkin pitää uskonnollinen johtaja, suurajatolllah Ali Khamenei, joka on alkuperäisen Ruhollah Khomeinin seuraaja. Iranilla on siis islamilaisen vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen ollut vain kaksi johtajaa. Ajatollahilla ja hänen johtamallaan uskonnollisella neuvostolla on veto-oikeus lakeihin ja he myös valitsevat vaalien ehdokkaat. Todellinen valinnanvapaus vaaleissa siis jää silmälumeeksi. Silloin, kun valituksi on tullut maallistuneempia poliitikoita, on virinnyt toivoa systeemin rauhanomaisesta muutoksesta. Käytännössä mikään ei ole kuitenkaan muuttunut ja siksi viimeisimmissä vaaleissa äänestysprosentit ovat jääneet olemattomiksi.

Ajatollah hallitsee suoraan myös Vallankumouskaartia, armeijaa armeijan sisällä. Vallankumouskaarti on sekä poliittinen että taloudellinen voima ja sen oligarkit pyörittävät miljardibisneksiä.

Iran ja Saudi-Arabia ovat olleet tukkanuottasilla ainakin Iranin vallankumouksesta asti. Siihen asti ne olivat ainakin teoreettisesti olleet lännen liittolaisia, nyt Iran on vahvasti länsivastainen valtio, jolle Yhdysvallat on ”suuri Saatana”. Saudi-Arabia (ja muut Arabian niemimaan pikkuvaltiot) ovat Yhdysvaltain liittolaisia. Ulkopolitiikan lisäksi jakava tekijä on, että Iranin islamin suuntaus on shiia, kun taas arabit ovat enimmäkseen sunnimuslimeja.

Liimatainen kertoo kirjassaan, kuinka vaaliehdokkaita saatetaan hylätä esimerkiksi sen vuoksi, että heillä on liian siisti parta. Oikeaoppisella muslimimiehellä toki on harottava risuparta.

Yllä mainitusta tuli mieleen, mitä Isabel Madariaga kirjoittaa Iivana Julman elämäkerrassa: 1500-luvulla ortodoksimunkeilta kiellettiin parrattomuus, koska pederastia, eli suomeksi munkkien keskinen homoilu oli laajalle levinnyt ongelma selibaattia harrastavissa luostareissa ja pelättiin nuorempien veljien siloposkien viettelelevän toisia munkkeja sodomian syntiin.

Ehkä tässä on kyse samasta ilmiöstä. Oli uskontokunta mikä hyvänsä, homouden houkutusta vastaan taistelu tuntuu olevan tärkeä asia.

Iranin tilanne jo aikoinaan sai minut esittämään kysymyksen: miksi diktatuurit pysyvät vallassa, jos kukaan ei niitä kannata? Täytyyhän siis olla diktaattorin lisäksi ainakin jokin ihmisryhmä, joka haluaa diktatuuria?

Liisa Liimatainen esittää kirjassaan Riikinkukko ja kameli (Rosebud 2022) arvion vuoden 2009 mielenosoituksista kirjoittaessaan, että konservatiiveja Iranissa on tavallisesti kannattanut n. neljännes äänestäjistä. Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Susanne Dahlgren puhuu Ylen haastattelussa n. viidenneksestä. Bruno Jäntti viittaa Ulkopolitiikka-lehdessä 2023 julkaistussa artikkelissaan hollantilaisen tutkimussäätiö Group for Analyzing and Measuring Attitudes in Iran tutkimukseen vuodelta 2023, jonka mukaan vain 15% iranilaisista kannattaisi islamilaista tasavaltaa. Otos oli 200 tuhatta haastateltavaa, mutta tulosta saattaa vinouttaa se, että haastateltavista viidennes asui Iranin ulkopuolella (Jäntin artikkelissa prosenttiluvut ovat väärin päin).

Torstain Helsingin sanomien jutussa ajatollahien kannatusta kuvataan alun perinkin marginaaliseksi ja että uskonto vain sattui olemaan vuonna 1979 kaikkia shaahin valtaan tyytymättömiä yhdistävä tekijä. Toisaalta heti vallankumouksen jälkeen pidetyssä perustuslakia koskevassa kansanäänestyksessä islamilaista tasavaltaa kannatti 99,3 % äänestäjistä. Usko muutokseen varmasti oli kova, mutta kuten tavallista, vallankumous söi lapsensa ja sen jälkeisessä terrorissa murhattiin tuhansia, etupäässä heitä jotka olivat ottaneet ”vapauden” ja sen sellaisen liian kirjaimellisesti.

Eräs olettamus on, että nykyhallinnolla on vahva kannatus maaseudulla: varakkailla maanomistajilla on perinteisesti ollut vain menetettävää modernisaatiossa. Perinteisesti kaikkialla maalaisväestö on ollut konservatiivisempaa ja uskonnollisempaa. Varsinkin nuoret keskiluokkaiset teheranilaiset ovat kaivanneet demokratiaa, vapautta ja länsimaalaista kulutuskulttuuria. Kuitenkin talousongelmien, inflaation ja kuivuuden vaikuttaessa kaikkiin väestöryhmiin, myös muut kuin kaupunkilaiset nuoret ovat alkaneet kapinoida.

Modernisaatiota yritettiin jo 1950-luvulla Mohammad Mosaddeghin aikoina. Mosaddegh oli poliittiselta suuntautumiseltaan nationalisti, mutta hän ajoi runsaasti sosiaalisia uudistuksia, jotka paransivat köyhimpien asemaa. Hänen kohtalokseen koitui yritys kansallistaa Iranin öljyvarat, jonka seurauksena britit ja USA järjestivät vallankaappauksen, joka toi shaahin valtaan.

Myös shaahi yritti modernisoida maata puolipakolla. Erityisesti hänen maareforminsa oli varakkaiden maanomistajien epäsuosiossa; siinä jaettiin rikkaan eliitin maata varattomille. Uudistuksista huolimatta lopulta shaahiin ei ollut tyytyväinen oikein kukaan: toiset halusivat enemmän edistystä, toiset eivät mitään muutosta ja hänen tuhlaileva elämäntyylinsä oli liikaa kaikille.

Olen kuullut väitettävän myös, että islam olisi ulkoa tuotu epäiranilainen ilmiö ja että kansaa sortaisi todellisuudessa jokin ulkoinen tekijä. Verkossa törmäsin jopa huhuun, jonka mukaan Basij-joukot olisivat etnisiä arabeja, mutta tämä vaikuttaa lähinnä salaliittoteorialta. Näkisin tämän iranilaisten omaksi selitykseksi sille, miten oma kansa voi sortaa itseään. Samalla tavalla Suomessa vuoden 1918 tapahtumia jo aikalaiset selittivät, että taisteltiin venäläisiä joukkoja vastaan, ei toisia suomalaisia. Edellä mainittu keskustelukumppani kertoi, että Iranissa iranilainen musiikki ja kulttuuri on kielletty uskonnollisista syistä ja hänelle islam oli ulkoa päin tuotua kulttuuria (hänen sanavalintansa oli kutsua ilmiötä ”rasismiksi”).

Kirjassa Iran: huntu ja Haaste (Rauhanpuolustajat 2009) Liisa Liimatainen haastattelee tavallisia iranilaisia, joista osa on pappisvallan vastustajia, osa kannattajia. Kannattajissa on aivan tavallisia ihmisiä, taksikuskeja, leipureita ja insinöörejä. Kirja on kirjoitettu Ahmadinejadin presidenttikaudella ja haastateltujen mukaan elämä on aidosti parantunut. Ahmadinejad on populisti–konservatiivi, joka presidenttikaudellaan tuli tunnetuksi räväköistä mielipiteistään ja möläytyksistään.

Trumpin johtama Yhdysvallat on asettanut Irania kohtaan talouspakotteita. Tämä on toisaalta nostanut konservatiivien kannatusta ja saanut kansalaiset kannattamaan vallitsevaa järjestelmää; kokemus siitä, että kansainvälinen yhteisö kohtelee Irania epäreilusti, on aito. Toisaalta monet mielenosoitukset ovat saaneet alkunsa heikentyvän talouden johdosta, joka taas on seurausta pakotteista; Iran on luonnonvaroiltaan rikas ja teollisesti kehittynyt valtio.

Huomiota ovat herättäneet Trumpin lausunnot, joissa hän on luvannut jopa konkreettista sotilaallista apua Iranin mielenosoittajille. Ulkoinen uhka jopa vahvistaa nykyhallintoa: vallassa on autoritäärinen kurkunleikkaajaroisto, mutta hän on sentään meidän autoritäärinen kurkunleikkaajaroistomme. Ulkoisten interventioiden historia Lähi-idässä osoittaa, että demokratiaa ei ole sotavoimin saatu vietyä oikein minnekään.

Tämän kääntöpuolena on se, että vaikka nykyhallinto ei nauttisi laajaa kannatusta, oppositiolla ei ole tarjota selkeää vaihtoehtoa, jonka taakse kaikki tyytymättömät ryhmät voisivat asettua.

Aina kun uutisoidaan, kuinka kansa taistelee sortajaa vastaan, unohdetaan sortaja on sitä samaa kansaa. Venäjän hyökättyä Ukrainaan jouduttiin pohtimaan, kannattavatko ”tavalliset” venäläiset sotaa vai Putin yksinkö siellä taistelee. Trumpilla on vahva kannatus Yhdysvalloissa. Itse asiassa Trumpilla on kannattajia myös Yhdysvaltain ulkopuolella.

Jälleen siis Iranissa mellakoidaan ja uutiset ja sosiaalinen media odottavat henkeään pidätellen: joko nyt? Tällä hetkellä levottomuudet ovat laantumaan päin.

Miliiseihin varmasti valitaan psykopaattisimpia roistoja mitä löytyy, mutta jossain vaiheessahan heidänkin täytyy kyllästyä ampumaan aseettomia nuoria kaduille. Mutta saavutetaanko mielenosoituksilla aitoa muutosta?

En ole itse kovinkaan toiveikas. Systeemi pysyy pystyssä niin kauan kuin sillä on kannatusta.

Konservatismi ja lapsiporno

Sananvapaus tuntuu olevan keskustelu, jonka kaikki tiet vievät ennen pitkää siihen, kuinka lapsia suojellaan ja etenkin siihen, kuinka lapsipornon leviäminen tulisi estää. Asialla ovat perinteisesti olleet (oikeisto)konservatiivit, ja jo Internetin alkuaikoina lapsiporno ja pomminteko-ohjeet muodostuivat jo kliseisiksi uhkakuviksi.

Viime vuoden kuntavaalien yhteydessä eräs jämsäläinen perussuomalaisten ehdokas ehdotti, että ”ei-todellisuuspohjainen lapsiporno” tulisi sallia. Tällä hän tarkoitti ilmeisesti animaatioita ja täysi-ikäisiä pornonäyttelijöitä, jotka näyttelisivät ala-ikäisiä. Kuntavaalit toki ovat politiikan karnevaali, johon ottaa osaa kymmeniä tuhansia (vuonna 2025 lähes 30 000 ehdokasta) politiikan amatöörejä, joten sinne mahtuu monenlaisia mielipiteitä, joista halutessaan media voi repiä otsikoita. Silloin mietin pitäisikö aiheesta kirjoittaa, mutta se tuntui kovin vähäiseltä kohulta. Mielessä kävi kuitenkin, miten pitäisi suhtautua tekoälyllä tehtyyn lapsipornoon.

Vähemmälle huomiolle on jämsäläisten valitsematta jääneiden kuntavaaliehdokkaiden sijaan perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas ja perussuomalaisten ajatuspajan Suomen perustan ideologin Jukka Hankamäki. Hän kirjoittaa Kansallisfilosofisessa manifestissaan (Books on Demand 2015), muun muassa että pedofilia on normaali seksuaalisuuden muoto ja että pedofiilejä syrjitään samalla tavalla kuin homoja, ja että lapsille ei ”väitetystä” hyväksikäytöstä ole haittaa ja että itseasiassa lapset voivat vietellä aikuisia ja niin edelleen.

Loppua kohti Hankamäen teksti alkaa olla jo surrealistista (s.102-103):

Viranomaisten kannattaisi alkaa jakaa takavarikoimaansa lapsipornoa vapaasti, sillä jo tuotettu lapsiporno ei enää lisäisi kenenkään yksilön mahdollista harmia. Kun kuvat näkisivät entistä useammat, myös valmistuksen yhteydessä mahdollisesti tuotetun kärsimyksen määrä yhtä katselijaa kohti laskettuna vähenisi. On oletettavaa, että jos lapsipornon hallussapito ja jakelu dekriminalisoitaisiin, sen valmistus vähenisi dramaattisesti. Oikeudenmukaisuuden takaamiseksi lapsipornotähdille voitaisiin myöntää lupa halutessaan tuottaa myös kaupallista lapsipornoa, sillä olisi väärin evätä heidän mahdollisuutensa taloudelliseen korvaukseen muille tuottamastaan hyödystä. Tämä voidaan nähdä jopa osana lasten oikeuksien puolustamista.

En lainaa pidempiä pätkiä, koska en halua tulla yhdistetyksi Hankamäen tekstiin. Halukkaille koko teksti löytyy mm. Archive.orgista.

Aihe nousi pintaan, kun tällä viikolla käyttäjät huomasivat voivansa generoida Grok-tekoälybotilla lapsinäyttelijöiden kuvia. Aikaisemmin Elon Musk on Grokia kehittävän xAI-yhtiön johtajan ominaisuudessa kertonut, että Grok ei ole ”woke” tai ”nihilistinen” tai ”poliittisesti korrekti”. Esimerkiksi ChatGPT:ssä on ominaisuus, joka estää syrjivän, rasistisen tai pornografisen sisällön luomisen. Vaikka monien tekoälygeneraattoireiden avulla voi nykyisin luoda pornoa ja ChatGPT:kin on mahdollisuutta väläytellyt, lapsia seksualisoivan materiaalin generoiminen on edelleen kaikissa ollut estetty.

Nyt Grokin käyttäjät ovat generoineet seksualisoivia deepfake-kuvia mm. lapsinäyttelijöistä, kuten Nell Fisheristä, joka on 14-vuotias.
Elon Muskin vastaus syytöksiin oli ”valtamedia valehtelee”. Jo aikaisemmin kohua oli herättänyt, että Grok-tekoälyä voi käyttää vaatteiden riisumiseen kuvista, minkä tietenkin kuvien kohteet ovat kokeneet loukkaavana.

Tapaus edustaa laajempaa kehitystä, jossa ”kukkahattutädit” ovat vasemmisto-liberaalia ”wokea” ja oikeistokonservatiivit kannattavat laajaa sananvapautta. Tämä sananvapaus ei syrji enää pornoa, eikä edes lapsipornoakaan.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Kirjoitin aikaisemmin Francis Fukuyaman kirjasta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Kirjoitin, että kirjan keskeinen ”tunnustuksen” käsite on edelleen ajankohtainen politiikan analyysissä. Fukuyama on edelleen aktiivinen politiikan kommentaattori, joten toki hän on ottanut kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja nimenomaan samoista hegeliläisistä lähtökohdista. Kirjoitin aikaisempaa kirjaa käyttäen oman analyysini tämän päivän tilanteesta, mutta en ollut lukenut vielä tätä uudempaa kirjaa (tässä välissä Fukuayma on kirjoittanut vielä kaksi muuta teosta The origins of Political order ja Political order and Political decay, joissa on tarkentanut näitä ajatuksia). Käsillä oleva kirja ”Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” on kirjoitettu vastauksena Donald Trumpin ensimmäiseen valintaan 2016 ja käsittelee ”kaunan politiikkaa” ja sitä miten tunnustuksen saaminen liittyy identiteettipolitiikkaan. En ole googlettanut mitä Fukuyama on sanonut Trumpin toisesta valinnasta ja onko hän joutunut kertaalleen tarkentamaan mielipiteitään.

Fukuyaman teesi historian lopusta on iskevä slogan, mutta siitä on tullut kirjoittajalle myös painolastia. Väite on helppo maali ja sitä toistelevat sellaisetkin päivystävät kolumnistit, jotka eivät alkuperäistä kirjaa tai artikkelia ole välttämättä lukeneet. Toistellaan, kuinka historia ei loppunutkaan Neuvostoliiton kaatumiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun ja jokaisella on oma suosikkiesimerkkinsä miksi. Kuitenkin käytännössä elämme kuin väite olisi totta. Jos joku ehdottaisi — vakavasti otettavana poliitikkona tai nettipalstojen trollina — että on olemassa jokin liberaalia demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto ja että kapitalismikaan ei ole ikuista, vaan että tulevaisuudessa voidaan keksiä parempia tapoja järjestää talous, pidettäisiin tällaisia väitteitä yhtä aikaa naurettavina että vaarallisina ja ne edustaisivat natsismia, stalinismia ja mahdollisesti myös satanismia. Kertomus asteittaisesta edistyksestä kohti nykyistä, ylivertaista liberaalia demokratiaa on kaikille tuttu ja kertomus siitä, miten arvot, taide, ja sana ovat vapautuneet näkyy kaikessa mitä niistä puhumme.

Kirjan esipuheessa onkin tiettyä selittelyn makua: Fukuyama muistuttaa, että hänen alkuperäisen esseensä otsikon perässä oli kysymysmerkki. Tosin kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen lopussa ei ole, minkä esim. Timo Miettinen huomaa kirjansa Demokratian aika esipuheessa (vain yksi esimerkki siitä, kuinka Fukuyama on kaikkialla).

Liberaalia demokratiaa onkin ryhtynyt haastamaan ”illiberaari” populismi ja konservativismi, jota edustavat Trumpin lisäksi Unkarin Viktor Orbán, Turkin Recep Erdoğan ja Venäjän Vladimir Putin.

Fukuyama jakaa tunnustuksen politiikan kahtia: megalothymiaan ja isothymiaan. Näistä ensimmäinen on alkuperäinen: kunnia ja arvostus kuuluu vain pienelle rajatulle ihmisryhmälle, erityisesti aristokratialle, joka alun perin oli sotilasluokka, jonka paremmuus perustui toisaalta aristokraattisille hyveille, toisaalta valmiudelle käyttää väkivaltaa. Sittemmin demokraattisemmissa yhteiskunnissa sen sijan on saanut isothymia, ajatus siitä, että kaikki ”syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja että kaikilla ihmisryhmillä on oikeus tulla tunnustetuiksi.

Nämä kaksi ovat tietenkin ristiriidassa keskenään. Ongelma on siinä, että isothymia ei oikein tunnu miltään. Vapaus, tasa-arvo ja sen sellainen ovat kauniita asioita, mutta paradoksaalisesti tasa-arvoinen ihminen ei tunne itseään kovin tasa-arvoiseksi. Orjat haluavat herroiksi, mutta kun kaikki ovat herroja, ei ole enää orjia ja mitä mieltä on enää olla herra?

Hyvä esimerkki on keskustelu siitä, kuinka pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä (n. 40% naisia). Toisaalta kodittomissa on miehillä yliedustus (n. 80% miehiä). Kun keskiluokkaiset naiset haluavat tasa-arvoa, ajattelevat he huipulla olevia miehiä. Toisaalta, koko ajatus lasikatosta perustuu siihen, että on olemassa taloudellinen eliitti, johon naiset haluavat kuulua. Tasa-arvo edellyttää epätasa-arvoa.

Isothmiaan perustuva tasa-arvo ja universaalit oikeudet eivät siis paradoksaalisesti kykene tyydyttämään tasa-arvon ja oikeuksien vaatimuksia kun kaikki kokevat kuuluvansa jollain tapaa syrjittyyn ihmisryhmään. Jopa ultrarikkaat ovat omaksuneet puhetavan, jonka mukaan ”äärivasemmisto” sortaa heitä.

Yksikään poliittinen puolue tai liike ei avoimesti aja epätasa-arvoa ja oman vaatimuksia oman ryhmän etuoikeuksiinkin ajetaan vain verhotusti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykyhallituksen tavoite on lisätä taloudellista epätasa-arvoa. Juuri perussuomalais-kokoomuslaista katkeruuden politiikkaa kuvaa vasemmistosta käytetty hokema: ”maksaa mieluummin kaksi sataa euroa siitä, että naapuri ei saa sataa euroa”.

Materialismi ei ole vain materiaa. Eivät ultrarikkaat ”tarvitse” kaikkia miljardejaan. Edes länsimainen keskiluokka ei ”tarvitse” kaikkea sitä omaisuutta, jonka menettämisestä he ovat niin peloissaan. Omaisuus voidaan toisaalta liittää mukavuudenhaluun, mutta ennen kaikkea se on osa statuskamppailua: täytyy säilyttää tietty elintaso, jotta voi tuntea olevansa joku. Länsimaissa absoluuttinen köyhyys alkaa olla harvinaista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että tuntee itsensä köyhäksi vertaillessaan itseään muihin, vaikka historiallisesti (ja globaalisti) eläisi yltäkylläisyydessä. Eivät 1800-luvun talonpojat nykymittapuulla eläneet leveästi, mutta saattoivatpa verrata itseään torpppareihin ja torpparit taas mäkitupalaisiin. Ennen kaikkea varallisuus loi valtaa ja mahdollisuuden käskeä muita.

Ei voi silti väittää, etteikö materia liikuttaisi materiaalista maailmaa. Follow the money. Kun resurssit kasaantyvat yhtäälle, ovat ne poissa toisaalta. Systeemi perustuu niukkuuteen; puute pakottaa tekemään asioita. Ja on aivan aitoakin niukkuutta, jonka vuoksi vaihtoehtoina on joko nääntyä nälkään tai ottaa vastaan työtä ehdoilla millä hyvänsä.

Kun modernisaatio rikkoo alkuperäiset yhteisöt, jotka ovat kaikkea muita kuin täydellisiä tai lähellekään tasa-arvoisia, maaseutujen ylijäämäväestö valuu kaupunkien slummeihin, lähiöihin, gettoihin ja faveloihin. Tämä nähtiin Euroopassa 1800-luvulla ja Suomessakin sotien jälkeen ja kolmannessa maailmassa nykyään. Maaseudulla ihmisillä sentään oli jonkinlaiset mahdollisuudet elättää itsensä pienviljelyllä, mutta koneellistumisen ja elintarvikkeiden hinnan laskun ja väestönkasvun vuoksi se ei ole enää vaihtoehto. Ylijäämäväestön vaihtoehtona ovat hikipajat, seksityö tai huumeet. Tai muutto varakkaampiin maihin.

Muuttoliike köyhistä maista rikkaimpiin johtuu paitsi aidosta eriarvoisuudesta, myös tulijoiden halusta saavuttaa ”amerikkalainen unelma” tai ainakin ”norjalainen unelma”, vaikka tunnetun hokeman mukaan ”Norjaa ei ole olemassa, edes Norjassa”. Globaali muuttoliike taas saa kanta-asukkaat tuntemaan asemansa uhatuksi samalla, kun rakenteellisista syistä maahanmuuttajat eivät voi saavuttaa tasa-arvoa kanta-asukkaiden kanssa.

Länsimaalaiset kokevat itsensä hyväntekijöiksi, onhan kehitysmaalaisten sentään parempi ajaa Wolt-mopoa räntäsateessa kuin nääntyä nälkään aavikolla korppikotkien saartelemana, mikä on länsimaalaisen hyväntekijän näkemys maahanmuuttajien lähtömaista. Todellisuudessa länsimaihin synnytetty etninen alaluokka alkaa pian vaatia tunnustusta, ei niinkään almuja.

Kaunan politiikka suuntautuu arvostuksen vaatimiseen omalle ryhmälle. Tämä luo pohjaa symbolisille kamppailuille, kuten nationalismille, identiteettipolitiikalle tai somekohuille. Ei ole mitään konkreettista perustetta sille, miksi ”lihaa syövä valkoinen heteromies” olisi millään tavalla syrjitty. Mutta juuri syrjittyjen ryhmien mahdollisuus uhriutua antaa niille mahdollisuuden vaatia tunnustusta ja tasa-arvoa. Kokemus siitä, että pride-liputus syrjii heteroja, ei perustu siihen että heteroilta olisi viety mitään oikeuksia, vaan siitä että jokin muu ryhmä saa enemmän huomiota.

Huolimatta kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta, perinteinen vasemmisto ei ole saanut tyytymättömyyttä muutetuksi kannatusluvuiksi. Suurimmaksi osaksi vasemmisto on taloudessa ottanut markkinatalouden omakseen ja keskittynyt vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen.

Periteiset vasemmistopuolueiden äänestäjät ovat valuneet oikeistopopulistien kannattajiksi, jotka eivät tarjoa hyvinvointia vaan syyllisiä: syynä työttömien, duunarien ja alemman keskiluokan ahdinkoon ovat koulutetut ”vassarit”, jotka haukkuvat alempia luokkia ”junteiksi”.

Yhdysvalloissa köyhätkin ovat ajautuneet äänestämään valtaan Trumpin ja Muskin ultrarikkaita, jotka vievät köyhiltä terveydenhuollon ja käärivät miljardit omiin taskuihinsa, mutta löytävät vihollisen ”äärivasemmistolaisesta eliitistä”.

Fukuyama tarkastelee myös ilmiötä, jota Anna Kontula kutsuu ”terapiakapitalismiksi” ja viittaa mm. Philip Rieffiin ja Christopher Laschiin. Jokainen on oikeutettu tunnustukseen yksilönä, ehkä jopa menestykseen. Mutta koska jokainen meistä ei voi olla menestyjä, masennumme. Menestys on neurokemiallisesti yhteydessä serotoniini-välittäjäaineeseen. Ei olekaan sattumaa, että erityisesti serotoniin määrään vaikuttavia mielialalääkkeitä syö Suomessakin joka kymmenes aikuinen. Tällainen omissa ongelmissa vatvominen johtaa erityisesti Laschin mukaan yhteiskunnalliseen narsismiin ja kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien muuttumiseen yksilötason ongelmiksi. Juuri tämä johtaa identiteettipolitiikkaan, joka pohjimmiltaan on aikuisten kiukuttelua siitä, miksi juuri minä olen uhri ja miksi juuri minä en voi saada ihan kaikkea mitä haluan.

Vaarallisinta tunnustukseen ja arvonantoon perustuvissa konflikteissa on, että ne eivät perustu rationaalisuuteen (vrt. Platonin logos vs. thymos), vaan nimenomaan sisäsyntyiseen riidanhaluun. Hyvinvointia voisi olla mahdollista jakaa, mutta arvostus kokee nopeasti inflaation. Liberaali demokratia on pyrkinyt patoamaan thymosta ja ohjaamaan sitä yhteisön kannalta rakentaviin suuntiin, mutta onko sen tullut päätökseen?

Pahoinvointivaltiosta hyvinvointivaltioon

Anna Kontula kirjoittaa sunnuntain Helsingin sanomissa: Hyvinvointivaltio vaatii radikaalia remonttia. Hänen mukaansa biosfääri ei kestä jatkuvaa materiaalisen hyvinvoinnin kasvua, jolloin hyvinvointia pitäisi hakea vähentämällä pahoinvointia.

Hyvinvointi ja onnellisuus eivät ole muuttujia taloustieteen kaavoissa, jolloin ne jäävät pehmeäksi puheeksi ilman vaikutusta. Kuten jo eilisessä postauksessa totesin, numeroita ja tilastoja kyllä taloustieteessä riittää, mutta kukaan ei näytä tietävän — tai välittävän — mitä ne tarkoittavat. Numerot tuntuvat kovilta faktoilta, mutta lisäävätkö ne hyvinvointia?

Työvoimapolitiikka lähtee siitä, että ihmisellä tulee olla työpaikka — oli teetetty työ ihmisen itsensä tai yhteisön kannalta mielekästä tai hyödyllistä tai sitten ei. Tärkeintä on, että yksilö tuntee työn ikeen raskauden, joka on moraalisesti kasvattava periaate. Jos työstä saa sen verran palkkaa, että pakollisten menojen jälkeen jää jotain kulutukseenkin, voi sillä kompensoida työn raskaudesta aiheutunutta pahoinvointia.

Vasemmistopuolueetkin paljolti keskittyneet kannattajiensa kulutusvoiman lisäämiseen. Kuitenkaan pelkästään rahan avulla hyvinvointia ei voi kasvattaa (ks. bloggaus Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika), koska ihminen on sellainen, että aina tyydyttyneiden tarpeiden tilalle nousee uusia ja systeemi itsessään on rakennettu siten, että uusien tarpeiden syntyminen on välttämätöntä, jotta talous kasvaisi. Tyytymättömyyden kokemus on systeemin ominaisuus.

Huolimatta siitä, että elämme ennennäkemättömän materiaalisen runsauden aikaa, elämme jatkuvassa talouskriisissä. Olen lama-ajan lapsi, ja olen koko elämäni lukenut uutisia, miten juuri nyt elämme poikkeuksellisen kovia taloudellisia aikoja, jotka vaativat kovia toimenpiteitä.

Ihminen tuntee itsensä köyhäksi suhteellisen köyhyyden vuoksi. Ratkaisuksi tarjotaan nousua yhteiskunnan hierarkiassa, taloudellisesti tai muuten. Sellainen ajatus, että kilpailuyhteiskunnassa olisimme kaikki voittajia, on loogisesti mahdoton.

Kontula tarjoaa reseptiksi mm. ihmisen ”lajityypillisen” käytöksen tukemista ja yhteisöllisyyttä. En sinänsä ole eri mieltä, mutta kauniiden ajatusten siirtäminen toimenpiteiksi ei ole helppoa.

Talous on vaikea mutta vakava asia

Verkossa on levinnyt Kokoomuksen viime torstaina askartelema kuvaaja, jossa vertaillaan eri maiden julkisyhteisöjen menojen suhdetta bruttokansantuotteeseen.

Ensimmäinen huomio on se, että Kokoomuksen ”avoin kirje” osoitetaan SDP:n Antti Lindmanille. SDP on tällä hetkellä opposiotiossa. Kokoomus taas on hallituspuolue, kuten on ollut vuoden 1987 jälkeen lähes yhtäjaksoisesti (kymmenestä hallituksesta mukana kahdeksassa). Tulee mieleen kokoomuskaksion Lasse Mannistön ja Sanni Grahn-Laasosen ”turhien lakien” norminpurkutalkooot. Ironisesti kirjoittajat itse olivat eduskunnassa äänestäneet näitten lakien puolesta.

Juurikaan analyyttistä keskustelua ei ole virinnyt siitä, mitä julkisyhteisöjen menojen suhde bruttokansantuotteeseen tarkoittaa.

Kuten monet kommentoijat ovat huomauttaneet, tilasto ei ole vertailukelpoinen maiden välillä mm. siinä, että Suomessa eläkkeet lasketaan julkiseen sektoriin, kun taas Ruotsissa ei.

Aikaisemmin vuonna 2014 Helsingin uutiset sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen harhaanjohtavasta kolumnista, jossa esitettiin vastaava väite. Tällöin kritiikki kohdistui aloittavaan Alexander Stubbin (kok) hallitukseen:

Julkiset menot ovat pian 60 prosenttia kansantuotteesta, mutta sen rahoittava yksityinen sektori on suppeampi ja kansantuote pienempi kuin vuonna 2007 finanssikriisin alkaessa. Maailman korkeimpiin kuuluva, 50 prosenttia hipova kokonaisveroaste lamaannuttaa kuluttajatkin.

Julkisen sanan neuvoston arvostelun mukaan kolumni antaa yleisölle väärän kuvan asioiden mittasuhteista.

Poliittinen muisti on toki paljon lyhempi kuin 12 vuotta ja aina säännöllisin väliaijoin tämä aihe nousee esiin. Kokoomuksen tämän viikon postauksessa ”julkiset menot ovat vuosikausien saatossa paisuneet massiivisiksi”. Ilmeisesti ei kuitenkaan Sipilän, Kataisen tai Stubbin hallitusten vuoksi. Ehkä vuoden 2014 tilanne oli myös Marinin hallituksen vika.

Monelle on Kokoomuksen postauksesta jäänyt mielikuva, että bruttokansantuotteesta menisi 58 prosenttia julkisen talouden ylläpitämiseen. Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun valaisi vuonna 2014 asiaa otsikolla ”Miten mitata julkisen sektorin kokoa”:

Tuotannon arvoa kuvaava bruttokansantuote ei koostu julkisista ja yksityisistä menoista vaan yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä, joka tarkoittaa kansantaloudessa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvoa. Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan bruttokansantuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa.

Vuotta aikaisemmin Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savela kommentoi samaa asiaa.

Suomalainen julkinen sektori toki on suuri ja suurempi kuin esimerkiksi listalla paremman sijoituksen saaneella Bulgarialla.

Kuitenkin lääkäreitä, sairaanhoitajia, poliiseja ja opettajia tarvitaan. Ajatus, että julkinen sektori lasketaan kuluiksi ja yksityinen sektori tuloiksi, johtaa ajatukseen, että yksityistämällä terveydenhuolto tai vanhustenhoito muuttuisi se menoista tuloiksi. Tämä tietenkin Kokoomuksen ideologiaan sopisi.

Tällä hetkellä kotimaan talous ei kasva, koska ihmiset eivät uskalla kuluttaa. Markkinatalous kuitenkin vaatii jatkuvaa kasvua ja jatkuva kasvu uusien tarpeiden synnyttämistä kuluttajissa. Epävarmassa taloustilanteessa kansalaiset kuluttavat vain välttämättömiin asioihin. Tämä onkin johtanut systeemitason ongelmaan, jossa meidän pitäisi kuluttaa yhä enemmän asioihin, joita emme tarvitse, jotta voisimme saada asioita, joita tarvitsemme.

Mitä vasemmisto ja oikeisto tarkoittavat?

Vielä 2000-luvun alussa globalisaatiovastaisuus oli vahvasti vasemmistolainen agenda. Tänä päivänä globalisaationvastaisuus yhdistyy useammin oikealla oleviin populistisiin liikkeisiin. Viime kevään uutisia presidentti Trumpin tulleista ja protektionistisesta politiikasta lukiessa vasemmistolaiset eivät olleetkaan tyytyväisiä ja monet olivat kauhuissaan amerikkalaisten osakeindeksien romahtaessa ja eläkerahastojen suliessa kymmenillä prosenteilla.

Laitoin otsikkoon vasemmiston ja oikeiston, mutta jo ensimmäistä kappaletta kirjoittaessa oli hyvin vaikea nimetä eri osapuolia. Poliittinen kenttä muuttuu eivätkä määritelmät pysy perässä. On oireellista, että suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kummallekin osapuolelle on olemassa vain haukkumanimet.

Ja silti mielikuvien tasolla kulttuurisodan jakolinjat ovat meille kaikille hyvin selvät.

Vasemmisto–oikeisto -jakoa ei ole mielekästä tehdä talouspoliittisin perustein: tuotantovälineiden haltuunottoa ei aja tuskin enää Anna Kontulakaan ja kun oikeistotrolli haukkuu jotain ”äärivasemmistolaiseksi” tai ”kommunistiksi” (pitäisikö näihin sitten suhtautua tosissaan, on toinen asia, mutta jos näillä huutelijoilla on poliittinen virka ja valtaa, pitää kai hyväksyä, että tällaiseksi poliittinen diskurssi on mennyt), ei hän varsinaisesti tarkoita henkilöä, joka ajaisi sosialistia talouspolitiikkaa, vaan todennäköisemmin viittaa naisten tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin tai johonkin muuhun identiteettipoliittisesti hiertävään asiaan.

Jako vasemmistoon ja oikeistoon ei perustu luokkajakoon: pikemminkin duunarit oikeistolaisempia ja vasemmistolaisuuden ydinaluetta ovat yliopistojen kampukset. ”Alaluokan” tai ”työläisten” sijaan on tullut termi ”kouluttamaton”, joka tarkoittaa samaa, mutta jolla ei ole samaa ideologista painolastia, joten sitä voidaan käyttää ei-akateemisista, fyysistä työtä tekevistä henkilöistä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, ei poliittisissa kamppailuissa ole kyse materiaalisista eduista tai konkreettisesta hyvinvoinnista, vaan kamppailuista itsessään. Ei perussuomalaisten kannatus ole romahtanut leikkauksista huolimatta, pienen notkahduksen jälkeen se on jälleen nousussa (jos vaalien jälkeen PS jää oppositioon, kannatuksen lasku korjaantuu nopeasti), koska perussuomalaiset onnistuu pelaamaan mielikuvilla. Tärkeintä on, että leikkaukset vituttavat vasemmistoa.

Liberaali–konservatiivi -jaossa samalle puolelle ”vasemmiston” kanssa jää myös joukko keskusta- ja oikeistoliberaaleja, joskin liberalismi tarkoittaa nykyään niin montaa asiaa, ettei tarkoita enää mitään. Amerikkalaisessa kontekstissa liberaali tarkoittaa kahta asiaa: joko ”klassista liberaalia” — eli käytännössä konservatiivia — ja niitä ”god damn liberals”, jotka haluavat vähemmistölle oikeuksia ja muuta epäisänmaallista.

Tai kuiten Viktor Orbán -dokumentissa unkarilainen mielenosoittaja toteaa: ”liberaali on kommunisti, jolla on yliopistotutkinto”.

Poliittisen jakolinjojen on sanottu kulkevan ihmisen persoonallisuuspiirteiden mukaan ja erityisesti sen mukaan, kuinka kykenevä yksilö on kohtaamaan muutosta. Tutkijat ovat löytäneet eroja myös sukupuolten välillä. Nämä ovat tietenkin empiirisiä tosiasioita; mutta mitä tapahtuu, jos politiikan sisällöistä tulee makuasioita?

Netflixissä on oiva dokumentti The Antisocial Network: Memes to Mayhem, joka kertoo kuvalauta 4chanin noususta.

Aikaisemmin kirjoitin nuorisokulttuurista ja poliittisesta vapautumisesta 1900-luvun lopulla: sukupolvi toisensa jälkeen aiheutti pahennusta, kunnes ensin vanhemmat alkoivat ymmärtää nuorison kapinaa, sitten mentiin äärimmäisyyksiin ja lopulta kyynistyttiin. Hipeillä oli pitkät hiukset, punkkareilla hiukset värjättiin kirjaviksi, jotkut kannattivat rauhaa, toiset vallankumousta. Lopulta vuosituhannen loppua kohti vain natsismi ja saatananpalvonta saattoivat järkyttää (Katri Ylisen Saatanallinen paniikki on vielä lukematta). Mitä 2000-luvun nuorille enää oli jäljellä muuta kuin kyyninen ja nihilistinen postmoderni meemikulttuuri, joka näyttää keskisormea ihan kaikelle ja jossa mihin tahansa uskominen on pelkästään naiivia ja naurettavaa? Netin kuvalaudoilla, kuten 4chanissa, lyötiin jo 2000-luvun alussa läskiksi kaikki natseista pedofiliaan ja trollattiin ihan kaikkia. Dokumentissa kerrotaan, kuinka käyttäjien tapaamisessa ihmiset alkavat spontaanisti huutaa sieg heilia ja tehdä natsitervehdyksiä. Ovatko he natseja? Eivät tietenkään.

Tästä samasta meemikulttuurista kasvoi se nihilistinen nettioikeisto, joka trollaa kaikkea, levittää salaliittoteorioita ja äänesti Trumpin valtaan. Kun Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa Elon Musk tuuletti kainaloaan, oliko se ”natsitervehdys”? Kyllä ja ei. Musk ei ole poliitikko, vaan lihaksi tullut nettimeemi: hänen tervehdyksensä oli trollausta, jolla ei ole mitään sen syvempää sisältöä.

Jos joku sanoo vaalivansa ”kristillisiä arvoja”, ajattelen lähinnä puhujan tarkoittavan, että hänellä on jotain homoja vastaan.

Kristityille taas kristillisistä arvoista tulee mieleen Donald Trump.

Jeesus oli työlaistaustainen, trans-sukupuolinen, tummaihoinen kommunisti.

Suomalaisesta konservatiivista tulee mieleen henkilö, joka tykkää temuttaa ja ajaa autolla ja kaipaa 70-luvulle, jolloin kaikki oli paremmin — ja joka muuten oli historian vasemmistolaisin vuosikymmen — ja kuluttaa pääasiassa angloamerikkalaista viihdekulttuuria.

(Nostalgia 70-luvulle ei johdu mistään poliittisista syistä, vaan siitä, että tiettyyn ikään saapuneet haikailevat nuoruuteensa. Tarkalleen ottaen 70-luvulle haikailtiin jo 10 vuotta sitten, nyt 80-luku on jo tulossa vahvasti, mikä sopiikin paremmin myös poliittisesti: perussuomalaiset saattoi vielä 10 vuotta sitten esiintyä köyhien ystävänä, mutta tämän päivän politiikka on pikemminkin thatcherilaista.)

”Vasemmiston” suurin moka taas on kuvitella voivansa liittoutua kenen tahansa kanssa, joka näennäisesti kuuluu sorrettuun vähemmistöön. Eivät Sebastian Tynkkynen tai Jukka Hankamäki jaa vasemmisto-liberaalien kanssa mitään arvoja vain siksi, että sattumat olemaan homoja. Eivät muslimit symppaa länsiliberaaleja — eivätkä homojakaan — eivätkä ole edes vähemmistö. Ylipäätään monet maahanmuuttajat kannattavat konservatiivisempia arvoja kuin kantasuomalaiset. Tällä tavalla vedetyt jakolinjat johtavat välillä koomisiin tilanteisiin, kun maailma ei toimi toivotulla tavalla eikä poliittista uhriutta ole mahdollista absoluuttisesti määrittää. Esimerkkinä tästä Åbo Akademin vuoden 2019 rasismikohu.

Vasemmistossa ja oikeistossa on kyse samanlaisesta identifioitumisesta kuin urheiluseurojen kannattamisessa. Omassa kotikaupungissani on kaksi jalkapallojoukkuetta: TPS ja FC Inter. Koska en seuraa jalkapalloa, en tunne joukkueiden eroja. Voi olla, että toisella on ”työväenluokkaisemmat” taustat, mutta enimmäkseen kai molempien joukkueiden kannattajat tykkäävät katsoa, kun palloa potkitaan nurmikentällä, laulaa reippaita kannustuslauluja ja juoda lager-olutta. Samaan tapaan politiikassa identifioidutaan puolueisiin ja toivotaan niiden voittoa vaaleissa (onko kukaan koskaan miettinyt, miten outo ajatus on, että vaaleissa voitetaan?) Kun poliittiset suuntaukset kinastelevat sosiaalisessa mediassa, tärkeintä on oman tiimin pärjääminen loanheitossa.

Välillä kulttuurisota leimahtaa oikeaksi väkivallaksi pelkän somekinastelun sijaan. Kun julkisella paikalla ammutaan, puukotetaan, pommitetaan tai ajetaan väkijoukkoon, on tekijä yleensä islamisti tai äärioikeistolainen sekopää. Vasemmistolaisia terrori-iskuja ei äkkiseltään tule mieleen Elokapinan tiellä istumisia lukuun ottamatta. Kun tekijän taustat eivät ole vielä tiedossa, kaikki odottavat toiveikkaana tekijän edustavan vastapuolta.

Venäjältä ovat aina monet ääripäät löytäneet ihanneyhteiskuntansa, mutta myös whatsaboutismi ja vastapuolen syyttely tekosyynsä. Suhtautuminen Venäjään on jakanut Suomessa puoluelinjat Danielson-Kalmarin päivistä ja vielä ennen sotaa Ukrainassa naapurissa ramppasivat monenlaiset kaasuputkikonsultit ja nuorisoleiriläiset; Kokoomus piti Putinin Yhtenäistä Venäjää sisarpuolueenaan. Nuoruuden naiiveilla vähemmistökommunisteilla saattoi olla ideologiset laput silmillä heidän luottaessaan neuvostosysteemiin, mutta jos vielä 2020-luvulla vasemmistolaisuuden nimissä ihannoi itänaapuria, kyse ei ole enää vasemmistolaisista ihanteista vaan ihan vain autoritarismin ihannoinnista. Toisaalta, monelle oikeistolaiselle nyky-Venäjä näyttäytyy ihannemaana, ja vastakohtana Gayropalle, jota voi kannattaa, kun se ei ole enää edes nimellisesti sosialistinen.

Sitten taas on olemassa ”koska-Neuvostoliitto”-argumentti, joka on jos mahdollista vielä typerämpi kuin natsikortti.

Kun somessa kinastellaan, jokainen ”vassari” rinnastuu Kim Jong-Iliin, Pol Potiin, Stasiin ja Neuvostoliittoon. Kuitenkaan oikeistolaiset eivät pelkää visiota, jossa maata hallitsisi kova neuvostokomento, vaan juurikin liberaalivasemmistolaista utopiaa, jossa eivät homot, feministit, luonnonsuojelijat ja muut woket hilluvat. Esimerkiksi saksalainen AfD-puolue (Alternative für Deutschland), joka on oikeistolainen ja venäjämyönteinen kerää suosiota erityisesti maan itäosissa, jossa nostalgisesti kaipaillaan takaisin DDR:n kovaan komentoon.

Viktor Orbán on pikemminkin János Kádár kuin Imre Nagy.

Jo meemiksi on muodostunut hokema ”kansallissosialismi on vasemmistolaista, koska se on sosialismia”. Kääntäen, oikeistolaisellekin sosialismi kelpaa, kunhan se on rasistista.

Puhutaan polarisaatiosta. Olisiko parempi, että vasemmisto ja oikeisto lähentyisivät toisiaan? Tämä ei kuitenkaan muuttaisi mitään, koska dialektiikan lain mukaan ilmaantuisi kyllä jokin yhteinen vihollinen. Ja niin edelleen. Lopullinen sopu saavutetaan vasta historian lopussa (tai tarkemmin: sopu tarkoittaa historian loppua), jos silloinkaan, koska voidaan myös argumentoida, että historia on jo loppunut ja kulttuurisota on kinastelua, jolla on vain kosmeettista merkitystä.

Joku muuten voi muistaa, että 2000-luvulla uskottiin ”vastakkainasettelun ajan olevan ohi”.

Entä toivoisinko keskustelun olevan asiallisempaa? Totta kai, mutta sellaisen toivominen on naurettavaa (kuten Herman Raivio kirjoittaa). Keskustelua ei voi yksinkertaisesti alistaa sopivaisuussäännöille aiheuttamatta sille haittaa.

Vielä muutama vuosi sitten olisi pidetty naurettavana, että eturivin poliitikot olisivat aktiivisia Suomi24:ssä tai Vauva-palstalla. Nyt poliitikon suosio perustuu ennen kaikkea osallistumiseen X:n kaltaisilla ajatusten kaatopaikoilla, joissa mikä tahansa keskustelu tiivistyy siihen oletko woke vai natsi.

Rationaalisten argumenttien esittäminen somessa on turhaa, kun vastaus on kuitenkin ”pissa-kakka-öhöhö” ja koska merkittävä osa yleisöstä hurraa jälkimmäiselle kommentille, ei ehkä siksi että pitää sitä parempana, mutta koska pitää sen esittäjänä siistinä tyyppinä, joka jauhotti vastustajansa.

Jos osallistuu tämän kaltaisiin keskusteluihin, saa syyttää vaan itseään jos saa mitä tilaa.

Paskanheittokisojen voittajakin on lopulta yltä päältä paskassa.