Slavoj Žižek toistelee, että ilman runoutta meillä ei olisi sotia ja viittaa serbijohtaja Radovan Karadžićiin. Platonin lailla hän haluaisi karkottaa runoilijat ihanneyhteiskunnasta.
Elämme taas aikoja, jolloin historialla perustellaan hyökkäyksiä naapurimaihin. Väitetään, että ne jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä. Ehkä onkin niin, että ne jotka tuntevat historiaa — tai ainakin oman versionsa siitä — haluavat palauttaa vanhat rajat uusilla sodilla.
Nuorten lukuinto laskee ja ollaan huolissaan siitä, että pian kukaan ei tunne kirjallisuutta ja historiaa.
Vai olisiko niin, että runous, kirjallisuus, taide, historia, kulttuuri ja kaikki sen sellainen ovat vain syitä sotiin ja konflikteihin. On vaikea hyväksyä ajatusta, että se voisi olla positiivinen kehityskulku: viihteellä ja pikanautinnoilla kyllästetty, historian unohtanut, tekoälyn latteuksia ihaileva ja politiikasta mitään ymmärtämätön kansa olisi tyytyväinen ja rauhallinen.
Kaksi tunnetuinta yhteiskunnallista dystopiaa, George Orwellin 1984 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, kuvaavat molemmat maailmaa, jossa ei ole taidetta ja valtiokoneisto kontrolloi historiaa. Molemmissa kulttuurin on korvannut tympeä tekoälyllä tuotettu viihdehöttö.
Huxleyn Uljas uusi maailma pysyy kasassa tyytyväisyyden, ei sorron avulla (onko se sittenkin dystopia vai utopia?) eikä siellä ole taidetta tai politiikkaa. Siellä ei ole myöskään sotaa, koska kaikki ristiriidat on poistettu. Orwellin 1984:n maailmassa käydään ikuista sotaa. Mielestäni Huxleyn visio on todenmukaisempi kuin Orwellin kasvoja loputtomasti tallaava saapas. En tietenkään ole ensimmäinen, joka tekee vertailua näiden kahden välillä ja nopealla googlauksella löytää varmasti parempiakin analyysejä kuin tämä, jonka esitän alla. Tunnettua on myös, että kirjailijat olivat tietoisia toistensa teoksista ja osallistuivat itsekin keskusteluun siitä, perustuvatko tulevaisuuden totalistiset yhteiskunnat pakkoon vai pehmeämpään manipulointiin.
Usein Huxleyn kohdalla unohdetaan romaanin liioittelu, lähes parodisuus. (Myös samaa aihepiiriä käsittelevä Bradburyn Fahrenheit 451 on vahvaa liioittelua: palomiehet polttavat kirjoja ja metsässä elää eristynyt yhteisö, joka opettelee klassikkokirjallisuutta ulkoa, onko tämä muka tarkoitettu vakavasti otettavaksi?) Sen sijaan 1984 on vakava, huumorintajuton ja synkkä romaani. Huumoria Orwellilta ylipäätään on vaikea löytää, mieleen tulee kenties Päivät Burmassa -romaanin intialaistohtori Veraswami, jonka hahmossa on liioiteltua parodiaa, muuten Orwell ei tuotannossaan juurikaan iloittele. Kuulemma ihmisenäkin hän oli vakava ja epäseurallinen.
Kun jotain tekee liian vakavasti, on vaarana muuttua parodiaksi itsestään. Sosiaalinen media onkin täynnä oman elämänsä pikku winstoneita, jotka käyvät väsymätöntä taisteluaan isoveljeä, kuten YLEä tai suomalaista päihdepolitiikkaa vastaan.
Uudessa uljaassa maailmassa luokkaristiriidat on ratkaistu oloutuksella: jokaisella on oma syntymässä määrätty paikkansa yhteiskunnassa ja kaikki ovat tyytyväisiä osaansa. Roskaviihde ja riittävä määrä soma-päihdettä pitävät yhteiskuntarauhan yllä. Orwellin maailmassa seksi on kiellettyä, Huxleyn maailmassa vietetään orgioita. Myös kansalliset kielet ovat Huxleyn maailmassa kadonneet ja näin on poistunut jälleen yksi syy ihmisten välisille erimielisyyksille.
(Soman sijasta meillä on some — liiankin ilmeinen sanaleikki — eikä deltoja ja epsiloneja tarvitse ehdollistaa inhoamaan kirjoja: he tekevät sen itse. )
1984:ssä olennaista on historian hallitseminen, Uljaassa uudessa maailmassa kukaan ei välitä. Ja eikö niin ole paljon parempi?
1984:ssä on ikuinen sota, Uljaassa maailmassa ei ole sotia, koska ei enää olemassa syitä sotiin: historiaa, kansallisuuksia, uskontoja, aatteita.
Uljaan maailman yhteiskunnassa luokkaristiriitoja ei ole täysin pyyhitty pois: päin vastoin, oloutuksessa opetetaan, että oma yhteiskuntaluokka on kaikkein paras. Tämä on olennainen yksityiskohta romaanin kuvaaman yhteiskunnan ymmärtämiseen. Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat systeemin itsensä hallussa ja niistä tulee sen ominaisuuksia.
Orwellin dystopiassa massoja hallitaan propagandan, valvonnan ja kidutuksen avulla. Lopulta kaikkien pakkokeinojen taustalla on tarkoitus tehdä vastarinnasta aivopesun ja kielen manipuloinnin avulla mahdotonta. Orwellin Lontoo on synkkä, harmaa ja köyhä kuin tarkoituksellisena vastakohtana Huxleyn maailman yltäkylläisyydelle: kaikesta on puutetta ja ruoka on kuin kiusallaan ällöttävää mössöä ja ainoa asia, jota riittää on synteettinen gini, joka sekin on hirvittävän makuista, mutta jota nappaillaan kuin somaa ikään.
Kun luin 1984:n ensimmäisen kerran, minua häiritsi kuinka O’Brien, joka paljastuu kirjan loppupuolella ajatuspoliisin agentiksi, johdattaa Winstonin niin syvälle toisinajatteluun ja vastarintaan. Tietysti voi ajatella, että O’Brien on Orwellille kerronnallinen apparaatti, jonka avulla hän voi paljastaa romaanin maailmasta asioita, joita olisi muuten vaikea saada siihen mukaan, koska juonen kannalta O’Brien olisi voinut jo sata sivua aikaisemmin Winstonin paljastaessa olevansa ajatusrikollinen heittää tämän tyrmään ja jättää sinne, kuten niin monissa totalitaarisissa valtioissa ympäri maailmaa tehdään (edellisessä postauksessa mainitsemani Kundera pitää Orwellia propagandistina — vaikkakin oikealla asialla olevana — esseessä, joka käsittelee Kafkan ironiaa; onkin totta että samanlaista hienostunutta ironiaa olisi Orwellilta mahdotonta odottaa: varsinkin lainaukset fiktiivisestä Goldsteinin kirjasta ovat kaukana kaunokirjallisuudesta).
On kuitenkin olennaista huomata, että myös Orwellin maailmassa kapina itsessään on systeemin itsensä ominaisuus: vastarintaliike on kokonaisuudessaan salaisen poliisin pyörittämä, eikä mitään muuta vastarintaa ole. Ilmeisesti mitään sotaakaan ei todellisuudessa ole, vaan sekin on yksi keino, jolla puolue pitää kansaa jatkuvassa pelossa.
Perustuu totalitarismi sitten väkivaltaan tai nautinnoilla tukahduttamiseen, olennaista näyttäisi olevan myös kuinka systeemi itse tuottaa oman vastarintansa.
Amazon-verkkokauppa myy Kommunistista manifestia. Miljardöörit julistavat taistelevansa eliittiä vastaan. Kouluissa luetaan Orwellia. Anarchy in the UK soi karaokessa. Hallitukset itse levittävät salaliittoteorioita.
Alt-right -liikkeen suosioon on noussut Matrix-elokuva, jonka ikonisessa kohtauksessa Morpheus tarjoaa Neolle kahta pilleriä: sinisen pillerin valitsemalla jatkaa elämäistä simulaatiossa, punaisen pillerin nielaisemalla herää harhoista totuuteen. (On kovin ironista, että ”anti-woken” symboliksi nostetun elokuvan on ohjannut transsukupuolinen Wachowskien ohjaajakaksikko.)
Elokuvan avainkohtaus on kuitenkin se, jossa Morpheus on monologia pitävän agentti Smithin vankina: hän kertoo, kuinka alun perin matrix oli suunniteltu paratiisiksi, jossa kaikki olivat autuaan onnellisia (kohtaus on toisinto 1984:n kohtauksesta, jossa O’Brien kiduttaa Winston Smithiä — jossain on varmasti joku elokuvaintoilija, joka on miettinyt päänsä puhki, miksi elokuvan pahiksella on sama sukunimi). Tämä ei kuitenkaan toiminut, koska ihmisluonto tarvitsee kärsimyksiä ja ristiriitoja. Sen vuoksi matrixia ylläpitävä tekoäly mallinti virtuaalisen ihmismaailman kärsimyksineen kaikkineen. Mutta koska nämä kaikki tapahtuvat virtuaalimaailmassa, ovat ne lopulta vain näennäisiä ristiriitoja; todellinen vastarinta tapahtuu maailman ulkopuolella, koneita itseään vastaan.
Historiaton ja konflikteista vapaa Uljas uusi maailma kuulostaa houkuttelevalta visiolta, mutta ehkä ei sellaisenaan ole sittenkään mahdollinen: ihmislaji on sellainen, että tarvitsee jatkuvaa kamppailua. Paratiisi kävisi pitkästyttäväksi. Huxleyn visiossa konflikti tulee utopiaan ”villin” Johnin (ja hänen arvostamansa Shakespearen) hahmossa. Huxleyn dystopia on haavoittuvainen juuri siksi, että historian ja yhteiskunnan antagonismit on poistettu siitä. Orwellin maailmassa niitä riittää, mutta ne ovat kaikki puolueen hallinnassa.
Tässä meidän kulttuurisotien maailmassamme konflikteista ei ole puutetta. Ongelma on siinä, että konfliktit eivät ole todellisia: identiteettipolitiikka on kyynistä kinastelua, jossa ei ole tärkeää minkä puolesta ollaan, vaan mitä vastaan. Suomalaisen alt rightin suosikki on biseksuaalinen siviilipalvelusmies, joka seurustelee mustan maahanmuuttajan kanssa, ja jonka nimi on Sebastian. Hänessä olennaisempaa on kuitenkin mitä vastaan hän on.
Elämme maailmassa, jossa olisi mahdollisuus tarjota kaikille riittävät elämän edellytykset — ehkä jopa jollain mittareilla mitattuna yltäkylläisyyttä — mutta elämme jatkuvassa talouskriisissä. Samaan aikaan varallisuus ja valta kerääntyvät yhä harvemmille ultrarikkaille — ja kulttuurisodan taistelut keskittyvät poliittiseen korrektiuteen tai siitä vapautumiseen.
Salaliittoteoriat saattoivat olla joskus subversiivisiä, mutta nykyään vallanpitäjät levittävät itse salaliittoteorioita.
Samoin vallanpitäjien pilkkaaminen on mahdotonta: joku Donald Trump on parodia itsestään. Kaikki tietävät, että keisarilla ei ole vaatteita, eivätkä välitä. Vielä Orwellin (huumorittomassa) maailmassa Isoveljelle nauraminen olisi ollut mahdotonta. Nykyään politiikka on parodiaa itsestään: Yhdysvaltain julkisen sektorin on pistänyt polvilleen virasto, jonka nimi on DOGE (suom. ”hauva” tai ”koiruli”), eikä siinä ole viittausta orwellilaiseen rakkaudenmisteriöön; Orwellin ministeriöt (Totuusministeriö, Rakkausministeriö) on ristiriitaisuudestaan huolimatta nimetty tarkoituksenmukaisesti: juuri ristiriitaisuus paljastaa niiden luonteeen (vrt. ”kaksoisajattelu”). Hauvaministeriö taas ei tarkoita mitään: se on pelkkää ironista ja nihilististä meemikulttuuria.
Kaninkoloon pudonneiden salaliittoteoreetikoiden uskosta huolimatta emme elä sen paremmin 1984: tai Uljaan uuden maailman totalitarismissa, eikä tämän blogikirjoituksen tarkoitus ole väittää, että minulla olisi jonkinlaista poikkeavaa ymmärrystä siitä, miten ihmisiä heidän tajuamattaan aivopestään.
Orwellin ja Huxleyn dystopiat tarjoavat kuitenkin ajatuksia siitä, miten poliittiset systeemit pysyvät pystyssä. Runoilijoiden karkottaminen valtiosta ei ole oleellista, kunhan runous on marginaalissa. Kansalliset kielet ja kulttuurit ovat sulautumassa globaaliin pikaruoka-, suoratoisto-, ja huono englanti -kulttuuriin. Ihmiset elävät aineellisssa yltäkylläisyydessä, mutta myös jatkuvassa pelossa, että se otetaan heiltä pois. Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat olemassa, mutta niiden tulee triviaaleja, kuten miten woke aiheuttaa impotenssia. Kuitenkaan mikään tästä ei ole salaliittoa, joka olisi yhteiskunnan julkisivun takana, vaan tämä on koko systeemin olemus — ja se pysyy sellaisena ilman toisinajattelijan kasvoja tallovaa saapastakin.
LISÄYS 9.5.: Kirjallisuudentutkija tohtori-Soikkeli kirjoittaa Orwellista ja Huxleystä scifi-lehti Portin viimeisimmässä numerossa. Porttia ei julkaista verkossa, joten en linkitä, mutta numerot löytyvät mm. hyvin varustetuista kirjastoista.
