”Kirjallisuus on enää vain terrorismin ja kamanvetämisen korvike”, polemisoi Markku Eskelinen vuonna 1987 hänen ja Jyrki Lehtolan kirjoittamassa vihaisten nuorten miesten pamfletissa Jälki-sanat: Sianhoito-opas, jolle tyrskähtelin sitä viime viikolla lukiessani ja kyllähän se vähän huvittaa, että jonkun mielestä kirjallisuudella on tuonkaan vertaa painoarvoa, edes ironisesti, tai kenties ajat ovat 35 vuodessa muuttuneet ja leikinlasku ”kirjallisesta terrorismista” on kokenut inflaatiota oikean terrorismin myötä. Kirjallista terrorismia ei ole kirjan kirjoittaminen, mutta kirjailijan puukottaminen voi olla. Toisaalta, olisi sekin optimista olettaa, että Salman Rushdien puukottamisen taustalla olisi varsinaisesti kirja(llisuus). Rushdien kirjaa ei ole lukenut sen enempää terroristi kuin siitä sosiaaliseen mediaan postannut sananvapaustaistelijakaan.
Hesarissa Eleonoora Riihinen kirjoittaa somekirjailijoista (Somevaikuttajat keskustelevat Instagramissa nyt siitä, kuka saa kirjoittaa kirjoja, vaikka löytyisi paljon olennaisempikin kysymys. 18.8.2022). Luin jutun, mutta en todellakaan aio mennä Instagramiin katsomaan, mitä siellä ”keskustellaan”. Jutun perusteella kiista koskee ”portinvartijoita” ja niitä, joiden mielestä kaikki on epistä tai jotain.
Kehitys on ollut olemassa jo jonkin aikaa, eikä sinänsä henkilöidy yksittäiseen somejulkkikseen. ”Oma kirja” on monelle unelma omalla bucket listillä , matka omaan sisimpään ja samalla tavalla saavutus kuin puolimaratonin juokseminen, eikä sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan unelmat toteutuvat ja sen esteenä ovat tyhmät portinvartijat.
Kirjasta on tullut yksi viestintäkanava muiden joukossa: postataan Instaan, pidetään omaa kanavaa Tubessa ja kirjakin tulee jossain vaiheessa, miksipä ei. Se on tapa kasvattaa henkilöbrändiä ja kirjalla on edelleen sellaista prestiisiä, jota omalla sometilillä ei ole, lukuharrastuksen laskusta huolimatta. Ja tällä tarkoitan nimenomaan painettua kirjaa: e-kirja ei ole samalla tavalla ”kirjailijuuden” lähde. Äänikirja on nosteessa ja mukava lisä, joka tehdään ”oikean” kirjan päälle. Joillekin oman unelman saavuttaminen on vaikeata, joillekin helppoa, jos on jo aihe tiedossa (esim. ”miten minusta tuli minä”), mutta rankkaa työtä se on silti.
Kirjailijakontekstissa onkin yleistynyt se julkkistyyppi, joka on somevaikuttaja/esseisti/bloggaaja/ihmisoikeusaktivisti/elämäntapavalmentaja/instamalli ja nyt myös KIRJAILIJA. Kirjallisuuttahan on itsessään kaikki, joka painetaan kansien väliin, riippumatta sisällöstä tai aiheesta. Tässä tapauksessa esimerkiksi itseoppineen personal trainerin terveysvinkit. Kirjailijalla on oma blogi, jota ei kirjoiteta ihmisille vaan hakukoneille. Hän pitää itsestään paljon melua kaikilla alustoilla, koska se on osa kirjan markkinointia. Hän on itse kirjansa sisältö, ihminen josta pidetään, mutta kuitenkin sillä tavalla ärsyttävä, että jakaa mielipiteitä ja herättää tällä tavoin maksimaalisen huomion. Hän on täällä tänään ja esittelee itsensä kirjailijaksi, jollei sitten koko rimpsulla.
Kun kirjamessujen pääesiintyjänä ovat Cheek ja JVG, on varmasti aihetta olla iloinen siitä, että kirjallisuus ei ole vain pölyttyneiden ja tylsien vanhojen ukkojen jaarittelua ja ehkä nyt vihdoin saadaan ne nuoretkin innostumaan. Cheek on siinä mielessä hyvä esimerkki, että Cheekin koko tuotannon ainoa sisältö on Cheek itse, tarina rankasta lapsuudesta ja Cheekin menestyksestä.
Ei kirjallisuus ole kamanvetämistä tai terrorismia, se on inspiraatiotaulu. Tai kuin ystävä, hyvä tyyppi, jonka tunnet ja oikeastaan sen kirjankin voi jättää siitä ihmisen ja kirjailijan välistä pois.
(Toisaalta, kun hakee Twitteristä hakusanalla ”kirjallisuus” ja ensimmäinen tulos on kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen, joka kuvailee itseään näin: ”Intohimoni lukemiseen on antanut minulle paljon. Siksi luen aina kun voin. Liity lukuseuraani!”, alkaa kaipaamaan jonkinlaista kirjallista terroria.)
Mikä tässä sitten risoo? Ehkä se, että olen ollut kirjanörtti lapsesta asti, ja nyt popular kids tulevat meidän tontille. Tältäkö kulttuurinen omiminen tuntuu? Tiedän olevani tylsimys ja elitisti, mutta elämäntaito-oppaat, laihdutusvinkit, värityskirjat tai fanikirjat eivät ole kirjallisuutta. Sinänsä en ole huolissani mahdollisuuksien kaventumisesta: lyhytikäisillä julkkishiteillä otetaan rahat pois kuljeksimasta ja rahoitetaan muutama heikommin tuottava taiteellisesti korkeatasoisempi teos. Silti se johtaa kirjallisuuden inflaatioon. Miksi enää edes elätellään toiveita, että nuoret lukisivat kirjallisuutta, jos saman sisällön saa somesta?
—
EDIT: Jo reilu vuosi sitten käytiin sama keskustelu, joka lähti liikkeelle Laura Frimanin kolumnista ja jota Ville Hämäläinen tiivistää artikkelissaan ja joka sanoo oikeastaan kaikki samat asiat kuin minäkin.