filosofointi – Sivu 3 – Elämä ja Teot

Sodista ja somesta

Hannu Raittilalla on loistava novelli Jylhäkallion ylpeys (löytyy kokoelmasta Miesvahvuus. Wsoy 1999), joka kuvaa tiedotuskomppanian toimintaa sotaharjoituksissa. Tarinan kuvitteellisen ”joukkueen” on tarkoitus pystyttää radiomasto ja tuottaa radio-ohjelmaa simuloiduissa sotaolosuhteissa. Idealistinen kantaupseeri ajattelee kulkevansa Olavi Paavolaisen jalanjäljissä, mutta komppaniaan värvätyt taiteilijasielut eivät sovi muottiin. Radio Mafiasta lainattu toimittajakaksikko laittaa kaiken leikiksi ja jermuiluksi. Raittilalle tyypillisen tapaan läsnä on jatkuva päin helvettiä menemisen tunne ja kertoja voi vain avuttomana katsoa sivusta.

Raittilan novelli on kirjoitettu 25 vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen sosiaalista mediaa. Joku voisi kirjoittaa päivitetyn version, jossa sota leviäisi sosiaalisssa mediassa. Toisaalta, Ukrainan sota on jo kaikissa kanavissa sillä tavalla, että huumorin repiminen aiheesta alkaa olla vaikeaa.

Itse sain armeijasta vapautuksen rauhan ajaksi (ns. ”c:n paperit”). Olisin joka tapauksessa valinnut siviilipalveluksen, joten aikoinaan 16-vuotiaana päätöksen saaminen oli helpotus. Siitä, mitä mihin tehtäviin minut mahdollisen sodan aikana määrättäisiin, minulle ei ole kerrottu. Luultavasti puolustusvoimilla on kansio, jossa päällä on minun nimeni, mutta sen sisällöstä minulla en ei ole tietoa.

Lähtisinkö vanhana pasifistina tiedotushommiin, jos määrättäisiin tai edes pyydettäisiin? Ehkäpä, aina se sotilaskodin lattioiden luuttuamisen voittaisi. Humanistina minulla on sana hallussa ja osaan valokuvata ja tuottaa sisältöä. En minä varmaan huono propagandisti olisi.

Kuinka vahvasti voisin uskoa asian oikeutukseen? Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti meillä on naapuri, joka ei ole. Natoon liittyminen oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin; parempi valita Norjan kuin Valko-Venäjän esimerkki. Meillä on mielestäni ihan mukava demokratia täällä, jota kannattaa puolustaa. Jos joku tätä siellä esikunnassa lukee, niin kirjoittakaa siihen kansioon, että tulen mielelläni kirjoittamaan puolustustahtoa nostattavia somepäivityksiä tilanteen niin vaatiessa.

Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on jo Ukrainan sodan osapuoli. Ainakin sosiaaliseen mediaan sota on levinnyt, ja vaikka Venäjän kannattajat ovatkin vähemmistössä, kaikenlaisia trolleja ja botteja verkosta löytyy. Vaikka monelle Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 paljasti sen hallinnon todelliset kasvot, Putinin myötäilijöitä löytyy suomettuneista vasemmistolaisista ja jälkisuomettuneista oikeistolaisista. Vasemmistolaiset eivät ole huomanneet, että naapurissa on systeemi vaihtunut jo yli 30 vuotta sitten eikä sosialismia rakenneta enää edes nimellisesti, oikeistolaiset ovat löytäneet diktatuurisen ihannevaltionsa, jossa on kaikki neuvostojärjestelmän huonot puolet, kunhan sitä ei kutsuta sosialismiksi. Ennen avointa hyökkäystä 2022 Venäjällä ravasivat monenmoiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleireillä vierailtiin kuin Komsomolin parhaina päivinä.

Onneksi suurin osa suomalaisista on yhdistynyt mielipiteiltään, jollei nyt aivan talvisodan hengessä, niin ainakin osoittaa tervettä epäilyä Putinia ja hänen johtamaansa valtiota kohtaan. Nyt ollaan siirrytty siihen vaiheeseen, että syytellään putinisteiksi kaikkia joista ei pidetä ja unohdetaan oman puolueen Venäjä-myönteiset lausunnot vuodesta 2021 taaksepäin. No, huonompiakin vaihtoehtoja olisi. Meiltä puuttuu sellainen avoimen Venäjä-mielinen oppositio, jollainen monessa muussa Itä-Euroopan maassa on.

Raittila kertoo puolustusvoimille luennoivan ”ekodosentin” suulla, että vaikka nykynuoret ovatkin velttoja kännykännäpyttelijöitä, ehkä nykyaikaiset virtuaalisodat tarvitsevat heidän kaltaisiaan nörttejä. ”Rajojen loukkaamattomuutta tärkeämpää on, että verkkoa ei häiritä”, visioi dosentti. En tiedä, miten vahva annos ironiaa Raittilalla dosentin puheissa alunperin oli, mutta 25 vuotta myöhemmin visio on muuttunut todeksi. Verkkohäirintä ja informaatiovaikuttaminen ovat osa hybridisodankäyntiä.

Virtuaalisotaan pääsisi jo nyt, X:ään trollien kanssa kinastelemaan. Sellainen on virtuaalisen puolustussovan ratekia. Salaliittopeikkojen ja törkyturpien kanssa vääntämään.

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, alkaa se sotkun lattioiden luuttuaminenkin kuulostaa mukavalta hommalta.

Koneälypuolue ja tekoälyn sielu revisited

Kesä on hyvä aika kuunnella läpi Perttu Häkkisen podcasteja. Häkkinenhän oli tunnettu siitä, että hänen vieraansa olivat varsin monenlaisista taustoista jo ennen tämän viikon kohua, joka näyttäisi raivoavan enimmäkseen viestipalvelu X:ssä.

Tässäkin blogissa on käsitelty tekoälyä useammankin kerran ja mielenkiintoisessa jaksossa ”Keinoäly” 6 vuoden takaa eli hyvän aikaa ennen uutta tekoälyhypeä. Häkkinen haastattelee Sami Henrik Haapalaa Koneälypuolueesta. Käsiteltävät aiheet eivät sinänsä ole aivan huuhaata ja monella tapaa olivat aikaansa edellä jopa, mutta itse puoluehanke taisi jäädä taideperformanssin asteelle ja nopealla googlauksella vuoden 2018 jälkeen ei ole paljoakaan tapahtunut.

Mielenkiintoinen on myös osio, jossa Panu Hietaneva haastattelee uskonnonfilosofi Aku Visalaa. Kirjoitin aikaisemmin Visalan aihetta koskevista ajatuksista. Hän toistaa haastattelussa samat ajatukset siitä, että noin periaatteessa koneellakin voi olla ”sielu”. Toisaalta hän myös toppuuttelee utopistisimpia visioita siitä, että tekoäly voisi ratkaista kaikki ihmiskunnan ongelmat. Esimerkiksi moraaliset ongelmat ovat siinä määrin sidottuja ihmisiin biologisina olentoina, että tekoäly ei pysty ratkaisemaan niitä, koska emme itse asiassa itsekään tiedä, kuinka moraalisia ongelmia pitäisi ratkaista. Merkittävä on myös Visalan ajatus siitä, että suhtautumisemme tekoälyyn voi muuttaa suhtautumistamme ihmisiin: uhkakuva on, että se voi rappeuttaa meidän inhimillisyyttämme. Visala ei käytä tätä ilmaisua, mutta inhmillinen voi kokea inflaation.

Jonkinlaista rappeutumista on jo tapahtunut inhimillisen, kasvokkain tapahtuvan kontaktin siirtyessä verkkoon. Tätäkin voi mennä katsomaan sinne viestipalvelu X:ään.

LISÄYS 10.7.

Salaliitoista kertovassa jaksossa (13.10.2015) haastatellaan Jonas Sivelää, joka on kirjoittanut kirjan Kaiken takana on salaliitto (Atena 2015). Hän on tutkinut mm. aidsiin liittyviä uskomuksia Afrikassa ja kirjassaan käsittelee niitä perinteisiä illuminaatti- vapaamuurari- Area 51-juttuja. Mielenkiintoista ajankuvaa on kuitenkin haastateltavan ja haastattelijan asenne: ”joku rokotekielteisyys on aika amerikkalainen juttu, mutta kyllä mä uskon, että jotkut suomalaisetkin voi uskoa salaliittoihin” (ei suora lainaus). Nykyään, varsinkaan koronaepidemian jälkeen, kukaan tuskin väittäisi ettei Suomessa uskota salaliittoihin tai ettei rokotekielteisyyttä olisi.

Andrew Tate ja muut elämäntaitogurut

Manosfäärin idoli ja somevaikuttaja Andrew Tate on ollut otsikoissa viime aikoina. En varsinaisesti tunne miestä, enkä ole katsonut hänen videoitaan tai lukenut juttujaan tai mistä ikinä hän onkaan tullut tunnetuksi. Mielenkiinto kuitenkin heräsi, kun Iltasanomien jutun yhteydessä Facebookin kommenttipalsta räjähti puolustelemaan ja ihannoimaan ja välistä ylistämäänkin Tatea. Yleensä, kun uutiset kertovat muslimimiesten seksiuaalirikosepäilyistä, kommentit ovat olleet päinvastaisia. Miksi nyt suomalaiset perusjampat rientävät puolustamaan puoliksi tummaihoista muslimia?

Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka psykopaattinen käytös vetää puoleensa lauman heikoimpia. En edes jaksa tarkemmin analysoida, mitä hän on sanonut ja tehnyt, mutta moniin tuntuu sanoma uppoavan.

Olen kenties maininnut aikaisemmin kaunokirjallisista pyrinnöistäni. Muutama vuosi sitten (olisikohan ollut vähän ennen koronaa) työstin käsikirjoitusta työnimellä ”Puutostila”, joka olisi kertonut incel-miehistä ja pick up artisteista ja nuorille epävarmoille miehille ajatuksiaan myyvistä deitti- ja elämäntaitoguruista. Aiheesta oli hauska kirjoittaa liioittelevaa ja hieman satiiristakin tekstiä. Jo silloin huomasin, että kaninkolo menee aika syvälle ja että näissä piireissä kaikenlainen salaliittoilu on myös yleistä. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin: ihmismielen pohjamudan ruoppaaminen sai riittää. Näihin liittyvistä aiheista riittäisi kirjoitettavaa monestakin näkökulmasta, mutta jotenkin halusin ajatella muita aiheita pitkät päiväni kuin itsesäälistä ja katkeraa naisvihaa.

Samoin koronapandemian aikaan koko salaliittoskene räjähti ja siihen tuli äärioikeistolaisia sävyjä. Ihan suomalaisetkin ”elämäntapavalmentajat” levittivät rokotevastaisuutta, ilmastonmuutosdenialismia, new world order -teorioita ja niin edelleen. Kun todellisuus on tarua ihmeellisempää, fiktion kirjoittaminen siitä tulee mahdottomaksi. Miten esimerkiksi teet parodiaa kansanedustajasta (nyt onneksi jo entisestä), joka uskoo maan olevan litteä? Ei ollut enää hauskaa.

Pitäisi kirjoittaa vielä se Jordan Peterson -juttukin. Tai pitäisi ja pitäisi. Mitäänhän ei ole pakko paitsi kuolla ja juosta vessaan silloin kun on juostava. Mitään palkkaahan tästä minulle ei kukaan maksa ja lukijoitakin on varmuudella ehkä kaksi.

Peterson tuli kuitenkin mieleen näistä nuorten miesten elämäntaitovalmentajista. Onhan Peterson toki pienempi paha kuin Tate. Hän sentään neuvoo nuoria seisomaan selkä suorassa ja pitämään huoneensa siistinä. Ennen oltiin huolissaan siitä, että nuoriso kuuntelee hevimetallia, nykyään siitä että se kuuntelee harmaatukkaista psykologian professoria.

Petersonilla on toki seksistisiä töräyksiä, mutta hän ei esimerkiksi kehota lyömään naisia. Päin vastoin, ensimmäisellä videolla, jonka kautta Petersoniin tutustuin, hän sanoi ettei ota naisia vakavasti, koska erimielisyyden sattuessa naista ei voi lyödä, eikä naisilta voi odottaa, että he voisivat lyödä häntä. Itse en ottanut Petersonia tämän jälkeen kovin vakavasti. Jossain vaiheessa katsoin kuitenkin useamman hänen videonsa (jotenkin minua viehättää, kun joku puhuu asiastaan tohkeissaan, olin sitten samaa tai eri mieltä), mutta lopetin hänen venäjämielisten lausuntojensa vuoksi, joiden mukaan ”Venäjä edustaa kristillisenä valtiona aitoa eurooppalaisuutta” tai jotain (ei tarkka lainaus) .

Jordan Petersonhan on sellainen oman alan Juice Leskinen. Verbaalisesti lahjakas tyyppi ja laajojen kansanosien suursuosikki, joka loistaa haastatteluissa, mutta jota vähänkään pidempään kuunnellessa tajuaa, miten siitä jutusta puuttuu kaikki syvällisyys.

The Three-Body Problem -sarja ja Kiina

Tulipa katsottua. Klikkasin sarjan pyörimään Netflixistä melko sattumanvaraisesti jo ennen kuin olin lukenut netistä hypeotsikoita, joiden mukaan The Three-Body Problem olisi yksi palvelun kaikkien aikojen kalleimmista sarjoista. Olihan se ihan viihdyttävä ja mysteerin tuntua riitti loppuun asti. Jos joku ei ole vielä sarjaa nähnyt tai on välttynyt spoilereilta, ei kannata lukea tästä eteenpäin, jos haluaa pitää jännitystä yllä.

Sarjan pääpremissi paljastuu kokonaisuudessaan vasta muistaakseni kolmannessa jaksossa: jollain kaukaisella planeetalla asuvat San-Tiksi kutsutut alienit päättävät muuttaa maapallolle, koska heidän oma kolmea aurinkoa kiertävä planeettansa on elinkelvoton sen epävakauden vuoksi. Matka kestää 400 vuotta, mutta konfrontaatio on jo valmis. Alienit kommunikoivat ihmisten kanssa mm. jonkinlaisen virtuaalitodellisuusroolipelin avulla, hiukkaskiihdyttimet toimivat hassusti ja maailman johtavia fyysikoita kuolee salaperäisesti. Kaikenlaista jännittävää siis tarjoillaan katsojalle.

Sarja perustuu kiinalaisen Liu Cixinin romaaniin Kolmen kappaleen probleema (suom. Rauno Sainio. 2018) ja on osa laajempaa Muistoja planeetta Maasta -trilogiaa. Suomeksi kirjan on julkaissut suhteellisen pieni tai korkeintaan keskikokoinen Aula & Co -kustannus, joten toivottavasti sarjan hype tuo myös kirjasta kiinnostuneiden rahat heidän kassaansa.

Ensimmäinen mieleen nouseva kysymys tietenkin oli jo ensimmäisestä jaksosta lähtien, miten paljon alkuperäistä kirjaa on ”länsimaalaistettu” Netflixin yleisölle, ja onhan sitä. Keskeisiä hahmoja on muutettu eurooppalaisiksi ja on siellä se pakollinen värillinen näyttelijä ja yksi latinokin. Koska en ole itse kirjaa lukenut, en analysoi niiden eroja sen tarkemmin. Halukkaille varmasti löytyy googlettamalla tarkempaa tietoa.

Sarjan henkilögalleriasta tulee kuitenkin vahvasti mieleen jokin amerikkalainen high school -sarja. Sarja lupaa kovaa, tieteeseen perustuvaa scifiä, mutta enimmäkseen setvitään ihmissuhteita. Toki tv-sarjan formaatin ehdoilla mennään, eikä siinä toimi sama mikä kirjassa. Ja vaikka rahaa on sarjan tekemiseen käytetty rutkasti, tuntuu sen maailma jotenkin ”pieneltä” siihen nähden, että aihe on suorastaan galakseja syleilevä. Tämäkin on formaatin rajoituksia: katsoja ei pysyisi kärryillä, jos aihetta laajennettaisiin liikaa ja joka jaksossa esiteltäisiin lukuisia uusia henkilöitä. Silti tuntuu häiritsevältä, että ihmiskunnan suurimpia ongelmia ratkovat samat alle 10 henkeä, jotka ovat luokkakavereita keskenään.

Osa konsepteista on vähän liiankin fantastisia: supertietokone, joka on yhtä aikaa atomia pienempi ja maapalloa suurempi ja joka näkee kaiken maapallolla, tuhannen ydinpommin voimalla avaruuteen ammutut aivot ja surrealistiset virtaalitodellisuuspelit tuntuvat vähän liiankin hapokkailta, olivat ne miten kovaa scifiä hyvänsä, tai sitten kirjassa ne on selitetty paremmin kuin sarjassa. Samoin skenaario, jossa alienit julistavat ihmiskunnalle sodan kuultuaan sadun punahilkasta on aika epäuskottava. Ja samaan aikaan poltellaan pilveä partsilla tai keitellään teetä ja mietitään miten tämä maailma pelastettaisiin.

Eniten kohua on kenties aiheuttanut sarjan alussa tapahtuva kohtaus, jossa kulttuurivallankumouksen aikana fysiikan professori piestään hengiltä. Tämän jälkeen kuvataan pakkotyöleirejä ja totalitaarisen Kiinan vankiloita. Vielä erikoisemmaksi kohtauksen tekee se, että alkuperäisessä kiinankielisessä romaanissa alun kohtausta ei ole, mutta englanninkielisessä versiossa se on lisätty käännösprosessin aikana kirjan alkuun.

Sarjasta saakin varsinkin alun perusteella sen kuvan, että se olisi erityisen kriittinen Kiinaa kohtaan. Kiinassa vastaanotto on ollut kahtalaista: valtamediassa sarjaa on ylistetty siitä, että kiinalainen kulttuurituote saa näin paljon huomiota länsimaissa. Negatiivinen huomio on liittynyt siihen, että alkuperäistä materiaalia on länsimaalaistettu liikaa. Ilmeisesti alkuperäinen romaani noudattelee Kiinan politiikkaa sarjaa paremmin.

Huolimatta siitä, mikä on sarjan alkuperäismateriaali tai mikä on kirjailijan tai sarjan tekijöiden intentio, länsimaalainen katsoja katsoo sarjaa länsimaalaisten lasien läpi. Tai ainakin minä katsoin.

Itä on lännelle toinen. Joskus se oli kenties arabit tai Intia, kylmän sodan aikana Neuvostoliitto, nyt enevässä määrin Kiina (arabialainen kursiivi ja kyrilliset kirjaimet ovat vaihtuneet logogrammeihin).

Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka covid oli aikansa Tšernobyl. Rapistuvan neuvostoimperiumin kuvastoon kuuluvat lakkoilevat ydinvoimalat, telakoille ruostuvat ydinsukellusveneet ja säteilyvaara-merkillä aidatut jättömaat (pelaa vaikka Metro-pelisarjaa, jollet usko). Säteily on näkymätön tappaja, kuten on viruskin. Ei ole ”historistisesti” yhdentekevää, että covid-pandemia sai alkunsa juuri Kiinasta. Kiinalainen totalitarismi yhdistyy kontrollitoimiin ja kasvottomiin hazmat-puvuissa liikkuviin miehiin.

Tunnustan, että en tiedä Kiinasta paljoakaan. Kiinalaiset nimet eivät jää mieleeni latinalaistettuinakaan. Minulle Kiina voisi sijaita toisella planeetalla.

Länsimaalaisen katsojan tulkinnassa San-Ti ja Kiina samaistuvat. Teknologisesti kehittynyt, kaukainen ja mystinen sivilisaatio, joka toimii 400 vuoden aikajänteellä ja vakoilee meitä teknologiallaan ja uhkaa ottaa maailman valtaansa. Kiinalainen ideologia painottaa kollektivismia (oli systeemi sitten feodalismi, kommunismi tai kapitalismi), San-Ti -olennoissa ei ole yksilöitä.

Immersiivisen virtuaalitodellisuuspelin sijasta saimme vain TikTokin.

Pelastaako tekoäly suomen kielen?

Nothing to see here. Tämä on vain linkki Teivo Teivaisen artikkeliin ”Pelastaako tekoäly suomen kielen?” Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 3/2020, mutta nyt se on nostettu uudelleen esiin. Artikkeli ehkä lähtee vähän liian kaukaa ja harhailee siitäkin kauemmaksi, mutta sen pointti on, että kenties konekäännökset pelastavat pienet kielet, kun kaikkien ei tarvitse alistua englannin ylivallalle voidakseen kommunikoida keskenään. Uhka vai mahdollisuus? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun koneet tyhmentävät meitä, kun ulkoistamme osaamisemme niille. Ehkä siinä on kuitenkin pointtinsa: ehkä esimerkiksi aasialaisten kanssa tulevaisuudessa kommunikoidaan rallienglannin sijaan tekoälykääntäjän kautta. Kiinan ja japanin kielen vahva suomalaisosaaminen taitaa olla utopiaa.

Aikaisemmin kirjoitin vironkielisistä ”jutturoboteista”, eli chatboteista ja siitä, kuinka tärkeää on, että kielimalleja harjoitetaan myös pienten kielialueiden materiaalilla. Virossa kielen säilyttäminen on otettu vakavammin kuin Suomessa. Sitten kun sadan vuoden päästä viimeinen ugrimugri henkäisee viimeisen perkeleensä robottikuutti kainalossaan, jää maailmaan sentään suomea ja viroa puhuva tekoäly.

Muista uutisista: kirjoitin aikaisemmin huonosti käyttäytyvistä vanhuksista internetissä ja viittasin Oskari Onnisen kolumniin. Nyt Onninen jatkaa uudessa kolumnissaan samaan suuntaan kuin minä. Jutun ingressissä kerrotaan: ”Nuorten sijaan teknologisesti myöhäisherännäiset aikuiset ovat yleensä niitä, jotka eivät osaa käyttää sovelluksia saati käyttäytyä niissä”. Aivan täysin ei tekstissä ole tälle katetta: Onninen kirjoittaa halpiskrääsää myyvästä Temu-sovelluksesta, ja siitä kuinka odotusten vastaisesti sen käyttäjiä eivät olekaan nuoret, vaan yli 60-vuotiaat. Samoin hän viittaa Jonathan Haidtin kirjaan The Anxious Generation (ei suomennettu), jonka mukaan nuorten mielenterveysongelmat johtuvat älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta. Haidtin väitteissä on varmasti perää, mutta väittäisin niiden ongelmien koskevan kaikkia ikäryhmiä, ei vain nuoria. Mielestäni hän ei kuitenkaan kovin hyvin perustele onko todella näin, eikä väitettä ”aikuiset eivät osaa käyttäytyä netissä” käsitellä itse tekstissä.

Onneksi FB:n kommenteissa kuitenkin vetäytyvästä hiuslinjasta päätellen keski-iän ylittäneet kommentoijat todistavat Onnisen väitteet käytöstavoista oikeaksi.

Nykyvanhukset ovat vapaan kasvatuksen tulos.

Väestöräjähdyksestä ja liikakansoituksesta puhuminen

Arno Kotro kirjoittaa blogissaan väestöräjähdyksestä ja median tavasta uutisoida siitä. Itse kirjoitukseen ei ole paljoakaan lisättävää, suosittelen lukemaan. Tekstistä löytyy myös linkkejä Kotron aikaisempiin kirjoituksiin aiheesta, joten eiköhän se tule käsitellyksi kattavasti ja retorisesti vetoavalla tavalla.

Vallitseva diskurssi (inhoan tätä ilmaisua, mutta se lienee tässä käyttökelpoinen) on, että yhtäältä päästöjä tulisi vähentää vaikka sitten elintason laskun uhallakin, toisaalta kaikki puolueet lupaavat äänestäjilleen talouskasvua ja elintason nousua. Samoin ylikansoitus ymmärretään uhaksi biosfäärille, mutta samaan aikaan syntyvyyden laskua kutsutaan ”väestökastastrofiksi”. (Myös työmarkkinoita koskevassa uutisoinnissa on samanlaista kaksoispuhetta: on yhtä aikaa työvoimapula ja työttömyys.) Kaikki tunnistavat tämän kaltaiset puhetavat, mutta ”vallitseva diskurssi” on siitä hankala, että sitä on vaikea paikantaa minnekään. Kotro listaa ainakin muutamia uutisia väitteensä tueksi: keskeinen media on viime aikoina uutisoinut huolestuneeseen sävyyn jopa Kiinan väestökasvun hidastumisesta.

Silti maailman väestö jatkaa kasvamistaan. Alhaisesta syntyvyydestä huolimatta myös Suomen väestö kasvaa maahanmuuton vuoksi.

Väestöräjähdyksestä kirjoitetaan vähemmän. Ehkä siksi, että ei haluta samaistua linkolalaiseen radikalismiin, kuten Kotro vihjaa. Pentti Linkolan puheissahan mainittiin natsitkin. Toisaalta liikakansoitukseen on vaikea keksiä ratkaisua, jonka takana tavallinen keskiluokkainen kuluttaja voisi seistä. Ilmastonmuutos on saman kokoluokan ongelma (ja molemmat liittyvät toisiinsa), mutta vaikka ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät vaatimukset voivat olla radikaalejakin, ovat ne sellaisia jotka ajatuksen ja moraalin tasolla voidaan hyväksyä: säästäminen, lähiruoka, ympäristöverojen maksaminen, huolestuneen profiilikuvan käyttäminen somessa, kulutuksen vähentäminen, — tai mikä parempaa: trenditietoinen vihreä kuluttaminen — ovat kaikki perusluterilaiselle sopivia hyveitä. Keinoja väestönkasvun torjuntaan emme halua edes ajatella.

Ennusteiden mukaan väestö kasvaa ”vain” 10 miljardiin, jonka jälkeen se lähtee laskuun. Kuitenkin 10 miljardia on aivan järjetön määrä väestöä. Jos olisi enemmän taitoa (ja infantiilia huumoria) laskisin kuinka paljon suolikaasua 10 miljardia ihmistä tuottaa vuodessa keskimäärin. Vaikka kaikki kulutus olisi muuten hiilineutraalia, ihmisen keho tuottaa metaanipäästöjä. 10 miljardia persettä kirjaimellisesti piereskelee ilmastotavoitteet kumoon.

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon pelkästään maatalous tuottaaa hiilipäästöjä. Huolimatta kasvissyöntitrendistä, myös Suomessa lihansyönti on kasvussa. Vasta tämän minimitason jälkeen voidaan laskea, miten paljon 10 miljardia ihmistä kuluttaa länsimaisella elintasolla, johon kuuluu yksityisautoilu, lentomatkailu, kertakäyttökrääsän tilaaminen Kiinasta, uusi älypuhelin joka vuosi ja niin edelleen.

Meitä rauhoitellaan sillä, että väestö kasvaa voimakkaasti enää ”vain” Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, jossa elintaso on matala. Afrikka tuottaa vain murto-osan hiilipäästöistä.

Tässä on kaksi ongelmaa. 1) Onko tarkoitus, että afrikkalaiset ja muut kehitysmaalaiset pysyvät nykyisessä absoluuttisessa köyhyydessään, jotta kulutusjuhlat teollisuusmaissa voisivat jatkua? 2) Onko tarkoitus pysäyttää maahanmuutto kehitysmaista teollisuusmaihin kokonaan? Väestön Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ennustetaan nelinkertaistuvan vuosisadan loppuun asti. Jos miljardit ovat liian suuria lukuja käsitettäväksi, mieti oman kotikaupunkisi nelinkertaistuvan. Kehitysmaiden väestönkasvu on teollisuusmaiden väestönkasvua.

Jo pelkästään inhimillinen kärsimys on käsittämätöntä: kokonaishedelmällisyysluku, eli naisten elinaikanaan keskimäärin synnyttämien lasten määrä, on monissa Afrikan valtioissa 4 ja 6 välillä (huom. siis keskimääräinen luku, ei tyypillinen perhekoko). Suurin se on Nigerissä, joka on 6,7. Samaan aikaan lapsikuolleisuus on Nigerissä 11,5%. En ole niin linkolalainen, että osaisin iloita tästä. Jos jo nyt resurssit ovat näissä maissa vähissä, nelinkertainen väestömäärä ei kuulosta hyvältä.

Yleensä viimeistään tässä vaiheessa keskustelua vastaväittäjäni, todellinen tai kuviteltu, kysyy että mitä sitten ongelmalle pitäisi tehdä. Tappaa kaikki vai riittääkö sterilointi? Muistetaan sentään mitä Linkola sanoi, sitäkö mieltä sinä olet? Varsinkin, jos henkilöllä on lapsia, aihe on erityisen herkkä.

En minä tiedä, miten tämän kokoluokan globaalit ongelmat ratkaistaan. Usein ihmiset, jotka voimakkaimmin haluavat pysäyttää ilmastonmuutoksen ja luontokadon, myös toivovat parempaa elintasoa kehitysmaihin (kohta 1) ja enemmän maahanmuuttoa (kohta 2). Niin tietysti minäkin. Mutta kaikkea ei voi saada ja tarjolla saattaa olla vain huonoja vaihtoehtoja.

Onneksi sentään on toivoa, että väestöräjähdys olisi hidastumassa. Lapsiluku pienenee elintason ja etenkin naisten koulutuksen lisääntyessä. Kotron tavoin ihmettelenkin, miksi media uutisoi sen negatiivisena asiana.

Järvinen kirjoittaa tietokoneen tietoisuudesta

Pitkän linjan tietokirjailijan Petteri Järvisen Tivi-lehden kolumni ”Voisiko koneella olla tietoisuus?” (5.4.2024) on hyvä tiivistys niistä kliseistä, joita niin mielellään näinä päivinä pohditaan tekoälyyn liittyen. Jos tekoälyllä on tietoisuus, joutuvatko insinöörit pohtimaan älyä, ajattelua tai jopa sielua? Voiko tietokoneella olla (ihmis)oikeuksia?

ChatGPT:n kaltaisten luonnollista kieltä jäljittelevien tekoälyjen nopea kehitys on saanut ne tuntumaan jopa inhimillisiltä. Järvisen mukaan ”[s]aatamme olla vain yhden algoritmin päässä todellisesta vallankumouksesta”. Pian koneilla voi olla tietoisuus.

Mutta kuten Järvinen itsekin kirjoittaa, sellaista ei voi ohjelmoida, mitä ei ymmärrä. Tekoälyhypessä unohtuu, että emme edes tiedä, millainen ihmisen tietoisuus on. Sielusta puhumattakaan, josta emme ole edes varmoja, onko meillä sellainen. Ehkä insinöörien tosiaan pitäisi perehtyä filosofiaan, teologiaan ja psykologiaan, ennen kuin puhuvat tietoisuudesta, sielusta ja inhimillisyydestä sellaisella itsevarmuudella.

Monissa visioissa tekoälyn tietoisuus syntyy itsestään, kunhan vain algoritmit ”kehittyvät” tarpeeksi. Hämmästyttävän uskonnollinen näkemys. Järvinen itse onneksi ei lankea tähän ansaan, vaan myöntää, että niin monimutkainen koneisto ei voisi syntyä ”vahingossa”.

Kaltaistani humanistia on helppo syyttää inhimillisen tietoisuuden mystifioinnista — ihminenhän on materiaa ja tietoisuus neurokytkentöjä siinä missä koneetkin. Minun näkökulmastani taas koneiden tietoisuudesta intoilevat mystifioivat koneita, mutta myös inhimillistä tietoisuutta: miksi inhimillinen tietoisuus olisi jonkinlainen päätepiste, jota kohti tekoäly pyrkii tai jopa vääjäämättömästi kehittyy?

Järvinen havainnollistaa tätä liukumana, ”jonka nollapisteessä ovat kivet ja toisessa ääripäässä ihmiset” ja jonka väliin jäävät eläimet ja mahdollisesti tulevaisuudessa koneet. Analogia ei sinänsä ole väärä, mutta se on puutteellinen. Siinäkin ihminen asetetaan määränpääksi — ikään kuin eläinten tietoisuus vajavaista inhimillisistä tietoisuutta. Jos otetaan esimeriksi kohtalaisen älykäs eläin kuten mustekala: millainen on mustekalan tietoisuus sen yhdeksien aivojen kanssa? Pikemminkin nollapisteestä lähtee joka suuntaan useita janoja, eivätkä tietoisuudet ole keskenään vertailukelpoisia.

Entä voisiko koneella olla tunteita? Kysymys on: miksi olisi? Jos selitys on, että tunteet ovat mahdollisia vain ihmisille ja rajatusti eläimille tai että tunteet ovat peräisin jumalalta tai muulta korkeammalta entiteetiltä, koneella ei voi olla tunteita (tosin uskontofilosofin kanta on toinen). Jos taas lähestytään asiaa biologian ja evoluution kannalta, on tunteilla kaikilla jokin funktio, joka edesauttaa lajin sopeutumista. Kipu estää lasta laittamasta sormea hellanlevylle, pelko antaa siivet, rakkaus lujittaa lauman yhteenkuuluvuutta ja niin edelleen. Millaiset olisivat ne olosuhteet, joissa tällaisia rakenteita syntyisi koneille ja voisiko niitä siltikään kutsua tunteiksi inhimillisessä mielessä?

Tämän kaltaisissa jutuissa aina mainitaan, miten vielä jokin aika sitten moni juttu oli pelkkää tieteiskirjallisuutta, mutta nykyään todellisuutta tai ainakin jo melkein. Saa nähdä, miten tällaisista jutuista ajatellaan parin kymmenen vuoden päästä.

Pienet ihmiset

Muistan eräään kirjoituksen vuodelta 2003, kun lehtien mielipidepalstat olivat isompi juttu kuin sosiaalinen media, jossa perusteltiin että RKP:n Jan-Erik Enestamin tulisi olla mukana hallituksessa, jotta siellä olisi tarvittaessa joku ruotsinkielinen. Ei siis pelkästään ruotsinkielisen väestön edustajana, vaan konkreettisesti siksi, että kaksikielisyydestä on käytännön hyötyä. Jos vaikka tulee valtiovieraita Ruotsista. Kirjoittajan ajatuksissa oli hellyttävä mielikuva siitä, kuinka hallituksen ministerit ovat super best friends, jotka ratkovat keskenään maan ongelmia. Jan-Erikin supervoima on ruotsin kielen taito ja hän saapuu pelastamaan, kun tarvitsee osata ruotsia.

Vähän samanlainen asenne oli sillä miehellä, joka edellisten presidentinvaalien aikaan osti mainostilaa HS:n etusivulta ja blogissaan julkaisemassa pamfletissa julisti, että presidentin pitäisi olla suorittanut asepalvelus, jotta hän armeijan ylipäällikkönä voisi sodan aikana johtaa armeijaa. Ymmärtäisin tämän arvo- tai asennekysymyksenä, mutta kyseinen henkilö ilmeisesti kuvitteli, että sodan syttyessä maan johto linnoittautuu tilannehuoneeseen, jossa on maailman kartta seinän kokoisella screenillä ja red alert -valot välkkyvät ja ammattikenraalit kerääntyvät kuulemaan käskynjakoa presidentiltä, joka kuumeisesti muistelee, mitä puolen vuoden mittaisessa varusmieskoulutuksesessa 35 vuotta sitten opetettiin.

”Herra ylipäällikkö, vihollinen hyökkää kolmesta ilmansuunnasta koko rajan pituudelta, maassa, merellä ja ilmassa! Mikä on käskynne?”
”Onko alokkaiden punkat räjäytetty?”
”Kyllä on, herra ylipäällikkö!”
”Räjäyttäkää ne uudestaan!”

Lapsena ajattelemme, että kaikki aikuiset tuntevat toisensa ja ovat mahdollisesti liitossa keskenään. Vanhemmat, opettajat, kaupan täti/setä, naapurit, poliisit, terveydenhoitaja. Vanhemmat ja talonmies ovat samalla puolella, kun tehtiin sillein tyhmästi, että sotkettiin tai kaupan setä ja poliisi, kun näpisteltiin. Vanhemmat ja hoitajatäti ovat keskenään liitossa, kun viedään rokotettavaksi, vaikka piikki tuntuu ikävältä.

Olin viiden, kun isä kutsui naapurin kerrostalokyttääjää ”ärsyttäväksi akaksi”, kun se tuijotti meitä pihalla. Nainen oli aina äkäinen ja lapsille ilkeä. Olin kuitenkin kuvitellut, että vanhemmat olisivat pitäneet toistensa puolta.

Aikuistuessamme opimme tietenkin, että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin ne, jotka tunnemme arkielämässämme, eivätkä kaikki aikuiset tunne toisiaan ja että he eivät välttämättä edes pidä toisistaan.

Silti tämä sama malli säilyy tiedostamattomana skeemana läpi elämän, joillakin heikompana ja joillakin vahvempana, koska maailma on monimutkainen paikka ja yhteiskunnan toimintaa säätelevät lait monisyisiä ja usein sattumanvaraisia. Rationaalinenkin ihminen joutuu arjessaan yksinkertaistamaan ajatteluaan — puhumattakaan vähemmän rationaalisesti ajattelevista ihmisistä — ja samaistamaan ilmiöitä henkilöihin. On helppoa tokaista ”ne on siellä taas päättäneet”. Kun käytetään sanaa ”ne”, sillä viitataan yleensä alle kymmeneen henkilöön.

Oma alalajinsa ovat he, jotka kuvittelevat saippuasarjojakin todeksi ja antavat kaupungilla ihmissuhdeneuvoja sarjan näyttelijöille tai lähettelevät vihapostia pahiksille. Heille jopa fiktiiviset henkilöt kuuluvat ”niihin”.

Erityisesti tällaista ajattelua on salaliittoteorioihin kallellaan olevilla ihmisillä. Tiedotusvälineiden kautta maailmasta piirtyy abstrakti, mutta yksinkertaistettu kuva, kun julkisuudessa ovat aina samat henkilöt. Se on kuva, jossa poliitikot, toimittajat, tutkijat, THL ja virkamieskunta edustavat samaa aikuisten maailmaa. He kaikki tuntevat toisensa — ja osin varmasti tuntevatkin, Suomi on pieni maa — ja ovat liitossa keskenään, varsinkin jos ovat samaa mieltä. ”Taas ne ovat päättäneet”, ”taas ne kirjoittelevat”, ”taas ne antavat uusia suosituksia”, ”mitään ei saa sanoa, kun ne eivät anna”.

Fysiologisessa mielessä nykyihminen kulkee jälkiteollisessa yhteiskunnassa kallossaan samat aivot kuin metsästäjä-keräilijä 10 000 vuotta sitten. Niitä ei ole varsinaisesti tarkoitettu abstraktien, monisyisten globaalien ongelmien ratkaisemiseen, vaan elämään laumoissa, jossa kaikki tuntevat toisensa kasvoilta ja asiat ovat käsin kosketeltavia. Monimutkaisten ongelmien hahmottaminen pitää opetella kuin vieras kieli. Jotkut sen oppivat paremmin kuin toiset.

Internet, eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät sitä olleet ennen nähneet

Yleensä jos joku verkossa aukoo päätään tai muuten käyttäytyy huonosti tai epäkypsästi, ei se ole nuorison edustaja, vaan pikemminkin joku varttuneempi älylaitteen räplääjä. Minulla oli tähän teoria: diginatiivi nuoriso on kasvanut netin käytöstapoihin, koska netti on ollut olemassa koko heidän elämänsä ajan eikä onlinella ja offlinella ole suurta eroa heidän kokemusmaailmassaan, kun taas vanhukset, jotka pääsivät nettiin ensimmäisen älypuhelimensa myötä vasta pari vuotta sitten, soveltavat verkossa samoja käytöstäpoja, jotka oppivat 70-luvun nakkikioskijonossa.

En sitten tiedä, oliko teoriani oikea. Internet yleistyi tavallisten käyttäjien ulottuville vuodesta 1993 eteenpäin, jolloin ensimmäinen internet-selain julkaistiin ja web-sivujen selailusta tuli synonyymi internetille. Silloin nykyiset viisikymppiset olivat opiskeluiässä ja nyt eläkkeelle jäävillekin ne tietokoneet ja internet ovat olleet arkipäivää työpaikoilla puolet heidän elämästään.

Toisaalta, internet on nykyään niin eriytynyt, että en kohtaa nuoria siellä. En edes tiedä, mitä sivustoja he käyttävät. Onko TikTok vielä se viilein paikka kiusaamisvideoiden julkaisemiseen? Viestipalvelu X:ssä nuorisoa edustaa Tuomas Enbuske.

Luin Apu-lehdestä Oskari Onnisen kolumnin, jossa sivutaan myös 2000-luvun alun internetiä. Itse kolumnin pääväitteestä en välttämättä ole samaa mieltä, mutta tekstissä on muitakin pointteja.

Jos nykyisen internetin yleistyminen aloitetaan 90-luvun alusta, voidaan sen historia jakaa karkeasti kolmeen osaan (en mene sitä edeltävään BBS:ään, eli ”purkkeihin” tässä).

Alussa 90-luvulla yhteydet olivat hitaita ja isojen firmojen alkeelliset nettisivutkin näyttivät siskonpojan tekemiltä. Sisältöä oli suhteellisen vähän, eikä ollut mitään suoratoisto- tai videopalveluita. Sosiaalista mediaa edustivat Kiss FM:n chatti ja Irc-galleria (joku saattaa muistaa senkin mikä IRC oli). Sisältöä oli mahdollista luoda itse, jos osasi vähän HTML:ää. Se ei sinänsä ollut vaikeaa, mutta jossain määrin vaivalloista nykyisiin julkaisujärjestelmiin ja some-alustoihin verrattuna, eikä tavallisilla kuluttajilla välttämättä ollut pääsyä palvelimille, joiden kautta julkaista kotisivujaan. Moni teki omat kotisivut jollekin oppilaitoksen palvelimelle ja kuluttajille domain-nimien rekisteröinti tuli mahdolliseksi vasta myöhemmin.

Internet oli uusia asia ja vähän pelottavakin: kuulemma nuoret löytäisivät sieltä pornoa ja pomminteko-ohjeita. Nyt 30 vuotta myöhemmin ajatus tuntuu absurdilta. Totta kai internetistä löytyy muutamalla klikkauksella ohjeet pommin tekoon, en edes jaksa hakea.

2000-luvun alussa julkaiseminen helpottui, kun tulivat blogit ja muut julkaisualustat. Enää ei tarvittu teknisiä taitoja tai palvelintilaa, jos halusi julkaista jotain verkossa. Varhaisten kotisivukokeilujen sijasta helposti päivitettävät blogisivustot tarjosivat mahdollisuuden monenlaisille ihmisille tuottaa sisältöä verkkoon. Sisällön määrä lisääntyi ja monipuolistui ja siirtyi yrityksiltä ihmisille. Mainosmiehet puhuivat Web 2.0:sta. Blogeja pitivät monen alan ihmiset ja ne olivat muutakin kuin vain sisustustarvikkeiden ja kauneudenhoitotuotteiden mainoksia. (Kuka hölmö kirjoittaa enää blogia tosissaan vuonna 2024?) Optimistisimmat ennustivat netistä uutta suoraa demokratiaa.

Myös Onnisen mainitsema vertaisverkoissa tapahtuva piratismi oli iso osa verkkoliikennettä. Harva hankki nopeita kiinteitä verkkoyhteyksiä kotiin vain sähköpostin lukemista varten tai osti gigatavujen kokoisia kovalevyjä pelkästään digikuvien tallentamiseen. Piratismin keskeinen syy oli, että ei ollut toimivia kaupallisia ratkaisuja. Sittemmin Netflix, Spotify ja muut ovat korjanneet tämän puutteen ja ainakin itselle on vieras ajatus, että asentaisin jonkin Kazaan tai torrent-ohjelman ja alkaisin warettamaan laitonta musiikkia, ohjelmistoja tai elokuvia. On ironista, että piratismilla itse asiassa rahoitettiin sen infran kasvu, joka teki nykyisen suoratoistobisneksen mahdolliseksi.

Kolmannessa vaiheessa kaikki siirtyi alustoille ja ne alkoivat säädellä käyttäjien käyttäytymistä. Sitä voisi kutsua Web 3.0:ksi mutta kukaan ei kutsu. Kun netti siirtyi pöytätietokoneilta mobiililaitteille, käyttäjien määrä ja aktiivisuus lisääntyivät räjähdysmäisesti. Silti keskimääräinen käyttäjä käyttää vain muutamaa verkkoalustaa, jotka monet ovat siirtyneet verkkosivuilta omiksi applikaatioikseen. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka Spotifyn soitetuin kärki on kapeampi kuin hittiradion soittolista. Näennäinen moninaisuus kutistuu kapeaksi alustan algoritmien tuputtamaksi sisällöksi. Painopiste on jälleen siirtymässä käyttäjiltä yrityksille.

Jossain internetin alkuaikoina käyttäjiä oli niin vähän, että käytös pysyi asiallisena. Kun käyttäjinä olivat enimmäkseen yliopistojen tutkijat, oli mahdollista että kaikki tunsivat toisensa IRL. Heti netin avauduttua kaikelle kansalle, kaikenlainen peeloilu ja trollailu lisääntyi. Totta kai sinne Kissin chattiin mentiin haastamaan riitaa tuntemattomille, varsinkin kun sen saattoi tehdä nimimerkin takaa. Jossain vaiheessa eläteltiinkin toivoa, että ihmisten käytöstavat paranisivat, jos verkossa oltaisiin omalla nimellä ja naamalla. Ajateltiin, että eihän kukaan käyttäytyisi typerästi, jos joutuu aidosti laittamaan peliin oman sosiaalisen uskottavuutensa. Toisin kävi: verkkomaailma nielaisi koko julkisen sfäärin ja veti sen mukanaan anaalivaiheen tasolle.

Isoäitini oli herttainen mummo, mutta myös hetkittäin aika suorasanainen kansannainen. Hän paheksui kaikkea törkyä ja vaihtoi radiokanavaa, jos sieltä tuli Irwiniä. Silti välillä aina saatoin hätkähtää, kun hän käytti jotain kansanomaista sanaa, kuten esimerkiksi laihasta ihmisestä ilmaisua ”läpipasko”. Tietojeni mukaan hän ei eläessään käyttänyt internetiä. Kuinka hän olisi käyttäytynyt somessa? Ehkä on parempi, että ei tarvinnut koskaan sitä todistaa.

Joka kierroksella verkon käyttäjiksi on tullut lisää uutta porukkaa, kunnes olemme siinä tilanteessa, että verkon ulkopuolelle jättäytyminen on sama kuin muuttaminen erakoksi autiomaahan — tai jopa pahempaa. Joka kierroksella kuitenkin uudet käyttäjät ovat oppineet käytöstavat. Ensi kertaa internetistä lumoutuneena tulee olo, että täällähän voi tehdä ihan mitä vaan ja pornoa ja pomminteko-ohjeita on muutaman klikkauksen päässä ja päätään voi aukoa ilman seurauksia. Sitten ihmisen parempi puoli ottaa ohjat, koska eihän sitä kaaosta kauaa jaksa ja pitkällä tähtäimellä asiallinen toiminta on palkitsevampaa. Tämä sykli toistuu, mutta se ei noudata sukupolvirajoja: jotkut omaksuvat netin käytön (ja tietotekniikan yleensä) nuorena, jotkut vanhemmat ovat alkaneet käyttää sitä aktiivisesti vasta saatuaan sen ensimmäisen älypuhelimen, jota tökkivät etusormi ojossa lukulasit päässään.

Teoriani oli, että joka syklin jälkeen mukaan tulleet oppivat pienen ajan jälkeen netin käyttäytymissäännöt. Olen joutunut harkitsemaan teoriaani uudestaan.

YLE:n jutun mukaan ”joka kolmannella lukiolaisella on vaikeuksia tunnistaa valhe totuudesta netissä”. Jutussa kerrotaan lasten ja nuorten lukutaitoa edistävästä Critical-hankkeesta, mutta painopiste on erityisesti nettiteksteissä. Ehkä printtimedian suhteen on jo luovutettu.

Jutussa kerrotaan, että erityisesesti diagrammien tulkitseminen on nuorille vaikeaa. Silti jutussa käytetään Pisa-tuloksista kertomavassa kaaviossa katkeavaa x-akselia, jonka hahmottaminen on monille aikuisillekin hankalaa.

Jutun yhteydessä on ”testi”, jonka johdattelevilla kysymyksillä voi ”testata” oman kriittisen medialukutaitonsa. Nämä kysymykset eivät ilmeisesti kuitenkaan ole samoja, joiden perusteella hankkeessa on arvioitu lukiolaisten taitoja. En kuitenkaan ole varma, mitä pitäisi tuloksesta ajatella, jos kysymykset ovat naiiviudessaan tätä luokkaa:

1. Mistä tunnistat luotettavan lähteen netissä?
-Huomaan vaistomaisesti, kun lähde ei ole luotettava
-Epäjohdonmukaisuudesta
-Varmistamalla, että kirjoittaja on aiheen asiantuntija

Eiköhän lukiolainenkin ymmärrä kysymysten johdattelevuuden ja saattaa jopa kiusallaan vastata väärin.

Englanninkieliselle termille contrarian olisi lähin suomennos vastarannan kiiski, eli ihminen joka on vastakkaista mieltä ihan vain periaatteesta, ihan vain kiusallaan tai ihan vain joukosta erottuakseen. Jokaisessa nuoressa vihaisessa miehessä ja kriittisessä lukiolaisälykössä on sisällä pieni contrarian. Suomalainen termi tuo mieleen sen ukon, joka hukkuu pilkille lähtiessään kevätjäihin, vaikka vaimo asiasta varoittaa, koska ”minuahan ei akat komentele” — vaikka, koska ja etenkin siksi.

Molemmissa mielikuvissa on jotain oikein.

Medialukutaitoa opetetaan siten, että kaikkea pitää kyseenalaistaa, koska kirjoittajalla on aina oma agendansa ja piiloviestinsä. Mitä ajattelet asiasta itse? Contrarian löytää totuuden kääntämällä tekstin sanoman päinvastaiseksi. Tämä ei vaadi sen enempää kognitiivisia voimavaroja kuin tekstin kritiikitön sisäistäminenkään. Kun vastarannan kiiskejä on tarpeeksi, muodostavat he oman laumansa, jossa on kiva olla kyseenalaistamatta lauman konsensusta.

Ongelma on siis syvemmällä kuin siinä, että jotain ei ymmärretä. Osittain on kyse siitä, että tiedolle on vaikea löytää kiinteitä perusteita, kuten aina on ollut. Ennen kaikkea kuitenkin on kyse siitä, että ymmärrystä aktiivisesti vastustetaan.

Olenko sitten huolissani nuorista? Totta kai, mutta vielä enemmän olen huolissani aikuisista. Tietty tyhmyys kuuluu nuoruuteen. Nuorten aivot ovat plastiset ja niillä on vielä mahdollisuuksia kehittyä. Ikääntyneempään umpiluuhun ei uppoa enää mikään perustelu.

Edes nostalgia ei ollut ennen parempaa

X-viestipalvelussa leviää keskustelu aiheesta ”haluaisitko palata 80-luvulle?” Aika moni haluaa, ja argumentit ovat samoja kuin vielä hetki sitten siitä, miksi asiat 70-luvulla olivat paremmin. Tarkalleen ottaen ne ovat suurin piirtein samoja kuin kreikkalaisella Hesiodoksella, joka eli 700-luvulla eaa. Nuoriso on kelvotonta, epärehellisyys, hävyttömyys ja riidat rehottavat. Hesiodos ei kuitenkaan puhunut wokesta. Aika moni puhujista on sen ikäinen, että 80-luku osuu heidän nuoruuteensa, jolloin tukka vielä kasvoi päässä, veri kiersi genitaalialueella eikä vaimo nalkuttanut. Jostain syystä jokaisella maailmanhistorian kulta-aika osuu kutakuinkin oman elämän ikävuosiin 22-28. Itse palaisin mielelläni 2000-luvun keskivaiheille.

Jotkut asiat ehkä olivat paremmin, toiset eivät. Enimmäkseen ihmisten onnellisuus on kuitenkin aina ollut vakio.

Olihan 80-luvulla toki autoissa enemmän tyyliä, kitarassa enemmän säröä ja olkapäissä enemmän toppausta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ehkä 8 tuntia ohjelmaa päivittäin, yhteensä. Mutta tuli sentään Ritari Ässä ja Ihmemies. Mediatarjonta oli about siinä. Internet yleistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Mikäänhän ei estä kuuntelemasta Spotifystä 80-luvun musiikkia, ostamasta vanhoja sarjoja dvd-boxina ja rajoittamasta mediankäyttöään. Itse asiassa suosittelen sitä.

Talous ja elintaso ovat nousseet 80-luvulta roimasti. Tämä on tietysti näkökulmaharha: 80-luvulla elettiin nousukautta, eikä silloin osattu kaivata sellaisia asioita, joita meillä nyt on, kuten älypuhelimia tai sitrushedelmiä tammikuussa. Samalla tavalla emme osaa kaivata asioita, jotka kenties ovat arkipäivää vuonna 2060. Itse toki kannatan talouskasvun hidastamista mm. ympäristönsuojelun vuoksi ja eikä minua häiritsisi, jos Suomen talous ja ihmisten ostovoima leikattaisiin 80-luvun tasolle. Luulen kuitenkin olevani vähemmistössä, ja juurikin nuo kuusikymppiset fiilistelijät nauttivat korkeasta elintasosta eniten.

Toki elintaso jakaantui tasaisemmin ja tuloerot olivat pienempiä, mistä voi kiittää vahvaa ammattiyhdistysliikettä. En vastusta sitäkään, mutta nopealla vilkaisulla aika moni kasarinostalgikoista näytti vastustavan.

Ihmiset tyytyivät vähempään, eivät mistään moraalisesta syystä, vaan koska kaikkea oli vähemmän. Kerskakulutus keksittiin viimeistään 80-luvulla. Ihmiset olivat myös yhteisöllisempiä. Olivatko, Suomessa? Ainakin he viettivät vähemmän aikaa somessa, koska sitä ei ollut vielä olemassa. Mikään ei estä myöskään laittamasta somea kiinni ja menemästä kahvittelemaan naapuriin. Suosittelen sitäkin.

Ihmisten mielikuvissa turvattomuus kasvaa, vaikka tilastot väkivaltarikoksista kertovat muuta. Toki puhujan omassa nuoruudessa nakkikioskilla kurmuutettiin vastaantulijaa, mutta sitä ei laskettu väkivallaksi, jos kyseessä oli ulkopaikkakuntalainen, väärän jääkiekkojoukkueen kannattaja tai homo. Homoiksi laskettiin kaikki, joilla oli erilaiset vaatteet ja kampaukset, eivät kannattaneet mitään jääkiekkojoukkuetta tai jos muuten vain ei sattunut naama miellyttämään.

Yksityisautoilu oli kivempaa, kun bensa oli halpaa ja autolla sai ajaa melkein missä vain ilman, että vihreät olivat estämässä. Tosin tilastojen mukaan henkilöautojen määrä on vuodesta 1980 yli kolminkertaistunut, kun taas kaupunkien keskustoissa käytettävissä oleva tila ei ole. Tämä yhtälö on saattanut hankaloittaa autolla liikkumista esim. Helsingin kantakaupungissa. Henkilöautojen rajoittaminen kolmannekseen olisi minusta hyvä ajatus.

Nykyään masennus on kansantauti ja tuntuu, että joka toinen tuttava syö masennuslääkkeitä tai käy terapiassa. Ennen vanhaan ei masennuttu, vaan juotiin viinaa, hakattiin vaimoa tai hirttäydyttiin navetan kurkihirteen. Pelkästään itsemurhien määrä on 80-luvun n. 1200-1400:sta laskenut reiluun 700:an.

Edes nostalgia ei ole muuttunut noista päivistä. Silloin ikävöitiin 50-luvulle, jolloin sodanjälkeisessä Suomessa mielikuvissa oli elämä onnellisempaa ja kaduilla turvallisempaa ja nuoriso kunnollista. Ei ollut.