Muistan eräään kirjoituksen vuodelta 2003, kun lehtien mielipidepalstat olivat isompi juttu kuin sosiaalinen media, jossa perusteltiin että RKP:n Jan-Erik Enestamin tulisi olla mukana hallituksessa, jotta siellä olisi tarvittaessa joku ruotsinkielinen. Ei siis pelkästään ruotsinkielisen väestön edustajana, vaan konkreettisesti siksi, että kaksikielisyydestä on käytännön hyötyä. Jos vaikka tulee valtiovieraita Ruotsista. Kirjoittajan ajatuksissa oli hellyttävä mielikuva siitä, kuinka hallituksen ministerit ovat super best friends, jotka ratkovat keskenään maan ongelmia. Jan-Erikin supervoima on ruotsin kielen taito ja hän saapuu pelastamaan, kun tarvitsee osata ruotsia.
Vähän samanlainen asenne oli sillä miehellä, joka edellisten presidentinvaalien aikaan osti mainostilaa HS:n etusivulta ja blogissaan julkaisemassa pamfletissa julisti, että presidentin pitäisi olla suorittanut asepalvelus, jotta hän armeijan ylipäällikkönä voisi sodan aikana johtaa armeijaa. Ymmärtäisin tämän arvo- tai asennekysymyksenä, mutta kyseinen henkilö ilmeisesti kuvitteli, että sodan syttyessä maan johto linnoittautuu tilannehuoneeseen, jossa on maailman kartta seinän kokoisella screenillä ja red alert -valot välkkyvät ja ammattikenraalit kerääntyvät kuulemaan käskynjakoa presidentiltä, joka kuumeisesti muistelee, mitä puolen vuoden mittaisessa varusmieskoulutuksesessa 35 vuotta sitten opetettiin.
”Herra ylipäällikkö, vihollinen hyökkää kolmesta ilmansuunnasta koko rajan pituudelta, maassa, merellä ja ilmassa! Mikä on käskynne?”
”Onko alokkaiden punkat räjäytetty?”
”Kyllä on, herra ylipäällikkö!”
”Räjäyttäkää ne uudestaan!”
Lapsena ajattelemme, että kaikki aikuiset tuntevat toisensa ja ovat mahdollisesti liitossa keskenään. Vanhemmat, opettajat, kaupan täti/setä, naapurit, poliisit, terveydenhoitaja. Vanhemmat ja talonmies ovat samalla puolella, kun tehtiin sillein tyhmästi, että sotkettiin tai kaupan setä ja poliisi, kun näpisteltiin. Vanhemmat ja hoitajatäti ovat keskenään liitossa, kun viedään rokotettavaksi, vaikka piikki tuntuu ikävältä.
Olin viiden, kun isä kutsui naapurin kerrostalokyttääjää ”ärsyttäväksi akaksi”, kun se tuijotti meitä pihalla. Nainen oli aina äkäinen ja lapsille ilkeä. Olin kuitenkin kuvitellut, että vanhemmat olisivat pitäneet toistensa puolta.
Aikuistuessamme opimme tietenkin, että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin ne, jotka tunnemme arkielämässämme, eivätkä kaikki aikuiset tunne toisiaan ja että he eivät välttämättä edes pidä toisistaan.
Silti tämä sama malli säilyy tiedostamattomana skeemana läpi elämän, joillakin heikompana ja joillakin vahvempana, koska maailma on monimutkainen paikka ja yhteiskunnan toimintaa säätelevät lait monisyisiä ja usein sattumanvaraisia. Rationaalinenkin ihminen joutuu arjessaan yksinkertaistamaan ajatteluaan — puhumattakaan vähemmän rationaalisesti ajattelevista ihmisistä — ja samaistamaan ilmiöitä henkilöihin. On helppoa tokaista ”ne on siellä taas päättäneet”. Kun käytetään sanaa ”ne”, sillä viitataan yleensä alle kymmeneen henkilöön.
Oma alalajinsa ovat he, jotka kuvittelevat saippuasarjojakin todeksi ja antavat kaupungilla ihmissuhdeneuvoja sarjan näyttelijöille tai lähettelevät vihapostia pahiksille. Heille jopa fiktiiviset henkilöt kuuluvat ”niihin”.
Erityisesti tällaista ajattelua on salaliittoteorioihin kallellaan olevilla ihmisillä. Tiedotusvälineiden kautta maailmasta piirtyy abstrakti, mutta yksinkertaistettu kuva, kun julkisuudessa ovat aina samat henkilöt. Se on kuva, jossa poliitikot, toimittajat, tutkijat, THL ja virkamieskunta edustavat samaa aikuisten maailmaa. He kaikki tuntevat toisensa — ja osin varmasti tuntevatkin, Suomi on pieni maa — ja ovat liitossa keskenään, varsinkin jos ovat samaa mieltä. ”Taas ne ovat päättäneet”, ”taas ne kirjoittelevat”, ”taas ne antavat uusia suosituksia”, ”mitään ei saa sanoa, kun ne eivät anna”.
Fysiologisessa mielessä nykyihminen kulkee jälkiteollisessa yhteiskunnassa kallossaan samat aivot kuin metsästäjä-keräilijä 10 000 vuotta sitten. Niitä ei ole varsinaisesti tarkoitettu abstraktien, monisyisten globaalien ongelmien ratkaisemiseen, vaan elämään laumoissa, jossa kaikki tuntevat toisensa kasvoilta ja asiat ovat käsin kosketeltavia. Monimutkaisten ongelmien hahmottaminen pitää opetella kuin vieras kieli. Jotkut sen oppivat paremmin kuin toiset.