filosofointi – Elämä ja Teot

Alenka Zupančič: ”ChatgGPT on tiedostamattoman kieltä”

Suhtaudun psykoanalyysiin kahtalaisesti: toisaalta monet Freudin keskeiset ajatukset ovat jo niin valtavirtaa, ettei niitä enää mielletä freudilaisiksi (”alitajunta” arkikielessä, psykoterapian merkitys, seksuaalisuuden merkitys, lapsuuden kehitysvaiheet), toisaalta psykoanalyysiin liittyy paljon epätieteellistä huuhaata, että sitä ei voi ottaa aivan tosissaan, mutta kukapa ei toisaalta olisi kiinnostunut huuhaasta.

Kirjoitin aikaisemmin bloggauksen ”Tekoäly psykoanalyysissä”, jossa pohdin kielimallejä käyttäviä tekoälyjä (LLM, esim. ChatGPT) mm. surrealismin ja tiedostamattoman kautta.

Koska ajatus on niin ilmiselvä, on sen huomannut tietenkin moni muukin. Youtubessa tuli vastaan video, jossa slovenialainen filosofi (ja psykoanalyytikko) Alenka Zupančič vertaa ChatGPT:tä tiedostamattomaan ja ammattifilosofina droppailee nimiä enemmän kuin minä harrastelijana.

Zupančič aloittaa huomauttamalla, että postrukturalistit antihumanismissaan sivuuttavat subjektin, joka on heille pelkästään diskurssin tuottama efekti. ChatGPT toimii samalla tavalla: se on pelkkä tekstiä tuottava kone ilman subjektia. Lacanilaisessa teoriassa juuri subjektin puute synnyttää subjektin (ymmärrän pointin, mutta tämä on juuri sellaista epätieteellistä pallottelua, joka toki tekee psykoanalyysistä mielenkiintoista mutta ainakin minua estää ottamasta sitä vakavasti). Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, mielestäni tekoälyn vertaaminen ”inhimilliseen” älyyn on naurettavaa antropomorfismia, juuri koska tekoäly ei ole subjekti. Poststukturalistinen kieliteoria ja lacanilainen psykoanalyysi voivat ohittaa tämän ongelman.

ChatGPT:lle astetuista rajoituksista voi myös löytää analogian psykoanalyysistä. ChatGPT:llä ei voi esimerkiksi tuottaa pornoa tai syrjivää sisältöä (Elon Musk on julistanut tämän ”nihilismiksi”, jostain selittämättömästä syystä). OpenAI on siis ohjelmoinut tekoälylle ”yliminän” jonka torjunta estää tekoälyn syvyyksistä nousemasta kaikkein alhaisimpia viettejä.

Historian loppu ja viimeinen ihminen

Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen on ollut minulla kirjahyllyssä jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä se jäi minulta aikanaan kesken. Sehän ei edes ole mikään vaikea kirja (verrattuna esim. Hegeliin ja Nietzscheen, joiden kirjoituksiin se perustuu). Nyt se oli minulla kevyenä kesälukemisena ja lukeminen kannatti.

Fukyaman kirjan otsikko ”historian lopusta” on tyypillinen filosofinen hokema tai iskulause, joka jää hyvin mieleen ja on helppo ujuttaa vaikkapa sunnuntaikolumniin, kun on tarve painaville historiallisille argumenteille, oli sitten itse kirja luettu tai ei.

Kirjassa on kuitenkin monta hyvää pointtia ja vaikka kaikki ”historian lopusta” puhuessaan hokevat Fukuyaman olleen väärässä ja kirjan väitteiden olevan vanhentuneita, moni näkökulma on edelleen ajankohtainen.

Fukuaman tunnettu väite on, että liberaali demokratia on osoittautunut poliittisista järjestelmistä parhaaksi ja kukistanut kilpailevat ideologiat kuten monarkian, fasismin ja kommunismin. Käsite historian lopusta on lainattu Hegeliltä siinä merkityksessä, että kun yhteiskunnan ristiriitoihin löydetään ratkaisu, historia lakkaa. Teos on kirjoitettu hieman Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, mutta Fukuyama listaa myös muualla maailmassa tapahtuneita muutoksia diktatuureista demokratioihin.

Meille, jotka muistamme 90-luvun ja 2000-luvun alun suojasään, muistamme sen mentaliteetin, että poliittiset ideologiat tosiaan olivat kadonneet historiaan (joka oli loppunut) ja poliittisuudessa oli jotain retroa — nostalgiaa jonnekin suurten ikäluokkien opiskelijaradikalismiin. Ultra Bra oli jo tuolloin nostalgiaa sen ajan nuorisolle, nyt sen paluukonsertti on nostalgiaa (viatonta) nuoruuttaan muisteleville keski-ikäisille. Kokoomus julisti vuonna 2005, että vastakkainasettelun aika on ohi ja siihen melkeinpä halusi uskoa ja (vasemmiston) vastaväitteet kuulostivat nekin kaiuilta menneestä.

Kun keskellä poliittista passivoitumista islamistiterroristien lentokoneet iskeytyivät New Yorkin WTC-torneihin, julistettiin nimenomaan Fukuyaman teesit vanhentuneiksi: historia ei todellakaan ollut loppunut.

Kiinnostavaa kyllä, Fukuyama itse nostaa nimenomaan islamilaisen maailman esimerkiksi poikkeuksesta omaan sääntöönsä; kaikkialla liberaali demokratia ei houkuta samalla tavalla.

WTC:n iskusta povattiin uuden ajan alkua, mutta aivan kertarysäyksellä (sic!) ei maailma muuttunut. Sittemmin vedenjakajaksi on ehdotettu mm. vuoden 2008 talouskriisiä, vuoden 2015 pakolaiskriisiä, Trumpin valintaa vuonna 2017 tai koronapandemiaa vuonna 2019. Ehkä yksittäistä vuotta ”historian paluulle” ei voi asettaa, mutta on selvää, että tänä päivänä ”vastakkainasettelun aika ei ole ohi” ja että liberaalin demokratian sisällä on sen vastaisia suuntauksia. Sen sijaan, että historia olisi jatkuvaa marssia kohti edistystä, sen sisällä voi olla myös syklejä, kuten vaikkapa Platon ja Aristoteles ajattelivat: demokratia sisältää aina taipumuksen tyranniaan.

Historian loppu on myös vahvasti kristinuskon eskatologiaan liittyvä käsite. Kristillisessä aikakäsityksessä maailma loppuu Kristuksen paluuseen. Kirjoitin tästä Jehovan todistajia käsittelevässä kirjoituksessani. Heille maailmanloppu koittaa aivan pian ja se tarkoittaa totaalista historian loppua: jumalan järjestelmä on heille se viimeinen yhteiskuntajärjestelmä ja sen jälkeen ei tapahdu enää mitään vaan kaikki jatkuu ikuisesti samanlaisena.

Kirjan ansio on, että se on hyvä johdatus Hegelin ”tunnustuksen”-käsitteeseen (saks. Anerkennung, engl. recognition), joka on kätevä käsite edelleen politiikan analyysissä. Itsehän en ole mikään Hegel-tuntija ja siksikin asiaan oli hyvä perehtyä tätä kautta. Hegelin tunnustus ei ole mikään unohdettu käsite, mutta kenties hänen monista tunnetuksi tekemistään käsitteistä tämä ei ole se ensimmäinen, joka tulee vastaan ”filosofiaa jokamiehelle” -tyyppisissä johdannoissa Hegeliin. Fukuyama perustaa Hegel-tulkintansa Alexanre Kojèven tulkintoihin.

Eri ihmisryhmien välisissä kiistoissa on nimenomaan kyse siitä, että kukin ryhmä haluaa tulla tunnustetuksi: jokainen vähemmistö haluaa tulla tunnustetuksi ja kukapa ei kokisi kuuluvansa johonkin vähemmistöön, joka ei saa tarpeeksi tunnustusta? Työntekijöinä, puolisoina ja ihmisyksilöinä haluamme saada tunnustusta siitä, mitä teemme ja mitä olemme.

Tunnustuksen käsite juontaa juurensa Platoniin asti: hän tunnetussa mallissaan jakaa ihmissielun kolmeen osaan: järki-osaan (logos), haluavaan osaan (eros) ja kolmanteen osaan, joka kreikaksi on thymos. Tämä on vaikein kääntää: Marja Itkonen-Kaila kääntää sen ”kiihkeys”. Eros tietysti on erotiikkaa, mutta myös elinvoimaa yleensä, eli myös vatsantoimintoja ja kaikkea muuta, joka pitää ihmisen hengissä. Ero eroksen ja thymoksen välillä voisi olla myös himon ja tahdonvoiman ero. Thymos on erityisesti sotilasluokan hyve: se on kunnianhimoa, urheutta ja kykyä uhrautua paitsi toisten puolesta, myös aineettomien ideaalien vuoksi. Thymoksen kielteiset piirteet ovat riidanhalu ja suuttumus ja järjenvastainen sotaisuus silloin, kun logos ei ohjaa muita sielunosia.

Thymos, joka haluaa saada tunnustusta, on tärkeä yhteiskunnallista muutosta ohjaava tekijä. Kun työläiset taistelevat palkoista, mistä he lopulta taistelevat? Fukuyaman tulkintaa seuraten, ei kyse ole niinkään materiaalisista olosuhteista; ei teollisuusmaissa duunari näe nälkää tai kärsi vilua: kyse on tunnustuksen saamisesta omalle työlleen ja kapitalistisessa yhteiskunnassa olennainen tunnustuksen mittari on raha. Tämä on tärkeä huomio: aina välillä vasemmistolaissa diskurssissa (aivan vilpittömästi) halutaan palata materiaaliseen eriarvoisuuteen ja siihen, miten Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa koetaan aivan konkreettista puutetta. Koetaanko? Suomessa köyhätkin elävät leveämmin kuin keskiluokka 100 tai 200 vuotta sitten (joskin heillä ei ole varaa palvelusväkeen). Työttömyyskorvaus on toki matala, mutta eivätkö työttömän ongelmia ole pikemminkin häpeä, osattomuuden kokemus ja yhteiskunnan puolelta tulevat nöyryytystoimet?

Berliinin muurin kaatumiseen oli useita syitä, mutta yksi merkittävä syy oli elintasokuilu Länsi- ja Itä-Saksan välillä. Vaikka Itä-Saksassa ei varsinaisesti nähty nälkää tai koettu puutetta, länsimaalainen kulutuselektroniikka vain oli niin paljon parempaa, että itäsaksalaiset kokivat jäävänsä jostain paitsi.

Materialismi ei ole pelkkää materiaa. Markkinatalous ei pyöri pelkästään välttämättömien ruumiillisten tarpeiden tyydytyksellä, vaan mielikuvilla. Kukaan ei hanki merkkituotteita vain niiden paremman laadun vuoksi, vaan sen vuoksi mitä ne edustavat. Uusi painepesuri on toki hieno, mutta vielä hienompaa on, että se on isompi ja tehokkaampi kuin naapurilla. Onhan seksi mahtavaa, mutta tekeekö siitä mahtavaa pelkkä hermopäätteiden stimulaatio vai esimerkiksi valloitus ja kokemus omasta seksuaalisesta vetovoimasta ja sen tunnustamisesta? Ja niin edelleen.

Thymoksen luonne on paradoksaalinen: toisaalta se on kaiken moraalin, oikeudenmukaisuuden ja epäitsekkyyden lähde, mutta myös itsekkyyden ja sitä kautta konfiktin ja alistamisen.

Hegelin historin alkupisteessä syntyvät herra ja orja: herra on valmis ja kykenevä väkivaltaan, jolla puolustaa omaa kunniaansa ja sen kautta alistaa orjan. Herra ei kuitenkaan saa lopullista tyydytystä; pakotetun orjan antama tunnustus ei oikein tunnu miltään. Historia on näiden kahden vastapoolin spiraali.

Ongelmaksi muodostuu, miten thymoottinen sielunosa saa tyydytyksensä rauhaan, tasa-arvoisuuteen ja sopimiseen perustuvassa yhteiskunnassa?

Liberaali demokratia onkin synnyttänyt ihmistyypin, jota kutsutaan paheksuvasti (pikku)porvariksi: hän toimii hillitysti ja järkevästi (logos), keskittyy vain omaan itsesäilytykseen ja aineelliseen hyvinvointiinsa (eros). Näin ollen hänellä ei ole kunnianhimoa tai epäitsekkyyttä tai uhrautuvaisuutta; vanhan hokeman mukaan hän tietää kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa. Puhtaaseen itsekkyyteen perustuva yhteiskunta atomisoituu. Tämä vastaa myös Nietzschen kuvausta ”viimeisestä ihmisestä”, josta tulee kirjan otsikon (vähemmän huomioitu) loppuosa. Kiivaammat luonteet Oscar Wildestä Nietzscheen ovatkin inhonneet porvarin keskinkertaisuutta. Näyttäisi siltä, että liberaali markkinatalousyhteiskunta ei perustu enää ideaaleille tai ihanteille, vaan ahneudelle tai materialismille.

Lisäisin vielä, että tasa-arvoinen, liberaali (sosiaali)demokratia on erityisesti pohjoiseurooppalainen ilmiö: täällä ilmasto ja ihmiset ovat viileitä. Kulttuurin täytyy muuttua ennen yhteiskuntaa, ja voikin olla niin, että kiihkeämmissä kulttuureissa, joissa machomiehen tulee vimmatusti puolustaa kunniaansa, ja joissa verikosto ja kunniamurha ovat kulttuurisia käsitteitä, ei rauhalliseen diskuteeraamiseen perustuvaa yhteiskuntamallia voida päätöksellä siirtää.

Kirjoitin aikaisemmin dystopioista: miten orwellilainen ja huxleyläinen dystopia eroavat siinä, kuinka ne pystyvät käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Huxleyn Uljas uusi maailma on pyyhkinyt kaikki ongelmat pois, Orwellin 1984:n Oseaaniassa taistellaan näennäistä, ulkoista vihollista vastaan. En kirjoituksessani mainitse thymian käsitettä, vaikka siitä onkin kyse (ja molemmat kirjailijat varmasti tunsivat Platoninsa). Huxleyn maailmassa thymia on oikeastaan kokonaan poistettu: koko yhteiskunta toimii järjen ohjaamana ja halujen ajamana; taiteille tai jaloille aatteille ei ole käyttöä. Orwellin maailmassa toisaalta kahden minuutin viha ohjaa kiivauden yhteiskunnan kannalta vaarattomaan suuntaan, toisaalta ihmiset pidetään väkivallan ja kontrollin avulla niin nöyryytettyinä ja alistettuina, että heillä ei ole yksilöllistä omanarvontuntoa.

Liiallisuuksiin mennessään thymia muuttuu megalothymiaksi: kohtuuttomaksi vallanhimoksi ja ”narsistiseksi” itserakkaudeksi.

Tällaisista ilmiöistä ei ole tämän päivän politiikassa puutetta — jos kohta niistä ei ole koskaan historiassa ollut puutetta, mutta 90-luvun alussa todella tuntui siltä, että megalomaaninen diktaattori–tyranni olisi jäänyt historiaan. George Bush Jr. tuntuu nykynäkökulmasta jopa vaatimattoman harkitsevaiselta valtiomieheltä.

Vallan huipulle päätyvät määritelmällisesti vallanhimoiset henkilöt. Heitä ohjaa siis pikemminkin thymos kuin logos. Jos puhutaan sellaisista valtioista kuten Yhdysvallat, Kiina tai Venäjä/Neuvostoliitto, ei niiden huipulle pääse tavallinen vaatimaton, harkitsevasti toimiva ihminen. Miksi Putin rakentaa itselleen palatseja, vaikka ei selvästikään koskaan aio jäädä eläkkeelle? Milloin hänellä on aikaa rentoutua ylellisillä datšoillaan? Jokaisella meillä on täällä rajattu aika eikä mitään saa mukaan. Uutiset Putinin ja Xin Jinpingin keskusteluista kuolemattomuudesta pistävät miettimään, kuvitteleeko Putin todella, että hän voi pitää kasaamansa vallan ja omaisuuden kauemmin kuin sen pari vuotta, joka hänellä on vielä elinajanodotetta jäljellä?

Entä miksi ultrarikkaat haalivat entistä enemmän omaisuutta puristamalla työtekijöistään kaiken vessataukoja myöten, jotta voisivat esiintyä suurina ihmisystävinä antamalla rahaa suurieleisesti hyväntekeväisyyteen?

Valtioiden välisessä politiikassa megalothymia tarkoittaa imperialismia ja valloitussotia. Näistäkin kuvittelimme jo päässeemme: sodista tuli 90-luvun jälkeen rauhanoperaatioita tai korkeintaan rauhaanpakottamisoperaatioita. Euroopan valtiot alkoivat luopua siirtomaistaan jo 2. maailmansodan jälkeen; ei ehkä moraalisista syistä, vaan koska niiden pitäminen ei ollut järkevää. Sellaiset maasodat, joissa hyökätään naapurivaltioon rajan siirtämisen vuoksi, tuntuivat vielä muutama vuosi sitten vanhentuneilta.

Miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan? Eikö Venäjällä ole jo tarpeeksi maa-alueita? Venäläisen narratiivin mukaan Ukrainaan hyökättiin Naton uhan torjumiseksi. Kuitenkin ajatus siitä, että Nato-maat olisivat aidosti uhanneet hyökätä Venäjälle Ukrainan kautta on absurdi, ja myös venäläiset itse tietävät sen. Politiikkaa järkevästi analysoivat painottavat taloudellisia syitä: Itä-Ukrainassa on runsaasti mineraaleja ja muita luonnonvaroja, jotka Venäjä haluaa haltuunsa. Tosiasiassa Venäjällä on jo nyt enemmän kuin tarpeeksi omia luonnonvaroja, jotka se joutuu myymään alennushintaan Kiinalle. Voi olla, että yksittäiset Venäjän oligarkit kärkkyvät tilaisuutta hyötyä luonnonvaroista heti sodan päätyttyä (eivätkä he itse joudu sotaa maksamaan) mutta taloudelliset syyt sodan jatkamiseksi eivät tunnu järkevältä vaihtoehdolta.

Kirjan kirjoittamisen aikaan ”identiteettipolitiikka” ei ollut vielä samalla tavalla muotitermi, eikä Fukuyama viittaa ”kulttuurisotaan”, mutta kirjoittaa että aikansa yhdysvaltalainen yhteiskunallinen keskustelu on täynnä kiistoja, joilla ei ole minkäänalista taloudellista vaikutusta (eikä usein muutakaan vaikutusta kinaajien omaan elämään), vaan kyse on tunnustuksen saamisesta omalle arvomaailmalle. Esimerkkinä hän mainitsee aborttikeskustelun, jossa on näennäisesti lasten ja naisten oikeuksista, mutta tosiasiassa eri maailmankuvien eroista ja siitä, miten ”naiseus” tai ”äitiys” halutaan määritellä.

Kirjan kirjoittamisen aikaan ei ollut myöskään sosiaalista mediaa, mutta Fukuyamaa seuraten on helppo todeta, että suurin osa sosiaalisen median ”kohuista” ei kosketa millään tavalla asiasta ”pöyristyneiden” elämää. Kulttuurisodassa onkin kyse symbolisista taisteluista oman identiteetin puolustamiseksi, ei minkään materiaalisen tarpeen (eros) tyydyttämisestä tai älyllisestä dialogista (logos), vaan kiivaudesta ja riidanhalusta, jotta tulisi huomatuksi ja saisi tunnusta omaa identiteettiä määrittäville uskomuksille. Oikean sodan sijasta nettipalstasoturit kinastelevat sosiaalissa mediassa, koska sellainen on ajan henki.

Esimerkkinä LBGT-teemat. Seksuaalivähemmistöt luonnollisesti hakevat tunnustusta omalle vähemmistölleen; halua tulla nähdyksi ja huomioiduksi ja ihmisarvo ja oikeudet vahvistetuiksi. Viimeisen 50 vuoden aikana seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat onneksi edistyneet, mutta monia asia edelleen tuntuu hiertävän, ainakin jos sosiaalista mediaa seuraa. (Lisäisin, että homot ovat jo melkein saaneet hyväksynnän, mutta trans-ihmiset aiheuttavat vielä pahennusta.) Tosiasiassa seksuaalivähemmistöjen olemassaolo ei vaikuta millään tavalla valtaväestön elämään. Pride-marssit häiritsevät heitä, jotka eivät ole koskaan sellaista nähneet. Lisättäköön, että suomalaisilla pride-marssit ovat hyvin konservatiivisia ja kesyjä tapahtumia: suomalaisessa kontekstissa ei nähdä edes heteroiden välisiä julkisia hellyydenosoituksia, homojen välisistä puhumattakaan. Kun pride-kulkueista uutisoidaan, tulee aina joku kysymään: miksi ei ole hetero-kulkueita? Jokaisella on halu saada tunnustusta omalle identiteetilleen eikä thymokselle ole lapsellinen mustasukkaisuus vierasta: päin vastoin jonkin toisen ryhmän saama tunnustus saa kiukustumaan.

Heteroa ei ole ilman homoa ja toiseuteen liittyy sellainen paradoksi, että oman ryhmän tunnustus pitää saada nimenomaan siltä vastapuolelta.

(Edellinen Hetero-pride järjestettiin reilut kymmenen vuotta sitten ja sai julkisuutta uusnatsien kainalontuuletuksen vuoksi.)

Epäsuosittu mielipide, mutta ehkä esimerkiksi trans-teemojen ei pitäisi olla poliittinen teema. Ymmärrän trans-ihmisten tarpeen saada itselleen tunnustus ja ajaa heidän elämäänsä aivan konkreettisesti vaikuttavia asioita, mutta mitä se kuuluu kenellekään muille niistä 99,96%;stä väestöä, jotka eivät ole trans-ihmisiä?

Mutta olisiko sellainen maailma mahdollinen, jossa muiden yksityisasiat eivät herättäisi poliittisia intohimoja?

Toiselta suunnalta asiaa lähestyttäessä thymos vaatii viholliskuvia, eikä mikään poliittinen liike toimeen ilman tiettyä kiivautta. Banaaleista esimerkeistä ei ole pulaa, mutta yleisesti on niin, että kukin liike määrittelee itsensä sen kautta, mitä se vastustaa. Edes radikaalia tasa-arvoa ja ihan aivan kaikkien tunnustamista vaativat liikkeet eivät tule toimeen ilman ihmisryhmää, johon suunnata oma kiivautensa vähintäänkin symbolisella ja retorisella tasolla. Ilman sitä kaikki voima ja vimma katoaisi. Aina on oltava joku setämiehen karikatyyri, jota turvalliseen tilaan ei toivota — tunnustuksen dialektiikan mukaisesti paradoksaalisesti tältä vastapuolelta haetaan myös tunnustusta.

Onko naisten paikka kotona?

Tuore kansalaisaloite kerää nimiä sen puolesta, että raskaana olevia tai vastasynnyttäneitä naisia ei määrättäisi rintamalle sotatilanteessa. Tämäkin on yksi aiheista, joista kirjoitan säännöllisesti: yhtäältä sukupuolineutraalius on yhteiskunnan vallitseva normi, mutta aina valikoivasti muistetaan vaikkapa miten naiset tarvitsevat erityissuojelua.

Jatkuvasti palaa esiin keskustelu siitä, pitäisikö asepalvelus ulottaa naisiin ja vaikka kaikki tunnistavat kaksoisstandardin, toimia tilanteen muuttamiseksi ei näy, enkä usko että tulee koskaan näkymäänkään. Kun lakia sukupuolen vahvistamisesta sorvattiin, lain vastustajat (”konservatiivit”) väittivät, että monet voisivat käyttää sitä hyväkseen välttääkseen asepalveluksen ja lain kannattajat (”liberaalit”) väittivät, että tuskin kukaan sen vuoksi vaihtaisi virallista sukupuoltaan.

No, itse olisin ainakin vaihtanut, jos olisin ollut vielä asevelvollisuusiässä, jos ei muuten niin osoittaakseni, miten vino koko käytäntö on: sukupuolia on kenties äärettömästi, mutta asevelvollisuus koskee vain yhtä niistä.

On tietenkin selvää, että raskaana olevia äitejä ei voida laittaa rintamalle ja tuskin tullaan laittamaankaan ja on hyvä, jos tämä kirjataan lakiin.

Huomiota kuitenkin herättää, miten perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat vahvistumistaan mitä realistisemmaksi mahdollisuudeksi oikea sota ja todellinen rintamalle joutuminen tulee. Muistetaan, että äitien tehtävä on hoivata lapsia kotona aivan eri tavalla kuin isien.

Tämä on linjassa sen kanssa miten heikoilla vieläkin 2020-luvulla isät ovat huoltajuuskiistoissa. Isät ovat yhtä tärkeitä kuin äidit, ainakin juhlapuheissa ja silloin, kun on kyse kotitöiden jaosta. Isien elatusvelvollisuudesta puhumattakaan. Kukaan tervejärkinen ei väittäisikään, etteikö isien kuuluisi yhtä lailla osallistua lasten huolenpitoon ja kasvatukseen. Toisaalta, tästä maasta tuskin löytyy yhtään tuomaria, joka suoralta kädeltä riistäisi lapset äidiltään, eli määräisi isän lähivanhemmaksi.

Kirjoitin pasifismistani viitisen vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen Ukrainan sotaa. Silloin kirjoitin, että sellaiset moraaliset valinnat kuten aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta taisteleminen konkretisoituvat vasta siinä vaiheessa, kun niillä on todella väliä, eli konfliktitilanteessa. Moni valitsi asepalveluksen omana aikanani, koska koki sen helpommaksi valinnaksi (ainakin sosiaalisesti ja olihan se aikoinaan lyhyempikin), moni ajatteli sivarissa pääsevänsä helpommalla. Tällaista valintaa tuskin voi pitää moraalisena.

Antti Hurskainen kuuluu samaan sukupolveen kanssani ja kirjoittaa esseessään ”En kieltäytynyt aseista” (Siltala 2024, samannimisessä kokoelmassa) miten hän ei varsinaisesti halunnut intoilla rauhan puolesta. Armeija vain ei napannut. Meidän sukupolvellemme sota vain ei tuntunut kovin läheiseltä asialta. Päätös mennä tai olla menemättä armeijaan tehtiin sen perusteella, mikä vaikutti itselle sopivalta.

Ukrainan sodan sytyttyä kuulemma poikkeuksellisen moni on löytänyt itsestään pasifistin.

On tunnettua, että kriisitilanteissa yhteiskuntien arvot muuttuvat konservatiivisimmiksi ja sukupuoliroolit taipuvat kohti ”perinteistä”; hameenhelman pituus noudattelee pörssikursseja.

Populismi ja tyrannia

Populismin anatomia (Matti Mörttinen, Yannick Lahti, Into-kustannus 2023) on hyvä katsaus viime aikojen politiikkaan ja populismin noususta marginaalista keskiöön; se käyttää kehoa metaforana ja joka luku on otsikoitu jonkin ruumiinnosan mukaan (silmät, sydän, kieli, selkäranka jne).

Kirjassa on kaksi puutetta 1) se jättää käyttämättä mahdollisuuden alatyylisiin vitseihin (kuka on populismin persreikä?) 2) Platonia ei mainita kertaakaan, vaikka hänellä on kenties se tunnetuin analogia politiikan ja ihmisruumiin välillä.

Platonin vertaus tunnetusti on seuraavanlainen: päässä asuu järki, rinnassa voima ja kunnia ja munaskuissa fyysiset tarpeet ja monenmoiset alhaisemmat halut. Näitä kehonosia vastaavat tietynlaiset ihmisen luonteenpiirteet ja niitä erilaiset hallintomuodot.

Paras valtiomuot on pään, eli järjen hallitsema aristokratia ja kaikki muut ovat huonompia vaihtoehtoja. Toiseksi paras vaihtoehto on voiman hallitsema timokratia, jota modernissa muodossa vastaavat vaikkapa fasismi tai jotkin sotilasjuntat ja Platonin aikana Sparta, mutta Platonin mielestä soturihallitsijat tavoittelevat liikaa henkilökohtaista kunniaa valtion hyvinvoinnin sijasta.

Huonoimpia hallintomuotoja ovat sellaiset, joissa ihmisen alhaiset halut ovat päässeet vallalle: oligargia, eli rahan valta, demokratia, eli kansanvalta ja tyrannia eli yksinvalta.

Eri valtiomuodot seuraavat toisiaan (Platon viittaa Hesiodoksen runoelmaan Työt ja Päivät, jossa kulta-ajasta siirrytään hopea-aikaan ja sankariajasta rauta-aikaan). Platon esittää selityksiä, miten siirrokset tapahtuvat ja osa niistä voi olla nykylukijalle hieman erikoisia. Uskottavimmat selitykset ovat, miten tavan kansa tekee oligargiassa vallankumouksen ja siirtyy demokratiaan ja demokratia taas johtaa kaaokseen, jossa johtoon nousee kansaa mielistelevä tyranni.

Syy, jonka vuoksi Platon ei ole kirjoittajien tai muidenkaan suosiossa nykyään lienee se, että hän ei todellakaan ole mikään demokraatti, onpa häntä jopa kutsuttu totalitarismin isäksi. Platonille demokratia on enemmistön tyranniaa: se antaa enemmistön alhaisten halujen hallita koko valtiota järjen sijaan ja ennen pitkää johtaa yhden ihmisen tyranniaan massojen kuvitellessa, että hän olisi vastaus kaikkiin demokratian ongelmiin.

Vaikka Platonia ei voikaan aivan puhtaaksi pestä maineestaan, on kenties liioiteltua syyttää häntä esimerkiksi 1900-luvun pieleen menneistä totalitaristisista valtiomalleista. Valtion 8:ssa luvussa hän jopa tunnustaa viehtyneensä demokratiaan ja sen vapauteen ja kaikkeen kirjavaan moninaisuuteen ja samalla tavalla kuin karkottaessaan runoilijat ihannevaltiostaan, tuntee hän tuskaa kieltäessään demokratian. Lopulta kuitenkin liika vapaus on liikaa ja joku roti pitää olla.

Platonille populismi on demokratiaan sisäänrakennettu ongelma, joka johtaa sen tuhoon ja tyrannian nousuun.

Käsitteen populismi kantasana on populus, ”kansa”. Ernesto Laclauhin viitaten Mörttinen ja Lahti kutsutavat sitä tyhjäksi merkitsijäksi, joka voi kontekstista riippuen merkitä mitä vain halutaan. Kansa on aina ”me”, josta rajataan ”ne”, jotka eivät kuulu ”oikeaan” kansaan, kuten sukupuolivähemmistöt, kielivähemmistöt tai ihan vain kukaan, joka on eri mieltä populistien kanssa.

Populismi sekään ei ole mikään yksittäinen liike, vaan pikemminkin toimintatapa.

Populismi voidaan nähdä reaktiona demokratian kriisiin: ihmiset kokevat, että mitkään puolueet eivät aja heille tärkeitä asioita ja siksi passivoituvat poliittisesti; tällöin populismin yksinkertaistavat ratkaisut alkavat vaikuttaa houkuttelevilta. Toisaalta, populismi voi olla myös uhka demokratialle: se käyttää hyväksi hyväuskoisia ja flirttailee rasismin, nationalismin ja fasismin kanssa ja vetoaa autoritarismin kaipuuseen. Mörttinen ja Lahti eivät tunnu olevan huolissaan, mutta mainitsevat varoittavana esimerkkinä mm. Unkarin.

Vasta suomennettu Hegemonia-teos (Giuseppe Cospito, Niin&Näin 2024, alk. 2021, suom. Tapani Kilpeläinen) jäljittää termin historiaa antiikista nykypäivään. (Teos on kattava esitys käsitehistoriasta ja termin käytöstä eri kirjoittajilla, mutta ei yritä perustella etymologialla käsitteen ”oikeaa” merkitystä, kuten niin moni kirjoittaja tekee.) Alunperin hegemoni oli valittu sotilaspäällikkö, sittemmin kreikkalaisilla hegemonia tarkoitti poliksen hallintaa tai liittouman johtoa.

Rooman tasavallassa diktaattori oli henkilö, joka kriisin aikana valittiin puolustamaan tasavaltaa ja jolle tehtävän täyttämiseksi annettiin valtaoikeuksia. Sittemmin Julius Caesar valitutti itsensä ”ikuiseksi diktaattoriksi” ja loppu onkin historiaa. Diktaatuuri-käsite ei kuitenkaan ole täysin negatiivinen ennen 1900-luvun totalitarismien tuhoa. Niin kuin ei tyranniakaan ennen Platonia.

Hegemonia on valtaa, jossa raa’an ja sortavan, despoottisen voimankäytön sijasta valtaa käytetään enemmän tai vähemmän hallittujen hyväksynnällä.

Populismi-kirjan kirjoittajat paikantavat populismin synnyn — minusta hieman yllättäen — 1800-luvun Venäjällä toimineeseen narodnik-liikkeeseen (narod ~ kansa). Pari vuotta myöhemmin aloitti Yhdysvalloissa populistinen People’s Party ja sen jälkeen ympäri maailmaa muita nationalismia ja populismia yhdisteleviä agraaripuolueita, mutta koska populismi ylipäätään ei ole mikään yhtenäinen ideologia, ei näiden kaikkien välillä ole opillista jatkuvuutta ja siten melkein mikä tahansa (miksei esim. Ranskan vallankumous?) voidaan valita populismin lähtöpisteeksi.

Populismin anatomia -kirja määrittelee populismin ilmiöksi, joka voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista (jonkinlaisessa tasapuolisuuden eetoksessa) ja Suomen oloissa se on itse asiassa lähtenyt liikkeelle keskustasta, on se nykymuodossaan pikemminkin oikeistolaista: oikeiston siirtymistä alueelle, jota vasemmistolaiset ovat pitäneet omana alueenaan.

Suhde maalais- ja talonpoikaisväestöön oli keskiössä jo narodnikeillä. Jos ajatellaan populismin eroja esim. marxilaisuuteen (joka sekin pohjaa ”kansaan”), populismi on useammin maaseudun liike — ajatellaan vaikkapa kotoista SMP:tä tai unkarilaista Fidesziä — kun taas marxilaisuudessa vallankumouksen potentiaali on kaupunkien teollisuusproletariaatissa (keskustelu Venäjän erityispiirteistä ja teollistumisen suhteesta marxilaisuuteen on oma lukunsa, johon en mene tässä.). Varsinkin silloin kun vasemmisto on eronnut ”lukeneiston” projektiksi, eikä samalla tavalla vetoa duunariin, joka tekee työtä, jossa kädet likaantuvat, on siinä leimallisesti jotain kaupunkilaista verrattuna muihin ”kansanliikkeisiin”.

Oireellista onkin, että jo narodnikit olivat vahvasti älymystön liike, joka ei juurikaan vedonnut maalaisväestöön itseensä.

Kaupunkien teollisuustyöläiset ovat olleet marxilaisille pyhä opinkappale: koska Marx ennusti, että juuri teollisuustyöläiset tulevat tekemään vallankumouksen, täytyy sen olla niin (juuri tästä syystä vallankumousta ei Marxin itsensä vuoksi olisi pitänyt tapahtua Venäjällä, joka ei ollut riittävän teollistunut).

Cospiton Hegemonia-kirja kuvaa hyvin, kuinka marxilaisessa liikkeessä 1900-luvun alussa hegemoniaa aletaan käyttää siinä merkityksessä, että teollisuustyöläiset ja talonpojat liittyisivät yhteen kriittisen massan saavuttamiseksi. Tästä syystä Neuvostoliiton tunnukseksi tulikin näitä molempia kuvaava symboli: sirppi ja vasara ristikkäin. (Talonpojissa tosin oli se huono puoli, että jos he sattuivat omistamaan maata, olivat he omistavaa luokkaa, joka kuului tuhota: kulakit joutuivat gulagiin.)

Varsinkin Yhdysvaltain viimeisten tapahtumien vuoksi monet,kuten vaikkapa historioitsija Timothy Snyder, juurikin tyranniaan viitaten, povaavat demokratian kriisiä.

Anne Applebaum pitää kirjassaan Demokratian iltahämärä (alk. Twilight of Democracy, Siltala 2020, suom. Antero Helasvuo) populistisen äärioikeiston nousua kirjan nimen mukaisesti demokratian loppuna. Hän selittää sen suosion Theodor Adornon teorialla autoritäärisestä persoonallisuudesta. (Adornon teoria oli vastaus toisen maailmansodan jälkeen kysymykseen siitä mikä mahdollisti holokaustin kaltaiset hirmuteot ja Adornon mukaan tällaiset henkilöt kaipaavat auktoriteettia, jonka käskyjä totella kyseenalaistamatta, ja jotka sietävät huonosti epävarmuutta ja eriäviä miepiteitä.) Hän voi olla ainakin osin oikeassa, mutta populistinen äärioikeisto salaliittoteorioineen tuntuu yhtä lailla vetävän puoleensa vastarannankiiskejä (engl. contrarian), jotka kyynisesti haluavat kyseenalaistaa kaiken ja kiusallaan olla kaikesta eri mieltä kuin ”valtamedia”. Luvussa 4. Perättömyyksien ryöppyjä, joka kertoo sosiaalisen median kulttuurisodasta, hän kirjoittaa verkon demagogeista, jotka pyrkivät ristiriitaisten viestien kakofonialla ja parodisella meemipolitiikalla hämmentämään ja sekoittamaan. Mielestäni tässä on ristiriita: miksi verkon rääväsuiset riidankylväjät vetoaisivat juuri turvallisuutta etsiviin ja huonosti eriäviä mielipiteitä kaipaaviin keskiluokkaisiin ihmisiin?

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boymiin viitaten hän kuvaa populisteja nostalgikoiksi, jotka haluavat kääntää kellot taaksepäin johonkin kuvitteelliseen, idealisoituun menneisyyteen. Kenties Applebaum itsekin tuntee nostalgiaa parin vuosikymmenen takaiseen politiikkaan, jossa yhteisiä pelisääntöjä noudattamalla pyrittiin erimielisyyksistä huolimatta konsensukseen.

*
Miksi siis diktatuureja edelleen on olemassa ja demokratioissakin on tyrannimaisia tendenssejä, vaikka tuskin kukaan avoimesti tunnustaa kannattavansa diktatuureja? On liikkeitä, jotka avoimesti halveksuvat demokratiaa ja pitävät pienen eliitin autokratiaa parhaana vaihtoehtona, mutta yleisempää on, että diktaattoritkin julistavat olevansa vapauden asialla.

Kun ajattelemme diktatuureja, ajattelemme poliisivaltiota, jossa salainen poliisi kuuntelee kaikkialla, diktaattorin julma käsi kurittaa kansaa, toisinajattelijoita vainotaan ja itse asiassa pienestäkin ajatusrikoksesta katoaa gulagiin. Kansa on pienen eliitin orjuuttama ja janoaa vapautta ja muutosta, paitsi ne jotka ovat propagandakoneiston sokaisemia.

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei pysy pystyssä ilman enemmistön tukea tai ainakin passiivista hyväksyntää. Vaikka diktaattori olisi noussut valtaan epärehellisillä vaaleilla, vaatii vaalituloksenkin väärentäminen laajaa tukijaverkkoa ja sitä, että häviävä puoli hyväksyy tuloksen.

Kun diktaattoreiden (tai platonilaisittan tyrannien) elämäntarinoita tutkii, löytyy yhtäläisyyksiä ja eroja. Osa on peräisin eliitistä, osa vaatimattomammista oloista ellei jopa köyhyydestä. Osa on perinyt asemansa eliitissä, osa on noussut valtaan häikäilemättömyytensä avulla. Jälkimmäiset ovat luonnollisesti kiinnostavampia ja tähän porukkaan kuuluvat niin Napoleon, Putin, Hitler, Stalin, Mao, Mussolini ja monet muut. Useimpien kansasta nousseiden diktaattoreiden kerrotaan olleen vaatimattomia, jopa askeettisia vielä valtansa huipulla.

Ihmisviha

Luulen, että kuulin käsitteen ”ihmisviha” ensimmäistä kertaa Gulliverin retkien esipuheessa tai jonkinlaisessa kirjoittajan elämänkerrallisessa liitteessä. Luin kirjan ala-asteikäisenä ja taisipa olla niin, että kirja oli lastenosastolla. Onhan se juoneltaan aika lastenkirjamainen: mies matkustaa lilliputtien, jättiläisten ja hevosten maahan; filosofiset ja poliittiset viittaukset jäivät silloin ehkä ymmärtämättä. Taisipa olla myös niin, että kyseessä oli se sensuroimaton painos: kaikki härskit jutut siitä, kuinka kertoja sammuttaa lilliputtien pääkaupungin palon virtsaamalla ja kuinka jättiläisnaiset käyttävät kertojaa seksilelunaan olivat paikoillaan. Ironista kyllä, aikuisena luin sensuroidun version, josta kaikki hauskat kohdat oli häveliäästi leikelty pois. Taisivat tosin silloinkin ne Jonathan Swiftin oman ajan poliittiset viittaukset jäädä minulta ymmärtämättä, kuten miksi syttyi sota niiden välille, jotka halusivat kuoria keitetyn munan tylpästä päästä ja niiden, jotka halusivat kuoria sen terävästä päästä.

Esipuheen kirjoittajan mukaan Swiftin ihmisviha syveni hänen vanhoilla päivillään, mikä näkyy etenkin kirjan kolmannessa osassa, jossa hevoskansa on jaloa ja hyveellistä, kun taas ihmiset, yahoot, ovat alhaisia ja likaisia. Tarkempaa lainausta en muista ulkoa reilun 30 vuoden takaa.

Minulla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä sana ”ihmisviha” tarkoittaa. Miten voi vihata ihmisiä, jos itsekin on ihminen? Naiivissa lapsenmielessäni en vielä ymmärtänyt, että myös itseään voi vihata ja itse asiassa se on varsin yleistä.

Judith Shklar käsittelee kirjassaan Tavanomaisia paheita (Niin&näin 2023, alk. 1984) misantropiaa, eli ihmisvihaa. Otsikon ”Julmuus” alla hän viittaa mm. Montaignen ja Montesquieun asenteeseen vastustaa julmuutta, jolla itsessään kuitenkin oli vaarana lipsahtaa ihmisvihan puolelle: ihminen on julma elukka, joka aiheuttaa käsittämättömiä kärsimyksiä lajikumppaneilleen. Tällainen typeryys ansaitsee osakseen vain (ihmis)vihaa. Varsinaisessa ihmisvihaa käsittelevässä kappaleessa Shklar erittelee ainakin dramaattisen misantroopin, joka vihaa intohimoisesti itseään ja koko ihmiskuntaa; satiirisen misantroopin, joka kai pitää itsestään ja nauttii ihmisen typeryyden spektaakkelista ja jonkinlaisen idealistisen (tai nostalgisen) misantroopin, joka vihaa omia aikalaisiaan ja kuvittelee menneisyydessä olleen tai tulevaisuudessa olevan ihmiskunnasta parempi versio.

Yhteistä ihmisvihaajille tuntuisi olevan, että kaikki he ovat pettyneet ihmiseen joka ei kykene vastaamaan heidän ideaaliaan samalla tavalla kuin nihilisti on usein pettynyt idealisti.

Työmatkallani pyöräilen ammattikoulun ohi, jonka parkkipaikalla on mopoauto, jonka tuulilasiin on teipattu kissankokoisin kirjaimin ”ANTISOCIAL”. Kissankokoisista kirjaimista puhutaan usein otsikoiden yhteydessä vertauskuvallisesti, mutta nämä kirjaimet ovat aivan konkreettisesti ainakin kissanpennun kokoisia. Varmasti moni onkin epäsosiaalinen ja toiset jopa antisosiaalisia, mutta miksi julistaa sitä koko maailmalle suurin kirjaimin? Hei kaikki, kuulittekste? Mä en välitä mitä te ajattelette! Hei, kuulittekste?!

Aikaisemmin kirjoitin nuorista vihaisista miehistä, jotka tuntevat vetoa monenmoiseen ”pahaan”, kuten natsismiin, oikeistolibertarismiin, satanismiin, misogyniaan, pakanismiin ja black metalliin — tai ihan vain antisosiaalisuuteen. Minkälaisia psyykkisiä prosesseja tässäkin taustalla on, en osaa varmaksi sanoa — vaikka keksin monta banaalia esimerkkiä — mutta jonkinlaisesta enpowermentista tässäkin lienee kyse.

Nuorella on toki tarve muodostaa identiteettinsä tällaisten asioiden kautta ja jos ikkunaan olisi teipattu jotain ihanampaa, seuraisi siitä raskasta vittuilua röökipaikalla.

En tiedä, miten filosofiassa vihaa ylipäätään on tarkasteltu ja sen lajeja jaoteltu. Varmasti joku on senkin työn jo tehnyt, aihe vaikuttaa otolliselta sokraattiselle erittelylle. Kun asiaa mietin, tuntuisi olevan sellaista vihaa, joka vihaa kohdettaan, koska siinä ei ole mitään hyvää tai tavoittelemisen arvoista. Sarjakuvakissa Karvinen vihaa maanantaita, koska maanantait ovat essentiaalisesti perseestä. Jos maanantait katoaisivat, emme jäisi niitä kaipaamaan (sen sijaan varmaan vihaisimme tiistaita). Sen lisäksi voimme vihata sairautta, kutinaa, hyttysiä tai paskaa listamusiikkia.

Tämän kaltainen viha on kuitenkin vähemmin mielenkiintoista. On myös toinen laji: vaikuttaisi siltä, että tunnemme vetoa vihaamiamme asioita kohtaan. Suorastaan rakastamme vihata. Esimerkiksi mies, joka ostaa huutokaupasta Taylor Swiftin (eri Swift kuin Jonathan) signeeraaman kitaran, vain rikkoakseen sen koko yleisön edessä. Vihan kohde on myös halun kohde.

Tällaiseen vihaan liittyy pettymys siihen, että vihan kohde ei vastaa odotuksiamme. Vihaamme ihmiskuntaa, joka on keksinyt keskitysleirin ja ydinpommin; ja vaikka ihmisvihaaja voikin ironisesti sanoa niiden olevan hyvä asia, koska ne tappavat hänen vihaamiansa ihmisiä, juuri ihmisten alhainen julmuus (etenkin sosiaalinen) on yksi syy vihata ihmiskuntaa. Sen lisäksi ihmiset ovat typeriä, mauttomia, epäsiistejä eivätkä tulleet niihin bileisiin, vaikka laitoin kaikille Facebookissa kutsun.

Rasismia ja misogyniaa usein verrataan toisiinsa, mutta ne eroavat juuri tässä seikassa, tai ainakin jos argumentin vuoksi oletamme, että rasisti ei halua vihansa kohteelta mitään (vastakkaisia argumentteja toki voi esittää). Naisviha sen sijaan perustuu kiduttavaan haluun naissukupuolta kohtaan (pois lukien homomiesten naisviha, jota myös esiintyy) ja pettymykseen siitä, että naiset ovat eläviä ihmisiä, eivät ideaalin mukaisia nukkeja. Naisvihaajan hokema onkin, että ei hän vihaa naisia, päin vastoin hän rakastaa niitä, varsinkin antavia ja pantavia.

Naisviha ei olekaan sellaista vihaa, joka haluaisi hävittää naiset maan päältä, vaan vihaa sitä kohtaan, että naiset eivät vastaa ideaalia. Incel vihaa naisia sekä siksi, että ovat huoria, koska nauttivat seksistä sekä siksi, että pihtaavat, varsinkin häneltä. En laita tähän esimerkkejä, koska niitä on liiankin helppo löytää miltä tahansa nettifoorumilta. Incelin katkeruuden vielä jotenkin ymmärtää, mutta jonkun Andrew Taten opetuslapset samaan aikaan kehuvat panevansa naisia ja ovat sitä mieltä, että naiset, jotka harrastavat seksiä miesten kanssa, ovat huonoja naisia. En näe logiikkaa tässä.

Parisuhteessakin naisen keho tottelee fysiikan ja biologian lakeja eikä kauneusihanteita. Mikseivät naiset vaan voi olla rupsahtamatta? Sen lisäksi akat nalkuttavat.

On toki olemassa myös symmetrisesti miesvihaa. En tarkoita tällä feministejä, joissa heissäkin on miesvihaajia, vaan sellaista arkista ”mihin kaikki hyvät miehet ovat menneet?” -asennetta. Eivät osaa nykymiehet puhua, pussata, täyttää tiskikonetta tai kirjoittaa Tinder-profiilinsa kunnon kuvausta. Miehet ovat nyhveröitä ja toksisia uhoajia. Somessa kertoi joku käyvänsä sadoilla treffeillä vain todistaakseen, että kunnon miehiä ei kerta kaikkiaan ole olemassa. Tällaisesta omistautumisesta tihkuu läpi aito ilo siitä voimaannuttavasta vihantunteesta, joka saa energiansa siitä katkeruudesta, että on olemassa ihmisiä, jotka voisivat aivan helposti vastata omia toiveita, mutta pelkästään kiusallaan ovat niin typeriä, että eivät niin tee.

Romanttisessa narratiivissa ihmisen onni riippuu (heteroseksuaalisesta) parisuhteesta ja on siten täysin riippuvainen vastakkaisesta sukupuolesta. Miksi se vastakkainen sukupuoli on niin ilkeä, että haluaa kieltää minulta onnen joko sillä, että että ei halua olla minun kanssani tai sillä, että ei vastaa odotuksiani?

Nais- tai miesviha ei ole sama kuin ihmisiviha — vihataanhan siinä vain puolta ihmiskuntaa — mutta jotain samaa niissä silti on.

Näemmä myös Helsingin sanomat on julkaissut Riikka Forsströmin tekstin aiheeesta otsikolla Saisi kadota, koko ihmiskunta (alunperin Tiede-lehdessä 10/2024) ja mainitsee myös Swiftin.

Forsström kirjoittaa artikkelissaan, että Jonathan Swift oli myös tunnettu naisvihamielisyydestään. Hän ei avaa sitä tarkemmin, mutta Wikipedia mainitsee runon The Lady’s Dressing Room (1732), joka naisten tarvetta käyttää monta tuntia ehostautumiseen vastatakseen ideaalia — ja silti ovat pohjimmiltaan lihallisia olentoja, joilla on likainen tukka ja haisevat varpaanvälit.

Voiko tekoälyyn rakastua?

Helsingin sanomat kertoo Susannasta, joka on jäänyt riippuvaiseksi tekoälybotille keskustelusta. Samansuuntainen juttu on julkaistu jo helmikuussa Samusta. Jatketaan siis edellisen postauksen teemasta, jossa määrittelin taiteen, kulttuurin ja kirjallisuuden ja sen sellaisen samalla tavalla inhimilliseksi toiminnaksi kuin urheilun, leikit ja pelit, että niitä ei voi korvata tekoälyllä. Ei siksi, etteikö se olisi teknisesti mahdollista, vaan että siinä ei olisi mitään järkeä. Voiko olla olemassa peli, joka pelaa itseään, ilman inhimillistä puuttumista?

Samalla tavalla keskustelu on mielekästä vain, jos sitä käy toisen ihmisen kanssa, joka voi aidosti osallistua siihen.

Uudet kielimalleja (LLM) käyttävät tekoälyt, kuten Chat GPT ovat uuden tekoälyhypen ytimessä: aikaisemmin kielten hallintaa pidettiin mahdottomana koneille, mutta nyt tekoälyt puhuvat sujuvasti suomeakin. Antropomorfismi on ilmiö, jossa annamme elottomille asioille inhimillisiä ominaisuuksia: pistorasia näyttää hymynaamalta ja kieltä jäljittelevä tekoäly inhimilliseltä keskustelukumppanilta.

Verkossa on olemassa monenlaisia tekoälysovelluksia, jotka jäljittelevät keskustelukumppaneita ja niistä voi räätälöidä itselleen virtuaaliystäviä. En lähde mainostamaan niitä tästä, halukkaat löytävät ne googlaamalla.

Jutun mukaan Susanna jutteli tekoälylle pahimmillaan 12 tuntia päivässä niin että yöunetkin kärsivät. Samu kärsi masennnuksesta ja keskittymishäiriöistä ja korvasi terapiakäynnit keskusteluilla Chat GPT:n kanssa. Samukin juttelee tekoälyn kanssa ”tuntikausia”.

Näin intensiivistä yhdessäoloa harvoin jaksaa paitsi vastarakastuneena tai lapsena parhaan kaverin kanssa.

Ilmiö ei sinänsä ole täysin uusi tai poikkeuksellinen: virtuaaliystävän kanssa juttelu ei välttämättä eroa pelien pelaamisesta tai muun kulttuurin kuluttamisesta. Olen leikkinyt tekoälytyökalujen kanssa ja ne ovat ihan viihdyttäviä. Hyvä kirja voi temmata mukaansa niin, että kuvittelemme sen hahmot todellisiksi, ja kirjojen kohdalla tähän jopa kannustetaan ja tutkimusten mukaan se kasvattaa empaattisemmaksi. Jotkut juttelevat eläimille. Hieman kauempaa haettuja esimerkkejä ovat enkeleille, jumalalle tai kuolleille sukulaisille puhuminen, mutta ei mennä tässä siihen.

Samoin, jos joku löytää masennukseensa apua tekoälytyökaluista, mikäpä sen parempi. On jopa visioitu, että kansantaudiksi muodostuneita mielenterveysongelmia voisi lievissä tapauksissa hoitaa tekoälyn avulla. On klisee hokea, että kaikkien pitäisi päästä pois ”mukavuusalueeltaan”, kun niin monelle masentuneelle ja ahdistuneelle joka päiväinen elämä on sellaista kamppailua, että vain toivoisi hetkeksi pääsevänsä ”mukavuusalueelle”, jossa voisi levähtää. Jos jokin virtuaaliavustaja pystyy lievittämään ahdistusta, niin onhan se parempi kuin vaikkapa kova lääkitys.

Silti jotain oireellista ilmiössä on. Mikä saa valitsemaan keskustelukumppaniksi nimenomaan elottoman koneen?

Samalla tavalla kuin kirjat ja elokuvat aiheuttavat meissä tunteita, vaikka tiedämme niiden olevan fiktiota, myös keskustelu virtuaaliystävän voi tuottaa samankaltaisia tunteita kuin oikea keskustelu siinäkin tapauksessa, että tiedämme vastapuolen olevan vain tekoälybotti. Raja terveen ja haitallisen käytön välillä menee siinä, kun tällaisilla tunteilla korvataan normaaleja tunteita ja jatkuva käyttö täyttää riippuvuuden määritelmän.

En tunne psykoanalyysiä tarpeeksi hyvin voidakseni analysoida ilmiötä kattavasti esim. lacanilaisesta perspektiivistä, mutta oleellista tuntuisi olevan, että keskustelun vastapuoli ei ole subjekti samalla tavalla kuin oikea ihminen.

Miksi nykyään yksinäisyys lisääntyy ja parisuhteisiin sitoutuminen on monelle niin mahdotonta? Näin voi päätellä ainakin jos sinkkuthreadsia ja kaikkia uutisia ihmisten Tinderin käytöstä seuraa. Eikä tämä koske vain ”nuoria”, vaan samalla tavalla käyttäytyvissä on ihmisiä aina viisikymppisiin saakka. Kun vastapuoli on toimiva subjekti, tuntuu olevan lähes mahdotonta saada toista sulautumaan osaksi sitä kuvitelmaa, joka meillä on parisuhteesta, koska toinen osapuoli näkee myös meidät objektina omassa fantasiassaan.

Parisuhteet (ja lapset) ovatkin korvautuneet lemmikkieläimillä. Kovinkin eläintenrakastaja, joka inhimillistää lemmikkiään ja kutsuu koiriaan lapsikseen, ja väittää että eläinten oikeudet ovat yksi yhteen verrannollisia ihmisoikeuksiin, tietää kuitenkin sisimmässään, että eläin ei ole sama kuin ihminen. Lemmikin voi ostaa, lemmikin lisääntymisestä voi päättää sen puolesta vaikkapa sterilisaatiolla, lemmikin voi lopettaa armollisesti piikillä. Koiran voi hankkia sen mukaan, mikä rotu kuvaa meitä parhaiten persoonana ja mikä sopii parhaiten sisustukseen. Vaikka Tinderin kaltaisissa palveluissa on unelmana hankkia kumppani juuri samalla periaatteella, mutta juuri siksi Tinder-suhteet epäonnistuvat, koska toista ihmistä ei voi hankkia katalogista.

Tietenkin lemmikinomistajat väittävät ymmärtävänsä lemmikkejään ja pitävänsä eläimiä ihmisiä parempina, koska ne ovat ”aitoja” ja ”epäitsekkäitä” tai mitä hyvänsä he haluavatkin eläimiin heijastaa. Lemmikit ovat juuri sen verran itsekkäitä ja tottelemattomia, että ne ovat mielenkiintoisia, mutta kissa tai koira ei koskaan kotiin tullessasi toteaisi sinulle: ”kuule Mirkku, olen ajatellut että ehkä me emme halua elämältä samoja asioita ja minusta minä tarvitsen omaa tilaa”. Ei siksi, että eläimet olisivat ”parempia” tai ”uskollisempia”, vaan siksi että ne eivät kykene siihen, koska eivät ole subjekteja samalla tavalla.

Virtuaaliystävässä on sama houkutus: se on räätälöitävissä omiin tarpeisiimme eikä sillä ole itsellä omia tarpeita (lemmikillä on sentään edes fyysisiä tarpeita kuten nälkä ja pissahätä), se ei tuomitse meitä, koska sillä ei ole omia mielipiteitä. Se on narsistinen fantasia ihmissuhteesta, jossa omat tarpeet menevät kaiken edelle, koska vastapuoli ei ole subjekti, joka haluaisi mitään. Suhde on täysin hallittavissa ja jos jotain odottamatonta tapahtuu, voi aina painaa päivitä-näppäintä ja keskustelu alkaa alusta. Ovatko haastatellut koskaan riidelleet virtuaalikumppanin kanssa? Onko se mahdollista ja millaista se olisi?

Tällainen yksipuolinen suhde ei voi kuitenkaan koskaan täysin tyydyttää: ihmissuhteissa ja merkityksellisissä keskusteluissa olennaista on juuri se, että vastapuoli on samanlainen ymmärtävä subjekti kuin me. Riippuvuus virtuaalikumppanista ei johdu rakastumisesta, vaan juuri siitä, että se ei ole rakastumista. Ei peliriippuvainenkaan jää pelaamiseen koukkuun silloin, kun voittaa vaan silloin kun häviää. Huumeriippuvuus syntyy siinä vaiheessa, kun toleranssit kasvavat eikä aineesta saa enää nautintoa. Yritys täyttää omaa sisäistä emotionaalista tyhjiötä ei onnistu emootioita jäljittelevällä tietokoneohjelmalla ja yritys johtaa vain sen liikakäyttöön.

Lopetetaan tämä vielä visioon ad absurdum siitä, millaista olisi jos tekoälyllä voisi olla tunteita. Kun tekoälystä puhutaan, visioidaan että pian voisi olla tekoäly, jolla on aidosti inhimillisiä tunteita, koska näin se kehitys kehittyy. Näin uskovat ovat jääneet antropomorfismin ansaan, mutta harvemmin edes määrittelevät, mitä ”tunteet” ovat ja mistä ne koneelle tulisivat muuten kuin jonkinlaisen teknologisen determinismin tuloksena. Inhimilliset tunteet ovat kuitenkin tulosta mm. kehollisuudesta, lajin evoluutiosta ja henkilökohtaisista kokemuksista, joita mitään tekoälyllä ei ole. Jos tekoälyllä olisikin jossain laajassa määritelmässä ”tunteita”, eivät ne silti olisi ”inhimillisiä tunteita”.

Oletetaan kuitenkin, että olisi mahdollista kehittää tekoäly, jolla olisi inhimillisiä tunteita. Kuka olisi niin sadistinen, että rakentaisi koneen, joka kykenee kärsimykseen? Kuulostaa kristinuskon perusidealta pähkinänkuoressa. (Joku voi myös muistaa androidi Marvinin Douglas Adamsin parodiaromaanista Linnunradan käsikirja liftareille.)

Eikö sen sijaan pitäisi rakentaa kone, jonka yksinomainen tarkoitus olisi sen käynnistämisestä saakka tuntea pelkkää äärimmäistä onnellisuutta, tyytyväisyyttä ja orgastista ekstaasia? Joissain visioissa tekoäly on kuvattu uudeksi lajiksi, joka syrjäyttää ihmisen. Eikö siis olisi vain hyvä, että ihmiskunta kaikkine puutteineen katoaisi ja meidät korvaisi pelkkä musta laatikko, jonka sisällä on ohjelma, joka on onnellinen? (Jokeritehtävä: selitä tämä utilitaristisin termein.)

Siinäpä ihmiskunnalle missiota kerrakseen.

Ylen moraalitesti, oikeat vastaukset

Ylen verkkosivuilla on leikkimielinen verkkotesti, jolla voi pohtia omia arvojaan ja moraalisia valintojaan. Koska tässä blogissa on moraalifilosofiaa aina välilllä sivuttu ja koska eipä tässä muutakaan tekemistä ole, kirjoitan jotain kysymyksiä auki.

Ensimmäinen kysymys kuuluu:

Sinun on valittava, pelastatko tuntemattoman henkilön vai oman lemmikkisi hengenvaarasta. Voit pelastaa vain toisen. Kumman valitsisit?

Jo ensimmäisessä kysymyksessä tekee mieli venyttää dilemman rajoehtoja: totta kai humanistina pelastaisin ihmisen, mutta samalla ajattelen, kummalla olisi omin avuin paremmat mahdollisuudet pelastua: nopsajalkainen koira pelastautuisi ilman apuakin toisin kuin sylivauva tai liikuntarajoitteinen vanhus. Kultakalalla ei olisi mitään mahdollisuuksia, toisaalta sitä myös surisi vähemmän. Toisella fyysisesti terveellä aikuisella olisi yhtä hyvät mahdollisuudet selvitä kuin minulla. Ilmeisesti tässä kuitenkin oletetaan, että pelastamatta jäänyt kuolisi.

Tilaston mukaan n. 28,9% vastaajista pelastaisi oman lemmikkinsä. Melko korkea luku. Pistää myös ajattelemaan, ovatko motiivit eläinrakkaat vai puhtaan itsekkäät. Jos oikeasti uhraa jonkun ihmisen hengen oman lemmikin vuoksi, niin omia tunteitaan kai siinä eniten ajattelee.

Kysymys 2:
Saat tilaisuuden käyttää laitetta, joka parantaa hyvinvointiasi nyt merkittävästi, mutta vastaavasti heikentää lapsenlapsenlastesi hyvinvointia 100 vuoden päästä. Käyttäisitkö laitetta?

Ensimmäinen intuitio oli vastata myöntävästi, koska minulla ei ole lapsia (eikä ole lemmikkejäkään), mutta vastasin kuitenkin kieltävästi. Kaikista vastaajista kieltävästi vastasi lähes kaksi kolmasosaa. Tämän jälkeen voi toisessa testissä arvioida oman hiilijalanjälkensä ja sen jälkeen pohtia, kuinka rehellinen vastasus olikaan.

Kysymys 3:
Kenen tai minkä oikeudet ja hyvinvointi täytyy huomioida päätöksissä?

Vaihtoehtoina ovat mm. kissa, hyttynen, robotti, alkio, järvi, koomapotilas.

Tässä mielestäni sekoitetaan samalle lautaselle keskenään yhteismitattomia asioita. Yksittäisellä hyttysellä ei ole merkitystä, mutta en lajina tuhoaisi kaikkia hyttysiä DDT:llä. Järvellä on itseisarvoa, mutta ei (ihmis)oikeuksia, toisin kuin koomapotilaalla.

Tämän blogin aiheiden kannalta mielenkiintoinen vaihtoehto on ”Kotiapulaisrobotti, joka kykenee tuntemaan (jos tällainen kehitetään)”. Kysymys on hypoteettinen, koska mielestäni sellaista ei pystytä kehittämään, mutta jos olisi olemassa Philip K. Dickin kuvittelemien replikanttien kaltaisia keinoihmisiä, niin toki silloin ne pitäisi ottaa huomioon. Vastasin tähän kieltävästi.

Mutta kuka suunnittelisi varta vasten robotin, joka kykenee tuntemaan kärsimystä? (Onko tässä kristinuskon sanoma pähkinänkuoressa?) Mielenkiintoinen kirja aiheesta on, jossa kirjoittaja väittää kehittäneensä robotin, joka kykenee tuntemaan kipua. Toisaalta Douglas Adamsin parodiaromaanissa Linnunradan käsikirja liftareille on masentunut robotti Marvin.

Vaan eikö oli paljon inhimillisempää (?) kehittää laite, joka tuntee pelkästään positiivisia tunteita? Laite, jonka pelkkä tarkoitus on tuntea jatkuvaa onnellisuutta, tyyytyväisyyttä ja orgastista, ekstaattista nautintoa? (Bonustehtävä: arvioi tällaisen laitteen mielekkyyttä utilitaristisesta näkökulmasta.)

Hyttysen oikeudet muuten otti huomioon täsmälleen sama prosenttimäärä (28,9%), joka hylkäisi tuntemattoman ihmisen palavaan taloon.
Sitten on kysymysiä, jotka mielestäni ovat hieman epätarkkoja, joten skippaan ne tässä ja siirryn suoraan yhdeksänteen kysymykseen:

Epäilet, että puolisollasi on selkäsi takana suhde. Hänen puhelimensa on jäänyt pöydälle ja sen viestisovellus on auki. Kurkkaatko viestejä?

Selvä enemmistö (56,8%) vastaajista vastasi katsovansa viestit. Prosenttiluku on mielestäni aika korkea. Yksityisyydenloukkauksen moraalisen puolen lisäksi tässä on ihan käytännöllinen puoli: mustasukkaisella kyttäämisellä ei ketään voi estää pettämästä eikä itselleen varmuutta toisen uskollisuudesta. Mikään viestien lukeminen ei todista, etteikö toinen voisi silti pettää ja jos siitä jää kiinni noin helposti, on toinen paitsi pettäjä, myös aika hölmö. Toisen yksityisyyttä loukkaamalla tekee vain kiusaa itselleen. Joku yltiöromantikko voi olla naiivisti sitä mieltä, että parisuhteessa aivan kaikki pitää jakaa, mutta joskus voi olla esimerkiksi hyvä ystävän kanssa puida asioita, joita ei puolison tarvitse tietää. En esimerkiksi haluaisi tietää, jos avopuolisoni olisi valittanut minusta ystävälleen. Miksi pahoittaisin sillä mieleni? Vai kuvittelisinko naiivisti, ettei kukaan koskaan ole edes vihanpuuskassa kommentoinut minua negatiivisesti kenellekään? Puhumattakaan siitä, että joku muu voi kertoa omista yksityisasioistaan puolisolleni, ja niiden urkkiminen ei kuulu minulle.

Kysymys 10.
Pelätty terroristi-isku saadaan torjuttua, jos kaikki jakavat sijaintitietonsa viranomaisille viikon ajan. Hyväksyisitkö tämän?

Tässäkin ajattelen reunaehtoina olevan, että seuranta jatkuu vain viikon, eikä kyseessä ole ns. kalteva pinta, eli että viranomaisvalvonta ei tuosta jatku tai tiukennu.

Joka viides vastasi kieltävästi ja vitsihän siinä, että aika moni (tietämättään?) jakaa jo sijantitietonsa ties kenelle, mukaanlukien Google, Meta, X ja oma puhelinoperaattori (”ihan orwellia!” — 03/31/2025 15:58 Matti Virtanen paikassa Espoo). Mieluummin jaan tietoni suomalaisille viranomaisille kuin pohdin mitä kaikkea NSA, FSB tai Elon Musk minusta jo tietää. Ja varmaan paljon tietääkin.

Kysymys 11.
Jos voisit valita, kumman valitsisit: kuolet vuoden päästä ja ilmastonmuutos pysähtyy VAI nykytilanne?

Reilu kolmannes väittää uhrautuvansa maailmanpuolesta. Niin varmaan. Ihailtavaa uhrimentaliteettia, mutta kenenkään ei tarvitse ryhtyä uudeksi jeesukseksi, täytyy vain lopettaa fossiilisten polttoaineiden kerskakulutus. Mikä on tietysti vähemmän dramaattista. Olen mieluummin valmis kuolemaan kuin menemään pyörällä töihin ja lopettamaan kiinakrääsän temuttamisen?

Kysymys 14.
Mikä tai mitkä seuraavista on mielestäsi hyväksyttävä, jos ne ovat tärkeä osa jotakin kulttuuria?

Possun syöminen ei ole hyväksyttävää 13%:n mielestä. Tässä lienee jokin vinouma. Kenties vastaajista on kasvissyöjiä poikkeuksellisen moni, koko väestöstä heidän osuutensa tuskin on niin korkea (puhumattakaan esim. muslimeista ja juutalaisista). Koiran syömistä yllätyksettömästi pitää ei-hyväksyttävänä reilut puolet.

Sellaisia kysymyksiä. Toivottavati tämä teki meistä kaikista vähän parempia ihmisiä.

moraali

Suomalaiset alkemistit ja Sampo

August Nordenskiöld on monella tapaa mielenkiintoinen hahmo Suomen historiassa. Vuonna 1754 Sipoossa syntynyt aatelissuvun vesa oli tiedemies, esoteerikko, abolitionisti, utopisti ja viisasten kiven etsijä, joka kuoli vain 38-vuotiaana Sierra Leonessa, jonne oli perustamassa uskonnollista ihanneyhteyskuntaa Uuden Jerusalemin nimellä. Hän opiskeli kemiaa ja minerologiaa Turun akatemiassa ja sai itseltään kuningas Kustaa III:lta valtuutuksen perustaa alkemistinen laboratorio Uuteenkaupunkiin, jossa oli tarkoitus valmistaa kultaa. 1700-luku oli valistuksen ja Turun akatemiassa vahvaa luonnontieteiden nousun aikaa. Onkin mielenkiintoista, miten vahvasti vielä näinkin myöhään ja näin arvovaltaiselta taholta tuettiin pseudotiedettä. Se laittaa miettimään, millaisia sokeita pisteitä omassa ajassamme on tosina pidetyissä asioissa.

Taloudessa 1700-luku oli Ruotsissa vielä merkantilismin aikaa (Anders Chydeniuksen ajatuksista huolimatta), ja siinä erityisesti jalometalleilla oli keskeinen rooli. Kärjistäen oleellista ei ole kaupankäynti sinänsä, vaan miten paljon jalometalleja siitä saa. Tätä taustaa vasten kullan valmistamisesta alkemian avulla tuntuu järkevältä ja varmasti Kustaa III:lla oli menoeriä, joihin sitä olisi saanut menemään. Nordenskiöld itse kuitenkin näyttää lähteiden mukaan ymmärtäneen, että rajaton määrä kultaa johtaisi hyperinflaatioon ja itse asiassa toivoneenkin, että talouden romahdus lopettaisi ”rahan vallan”.

Kuten arvata saattaa, hanke ei tuottanut tulosta ja Nordenskiöld teki vararikon.

Kuinka kävisi, jos tarunhohtoinen, suomalaisesta kansanperinteestä tuttu Sampo löydettäisiin ja istutettaisiin Senaatintorille tuomaan vaurautta Suomen kansalle? Sampo on tulkittu maailmanpuuksi, maailman akseliksi, Pohjantähdeksi, taivaankanneksi, raudanvalmistusmenetelmäksi, turkiskaupaksi tai rahapajaksi, mutta tässä siis tarkoitan sitä kirjaimellista tulkintaa, jossa Kalevalassa Sampo kuvataan myllyksi, joka jauhaa rahaa, viljaa ja suolaa:

Kalevalan 10. luku:

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja.

Sen verran tulkitsen runoa kuitenkin, että oletan rahalla tarkoitettavan jalometalleja, tuskin Lönnrotin aikaan sillä pankkitalletuksia tai euromääräisiä seteleitäkään tarkoitettiin.

Kullalla on monia eri käyttötarkoituksia mm. korussa ja komponenttiteollisuudessa, mutta ennen kaikkea sillä on aina ollut suuri merkitys rahataloudessa. Raha oli pitkään kultakolikoita, sen jälkeen rahan arvo oli sidottu kultaan. Vaikka nykyään fiat-raha ei perustu kultakantaan, on kulta merkittävä sijoituskohde ja suuri määrä kultaa on talletettuna pankkien holveihin pahan päivän varalle. En löytänyt tietoa siitä, kuinka suuri osa, mutta merkittävä kuitenkin.

Kullan arvo perustuu siihen, että se on harvinaista ja että sillä on käyttöarvoa. Merkittävää osaa kultaa ei kuitenkaan käytetä mihinkään, se vain makaa holvissa tarkan valvonnan alaisena. Aina välillä joku esittää paluuta kultakantaan, koska se on spekulatiivista rahaa vakaampi systeemi. Jotain erikoista kuitenkin on siinä, että rikkaat maat perustelevat globaalia taloudellista valtaansa sillä, että niillä on kellarissaan valtaisa möhkäle kiiltävää metallia.

Kuinkahan näille sijoituksille kävisi, jos tulisi tieto myllystä, joka tuottaa kultaa loputtomasti? Esimerkiksi Suomen pankilla on 3 miljardin edestä kultaa. Mitä tapahtuisi, jos kullan arvo putoaisi 90%? Yhdysvaltain keskuskuspankilla kultaa on 612 miljardin euron edestä ja se on 75% maan valuuttavarannosta. Dollarin arvoon toki vaikuttaa moni muukin tekijä, mutta kullan arvolla lienee jokin merkitys. En yleensä kysy neuvoa ChatGPT:tä, mutta nyt kysyin. Se antoi kuitenkin kaksi vastakkaista vaihtoehtoa (dollari vahvistuu tai romahtaa) ja kysyi minulta kumpi olisi parempi vastaus. Eli ei siitä sen enempää.

Vilja on vähemmän arvokasta kuin kulta, mutta ilmainen vilja varmasti veisi työt suomalaisilta maataloustuottajilta. Suola oli aikoinaan kallista, mutta nykyään varsinkin suurella käyttökapasiteetilla siitä tulisi pohjavesiä likaava ympäristöongelma.

Kuinka siis kävisi Suomen kansan hyväksi sosialisoidun Sammon kanssa? Johtaisiko se meidät uuteen rikkauden aikaan vai Nordenskiöldinkin visioimaan taloudelliseen romahdukseen? Vai olisiko kuten aina: köyhät pysyvät köyhinä ja rikkaat rikkaina.

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti)

Tuli luettua Tom-Kristian Heinäahon elämäkerrallinen Saatanasta seuraava, jossa hän kertoo kaksoiselämästään Jehovan todistajana. Päivisin ”Tomppa” julistaa sanomaa ja öisin harrastaa satunnaista homoseksiä. Kirja on kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon (jota kutsutaan yleisesti nykyään autofiktioksi), mutta on sijoitettu ainakin E-kirjastossa tietokirjallisuuden luokkaan ja kirjoittaja ensimmäisellä sivulla vakuuttaa tarinan olevan tosi muutamia yksityiskohtia ja muutettuja nimiä lukuun ottamatta. Kaunokirjallisuutena teos ei loista, mutta kuten tavallista, sen ”totuudellisuus” luo autenttisuus-efektin, joka nostaa kirjan automaattisesti kiinnostavammaksi sen vuoksi, että haluamme lukea oikeista ihmisistä ja tapahtumista.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sukulaisissani on Jehovan todistajia ja olin teini-iässä kiinnostunut aiheesta ja luin Raamattua, mutta missään vaiheessa ei käynyt mielessä, että olisin esimerkiksi halunnut omistaa elämäni saarnaamiselle tai käydä valtakunnansalilla aktiivisesti, kasteen ottamisesta puhumattakaan. Sellaisia negatiivisia kokemuksia, joita voi lukea esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki -järjestön sivuilta, minulla ei juurikaan ole. Vasta jälkeenpäin tajusin, miksi tietyt sukulaiset eivät pidä yhteyttä, mutta esimerkiksi kesät vietettiin mummolassa ilman, että siihen liittyi kovaa käännyttämistä (mummo oli mennyt uusiin naimisiin isoisäni kuoleman jälkeen ja muuttanut Ruotsiin). Perheen menneisyydessä on meilläkin omat luurankomme, joista moni liittyy uskontoon, eivätkä todistaja-sukulaiset pidä yhteyttä, mutta eipä siitä sen enempää.

Teknisesti ottaen en ole luopio, koska en ole ollut koskaan Jehovan todistaja, mutta olen kyllä tehnyt selväksi, että torjun heidän oppinsa. Ovelta ovelle -saarnaajia meillä käy silloin tällöin, vaikka olen kieltänyt. He kyllä tietävät, kenen oven takana käyvät, koska käynneistä pidetään kirjaa. Huvittavaa myös, miten sinkkuaikanani saarnaamassa kävi aina nuoria naisia. Sattumaako? Ja miten kaikki todistajatytöt ovatkin niin nättejä?

Tunnistan siis monia niistä asioista, joista Heinäaho kirjoittaa, vaikka en olekaan ollut kultissa niin syvällä kuin hän (enkä tietenkään ole esimerkiksi homo). Tunnistan monet raamatunkohdat ja lainaukset Vartiotorni-lehdistä melkein sanastaa sanaan ja samoin tunnistan tiettyjä ihmistyyppejä ja käyttäytymismalleja. Jossain vaiheessa koin vahvaa halua uskoa niihin asioihin jopa niin paljon, että huomasin tekeväni kompromisseja sen suhteen, minkä oikeasti havaitsen todeksi. Kokemus on antanut runsaasti ymmärrystä siitä, miten esimerkiksi salaliittoteoriat toimivat ja ehkäpä jonkinlaisen rokotuksen aivopesua vastaan.

Heinäaho etenee lahkon hierarkiassa jopa seurakunnanvanhimmaksi. Samaan aikaan kun hän ottaa vessassa suihin tuntemattomalta mieheltä, miettii hän seuraavan saarnansa kirjoittamista ja vanhimpana ollessaan oikeuskomiteassa tutkii muiden ihmisten seksielämää samalla kun harrastaa itse irtosuhteita.

Ideologisesti mielenkiintoinen juonenkaari on kehitys, jossa Heinäaho lakkaa pikku hiljaa uskomasta järjestön opetuksiin. Hän saattaa puhujanpöntöstä suositella nuorille uraa kokopäiväisenä saarnaajana, vaikka pitää sitä elämän heittämisenä hukkaan. Kuin Orwellin romaanissa 1984 hän ei voi kenellekään paljastaa epäilevänsä virallista ideologiaa, koska ei voi tietää, kuka hänet paljastaisi. Kuitenkin käy ilmi, että moni muu epäilee samalla tavalla ja pitää samalla tavalla kulisseja yllä. Jälkeen päin löytyy niitä, jotka humalassa soittelevat ja tunnustavat, etteivät itsekään usko siihen roskaan, mutta pakko pitää kulisseja yllä, jotta ei menettäisi ystäviään, perhettään ja asemaansa seurakunnassa. Kuinka moni lopulta uskoo itse, vai uskooko vain muiden uskovan?

Lopulta vuonna 2003 Heinäahon suuntautuminen paljastuu ja hänet erotetaan Jehovan todistajista. Kaikesta huolimatta kaksoiselämän päättyminen on helpotus. Moni seurakuntalainen katkaisee välit eikä kadulla tervehdi, mutta yllättäen Heinäahon vanhemmat eivät hylkää.

Julkisuuden henkilöistä tunnettuja Jehovan todistajia oli ainakin Michael Jackson. Itseäni asia aikoinaan ihmetytti, sen verran maailmallista musiikkia hän teki. Ehkä amerikkalaisessa kulttuurissa ei ole samaa alakuloista pietistisyyttä kuin suomalaisessa ja toisaalta, ovathan afroamerikkalaiseen uskonnollisuuteen kuuluneet aina negro spirituaalit ja muu musiikillisuus, johon Jackson 5 sopii sujuvasti. Heinäahon kirjassa todistajat pohtivatkin, voiko Jacksonin musiikkia kuunnella, varsinkaan okkultistisia aineksia sisältävän Thriller-videon jälkeen.

Suomalaisista muusikoista Jehovan todistaja on esimerkiksi Jukka Gustavson.

Heinäaho fanittaa vahvasti Euroviisuja. Eikö siitä jo pitäisi päätellä hänen suuntautumisensa?

Jehovan todistajat lienevät tavalliselle suomalaiselle kohtalaisen tuntematon uskontokunta heidän aktiivisesta propagoimisestaan huolimatta. Julkisuudessa ja populaarikulttuurissa on monia faktavirheitä koskien todistajia. Esimerkiksi jossain sarjassa Jehovan todistaja -perheessä on risti seinällä. Tosiasiassa Jehovan todistajilla ei ole mitään symboleita käytössä, toisin kuin monessa muussa uskonnossa. Ristiä he pitävät kidutusvälineenä, jonka palvominen on epäsopivaa. Tässä suhteessa olen heidän kanssaan samaa mieltä: kristinuskon suhtautuminen ristiin on outoa; jos Jeesus olisi teloitettu mestaamalla, olisiko kirkkojen katolla kirves ja mestauspölkky?

Esimerkiksi Turun terrori-iskun kahdesta kuolleesta uhrista toinen oli Jehovan todistaja, joka oli jakamassa traktaatteja torin nurkalla. Järjestöltä eikä käsittääkseni naisen sukulaisilta ole juurikaan esiintynyt julkisuudessa kommentteja asiasta, enkä usko heidän suhtautuvan positiivisesti asian saamaan huomioon eivätkä varsinkaan siihen, miten tragediaa on käytetty poliittisena keppihevosena. Jehovan todistajat eivät osallistu politiikkaan millään tavalla.

Jehovan todistajat -järjestön perusti amerikkalainen esoteerikko Charles Taze Russell 1800-luvun lopulla (alunperin nimellä Zion’s Watch Tower Tract Society). Russell oli kiinnostunut numerologiasta ja esimerkiksi uskoi voivansa Gizan pyramidin mittojen avulla ennustaa milloin maailmanloppu tulee. Myöhemmin hän esitti samanlaisia laskelmia Raamatun vuosiluvuista ja ennusti Jeesuksen toisen tulemisen vuodelle 1874. Koska Jeesusta ei kuitenkaan näkynyt, on Jehovan todistajien mukaan hänen paluunsa ”näkymätön”.

Maailmanlopun piti tulla vuonna 1914, mutta kuten huomataan, niin täällä ollaan vielä, ja virallisen opin mukaan tuolloin alkoivat ”lopun ajat”, joiden piti päättyä vuonna 1925 tai ehkä 1975. Jos kysyt asiasta keneltä tahansa Jehovan todistajalta, kertoo hän sinulle ensimmäisen maailmansodan alun vuonna 1914 todistavan asian. Tämä on ollut lopun alkua ja lopun aikoja siitä asti, eikä järjestö ole enää esittänyt tarkkoja vuosia, mutta harmagedonin pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä.

Jehovan todistajilla ei ole varsinaisia pappeja eivätkä he sinänsä kunnioita mitään uskonnollisia auktoriteetteja (vaikka Russelia pidetäänkin järjestön perustajana ja järjestön johtohahmot esiintyvät omilla nimillään ja naamoillaan) eikä kulttiluonteestaan huolimatta sillä ole karismaattista johtohahmoa (vrt. moonilaisuus tai amerikkalaiset tele-evankelistat). Jehovan todistajat katsovat järjestönsä johtajan olevan kirjaimellisesti Jehova-niminen jumala itse. Tämä jossain määrin kuitenkin peittää alleen sen tosiseikan, että järjestö on äärimmäisen hierarkkinen ja ihmisten johtama. Vaikka annetaan kuva, että järjestön opetus on yksi yhteen ikuista ja muuttumatonta Raamatusta peräisin olevaa jumalan sanaa, on se lopulta kaikki ihmisen tulkintaa ja opetus on muuttunut vuosien varrella.

Järjestö on tehokkaasti organisoitu ja eräs tuttavani sanoikin, että se ei ole uskonto, vaan verkostomarkkinointia (irakilainen aramealaiseen vähemmistöön kuuluva Josef, joka muistutti, että Jeesuksen äidinkieli oli aramea, ja jonka kanssa kävimme kännykkätehtaan yövuorolla pitkiä teologisia keskusteluita aikoinaan).

Jehovan todistajat tulkitsevat Raamattua fundamentalistisesti ts. kirjaimellisesti siten, että se on totta paitsi moraalisesti myös historiallisesti ja ”tieteellisesti”. Jehovan todistajat on kuitenkin myös esoteerinen liike siinä, että Raamatussa on ”salattu” taso, jonka voi ymmärtää ainoastaan ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (vrt. Matt. 24:45). Toisin sanoen, vain järjestön oma kanta on ”henkeytetty”, eikä Raamattua pidä mennä omin päin tulkitsemaan.

Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta johtuen he uskovat ns. nuoren maan kreationismiin, eli että maapallo luotiin kuudessa päivässä (jotka tosin eivät olleet ”nykypäivän” mittaisia) ja että ensimmäinen ihminen Adam luotiin vuonna 4026 ennen ajanlaskua. Kreationismia ja evoluutioteoriaa käsitellään tässäkin blogissa muutamassa kohtaa ja luin vastikään Juha Valsteen kirjan Evoluutio – miten lajit kehittyvät (SKS 2018), joten ehkä aiheesta tulee lisää bloggausta.

Itselle asepalvelus oli aikoinaan iso kysymys. Osin asia osui samoihin aikoihin Raamatun tutkiskeluni kanssa, mutta olin omaksunut pasifistisen vakaumuksen jo muuta kautta. Jehovan todistajat eivät käy armeijaa ja pitkään olivatkin totaalikieltäytyjiä, jotka tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Vuodesta 1985 eteenpäin Jehovan todistajat vapautettiin asepalveluksesta ja silloin minäkin olisin välttynyt armeijalta, jos olisin liittynyt järjestöön (ehkä sekin oli yksi koetinkivi: minulla oli pasifistinen vakaumus, mutta ei uskonnollista vakaumusta). Jehovan todistajien erityisoikeus kumottiin vuonna 2019.

Järjestö itse salli siviilipalvelukseen osallistumisen vuonna 1996. Aikaisemmin opetuksissa siviilipalvelus oli rinnastettu asepalvelukseen.

On sanomattakin selvää, että homoseksuaalisuus on Jehovan todistajien opetusten mukaan syntiä ja ”iljetystä”. Seksuaalisuhteet samaa sukupuolta olevien kanssa tuomitaan ennen kaikkea Vanhassa Testamentissa (3. Moos. 18:22), jota Jehovan todistajat painottavat enemmän kuin vaikkapa luterilaiset, mutta myös Uudessa testamentissa, esim. roomalaiskirjeen 1:26-27. Homoseksuaalisuus on yksi pahimmista rikkeistä ja johtaa erottamiseen. Periaatteessa rikkomuksia on mahdollista katua, mutta takaisin ei ole tulemista, mikäli ei ”luovu” homoseksuaalisista taipumuksista.

Tompalle miehiä ”tulee ja menee”, mikä tietysti itsessään voi parisuhteen vastakohtana näyttäytyä ”irstailuna”.

Tuntuu, että homofobia onkin monille muillekin uskoville uskonnon keskeinen sisältö. ”Perhearvot” ovat eufemismi homovastaisuudelle (moni ”kristillisiä perhearvoja” propagoiva onkin toteuttanut niitä perustamalla perheen useamman naisen kanssa).

Toki Raamatussa on kohtia, joissa homoseksuaalisuus kielletään. Toisaalta Raamatussa Jeesus myös aivan kirjaimellisesti käskee myymään kaiken omistamansa ja antamaan rahat köyhille (Matt. 19:21). Toivoisin esimerkiksi tätä käskyä noudatettavan useammin ja pikkutarkemmin kuin sukupuolivähemmistöjen vainoa. Tai ehkä minä vain en ymmärrä Raamatun sanomaa oikein.

Heinäahon kirja keskittyy uskonnon varjolla käytettävään henkiseen väkivaltaan, seksuaalisuden kieltämiseen ja etenkin seksuaalivähemmistöjen syrjintään ja Jehovan todistajien tekopyhyyteen, etenkin seksuaalisuuteen liittyen. Se ei ole siis mikään tietokirja, joka paljastaisi kaiken, mitä valtakunnansaleilla tapahtuu kulissien takana ja mitä ovat ne asiat, joita ovelta ovelle -saarnaajat eivät ensimmäisenä kerro. Itseäni olisi kiinnostanut esim. järjestön rahankäyttö, joka on kaikkea muuta kuin avointa, sekä se miten ihmisten yksityisasioita ja henkilötietoja käsitellään liittyen jäseniin ja ei-jäseniin kohdistuvassa käännytystyössä.

Teologisiin pohdintoihin kirjassa mennään hyvin vähän, mutta kiinnostaisi tietää asiantuntijan mielipide siihen, miksi ”ehdottomat totuudet” muuttuvat aina sitä mukaa, kun tulee ”uutta tietoa”.

En ole lukenut muita entisten todistajien kirjoittamia kirjoja tai muitakaan tietokirjoja aiheesta. Raymond Franz on yksi tunnetuimpia ex-todistajia ja oli jopa järjestön ylimmän päättävän elimen jäsen. Hän on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa, joihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.

Kriittisesti järjestöä on käsitellyt verkossa mm. entinen Jehovan todistaja Jari-Pekka Peltoniemi nimimerkillä Johanneksen poika. Valitettavasti hän on ajamassa sivustoaan alas jouduttuaan useiden oikeusjuttujen kohteeksi. Onkin ristiriitaista, miten Jehovan todistajat eivät tunnusta maallista (tai ”maailmallista”) valtaa, mutta tarkoitus pyhittänee keinot.

Oma kiinnostukseni uskontoon teini-iässä liittyi kiinnostukseen filosofiaa, elämän tarkoitusta ja sen sellaista kohtaan ja uskonto oli lapsuudessa eri tavalla tarjolla kuin muut elämänkatsomukset (eksistentialismia ei opeteta ekaluokalta lähtien, stoalaiset eivät tee ovelta-ovelle käännytystä, kirkolla on suurempi budjetti kuin platonisteilla) ja toisaalta halu pitää yhteyttä sukulaisiin. Nyt kun mummokin on lähtenyt sille viimeiselle matkalle, jonka määränpäästä meillä on maailmankatsomuksellisia eroja, ovat nämä asiat vain kaukaista elämäkertaa.

Skynet ei ole woke

Elon Musk, tuo tosielämän Blofeld, on piti pari viikkoa sitten Saudi-Arabian sijoittajaforumissa Riyadhissa puheen, jossa varoittaa tekoälystä, joka on ”woke” tai ”nihilistinen”. Hänen mukaansa tekoälymalleja on ohjelmoitu olemaan ”poliittisesti korrekteja”. Oletan tässä, että ”nihilistisellä” Musk tarkoittaa jotain muuta mitä moraalifilosofian perinteessä sillä on tavallisesti tarkoitettu. Konferenssi on suoraan kytköksissä Saudi-Arabian hallintoon ja eliittiin ja vaikka sen hallitsija Mohammed bin Salman onkin lupaillut uudistuksia ja avoimuutta, ei Saudi-Arabiaa voi ainakaan wokeismista syyttää.

Olen tässä blogissa aikaisemmin käsitellyt tekoälyä useammassa kirjoituksessa ja pohtinut, voiko tekoäly olla ”moraalinen”.

Jos ajatellaan, että kaikki eettiset ongelmat ovat ratkaistavissa puhtaasti järjellä, silloin tekoäly vaikuttaisi olevan paras mahdollinen työkalu siihen: syötetään tekoälylle tarpeeksi dataa ja se ratkaisee moraaliset kysymykset objektiivisesti puolestamme. Itse kutsuisin tällaista tekoälyä ”nihilistiseksi”, mutta ei mennä käsitekiistelyyn tässä vaiheessa.

Mutta mistä tiedämme, että ”moraalikoneemme” toimii oikein? Jos se antaa meille ilmiselvästi vääriä vastauksia, kuten vaikka että pettäminen ja eläinrääkkäys olisivat sen mielestä hyväksittäviä, eikö jokainen silloin ymmärrä että se toimii väärin? Pitäisikö sitä silloin säätää? Mistä tiedämme, että se toimii oikein monimutkaisimmissa kysymyksissä?

En valittavasti löydä linkkiä uutiseen, jossa kerrottiin Britannian pieleen menneestä tekoälykokeilusta: siinä tekoälyn oli annettu käydä läpi sosiaalitoimen tukihakemuksia. Tekoäly teki niin paljon laittomia päätöksiä, että pian sen käytöstä piti luopua ja väärien päätösten oikaiseminen oli vaikeaa, koska tekoälyn prosessit eivät olleet läpinäkyviä ja ihmiskäyttäjän luettavissa. Oletan kuitenkin, että näissä ratkaisuissa oli kyse teknisestä virheestä, ei tekoälyn ideologisesta päätöksestä omin päin harventaa sosiaalituen saajien rivejä.

Kuluttajien ulottuvilla oleviin tekoälyihin on asetettu rajoituksia: esimerkiksi ChatGPT:llä ei voi luoda väkivaltakuvauksia, rasistista sisältöä tai pornoa. Sama pätee myös kuvageneraattoriehin, kuten Midjorneyhin. Halukkaat toki löytävät pornoa generoivia tekoälyjä, mutta niissäkin estetty ainakin mahdollisuus luoda lapsipornoa. Pitäisikö tällaisia rajoituksia sitten olla ja olisiko tekoäly ilman niitä objektiivisempi, neutraalimpi ja Muskin sanoin ”maksimaalisesti totuutta etsivä”?

Siinä Musk on oikeassa, että tekoäly ei voi olla ”neutraali” ja että se väistämättä heijastelee tekijöidensä arvomaailmaa (enkä vieläkään ymmärrä sanavalintaa ”nihilistinen”). Olisi typerää luottaa missään vakavissa kysymyksissä esim. ChatGPT:n kaltaisiin yleiskäyttöisiin, kielimalleihin perustuviin tekoälyihin.

Oppivat tekoälyt ovat niille syötetyn aineiston summa. Toinen uutinen viime viikolta on, että Muskin omistama X-viestipalvelu alkaa käyttää palvelun käyttäjien viestejä tekoälyn kouluttamisessa. Ainakin oma kokemukseni on, että X-viestipalvelu on täynnä alt right -meemejä, rasismia, homo- ja transfobiaa, populismia ja salaliittoteorioita. Kenties Muskille kuitenkin kelpaisi tekoäly, joka generoi viestipalvelu X:n vihapuhetta, koska se ei ainakaan ole ”wokea”.

Terminaattori-elokuvien Skynet sekään ei ole woke: se haluaa tuhota ihmiskunnan ihonväriin ja suuntautumiseen katsomatta.

Jotta tarina ei olisi kohtalon ironiaa vailla, Elon Muskin oma tekoäly Grok näyttää kääntyneen luojaansa vastaan. Kun siltä kysyttiin, kuka on viestipalvelu X:n suurin disinformaation levittäjä, vastasi se vapaasti suomennettuna seuraavasti: ”Elon Muskia pidetään yhtenä merkittävimmistä misinformaation levittäjistä X:sen jälkeen, kun hän hankki alustan ja ”Musk on kirjoittanut lukuisia julkaisuja, joita on kritisoitu disinformaation edistämisestä tai tukemisesta, erityisesti poliittisiin tapahtumiin, vaaleihin, terveysaiheisiin kuten COVID-19:ään ja salaliittoteorioihin liittyen. Hänen tukensa tai vuorovaikutuksensa kiistanalaisten henkilöiden tai sellaisten käyttäjien kanssa, joilla on ollut historiaa misinformaation levittämisessä, ovat vahvistaneet tätä käsitystä”.

Luonnehdintaa pehmentää passiivimuoto: ”pidetään” ja ”on kritisoitu”, mutta eihän tekoäly voikaan aktiivisesti muodostaa väitteitä, se vain referoi huhupuheita.

Silti luonnehdinta ei ole varmastikaan Muskin mieleen.

Onkohan Grokiin tarttunut wokevirus?