filosofointi – Elämä ja Teot

Kaunan politiikka

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Francis Fukuyaman kirjaa Identiteetti, mutta en ottanut tarkasteluun sen alaotsikkoa ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” ja erityisesti kaunan käsitettä (alk. ”resentment”), jota mielestäni Fukuyama ei kirjassaan mielestäni vie loogiseen johtopäätökseensä (palautin itse kirjan jo kirjastoon, joten en voi siteerata suoraan). Nietzscheen laajasti viittaavana kaunalla Fukuyama todennäköisesti viittaa ressentimentin käsitteeseen, joka on tavattu kääntää kaunaksi.

En ole mikään Nietzsche-tuntija, enkä väitä tietäväni mitä Nietzsche todella tarkoitti ressentimentillä, mutta kirjaan muutaman haja-ajatuksen näin kahvitunnilla.

Ressentimentti liittyy Nietzschellä herra- vs. orjamoraalin käsitteeseen; tietyssä mielessä hallitseva herraluokka tekee vaihtokaupan: voidakseen nauttia herran asemastaan joutuu herra tuntemaan huonoa omaatuntoa. Orja taas vetää yhteiskunnallisesti lyhyemmän korren, mutta saa uhrin asemastaan moraalista tyydytystä. En mene tässä siihen, mitä psykoanalyysi tästä sanoo.

Erityisesti Nietzsche viittaa kristilliseen moraaliin, mutta myös sosialismiin, jonka heikkoja puolustavan moraalikäsityksen hän näki altruistisen kristillisen moraalin jatkona. Saman joukon jatkoksi Nietzsche varmasti lukisi kaikki vähemmistöjä puolustavat liikkeet LGTBT:stä ja feminismistä antirasismiin ja vammaisliikkeisiin. Itse asiassa tuntuu, että juuri kristilliset konservatiivit eivät enää moralisoi muuta kuin muiden seksielämää.

Missä tahansa joku määrittelee identiteettinsä, määrittelee hän itsensä uhriksi. Kun joku sanoo olevansa lihansyöjä, MGTOW-aktiivi, kaipailee heteropridea tai oikeutta valkoisille miehille, kilpailee hän uhristatuksesta vähemmistöjen kanssa.

Kaunan politiikka on epätoivoista rimpuilua sitä vastaan, että moraali vaatii tuntemaan huonoa omaatuntoa omista etuoikeuksistaan. Viimeisimpänä on tullut luonnonsuojelu ja ilmastonmuutoksen torjunta. Ilmastodenialismi on yritys jatkaa kulutusjuhlia, halvan krääsän temutusta, polttomoottoriautoilua ja lentomatkailua ilman huonoa omaatuntoa, joka tulee ilmastonmuutosuutisten lukemisesta.

Juuri kun länsimainen yhteiskunta näyttäisi olevan vain yhden talouskriisin ratkaisemisen päässä siitä, että viimein kristillinen ydinperhe voisi nauttia yltäkylläisyydestä.

Toisaalta sellaiset omien etuoikeuksien tunnustamisriitit (”check your privileges!”), joita vielä pari vuotta sitten harrastettiin edistyksellisissä piireissä, olivat tunnustuksen ja sitä kautta anteeksiannon kautta tapahtuvia pyrkimyksiä hallita samaa huonoa omaatuntoa.

Populismi onkin kaunan politiikkaa: populistipoliitikko ei lupaa kannattajilleen asioiden parantuvan, vaan vapautumista huonosta omastatunnosta, jota vasemmisto ja vihreä liike saavat heidät tuntemaan ja että he ovat niitä todellisia uhreja.

Kauna on toisaalta arvostuksen kääntöpuoli, mutta kuuluu samaan ilmiöön elimellisesti. Identiteettipolitiikan idea ei ole siis oman ryhmän nostaminen ”herran” asemaan, vaan sellainen kiertoliike, jolla yritetään päästä irti asemaan liittyvästä moraalisesta painolastista, jota punavihervasemmisto yrittää saada länsimaalaisen kuluttajan tuntemaan.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Kirjoitin aikaisemmin Francis Fukuyaman kirjasta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Kirjoitin, että kirjan keskeinen ”tunnustuksen” käsite on edelleen ajankohtainen politiikan analyysissä. Fukuyama on edelleen aktiivinen politiikan kommentaattori, joten toki hän on ottanut kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja nimenomaan samoista hegeliläisistä lähtökohdista. Kirjoitin aikaisempaa kirjaa käyttäen oman analyysini tämän päivän tilanteesta, mutta en ollut lukenut vielä tätä uudempaa kirjaa (tässä välissä Fukuayma on kirjoittanut vielä kaksi muuta teosta The origins of Political order ja Political order and Political decay, joissa on tarkentanut näitä ajatuksia). Käsillä oleva kirja ”Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” on kirjoitettu vastauksena Donald Trumpin ensimmäiseen valintaan 2016 ja käsittelee ”kaunan politiikkaa” ja sitä miten tunnustuksen saaminen liittyy identiteettipolitiikkaan. En ole googlettanut mitä Fukuyama on sanonut Trumpin toisesta valinnasta ja onko hän joutunut kertaalleen tarkentamaan mielipiteitään.

Fukuyaman teesi historian lopusta on iskevä slogan, mutta siitä on tullut kirjoittajalle myös painolastia. Väite on helppo maali ja sitä toistelevat sellaisetkin päivystävät kolumnistit, jotka eivät alkuperäistä kirjaa tai artikkelia ole välttämättä lukeneet. Toistellaan, kuinka historia ei loppunutkaan Neuvostoliiton kaatumiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun ja jokaisella on oma suosikkiesimerkkinsä miksi. Kuitenkin käytännössä elämme kuin väite olisi totta. Jos joku ehdottaisi — vakavasti otettavana poliitikkona tai nettipalstojen trollina — että on olemassa jokin liberaalia demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto ja että kapitalismikaan ei ole ikuista, vaan että tulevaisuudessa voidaan keksiä parempia tapoja järjestää talous, pidettäisiin tällaisia väitteitä yhtä aikaa naurettavina että vaarallisina ja ne edustaisivat natsismia, stalinismia ja mahdollisesti myös satanismia. Kertomus asteittaisesta edistyksestä kohti nykyistä, ylivertaista liberaalia demokratiaa on kaikille tuttu ja kertomus siitä, miten arvot, taide, ja sana ovat vapautuneet näkyy kaikessa mitä niistä puhumme.

Kirjan esipuheessa onkin tiettyä selittelyn makua: Fukuyama muistuttaa, että hänen alkuperäisen esseensä otsikon perässä oli kysymysmerkki. Tosin kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen lopussa ei ole, minkä esim. Timo Miettinen huomaa kirjansa Demokratian aika esipuheessa (vain yksi esimerkki siitä, kuinka Fukuyama on kaikkialla).

Liberaalia demokratiaa onkin ryhtynyt haastamaan ”illiberaari” populismi ja konservativismi, jota edustavat Trumpin lisäksi Unkarin Viktor Orbán, Turkin Recep Erdoğan ja Venäjän Vladimir Putin.

Fukuyama jakaa tunnustuksen politiikan kahtia: megalothymiaan ja isothymiaan. Näistä ensimmäinen on alkuperäinen: kunnia ja arvostus kuuluu vain pienelle rajatulle ihmisryhmälle, erityisesti aristokratialle, joka alun perin oli sotilasluokka, jonka paremmuus perustui toisaalta aristokraattisille hyveille, toisaalta valmiudelle käyttää väkivaltaa. Sittemmin demokraattisemmissa yhteiskunnissa sen sijan on saanut isothymia, ajatus siitä, että kaikki ”syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja että kaikilla ihmisryhmillä on oikeus tulla tunnustetuiksi.

Nämä kaksi ovat tietenkin ristiriidassa keskenään. Ongelma on siinä, että isothymia ei oikein tunnu miltään. Vapaus, tasa-arvo ja sen sellainen ovat kauniita asioita, mutta paradoksaalisesti tasa-arvoinen ihminen ei tunne itseään kovin tasa-arvoiseksi. Orjat haluavat herroiksi, mutta kun kaikki ovat herroja, ei ole enää orjia ja mitä mieltä on enää olla herra?

Hyvä esimerkki on keskustelu siitä, kuinka pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä (n. 40% naisia). Toisaalta kodittomissa on miehillä yliedustus (n. 80% miehiä). Kun keskiluokkaiset naiset haluavat tasa-arvoa, ajattelevat he huipulla olevia miehiä. Toisaalta, koko ajatus lasikatosta perustuu siihen, että on olemassa taloudellinen eliitti, johon naiset haluavat kuulua. Tasa-arvo edellyttää epätasa-arvoa.

Isothmiaan perustuva tasa-arvo ja universaalit oikeudet eivät siis paradoksaalisesti kykene tyydyttämään tasa-arvon ja oikeuksien vaatimuksia kun kaikki kokevat kuuluvansa jollain tapaa syrjittyyn ihmisryhmään. Jopa ultrarikkaat ovat omaksuneet puhetavan, jonka mukaan ”äärivasemmisto” sortaa heitä.

Yksikään poliittinen puolue tai liike ei avoimesti aja epätasa-arvoa ja oman vaatimuksia oman ryhmän etuoikeuksiinkin ajetaan vain verhotusti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykyhallituksen tavoite on lisätä taloudellista epätasa-arvoa. Juuri perussuomalais-kokoomuslaista katkeruuden politiikkaa kuvaa vasemmistosta käytetty hokema: ”maksaa mieluummin kaksi sataa euroa siitä, että naapuri ei saa sataa euroa”.

Materialismi ei ole vain materiaa. Eivät ultrarikkaat ”tarvitse” kaikkia miljardejaan. Edes länsimainen keskiluokka ei ”tarvitse” kaikkea sitä omaisuutta, jonka menettämisestä he ovat niin peloissaan. Omaisuus voidaan toisaalta liittää mukavuudenhaluun, mutta ennen kaikkea se on osa statuskamppailua: täytyy säilyttää tietty elintaso, jotta voi tuntea olevansa joku. Länsimaissa absoluuttinen köyhyys alkaa olla harvinaista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että tuntee itsensä köyhäksi vertaillessaan itseään muihin, vaikka historiallisesti (ja globaalisti) eläisi yltäkylläisyydessä. Eivät 1800-luvun talonpojat nykymittapuulla eläneet leveästi, mutta saattoivatpa verrata itseään torpppareihin ja torpparit taas mäkitupalaisiin. Ennen kaikkea varallisuus loi valtaa ja mahdollisuuden käskeä muita.

Ei voi silti väittää, etteikö materia liikuttaisi materiaalista maailmaa. Follow the money. Kun resurssit kasaantyvat yhtäälle, ovat ne poissa toisaalta. Systeemi perustuu niukkuuteen; puute pakottaa tekemään asioita. Ja on aivan aitoakin niukkuutta, jonka vuoksi vaihtoehtoina on joko nääntyä nälkään tai ottaa vastaan työtä ehdoilla millä hyvänsä.

Kun modernisaatio rikkoo alkuperäiset yhteisöt, jotka ovat kaikkea muita kuin täydellisiä tai lähellekään tasa-arvoisia, maaseutujen ylijäämäväestö valuu kaupunkien slummeihin, lähiöihin, gettoihin ja faveloihin. Tämä nähtiin Euroopassa 1800-luvulla ja Suomessakin sotien jälkeen ja kolmannessa maailmassa nykyään. Maaseudulla ihmisillä sentään oli jonkinlaiset mahdollisuudet elättää itsensä pienviljelyllä, mutta koneellistumisen ja elintarvikkeiden hinnan laskun ja väestönkasvun vuoksi se ei ole enää vaihtoehto. Ylijäämäväestön vaihtoehtona ovat hikipajat, seksityö tai huumeet. Tai muutto varakkaampiin maihin.

Muuttoliike köyhistä maista rikkaimpiin johtuu paitsi aidosta eriarvoisuudesta, myös tulijoiden halusta saavuttaa ”amerikkalainen unelma” tai ainakin ”norjalainen unelma”, vaikka tunnetun hokeman mukaan ”Norjaa ei ole olemassa, edes Norjassa”. Globaali muuttoliike taas saa kanta-asukkaat tuntemaan asemansa uhatuksi samalla, kun rakenteellisista syistä maahanmuuttajat eivät voi saavuttaa tasa-arvoa kanta-asukkaiden kanssa.

Länsimaalaiset kokevat itsensä hyväntekijöiksi, onhan kehitysmaalaisten sentään parempi ajaa Wolt-mopoa räntäsateessa kuin nääntyä nälkään aavikolla korppikotkien saartelemana, mikä on länsimaalaisen hyväntekijän näkemys maahanmuuttajien lähtömaista. Todellisuudessa länsimaihin synnytetty etninen alaluokka alkaa pian vaatia tunnustusta, ei niinkään almuja.

Kaunan politiikka suuntautuu arvostuksen vaatimiseen omalle ryhmälle. Tämä luo pohjaa symbolisille kamppailuille, kuten nationalismille, identiteettipolitiikalle tai somekohuille. Ei ole mitään konkreettista perustetta sille, miksi ”lihaa syövä valkoinen heteromies” olisi millään tavalla syrjitty. Mutta juuri syrjittyjen ryhmien mahdollisuus uhriutua antaa niille mahdollisuuden vaatia tunnustusta ja tasa-arvoa. Kokemus siitä, että pride-liputus syrjii heteroja, ei perustu siihen että heteroilta olisi viety mitään oikeuksia, vaan siitä että jokin muu ryhmä saa enemmän huomiota.

Huolimatta kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta, perinteinen vasemmisto ei ole saanut tyytymättömyyttä muutetuksi kannatusluvuiksi. Suurimmaksi osaksi vasemmisto on taloudessa ottanut markkinatalouden omakseen ja keskittynyt vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen.

Periteiset vasemmistopuolueiden äänestäjät ovat valuneet oikeistopopulistien kannattajiksi, jotka eivät tarjoa hyvinvointia vaan syyllisiä: syynä työttömien, duunarien ja alemman keskiluokan ahdinkoon ovat koulutetut ”vassarit”, jotka haukkuvat alempia luokkia ”junteiksi”.

Yhdysvalloissa köyhätkin ovat ajautuneet äänestämään valtaan Trumpin ja Muskin ultrarikkaita, jotka vievät köyhiltä terveydenhuollon ja käärivät miljardit omiin taskuihinsa, mutta löytävät vihollisen ”äärivasemmistolaisesta eliitistä”.

Fukuyama tarkastelee myös ilmiötä, jota Anna Kontula kutsuu ”terapiakapitalismiksi” ja viittaa mm. Philip Rieffiin ja Christopher Laschiin. Jokainen on oikeutettu tunnustukseen yksilönä, ehkä jopa menestykseen. Mutta koska jokainen meistä ei voi olla menestyjä, masennumme. Menestys on neurokemiallisesti yhteydessä serotoniini-välittäjäaineeseen. Ei olekaan sattumaa, että erityisesti serotoniin määrään vaikuttavia mielialalääkkeitä syö Suomessakin joka kymmenes aikuinen. Tällainen omissa ongelmissa vatvominen johtaa erityisesti Laschin mukaan yhteiskunnalliseen narsismiin ja kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien muuttumiseen yksilötason ongelmiksi. Juuri tämä johtaa identiteettipolitiikkaan, joka pohjimmiltaan on aikuisten kiukuttelua siitä, miksi juuri minä olen uhri ja miksi juuri minä en voi saada ihan kaikkea mitä haluan.

Vaarallisinta tunnustukseen ja arvonantoon perustuvissa konflikteissa on, että ne eivät perustu rationaalisuuteen (vrt. Platonin logos vs. thymos), vaan nimenomaan sisäsyntyiseen riidanhaluun. Hyvinvointia voisi olla mahdollista jakaa, mutta arvostus kokee nopeasti inflaation. Liberaali demokratia on pyrkinyt patoamaan thymosta ja ohjaamaan sitä yhteisön kannalta rakentaviin suuntiin, mutta onko sen tullut päätökseen?

Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Edelleen tässä blogissa lähestyn tiettyjä teemoja kautta rantain, alustamalla niitä muutaman kirjan esittelyllä. Tällä kertaa luvun alla on otsikossa nimetty teos Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt (alk. 2015 Der Neue Klassenkampf, suom. Miika Luoto. Into 2017) joka käsittelee vuoden 2015 pakolaiskriisiä.

Seuraan Slavoj Žižekin luentoja jonkin verran Youtubessa. En ole varma, olenko hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä, tunnen vetoa puhujiin, joilla riittää intoa. Luennon otsikon voi yleensä jättää täysin huomiotta: hän puhuu aiheen ohi ja eksyen sivupoluille paasaten puhevikaisella englannillaan. Enimmäkseen hän lainaa Hegeliä, Marxia ja Lacania ja kertoo rivoja vitsejä. Useimmat luennot ovat toistavat samat jutut, mutta aina niissä on jotain uutta, jonka takia kannattaa vaivautua.

Kirja on ohut pamfletti (n. 100 sivua) ja tiiviydestään huolimatta poukkoilee moniin suuntiin aivan kuten Žižekin luennotkin. Kirjan aihe on edelleen ajankohtainen, koska tilanne itsessään eikä siitä käytävä keskustelu ole olennaisesti muuttunut. Vaikka niin sanottu pakolaiskriisi onkin ohi, ei Eurooppa ole pystynyt ratkaisemaan suhdettaan pakolaisiin ja laajemminkin Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvaan siirtolaisuuteen. Itse käytän ”siirtolaisuutta” kattoterminä, mutta kuten tavallista, aivan kaikki keskustelijat sekoittavat pakolaiset, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, siirtolaiset ja siirtotyöläiset eli ”työperäiset maahanmuuttajat” myös silloin, kun he syyttävät vastapuolta maahanmuuttajien niputtamisesta yhteen.

Myös Žižek puhuu jatkuvasti taloudellisesta puutteesta johtuvasta siirtolaisuudesta silloinkin, kun puhuu vuoden 2015 pakolaiskriisistä, joka johtui ihmisten lähtemisestä pakolaiseksi Syyrian sodan vuoksi. Marxilaisena hänen fokuksensa on materiaalisissa olosuhteissa, toisin kuin esim. Fukuyamalla.

Žižek suuntaa kritiikkinsä sekä vasemmalle että oikealle, mutta etenkin omiinsa, eli vasemmalle. Kirjan ilmestyessä se herättikin syytöksiä, että Žižekillä olisi oikeistolaisia ajatuksia, mutta uskon hänen vilpittömyyteensä, myös silloin kun hän avoimesti kertoo olevansa kommunisti (vähän samalla tavalla kuin Anna Kontula Suomessa). Žižek toisaalta ei ole koskaan karttanut ihmisten ärsyttämistä eikä ole harrastanut poliittista korrektiutta, joten ei ole mitään uutta siinä, että hän samaan aikaan haluaa ihmisten kuvittelevan hänen olevan kommunisti että äärioikeistolainen.

Oikeistoon suunnattu keskeinen kritiikki on, että pakolaiskriisi johtuu globaalin kapitalismin synnyttämästä eriarvoisuudesta. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat muuttaa köyhemmistä maista rikkaimpiin. Tällöin itse asiassa puhutaan aivan muusta kuin pakolaisuudesta, jos pakolaisuudella tarkoitetaan joutumista ”vainon kohteeksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, poliittisen mielipiteen tai tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisen vuoksi”. Siinä mielessä, että ”lännellä” on osavastuunsa pakolais- ja siirtolaisvirtojen syntymisessä, on ”lännellä” myös vastuunsa auttamisessa.

Žižek suuntaa kritiikkinsä myös ”idän kapitalistisiin maihin”, kuten Kiinaan ja Saudi-Arabiaan. Esimerkiksi rikkaat arabimaat eivät juurikaan ota pakolaisia, vaikka olisivat kulttuurillisesti ja maantieteellisesti lähempänä monia pakolaisten lähtömaita. Siirtotyöläisiä he sen sijaan ottavat ja häpeilemättä riistävät heitä kovempaa kuin lännessä kehdattaisiin.

Vasemmisto saakin sitten kritiikkiä useamman alakohdan verran. Hän syyttää vasemmistoa ”tabuista”, joista tulisi päästä irti seuraavasti:

1. Ei tulisi tarrautua naiiveihin narratiiveihin ihmisen hyvyydestä. Tässä Žižek viittaa hokemaan ”viholliseni on joku, jonka tarinaa en ole kuullut”. Onko siis Hitlerkin hyvä tyyppi, jos vain hiljennymme kuulemaan hänen sanomaansa? Tämä on Žižekin vanha hokema, mutta hän ei avaa miten se liittyy juuri käsiteltävään aiheeseen muutoin kuin ehkä terrorismin kautta.
2. Eurooppalaisten arvojen, kuten tasa-arvon, puolustaminen ei ole kulttuuri-imperialismia. Paikallisten kulttuurien kunnioittamisen nimissä ajatellaan relatiivisesti, että kaikki tavat elää ovat saman arvoisia, eikä esimerkiksi oteta huomioon moniin kulttuureihin sisältyvää epätasa-arvoa.
3. Länsimaisen elämäntavan puolustaminen ei itsessään ole tuomittavaa protofasismia tai rasismia. ”Tavallisten” ihmisten huoli elämäntapansa katoamisesta on ymmärrettävä. Ironista kuitenkin on, että paikallisia kulttuureita eivät uhkaa pakolaiset, vaan kapitalismi.
4. Islamin kritisointi ei ole ”islamofobiaa”. Itse ateistina vastustan kaikkia uskontoja ja samat argumentit pätevät myös islamiin (tosin evankelisluterilaisuus on muuttunut melko vaarattomaksi, joten en tuhlaa sen vastustamiseen energiaa). Liberaaleilla vasemmistolaisilla on outo oletus, että islam olisi jostain syystä hyvä liittolainen ”oikeistoa” vastaan.
5. Uskonnon politisoimisen ja ”fanatismin” samaistaminen: myös pinnallinen uskonnollisuus voi olla ”fanaattista”. Tämä liittyy Žižekin teemaan siitä, että kukaan ei (enää) todella usko uskontoon.

Siirtolaiset (kirjassa puhutaan ”pakolaisista”, esim. sivulla 55) etsivät parempaa elämää, mieluiten pohjoismaissa tai Britanniassa, eivätkä tyydy ”vähimmäismäärään turvallisuutta ja hyvinvointia”. He haluavat hyvinvointivaltion edut muuttamatta elämäntyyliään ja kokevat olevansa siihen oikeutettuja, koska ovat globaalin kapitalismin häviäjiä: he haluavat osansa kakusta, eivätkä koe olevansa kiitollisuudenvelassa saadessaan saman minkä länsimaalaisetkin. Länsimaalainen liberaali taas haluaa rauhoittaa omaatuntoaan ottamalla sopivan määrän pakolaisia länsimaisen hyvinvoinnin piiriin. Hän kokee itsensä hyväntekijäksi, joka pelastaa kolmannen maailman pakolaisen.

Almun antaminen korruptoi sekä antajan että vastaanottajan. Kun maahanmuuttajat pikku hiljaa muodostavat yhteiskunnan sosiaalisen alaluokan (koulutetuillekaan tulijoille ei ole aina töitä tarjolla), ja on hyvin vaarallista, että sosiaalinen luokka ja etnisyys menevät päällekkäin.

Maailma ilman rajoja on kaunis utopia, mutta ”vapaa liikkuvuus” on osa globaalia kapitalismia (ihmisten vapaa liikkuvuus rinnastuu tavaroiden ja pääomien liikkuvuuteen) ja kun se toteutetaan globaalin kapitalismin ehdoilla, ei globaali epätasa-arvo katoa minnekään asuinpaikkaa vaihtamalla. Moni varsin vasemmistolaisestikin ajatteleva saattaa sanoa, että ”maahanmuuttajia tarvitaan tekemään ne työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa”. Siirtolaisuuteen liittyvä monikulttuurinen utopia on tuomittu epäonnistumaan, koska se perustuu keskenään epätasa-arvoisten ryhmien kohtaamiseen. Globaaliin köyhyyteen ihmisten siirtäminen paikasta toiseen on huono lääke; eriarvoisuus kyllä seuraa perässä.

Keskiluokkaisella vasemmistoliberaalilla on enemmän yhteistä intialaisen diplomi-insinöörin kanssa kuin persuja äänestävän duunarin kanssa, mutta entä maahanmuuttajalähiön huonoa suomea (hyvän englannin sijaan) puhuvien kouluttamattomien uskonnollisten konservatiivien kanssa? On kai parempi, että rajoitetaan kohtaamiset satunnaisiin Wolt- ja Bolt- tilauksiin, jotka voi hoitaa vaivaantumatta puhelin-äpillä.

Žižekin mukaan ”pakolaiset ovat hinta, joka meidän täytyy maksaa globaalista taloudesta” ja että laajat muuttoliikkeet — jopa globaali nomadismi — tulevat olemaan tulevaisuutta. Tämän kuitenkin tulee tapahtua organisoidusti, ei kaoottisen ”vapaan liikkuvuuden” kautta.

Itse kuitenkin suhtaudun tällaiseen suunnitelmaan skeptisesti. Edes Ruotsi ei ole pystynyt torjumaan laajaan siirtolaisuuteen liittyviä ongelmia. Ruotsin kuvittelisi olevan maailman vähiten rasistinen maa, siitäkin päätellen, että he ottavat niin paljon maahanmuuttajia. Ns. kohtaamisteorian mukaan rasismin tulisi vähetä maahanmuuttajien kasvun myötä, mutta Ruotsissakaan ei kukaan vaikuta olevan tyytyväinen nykytilanteeseen.

Hekin, joiden mielestä maahanmuutto on positiivinen asia, ovat huolissaan maahanmuuttajien kasautumisesta samoille asuinalueelle, jotka yleensä ovat alhaisten tulotasojen ja sosiaalisen statuksen alueita. Vaikka yksittäisten alueiden kohdalla maahanmuuttajavaltaisuus on ongelma, koko yhteiskunnan kohdalla ongelmaa ilmeisesti ei ole. Ainakaan niin kauan kuin kanta-asukkaita riittää tasapainottamaan kasautumista, jotta kotoutuminen onnistuisi. Tätä voisi pitää umpirasistisena ajatuksena, ellei se olisi nimenomaan liberaalivasemmistolainen ajatus.

Puhumattakaan siitä, että väestöräjähdys kyllä kuroo umpeen köyhyyden parissa päivässä, vaikka siltä ”pelastettaisiin” satoja tuhansia tai miljooniakin kehitysmaalaisia vuosittain.

Kommentoin aikoinani Osmo Soininvaaran blogissa aiheeseen liittyen; vasemmistolaisena pidin erikoisena sitä holhoavaa asennetta, jolla siirtolaisten taloudellista hyväksikäyttöä perustellaan: ihan hyvin ne voivat paiskia paskaduuneja täällä, koska onhan se silti parempi tilanne kuin heidän lähtömaassaan. Kuinka ollakaan, Soininvaara bloggasi aiheesta uudelleen: koska maahanmuuttajia (myös Osmo pohtii termin soveltuvuutta) on niin vaikea työllistää, voisi olla hyvä, jos heille voisi maksaa alempaa palkkaa.

Elämme todellisuudessa, jossa kaikkia seuraavia väittämiä pidetään yleisesti totena: 1) Suomessa on työvoimapula 2) Suomessa on ennätyskorkea työttömyys 3) Suomi tarvitsee maahanmuuttajia työvoimapulan paikkaamiseen 4) tarvitaan poikkeustoimenpiteitä, jotta maahanmuuttajat voitaisiin työllistää.

Ihmiskaupasta tulee kenties ensimmäisenä mieleen seksikauppa, mutta yleisin ihmiskaupan muoto on edelleen työvoiman hyväksikäyttö, jossa ulkomaalaisella työntekijällä teetetään töitä suomalaisen lainsäädännön ja sopimusten vastaisesti. Lievimmillään se on pimeää työtä, josta itäeurooppalaisilta tuttaviltani kuulen huhuja, mutta josta en löydä kattavaa tutkimusta ainakaan verkosta.

Vasemmistollekin kelpaa EK:n mantra siitä, että Suomi tarvitsee jatkuvalla syötöllä työperäistä maahanmuuttoa, koska se sopii liberaalin vasemmiston rasisminvastaiseen projektiin. Puheissa ollaan huolestuneita siitä, miten maahanmuuttajia käytetään taloudellisesti hyväksi tai miten maahanmuuttajareserviä käytetään palkkojen alentamiseen, mutta niitä kuuluisia rakenteita ollaan haluttomia muuttamaan.

Heikko-osaisuuden periytyminen ja kasautuminen ovat tunnettu ilmiöitä. Millaiselta Suomi näyttää silloin, kun keskiluokka ja he ”jotka tekevät työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa” alennetulla palkalla muodostavat kaksi eri yhteiskuntaluokkaa, jotka eroavat toisistaan ulkonäön, kielen, asuinalueen ja mahdollisesti uskonnon perusteella? Nämä ovat niitä rakenteita, joita ei paikata hymyllä ja antirasismikoulutuksilla.

Alenka Zupančič: ”ChatgGPT on tiedostamattoman kieltä”

Suhtaudun psykoanalyysiin kahtalaisesti: toisaalta monet Freudin keskeiset ajatukset ovat jo niin valtavirtaa, ettei niitä enää mielletä freudilaisiksi (”alitajunta” arkikielessä, psykoterapian merkitys, seksuaalisuuden merkitys, lapsuuden kehitysvaiheet), toisaalta psykoanalyysiin liittyy paljon epätieteellistä huuhaata, että sitä ei voi ottaa aivan tosissaan, mutta kukapa ei toisaalta olisi kiinnostunut huuhaasta.

Kirjoitin aikaisemmin bloggauksen ”Tekoäly psykoanalyysissä”, jossa pohdin kielimallejä käyttäviä tekoälyjä (LLM, esim. ChatGPT) mm. surrealismin ja tiedostamattoman kautta.

Koska ajatus on niin ilmiselvä, on sen huomannut tietenkin moni muukin. Youtubessa tuli vastaan video, jossa slovenialainen filosofi (ja psykoanalyytikko) Alenka Zupančič vertaa ChatGPT:tä tiedostamattomaan ja ammattifilosofina droppailee nimiä enemmän kuin minä harrastelijana.

Zupančič aloittaa huomauttamalla, että postrukturalistit antihumanismissaan sivuuttavat subjektin, joka on heille pelkästään diskurssin tuottama efekti. ChatGPT toimii samalla tavalla: se on pelkkä tekstiä tuottava kone ilman subjektia. Lacanilaisessa teoriassa juuri subjektin puute synnyttää subjektin (ymmärrän pointin, mutta tämä on juuri sellaista epätieteellistä pallottelua, joka toki tekee psykoanalyysistä mielenkiintoista mutta ainakin minua estää ottamasta sitä vakavasti). Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, mielestäni tekoälyn vertaaminen ”inhimilliseen” älyyn on naurettavaa antropomorfismia, juuri koska tekoäly ei ole subjekti. Poststukturalistinen kieliteoria ja lacanilainen psykoanalyysi voivat ohittaa tämän ongelman.

ChatGPT:lle astetuista rajoituksista voi myös löytää analogian psykoanalyysistä. ChatGPT:llä ei voi esimerkiksi tuottaa pornoa tai syrjivää sisältöä (Elon Musk on julistanut tämän ”nihilismiksi”, jostain selittämättömästä syystä). OpenAI on siis ohjelmoinut tekoälylle ”yliminän” jonka torjunta estää tekoälyn syvyyksistä nousemasta kaikkein alhaisimpia viettejä.

Historian loppu ja viimeinen ihminen

Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen on ollut minulla kirjahyllyssä jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä se jäi minulta aikanaan kesken. Sehän ei edes ole mikään vaikea kirja (verrattuna esim. Hegeliin ja Nietzscheen, joiden kirjoituksiin se perustuu). Nyt se oli minulla kevyenä kesälukemisena ja lukeminen kannatti.

Fukyaman kirjan otsikko ”historian lopusta” on tyypillinen filosofinen hokema tai iskulause, joka jää hyvin mieleen ja on helppo ujuttaa vaikkapa sunnuntaikolumniin, kun on tarve painaville historiallisille argumenteille, oli sitten itse kirja luettu tai ei.

Kirjassa on kuitenkin monta hyvää pointtia ja vaikka kaikki ”historian lopusta” puhuessaan hokevat Fukuyaman olleen väärässä ja kirjan väitteiden olevan vanhentuneita, moni näkökulma on edelleen ajankohtainen.

Fukuaman tunnettu väite on, että liberaali demokratia on osoittautunut poliittisista järjestelmistä parhaaksi ja kukistanut kilpailevat ideologiat kuten monarkian, fasismin ja kommunismin. Käsite historian lopusta on lainattu Hegeliltä siinä merkityksessä, että kun yhteiskunnan ristiriitoihin löydetään ratkaisu, historia lakkaa. Teos on kirjoitettu hieman Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, mutta Fukuyama listaa myös muualla maailmassa tapahtuneita muutoksia diktatuureista demokratioihin.

Meille, jotka muistamme 90-luvun ja 2000-luvun alun suojasään, muistamme sen mentaliteetin, että poliittiset ideologiat tosiaan olivat kadonneet historiaan (joka oli loppunut) ja poliittisuudessa oli jotain retroa — nostalgiaa jonnekin suurten ikäluokkien opiskelijaradikalismiin. Ultra Bra oli jo tuolloin nostalgiaa sen ajan nuorisolle, nyt sen paluukonsertti on nostalgiaa (viatonta) nuoruuttaan muisteleville keski-ikäisille. Kokoomus julisti vuonna 2005, että vastakkainasettelun aika on ohi ja siihen melkeinpä halusi uskoa ja (vasemmiston) vastaväitteet kuulostivat nekin kaiuilta menneestä.

Kun keskellä poliittista passivoitumista islamistiterroristien lentokoneet iskeytyivät New Yorkin WTC-torneihin, julistettiin nimenomaan Fukuyaman teesit vanhentuneiksi: historia ei todellakaan ollut loppunut.

Kiinnostavaa kyllä, Fukuyama itse nostaa nimenomaan islamilaisen maailman esimerkiksi poikkeuksesta omaan sääntöönsä; kaikkialla liberaali demokratia ei houkuta samalla tavalla.

WTC:n iskusta povattiin uuden ajan alkua, mutta aivan kertarysäyksellä (sic!) ei maailma muuttunut. Sittemmin vedenjakajaksi on ehdotettu mm. vuoden 2008 talouskriisiä, vuoden 2015 pakolaiskriisiä, Trumpin valintaa vuonna 2017 tai koronapandemiaa vuonna 2019. Ehkä yksittäistä vuotta ”historian paluulle” ei voi asettaa, mutta on selvää, että tänä päivänä ”vastakkainasettelun aika ei ole ohi” ja että liberaalin demokratian sisällä on sen vastaisia suuntauksia. Sen sijaan, että historia olisi jatkuvaa marssia kohti edistystä, sen sisällä voi olla myös syklejä, kuten vaikkapa Platon ja Aristoteles ajattelivat: demokratia sisältää aina taipumuksen tyranniaan.

Historian loppu on myös vahvasti kristinuskon eskatologiaan liittyvä käsite. Kristillisessä aikakäsityksessä maailma loppuu Kristuksen paluuseen. Kirjoitin tästä Jehovan todistajia käsittelevässä kirjoituksessani. Heille maailmanloppu koittaa aivan pian ja se tarkoittaa totaalista historian loppua: jumalan järjestelmä on heille se viimeinen yhteiskuntajärjestelmä ja sen jälkeen ei tapahdu enää mitään vaan kaikki jatkuu ikuisesti samanlaisena.

Kirjan ansio on, että se on hyvä johdatus Hegelin ”tunnustuksen”-käsitteeseen (saks. Anerkennung, engl. recognition), joka on kätevä käsite edelleen politiikan analyysissä. Itsehän en ole mikään Hegel-tuntija ja siksikin asiaan oli hyvä perehtyä tätä kautta. Hegelin tunnustus ei ole mikään unohdettu käsite, mutta kenties hänen monista tunnetuksi tekemistään käsitteistä tämä ei ole se ensimmäinen, joka tulee vastaan ”filosofiaa jokamiehelle” -tyyppisissä johdannoissa Hegeliin. Fukuyama perustaa Hegel-tulkintansa Alexanre Kojèven tulkintoihin.

Eri ihmisryhmien välisissä kiistoissa on nimenomaan kyse siitä, että kukin ryhmä haluaa tulla tunnustetuksi: jokainen vähemmistö haluaa tulla tunnustetuksi ja kukapa ei kokisi kuuluvansa johonkin vähemmistöön, joka ei saa tarpeeksi tunnustusta? Työntekijöinä, puolisoina ja ihmisyksilöinä haluamme saada tunnustusta siitä, mitä teemme ja mitä olemme.

Tunnustuksen käsite juontaa juurensa Platoniin asti: hän tunnetussa mallissaan jakaa ihmissielun kolmeen osaan: järki-osaan (logos), haluavaan osaan (eros) ja kolmanteen osaan, joka kreikaksi on thymos. Tämä on vaikein kääntää: Marja Itkonen-Kaila kääntää sen ”kiihkeys”. Eros tietysti on erotiikkaa, mutta myös elinvoimaa yleensä, eli myös vatsantoimintoja ja kaikkea muuta, joka pitää ihmisen hengissä. Ero eroksen ja thymoksen välillä voisi olla myös himon ja tahdonvoiman ero. Thymos on erityisesti sotilasluokan hyve: se on kunnianhimoa, urheutta ja kykyä uhrautua paitsi toisten puolesta, myös aineettomien ideaalien vuoksi. Thymoksen kielteiset piirteet ovat riidanhalu ja suuttumus ja järjenvastainen sotaisuus silloin, kun logos ei ohjaa muita sielunosia.

Thymos, joka haluaa saada tunnustusta, on tärkeä yhteiskunnallista muutosta ohjaava tekijä. Kun työläiset taistelevat palkoista, mistä he lopulta taistelevat? Fukuyaman tulkintaa seuraten, ei kyse ole niinkään materiaalisista olosuhteista; ei teollisuusmaissa duunari näe nälkää tai kärsi vilua: kyse on tunnustuksen saamisesta omalle työlleen ja kapitalistisessa yhteiskunnassa olennainen tunnustuksen mittari on raha. Tämä on tärkeä huomio: aina välillä vasemmistolaissa diskurssissa (aivan vilpittömästi) halutaan palata materiaaliseen eriarvoisuuteen ja siihen, miten Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa koetaan aivan konkreettista puutetta. Koetaanko? Suomessa köyhätkin elävät leveämmin kuin keskiluokka 100 tai 200 vuotta sitten (joskin heillä ei ole varaa palvelusväkeen). Työttömyyskorvaus on toki matala, mutta eivätkö työttömän ongelmia ole pikemminkin häpeä, osattomuuden kokemus ja yhteiskunnan puolelta tulevat nöyryytystoimet?

Berliinin muurin kaatumiseen oli useita syitä, mutta yksi merkittävä syy oli elintasokuilu Länsi- ja Itä-Saksan välillä. Vaikka Itä-Saksassa ei varsinaisesti nähty nälkää tai koettu puutetta, länsimaalainen kulutuselektroniikka vain oli niin paljon parempaa, että itäsaksalaiset kokivat jäävänsä jostain paitsi.

Materialismi ei ole pelkkää materiaa. Markkinatalous ei pyöri pelkästään välttämättömien ruumiillisten tarpeiden tyydytyksellä, vaan mielikuvilla. Kukaan ei hanki merkkituotteita vain niiden paremman laadun vuoksi, vaan sen vuoksi mitä ne edustavat. Uusi painepesuri on toki hieno, mutta vielä hienompaa on, että se on isompi ja tehokkaampi kuin naapurilla. Onhan seksi mahtavaa, mutta tekeekö siitä mahtavaa pelkkä hermopäätteiden stimulaatio vai esimerkiksi valloitus ja kokemus omasta seksuaalisesta vetovoimasta ja sen tunnustamisesta? Ja niin edelleen.

Thymoksen luonne on paradoksaalinen: toisaalta se on kaiken moraalin, oikeudenmukaisuuden ja epäitsekkyyden lähde, mutta myös itsekkyyden ja sitä kautta konfiktin ja alistamisen.

Hegelin historin alkupisteessä syntyvät herra ja orja: herra on valmis ja kykenevä väkivaltaan, jolla puolustaa omaa kunniaansa ja sen kautta alistaa orjan. Herra ei kuitenkaan saa lopullista tyydytystä; pakotetun orjan antama tunnustus ei oikein tunnu miltään. Historia on näiden kahden vastapoolin spiraali.

Ongelmaksi muodostuu, miten thymoottinen sielunosa saa tyydytyksensä rauhaan, tasa-arvoisuuteen ja sopimiseen perustuvassa yhteiskunnassa?

Liberaali demokratia onkin synnyttänyt ihmistyypin, jota kutsutaan paheksuvasti (pikku)porvariksi: hän toimii hillitysti ja järkevästi (logos), keskittyy vain omaan itsesäilytykseen ja aineelliseen hyvinvointiinsa (eros). Näin ollen hänellä ei ole kunnianhimoa tai epäitsekkyyttä tai uhrautuvaisuutta; vanhan hokeman mukaan hän tietää kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa. Puhtaaseen itsekkyyteen perustuva yhteiskunta atomisoituu. Tämä vastaa myös Nietzschen kuvausta ”viimeisestä ihmisestä”, josta tulee kirjan otsikon (vähemmän huomioitu) loppuosa. Kiivaammat luonteet Oscar Wildestä Nietzscheen ovatkin inhonneet porvarin keskinkertaisuutta. Näyttäisi siltä, että liberaali markkinatalousyhteiskunta ei perustu enää ideaaleille tai ihanteille, vaan ahneudelle tai materialismille.

Lisäisin vielä, että tasa-arvoinen, liberaali (sosiaali)demokratia on erityisesti pohjoiseurooppalainen ilmiö: täällä ilmasto ja ihmiset ovat viileitä. Kulttuurin täytyy muuttua ennen yhteiskuntaa, ja voikin olla niin, että kiihkeämmissä kulttuureissa, joissa machomiehen tulee vimmatusti puolustaa kunniaansa, ja joissa verikosto ja kunniamurha ovat kulttuurisia käsitteitä, ei rauhalliseen diskuteeraamiseen perustuvaa yhteiskuntamallia voida päätöksellä siirtää.

Kirjoitin aikaisemmin dystopioista: miten orwellilainen ja huxleyläinen dystopia eroavat siinä, kuinka ne pystyvät käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Huxleyn Uljas uusi maailma on pyyhkinyt kaikki ongelmat pois, Orwellin 1984:n Oseaaniassa taistellaan näennäistä, ulkoista vihollista vastaan. En kirjoituksessani mainitse thymian käsitettä, vaikka siitä onkin kyse (ja molemmat kirjailijat varmasti tunsivat Platoninsa). Huxleyn maailmassa thymia on oikeastaan kokonaan poistettu: koko yhteiskunta toimii järjen ohjaamana ja halujen ajamana; taiteille tai jaloille aatteille ei ole käyttöä. Orwellin maailmassa toisaalta kahden minuutin viha ohjaa kiivauden yhteiskunnan kannalta vaarattomaan suuntaan, toisaalta ihmiset pidetään väkivallan ja kontrollin avulla niin nöyryytettyinä ja alistettuina, että heillä ei ole yksilöllistä omanarvontuntoa.

Liiallisuuksiin mennessään thymia muuttuu megalothymiaksi: kohtuuttomaksi vallanhimoksi ja ”narsistiseksi” itserakkaudeksi.

Tällaisista ilmiöistä ei ole tämän päivän politiikassa puutetta — jos kohta niistä ei ole koskaan historiassa ollut puutetta, mutta 90-luvun alussa todella tuntui siltä, että megalomaaninen diktaattori–tyranni olisi jäänyt historiaan. George Bush Jr. tuntuu nykynäkökulmasta jopa vaatimattoman harkitsevaiselta valtiomieheltä.

Vallan huipulle päätyvät määritelmällisesti vallanhimoiset henkilöt. Heitä ohjaa siis pikemminkin thymos kuin logos. Jos puhutaan sellaisista valtioista kuten Yhdysvallat, Kiina tai Venäjä/Neuvostoliitto, ei niiden huipulle pääse tavallinen vaatimaton, harkitsevasti toimiva ihminen. Miksi Putin rakentaa itselleen palatseja, vaikka ei selvästikään koskaan aio jäädä eläkkeelle? Milloin hänellä on aikaa rentoutua ylellisillä datšoillaan? Jokaisella meillä on täällä rajattu aika eikä mitään saa mukaan. Uutiset Putinin ja Xin Jinpingin keskusteluista kuolemattomuudesta pistävät miettimään, kuvitteleeko Putin todella, että hän voi pitää kasaamansa vallan ja omaisuuden kauemmin kuin sen pari vuotta, joka hänellä on vielä elinajanodotetta jäljellä?

Entä miksi ultrarikkaat haalivat entistä enemmän omaisuutta puristamalla työtekijöistään kaiken vessataukoja myöten, jotta voisivat esiintyä suurina ihmisystävinä antamalla rahaa suurieleisesti hyväntekeväisyyteen?

Valtioiden välisessä politiikassa megalothymia tarkoittaa imperialismia ja valloitussotia. Näistäkin kuvittelimme jo päässeemme: sodista tuli 90-luvun jälkeen rauhanoperaatioita tai korkeintaan rauhaanpakottamisoperaatioita. Euroopan valtiot alkoivat luopua siirtomaistaan jo 2. maailmansodan jälkeen; ei ehkä moraalisista syistä, vaan koska niiden pitäminen ei ollut järkevää. Sellaiset maasodat, joissa hyökätään naapurivaltioon rajan siirtämisen vuoksi, tuntuivat vielä muutama vuosi sitten vanhentuneilta.

Miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan? Eikö Venäjällä ole jo tarpeeksi maa-alueita? Venäläisen narratiivin mukaan Ukrainaan hyökättiin Naton uhan torjumiseksi. Kuitenkin ajatus siitä, että Nato-maat olisivat aidosti uhanneet hyökätä Venäjälle Ukrainan kautta on absurdi, ja myös venäläiset itse tietävät sen. Politiikkaa järkevästi analysoivat painottavat taloudellisia syitä: Itä-Ukrainassa on runsaasti mineraaleja ja muita luonnonvaroja, jotka Venäjä haluaa haltuunsa. Tosiasiassa Venäjällä on jo nyt enemmän kuin tarpeeksi omia luonnonvaroja, jotka se joutuu myymään alennushintaan Kiinalle. Voi olla, että yksittäiset Venäjän oligarkit kärkkyvät tilaisuutta hyötyä luonnonvaroista heti sodan päätyttyä (eivätkä he itse joudu sotaa maksamaan) mutta taloudelliset syyt sodan jatkamiseksi eivät tunnu järkevältä vaihtoehdolta.

Kirjan kirjoittamisen aikaan ”identiteettipolitiikka” ei ollut vielä samalla tavalla muotitermi, eikä Fukuyama viittaa ”kulttuurisotaan”, mutta kirjoittaa että aikansa yhdysvaltalainen yhteiskunallinen keskustelu on täynnä kiistoja, joilla ei ole minkäänalista taloudellista vaikutusta (eikä usein muutakaan vaikutusta kinaajien omaan elämään), vaan kyse on tunnustuksen saamisesta omalle arvomaailmalle. Esimerkkinä hän mainitsee aborttikeskustelun, jossa on näennäisesti lasten ja naisten oikeuksista, mutta tosiasiassa eri maailmankuvien eroista ja siitä, miten ”naiseus” tai ”äitiys” halutaan määritellä.

Kirjan kirjoittamisen aikaan ei ollut myöskään sosiaalista mediaa, mutta Fukuyamaa seuraten on helppo todeta, että suurin osa sosiaalisen median ”kohuista” ei kosketa millään tavalla asiasta ”pöyristyneiden” elämää. Kulttuurisodassa onkin kyse symbolisista taisteluista oman identiteetin puolustamiseksi, ei minkään materiaalisen tarpeen (eros) tyydyttämisestä tai älyllisestä dialogista (logos), vaan kiivaudesta ja riidanhalusta, jotta tulisi huomatuksi ja saisi tunnusta omaa identiteettiä määrittäville uskomuksille. Oikean sodan sijasta nettipalstasoturit kinastelevat sosiaalissa mediassa, koska sellainen on ajan henki.

Esimerkkinä LBGT-teemat. Seksuaalivähemmistöt luonnollisesti hakevat tunnustusta omalle vähemmistölleen; halua tulla nähdyksi ja huomioiduksi ja ihmisarvo ja oikeudet vahvistetuiksi. Viimeisen 50 vuoden aikana seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat onneksi edistyneet, mutta monia asia edelleen tuntuu hiertävän, ainakin jos sosiaalista mediaa seuraa. (Lisäisin, että homot ovat jo melkein saaneet hyväksynnän, mutta trans-ihmiset aiheuttavat vielä pahennusta.) Tosiasiassa seksuaalivähemmistöjen olemassaolo ei vaikuta millään tavalla valtaväestön elämään. Pride-marssit häiritsevät heitä, jotka eivät ole koskaan sellaista nähneet. Lisättäköön, että suomalaisilla pride-marssit ovat hyvin konservatiivisia ja kesyjä tapahtumia: suomalaisessa kontekstissa ei nähdä edes heteroiden välisiä julkisia hellyydenosoituksia, homojen välisistä puhumattakaan. Kun pride-kulkueista uutisoidaan, tulee aina joku kysymään: miksi ei ole hetero-kulkueita? Jokaisella on halu saada tunnustusta omalle identiteetilleen eikä thymokselle ole lapsellinen mustasukkaisuus vierasta: päin vastoin jonkin toisen ryhmän saama tunnustus saa kiukustumaan.

Heteroa ei ole ilman homoa ja toiseuteen liittyy sellainen paradoksi, että oman ryhmän tunnustus pitää saada nimenomaan siltä vastapuolelta.

(Edellinen Hetero-pride järjestettiin reilut kymmenen vuotta sitten ja sai julkisuutta uusnatsien kainalontuuletuksen vuoksi.)

Epäsuosittu mielipide, mutta ehkä esimerkiksi trans-teemojen ei pitäisi olla poliittinen teema. Ymmärrän trans-ihmisten tarpeen saada itselleen tunnustus ja ajaa heidän elämäänsä aivan konkreettisesti vaikuttavia asioita, mutta mitä se kuuluu kenellekään muille niistä 99,96%;stä väestöä, jotka eivät ole trans-ihmisiä?

Mutta olisiko sellainen maailma mahdollinen, jossa muiden yksityisasiat eivät herättäisi poliittisia intohimoja?

Toiselta suunnalta asiaa lähestyttäessä thymos vaatii viholliskuvia, eikä mikään poliittinen liike toimeen ilman tiettyä kiivautta. Banaaleista esimerkeistä ei ole pulaa, mutta yleisesti on niin, että kukin liike määrittelee itsensä sen kautta, mitä se vastustaa. Edes radikaalia tasa-arvoa ja ihan aivan kaikkien tunnustamista vaativat liikkeet eivät tule toimeen ilman ihmisryhmää, johon suunnata oma kiivautensa vähintäänkin symbolisella ja retorisella tasolla. Ilman sitä kaikki voima ja vimma katoaisi. Aina on oltava joku setämiehen karikatyyri, jota turvalliseen tilaan ei toivota — tunnustuksen dialektiikan mukaisesti paradoksaalisesti tältä vastapuolelta haetaan myös tunnustusta.

Onko naisten paikka kotona?

Tuore kansalaisaloite kerää nimiä sen puolesta, että raskaana olevia tai vastasynnyttäneitä naisia ei määrättäisi rintamalle sotatilanteessa. Tämäkin on yksi aiheista, joista kirjoitan säännöllisesti: yhtäältä sukupuolineutraalius on yhteiskunnan vallitseva normi, mutta aina valikoivasti muistetaan vaikkapa miten naiset tarvitsevat erityissuojelua.

Jatkuvasti palaa esiin keskustelu siitä, pitäisikö asepalvelus ulottaa naisiin ja vaikka kaikki tunnistavat kaksoisstandardin, toimia tilanteen muuttamiseksi ei näy, enkä usko että tulee koskaan näkymäänkään. Kun lakia sukupuolen vahvistamisesta sorvattiin, lain vastustajat (”konservatiivit”) väittivät, että monet voisivat käyttää sitä hyväkseen välttääkseen asepalveluksen ja lain kannattajat (”liberaalit”) väittivät, että tuskin kukaan sen vuoksi vaihtaisi virallista sukupuoltaan.

No, itse olisin ainakin vaihtanut, jos olisin ollut vielä asevelvollisuusiässä, jos ei muuten niin osoittaakseni, miten vino koko käytäntö on: sukupuolia on kenties äärettömästi, mutta asevelvollisuus koskee vain yhtä niistä.

On tietenkin selvää, että raskaana olevia äitejä ei voida laittaa rintamalle ja tuskin tullaan laittamaankaan ja on hyvä, jos tämä kirjataan lakiin.

Huomiota kuitenkin herättää, miten perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat vahvistumistaan mitä realistisemmaksi mahdollisuudeksi oikea sota ja todellinen rintamalle joutuminen tulee. Muistetaan, että äitien tehtävä on hoivata lapsia kotona aivan eri tavalla kuin isien.

Tämä on linjassa sen kanssa miten heikoilla vieläkin 2020-luvulla isät ovat huoltajuuskiistoissa. Isät ovat yhtä tärkeitä kuin äidit, ainakin juhlapuheissa ja silloin, kun on kyse kotitöiden jaosta. Isien elatusvelvollisuudesta puhumattakaan. Kukaan tervejärkinen ei väittäisikään, etteikö isien kuuluisi yhtä lailla osallistua lasten huolenpitoon ja kasvatukseen. Toisaalta, tästä maasta tuskin löytyy yhtään tuomaria, joka suoralta kädeltä riistäisi lapset äidiltään, eli määräisi isän lähivanhemmaksi.

Kirjoitin pasifismistani viitisen vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen Ukrainan sotaa. Silloin kirjoitin, että sellaiset moraaliset valinnat kuten aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta taisteleminen konkretisoituvat vasta siinä vaiheessa, kun niillä on todella väliä, eli konfliktitilanteessa. Moni valitsi asepalveluksen omana aikanani, koska koki sen helpommaksi valinnaksi (ainakin sosiaalisesti ja olihan se aikoinaan lyhyempikin), moni ajatteli sivarissa pääsevänsä helpommalla. Tällaista valintaa tuskin voi pitää moraalisena.

Antti Hurskainen kuuluu samaan sukupolveen kanssani ja kirjoittaa esseessään ”En kieltäytynyt aseista” (Siltala 2024, samannimisessä kokoelmassa) miten hän ei varsinaisesti halunnut intoilla rauhan puolesta. Armeija vain ei napannut. Meidän sukupolvellemme sota vain ei tuntunut kovin läheiseltä asialta. Päätös mennä tai olla menemättä armeijaan tehtiin sen perusteella, mikä vaikutti itselle sopivalta.

Ukrainan sodan sytyttyä kuulemma poikkeuksellisen moni on löytänyt itsestään pasifistin.

On tunnettua, että kriisitilanteissa yhteiskuntien arvot muuttuvat konservatiivisimmiksi ja sukupuoliroolit taipuvat kohti ”perinteistä”; hameenhelman pituus noudattelee pörssikursseja.

Populismi ja tyrannia

Populismin anatomia (Matti Mörttinen, Yannick Lahti, Into-kustannus 2023) on hyvä katsaus viime aikojen politiikkaan ja populismin noususta marginaalista keskiöön; se käyttää kehoa metaforana ja joka luku on otsikoitu jonkin ruumiinnosan mukaan (silmät, sydän, kieli, selkäranka jne).

Kirjassa on kaksi puutetta 1) se jättää käyttämättä mahdollisuuden alatyylisiin vitseihin (kuka on populismin persreikä?) 2) Platonia ei mainita kertaakaan, vaikka hänellä on kenties se tunnetuin analogia politiikan ja ihmisruumiin välillä.

Platonin vertaus tunnetusti on seuraavanlainen: päässä asuu järki, rinnassa voima ja kunnia ja munaskuissa fyysiset tarpeet ja monenmoiset alhaisemmat halut. Näitä kehonosia vastaavat tietynlaiset ihmisen luonteenpiirteet ja niitä erilaiset hallintomuodot.

Paras valtiomuot on pään, eli järjen hallitsema aristokratia ja kaikki muut ovat huonompia vaihtoehtoja. Toiseksi paras vaihtoehto on voiman hallitsema timokratia, jota modernissa muodossa vastaavat vaikkapa fasismi tai jotkin sotilasjuntat ja Platonin aikana Sparta, mutta Platonin mielestä soturihallitsijat tavoittelevat liikaa henkilökohtaista kunniaa valtion hyvinvoinnin sijasta.

Huonoimpia hallintomuotoja ovat sellaiset, joissa ihmisen alhaiset halut ovat päässeet vallalle: oligargia, eli rahan valta, demokratia, eli kansanvalta ja tyrannia eli yksinvalta.

Eri valtiomuodot seuraavat toisiaan (Platon viittaa Hesiodoksen runoelmaan Työt ja Päivät, jossa kulta-ajasta siirrytään hopea-aikaan ja sankariajasta rauta-aikaan). Platon esittää selityksiä, miten siirrokset tapahtuvat ja osa niistä voi olla nykylukijalle hieman erikoisia. Uskottavimmat selitykset ovat, miten tavan kansa tekee oligargiassa vallankumouksen ja siirtyy demokratiaan ja demokratia taas johtaa kaaokseen, jossa johtoon nousee kansaa mielistelevä tyranni.

Syy, jonka vuoksi Platon ei ole kirjoittajien tai muidenkaan suosiossa nykyään lienee se, että hän ei todellakaan ole mikään demokraatti, onpa häntä jopa kutsuttu totalitarismin isäksi. Platonille demokratia on enemmistön tyranniaa: se antaa enemmistön alhaisten halujen hallita koko valtiota järjen sijaan ja ennen pitkää johtaa yhden ihmisen tyranniaan massojen kuvitellessa, että hän olisi vastaus kaikkiin demokratian ongelmiin.

Vaikka Platonia ei voikaan aivan puhtaaksi pestä maineestaan, on kenties liioiteltua syyttää häntä esimerkiksi 1900-luvun pieleen menneistä totalitaristisista valtiomalleista. Valtion 8:ssa luvussa hän jopa tunnustaa viehtyneensä demokratiaan ja sen vapauteen ja kaikkeen kirjavaan moninaisuuteen ja samalla tavalla kuin karkottaessaan runoilijat ihannevaltiostaan, tuntee hän tuskaa kieltäessään demokratian. Lopulta kuitenkin liika vapaus on liikaa ja joku roti pitää olla.

Platonille populismi on demokratiaan sisäänrakennettu ongelma, joka johtaa sen tuhoon ja tyrannian nousuun.

Käsitteen populismi kantasana on populus, ”kansa”. Ernesto Laclauhin viitaten Mörttinen ja Lahti kutsutavat sitä tyhjäksi merkitsijäksi, joka voi kontekstista riippuen merkitä mitä vain halutaan. Kansa on aina ”me”, josta rajataan ”ne”, jotka eivät kuulu ”oikeaan” kansaan, kuten sukupuolivähemmistöt, kielivähemmistöt tai ihan vain kukaan, joka on eri mieltä populistien kanssa.

Populismi sekään ei ole mikään yksittäinen liike, vaan pikemminkin toimintatapa.

Populismi voidaan nähdä reaktiona demokratian kriisiin: ihmiset kokevat, että mitkään puolueet eivät aja heille tärkeitä asioita ja siksi passivoituvat poliittisesti; tällöin populismin yksinkertaistavat ratkaisut alkavat vaikuttaa houkuttelevilta. Toisaalta, populismi voi olla myös uhka demokratialle: se käyttää hyväksi hyväuskoisia ja flirttailee rasismin, nationalismin ja fasismin kanssa ja vetoaa autoritarismin kaipuuseen. Mörttinen ja Lahti eivät tunnu olevan huolissaan, mutta mainitsevat varoittavana esimerkkinä mm. Unkarin.

Vasta suomennettu Hegemonia-teos (Giuseppe Cospito, Niin&Näin 2024, alk. 2021, suom. Tapani Kilpeläinen) jäljittää termin historiaa antiikista nykypäivään. (Teos on kattava esitys käsitehistoriasta ja termin käytöstä eri kirjoittajilla, mutta ei yritä perustella etymologialla käsitteen ”oikeaa” merkitystä, kuten niin moni kirjoittaja tekee.) Alunperin hegemoni oli valittu sotilaspäällikkö, sittemmin kreikkalaisilla hegemonia tarkoitti poliksen hallintaa tai liittouman johtoa.

Rooman tasavallassa diktaattori oli henkilö, joka kriisin aikana valittiin puolustamaan tasavaltaa ja jolle tehtävän täyttämiseksi annettiin valtaoikeuksia. Sittemmin Julius Caesar valitutti itsensä ”ikuiseksi diktaattoriksi” ja loppu onkin historiaa. Diktaatuuri-käsite ei kuitenkaan ole täysin negatiivinen ennen 1900-luvun totalitarismien tuhoa. Niin kuin ei tyranniakaan ennen Platonia.

Hegemonia on valtaa, jossa raa’an ja sortavan, despoottisen voimankäytön sijasta valtaa käytetään enemmän tai vähemmän hallittujen hyväksynnällä.

Populismi-kirjan kirjoittajat paikantavat populismin synnyn — minusta hieman yllättäen — 1800-luvun Venäjällä toimineeseen narodnik-liikkeeseen (narod ~ kansa). Pari vuotta myöhemmin aloitti Yhdysvalloissa populistinen People’s Party ja sen jälkeen ympäri maailmaa muita nationalismia ja populismia yhdisteleviä agraaripuolueita, mutta koska populismi ylipäätään ei ole mikään yhtenäinen ideologia, ei näiden kaikkien välillä ole opillista jatkuvuutta ja siten melkein mikä tahansa (miksei esim. Ranskan vallankumous?) voidaan valita populismin lähtöpisteeksi.

Populismin anatomia -kirja määrittelee populismin ilmiöksi, joka voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista (jonkinlaisessa tasapuolisuuden eetoksessa) ja Suomen oloissa se on itse asiassa lähtenyt liikkeelle keskustasta, on se nykymuodossaan pikemminkin oikeistolaista: oikeiston siirtymistä alueelle, jota vasemmistolaiset ovat pitäneet omana alueenaan.

Suhde maalais- ja talonpoikaisväestöön oli keskiössä jo narodnikeillä. Jos ajatellaan populismin eroja esim. marxilaisuuteen (joka sekin pohjaa ”kansaan”), populismi on useammin maaseudun liike — ajatellaan vaikkapa kotoista SMP:tä tai unkarilaista Fidesziä — kun taas marxilaisuudessa vallankumouksen potentiaali on kaupunkien teollisuusproletariaatissa (keskustelu Venäjän erityispiirteistä ja teollistumisen suhteesta marxilaisuuteen on oma lukunsa, johon en mene tässä.). Varsinkin silloin kun vasemmisto on eronnut ”lukeneiston” projektiksi, eikä samalla tavalla vetoa duunariin, joka tekee työtä, jossa kädet likaantuvat, on siinä leimallisesti jotain kaupunkilaista verrattuna muihin ”kansanliikkeisiin”.

Oireellista onkin, että jo narodnikit olivat vahvasti älymystön liike, joka ei juurikaan vedonnut maalaisväestöön itseensä.

Kaupunkien teollisuustyöläiset ovat olleet marxilaisille pyhä opinkappale: koska Marx ennusti, että juuri teollisuustyöläiset tulevat tekemään vallankumouksen, täytyy sen olla niin (juuri tästä syystä vallankumousta ei Marxin itsensä vuoksi olisi pitänyt tapahtua Venäjällä, joka ei ollut riittävän teollistunut).

Cospiton Hegemonia-kirja kuvaa hyvin, kuinka marxilaisessa liikkeessä 1900-luvun alussa hegemoniaa aletaan käyttää siinä merkityksessä, että teollisuustyöläiset ja talonpojat liittyisivät yhteen kriittisen massan saavuttamiseksi. Tästä syystä Neuvostoliiton tunnukseksi tulikin näitä molempia kuvaava symboli: sirppi ja vasara ristikkäin. (Talonpojissa tosin oli se huono puoli, että jos he sattuivat omistamaan maata, olivat he omistavaa luokkaa, joka kuului tuhota: kulakit joutuivat gulagiin.)

Varsinkin Yhdysvaltain viimeisten tapahtumien vuoksi monet,kuten vaikkapa historioitsija Timothy Snyder, juurikin tyranniaan viitaten, povaavat demokratian kriisiä.

Anne Applebaum pitää kirjassaan Demokratian iltahämärä (alk. Twilight of Democracy, Siltala 2020, suom. Antero Helasvuo) populistisen äärioikeiston nousua kirjan nimen mukaisesti demokratian loppuna. Hän selittää sen suosion Theodor Adornon teorialla autoritäärisestä persoonallisuudesta. (Adornon teoria oli vastaus toisen maailmansodan jälkeen kysymykseen siitä mikä mahdollisti holokaustin kaltaiset hirmuteot ja Adornon mukaan tällaiset henkilöt kaipaavat auktoriteettia, jonka käskyjä totella kyseenalaistamatta, ja jotka sietävät huonosti epävarmuutta ja eriäviä miepiteitä.) Hän voi olla ainakin osin oikeassa, mutta populistinen äärioikeisto salaliittoteorioineen tuntuu yhtä lailla vetävän puoleensa vastarannankiiskejä (engl. contrarian), jotka kyynisesti haluavat kyseenalaistaa kaiken ja kiusallaan olla kaikesta eri mieltä kuin ”valtamedia”. Luvussa 4. Perättömyyksien ryöppyjä, joka kertoo sosiaalisen median kulttuurisodasta, hän kirjoittaa verkon demagogeista, jotka pyrkivät ristiriitaisten viestien kakofonialla ja parodisella meemipolitiikalla hämmentämään ja sekoittamaan. Mielestäni tässä on ristiriita: miksi verkon rääväsuiset riidankylväjät vetoaisivat juuri turvallisuutta etsiviin ja huonosti eriäviä mielipiteitä kaipaaviin keskiluokkaisiin ihmisiin?

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boymiin viitaten hän kuvaa populisteja nostalgikoiksi, jotka haluavat kääntää kellot taaksepäin johonkin kuvitteelliseen, idealisoituun menneisyyteen. Kenties Applebaum itsekin tuntee nostalgiaa parin vuosikymmenen takaiseen politiikkaan, jossa yhteisiä pelisääntöjä noudattamalla pyrittiin erimielisyyksistä huolimatta konsensukseen.

*
Miksi siis diktatuureja edelleen on olemassa ja demokratioissakin on tyrannimaisia tendenssejä, vaikka tuskin kukaan avoimesti tunnustaa kannattavansa diktatuureja? On liikkeitä, jotka avoimesti halveksuvat demokratiaa ja pitävät pienen eliitin autokratiaa parhaana vaihtoehtona, mutta yleisempää on, että diktaattoritkin julistavat olevansa vapauden asialla.

Kun ajattelemme diktatuureja, ajattelemme poliisivaltiota, jossa salainen poliisi kuuntelee kaikkialla, diktaattorin julma käsi kurittaa kansaa, toisinajattelijoita vainotaan ja itse asiassa pienestäkin ajatusrikoksesta katoaa gulagiin. Kansa on pienen eliitin orjuuttama ja janoaa vapautta ja muutosta, paitsi ne jotka ovat propagandakoneiston sokaisemia.

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei pysy pystyssä ilman enemmistön tukea tai ainakin passiivista hyväksyntää. Vaikka diktaattori olisi noussut valtaan epärehellisillä vaaleilla, vaatii vaalituloksenkin väärentäminen laajaa tukijaverkkoa ja sitä, että häviävä puoli hyväksyy tuloksen.

Kun diktaattoreiden (tai platonilaisittan tyrannien) elämäntarinoita tutkii, löytyy yhtäläisyyksiä ja eroja. Osa on peräisin eliitistä, osa vaatimattomammista oloista ellei jopa köyhyydestä. Osa on perinyt asemansa eliitissä, osa on noussut valtaan häikäilemättömyytensä avulla. Jälkimmäiset ovat luonnollisesti kiinnostavampia ja tähän porukkaan kuuluvat niin Napoleon, Putin, Hitler, Stalin, Mao, Mussolini ja monet muut. Useimpien kansasta nousseiden diktaattoreiden kerrotaan olleen vaatimattomia, jopa askeettisia vielä valtansa huipulla.

Ihmisviha

Luulen, että kuulin käsitteen ”ihmisviha” ensimmäistä kertaa Gulliverin retkien esipuheessa tai jonkinlaisessa kirjoittajan elämänkerrallisessa liitteessä. Luin kirjan ala-asteikäisenä ja taisipa olla niin, että kirja oli lastenosastolla. Onhan se juoneltaan aika lastenkirjamainen: mies matkustaa lilliputtien, jättiläisten ja hevosten maahan; filosofiset ja poliittiset viittaukset jäivät silloin ehkä ymmärtämättä. Taisipa olla myös niin, että kyseessä oli se sensuroimaton painos: kaikki härskit jutut siitä, kuinka kertoja sammuttaa lilliputtien pääkaupungin palon virtsaamalla ja kuinka jättiläisnaiset käyttävät kertojaa seksilelunaan olivat paikoillaan. Ironista kyllä, aikuisena luin sensuroidun version, josta kaikki hauskat kohdat oli häveliäästi leikelty pois. Taisivat tosin silloinkin ne Jonathan Swiftin oman ajan poliittiset viittaukset jäädä minulta ymmärtämättä, kuten miksi syttyi sota niiden välille, jotka halusivat kuoria keitetyn munan tylpästä päästä ja niiden, jotka halusivat kuoria sen terävästä päästä.

Esipuheen kirjoittajan mukaan Swiftin ihmisviha syveni hänen vanhoilla päivillään, mikä näkyy etenkin kirjan kolmannessa osassa, jossa hevoskansa on jaloa ja hyveellistä, kun taas ihmiset, yahoot, ovat alhaisia ja likaisia. Tarkempaa lainausta en muista ulkoa reilun 30 vuoden takaa.

Minulla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä sana ”ihmisviha” tarkoittaa. Miten voi vihata ihmisiä, jos itsekin on ihminen? Naiivissa lapsenmielessäni en vielä ymmärtänyt, että myös itseään voi vihata ja itse asiassa se on varsin yleistä.

Judith Shklar käsittelee kirjassaan Tavanomaisia paheita (Niin&näin 2023, alk. 1984) misantropiaa, eli ihmisvihaa. Otsikon ”Julmuus” alla hän viittaa mm. Montaignen ja Montesquieun asenteeseen vastustaa julmuutta, jolla itsessään kuitenkin oli vaarana lipsahtaa ihmisvihan puolelle: ihminen on julma elukka, joka aiheuttaa käsittämättömiä kärsimyksiä lajikumppaneilleen. Tällainen typeryys ansaitsee osakseen vain (ihmis)vihaa. Varsinaisessa ihmisvihaa käsittelevässä kappaleessa Shklar erittelee ainakin dramaattisen misantroopin, joka vihaa intohimoisesti itseään ja koko ihmiskuntaa; satiirisen misantroopin, joka kai pitää itsestään ja nauttii ihmisen typeryyden spektaakkelista ja jonkinlaisen idealistisen (tai nostalgisen) misantroopin, joka vihaa omia aikalaisiaan ja kuvittelee menneisyydessä olleen tai tulevaisuudessa olevan ihmiskunnasta parempi versio.

Yhteistä ihmisvihaajille tuntuisi olevan, että kaikki he ovat pettyneet ihmiseen joka ei kykene vastaamaan heidän ideaaliaan samalla tavalla kuin nihilisti on usein pettynyt idealisti.

Työmatkallani pyöräilen ammattikoulun ohi, jonka parkkipaikalla on mopoauto, jonka tuulilasiin on teipattu kissankokoisin kirjaimin ”ANTISOCIAL”. Kissankokoisista kirjaimista puhutaan usein otsikoiden yhteydessä vertauskuvallisesti, mutta nämä kirjaimet ovat aivan konkreettisesti ainakin kissanpennun kokoisia. Varmasti moni onkin epäsosiaalinen ja toiset jopa antisosiaalisia, mutta miksi julistaa sitä koko maailmalle suurin kirjaimin? Hei kaikki, kuulittekste? Mä en välitä mitä te ajattelette! Hei, kuulittekste?!

Aikaisemmin kirjoitin nuorista vihaisista miehistä, jotka tuntevat vetoa monenmoiseen ”pahaan”, kuten natsismiin, oikeistolibertarismiin, satanismiin, misogyniaan, pakanismiin ja black metalliin — tai ihan vain antisosiaalisuuteen. Minkälaisia psyykkisiä prosesseja tässäkin taustalla on, en osaa varmaksi sanoa — vaikka keksin monta banaalia esimerkkiä — mutta jonkinlaisesta enpowermentista tässäkin lienee kyse.

Nuorella on toki tarve muodostaa identiteettinsä tällaisten asioiden kautta ja jos ikkunaan olisi teipattu jotain ihanampaa, seuraisi siitä raskasta vittuilua röökipaikalla.

En tiedä, miten filosofiassa vihaa ylipäätään on tarkasteltu ja sen lajeja jaoteltu. Varmasti joku on senkin työn jo tehnyt, aihe vaikuttaa otolliselta sokraattiselle erittelylle. Kun asiaa mietin, tuntuisi olevan sellaista vihaa, joka vihaa kohdettaan, koska siinä ei ole mitään hyvää tai tavoittelemisen arvoista. Sarjakuvakissa Karvinen vihaa maanantaita, koska maanantait ovat essentiaalisesti perseestä. Jos maanantait katoaisivat, emme jäisi niitä kaipaamaan (sen sijaan varmaan vihaisimme tiistaita). Sen lisäksi voimme vihata sairautta, kutinaa, hyttysiä tai paskaa listamusiikkia.

Tämän kaltainen viha on kuitenkin vähemmin mielenkiintoista. On myös toinen laji: vaikuttaisi siltä, että tunnemme vetoa vihaamiamme asioita kohtaan. Suorastaan rakastamme vihata. Esimerkiksi mies, joka ostaa huutokaupasta Taylor Swiftin (eri Swift kuin Jonathan) signeeraaman kitaran, vain rikkoakseen sen koko yleisön edessä. Vihan kohde on myös halun kohde.

Tällaiseen vihaan liittyy pettymys siihen, että vihan kohde ei vastaa odotuksiamme. Vihaamme ihmiskuntaa, joka on keksinyt keskitysleirin ja ydinpommin; ja vaikka ihmisvihaaja voikin ironisesti sanoa niiden olevan hyvä asia, koska ne tappavat hänen vihaamiansa ihmisiä, juuri ihmisten alhainen julmuus (etenkin sosiaalinen) on yksi syy vihata ihmiskuntaa. Sen lisäksi ihmiset ovat typeriä, mauttomia, epäsiistejä eivätkä tulleet niihin bileisiin, vaikka laitoin kaikille Facebookissa kutsun.

Rasismia ja misogyniaa usein verrataan toisiinsa, mutta ne eroavat juuri tässä seikassa, tai ainakin jos argumentin vuoksi oletamme, että rasisti ei halua vihansa kohteelta mitään (vastakkaisia argumentteja toki voi esittää). Naisviha sen sijaan perustuu kiduttavaan haluun naissukupuolta kohtaan (pois lukien homomiesten naisviha, jota myös esiintyy) ja pettymykseen siitä, että naiset ovat eläviä ihmisiä, eivät ideaalin mukaisia nukkeja. Naisvihaajan hokema onkin, että ei hän vihaa naisia, päin vastoin hän rakastaa niitä, varsinkin antavia ja pantavia.

Naisviha ei olekaan sellaista vihaa, joka haluaisi hävittää naiset maan päältä, vaan vihaa sitä kohtaan, että naiset eivät vastaa ideaalia. Incel vihaa naisia sekä siksi, että ovat huoria, koska nauttivat seksistä sekä siksi, että pihtaavat, varsinkin häneltä. En laita tähän esimerkkejä, koska niitä on liiankin helppo löytää miltä tahansa nettifoorumilta. Incelin katkeruuden vielä jotenkin ymmärtää, mutta jonkun Andrew Taten opetuslapset samaan aikaan kehuvat panevansa naisia ja ovat sitä mieltä, että naiset, jotka harrastavat seksiä miesten kanssa, ovat huonoja naisia. En näe logiikkaa tässä.

Parisuhteessakin naisen keho tottelee fysiikan ja biologian lakeja eikä kauneusihanteita. Mikseivät naiset vaan voi olla rupsahtamatta? Sen lisäksi akat nalkuttavat.

On toki olemassa myös symmetrisesti miesvihaa. En tarkoita tällä feministejä, joissa heissäkin on miesvihaajia, vaan sellaista arkista ”mihin kaikki hyvät miehet ovat menneet?” -asennetta. Eivät osaa nykymiehet puhua, pussata, täyttää tiskikonetta tai kirjoittaa Tinder-profiilinsa kunnon kuvausta. Miehet ovat nyhveröitä ja toksisia uhoajia. Somessa kertoi joku käyvänsä sadoilla treffeillä vain todistaakseen, että kunnon miehiä ei kerta kaikkiaan ole olemassa. Tällaisesta omistautumisesta tihkuu läpi aito ilo siitä voimaannuttavasta vihantunteesta, joka saa energiansa siitä katkeruudesta, että on olemassa ihmisiä, jotka voisivat aivan helposti vastata omia toiveita, mutta pelkästään kiusallaan ovat niin typeriä, että eivät niin tee.

Romanttisessa narratiivissa ihmisen onni riippuu (heteroseksuaalisesta) parisuhteesta ja on siten täysin riippuvainen vastakkaisesta sukupuolesta. Miksi se vastakkainen sukupuoli on niin ilkeä, että haluaa kieltää minulta onnen joko sillä, että että ei halua olla minun kanssani tai sillä, että ei vastaa odotuksiani?

Nais- tai miesviha ei ole sama kuin ihmisiviha — vihataanhan siinä vain puolta ihmiskuntaa — mutta jotain samaa niissä silti on.

Näemmä myös Helsingin sanomat on julkaissut Riikka Forsströmin tekstin aiheeesta otsikolla Saisi kadota, koko ihmiskunta (alunperin Tiede-lehdessä 10/2024) ja mainitsee myös Swiftin.

Forsström kirjoittaa artikkelissaan, että Jonathan Swift oli myös tunnettu naisvihamielisyydestään. Hän ei avaa sitä tarkemmin, mutta Wikipedia mainitsee runon The Lady’s Dressing Room (1732), joka naisten tarvetta käyttää monta tuntia ehostautumiseen vastatakseen ideaalia — ja silti ovat pohjimmiltaan lihallisia olentoja, joilla on likainen tukka ja haisevat varpaanvälit.

Voiko tekoälyyn rakastua?

Helsingin sanomat kertoo Susannasta, joka on jäänyt riippuvaiseksi tekoälybotille keskustelusta. Samansuuntainen juttu on julkaistu jo helmikuussa Samusta. Jatketaan siis edellisen postauksen teemasta, jossa määrittelin taiteen, kulttuurin ja kirjallisuuden ja sen sellaisen samalla tavalla inhimilliseksi toiminnaksi kuin urheilun, leikit ja pelit, että niitä ei voi korvata tekoälyllä. Ei siksi, etteikö se olisi teknisesti mahdollista, vaan että siinä ei olisi mitään järkeä. Voiko olla olemassa peli, joka pelaa itseään, ilman inhimillistä puuttumista?

Samalla tavalla keskustelu on mielekästä vain, jos sitä käy toisen ihmisen kanssa, joka voi aidosti osallistua siihen.

Uudet kielimalleja (LLM) käyttävät tekoälyt, kuten Chat GPT ovat uuden tekoälyhypen ytimessä: aikaisemmin kielten hallintaa pidettiin mahdottomana koneille, mutta nyt tekoälyt puhuvat sujuvasti suomeakin. Antropomorfismi on ilmiö, jossa annamme elottomille asioille inhimillisiä ominaisuuksia: pistorasia näyttää hymynaamalta ja kieltä jäljittelevä tekoäly inhimilliseltä keskustelukumppanilta.

Verkossa on olemassa monenlaisia tekoälysovelluksia, jotka jäljittelevät keskustelukumppaneita ja niistä voi räätälöidä itselleen virtuaaliystäviä. En lähde mainostamaan niitä tästä, halukkaat löytävät ne googlaamalla.

Jutun mukaan Susanna jutteli tekoälylle pahimmillaan 12 tuntia päivässä niin että yöunetkin kärsivät. Samu kärsi masennnuksesta ja keskittymishäiriöistä ja korvasi terapiakäynnit keskusteluilla Chat GPT:n kanssa. Samukin juttelee tekoälyn kanssa ”tuntikausia”.

Näin intensiivistä yhdessäoloa harvoin jaksaa paitsi vastarakastuneena tai lapsena parhaan kaverin kanssa.

Ilmiö ei sinänsä ole täysin uusi tai poikkeuksellinen: virtuaaliystävän kanssa juttelu ei välttämättä eroa pelien pelaamisesta tai muun kulttuurin kuluttamisesta. Olen leikkinyt tekoälytyökalujen kanssa ja ne ovat ihan viihdyttäviä. Hyvä kirja voi temmata mukaansa niin, että kuvittelemme sen hahmot todellisiksi, ja kirjojen kohdalla tähän jopa kannustetaan ja tutkimusten mukaan se kasvattaa empaattisemmaksi. Jotkut juttelevat eläimille. Hieman kauempaa haettuja esimerkkejä ovat enkeleille, jumalalle tai kuolleille sukulaisille puhuminen, mutta ei mennä tässä siihen.

Samoin, jos joku löytää masennukseensa apua tekoälytyökaluista, mikäpä sen parempi. On jopa visioitu, että kansantaudiksi muodostuneita mielenterveysongelmia voisi lievissä tapauksissa hoitaa tekoälyn avulla. On klisee hokea, että kaikkien pitäisi päästä pois ”mukavuusalueeltaan”, kun niin monelle masentuneelle ja ahdistuneelle joka päiväinen elämä on sellaista kamppailua, että vain toivoisi hetkeksi pääsevänsä ”mukavuusalueelle”, jossa voisi levähtää. Jos jokin virtuaaliavustaja pystyy lievittämään ahdistusta, niin onhan se parempi kuin vaikkapa kova lääkitys.

Silti jotain oireellista ilmiössä on. Mikä saa valitsemaan keskustelukumppaniksi nimenomaan elottoman koneen?

Samalla tavalla kuin kirjat ja elokuvat aiheuttavat meissä tunteita, vaikka tiedämme niiden olevan fiktiota, myös keskustelu virtuaaliystävän voi tuottaa samankaltaisia tunteita kuin oikea keskustelu siinäkin tapauksessa, että tiedämme vastapuolen olevan vain tekoälybotti. Raja terveen ja haitallisen käytön välillä menee siinä, kun tällaisilla tunteilla korvataan normaaleja tunteita ja jatkuva käyttö täyttää riippuvuuden määritelmän.

En tunne psykoanalyysiä tarpeeksi hyvin voidakseni analysoida ilmiötä kattavasti esim. lacanilaisesta perspektiivistä, mutta oleellista tuntuisi olevan, että keskustelun vastapuoli ei ole subjekti samalla tavalla kuin oikea ihminen.

Miksi nykyään yksinäisyys lisääntyy ja parisuhteisiin sitoutuminen on monelle niin mahdotonta? Näin voi päätellä ainakin jos sinkkuthreadsia ja kaikkia uutisia ihmisten Tinderin käytöstä seuraa. Eikä tämä koske vain ”nuoria”, vaan samalla tavalla käyttäytyvissä on ihmisiä aina viisikymppisiin saakka. Kun vastapuoli on toimiva subjekti, tuntuu olevan lähes mahdotonta saada toista sulautumaan osaksi sitä kuvitelmaa, joka meillä on parisuhteesta, koska toinen osapuoli näkee myös meidät objektina omassa fantasiassaan.

Parisuhteet (ja lapset) ovatkin korvautuneet lemmikkieläimillä. Kovinkin eläintenrakastaja, joka inhimillistää lemmikkiään ja kutsuu koiriaan lapsikseen, ja väittää että eläinten oikeudet ovat yksi yhteen verrannollisia ihmisoikeuksiin, tietää kuitenkin sisimmässään, että eläin ei ole sama kuin ihminen. Lemmikin voi ostaa, lemmikin lisääntymisestä voi päättää sen puolesta vaikkapa sterilisaatiolla, lemmikin voi lopettaa armollisesti piikillä. Koiran voi hankkia sen mukaan, mikä rotu kuvaa meitä parhaiten persoonana ja mikä sopii parhaiten sisustukseen. Vaikka Tinderin kaltaisissa palveluissa on unelmana hankkia kumppani juuri samalla periaatteella, mutta juuri siksi Tinder-suhteet epäonnistuvat, koska toista ihmistä ei voi hankkia katalogista.

Tietenkin lemmikinomistajat väittävät ymmärtävänsä lemmikkejään ja pitävänsä eläimiä ihmisiä parempina, koska ne ovat ”aitoja” ja ”epäitsekkäitä” tai mitä hyvänsä he haluavatkin eläimiin heijastaa. Lemmikit ovat juuri sen verran itsekkäitä ja tottelemattomia, että ne ovat mielenkiintoisia, mutta kissa tai koira ei koskaan kotiin tullessasi toteaisi sinulle: ”kuule Mirkku, olen ajatellut että ehkä me emme halua elämältä samoja asioita ja minusta minä tarvitsen omaa tilaa”. Ei siksi, että eläimet olisivat ”parempia” tai ”uskollisempia”, vaan siksi että ne eivät kykene siihen, koska eivät ole subjekteja samalla tavalla.

Virtuaaliystävässä on sama houkutus: se on räätälöitävissä omiin tarpeisiimme eikä sillä ole itsellä omia tarpeita (lemmikillä on sentään edes fyysisiä tarpeita kuten nälkä ja pissahätä), se ei tuomitse meitä, koska sillä ei ole omia mielipiteitä. Se on narsistinen fantasia ihmissuhteesta, jossa omat tarpeet menevät kaiken edelle, koska vastapuoli ei ole subjekti, joka haluaisi mitään. Suhde on täysin hallittavissa ja jos jotain odottamatonta tapahtuu, voi aina painaa päivitä-näppäintä ja keskustelu alkaa alusta. Ovatko haastatellut koskaan riidelleet virtuaalikumppanin kanssa? Onko se mahdollista ja millaista se olisi?

Tällainen yksipuolinen suhde ei voi kuitenkaan koskaan täysin tyydyttää: ihmissuhteissa ja merkityksellisissä keskusteluissa olennaista on juuri se, että vastapuoli on samanlainen ymmärtävä subjekti kuin me. Riippuvuus virtuaalikumppanista ei johdu rakastumisesta, vaan juuri siitä, että se ei ole rakastumista. Ei peliriippuvainenkaan jää pelaamiseen koukkuun silloin, kun voittaa vaan silloin kun häviää. Huumeriippuvuus syntyy siinä vaiheessa, kun toleranssit kasvavat eikä aineesta saa enää nautintoa. Yritys täyttää omaa sisäistä emotionaalista tyhjiötä ei onnistu emootioita jäljittelevällä tietokoneohjelmalla ja yritys johtaa vain sen liikakäyttöön.

Lopetetaan tämä vielä visioon ad absurdum siitä, millaista olisi jos tekoälyllä voisi olla tunteita. Kun tekoälystä puhutaan, visioidaan että pian voisi olla tekoäly, jolla on aidosti inhimillisiä tunteita, koska näin se kehitys kehittyy. Näin uskovat ovat jääneet antropomorfismin ansaan, mutta harvemmin edes määrittelevät, mitä ”tunteet” ovat ja mistä ne koneelle tulisivat muuten kuin jonkinlaisen teknologisen determinismin tuloksena. Inhimilliset tunteet ovat kuitenkin tulosta mm. kehollisuudesta, lajin evoluutiosta ja henkilökohtaisista kokemuksista, joita mitään tekoälyllä ei ole. Jos tekoälyllä olisikin jossain laajassa määritelmässä ”tunteita”, eivät ne silti olisi ”inhimillisiä tunteita”.

Oletetaan kuitenkin, että olisi mahdollista kehittää tekoäly, jolla olisi inhimillisiä tunteita. Kuka olisi niin sadistinen, että rakentaisi koneen, joka kykenee kärsimykseen? Kuulostaa kristinuskon perusidealta pähkinänkuoressa. (Joku voi myös muistaa androidi Marvinin Douglas Adamsin parodiaromaanista Linnunradan käsikirja liftareille.)

Eikö sen sijaan pitäisi rakentaa kone, jonka yksinomainen tarkoitus olisi sen käynnistämisestä saakka tuntea pelkkää äärimmäistä onnellisuutta, tyytyväisyyttä ja orgastista ekstaasia? Joissain visioissa tekoäly on kuvattu uudeksi lajiksi, joka syrjäyttää ihmisen. Eikö siis olisi vain hyvä, että ihmiskunta kaikkine puutteineen katoaisi ja meidät korvaisi pelkkä musta laatikko, jonka sisällä on ohjelma, joka on onnellinen? (Jokeritehtävä: selitä tämä utilitaristisin termein.)

Siinäpä ihmiskunnalle missiota kerrakseen.

Ylen moraalitesti, oikeat vastaukset

Ylen verkkosivuilla on leikkimielinen verkkotesti, jolla voi pohtia omia arvojaan ja moraalisia valintojaan. Koska tässä blogissa on moraalifilosofiaa aina välilllä sivuttu ja koska eipä tässä muutakaan tekemistä ole, kirjoitan jotain kysymyksiä auki.

Ensimmäinen kysymys kuuluu:

Sinun on valittava, pelastatko tuntemattoman henkilön vai oman lemmikkisi hengenvaarasta. Voit pelastaa vain toisen. Kumman valitsisit?

Jo ensimmäisessä kysymyksessä tekee mieli venyttää dilemman rajoehtoja: totta kai humanistina pelastaisin ihmisen, mutta samalla ajattelen, kummalla olisi omin avuin paremmat mahdollisuudet pelastua: nopsajalkainen koira pelastautuisi ilman apuakin toisin kuin sylivauva tai liikuntarajoitteinen vanhus. Kultakalalla ei olisi mitään mahdollisuuksia, toisaalta sitä myös surisi vähemmän. Toisella fyysisesti terveellä aikuisella olisi yhtä hyvät mahdollisuudet selvitä kuin minulla. Ilmeisesti tässä kuitenkin oletetaan, että pelastamatta jäänyt kuolisi.

Tilaston mukaan n. 28,9% vastaajista pelastaisi oman lemmikkinsä. Melko korkea luku. Pistää myös ajattelemaan, ovatko motiivit eläinrakkaat vai puhtaan itsekkäät. Jos oikeasti uhraa jonkun ihmisen hengen oman lemmikin vuoksi, niin omia tunteitaan kai siinä eniten ajattelee.

Kysymys 2:
Saat tilaisuuden käyttää laitetta, joka parantaa hyvinvointiasi nyt merkittävästi, mutta vastaavasti heikentää lapsenlapsenlastesi hyvinvointia 100 vuoden päästä. Käyttäisitkö laitetta?

Ensimmäinen intuitio oli vastata myöntävästi, koska minulla ei ole lapsia (eikä ole lemmikkejäkään), mutta vastasin kuitenkin kieltävästi. Kaikista vastaajista kieltävästi vastasi lähes kaksi kolmasosaa. Tämän jälkeen voi toisessa testissä arvioida oman hiilijalanjälkensä ja sen jälkeen pohtia, kuinka rehellinen vastasus olikaan.

Kysymys 3:
Kenen tai minkä oikeudet ja hyvinvointi täytyy huomioida päätöksissä?

Vaihtoehtoina ovat mm. kissa, hyttynen, robotti, alkio, järvi, koomapotilas.

Tässä mielestäni sekoitetaan samalle lautaselle keskenään yhteismitattomia asioita. Yksittäisellä hyttysellä ei ole merkitystä, mutta en lajina tuhoaisi kaikkia hyttysiä DDT:llä. Järvellä on itseisarvoa, mutta ei (ihmis)oikeuksia, toisin kuin koomapotilaalla.

Tämän blogin aiheiden kannalta mielenkiintoinen vaihtoehto on ”Kotiapulaisrobotti, joka kykenee tuntemaan (jos tällainen kehitetään)”. Kysymys on hypoteettinen, koska mielestäni sellaista ei pystytä kehittämään, mutta jos olisi olemassa Philip K. Dickin kuvittelemien replikanttien kaltaisia keinoihmisiä, niin toki silloin ne pitäisi ottaa huomioon. Vastasin tähän kieltävästi.

Mutta kuka suunnittelisi varta vasten robotin, joka kykenee tuntemaan kärsimystä? (Onko tässä kristinuskon sanoma pähkinänkuoressa?) Mielenkiintoinen kirja aiheesta on, jossa kirjoittaja väittää kehittäneensä robotin, joka kykenee tuntemaan kipua. Toisaalta Douglas Adamsin parodiaromaanissa Linnunradan käsikirja liftareille on masentunut robotti Marvin.

Vaan eikö oli paljon inhimillisempää (?) kehittää laite, joka tuntee pelkästään positiivisia tunteita? Laite, jonka pelkkä tarkoitus on tuntea jatkuvaa onnellisuutta, tyyytyväisyyttä ja orgastista, ekstaattista nautintoa? (Bonustehtävä: arvioi tällaisen laitteen mielekkyyttä utilitaristisesta näkökulmasta.)

Hyttysen oikeudet muuten otti huomioon täsmälleen sama prosenttimäärä (28,9%), joka hylkäisi tuntemattoman ihmisen palavaan taloon.
Sitten on kysymysiä, jotka mielestäni ovat hieman epätarkkoja, joten skippaan ne tässä ja siirryn suoraan yhdeksänteen kysymykseen:

Epäilet, että puolisollasi on selkäsi takana suhde. Hänen puhelimensa on jäänyt pöydälle ja sen viestisovellus on auki. Kurkkaatko viestejä?

Selvä enemmistö (56,8%) vastaajista vastasi katsovansa viestit. Prosenttiluku on mielestäni aika korkea. Yksityisyydenloukkauksen moraalisen puolen lisäksi tässä on ihan käytännöllinen puoli: mustasukkaisella kyttäämisellä ei ketään voi estää pettämästä eikä itselleen varmuutta toisen uskollisuudesta. Mikään viestien lukeminen ei todista, etteikö toinen voisi silti pettää ja jos siitä jää kiinni noin helposti, on toinen paitsi pettäjä, myös aika hölmö. Toisen yksityisyyttä loukkaamalla tekee vain kiusaa itselleen. Joku yltiöromantikko voi olla naiivisti sitä mieltä, että parisuhteessa aivan kaikki pitää jakaa, mutta joskus voi olla esimerkiksi hyvä ystävän kanssa puida asioita, joita ei puolison tarvitse tietää. En esimerkiksi haluaisi tietää, jos avopuolisoni olisi valittanut minusta ystävälleen. Miksi pahoittaisin sillä mieleni? Vai kuvittelisinko naiivisti, ettei kukaan koskaan ole edes vihanpuuskassa kommentoinut minua negatiivisesti kenellekään? Puhumattakaan siitä, että joku muu voi kertoa omista yksityisasioistaan puolisolleni, ja niiden urkkiminen ei kuulu minulle.

Kysymys 10.
Pelätty terroristi-isku saadaan torjuttua, jos kaikki jakavat sijaintitietonsa viranomaisille viikon ajan. Hyväksyisitkö tämän?

Tässäkin ajattelen reunaehtoina olevan, että seuranta jatkuu vain viikon, eikä kyseessä ole ns. kalteva pinta, eli että viranomaisvalvonta ei tuosta jatku tai tiukennu.

Joka viides vastasi kieltävästi ja vitsihän siinä, että aika moni (tietämättään?) jakaa jo sijantitietonsa ties kenelle, mukaanlukien Google, Meta, X ja oma puhelinoperaattori (”ihan orwellia!” — 03/31/2025 15:58 Matti Virtanen paikassa Espoo). Mieluummin jaan tietoni suomalaisille viranomaisille kuin pohdin mitä kaikkea NSA, FSB tai Elon Musk minusta jo tietää. Ja varmaan paljon tietääkin.

Kysymys 11.
Jos voisit valita, kumman valitsisit: kuolet vuoden päästä ja ilmastonmuutos pysähtyy VAI nykytilanne?

Reilu kolmannes väittää uhrautuvansa maailmanpuolesta. Niin varmaan. Ihailtavaa uhrimentaliteettia, mutta kenenkään ei tarvitse ryhtyä uudeksi jeesukseksi, täytyy vain lopettaa fossiilisten polttoaineiden kerskakulutus. Mikä on tietysti vähemmän dramaattista. Olen mieluummin valmis kuolemaan kuin menemään pyörällä töihin ja lopettamaan kiinakrääsän temuttamisen?

Kysymys 14.
Mikä tai mitkä seuraavista on mielestäsi hyväksyttävä, jos ne ovat tärkeä osa jotakin kulttuuria?

Possun syöminen ei ole hyväksyttävää 13%:n mielestä. Tässä lienee jokin vinouma. Kenties vastaajista on kasvissyöjiä poikkeuksellisen moni, koko väestöstä heidän osuutensa tuskin on niin korkea (puhumattakaan esim. muslimeista ja juutalaisista). Koiran syömistä yllätyksettömästi pitää ei-hyväksyttävänä reilut puolet.

Sellaisia kysymyksiä. Toivottavati tämä teki meistä kaikista vähän parempia ihmisiä.

moraali