Tekijä: Joni Kärki

Kirosanoja eri kielissä, eli kuinka olla vulgaari ympäri Itämerta

Helsingin sanomat uutisoi etelänaapurissamme Virossa nuorten keskuudessa leviävästä suomenkielisestä kirosanasta, jonka kaikki varmaan arvaavatkin. Kuten jutusta selviää, viron kielessä on olemassa sama sana muodossa vitt, kun taas u:llinen muoto on sanan illatiivi, jota voi käyttää kehotettaessa jotakuta painumaan vittuun. Virossa, kuten Suomessakin vanhojen ihmisten keskuudessa, vittu on ollut poikkeuksellisen ruma, eli ropp sana, jota ei ole viljelty välimerkinomaisesti. Nyt kuitenkin jutun mukaan sen käyttö on yleistynyt myös virossa ja nimenomaan samassa muodossa kuin suomessa.

Kieltämättä virosta onkin puuttunut sellainen ytimekäs ja terävä kirosana, jota voi käyttää kun oikein vituttaa. Englanniksihan fuck ja ruotsiksi fan ovat foneettisesti ja käyttöalaltaan samankaltaisia, vaikka merkitykseltään täysin poikkeavia. Näistä ruotsin fan on kenties lievin, jota Solsidanin Fredrik Schillerkin voi käyttää. Tosin käytössä vittu ja fuck ovat myös kuluneet. Ruotsiksi on olemassa myös sana fitta, mutta tietääkseni sitä ei käytetä samalla tavalla.

Merkitykseltään sama kuin fan on viron yleisin kirosana kurat, joka taas äänteellisesti kuuluu samaan sarjaan kuin suomen perkele (joka tarkoittaa myös samaa), kuten myös suomessa ja virossa esiintyvä perse (joka virossa ei ole yhtä yleinen). Englannista ja ruotsista tällainen ”ärräpää” taas puuttuu. Ruotsiksi tietenkin on olemassa myös helvete, jonka voi tiuskaista samalla tavalla kuin suomen helvetin, mutta englannin oh hell! on jo vähän liiankin voivotteleva eikä lainkaan yhtä painokas. Viroksi helvetti on põrgu, joka särähtää sekin kivasti, mutta sitäkään ei käytetä samalla tavalla, paitsi toivotettaessa joku häipymään sinne.

Miesten sukuelimiä tarkoittavista sanoista käytössä ovat türa ja munn, joista edellinen särähtää roimasti (samalla tapaa kuin suomen kyrpä), mutta jälkimmäinen kuulostaa mielestäni ponnettomalta. Venäjäksihän tätä tarkoittavaa sanaa хуй käytetään kuten sarjaa fuck/fan/vittu. Mielenkiintoinen yksityiskohta slaavien kiroiluperinteestä on maksullista naista tarkoittava kurwa, joka on varmasti yleisin puolan ulkopuolella tunnettu sana ja joka on lainana levinnyt myös sukukieleemme unkariin (muodossa kurva). Senkin suosio varmasti perustuu ärrän päristelyyn, vaikka voi kai siitä vetää johtopäätöksiä myös näiden kansojen kaksinaisesta seksuaalimoraalista.

Ekskrementtiä kuvaavat samat monissa kielissä alkavat sibilantilla ja suhahtavat nekin kivasti, kuten englannin shit, ruotsin skit ja viron sitt, puhumattakaan saksalaisten suosikista Scheisse (ei mennä saksalaisten rikkaaseen kiroiluperinteeseen kuitenkaan tässä). Suomeksi harvoin kukaan huutaa voihan sonta! ja sanassa paska se äänne on siellä keskellä, joskin käyttökelpoinen sana sekin on asioiden mennessä pieleen, eli paskaksi. Romaanisten kielten tätä tarkoittava sana merde, merda tai mierda on sekin jälleen osoitus tremulanttien voimasta.

Yhteenvetona tästä tajunnanvirtamaisesta pohdinnastani voisi sanoa, että kieli tarvitsee painokkaan ärriä sisältävän kirouksen, jossa on tarpeen vaatimaa ankaruutta, sekä sujuvammin puheeseen vilahtavan, mutta tarvittaessa myös painokkaasti sihahtavan voimasanan.

KEVEÄN JUTUN LOPPUKEVENNYS:

Kenties maailman huonoin populaaritieteellinen kirja kielistä on Bill Brysonin The Mother Tongue (1990, ei tietääkseni suomennettu). Luin sitä kenties pari kymmentä sivua ja joka sivulla oli kirjaimelllisesti useita virheitä. Hauskin virhe kuitenkin oli väite, jonka mukaan suomen kielessä ei ole lainkaan kirosanoja.

Hänen mukaansa:

Some cultures don’t swear at all. […] The Finns, lacking the sort of words you need to describe your feelings when you stub your toe getting up to answer a phone at 2.00 a.m., rather oddly adopted the word “ravintolassa.” It means ‘in the restaurant.’

En tiedä mistä Bill on tällaista saanut päähänsä, mutta tästä viisastuneena olen jättänyt hänen muutkin kirjansa lukematta, vaikka ne ovatkin supersuosittuja tietokirjoja.

Itään ei ole mitään

Jukka Korpelan kirjaa Kiovan Rusista lukiessa tuli muutamia hajahuomioita mieleen. (Korpela, Jukka: Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023) Kirjoitan ehkä koko kirjasta tarkemman arvostelun, jos jaksan.

Korpelan mukaan venäläisessä historiankirjoituksessa on korostettu Venäjää Bysantin perillisenä ja sen vastapainoksi vähätelty mm. turkkilaisten ja mongolien vaikutusta, vaikka tosiasiassa keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla yhteistyön rooli niiden kanssa oli merkittävä.

Vähättely on omalla tavallaan kaksinkertainen, sillä onhan myös Bysantin/Itä-Rooman roolia vähätelty länsimaisessa historiankirjoituksessa. Puhumattakaan mongolien vaikutuksesta. Vähättelyllä tarkoitan tässä kenties kouluopetusta ja sellaista historianharrastajan takapuolituntumaa, joka minulla esimerkiksi ei-akateemisena amatöörinä on (epäilemättä jollain oikealla historiantutkijalla näkökulma voi olla toinen).

Onhan kuitenkin niin, että meillä koulussa opetetaan Rooman valtakunnan lakanneen olemasta kun keisari Romulus Augustulus luopui vallasta 476 (lukion oppikirjasarjan Ihmisen tiet mukaan), vaikka puolet Rooman valtakunnasta jatkoi olemassaoloaan vielä seuraavat tuhatkunta vuotta. Historiaa kirjoitetaan (länsi)eurooppalaisesta näkökulmasta ja valtio, jonka ydinalue on maantieteellisesti nykyisen Turkin alueella, ei ole yhtä lailla eurooppalainen kuin vaikkapa Ranskan maantieteellinen edeltäjä Gallia, joka ei edes ollut yhtä kehittynyt kuin valtakunnan itäosat, jostain takapajuisesta Britanniasta puhumattakaan.

Kreikka on länsimaisen kulttuurin kehto, mutta roomalaisvalloituksen jälkeen se katoaa maailmanhistoriasta lopullisesti. Ehkä Kreikassa ei sen jälkeen tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Toinen vaihtoehto lienee vahva osmannivaikutus, joka siirsi Kreikan Euroopan ytimestä itämaiden piiriin.

Suomalaisille Venäjä on ollut aina vain Venäjä, mutta kuten Korpela kirjassaan kuvaa, on siellä ollut kautta historian monenlaista kansaa hallitsemassa monenlaista valtakuntaa. Yleinen harhaluulo lienee esimerkiksi, että ensi kertaa Suomen itärajan määrittelevä pähkinänsaaren rauha 1323 olisi solmittu Venäjän kanssa. Oikea vastaus olisi Novgorod, joka kylläkin peruskoulun historiantunnilla mainitaan, mutta ainakin minulle jäi kouluopetuksen perusteella epäselväksi, missä vaiheessa Novgorod vaihtui Venäjäksi. Tärkeintä taisi olla opettaa lapsille, että vihollinen tulee aina idästä, ellei se sitten ole koukannut.

Samaan aikaan Novgorodin kanssa nykyisen Venäjän alueella vaikutti myös mongolien Kultainen orda. Kaikki tietävät Tsingis-Kaanin, mutta harva tulee ajatelleeksi, millainen merkitys mongolivalloituksilla oli itänaapuriimme. Samoin vasta hiljattain Venäjän historiasta luettuani ymmärsin, miten iso peluri mongolien valtakunta oli alueella myöhäiskeskiajalla. Kultainen orda oli mongolien valtakunta, jonka väestöstä merkittävä osa oli turkkilaisheimoja, joita myöhemmin alettiin kutsua tataareiksi.

Täytyy vieläpä muistaa, että mongolit ja taatarit olivat muslimeja. Kun vielä otetaan huomioon osmannien valta eteläisessä Itä-Euroopassa ja Balkanilla sekä maurien valta Pyreneiden niemimaalla, on se jo aika reipas maantieteellinen alue, joka on ollut keskiajalla islamilainen. Ainakaan minä ajatellessani eurooppalaista keskiaikaa en ajattele niin paljon islamia kuin ehkä pitäisi.

Anekdoottina kerroaakoon, että Kiovan Rusin hallitsija Vladimir Suuri, joka kastoi valtakuntansa kristinuskoon, harkitsi alunperin myös islamia, mutta ei halunnut tulla ympärileikatuksi eikä etenkään luopua alkoholista, joten hän valitsi kristinuskon. Todelliset syyt lienevät kuitenkin diplomaattis-poliittisia ja kuinka lähellä hän oli valita islam, siitä kinastelkoot asiantuntijat, mutta olisihan islamilainen Venäjä ollut aika mielenkiintoinen historiankulku.

Suomikin on enemmän itäeurooppalainen maa kuin mitä haluammekaan myöntää. Maantieteellisesti esimerkiksi Albania on meistä katsoen läntisellä aikavyöhykkeellä. Suomen tarina on kerrottu aina Länsi-Suomen näkökulmasta: Suomen puoliksi jakaneen pähkinäsaaren rajan länsipuoli on katsottu ”oikeaksi” Suomeksi, vaikka nykyisestäkin Suomesta valtaosa jäi sen itäpuolelle. Asian olisi voinut tulkita toisin, eikä kouluopetuksessa käytettyä ”Ruotsi-Suomea” ole koskaan ollut olemassa. Meille on opetettu, että ”ensin Suomi oli Ruotsin vallan alla ja sitten Venäjän”, vaikka pikemminkin totuus olisi, että ”suomea (ja suomen lähisukukieliä) puhuvia ihmisiä on asunut Ruotsin ja Venäjän (ja Novgorodin) hallitsemilla alueilla ennen kansallista herätystä ja vuoden 1917 itsenäistymistä”, ja asuu edelleen.

Venäjä taas kautta historian on katsonut kuuluvansa nimenomaan Itä-Eurooppaan ja siksi torjunut länsimaalaiset vaikutteet: demokratia, valistus, reformaatio ja rationalismi kuulostavat kivalta, mutta Venäjällä on oma venäläinen sielunsa. Pietari Suuri oli suurmies, mutta siltikin liian länsimielinen. (Suositeltavaa luettavaa muuten Vesa Oittisen Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. (Vastapaino/Aleksanteri-instituutti. 2007))

Ja siltikin Venäjä on pyrkinyt historiankirjoituksessaan siivoamaan pois myös itäiset vaikutteet. Se on itää, mutta ei silti sentään niin itää. Tarpeeksi itää ovat juurikin nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella sijainnut Rus ja itäroomalainen Bysantti. Sieltä löytyy venäläisyyden kehto ja sitä kautta myös tähän päivään asti jatkunut kipuilu suhteessa länteen.

Orbán ja Putin: miksi Unkari veljeilee Venäjän kanssa?

Unkarin pääministeri Viktor Orbán ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat viime tiistaina Pekingissä pidetyissä Kiinan järjestämissä juhlallisuuksissa ja nyt heidän esiintymisensä yhdessä kädenpuristuksine ja imeline hymyineen on herättänyt pahennusta. Poiketen muista länsimaista, Unkari on valinnut Putinin Venäjää myötäilevän linjan. Tuoreessa muistissa on venkoilu Suomen Nato-jäsenyyden vahvistamisen kanssa. Nyt esiintyminen avoimesti Putinin rinnalla osoittaa, että sympatioita ei edes yritetä peitellä.

*

Oma henkilökohtainen historiani Unkarin kanssa juontaa vuoteen 2006, kun olin vaihto-opiskelijana Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistossa (ah! nuoruus, viini ja kevät Tiszan-laaksossa!). Otin osaa mm. historiaa ja politiikka käsitteleville luennoille Itäisen Keski-Euroopan tutkimuksen laitoksella (itäinen Keski-Eurooppa on käsite, jolla on haluttu korostaa entisten sosialistimaiden, kuten Unkarin, Puolan ja Tšekin asemaa keskieurooppalaisina maina väheksytyn itäeurooppalaisuuden sijaan, Suomessa en ole käsitettä kuullut käytettävän yleisesti). Luennoitsijoina olivat mm. György Szönyi ja András Csillag, jotka molemmat olivat suhteellisen liberaaleja ja ”länsimielisiä”; Unkarin poliittista lähihistoriaa opettava Csillag jopa vahvasti ”anti-fidesziläinen”.

Se oli aikaa, kun minusta piti tulla kielitieteilijä ja matkustin ugrilaisten kielten lähteille, mutta elämä veikin sen jälkeen toiseen suuntaan. Vaikka maahan liittyy paljon muistoja, ei minusta tullut sukukansa-aktiivia, joka olisi liittynyt edes Suomi–Unkari -ystävyysseuraan. Myöskään maan poliittinen tilanne ei innosta matkustamaan tällä hetkellä sinne, vaikka tilanne ei olekaan yhtä paha kuin Venäjällä, jonne henkilökohtaisesti matkustamista pidän mahdottomana ajatuksena.

*

Viktor Orbánin puolueen Fideszin historia on siitä mielenkiintoinen, että se on pariinkin otteeseen muuttanut linjaansa radikaalisti. Se aloitti 1980-luvun lopulla opiskelijaliikkeenä (Fiatal Demokraták Szövetsége, josta Fidesz on lyhenne) ja sen ohjelma oli nuorekkaan radikaali, liberaali ja länsimielinen. Käänne kansallis-konservatiiviseen suuntaan tapahtui vuoden 1994 vaalien alla. Syynä tähän oli Unkarin johtavan konservatiivipuolueen MDF:n (Magyar Demokrata Fórum) hajaannus sen johtajan ja sen aikaisen pääministerin József Antallin äkilllisen kuoleman vuoksi. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliittiselle kartalle jäi tyhjää oikeaan reunaan ja Fidesz siirtyi tähän tilaan. Väitetään myös Antallin kuolinvuoteellaan ”testamentanneen” poliittisen perintönsä Orbánille. MDF:n äänestäjien kaappaus ei vielä taannut voittoa 1994 vaaleissa, mutta jo 1998 Orbánin johtama Fidesz oli pääministeripuolue.

Orbánin oma poliittinen ura alkoi vuonna 1989 Sankareiden aukiolla (unk. Hősök tere) pidetyssä puheessa, jossa hän vuoden 1956 kansannousun muistotilaisuudessa vaati vapaita vaaleja ja venäläisjoukkojen vetäytymistä Unkarista, mikä oli rohkeaa ja ennen kuulumatonta. Tämän päivän tapahtumia ajatellen tilanne ei voisi olla ironisempi. Fideszin sisällä Orbán kuului puolueen ”maalaisiin”, erotuksena ”kaupunkilaisista”. Perinteisesti maalaiset ovat olleet kaikkialla konservatiivisempia ja kaupunkilaiset liberaaleja, ja vaikka myös Orbán oli aluksi liberaali, kaupunkilaisten ja maalaisten ajautuessa erilleen, valitsi Orbán puolensa ja myöhemmin Fideszin viholliskuva on liberaali, koulutettu kaupunkilainen. Vuoden 1994 linjamuutoksen jälkeen moni liberaali ”kaupunkilainen” lähtikin puolueesta.

*

Kulttuurillisesti Unkari on vahvasti äijämaa tavalla, jolla Venäjä kenties on, mutta joku Ruotsi ei ole. Eräs unkarilainen kertoi minulle opiskelijabileissä, että ”unkarilaisia ei politiikka kiinnosta ja äänestyspäiväkin aina sunnuntai, jolloin unkarilainen mies hakkaa vaimoaan ja korjaa autoaan”. Kun minua ei vitsi naurattanut, kertoi hän vielä ”vaimon hakkaamista ja auton korjaamista” koskevan kohdan uudestaan. Tällaisessa ympäristössä Viktor Orbánin kansanomainen jalkapalloa fanittavan maalaispojan imago varmasti menestyy.

Kansallisessa mentaliteetissa unkarilaiset pitävät itseään altavastaajina: heillä on sotainen historia kuninkaineen, mutta koko maailma on heitä vastaan. Tyypillisesti unkarilaiset ovat hävinneet kaikki sotansa: molemmissa maailmansodissa asetuttiin väärälle puolelle ja erityisen katkera pala oli ensimmäisen maailmansodan päättänyt Trianonin sopimus 1920, jossa Unkari menetti suurvalta-asemansa ja 2/3 pinta-alastaan. Samoin vuoden 1956 kansannousu päättyi verilöylyyn ja siihen verrattavissa oleva vuoden 1848 kansannousu Itävaltaa vastaan tukahdutettiin myös. Joskin unkarilaiset saavuttivat molempien kansannousujen jälkeen etuja, minkä vuoksi unkarilaisten mukaan aina kannattaa kapinoida, vaikkei voittaisikaan. Sitten taas jos mennään historiassa taakse päin turkkilaisvalloituksiin, nekin hävittiin. Tunnetuin on tietenkin Egerin taistelu (Egeristä on peräisin suomalaisillekin tuttu Egri Bikavér), joka päättyi puolustajien teurastukseen.

Päähänpotkitulle kansalle on tärkeää päästä näyttämään keskisormea Brysselin byrokraateille.

Erityinen myyttinen asema on vuoden 1956 tapahtumilla, joka on kuin talvisodan myytti moninkertaistettuna. Vaikka molemmat hävittiin, Suomi säilytti itsenäisyytensä ja Unkari pääsi kansannousussa näyttämään vapaudenkaipuutaan ja saavutti myös jotain etuja (”aina kannattaa kapinoida”), joita kutsuttiin ”gulassi-kommunismiksi”. Täytyy myös muistaa, että kun Orbán piti puheensa vuonna 1989, oli kansannoususta kulunut vain 33 vuotta ja paikalla oli varmasti ihmisiä, jotka omakohtaisesti muistivat sen tapahtumat.

Kansannousun sankari oli pääministeri Imre Nagy, joka teloitettiin sen epäonnistuttua ja jonka jäännökset vuoden 1989 muistotilaisuudessa haudattiin uudelleen. Sittemmin Orbánin hallinto ei ole pyrkinyt pitämään Nagyn muistoa elossa; esimerkiksi hänen patsaansa siirto syrjään parlamenttitalon edestä vuonna 2018 herätti kohua oppositiossa. Melko vähäistä kohua kuitenkin: ehkä hauraan humanistin ja kommunistiälykön hahmo ei ole nyky-Unkarille soveltuva esikuva.

*

Kun asuin Unkarissa vuonna 2006, pidettiin vaalit, joiden jälkeen pääministeriksi nousi MSZP:n, Unkarin demarien, Ferenc Gyurcsány. Pian kuitenkin Gyurcsány joutui epäsuosioon paljastettuaan epävirallisessa puheessa ajaneensa maan talouden vararikkoon. Tämä romahdutti MSZP:n kannatuksen — kenties syystäkin — ja avasi tien Fideszin nykyiselle valtakaudelle.

Historiallisesti MSZP on Unkarin kansandemokratian aikaisten kommunistien perillinen, vaikka käytännössä onkin Labour Partyn kaltainen suhteellisen liberaalia talouspolitiikkaa tekevä ”moderni” työväenpuolue — ainakin liberaalimpaa kuin Fidesz. Vastustajat silti pääsivät lyömään puoluetta vahvasti kommunistimenneisyydellä. Jälleen ironista, kun ottaa huomioon kuinka Orbán itse rakentaa autoritaarista suunnitelmataloutta ja pitelee kädestä uutta Neuvostoliittoa pystyttävää Putinia.

*

Entä mitkä syyt ovat saaneet Orbánin johtaman Unkarin mielistelemään Venäjää? Niitä ovat ainakin seuraavat:

1. Venäjän energia. Noin puolet Unkarin energiasta tulee Venäjältä ja etenkin venäläisellä kaasulla on suuri rooli. Unkarissa muuten kaasua käytetään kotitalouksissakin laajemmin kuin Suomessa: muistan opiskeluajoilta, kuinka hellat ja talojen lämmitys toimivat kaasulla: lämpöpatterissa paloi talvisin pieni kaasuliekki. Kaasun hinnan muutokset tuntuvat kukkarossa konkreettisesti.

Unohtamatta sitäkään, että samaan aikaan Rosatom rakentaa lisää ydinvoimaa Unkariin.

2. Väite, että Unkari voisi joutua sotaan. Viime vaalien alla Fidesz kampanjoi vahvasti, että vain se pystyy pitämään Unkarin mahdollisen suursodan ulkopuolella. Unkarin mukaan rauha tulisi tehdä ”Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä” ja siinä suhteessa Unkarilla ei tunnu olevan syitä sympatisoida Ukrainaa.

3. Erimielisyydet Ukrainan kanssa. Edellä mainittu Trianonin rauha jätti kaikkiin Unkarin naapurimaihin merkittävät unkarilaisvähemmistöt, myös Ukrainaan. Siellä unkarinkielisiä on n. 100 000 ja Orbán on pyrkinyt esiintymään myös ulkounkarilaisten johtajana. Ukraina sääti vuonna 2017 vähemmistökielten asemaa heikentävän kielilain, joka on hiertänyt maiden suhteita.

4. Yleinen EU-vastaisuus. Unkari on vahvasti riippuvainen EU:sta ja sen tukien nettosaaja, mutta mielikuvien tasolla EU on byrokratian, ”globalistien” ja poliittisen korrektiuden pesä. Putinin ”kristillisiä arvoja puolustava” Venäjä, jossa feministit, seksuaalivähemmistöt, luonnonsuojelijat ja maahanmuuttajat eivät riehu, voi tuntua monelle oikeistolaiselle houkuttelevalta.

Bonus: mahdollisuus, että Orbán yrittää vilpittömäsi välittää rauhaa. Orbánin ymmärtäjät ovat puolustaneet häntä sanomalla, että hän yrittää toimia diplomaattisesti ja järkevästi samalla, kun muut eurooppalaiset johtajat ovat katkaisseet välinsä Venäjään. Voi olla, että Orbán aivan vilpittömästi haluaa toimia välittäjänä ja saada mainetta diplomaattina, mutta se ei sulje pois edellisiä vaihtoehtoja.

Unkarissa Venäjää on historiallisesti pidetty uhkana ja vihollisena aivan kuten Suomessakin, ja vuosien 1944-1990 aikaisena miehittäjänä. Onkin ihmeellistä, kuinka nopeasti asenteet ovat muuttuneet Unkarin lähes pyrkiessä Venäjän vasalliksi. Suomessa ”ryssävihaa” on tunnettu 1800-luvun sortokausista saakka, ja vaikka viha itsessään ei ole puolusteltavissa, terve varovaisuus suurvaltanaapuria kohtaan on aina aiheellista. Huolimatta 1970-luvun ”suomettumisesta”, on suomalaisilla ollut aina venäläisiä kohtaan epäluuloja, jotka ovat säilyneet YYA-liturgian pinnan alla. Siihen, mitä ns. tavalliset unkarilaiset ajattelevat siitä, että heidän päääministerinsä kättelee Putinia, on vaikea päästä käsiksi.

*

Suomessa asuvan unkarilaisystäväni mukaan maa on jakaantunut vahvasti kahtia, eikä osapuolien välillä ole keskusteluyhteyttä. Molemmilla on omat (vaihtoehtoiset) faktansa. Fidesziä kannattaa erityisesti maaseudun vähemmän koulutettu kansanosa ja poliittinen propaganda tuntuu uppoavan siihen vahvasti. Jos hallitus tarpeeksi rummuttaa, että Putin on ystävä, kansa uskoo (”Oceania has always been at war with Eastasia”). Unkarissa vallitseva narratiivi Ukrainan sodasta on Venäjän narratiivi. Virallisesti Unkari tuomitsee Venäjän hyökkäyksen, mutta vastustaa Ukrainan tukemista ja Venäjän vastaisia pakotteita ja syyttää ”länttä” sodan eskaloimisesta. Epävirallisesti Ukraina on sotaan syyllinen ja Venäjä ”rauhanturvaaja”.

Putin nähdään vahvana johtajana, joka ajattelee kansansa parasta. Ehkä vähän samalla tavalla kuin Orbán tai ehkä tavalla, jolla Orbán haluaisi tulla nähdyksi.

Emme yleensä puhu ystäväni kanssa politiikkaa ja hän muuttuu poikkeuksellisen synkäksi, kun otan asian puheeksi. Hän ei näe maansa tulevaisuudessa valoa: monet koulutetut unkarilaiset muuttavat maasta, eivät taloudellisista vaan yksinkertaisesti poliittisista syistä. Koulutus ja terveydenhuolto rapautuvat ja aivovuoto vain pahentaa tilannetta.

Unkarilaisesta näkökulmasta eurooppalaiset liberaalit, suvaitsevaiset ja maallistuneet demokratiat voivat näyttäytyä heikoilta. Maailma on pelottava paikka ja kenties tulevaisuus kuuluu sellaisille valtioille kuten Kiina, joka on pystynyt yhdistämään autoritäärisen kommunismin markkinaliberalismiin, ja joka varjelee kyynisesti vain omia kansallisia etujaan. Kenties Unkarissa ajatellaan, että ainoa keino selviytyä siinä on Orbánin mainostama ”illiberaali demokratia”, jolla on enemmän yhteistä Venäjän kuin Euroopan kanssa.

LISÄLUKEMISTA:

Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika (Minerva Kustannus, 2023): vasta ilmestynyt Viktor Orbánin elämänkerta käsittelee kohdettaan kriittisesti ja ilman silkkihansikkaita. Teos on ilmestynyt ilmeisen kiireellä tänä vuonna, minkä vuoksi siihen on jäänyt aika paljon toimittamista ja oikolukua, mutta tuoreutensa vuoksi siinä käsitellään myös Ukrainan sotaa ja viime aikaisia tapahtumia Venäjän suunnalla.

Torstila, Pertti: Komennus Budapestiin (Siltala 2022): entisen Suomen suurlähettilään ja nykyisin Unkariin viininviljelijäksi asettuneen Torstilan muistelmat, jotka sisältävät myös helposti lähestyttävän katsauksen Unkarin historiaan.

Kannattaa lukea myös Annastiina Kalliuksen artikkeli Salaliittomainen tiedontuotanto Unkarissa teoksessa Salaliittoteorioiden politiikat (Vastapaino, 2023) Hyvönen, Ari-Elmeri ;Pyrhönen, Niko . Tässä blogissa olen käsitellyt salaliittoteorioita aikaisemminkin, mutta aikaisemmin salaliittoteoriat ovat liittyneet pääasiassa ruohonjuuritason ajatteluun ja antiautoritaarisuuteen. Vaikka tässä on kyse valtion propagandasta, voi olla perusteltua käyttää ”salaliittoteoria”-termiä silloin, kun poliitikko käyttää selkeästi salaliittoteoreetikoiden retoriikkaa.

Orwellin värssytin ja muita kojeita

Tekoälyn tuottamasta kirjallisuudesta ja musiikista olen kirjoittanut tässä aikaisemminkin, mutta olin unohtanut, että jo Orwellin romaanissa 1984 esitellään idea ”värssyttimestä”, mekaanisesta ”kaleidoskooppimaisesta” laitteesta, joka tuottaa viihderoskaa kansan tarpeisiin. Koko kappale kuuluu seuraavasti:

And the Records Department, after all, was itself only a single branch of the Ministry of Truth, whose primary job was not to reconstruct the past but to supply the citizens of Oceania with newspapers, films, textbooks, telescreen programmes, plays, novels — with every conceivable kind of information, instruction, or entertainment, from a statue to a slogan, from a lyric poem to a biological treatise, and from a child’s spelling-book to a Newspeak dictionary. And the Ministry had not only to supply the multifarious needs of the party, but also to repeat the whole operation at a lower level for the benefit of the proletariat. There was a whole chain of separate departments dealing with proletarian literature, music, drama, and entertainment generally. Here were produced rubbishy newspapers containing almost nothing except sport, crime and astrology, sensational five-cent novelettes, films oozing with sex, and sentimental songs which were composed entirely by mechanical means on a special kind of kaleidoscope known as a versificator. There was even a whole sub-section — Pornosec, it was called in Newspeak — engaged in producing the lowest kind of pornography, which was sent out in sealed packets and which no Party member, other than those who worked on it, was permitted to look at.

En käännä kappaletta enkä jaksa näpytellä koko lainausta suomenkielisestä pokkariversiosta, joka minulla on. Oma käännökseni on Raija Mattilan suomennos vuodelta 1999, josta termin ”versificator” käännös ”värssyttimeksi”.

Värssyttimen toimintaa ei sen tarkemmin selitetä, mutta ”mekaaninen kaleidoskooppi” voisi olla laite, joka tuottaa olemassaolevista sisällöistä uusia versioita. Kuten generatiivinen tekoälykin. Kumpikaan ei luo uutta, vaan kierrättää vanhoja kliseitä ja pystyy tuottamaan vain mieltä turruttavaa sentimentaalista hömppää.

Kuten Platonin valtiossa, johon tämä kaikki tietenkin palautuu, runoilijat on karkoitettu ihanneyhteiskunnasta ja sallittuja ovat vain suuria sankareita ylistävät laulut nuorison kohottamiseksi, tai tässä tapauksessa vaaraton, geneerinen hömppä. Sen tuottamiseen ei tarvita edes ihmistä.

Orwellin 1984:n ohella tunnetuin dystopia, Huxleyn Uusi uljas maailma menee tähän teemaan vieläkin syvemmälle: kaikki syvällinen kulttuuri on korvattu ”seksofonien” ja ”tuoksu-urkujen” viihdehömpällä ja ”synteettisten kojeiden malthusilaisella bluesilla” niin, että yhteiskunnan ei tarvitse edes käyttää pakkokeinoja turrutettujen massojen hallitsemiseen. Silti hömppää tuottavat edelleen ihmiset, eikä sen generoimista ole vielä ulkoistettu ”värssyttimille”.

Lisätään kasaan vielä Kurt Vonnegutin Sähköpiano (Player Piano, 1952), joka kertoo maailmasta, jossa automaatio on korvannut suurimman osan ihmisten työstä. Muistan lukeneeni kirjan joskus 20 vuotta sitten ja silloin sen teemat tuntuivat kaukaisen utopistisilta, mutta nykyään samoja keskusteluita työn katoamisesta tekoälylle käydään vakavastikin. 1950-luvulla tietotekniikasta ei tiedetty paljoakaan ja Vonnegutin visiossa automaatio on vielä varsin mekaanista, jollei aivan steampunkia kuitenkaan.

Ihmisten työt oli korvannut ”toinen teollinen vallankumous”, mutta mitä ”kolmas teollinen vallankumous” korvaisi? Ihmisten ajattelun.

En analysoi romaania sen yksityiskohtaisemmin, mutta sen otsikkoonkin nostettu motiivi, automaatinen piano, sopii tämän bloggauksen aiheeseen. Sen suomentaminen ”sähköpianoksi” on hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä ei ole ihmisen soittama sähköinen instrumentti, vaan nimenomaan reikänauhoilla toimiva automaattipiano. Romaanissa automaattipiano ei ole mikään uusista uusin teknologian ihme, vaan antiikkinen, koliseva mekaaninen kone, joka soittaa 1900-luvun alun ragtime-musiikkia.

Vonnegutin Sähköpianon maailmassa kehitys tuntuu pysähtyneen. Automatiikka on ohjelmoitu vuosia sitten, eikä sitä ole tarvinnut juurikaan kehittää sen jälkeen. Automaatiolta säilyneiden ammattien joukossa eivät ole muusikot tai taiteilijat, vaan musiikkikin on ikivanhojen tallenteiden varassa. Kun tekijät vieraantuvat työstään lopullisesti, kehitys lakkaa.

Ainakin scifi-klassikoiden tuomio koneiden tekemälle taiteelle on selvä: koneet pystyvät vain toistamaan olemassa olevia muotoja ja sisältöjä. Tämä on rinnakkaista koko yhteiskunnan ja inhimillisen kulttuurin stagnaatiolle: kun ajattelu, kulttuuri ja taide ovat vain sisällötöntä aikaisemman toistoa, ihmisestäkin tulee ratas totalitarismin koneistossa.

Schopenhauer ja naisten viagra

Hesari arvostelee uuden Schopenhauer -suomennoksen, (Arthur Schopenhauer: Ihmisen tahdon vapaudesta. Suom. Markus Nikkarla. Sammakko, 2023). En ole sitä vielä lukenut, mutta olen kuunnellut aiheesta podcastin.

Kuten arviossa kerrotaan, teoksen perusidea on simppeli ja arkinen: ihminen voi tehdä mitä haluaa, mutta ei voi päättää mitä haluaa. Vapauden ongelma on yleensä pelkistetty siihen, että jos mikään ulkoinen tekijä ei meitä estä, olemme vapaita. Jos jäätelökioskilla voin vapaasti valita otanko mansikka- vai suklaajäätelöä, olen vapaa. Tosin, en voi valita haluanko mansikka- vai suklaajäätelöä. Ihmisen itsetietoisuudesta ei Schopenhauerin mukaan väistämättä seuraa, että hänellä olisi vapaa tahto: tiedämme vain valintamme tuloksen, emme sitä miksi teemme valintamme.

Schopenhauerin metafyysinen selitys onkin sitten jo vähän monimutkaisempi ja maagisempi, niin kuin metafyysiset selitykset yleensä ovat. Schopenhauer selittää asian siten, että on olemassa rinnakkaismaailma, jota hallitsee mystinen tahto. Tämä tahto pitää niin kasvit kasvamassa kuin planeetat radallaan ja ihmiset pienissä toimissaan ja evoluution liikkeessä. Tästä ”tahdon maailmasta” emme voi tietää mitään, se on kaiken käsitteellistämisen ulkopuolella, samalla tavalla kuin kantilainen ”asioiden sinänsä” maailma. Joku metafysiikasta paremmin kärryillä oleva varmaan osaisi selittää paremmin, kuinka Schopenhauerin malli eroaa hänen kiistakumppaninsa Hegelin mallista, mutta näyttäisi siltä, että siinä missä Hegelin maailmaa ohjaava maailmansielu, Geist on järki itsessään, joka tulee itsestään tietoiseksi, Schopenhauerin tahto on abstrakti voima, joka on tietämisen ulottumattomissa. Emme tiedä mitä tahdomme, koska ”tahtoa” ei voi käsitteellistää.

Kuinkahan Schopenhauer olisi ajatellut, jos olisi nähnyt vilauksen meidän ajastamme? Haluamme Apple iPhone 15 -matkapuhelinta, BigMac -kerroshampurilaisateriaa, lomaviikkoa Kreetalla, pallogrilliä, 100% prosenttia tuuheampia silmäripsiä ja Huippukiva -perseensuristinta ja kaikkea tätä ja paljon muuta vain yhden mainoskatkon aikana. (En tee tässä semanttista eroa halun ja tahdon välillä, koska Schopenhauerillakin fyysiset ”halut” tuntuvat kuuluvan ”tahdon” alaan.) Schopenhauer ei elämänsä aikana olisi osannut haluta mitään näistä asioista, kuten ei kukaan muukaan hänen aikalaisensa. Markkinatalous on systeemi, joka synnyttää jatkuvasti liukuhihnalta meille haluttavia asioita ja yksilöt ovat tahdottomia sen edessä. Tahto ohjaa markkinataloutta kuten kaikkea muutakin, mutta kenties lisäanalyysiä olisi vaatinut se, miten kiihtyvällä tahdilla tuo systeemi luo meille uusia tarpeita, jotka ohjaavat meitä.

Schopenhauerin mukaan asiat voivat mennä vain yhdellä tavalla: ihminen toimii oman luonteensa mukaan ja asiat tapahtuvat väistämättä. Jälkeenpäin voi keksiä vain selityksiä. Jos toimin toisin kuin mitä alunperin tahdoin, en oikeasti tahtonut sitä. (Schopenhauerin selitys voi näyttäytyä kehäpäätelmänä: Miksi toimin näin? Koska tahdoin niin. Mistä tiedän, että tahdoin sitä? Koska toimin niin. )

Schopenhauerin käsitys ihmistä ohjaavasta tahdosta, joka on meille tiedostamaton, vaikutti hänen jälkeensä mm. Sigmund Freudiin, joka paikansi tahdon metafysiikan sijasta ihmisen psyykeen. Mistä pääsemmekin seksihommiin: Freudille ihmisen elämänhalu, libido, on perustaltaan seksuaalinen ja ohjaa meitä tiedostamattamme.

Jostain syystä Schopenhaueria ajatellessani ajattelen aina naisten viagraa. Siinä missä miesten potenssilääkkeet hoitavat fyysistä puolta, eli kyvyttömyyttä erektioon, ”naisten viagraksi” kutsutut lääkkeet (esim. flibanseriini) hoitavat psyykkistä puolta, eli seksuaalista haluttomuutta. Kysymys ei ole vailla filosofisia nyansseja. Freud tunnetusti ei juurikaan ymmärtänyt naisten seksuaalisuutta ja muistaakseni Schopenhauerkin oli suoranaisesti naisten vihaaja ja naisen seksuaalista halua heidän aikanaan pidettiin pikemminkin ei-toivottuna asiana, mutta noista päivistä asiat ovat kääntyneet toisin. Halusta on tullut haluttavaa.

Kuinka Schopenhauerin alkuperäinen ajatus siitä, että ei voi tahtoa mitä tahtoo suhtautuu tähän? Jos kuitenkin tahtomista voi muuttaa pillerillä? Toisaalta, jos ei tahtoisi haluta, niin ei kai silloin tahtoisi ottaa pilleriä, joka saa haluamaan?

Schopenhauerille halu on kaiken kärsimyksen lähde, ajatus jonka hän otti itämaisista uskonnoista. Halu ei koskaan lopulta tyydyty lopullisesti ja olemme ikuisessa halun ja tyydytyksen luupissa. Koska koko todellisuus on perustaltaan tällainen, on kaikki pohjimmiltaan päin helvettiä ja se on syy filosofiseen pessimismiin. Seksuaalinen halu on elämää uusintava voima, joskin modernina aikana se törmää usein kumin tai hormonaalisen ehkäisyn luomaan esteeseen. Tältä kannalta halun puute on kärsimystä toiseen potenssiin: kärsimystä siitä, ettei tunne halua, jota tyydyttää.

Moderni elämä markkinatalousyhteiskunnassa on halujen tyydytystä ja jos meillä ei ole halua, jota tyydyttää, jäämme jostain paitsi. Jos emme osaltamme osallistu kulutusyhteiskuntaan kuluttamalla ja tuottamalla ja hankkimalla rahaa kulutukseen, koko systeemi kaatuu. Halun puuttuminen on oire. Tämä eetos läpäisee kaiken, myös ja etenkin seksuaalisuuden.

Olemme taas vapaan tahdon jäätelökioskilla. Haluaisin mansikkajäätelöä, mutta otan pillerin, jotta haluaisin suklaajäätelöä. Miten me määrittelimmekään vapauden?

Kirjojen hävittämisestä

Kirjan heittäminen roskiin tai sen hävittäminen esimerkiksi polttamalla herättää voimakkaita tunteita kirjanystävissä, mutta myös kirjoja vähemmän lukevat tunnustavat kirjan symbolisen arvon. Ajatus kirjarovioista on totalitarismin peruskuvastoa. Tässä blogissa olen monta kertaa kirjoittanut kirjasta fyysisenä esineenä, jolla on itsessään tiettyä prestiisiä.

Nyt kirjoille on tulossa kierrätysvelvoite. Lopulta johonkin ne lukemattomat kirjat pitää kuitenkin laittaa sen jälkeen, kun ne eivät enää kiinnosta lukijoita. Kaunis ja idealistinen ajatus on, että jokaiselle kirjalle löytyisi lukijansa ja sitä rakastettaisiin ja vaalittaisiin ja kirjan arvo tunnustettaisiin tallettamalla se ikuisiksi ajoiksi kirjahyllyyn. Kirjoja kuitenkin painetaan vuosittain yhä enemmän ja jotain niille on tehtävä sen jälkeen, kun ihmisten kirjahyllyt tulvivat yli ja lasten kuvakirjat ovat täyttäneet häkkivarastot.

Lähetyskirpputorien kirjahyllyt ovat surullista katsottavaa. Nopeimmin vanhentuvat turhien julkkisten sesonkikirjat, atk-oppaat, lahjaksi annetut yhden vitsin varaan rakennetut makkarajooga-kirjat. Aika vähän arvoa on myös uskonnollisella kirjallisuudella ja Valittujen Palojen kirjavalioilla ja unohdetuilla, omanakin aikanaan melko vähän myyneillä tekijöillä, joiden omakustannerunot ja erämuistelmat ovat tuomittuja unohdukseen. Internet ja Wikipedia ovat tehneet tietosanakirjat ja monet muut hakuteokset turhiksi.

Aina välillä Tori.fi:tä selaillessa tulee vastaan myyjiä, jotka pyytävät monta kymppiä jostain sattumanvaraisesta kellastuneesta opuksesta vain sen vuoksi, että se sattuu olemaan ”vanha”, eli ehkä 1930-luvulta. Tai sitten isovanhempien kuolinpesästä on saatu kirjahyllyllinen Iijoki-sarjaa ja kirjakerhon kuukauden kirjoja. Myynti-ilmoituksen kuva on otettu sillä tavalla sivusta tai etäältä, että selkämyksen nimi ei erotu tai kirjat on kasattu siten, että niiden nimet jäävät piiloon. Myyjä, joka ei itse juurikaan lue, ajattelee kuitenkin, että kirjoilla on jotain rahallistakin arvoa, vaikkei ymmärtäisikään edes laittaa kirjojen nimiä ilmoitukseen.

Kirjat ovat kulutustavaraa siinä missä muukin kodin irtaimisto ja joskus se tulee käyttöikänsä päähän ja tulee hävittää. Huvittavaa sinänsä, että kirjan arvo laskee kenties nopeammin kuin minkään muun myyntiartikkelin. Elämme näin syksyllä kirjamyynnin kulta-aikaa: kirjamessujen, isänpäivän ja joulun alla myydään eniten kirjoja. Jos ostat bestsellerin kolmella kympillä kirjamessuilta, et saa sitä myytyä tammikuussa divariin vitosella. Myyntisesongin päätyttyä myymättä jääneet menevät makulatuuriin, eli polttolaitokselle: moni kovakantinen lämmittää suomalaisia kotitalouksia yhtä useasti kuin suomalaislukijoiden sydämiä.

Nyt on linjattu, että kirjoja ei saa laittaa paperinkeräykseen, vaan ne menevät sekajätteeseen. Aikaisemmin kirjat on laitettu ilman kansia paperinkeräykseen. Ensi vuodeksi ympäristöministeriö on kaavailemassa uutta lakia kirjojen kierrätysvelvoitteesta. Koska vanhat kirjat sisältävät liimaa, ei niitä voi käyttää samalla tavalla paperinvalmistuksessa kuin sanomalehtipaperia, vaan ne pitää kerätä erikseen. Ehkä jotain symbolista on siinäkin, että kirjoja käsitellään kuin jotain ongelmajätettä.

Elektroniikkalaitteiden kohdalla elektroniikkaliikkeet ovat velvoitettuja ottamaan käytettyjä laitteita takaisin ja kierrätyksen kuluja on kompensoitu kuluttajahinnassa. Kirjan hinnan nostaminen nykyisessä tilanteessa, jossa ALV:n mahdollinen nosto lisää hintaa parilla eurolla ja kirjat ovat valmiiksi jo melko kalliita, ei kuulosta hyvältä.

Suomalainen kirjakauppa on jo reagoinut ja on alkanut ottaa vastaan kierrätyskirjoja. Hyvitykseksi käytetystä kirjasta saa 5€ pois uuden kirjan ostosta. Kirjakaupan sivuilla kerrotaan, että vain Suomalaisesta kirjakaupasta ostetut, uudet ja hyväkuntoiset kirjat kelpaavat hyvityksen piiriin. Ilmeisesti kierrätetyt kirjat otetaan takaisin myyntiin, mutta tuskin alkuperäiseen hintaan, vaan todennäköisesti ”b-stockina”. Voisi kuvitella, että vaikka kirjakaupalle syntyy 5€ ”tappiota” kirjan hyvittämisestä, ainakin lyhyellä aikavälillä tempaus voi toimia mainoskampanjana. Tämän laajemmin Suomalainen kirjakauppa ei ilmeisesti aio divaribusinekseen lähteä.

Kirjailija ei tästä tietenkään kauheasti hyödy ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen onkin älähtänyt asiasta. Vaikka Hytösen kanssa yleensä olen asioista samoilla linjoilla, en ole oikein varma, miksi kirjasta tässä tapauksessa pitäisi maksaa kirjailijalle kahteen kertaan. Tietääkseni divaritkaan eivät maksa mitään kirjailijoille.

Romanttinen käsitys painetusta sanasta pitää fyysistä kirjaa hengissä vielä jonkin aikaa, mutta katsotaan kuinka kauan. Massakulutusyhteiskunta kuitenkin hukuttaa meidät hyödykkeisiin ja kaikkea on aivan liikaa, kirjojakin.

LISÄYS 12.10.:

Aamulehden jutusta selviää, että kirjakauppa laittaa vastaanottamansa käytetyt kirjat takaisin myyntiin puoleen hintaan. Eli jos uutuusromaanin hinta pyörii siinä kolmen kympin paikkeilla, kerran luetun saa itselleen viiteentoista euroon. Uudesta kirjasta 5 euron hyvityksen saa, jos sen palauttaa takaisin kuukauden kuluessa. Kirjoittaja vertaa tätä kirjojen vuokraamiseen, mitä se tavallaan onkin. Jutussa myös muistutetaan, että kirjoja saa samalla tavalla lainaan kirjastosta. Kirjan ”vuokraus” soveltunee parhaiten heille, jotka haluavat aina lukea uusimmat menestysromaanit ja pysyä kärryillä uutuusteoksista. Ehkä kirjallisuustrendeistä tietoisena pysyminen on korvannut näyttävän kirjahyllyn. Ne luettujen kirjojen selkämykset voi joka tapauksessa jakaa Instagramissa.

Itse ostan vain kirjoja, joihin tulee palauttua monta kertaa. Näitä ovat esimerkiksi runokirjat, joita en lue kannesta kanteen yhtä soittoa, vaan pikemminkin sieltä täältä, kuin kuuntelisi levyltä biisin kerrallaan. Samoin sellaiset filosofiset teokset, jotka vaativat pidempää pureskelua, saavat paikkansa kirjahyllyssä, kuten myös keskeiset lähdeteokset, jotka menevät aiheeseen Wikipedia-artikkelia syvemmälle. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen voi avata mistä tahansa sattumanvaraisesta kohdasta ja aina löytyy jotain mielenkiintoista. Tällaisia pyrin hamstraamaan hyllyyni ja pitämään aina käden ulottuvilla. Sellaiset kertaalleen läpi luettavat lukuromaanit, joihin myös jutussa mainitut Westön teokset kuuluvat, lainaan kirjastosta. Joskus niitä saa myös ilmaiseksi tai parilla eurolla nettikirppiksiltä. Tällöin ilmaiseksi saatu peruspokkari saattaa kulkea laukussa tai vettyä saunassa tai parvekkeella tai pyöriä sängyn alla niin, että pian se on jo kierrätyskamaa, mitä en kehtaisi kirjastolainalle tietenkään tehdä.

Aikoinaan leveä kirjahylly, jossa on kovakantisia kirjoja, kuului kodin sisustukseen, oli se siten miten pikkuporvallisen teennäistä hyvänsä ja oli niitä kirjoja luettu tai ei. Ehkä tämä sama kuluttajasegmentti, joka nyt konmarittaa kirjansa olohuoneen kunniapaikalta, on myös ”kirjavuokrauksen” kohderyhmää.

Generatiivinen tekoäly kirjallisuudessa ja musiikissa

Suomalaiskirjailijoidenkin teoksia on käytetty tekoälyn ”opettamiseen”. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoälyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Nyt mm. Suomen kuvalehti kirjoittaa, että myös suomalaiskirjailijoiden teoksia käytetty luvatta tekoälyn opettamiseen. Esimerkiksi Meta-someyhtiön tekoälylle on syötetty ”Book3”-niminen paketti, joka sisältää myös suomalaiskirjailijoiden tekstejä, jotka on piratisoitu, eli niistä ei ole maksettu tekijöillleen tekijänoikeuskorvauksia eikä ilmeisesti edes kuluttajahintaa. Jutussa mainitaan mm. Mika Waltari, Kjell Westö, Tove Jansson, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Sofi Oksanen, Väinö Linna, Arto Paasilinna, Kari Hotakainen, Hannu Rajaniemi, Anna-Leena Härkönen, Matti Yrjänä Joensuu, Selja Ahava, Emmi Itäranta, Antti Tuomainen, Antti Leikas ja Tuomas Kyrö.

Alkuperäisen The Atlanticin jutun mukaan ”Book3” sisältää 183 000 teosta. Tätä lukua voi tietysti hämmästellä moneltakin kantilta: onhan se huikaiseva määrä, jos ajattelee minkä tietomäärän tekoäly voi niellä. Toisaalta voi myös ajatella, että jos kaikkien teoksia käytöstä maksettaisiin, loppuisivat rahat jopa Metan kokoisilta firmoilta. Toinen vaihtoehto olisi käyttää teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, eli yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksia. Tämä rajoittaisi kielimallin kehitystä ratkaisevasti. (Puhuisiko botti silloin viime vuosisadan alun arkaaiseen tyyliin? Tämmöiset ovat konstillisen älyn neuvot, jommoisista olkaatten huvitetut?)

Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että jokin korvausmalli pitää olla olemassa heille, jotka varsinaisen luovan työn tekevät. Nyt julkaistu uusi Kirjailijaliiton tutkimus kirjailijoiden tuloista ei lupaa hyvää. Vaikka tekoäly ei korvaisikaan kirjailijoita vielä vähään aikaan, on selvää että uusi teknologia tuo uusia kanoja nokkimaan entisestään vähissä olevia jyväsiä. Samaan aikaan sähkö- ja äänikirjamarkkinat voivat johtaa kirja-alan spotifisaatioon, jossa kirjallisuutta kaupataan minimaaliseen hintaan ja tekijöille jää vain murusia alustayhtiöiden repiessä voitot itselleen.

Edelleen kuvitellaan, että oleellista on pelkkä teknologia, ei sen sisältö.

*

Musiikin puolella Teosto on tehnyt jäsenilleen kyselyn, jossa on kartoitettu musiikin ammattilaisten aseinteita generatiiviseen tekoälyyn liittyen. Kyselyn mukaan noin kolmannes vastaajista on hyödyntänyt tekoälyä omassa työssään. Musiikin luomisprosessissa sitä käyttää 21% vastaajista. Kyselyn yhteenvedon mukaan ”harva vielä käyttää tekoälyä osana musiikin luomisprosessia”, mutta minusta reilu viidennes on jo aika paljon.

Varsinaisesti musiikkipuolella tekoäly ei ole mikään uusi asia. Jo 1960 Turun sovelletun matematiikan laitoksen ohjelmoija Markku Nurminen teki kokeiluja IBM-1130:n ohjelmilla, jotka generoivat tangoja. YLEn jutun mukaan sävellykset oli tuotettu ”syöttämällä tietokoneelle tyypillisten suomalaisten tangojen rakennusaineksia”, eli periaate oli sama kuin uudemmilla generatiivisilla tekoälytyökaluilla.

Huomiota sai myös jo vuonna 2014 professori Lior Shamir, joka analysoi tekoälyllä Beatlesin kappaleita ja loi niiden pohjalta algoritmin, joka asetti ne aikajärjestykseen. Ilmeisesti kuitenkaan visioitu sovellus, joka olisi tuottanut itse uusia Beatles-kappaleita, ei valmistunut.

Olin myös täysin varma jo ennen nykyistä tekoälyhypeä, että isot levyfirmat käyttävät tekoälyohjelmia hittiensä tuottamiseen, mutta asiaa ei kerrottu julkisuuteen. Ehkä nyt se viidennes käyttäjistä uskaltaa ainakin Teoston kyselyissä tunnustaa asian, vaikka tutkimuksesta ei selviäkään miten kauan ja miten laajasti sitä on käytetty.

Kuten tutkimuksessa joku on kommentoinut:

Tekoälyä on käytetty jo pitkään varsinkin teknisessä tuottamisessa eikä se tunnu ketään häiritsevän

sekä

Listamusiikki on jo nyt monin paikoin hyvin laskelmoitua ja ”hittikaavalla” tuotettua, joten sen voi aivan hyvin ulkoistaa koneellisesti.

Niinpä, aika vähän luovuutta pop-musiikissa tunnutaan tarvitsevan, oli prosessissa tekoäly mukana tai ei.

Generointia helpottaa, että musiikki on hyvin pitkälle teoretisoitu: se perustuu sävellajeihin, intervalleihin, sointuihin, sointuprogressioihin ja tahtilajeihin jne. siten, että periaatteessa mikä tahansa sävellys on purettavissa osiinsa. Musiikin perusteorian ulkopuolelle jäävät mm. äänenväri, eli soundi, ja muu esitystekniset nyanssit, mutta sekään ei varmasti ole kehittyneemmille tekoälytyökaluille enää mikään ohjelma kopioida tiettyjen esiintyjien tyyliä ja soundia.

Joku voisi sanoa, että kirjallisuuskin perustuu kieleen ja kielillä on oma kielioppinsa samalla tavalla kuin musiikin teoria on ”musiikin kielioppi”, mutta tekisin tässä sen semanttisen eron, että kieli viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen, kun taas musiikin merkitys on siinä itsessään. Melodia ei viittaa mihinkään referenttiin samalla tavalla kuin kielen lause (mukaan lukien fiktiiviset lauseet). Tähän ei kannata mennä sen syvemmälle, muuten kuin huomauttamalla, että tekoälyn on helpompi generoida melodioita kuin lauseita, koska edellisten ei tarvitse perustua ulkoisen maailman vastaavuuksille.

*

Tappaako tekoäly sitten kaiken kulttuurin, taiteen ja luovuuden? Kun syntetisaattorit yleistyivät musiikissa 1970-luvulla, panikoitiin samaan tapaan, että nyt tekniikka korvaa oikeat soittajat (tämä kerrotaan mmm. tällä hetkellä yöpöydällä nurin niskoin olevassa kirjassa Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019).

Nyt 50 vuotta myöhemmin syntetisaatori voi olla yleisempi soitin pop-musiikissa kuin kitara, mutta ihminen sitä soittaa silti. Tekoäly voi tulla mukaan prosessiin, mutta se tuskin poistaa ihmistä siitä välistä. Ylipäätään 1970-luvulla yleistynyt teknologia, josta synteettiset soittimet olivat vain osa, synnyttivät musiikkiteollisuuden, joka tarjosi muusikoille töitä aivan uudella tavalla verrattuna 1950-lukua edeltävään gramofoni/tanssilava/pelimanni -kulttuuriin. Vielä eivät ole tietokoneohjelmat korvanneet sinfoniaorkestereita, joskin klassiseen musiikkiin pätevät eri lainalaisuudet kuin populaarimusiikkiin.

Samalla tavalla kirjallisuudessa kirjoittajien (ja julkaistujen nimikkeiden) määrä on jatkuvassa nousussa siitä huolimatta, että ihmiset lukevat vähemmän. Uusi digitaaliteknologia mahdollistaa pienten tarvepainatusten edullisen tulostamisen. Mihin siinä kuviossa tekoälyn kirjoittamia kirjoja edes tarvitaan?

Uskon, että vielä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä musiikkia ja kuunnella ihmisten tekemää musiikkia ja niitä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa ja niitä, jotka haluvat sen lukea. Se voi olla hupeneva määrä ihmisiä ja joillekin voi kelvata kuunneltavaksi vaikka puhelinvaihteen jonotusmusiikki, mutta niin on ollut jo ennen generatiivista tekoälyä eikä siinä ole mitään uutta.

Suomen kokoisella kielialueella olisi kuitenkin hyvä olla kulttuurillle jokin muu rahoitusmalli kuin sama, jolla myydään burgereita. Jos musiikkia ja kirjallisuutta aletaan halpuuttaa, tulee tekijöiden toimeentulo turvata apurahoilla.

LISÄYS
Särö-lehden jutussa Toivonen ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen keskustelevat aiheesta.

Kirjabloggaajasta dominikaaniveli

Helsingin sanomat kirjoittaa Gregorius ”Reijo” Pehrmanista, joka jutun mukaan vihittiin dominikaaniveljeksi viime elokuussa. Kaikille suomalaista kirjablogiskeneä tunteville hän on sama Gregorius, joka pitää mm. Jotakin syötäväksi kelvotonta –blogia. Olen sitä harvakseltaan selaillut; yleensä luen arvosteluita ja bloggauksia kirjoista, joita itse olen lukenut ja vertailen mitä muut ovat saaneet siitä irti (pikemminkin kuin lukisin niitä suosituksina ennen kirjan lukemista), mutta JSK-blogi keskittyy aika vahvasti ranskankieliseen nykykirjallisuuteen ja minulle vain murto-osa käsitellystä kirjallisuudesta on edes tuttua. Paljastan tässä sivistymättömyyteni.

Henkilökohtaisista asioistaan Pehrman bloggaa vähemmän, vaikka ei niitä salailekaan ja blogin info-osuudesta hänen taustansa dominikaanina selviää, joskin hän ei ole vielä päivittänyt, että on siirtynyt opiskelijaveljestä vihityksi dominikaaniveljeksi. Uskonnollisuus tulee teksteistä ilmi, mutta ei mitenkään ohjelmallisesti.

Minäkään en bloggaa henkilökohtaisesta elämästäni sen enempää kuin mitä tietystä aiheesta keksin omakohtaisia anekdootteja, mutta en ole salannut olevani ateisti. Kaikki yritykseni uskoa tuonpuoleiseen tai korkeampaan voimaan ovat päättyneet siihen, että olen huomannut valehtelevani itselleni. Toki uskonasiat silti kiinnostavat ilmiönä ja viimeksi eilen luin Antti Nylénin esseitä katolilaisuudesta. Uskonnollisessa moraalissa on jotain eri tavalla velvoittavaa kuin humanistisessa: hyvä ja paha eivät ole neuvoteltavissa ja Nylénin käyttämä esimerkki luonnon tuhoamisesta on eri tasolla vääryyttä ja pahuutta kuin vain elämäntapaan liittyvät kysymykset koskien kierrätystä ja lihansyöntiä. Pehrman on varmasti Nylénin ajatuksista tietoinen, mutta vaikuttaa kirjoittajana vähemmän ”taistelevalta”.

Uskontoa tuntemattomampi puoli hänen taustansa radiokemian tohtorina. Itsessään arvostettavaa, että on ihmisiä, jotka hallitsevat suvereenisti sekä luonnontieteen että kirjasivistyksen.

Eläminen dominikaaniveljenä (joka, kuten jutusta selviää, ei ole sama asia kuin munkki) on täydellinen vastakohta nykyajan ”älä tule minua neuvomaan miten elää” -asenteelle. Sääntökuntaan sitoutuminen edellyttää naimattomuus- ja köyhyyslupauksen antamista, päivät on pitkälti suunniteltu, arjen peruskysymyksiin löytyy säännöstö, joka on kehitetty keskiajalla, puhumattakaan suurista kysymyksistä, joihin usko pyrkii vastaamaan.

Toimiiko tämä sitten vastalääkkeenä sille merkityksettömyyden tunteelle, jota myös eksistentiaaliseksi tyhjyydeksi kutsutaan? Juurikin sivistyksen kysymyksissä päivittäin joutuu kamppailemaan sen kanssa, onko tästä lopultakaan mitään ”hyötyä” tai onko tämä edes millään tavalla mielekästä. Kuolema kuitenkin korjaa kaiken. Kannattaako lukea kirja, vaikka kuinka älykäs ja kehittävä, jos sen antamaa tietämystä ei saa kuitenkaan täältä mukaansa. On paljon asioita, joita vain minä tiedän eikä kukaan muu edes tiedä, että tiedän. Sen jälkeen kun sydän lakkaa kerran lyömästä, menee kovalevy väistämättä tyhjäksi ilman varakopiota ja sen siliän tien katoaa kaikki, mitä olen koskaan olen oppinut tai oivaltanut.

Ehkä usko ikuiseen elämään antaa motivaatiota opiskella maailmankaikkeuden näkyviä ja näkymättömiä salaisuuksia.

Paras mihin minä pystyn, on fermentoida vähiä ajatuksiani tässä pääkopassa ja toivoa, että joku oivallus olisi sellainen, joka voisi kiinnostaa heitä, joiden kanssa ajatukseni jaan ja ehkä synnyttää uusia oivalluksia vastaanottavasssa päässä.

Vaan heikolta vaikuttaa.

Kaksi uutista tekoälystä

Professori Hannu Toivonen on kirjoittanut uutisten mukaan harvinaisen tervejärkisen kirjan tekoälystä: Mitä tekoäly on? (Teos 2023). Itse kirjaa en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten olen vain uutisten varassa. Esimerkiksi HS kertoo kirjasta (vain tilaajille). Toivonen on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ja kumoamaan yleisiä harhaluuloja.

Uutisessa kerrotaan, että Toivonen pitää termiä ”tekoäly” ongelmallisena, koska

se sisältää vertauksen ihmiseen. Tietokoneohjelmat eivät kehity kuin ihmiset, eikä niitä ole siksi mielekästä verrata ihmiseen, ellei sitten halua synnyttää kutkuttavia mielikuvia.

Hän pitää koneen ja ihmisen rinnastamista ”tekoälyromantiikkana”. Itse olen kirjoittanut antropomorfismista, elollisten asioiden pitämisestä inhimillisinä. Tämä pätee eläinsaduista robotteihin ja siihen, miksi pistorasioissa ja tapetin kuvioissakin ihmisen silmällä on taipumus nähdä naamoja. Kun tekoäly laitetaan jäljittelemään kieltä, joka on hyvin vahvasti ihmisyyden ytimessä, alamme pitää sitä inhimillisenä toimijana.

Hienoja scifi-elokuvia aiheesta tietenkin saa, ja ilman ”tekoälyromantiikkaa” meiltä puuttuisivat sellaiset elokuvat kuten Terminaattori, Avaruusseikkailu 2001, Blade Runner, Matrix jne.

Toivonen kuitenkin kiistää, että tekoäly olisi itsenäinen toimija. Tekoälyllä ei myöskään ole tietoisuutta. Se on ”vain” joukko matemaattisia malleja, jotka suorittavat sille annettuja tehtäviä. Hämmästyttävän tehokkaasti kylläkin, mutta ei ”inhimillisesti”.

Aikoinaan, jo kauan ennen Chat GPT:n aiheuttamaa hypeä, puhuttiin kuinka tietokoneet voittavat ihmisen shakissa ja jotkut muistanevat Deep Blue -tietokoneen pelit Garry Kasparovia vastaan. Silloin jo puhuttiin, että tietokone on voittanut ihmisen älykkyydessä.

Mitä sitten tarkoitetaan ”voittamisella”? Yhtä hyvin voi sanoa, että kone voittaa ihmisen kuulantyönnössä: laitetaan kuula tykinpiippuun ja ammutaan. Yhtä vähän se tykinpiippu tietää voittaneensa missään kilpailussa.

Älykkyys on kuitenkin sillä tavalla inhimillistä, että sitä on helpompi romantisoida. Siitäkin huolimatta, että Deep Bluen tapauksessa oli kyse pelkästä mekaanisesta siirtojen laskemisesta, joka vertautuu pikemminkin suoritustehoon kuin ”älykkyyteen”.

Kuten Toivonen artikkelissa kertoo, pitäisi tekoälykeskusteluun tuoda yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja filosofia kysymyksiä. On ironista, että kun puhutaan ”inhimillisestä älykkyydestä”, ihmistieteet sivuutetaan täysin. Tekoälykehittäjät ovat varmasti älykkäitä ihmisiä, mutta älykkäilläkin ihmisillä on taipumus fakkiintua ja nähdä asiat vain oman alansa kapeasta näkökulmasta. Toisaalta, ei ole niinkään varmaa, ovatko tekoälykehittäjät itse hypen takana, vai firmojen markkinointiosastot, juttua janoavat toimittajat ja suuri yleisö, joka haluaa uskoa hypen.

*

Toinen uutinen tekoälyyn liittyen on, että joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoäyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Heidän mukaansa kirjailijoiden tulisi saada korvauksia materiaalinsa käytöstä silloin, kun sitä kun käytetty generatiivisen tekoälyn ”opettamiseen”.

Jutussa kerrotaan korvaussummien olevan 150 000 dollaria per käytetty teos. Korvaussummat vaikuttavat pieniltä siihen nähden, millaisia miljoonakorvauksia amerikkalaisissa tuomioistuimissa näkee.

Mielestäni kanne on aiheellinen. Tekoäly ei luo itsessään mitään, se kopioi. Tällöin alkuperäisen oikeudenomistajan tulisi saada korvaus materiaalinsa käytöstä.

On kuitenkin ihmeellistä, jos näinkin fiksussa yrityksessä ei ole mietitty tätä puolta laisinkaan. Tuliko heille yllätyksenä, että heidän käyttämäänsä teknologiaan voisi liittyä tekijänoikeudellisia ongelmia?

Näyttää siltä, että tässäkin on menty teknologia edellä ja unohdettu, että sillä inhimillisellä kulttuurilla, jota tekoälylle on syötetty, on ollut tekijänsä.

Kohtaamisista kaupunkitilassa

Helsingin Sanomien jutussa Roosa Welling kirjoittaa deittailukulttuurista ja siitä, kuinka paljon romanttisempaa olisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa Tinderin sijasta ”oikeassa elämässä”, kadulla, metrossa, kirjastossa tai kassajonossa. Aihe ei ole sinänsä uusi, on olemassa kokonainen juttutyyppi, jossa pohditaan kuinka löytää puoliso ja kaikissa niissä kehotetaan rohkeasti lähestymään kiinnostavia kumppaniehdokkaita juurikin edellä mainituissa julkisissa paikoissa. Aikaisemmista jutuista poiketen Welling myös pohtii, miksi itse ei ole lähestynyt miehiä, mikä lienee osoitus naistoimijuuden laajenemisesta. Tyypillisesti aihetta on käsitelty perinteisestä näkökulmasta, jossa romanttisia aloitteita odotetaan miehiltä. Eräässä jutussa neuvottiin miehiä etsimään bussipysäkiltä naisia vastaeronneiden vertaisryhmän kokoontumisten jälkeen, mutta oletan sen olleen ironiaa.

Toinen juttutyyppi, jossa törmää naisia kadulla, metrolla ja kassanjonossa lähestyviin miehiin, ovat seksuaalirikosuutiset.

Tosiasiassa modernissa kaupunkitilassa kaikenlaiset ihmisten väliset kohtaamiset ovat tabu. Mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin ostoskeskus, joka on suunniteltu vain kulutusta silmällä pitäen, ei ihmisten kohtaamista varten. Jos ihminen saa ostoskeskuksessa sairaskohtauksen, on hän häiriötekijä, joka kuuluu vartiointiliikkeelle. Ihmisten pysäytteleminen julkisessa kaupunkitilasssa olisi outoa ja poikkeavaa, ellei sitten olisi myymässä jotain.

(Muunmuassa Hannah Arendtin Vita activa käsittelee tätä aihetta, mutta en mene tähän teokseen syvemmälle tässä.)

Varsinkin nuorempana flanöörasin opiskelukaupunkini kaduilla ja puistoissa punaviinipullo, runokirja ja muistivihko olkalaukussani. Toiveissa olivat seikkailut, mikseivät tietysti myös romanttiset kohtaamiset.

Kaupunkien keskustoissa saa enimmäkseen olla rauhassa, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa toisten asioihin ei sekaannuta.

Jos joku sattuu julkisella paikalla ottamaan kontaktia, voidaan lähestyjät jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin: a) rahan pummaajat b) uskonnolliset ja poliittiset käännyttäjät c) humalaiset tai muulla tavalla tolkuttoman sekaisin olevat d) seksin vonkaajat. Useimmiten tyypit yhdistyvät. Oltiin sitten baarissa tai kadulla, suomalainen lähestyy vain niin kovassa humalassa, ettei hänen puheesta saa mitään selvää. Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti, jos joku tuntematon haluaa tulla juttelemaan, valitettavasti keskustelusta ei tule mitään, jos henkilö on vahvasti päihtynyt tai huumeissa sekä mahdollisesti vakavasti mielenvikainen ja ainoa asia on pyytää rahaa tai jankata jotain epämääräistä.

Joskus tulee juttelemaan joku lähes selväpäisen oloinen, jolloin ehtii jo innostua ja vastaamaan ystävällisesti, mutta innostus karisee, kun seuraavassa lauseessa pyydetään ”bussirahaa” tai ojennetaan traktaattia lopun ajoista.

Seksiin liittyen lähestytään harvemmin, kenties tästä naamataulusta johtuen. Siinäkään ei lähtökohtaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tarjokkaat olisivat seksuaalisesti kiinnostavia, mutta harvemmin ovat. Tällä hetkellä noin muutenkaan en parisuhdestatuksestani johtuen etsi seuraa siinä mielessä.

Muistan eräänkin kerran, kun sunnuntaiaamupäivällä join puistossa pahvikahvia, kun reilu viisikymppinen koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalle.

”Moi, mun nimi on Reiska [nimi muutettu].”
”Moi.”
”Mitäs mietit.”
”Kahvia juon.”
”Hei kuule, lähdetään iskemään naiset!”
”En mä taida, mulla on jo yks.”
”Aijaa, no sitten ei kannata.”
”No ei.”
”No mutta kaikkee hyvää sulle!”
”Samoin.”

Suhteutettuna siihen, kuinka paljon olen klubeissa ja pubeissa ja muissa anniskeluliikkeissä elämäni aikana istunut, uusia ihmisiä olen niissä hyvin vähän tavannut. Tyypillisesti suomalaiset lähtevät baariin viettämään aikaa omalla porukallaan ja vieraisiin pöytiin huutelua pidetään erikoisena, vaikka monella sielläkin on toiveissa seuran löytäminen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Kun lähestymistä tapahtuu, on siinä juurikin seksi mielessä: kun se nuori mies huitaisee tuopin tyhjäksi ja rohkaistuu lähestymään naisseuruetta, kaikki tietävät mitä aloitus ”moi, mitä kuuluu” tai ”haluisitsä jotain juotavaa” tarkoittaa.

Tästä seuraa, että ei ole mitään välimuotoa, jossa voisi tutustua tuntemattomiin ilman taka-ajatuksia. Koska ”moi, mitä kuuluu” tarkoittaa oikeasti, että olisi kiinnostunut seksistä, voi vastaanottaja kokea sen ahdistavaksi ja jos tarjotun juoman ottaa vastaan, saattaa vastapuoli odottaa jotain vastapalveluksia.

Baarit ovat yhtä lailla kaupallisia tiloja kuin ostoskeskukset. Niiden tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon alkoholijuomia asiakkailleen, ei niinkään mahdollistaa ihmisten kohtaamisia. Kuten tunnettua, kovalla soitettu musiikki lisää alkoholimyyntiä, mutta tekee keskustelusta mahdotonta. Baarin melussa on vaikea tutustua keneenkään, ainakaan juttelemalla (eikä suomalainen mies myöskään hurmaa tanssiliikkeillään).

Ei siis olekaan ihme, että satunnaiset kohtaamiset keskittyvät nykyään nettiin ja deittailu Tinderiin. Vaikka usein kohtaamiset täälläkin voi tyypitellä samalla tavalla.