Tekijä: Joni Kärki

Robotit, eläimet, hoiva ja seksi

Turun Sanomat uutisoi hoivarobotti ”Saarasta”, joka tekoälyn avulla jäljittelee empatiaa ja kyselee vanhainkodin asukkailta kuulumisia lääkkeiden jakamisen yhteydessä (Setälä, Ritva: Väitös: Robotit kohensivat hoivakodin asukkaiden mielialaa, mutta tällaiset tärkeät ulottuvuudet niistä puuttuvat, vain tilaajille). Jo pidempään on automaatiosta toivottu helpotusta hoiva-alojen työtekijäpulaan ja ongelmana on nähty teknologian kylmyys. Nyt uudemmat ideat koskevat sitä, kuinka esimerkiksi tekoälyn avulla niistä saataisiin inhimillisiä.

Jutun mukaan aivan putkeen ei robotin small talk mene, mutta toiveissa on, että tulevaisuudessa robotit onnistuvat jäljittelemään inhimillistä kommunikaatiota siten, että se voisi tuoda helpotusta vanhusten yksinäisyyteen. Robotista lisätietoa Forum Virumin sivuilta.

Ajatus inhimillisen kohtaamisen korvaamisesta tekoälyrobotilla on mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnan ja sosiaalisten suhteiden atomisoitumiseen. Jo pitkään perhekoot ovat pienentyneet ja yksinelävien määrä on ollut kasvussa, samoin monet muut yhteisöllisyyden muodot, kuten uskonnot ovat hajautuneet. Modernisaatio ja siihen liittyvä individualismi tarkoittavat, että kaipaamme autonomiaa yhä enenevissä määrin. Haluamme määritellä omat arvomme ja vetää omat rajamme ilman ulkoista vaikutusta.

Modernia ihmistä vaivaakin ahdistus oman toimijuuden katoamisesta, jos ajaudumme liian läheisiin siteisiin toisten kanssa. Sosiaalinen media on tapa kontrolloida sosiaalisia suhteita turvalliselta etäisyydeltä ja siellä voimme paljastaa itsestämme vain parhaan puolen itsestämme. Fyysinen läsnäolo (puhumattakaan fyysisestä kosketuksesta) ovat aina riskejä, koska ihmisten kohtaamisessa on liikaa muuttujia, joita ei voi kontrolloida.

Vanhemmat sukulaiset ovat tässä kontekstissa pelkkä kahle, joka sitoo omaan menneisyyteen ja paluu yhteisöihin, joissa eri sukupolvet eläisivät yhdessä on anakroniaa ja utopiaa (silti menneitä aikoja ei tule liikaa ihannoida, vanhusten olot saattoivat olla ”ennen vanhaan” kolkot, vaikka ns. sukujyrkkämät lienevätkin legendaa).

Ihmisen suhteesta ei-inhimilliseen voi nopeasti mainita, että Suomessa on tällä hetkellä enemmän lemmikkieläimiä kuin lapsia (n. miljoona lasta, n. 800 000 koiraa, 800 000–1 300 000 kissaa). Tästä ei voi suoraan vetää johtopäätöstä, että ihmisillä olisi useammin eläimiä kuin lapsia (lemmikkieläimiä on myös lapsiperheissä ja samalla henkilöllä voi olla useampi eläin), mutta lemmikkieläimien uskomaton määrä pistää miettimään. Ihmiset suuntaavat lemmikkieläimiin tunteita, joita eivät välttämättä osaa suunnata toisiin ihmisiin. Tämä ei ole yksinomaan paha asia, mutta voi sen myös nähdä oireena modernin ihmisen kyvyttömyydestä sellaiseen vastavuoroiseen tunteidenilmaisuun, jossa tunnustetaan toisen ihmisen autonomisuus. Koira rakastaa omistajaansa pyyteettömästi, vilpittömästi ja yksinkertaisesti, mutta toisen ihmisen suhteen joutuu aina asettamaan itsensä riskialttiiksi ja panostamaan omaa psyykkistä energiaa aivan toisella tavalla. Image-lehdessä oli joskus koirista kertova otsikko, jossa koiraa verrattiin orjaan, sisustuselementtiin, vauvaan ja leluun. Itse lisäisin, että koira on myös huora.

Ja jotta kieroutunut suhteemme ei-inhimilliseen olisi vieläkin kieroutuneempi, tulevat seuraavaksi markkinoille robottilemmikit. Jutussakin mainitaan Paro, hyljerobotti joka on suunniteltu erityisesti hoivakäyttöön. Robottia maahantuovan Innohoivan mukaan sen tarkoitus on ”herätellä ihmistä vuorovaikutukseen ja kontaktin ottamiseen. Se aktivoi ja antaa virikkeitä. PARO lisää elämän merkityksellisyyden tunneta, koska sitä saa hoivata ja siltä saa hoivaa. Paro voi myös rauhoittaa, rentouttaa tai lievittää ahdistuneisuuden tunnetta.”

Kun nyt tälle linjalle lähdetään, on tästä vain pieni askel seksirobotteihin. Seksinukkejahan on ollut olemassa muodossa jos toisessakin jo pidemmän aikaa. Varsinainen hi tech -seksirobotti, jonka kanssa voisi paneskella kuten ihmispartnerin kanssa, on vielä scifiä (vrt. esim. Ex Machina -elokuva), mutta on jo olemassa tekoälysovelluksia, jotka esiintyvät virtuaalisena tyttöystävänä (vrt. esim. elokuva Her), mutta en linkkaa niihin tässä. Seksirobottien kohdalla puhutaan paitsi sosiaalisesta, myös seksuaalisesta estyneisyydestä. Luulen, että psykoanalyytikot kuvaisivat tätä suhdetta haluksi nähdä mutta samaan aikaan pelkoa itse tulla nähdyksi.

Hoivarobotteja markkinoivat yritykset tuntuvat suhtautuvan robotiikan hyötyihin itsevarman positiivisesti. Jostain syystä minulle tulee ilmiöstä jatkuvasti mieleen Harry Harlow’n eläinkokeet ns. korvike-emoilla, mutta en aivan tiedä minkälaisia analogioita näiden välille vetäisin ja toisaalta, jos hoivarobotti jakaa vanhuksille ruuan ja lääkkeet ja sen lisäksi vähän empatiaakin, niin eikö se ole win-win?

Mutta millaiseen ihmiskuvaan hoivarobottien toiminta perustuu? Varmasti kliinisissä kokeissa on havaittu, että pörröisen robottikuutin silittäminen vähentää stressiä ja tekoälyn kanssa kommunikointi aktivoi samoja hermosysteemejä kuin oikeakin keskustelu. Näkemys on kuitenkin varsin materialistinen ja redusoi ihmisen ärsyke-vaste -koneeksi. Kun koko tekoälykeskustelua leimaa hypetys tekoälyn inhimillisyydestä, unohdetaan määritellä mitä on äly ja mitä inhimillisyys. Varsin huolestuttavaa se on, jos unohdus ulottuu niinkin peri-inhimilliselle alueelle kuin hoiva, kommunikaatio tai seksuaalisuus. Kirjoitin jo aikaisemmin, kuinka taide ja kirjallisuus menettävät merkityksellisyytensä ja muuttuvat hyötyliikuntaan ja laihduttamiseen verrattaviksi toiminnoiksi. Samalla tavalla tekoälyn materialistinen lähestymistapa kadottaa inhimillisen kanssakäymisen merkityksellisyyden. Hellyyttä antaa keinokuituun kääritty tunnekone ja taide on automaattisesti generoitua merkityksetöntä höttöä.

Kun joku kysyy minulta mitä minulle kuuluu, informaatiosisällön lisäksi oleellista on toive siitä, että kysyjälle todella on merkitystä sillä mitä minulle kuuluu. Inhimillisessä kanssakäymisessä ymmärrän vastapuolen samanlaiseksi tajunnaksi kuin itsenikin ja vaikka fraasit itsessään ovat muodollisia, oletan minusta muodostuvan kysyjän tajuntaan merkityksellisen kuvan. Fyysisessä kanssakäymisessä minun mielihyvääni vaikuttaa ajatus toisen osapuolen vastaanottavasta mielihyvästä. Kone ei muodosta merkityksiä.

Hoivarobotit (sekä seksirobotit ja robottilemmikit) ovat peräisin dystopiasta, jossa kadoksissa ei niinkään ole empatia (robottien valmistajilla voi olla myös epäitsekkäitä motiiveja), vaan merkitykset. Sellainen maailma on käsittämättömän tyhjä.

Chat GPT keskustelee viroksi

Englanti on globalisaation kieli, joka on myös ollut tietokoneiden äidinkieli ja Internetin kansalliskieli. Onkin pieniä kieliä ajatellen vain positiivista, että tekoäly toimii myös muilla kielillä, myös meidän eksoottisilla ugrilaiskielillämme. Raportoin aikaisemmin kokemuksistani Chat GPT:n käyttämisestä suomeksi, mutta kokeilin sitä myös viroksi. Käytössä oli sen 4. versio. En ole natiivi vironpuhuja, mutta ainakin minun kirjalliseen kielikorvaani tekoälyn viro kuulosti natiivitasoiselta.

Valitettavasti samanlaisia virheitä Chat GPT tekee viron kanssa kuin suomenkin — faktat ovat usein pielessä. Siinä missä Chat GPT uskotteli minulle, että Tulitikkuja lainaamassa on Leena Landerin teos, se ainakin suostui korjaamaan virheensä, mutta vironkielisen botin kanssa ajauduin väittelyyn, eikä se millään suostunut korjaamaan virhettään, vaikka generoin vastauksen seitsemän kertaa:

Vabandust, kuid seal on eksitus. ”Hingede öö” on August Gailiti teos, mitte Karl Ristikivi oma. August Gailit oli Eesti kirjanik, kes oli tuntud oma värvika ja lüürilise stiili poolest, ja ”Hingede öö” on üks tema tuntumaid teoseid. Karl Ristikivi on samuti tuntud Eesti kirjanik, kuid tema loomingu hulka ”Hingede öö” ei kuulu.

Toisin kuin Chat GPT jankkaa, Hingede öö (1953) todellakin on Karl Ristikiven romaani, joka itse asiassa ilmestyi suomeksi viime vuonna nimellä Sielujen yö (2022, suom. Jouko Vanhanen). Ymmärrän tietenkin, että kaikkea maailman tietoa ei Chat GPT:llä ole käytettävissä ja että pienissä kielissä opetusmateriaali on ollut suppeampaa, mutta hämmentävää on, miten jääräpäisesti tekoäly tarrautuu vääriin tietoihinsa.

Kulttuurilehti Sirpissä on ilmestynyt myös Kurmo Konsan kirjoittama artikkeli vironkielisestä Chat GPT:stä heille, jotka viroa osaavat lukea (tai jotka pyytävät Chat GPT:tä kääntämään artikkelin). Siitä opin, että chatbot on viroksi ”jutturobotti”. Ehkä sitä voisi käyttää suomeksikin.

Lisää dystopioista

Kirjoitin dystopioista aikaisemmin ja jatkan nyt aiheesta. En tuo aiheeseen mitään sen kummempaa uutta, mutta luettuani Heidi Nummen artikkelin “Dystooppisuus on osa mediakilpailua” Maailman kuvalehdessä tuli tarve kommentoida sitä.

Jutussa haastateltu elokuva- ja mediatutkija Veijo Hietala toistaa ajatuksen siitä, että ajatus maailmanlopusta on sisäänrakennettu kristilliseen (ja sitä kautta myös länsimaiseen) kulttuuriin ja dystopiat vetoavat kollektiiviseen alitajuntaamme. Tulin tosin aikaisempaa postausta kirjoittaessani miettineeksi, ovatko apokalypsi ja dystopia lopulta sama asia? Postapokalypsinen tulevaisuus on usein fiktiossa anarkkinen kun taas dystopia on perinteisesti ollut autoritaarinen yhteiskunta, vaikka ne voivat sekoittuakin (Mad Max on postapokalyptinen dystopia, 1984 on dystopia, mutta ei postapokalyptinen, maailmanloppu uhkaa monessakin elokuvassa, mutta ne eivät välttämättä ole dystopioita). Tätäkin ehkä voisi miettiä, miksi näin.

Hietala kertoo, että dystopiat ovat suosittuja poikkeusaikoina, jolloin ihmisten pelot heijastuvat dystopiaelokuvien ja -kirjallisuuden kuluttamiseen. Nykyaika uhkakuvineen ei tunnu sopivalta ajalta utopioiden kirjoittamiseen. Aikaisemmin väitin, että valtaosa tulevaisuusvisioista on dystopioita, koska utopioissa ei ole mitään sellaista, josta kirjoittaa tarina. Tarina tarvitsee jonkin päämäärän lähteäkseen liikkeelle ja ongelman, haasteen, esteen tai uhkakuvan kehittyäkseen. Utopia tarkoittaa historian loppua, ei dystopia. Joku kristillinen maailmanloppu on siis utopia, johon siirrytään dystopian kautta: lopun ajat ovat itkua ja hammasten kiristystä, mutta sen jälkeisessä paratiisissa ei ole kärsimystä ja kaikki ongelmat ovat ratkenneet. Ei ole enää mitään, mitä kohti pyrkiä, eikä mitään esteitä sen tiellä mitä haluaa saada. Paratiisin lähtökohdista on vaikea kirjoittaa fiktiota, kun jokainen päivä toistuu samanlaisena ja ongelmattomana ikuisesti ja ikuisesti.

Tarkalleen ottaen joku Uljas uusi maailmakin on utopia, mutta tarvitaan ”villin” Johnin kaltainen hahmo tuomaan siihen särö, joka mahdollistaa juonenkuljetuksen. Bernhardin elämä menee sijoiltaan, mutta muut vaikuttavat olevan uudessa yhteiskunnassa tyytyväisiä.

Hietalan mukaan ”[d]ystopia tuntuu varmasti paljon realistisemmalta [kuin utopia].” Onkin mielenkiintoista, miksi negatiiviset asiat koetaan todenmukaisemmiksi kuin positiiviset? Realismi on aina olllut genre (kirjallisuudessa, elokuvissa ja kuvataiteessa), joka kuvaa epäkohtia. Kun painokkaasti kertoo asioiden menevän päin helvettiä, kuulostaa se aina uskottavammalta kuin hymysuinen optimismi, todistusaineistosta riippumatta.

Jutussa mainittu solarpunk on minulle entuudestaan tuntematon genre. Ensimmäinen kysymykseni onkin, kuinka tällaisessa tarinassa luodaan jännitteitä, jotka voivat kiinnostaa lukijaa ja katsojaa. Ehkä edistys ja ongelmattomuus yhdistyneenä futuristiseen estetiikkaan tuottavat jonkinlaisen nautinnollisen katharsiksen (mutta päinvastaisella tavalla). Onhan se tiettyyn pisteeseen asti miellyttävää katsella kiiltävää pintaa ja rehevää kasvillisuutta tai lukea, kuinka tiede ratkaisee kaikki ongelmamme.

Utopioista pitää tässä erikseen mainita Star Trek -(elokuva)sarja. Jutussa mainitaan 1940-50 -lukujen atomipommin pelko ja kommunismipaniikki, jotka heijastuivat sen ajan populaarikulttuuriin. Juttu ei kuitenkaan jatka kronologisesti 60-luvulle, joka oli kenties valoisampi ja edistysuskoisempi vuosikymmen, jolloin myös Gene Roddenberry käsikirjoitti kuuluisan avaruussaagansa, ja vaikka sarjaa onkin tehty seitsemällä vuosikymmenellä, ovat varsinkin alkupään trekit tyypillisen 60-lukulaisia. Työn ja pääoman ristiriita on ratkennut, kun replikaattori-teknologialla (mikä onkaan suomenkielinen termi?) voidaan hyödykkeitä tuottaa kaikkien tarpeisiin. Samalla on siirrytty yhteiskuntaan, jossa ei ole muutakaan sortoa, kuten seksismiä ja rasismia. Maanpäällisiä oloja ei sarjassa siksi juuri kuvatakaan, vaan jännitys tulee avaruuden käymättömiin korpimaihin suuntautuvasta tutkimusmatkailusta ja vieraiden sivilisaatioiden kohtaamisesta.

Jutun mukaan ympäristökatastrofit tulivat osaksi dystopiagenreä 1990-luvulla. Aiheesta kannattaa muuten lukea myös Ville Lähteen artikkeli Niin&Näin -lehdestä (Tähdellisiä roskaleffoja, Niin&Näin 4/20), joka tosin ei sijoita ekodystopioita mitenkään erityisesti 90-luvulle. Juttuun on haastateltu aiheesta Emmi Itärantaa, jonka romaanista Teemestarin kirja (2012) on vasta filmattu elokuvasovitus otsikolla Veden vartija (2022). Kirjan luin aikoinaan, elokuvaa en ole vielä nähnyt, enkä odotakaan innolla.

Itäranta kertoo, että hänen uusin teoksensa Kuunpäivän kirjeet (2020) on toiveikkaampi ja hänen mukaansa dystopiat ovat tulossa tiensä päähän. On vaikea keksiä enää mitään ammennettavaa ihmiskunnan vaikeuksista.

Kieltämättä monenmoista katastrofia on elokuvissa ja kirjallisuudessa ihmiskunnan ja planeettamme niskaan viskattu. Keksitäänkö enää mitään? Tekoäly on puheissa pinnalla, mutta villiintyneestä tekoälystäkin on tehty niin monta kirjaa ja elokuvaa, että se alkaa olla jo tyhjiin ammennettu aihe, ainakin vähäksi aikaa. Nähtäväksi jää, tuottaako nykyinen tekoälyhype dystopiafiktioita vai arkipäiviäistyykö se niin, että se ei enää jaksa kiinnostaa. Ehkä Google-kääntäjässä ei ole sen enempää katastrofin aineksia kuin leivänpaahtimessa.

Tekoäly ja kirjallisuus, kokemuksia ja kokeiluja

On väitetty, että tekoäly vie pian työt kirjailijoilta ja muilta taiteilijoilta. Optimistisimmat toivovat, että tekoälyä voi käyttää kirjoittamisen työkaluna ja keskustelupalstoilla monet kertovat niin tehneensä.

Olen kirjoittanut tähän blogiin tekoälystä ja kirjallisuudesta pari kertaa aikaisemminkin, mutta enemmänkin spekuloiden kuin itse asiasta. Olen kuitenkin kokeillut Open AI:n kohuttua Chat GPT:tä (versio 3.5), jota on kehittynein kielimallia käyttävistä tekoälyistä, joka on avoimesti verkossa käytettävissä. Tässä blogauksessa analysoin tuloksia keskustelusta, jonka kävin muutama kuukausi sitten. Yritin testata, mitä GPT tietää kirjallisuudesta ja voiko sitä käyttää työkaluna kirjoittamisessa. Lainaan alle osia keskustelustani karsien turhia rönsyjä pois.

Ensimmäinen koskaan kysymäni kysymys Chat GPT:ltä oli: ”millainen on hyvä suomenkielinen romaani?” Toiveissa luonnollisesti oli, että tekoäly auttaisi minua kirjoittamaan sellaisen. Olen laiska kirjailija enkä immuuni houkutukselle huijata kirjoitustyössä.

Vastaus oli seuraavanlainen:

Hyvän suomenkielisen romaanin määrittely on subjektiivista, ja se riippuu paljon henkilön omasta mieltymyksestä. Kuitenkin, yleisesti ottaen, hyvän suomenkielisen romaanin voisi ajatella olevan sellainen, joka on kirjoitettu hyvällä kielellä, tarjoaa kiinnostavan ja mieleenpainuvan tarinan ja joka on tarpeeksi moniulotteinen ja monitasoinen herättämään ajatuksia ja tunteita lukijassa.
Tässä muutamia esimerkkejä hyvistä suomenkielisistä romaaneista:
1. Tove Jansson: Kesäkirja
2. Sofi Oksanen: Puhdistus
3. Kjell Westö: Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran)
4. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
5. Leena Lander: Tulitikkuja lainaamassa

Ensimmäinen huomio oli, että vastaus on aika ympäripyöreä ja itsestäänselvä, mutta niin oli tietysti kysymyskin. En ole varma miten syvällistä vastausta olin odottanut, mutta on selvää, että epätarkkoihin kysymyksiin saa yleistäviä vastauksia. Tekoäly ei ole oikea ”äly”, se vain tekee yleistyksiä sille syötetystä materiaalista.

Toinen huomio luonnollisesti on, että Tulitikkuja lainaamassa ei ole Leena Landerin romaani, vaan Maiju Lassilan (oik. Algot Untola). Samoin, jos on oikein kriittinen, Tove Jansson ja Kjell Westö eivät ole suomenkielisiä kirjailijoita.

Tarkensin kysymystäni hieman: ”voitko auttaa minua kirjoittamaan hyvän suomenkielisen romaanin?”, johon GPT vastasi:

Tottakai voin auttaa sinua! On kuitenkin tärkeää huomata, että hyvän romaanin kirjoittaminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja harjoitusta. Alla on joitakin yleisiä vinkkejä, jotka voivat auttaa sinua aloittamaan ja kehittämään omaa kirjoittamistasi:

Edelleen liian yleistävää ja ympäripyöreää. Käytännössä GPT:n neuvoi keksimään mielenkiintoisen tarinan ja niin edelleen.

Seuraavaksi pyysin suoremmin: ”Kirjoita minulle hyvä romaanin aloitus.”

Tottakai, tässä on esimerkki hyvästä romaanin aloituksesta:

Syysilta oli tumma ja sateinen, kun Ella käveli kotiinsa märässä pimeydessä. Hänen mielensä oli levoton ja huolestunut, sillä hän oli juuri saanut tietää äitinsä sairastavan vakavaa syöpää. Hän mietti, miten selviäisi äidin hoitamisesta ja samalla pitäisi huolta omasta elämästään. Ella kaipasi turvaa ja lohtua, mutta hänen ympärillään oli vain synkkä kaupunki ja sateen kohina. Hän toivoi, että joku voisi auttaa häntä ja olla hänen tukenaan, kun hänen maailmansa oli kaatumassa ympärillä.

Chat GPT aloittaa avaussanoilla, jotka muistuttavat maailman kaikkien aikojen huonoimmiksi valittua ”synkkä ja myrskyinen yö” – avausta (jonka kirjoitti Edward Bulwer-Lytton, mutta jonka lienee tutummaksi tehnyt sarjakuvahahmo Ressu). Samoin en ole varma, voiko pimeys olla märkä, ellei sitten jossain hämärässä runokuvassa.

Olin jossain määrin yllättynyt ensi kertaa testatessani tekoälyä. Se todella tuntui ymmärtävän kysymykseni ja vaikka keskustelu muistutti välillä keskustelua muistisairaan vanhuksen kanssa, sitä saattoi pitää keskusteluna. Samoin kaikissa pyytämissäni proosapätkissä oli jokin järki. Niissä jo alussa asetettiin jokin peruskonflikti ja lähdettiin kehittelemään juonta, mikä sinänsä on suuri saavutus koneelta.

Tyylillisesti kaikki GPT:n kirjoittamat ovat hämmästyttävän samanlaisia. Oliko tekoäly löytänyt sen kuuluisan oman äänensä? Pikemminkin päin vastoin: sen tyyli on neutraalein mahdollinen, sekoitus kaikkien maailman yläasteen luovan ainekirjoituksen kliseitä. En siis ole huolissani, että tekoäly veisi kirjailijoita työt. Toisaalta, ehkä yläastemainen kliseisyys on se, joka yhdistää kaikkia lukijoita sillä tavalla, että se on se seuraava suuri myyntimenestys.

Edelleen kysymykseni olivat liian yleisluontoisia. Tarkensin hieman pyyntöäni ja pyysin kertomaan tarinan miehestä, joka ottaa mallia renttukirjailijasta:

”Mies, joka oli aina ollut kiltti ja kunnollinen, päätti ottaa mallia renttukirjailijasta. Hän alkoi juoda enemmän ja viettää öitä baareissa. Pian hän tapasi naisen, joka oli samanlainen kuin hän. He viettivät yön yhdessä ja mies huomasi, että hänellä oli löysät housut ja likainen t-paita. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja rentoutuneeksi.

Seuraavana päivänä mies oli kirjoittamassa romaaniaan, ja hän huomasi, että hänen kirjoittamansa kohtaukset olivat paljon elävämpiä ja mielenkiintoisempia kuin ennen. Hän jatkoi renttukirjailijan seuraamista ja kirjoitti joka päivä, ja pian hän huomasi olevansa kuuluisa kirjailija. Mutta hän ei ollut onnellinen.

Hän oli menettänyt kaiken, mikä oli hänelle tärkeää. Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapset, juonut liikaa ja menettänyt ystävänsä. Hän tajusi, että hänen elämänsä oli muuttunut täysin. Hän kirjoitti kirjan siitä, miten hän oli menettänyt kaiken, ja lopulta hän päätti lopettaa renttukirjailijan seuraamisen ja palata takaisin entiseen elämäänsä.

Hän meni takaisin vaimonsa ja lastensa luo ja pyysi heiltä anteeksi. Hän lupasi muuttua ja korjata kaiken, mitä oli rikkonut. He antoivat hänelle toisen mahdollisuuden, ja hän käytti sen hyväkseen. Hän kirjoitti uuden kirjan, joka oli erilainen kuin kaikki hänen aiemmat kirjansa. Se oli onnellinen loppu, ja hän kirjoitti sen sydämestään.”

Jonkinlainen juonen kaari tässäkin on, mutta ihan tällaisenaan ei käyttökelpoista materiaalia. Miksipä tätä tarinaa ei kirjoittaisi auki, vaikka melko sovinnainen se onkin, mutta se vaatisi tarkempia yksityiskohtia.

Jossain vaiheessa tekoäly generoi seuraavalla tavalla alkavan pätkän, joka raskaan työn eetoksessaan epäilyttävästi toi mieleeni Päätalon Ihmisiä telineillä:

Rakennusmestari seisoi työmaallaan ja katseli kaivinkoneen tekemää kuoppaa. Hän tiesi, että siitä tulisi talon kellarikerros, joka toisi mukanaan uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Mutta ennen kuin se voitaisiin rakentaa, tarvittaisiin monta kuorma-autollista betonia ja terästä. Se oli raskasta työtä, mutta mestari tiesi, että hänen miehensä hoitaisivat homman kotiin. He olivat kovaa porukkaa, joka oli tottunut kovaa työtä tekemään.

Mestari astui lähemmäs kaivantoa ja vilkaisi sisään. Siellä oli kaksi miestä, jotka hoitivat hommaa huolellisesti. Mestari hymyili tyytyväisenä ja astui sitten takaisin töihin valvomaan muidenkin hommia. Hän oli ylpeä siitä, mitä he olivat jo saaneet aikaan, ja siitä, mitä heidän vielä oli edessään.

Tiedustelin asiaa GPT:ltä, johon se vastasi:

Kuten tietokoneohjelmana minulla ei ole tunteita tai mieltymyksiä, joten en voi sanoa, että ottaisin vaikutteita Kalle Päätalolta tai keneltäkään muulta kirjailijalta. Kuitenkin, jos kirjoitetaan samankaltaisista aiheista tai samassa tyylilajissa, voi olla että vaikutteita tiettyjä kirjailijoita tulee huomaamatta mukaan.

Luonnollisesti, koska tekoälyllä ei ole käsitystä materiaalisesta maailmasta, tällaisiakin tuloksia se antoi:

Yhtäkkiä kapakan ovesta asteli sisään nuori nainen, jonka hiukset olivat tuuheat ja vaaleat, kuin kevätpäivän aurinko. Hänellä oli yllään punainen mekko, joka korosti hänen muodokasta vartaloaan, ja jokainen katse kääntyi häneen. Mies, joka oli kertonut rakentavansa taloja, tuijotti naista avoimesti suu auki. ”Katsokaa”, hän huudahti, ”millaisen upean talon voisi tuosta rakentaa!”

Koska tekoäly ei ymmärrä sanojen merkityksiä, tulokset voivat olla melko makaabereja. Tai sitten vaikuttaa kuin kirjoittaja olisi psykedeelien vaikutuksen alaisena ja yhdistelisi eri asioita täysin vapaasti assosioiden.

Mistä tuli mieleeni pyytää Chat GPT:tä kirjoittamaan kuin Kalle Päätalo LSD:n vaikutuksen alaisena:

Rakennusmestari katsoi kuopan syvyyteen ja hämmästyi, kuinka monta erilaista värejä ja muotoja siellä oli. Se oli kuin sukeltaisi kaleidoskoopin maailmaan, missä kaikki liikkui ja muuttui jatkuvasti. Hän tiesi, että tämä oli vain alkusoittoa, että matka olisi vielä paljon villimpi ja hämmästyttävämpi.

Hän mietti, että ehkä tämä oli joku salainen portti toiseen ulottuvuuteen, missä hän voisi kokea kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Ja hän päätti astua sisään, vaikka tiesi, että siellä saattaisi olla vaaroja ja pelottavia olentoja.

Hän oli valmis matkaamaan tuntemattomaan, kokeilemaan uusia tapoja rakentaa ja löytämään uusia inspiraation lähteitä. Hän tunsi, että tämä oli hänen kohtalonsa, hänen elämänsä tarkoitus. Ja kun hän palaisi takaisin maailmaan, hän voisi kertoa tarinansa muille ja jakaa kokemuksensa kaikkien kanssa.

Hän jatkoi matkaansa syvemmälle kuoppaan, joka näytti hänen silmissään loputtomalta kaivokselta täynnä kirkkaita timantteja ja salaperäisiä aarteita. Hän oli päättänyt löytää kaiken, mitä hän etsi, ja rakentaa maailman, joka oli kaunis ja ainutlaatuinen. Ja hän tiesi, että tämä matka oli vasta alkanut.

Jälleen tulos oli aika tylsä. Viittaus Päätaloon ehkä saa naurahtamamaan, mutta onhan kaleidoskooppi huumetripin metaforana se kaikkein yllätyksettömin.

Tekoälyn generoima teksti on juurikin geneeristä ja käsittämättömän tylsää. Kun pääsee yli itse tekniikkaan liittyvästä hämmästyksestä, ei tekstissä itsessään ole mitään mielenkiintoista. Se on kuin tekstuaalista muzakia.

Joskus vahingossa tekoäly tuottaa mielenkiintoisia rinnastuksia:

Ohjaajan ja käsikirjoittajan näkemykset olivat kuin yö ja päivä, kuin vesi ja tuli, kuin kala ja maito.

Kun kysyn selitystä miksi juuri ”kala ja maito” (kalasta ja polkupyörästä olen kuullut puhuttavan), vie se mielenkiintoiselta kielikuvalta kaiken mystiikan:

”Kuin kala ja maito” on sanonta, joka kuvaa kahden asian yhteensopimattomuutta tai toisiaan poissulkevaa luonnetta. Samoin kuin kala ja maito eivät sovi yhteen ruokapöydässä, niin myös joissakin tilanteissa kaksi asiaa tai henkilöä eivät vain sovi yhteen.

Kokeilin vielä muutamia muita ideoita, mutta ne olivat vieläkin tylsempiä, enkä lainaa niitä tässä sen enempää.

Seuraavaksi kokeilin Chat GPT:tä toisin päin ja syötin sille omaa tekstiäni ja pyysin palautetta siitä. Se tiivisti n. 1800 sanan eli parin sivun tekstin seuraavasti:

Tekstin kuvaama tilanne vaikuttaa mielenkiintoiselta ja monisyiseltä. Se tarjoaa lukijalle pienen ikkunan yhden keskikokoisen suomalaisen perheen elämään ja samalla vihjeitä NN:n elämästä ja taustasta. Tekstissä näkyy tavallisen arjen ja kirjailijan elämän kontrasti, ja se herättää kysymyksiä perheen ja kirjailijan rooleista.

Lukijalle jää mieleen mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten NN:n suhteesta perheeseensä, kirjoittamisen ja juomisen yhteenkietoutumisesta, sekä hänen vaikutuksestaan perheensä arkeen.

Kaiken kaikkiaan tämä teksti vaikuttaa kiinnostavalta pohjatyöltä dokumentin tai artikkelin kirjoittamiseen, ja siitä voisi kehittyä mielenkiintoinen tarina NN:stä ja hänen perheestään.

Jälleen kerran on hämmästyttävää kuinka tekoäly osaa jäljitellä ihmisen puhetta, tässä tapauksessa mitäänsanomatonta kirjoituspiiripalautetta, jossa teksti on luettu (ja ymmärretty) pintapuolisesti, eikä varsinaista palautetta ei osata tai uskalleta antaa, vaan kaikki on tosi ”mielenkiintoista” ja ”kiinnostavaa” (mainitaan yht. 5 kertaa, kiitos tästä tiedosta). Tällainen palaute on täysin hyödytöntä kirjoittajalle.

Kun tenttaan tekoälyä lisää, saan enemmän yksityiskohtia, mutta jo pian se alkaa ”hallusinoida”, eli keksiä asioita, joita ei ole olemassa ja sekoittaa henkilöhahmoja (A on B:n tytär, mutta tekoäly väittää, että C:n tytär) ja kommentti kommentilta sekaannukset vain syvenevät, niin että jokainen kommentti täytyy oikaista. Virheiden määrä on niin suuri, että käytännössä mihinkään tekoälyn tekemään tiivistykseen ei voi luottaa. En tiedä millä tavalla kirjoittajat, jotka käyttävät tekoälyä apunaan, sitä varsinaisesti käyttävät, mutta minulle se näyttäytyy täysin hyödyttömänä.

Yhteenvetona: on suorastaan hämmästyttävää, miten Chat GPT osaa jäljitellä kieltä, mutta eipä se mitään muuta osaakaan. Jäljittely tuottaa keskinkertaista, toisteista ja tylsää tekstiä. Tekoäly pystyy jossain määrin luomaan uusia ideoita, mutta ne kaikki ovat mielikuvituksettomia tai sitten täysin epäloogisuudessaan käyttökelvottomia. Tekoälyn surrealismi voi kiinnostaa hetken, mutta en povaa sille tulevaisuutta (historiallinen surrealismikin oli aika ohimenevä ilmiö). Tyyliltään tekoälyn luoma teksti on väritöntä ja mautonta (eikä edes mautonta hyvällä tavalla) kuin katselisi harmaan maalin kuivumista.

Viimeisen muutaman kuukauden kokeiltuani en löydä omaan tekemiseeni tekoälystä mitään apua enkä povaa siitä nykyisellään korvaajaa ihmiskirjoittajalle.

Mutta kuitenkin: ei pidä yliarvioida lukijoiden kirjallista makua: jos jokin on geneeristä ja keskiarvoista, se varmasti vetoaa suureen lukijajoukkoon. Tulemme varmasti lähitulevaisuudessa näkemään lukuisia tekoälyn kirjoittamia kirjoja. Osa niistä herättänee huomiota teknisessä mielessä, mutta pian markkinoille tulee bulkkia, josta voidaan tehdä tekoälyn lukemana äänikirjoja alhaisilla kustannuksilla.

Charles Bukowskin filosofia

Vaikka Charles Bukowskin fanittaminen onkin noloa, en voi kieltää fanittavani Bukoa. En muista tarkalleen milloin hänen kirjoihinsa tutustuin, mutta hänen teoksensa ovat aina tulleet vastaan siellä, missä on fanitettu UG:a ja beatia ja hänen rankkuudestaan ovat ammentaneet itsestään epävarmat nuoret miehet ja kirjoittelijat, jotka ovat halunneet puolustella omaa elämäntapaansa sillä, että Bukowskikin oli sovinisti ja rappioalkoholisti ja siitä huolimatta kirjoitti vaikuttavan tuotannon. Kirjallisuudessa, ja etenkin runoudessa, on aina ollut tiettyä feminiinisyyttä ja sen vastapainoksi on tarvittu bukowskeja ja saarikoskia, jotka panemisella ja juopottelulla pitävät äijyyden lippua korkealla.

Vielä nolompaa kuin Bukowskin fanittaminen on Bukowskin matkiminen, ja aivan liian usein nuorten runoilijamiesten teksteistä saa lukea ryyppäämistä ja rälläämistä, joka tyylillisesti on vain huono esikuvansa kopio.

Bukowskista kirjoittaminen tuli mieleen, kun kuuntelin Youtubesta hänen ”filosofiaansa” käsittelevän podcastin. Muut kirjailijat sarjassa ovat kenties korkeakirjallisempia, kuten Proust tai Dostojevski, ja kenties ”filosofia” on sekin liian korkealentoinen sana käytettäväksi Bukowskin kohdalla, joka vertasi kirjoittamista lähinnä paskantamiseen. Mielenkiintoinen jakso silti ja pohtii mitä rosoisen pinnan alla voisi olla. En kirjoita tähän mitään tiivistelmää, jokainen kuunnelkoon tallenteen itse.

*

Pari pointtia kuitenkin nostan tähän, joista ensimmäinen on Bukowskin antisosiaalisuus. Tässä on tietenkin ristiriita: Bukowski ja hänen alter egonsa Henry Chinaski ovat antisosiaalisia, syrjittyjä ja syrjään vetäytyviä, jos eivät aivan introverttejä, mutta silti kirjoissa vietetään paljon aikaa muiden ihmisten seurassa. Aina kirjoissa löydetään seuraa vähintään muista juopoista, mutta kenties amerikkalaiset ovat sosiaalisempia. Bukowski ei — ainakaan omien sanojensa mukaan — karta yksinäisyyttä ja mielellään vetäytyy yksinäisyyteen kirjoittamaan eikä arastele sanoa, että ihmiset yksinkertaisesti kuvottavat häntä.

Kuitenkin kirjoittaminen on lähes aina sosiaalinen tapahtuma (paitsi ehkä yksityisen päiväkirjan, jonka polttaa ennen kuolemaansa, jos sekään). On klisee sanoa, että ei kirjoita ”ketään varten” tai ”ketään miellyttääkseen”, niin kuin äkkimenestykseen noussut indiebändi vakuuttaa, ettei menestys merkitse mitään ja tekevänsä musiikkia vain itselleen. Kun on tekemisissä kielen ja kirjoittamisen kanssa, on se sosiaalista toimintaa, vaikka olisi yksin lukittujen ovien takana halvassa vuokrahuoneessa.

Bukowskin asennetta ihmisiin kuvastaa tunnettu lainaus:

The further away I am from the human race, the better I feel. Even though I write about the human race, the further away I am from them, the better I feel. Two inches is great, two miles is great. 2000 miles is beautiful. As long as I’m able to eat. They feed me because I feed them. But I don’t like to be near them. When somebody even brushes against me with an elbow, in a crowd, I react. I do not like the human race. I don’t like their heads. I don’t like their faces. I don’t like their feet. I don’t like their conversations. I don’t like their hairdos. I don’t like their automobiles. I don’t like their dogs or their cats or their roses.

Tämä tuskin kaipaa käännöstä, mutta käännän sen silti:

Mitä kauemmaksi pääsen ihmissuvusta, sitä parempi. Kirjoitan ihmisistä, mutta mitä kauempana heistä olen, sitä parempi. Kahden tuuman päässä on hyvä juttu, kahden mailin päässä on hyvä juttu. 2000 mailin päässä on upeaa. Riittää, kun saan syödäkseni. He ruokkivat minua, koska minä ruokin heitä. Mutta en halua heitä lähelleni. Hätkähdän, kun joku edes hipaisee minua väkijoukossa. En pidä ihmissuvusta. En pidä heidän päistään. En pidä heidän naamoistaan. En pidä heidän jaloistaan. En pidä heidän puheistaan. En pidä heidän kampauksistaan. En pidä heidän ajoneuvoistaan. En pidä heidän koiristaan, kissoistaan tai ruusuistaan.

Tunnistan ristiriidan itsessäni. Olen introvertti ja viihdyn yksin. Varsinkin nuorena minulla oli varsin huonot sosiaaliset taidot, joskin olen niitä oppinut laittamalla itseni joskus jopa puolipakolla sosiaalisiin tilanteisiin (eristäytyneille nuorille lohdutukseksi: sosiaalisia taitoja on mahdollista oppia kokemuksen kautta), mutta silti olen aina mieluummin hiihtänyt omia latujani. Minäkin olen elämässäni kohdannut oman osani kusipäistä jo varhaisella iällä, minkä vuoksi suhtaudun kyynisesti teennäisyyteen, teeskentelyyn ja massamentaliteettiin. Silti ihminen on laumaeläin, kuten se kuuluisa yksinäinen susikin ja kaikki kaipaavat seuraa. Yleisöä itselleen, jos ei muulle niin yleisöä yksinäisyydelleen.

Sitä paitsi: tuskin mikään on yhtä teennäistä kuin kuvitelma omasta individualismistaan ja siitä, että kaikki muut ovat laumaa paitsi puhuja itse.

Vaikka en tykkää pitää yhteyttä ihmisiin, haluaisin että minulla on laaja ystäväpiiri. Tykkään moikkailla tuttuja kadulla, mutta en soittaa heille. Omassa epävarmuudessani haluan joskus pakonomaisesti, että minusta pidetään. Se on joskus johtanut typerään mielistelyyn, jota on korostanut sosiaalisten taitojeni puute. Inhoan itseäni tekonauramassa omille huonoille vitseilleni seurassa, johon en edes kuulu. Tarvitaan rohkeutta olla sosiaalinen, mutta tarvitaan rohkeutta myös olla epäsosiaalinen ja jäädä kotiin lukemaan kirjoja kun muut haluavat yökerhoon.

*

Toinen pointti, jonka voisi nostaa esille, koskee Bukowskin omaelämänkerrallisuutta. Nykyisen autofiktiobuumin myötä kaikki tuntuvat kirjoittavan omasta elämästään ja itse termi autofiktio on revennyt tarkoittamaan melkein mitä tahansa omaelämänkerrallista kirjallisuutta. Aikaisemmin puhuttiin avainromaaneista ja varsinkin 70-luvulla niitä tuntuivat kirjoittavan kaikki.

Itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen ”autofiktioon” ja toivoisin buumin menevän pikku hiljaa ohi. Joskus tuntuu, että kirjailijoilla on mielikuvitus kadonnut eikä enää osata kirjoittaa tarinoita ja keksiä henkilöhahmoja, vaan pitää kirjoittaa vain narsistisesti itsestään ja muistella sitä kertaa kun joskus tuijotti seinää.

Autofiktio liittyy nimiin: joskus tarinan päähenkilö on suoraan nimetty Charles Bukowskiksi (jonka oikea etunimi muuten oli Henry), joskus hän esiintyy alter egonsa Henry Chinanskin nimellä. Henryn lempinimi on Hank, jota käytetään heistä molemmista. Joskus päähenkilö voi olla muunkin niminen, mutta variaatiota hamoissa on hyvin vähän: kaikkien Bukowskin tarinoiden, niin lyhyiden ja pitkien ja mukaan lukien runojen päähenkilö on viinaan ja naisiin menevä, ihmisiä vihaava lyhytsanainen renttu, joka työskentelee paskaduuneissa tai pyrkii välttelemään niitä, jos mahdollista, ja hakkaa kirjoituskonetta yksiössä milloin ei makaa kodittomana katuojassa tai istu baarissa tai putkassa. Suuri osa viehätyksestä liittyy siihen olettamukseen, että Bukowski kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti omasta elämästään.

Miksi sitten tykkään lukea Bukowskin elämänkerrallisia juttuja, jotka ovat vieläpä melko toisteisia? Ehkä samaistun niihin enemmän kuin suomalaisiin autofiktioihin? En ole bukowskimaista (tai chinanskimaista) elämää varsinaisesti elänyt, vaikka olenkin kärsinyt yksinäisyydestä, hulluudesta ja köyhyydestä ja tehnyt paskaduuneja. Ainakaan ihan niin paljon viinaa en ole juonut.

Ehkä Saara Turusen romaaneista pitävät ihmiset, jotka ovat eläneet samanlaisen elämän kuin Saara Turunen.

Kurjaahan tietysti on, jos ihmiset pystyvät pitämään vain kirjoista, joiden päähenkilöihin he samaistuvat.

*

Kolmas pointti Bukowskista on itse kirjoittaminen. Hän kirjoittaa paljon kirjoittamisesta ja siitä, kuinka hänellä on kirjoittamiseen pakonomainen tarve ja kuinka se on pelastanut hänet kuolemalta ja hulluudelta ja ties miltä. Aikaisemmin olen kääntänyt tähän blogiin Bukowskin runon ”So, you wanna be writer?” otsikolla ”Haluatko kirjailijaksi?”, joka summaa monta pointtia Bukowskin ”filosofiasta” ja josta löytyisi paljon opittavaa kirjoittajille ja kirjailijoille.

Kirjoittajat puhuvat tyhjän ruudun kammosta ja siitä, kuinka älylaitteet vievät huomion eivätkä ammattikirjailijatkaan enää malta keskittyä kirjoitustyöhön, joka tuntuu motivoivan yhä vähemmän, eikä mitään tunnu syntyvän. Kirjoitusprosessi on tuskaa ja turhaa. Kirjoittaminen tuntuu pakolta, johon tullut ryhdyttyä sen sijaan, että olisi jotain sanottavaa, joka pakottaisi itsensä ulos. Kuten sanottua, yksinkin kirjoittaminen on kommunikaatiota muun ihmiskunnan kanssa, ja jos ei ole sanottavaa, pitää pakottaa itsensä luomaan jotain, jolla ei ole merkitystä. Jos kirjailijat itsekään enää eivät tunnu uskovan, että tekstissä on voimaa, miksi lukijoiden pitäisi?

Bukowskin tekstissä on voimaa. En tarkoita edes sen sisällön ”rankkuutta”: juopottelua, panemista ja väkivaltaa, vaan pelkistettyä tyyliä, jossa jokainen lause on nyrkinisku naamaan. Niin monen nykykirjailijan tekstistä puuttuu voimaa ja se kuulostaa mutinalta vaatekomerossa ämpäri päässä. Kirjoittajat ajattelevat vain julkaistuksi tulemista ja jostain kumman syystä monet tulevatkin julkaistuksi. Bukowskin runo muistuttaa kirjoittamisen intohimosta: miksi kirjoittaa ja lukea, jos siihen ei ole paloa? Juuri silloin kirjallisuutta aletaan kohdella kuten laihduttamista ja terveellisiä elämäntapoja, jos kirjallisuus itsessään ei sykähdytä.

Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen ohella Bukowskin tarinat kertovat kirjoittamisen intohimosta ja se tuntuu tekstissä.

Onneksi Lauri Törhönen ei ole aivokirurgi

Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen väitteli eilen Lapin yliopistosta tohtoriksi otsikolla ”Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt. Suomalaisen elokuvaohjaajan työn prosessit; etiikka, moraali, tekniikka ja sosiaalisuhteet”. Vastaväittäjäksi oli saatu julkkisfilosofi Esa Saarinen Aalto-yliopistosta, joka tietääkseni ei ole taiteiden tiedekunnan professori eikä elokuvien asiantuntija. Koko juttu vaikuttaa yliopiston järjestämältä julkisuustempulta.

Samuli Tiikkaja ehti jo Helsingin sanomissa kirjoittaa kohtalaisen raivostuneesti, että ”väitöstilaisuus oli tuskallista katsottavaa”. Väitöstilaisuus löytyy myös verkosta. Ja se on tuskallista katsottavaa. Jos tällä haluttiin julkisuutta, niin oliko se halutun laista julkisuutta?

Törhönen ei vastaa yhteenkään vastaväittäjän kysymykseen vaan harhailee asiasta viiden minuutin vapaaseen assosiaatioon ja kysyy sen jälkeen ”mikä olikaan kysymys”? Kun Törhönen ei osaa vastata mihinkään kysymykseen suoraan, uhkaa Saarinen kysyä vain kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”. Törhönen vastaa ”ehkä” [naurua salista]. Kysymys koskee työn otsikkoa, joka ei vastaa työn sisältöä.

Väitöstilaisuus kuulostaa siltä, että kaksi muistisairasta puhuisi toistensa ohi.

Itselläni ei ole meriittejä arvioida minkään alan opinnäytteitä, mutta hieman ihmetyttää väitöskirja, jossa ei ole lähdeviitteitä, tutkimuskysymystä eikä oikein sisällysluetteloakaan. Runsaasti on mielenkiintoisia kuvia, aforistimaisia lainauksia kuuluisilta ohjaajilta, vanhuksen muisteloita elämänsä varrelta ja irrallisia ”klippejä”, jotka voisivat olla paikallislehden äkäisiä mielipidekirjoituksia. Joku sanoisi hajanainen, Saarinen sanoo ”moniulotteinen”. Osin melko mielenkiintoistakin materiaalia ja ehkä rankalla toimittamisella siitä olisi saanut jonkinlaisen ”ohjaajan mietteitä” -aforismikirjan, mutta täyttääkö se akateemiset kriteerit? Lapin yliopiston mielestä ilmeisesti täyttää.

Esa Saarinen, joka ei hänkään ole tunnettu ilmaisun napakkuudesta, kiertää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa ja pyytelee anteeksi joutuessaan kysymään hankalia kysymyksiä. Aivan koko tallennetta en pystynyt katsomaan juurikin sen tuskallisuuden vuoksi, joten en tiedä päätyykö hän jossain kohtaa suoraan kritisoimaan väitöskirjaa, mutta hän ainakin vihjaa n. puolentoista tunnin kohdalla, että ehkä esitarkastuksessa olisi pitänyt puuttua muotoseikkoihin, kuten sisällysluettelon ja väliotsikoiden vastaavuuteen, jotta niitä ei enää väitöstilaisudessa tarvitsisi käydä läpi.

Ehkä kunniatohtorin titteli on olemassa juuri sitä varten, että tällaisilta farsseilta vältyttäisiin.

Ironista on, että Törhönen itse painottaa elokuvan ohjaamisen ammattimaisuutta ja että sitä varten tulee kouluttautua ja että elokuvan tekemisessä on omat muotoseikkansa, joita tulee noudattaa. Tarvitseeko sanoa, että akateemisessa työskentelyssäkin on omat muotoseikkansa?

Jos tällä ei nosteta Lapin yliopiston profiilia, niin ei nosteta myöskään elokuvajaohjaajakoulutuksen profiiliakaan tai taiteen alan koulutusta yleensä. Pikemminkin sillä vahvistetaan mielikuvaa taiteiden ja humanististen alojen sisällöstä huuhaana. Ja onko se mielikuva aina niin vääräkään? Itse kirjallisuutta opiskelleena voin sanoa, että hyvä, että on olemassa humanistisia aloja, niin että ne pahimmat hiihtäjät, jotka haluavat yliopistoon, eivät mene opiskelmaan aloja, joilla on oikeasti merkitystä. Loppujen lopuksi, mitä merkitystä on maailmalle sillä, että jonkun viihde-elokuvia ohjaavan vaarin omaelämänkerta ei täytä akateemisia vaatimuksia? Tuskin mitään. Jos tuomari, aivokirurgi, siltainsinööri, biokemisti tai lentäjä pääsisi samalla tavalla lopputyöstään läpi, aiheuttaisi se vaaratilanteita yhteiskunnassamme. Taiteiden tutkimuksella ei ole niin väliä, siinä voi ottaa vaikka niitä taiteellisia vapauksia.

PÄIVITYS 1.11.

Lapin yliopiston dekaani Satu Miettinen kommentoi Törhösen tapausta Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa tieteellisen ja taiteellisen tohtoritutkinnon väitöskirjojen ohjeistuksessa on eroja, ja että ”[..] on erilaisia tapoja tehdä tutkimusta. On hirveän rohkeaa väittelijältä lähteä tekemään taiteellista työtä.”

Tämä ei välttämättä lisää taiteenalojen uskottavuutta akateemisina, yliopistossa opetettavina aineina, jos yllä oleva on vastaus kysymykseen, miksi Törhösen väitöskirja on täyttä dadaa.

On totta, että taide on sisällöiltään vapaampaa kuin (luonnon)tiede, mutta juuri siksi muodoltaan siihen liittyvän tutkimuksen pitäisi noudattaa akateemisia käytöntöjä, kuten täsmällistä lähdeviittausta, ollakseen uskottavaa tutkimusta.

Kirosanoja eri kielissä, eli kuinka olla vulgaari ympäri Itämerta

Helsingin sanomat uutisoi etelänaapurissamme Virossa nuorten keskuudessa leviävästä suomenkielisestä kirosanasta, jonka kaikki varmaan arvaavatkin. Kuten jutusta selviää, viron kielessä on olemassa sama sana muodossa vitt, kun taas u:llinen muoto on sanan illatiivi, jota voi käyttää kehotettaessa jotakuta painumaan vittuun. Virossa, kuten Suomessakin vanhojen ihmisten keskuudessa, vittu on ollut poikkeuksellisen ruma, eli ropp sana, jota ei ole viljelty välimerkinomaisesti. Nyt kuitenkin jutun mukaan sen käyttö on yleistynyt myös virossa ja nimenomaan samassa muodossa kuin suomessa.

Kieltämättä virosta onkin puuttunut sellainen ytimekäs ja terävä kirosana, jota voi käyttää kun oikein vituttaa. Englanniksihan fuck ja ruotsiksi fan ovat foneettisesti ja käyttöalaltaan samankaltaisia, vaikka merkitykseltään täysin poikkeavia. Näistä ruotsin fan on kenties lievin, jota Solsidanin Fredrik Schillerkin voi käyttää. Tosin käytössä vittu ja fuck ovat myös kuluneet. Ruotsiksi on olemassa myös sana fitta, mutta tietääkseni sitä ei käytetä samalla tavalla.

Merkitykseltään sama kuin fan on viron yleisin kirosana kurat, joka taas äänteellisesti kuuluu samaan sarjaan kuin suomen perkele (joka tarkoittaa myös samaa), kuten myös suomessa ja virossa esiintyvä perse (joka virossa ei ole yhtä yleinen). Englannista ja ruotsista tällainen ”ärräpää” taas puuttuu. Ruotsiksi tietenkin on olemassa myös helvete, jonka voi tiuskaista samalla tavalla kuin suomen helvetin, mutta englannin oh hell! on jo vähän liiankin voivotteleva eikä lainkaan yhtä painokas. Viroksi helvetti on põrgu, joka särähtää sekin kivasti, mutta sitäkään ei käytetä samalla tavalla, paitsi toivotettaessa joku häipymään sinne.

Miesten sukuelimiä tarkoittavista sanoista käytössä ovat türa ja munn, joista edellinen särähtää roimasti (samalla tapaa kuin suomen kyrpä), mutta jälkimmäinen kuulostaa mielestäni ponnettomalta. Venäjäksihän tätä tarkoittavaa sanaa хуй käytetään kuten sarjaa fuck/fan/vittu. Mielenkiintoinen yksityiskohta slaavien kiroiluperinteestä on maksullista naista tarkoittava kurwa, joka on varmasti yleisin puolan ulkopuolella tunnettu sana ja joka on lainana levinnyt myös sukukieleemme unkariin (muodossa kurva). Senkin suosio varmasti perustuu ärrän päristelyyn, vaikka voi kai siitä vetää johtopäätöksiä myös näiden kansojen kaksinaisesta seksuaalimoraalista.

Ekskrementtiä kuvaavat samat monissa kielissä alkavat sibilantilla ja suhahtavat nekin kivasti, kuten englannin shit, ruotsin skit ja viron sitt, puhumattakaan saksalaisten suosikista Scheisse (ei mennä saksalaisten rikkaaseen kiroiluperinteeseen kuitenkaan tässä). Suomeksi harvoin kukaan huutaa voihan sonta! ja sanassa paska se äänne on siellä keskellä, joskin käyttökelpoinen sana sekin on asioiden mennessä pieleen, eli paskaksi. Romaanisten kielten tätä tarkoittava sana merde, merda tai mierda on sekin jälleen osoitus tremulanttien voimasta.

Yhteenvetona tästä tajunnanvirtamaisesta pohdinnastani voisi sanoa, että kieli tarvitsee painokkaan ärriä sisältävän kirouksen, jossa on tarpeen vaatimaa ankaruutta, sekä sujuvammin puheeseen vilahtavan, mutta tarvittaessa myös painokkaasti sihahtavan voimasanan.

KEVEÄN JUTUN LOPPUKEVENNYS:

Kenties maailman huonoin populaaritieteellinen kirja kielistä on Bill Brysonin The Mother Tongue (1990, ei tietääkseni suomennettu). Luin sitä kenties pari kymmentä sivua ja joka sivulla oli kirjaimelllisesti useita virheitä. Hauskin virhe kuitenkin oli väite, jonka mukaan suomen kielessä ei ole lainkaan kirosanoja.

Hänen mukaansa:

Some cultures don’t swear at all. […] The Finns, lacking the sort of words you need to describe your feelings when you stub your toe getting up to answer a phone at 2.00 a.m., rather oddly adopted the word “ravintolassa.” It means ‘in the restaurant.’

En tiedä mistä Bill on tällaista saanut päähänsä, mutta tästä viisastuneena olen jättänyt hänen muutkin kirjansa lukematta, vaikka ne ovatkin supersuosittuja tietokirjoja.

Itään ei ole mitään

Jukka Korpelan kirjaa Kiovan Rusista lukiessa tuli muutamia hajahuomioita mieleen. (Korpela, Jukka: Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023) Kirjoitan ehkä koko kirjasta tarkemman arvostelun, jos jaksan.

Korpelan mukaan venäläisessä historiankirjoituksessa on korostettu Venäjää Bysantin perillisenä ja sen vastapainoksi vähätelty mm. turkkilaisten ja mongolien vaikutusta, vaikka tosiasiassa keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla yhteistyön rooli niiden kanssa oli merkittävä.

Vähättely on omalla tavallaan kaksinkertainen, sillä onhan myös Bysantin/Itä-Rooman roolia vähätelty länsimaisessa historiankirjoituksessa. Puhumattakaan mongolien vaikutuksesta. Vähättelyllä tarkoitan tässä kenties kouluopetusta ja sellaista historianharrastajan takapuolituntumaa, joka minulla esimerkiksi ei-akateemisena amatöörinä on (epäilemättä jollain oikealla historiantutkijalla näkökulma voi olla toinen).

Onhan kuitenkin niin, että meillä koulussa opetetaan Rooman valtakunnan lakanneen olemasta kun keisari Romulus Augustulus luopui vallasta 476 (lukion oppikirjasarjan Ihmisen tiet mukaan), vaikka puolet Rooman valtakunnasta jatkoi olemassaoloaan vielä seuraavat tuhatkunta vuotta. Historiaa kirjoitetaan (länsi)eurooppalaisesta näkökulmasta ja valtio, jonka ydinalue on maantieteellisesti nykyisen Turkin alueella, ei ole yhtä lailla eurooppalainen kuin vaikkapa Ranskan maantieteellinen edeltäjä Gallia, joka ei edes ollut yhtä kehittynyt kuin valtakunnan itäosat, jostain takapajuisesta Britanniasta puhumattakaan.

Kreikka on länsimaisen kulttuurin kehto, mutta roomalaisvalloituksen jälkeen se katoaa maailmanhistoriasta lopullisesti. Ehkä Kreikassa ei sen jälkeen tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Toinen vaihtoehto lienee vahva osmannivaikutus, joka siirsi Kreikan Euroopan ytimestä itämaiden piiriin.

Suomalaisille Venäjä on ollut aina vain Venäjä, mutta kuten Korpela kirjassaan kuvaa, on siellä ollut kautta historian monenlaista kansaa hallitsemassa monenlaista valtakuntaa. Yleinen harhaluulo lienee esimerkiksi, että ensi kertaa Suomen itärajan määrittelevä pähkinänsaaren rauha 1323 olisi solmittu Venäjän kanssa. Oikea vastaus olisi Novgorod, joka kylläkin peruskoulun historiantunnilla mainitaan, mutta ainakin minulle jäi kouluopetuksen perusteella epäselväksi, missä vaiheessa Novgorod vaihtui Venäjäksi. Tärkeintä taisi olla opettaa lapsille, että vihollinen tulee aina idästä, ellei se sitten ole koukannut.

Samaan aikaan Novgorodin kanssa nykyisen Venäjän alueella vaikutti myös mongolien Kultainen orda. Kaikki tietävät Tsingis-Kaanin, mutta harva tulee ajatelleeksi, millainen merkitys mongolivalloituksilla oli itänaapuriimme. Samoin vasta hiljattain Venäjän historiasta luettuani ymmärsin, miten iso peluri mongolien valtakunta oli alueella myöhäiskeskiajalla. Kultainen orda oli mongolien valtakunta, jonka väestöstä merkittävä osa oli turkkilaisheimoja, joita myöhemmin alettiin kutsua tataareiksi.

Täytyy vieläpä muistaa, että mongolit ja taatarit olivat muslimeja. Kun vielä otetaan huomioon osmannien valta eteläisessä Itä-Euroopassa ja Balkanilla sekä maurien valta Pyreneiden niemimaalla, on se jo aika reipas maantieteellinen alue, joka on ollut keskiajalla islamilainen. Ainakaan minä ajatellessani eurooppalaista keskiaikaa en ajattele niin paljon islamia kuin ehkä pitäisi.

Anekdoottina kerroaakoon, että Kiovan Rusin hallitsija Vladimir Suuri, joka kastoi valtakuntansa kristinuskoon, harkitsi alunperin myös islamia, mutta ei halunnut tulla ympärileikatuksi eikä etenkään luopua alkoholista, joten hän valitsi kristinuskon. Todelliset syyt lienevät kuitenkin diplomaattis-poliittisia ja kuinka lähellä hän oli valita islam, siitä kinastelkoot asiantuntijat, mutta olisihan islamilainen Venäjä ollut aika mielenkiintoinen historiankulku.

Suomikin on enemmän itäeurooppalainen maa kuin mitä haluammekaan myöntää. Maantieteellisesti esimerkiksi Albania on meistä katsoen läntisellä aikavyöhykkeellä. Suomen tarina on kerrottu aina Länsi-Suomen näkökulmasta: Suomen puoliksi jakaneen pähkinäsaaren rajan länsipuoli on katsottu ”oikeaksi” Suomeksi, vaikka nykyisestäkin Suomesta valtaosa jäi sen itäpuolelle. Asian olisi voinut tulkita toisin, eikä kouluopetuksessa käytettyä ”Ruotsi-Suomea” ole koskaan ollut olemassa. Meille on opetettu, että ”ensin Suomi oli Ruotsin vallan alla ja sitten Venäjän”, vaikka pikemminkin totuus olisi, että ”suomea (ja suomen lähisukukieliä) puhuvia ihmisiä on asunut Ruotsin ja Venäjän (ja Novgorodin) hallitsemilla alueilla ennen kansallista herätystä ja vuoden 1917 itsenäistymistä”, ja asuu edelleen.

Venäjä taas kautta historian on katsonut kuuluvansa nimenomaan Itä-Eurooppaan ja siksi torjunut länsimaalaiset vaikutteet: demokratia, valistus, reformaatio ja rationalismi kuulostavat kivalta, mutta Venäjällä on oma venäläinen sielunsa. Pietari Suuri oli suurmies, mutta siltikin liian länsimielinen. (Suositeltavaa luettavaa muuten Vesa Oittisen Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. (Vastapaino/Aleksanteri-instituutti. 2007))

Ja siltikin Venäjä on pyrkinyt historiankirjoituksessaan siivoamaan pois myös itäiset vaikutteet. Se on itää, mutta ei silti sentään niin itää. Tarpeeksi itää ovat juurikin nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella sijainnut Rus ja itäroomalainen Bysantti. Sieltä löytyy venäläisyyden kehto ja sitä kautta myös tähän päivään asti jatkunut kipuilu suhteessa länteen.

Orbán ja Putin: miksi Unkari veljeilee Venäjän kanssa?

Unkarin pääministeri Viktor Orbán ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat viime tiistaina Pekingissä pidetyissä Kiinan järjestämissä juhlallisuuksissa ja nyt heidän esiintymisensä yhdessä kädenpuristuksine ja imeline hymyineen on herättänyt pahennusta. Poiketen muista länsimaista, Unkari on valinnut Putinin Venäjää myötäilevän linjan. Tuoreessa muistissa on venkoilu Suomen Nato-jäsenyyden vahvistamisen kanssa. Nyt esiintyminen avoimesti Putinin rinnalla osoittaa, että sympatioita ei edes yritetä peitellä.

*

Oma henkilökohtainen historiani Unkarin kanssa juontaa vuoteen 2006, kun olin vaihto-opiskelijana Etelä-Unkarissa Szegedin yliopistossa (ah! nuoruus, viini ja kevät Tiszan-laaksossa!). Otin osaa mm. historiaa ja politiikka käsitteleville luennoille Itäisen Keski-Euroopan tutkimuksen laitoksella (itäinen Keski-Eurooppa on käsite, jolla on haluttu korostaa entisten sosialistimaiden, kuten Unkarin, Puolan ja Tšekin asemaa keskieurooppalaisina maina väheksytyn itäeurooppalaisuuden sijaan, Suomessa en ole käsitettä kuullut käytettävän yleisesti). Luennoitsijoina olivat mm. György Szönyi ja András Csillag, jotka molemmat olivat suhteellisen liberaaleja ja ”länsimielisiä”; Unkarin poliittista lähihistoriaa opettava Csillag jopa vahvasti ”anti-fidesziläinen”.

Se oli aikaa, kun minusta piti tulla kielitieteilijä ja matkustin ugrilaisten kielten lähteille, mutta elämä veikin sen jälkeen toiseen suuntaan. Vaikka maahan liittyy paljon muistoja, ei minusta tullut sukukansa-aktiivia, joka olisi liittynyt edes Suomi–Unkari -ystävyysseuraan. Myöskään maan poliittinen tilanne ei innosta matkustamaan tällä hetkellä sinne, vaikka tilanne ei olekaan yhtä paha kuin Venäjällä, jonne henkilökohtaisesti matkustamista pidän mahdottomana ajatuksena.

*

Viktor Orbánin puolueen Fideszin historia on siitä mielenkiintoinen, että se on pariinkin otteeseen muuttanut linjaansa radikaalisti. Se aloitti 1980-luvun lopulla opiskelijaliikkeenä (Fiatal Demokraták Szövetsége, josta Fidesz on lyhenne) ja sen ohjelma oli nuorekkaan radikaali, liberaali ja länsimielinen. Käänne kansallis-konservatiiviseen suuntaan tapahtui vuoden 1994 vaalien alla. Syynä tähän oli Unkarin johtavan konservatiivipuolueen MDF:n (Magyar Demokrata Fórum) hajaannus sen johtajan ja sen aikaisen pääministerin József Antallin äkilllisen kuoleman vuoksi. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliittiselle kartalle jäi tyhjää oikeaan reunaan ja Fidesz siirtyi tähän tilaan. Väitetään myös Antallin kuolinvuoteellaan ”testamentanneen” poliittisen perintönsä Orbánille. MDF:n äänestäjien kaappaus ei vielä taannut voittoa 1994 vaaleissa, mutta jo 1998 Orbánin johtama Fidesz oli pääministeripuolue.

Orbánin oma poliittinen ura alkoi vuonna 1989 Sankareiden aukiolla (unk. Hősök tere) pidetyssä puheessa, jossa hän vuoden 1956 kansannousun muistotilaisuudessa vaati vapaita vaaleja ja venäläisjoukkojen vetäytymistä Unkarista, mikä oli rohkeaa ja ennen kuulumatonta. Tämän päivän tapahtumia ajatellen tilanne ei voisi olla ironisempi. Fideszin sisällä Orbán kuului puolueen ”maalaisiin”, erotuksena ”kaupunkilaisista”. Perinteisesti maalaiset ovat olleet kaikkialla konservatiivisempia ja kaupunkilaiset liberaaleja, ja vaikka myös Orbán oli aluksi liberaali, kaupunkilaisten ja maalaisten ajautuessa erilleen, valitsi Orbán puolensa ja myöhemmin Fideszin viholliskuva on liberaali, koulutettu kaupunkilainen. Vuoden 1994 linjamuutoksen jälkeen moni liberaali ”kaupunkilainen” lähtikin puolueesta.

*

Kulttuurillisesti Unkari on vahvasti äijämaa tavalla, jolla Venäjä kenties on, mutta joku Ruotsi ei ole. Eräs unkarilainen kertoi minulle opiskelijabileissä, että ”unkarilaisia ei politiikka kiinnosta ja äänestyspäiväkin aina sunnuntai, jolloin unkarilainen mies hakkaa vaimoaan ja korjaa autoaan”. Kun minua ei vitsi naurattanut, kertoi hän vielä ”vaimon hakkaamista ja auton korjaamista” koskevan kohdan uudestaan. Tällaisessa ympäristössä Viktor Orbánin kansanomainen jalkapalloa fanittavan maalaispojan imago varmasti menestyy.

Kansallisessa mentaliteetissa unkarilaiset pitävät itseään altavastaajina: heillä on sotainen historia kuninkaineen, mutta koko maailma on heitä vastaan. Tyypillisesti unkarilaiset ovat hävinneet kaikki sotansa: molemmissa maailmansodissa asetuttiin väärälle puolelle ja erityisen katkera pala oli ensimmäisen maailmansodan päättänyt Trianonin sopimus 1920, jossa Unkari menetti suurvalta-asemansa ja 2/3 pinta-alastaan. Samoin vuoden 1956 kansannousu päättyi verilöylyyn ja siihen verrattavissa oleva vuoden 1848 kansannousu Itävaltaa vastaan tukahdutettiin myös. Joskin unkarilaiset saavuttivat molempien kansannousujen jälkeen etuja, minkä vuoksi unkarilaisten mukaan aina kannattaa kapinoida, vaikkei voittaisikaan. Sitten taas jos mennään historiassa taakse päin turkkilaisvalloituksiin, nekin hävittiin. Tunnetuin on tietenkin Egerin taistelu (Egeristä on peräisin suomalaisillekin tuttu Egri Bikavér), joka päättyi puolustajien teurastukseen.

Päähänpotkitulle kansalle on tärkeää päästä näyttämään keskisormea Brysselin byrokraateille.

Erityinen myyttinen asema on vuoden 1956 tapahtumilla, joka on kuin talvisodan myytti moninkertaistettuna. Vaikka molemmat hävittiin, Suomi säilytti itsenäisyytensä ja Unkari pääsi kansannousussa näyttämään vapaudenkaipuutaan ja saavutti myös jotain etuja (”aina kannattaa kapinoida”), joita kutsuttiin ”gulassi-kommunismiksi”. Täytyy myös muistaa, että kun Orbán piti puheensa vuonna 1989, oli kansannoususta kulunut vain 33 vuotta ja paikalla oli varmasti ihmisiä, jotka omakohtaisesti muistivat sen tapahtumat.

Kansannousun sankari oli pääministeri Imre Nagy, joka teloitettiin sen epäonnistuttua ja jonka jäännökset vuoden 1989 muistotilaisuudessa haudattiin uudelleen. Sittemmin Orbánin hallinto ei ole pyrkinyt pitämään Nagyn muistoa elossa; esimerkiksi hänen patsaansa siirto syrjään parlamenttitalon edestä vuonna 2018 herätti kohua oppositiossa. Melko vähäistä kohua kuitenkin: ehkä hauraan humanistin ja kommunistiälykön hahmo ei ole nyky-Unkarille soveltuva esikuva.

*

Kun asuin Unkarissa vuonna 2006, pidettiin vaalit, joiden jälkeen pääministeriksi nousi MSZP:n, Unkarin demarien, Ferenc Gyurcsány. Pian kuitenkin Gyurcsány joutui epäsuosioon paljastettuaan epävirallisessa puheessa ajaneensa maan talouden vararikkoon. Tämä romahdutti MSZP:n kannatuksen — kenties syystäkin — ja avasi tien Fideszin nykyiselle valtakaudelle.

Historiallisesti MSZP on Unkarin kansandemokratian aikaisten kommunistien perillinen, vaikka käytännössä onkin Labour Partyn kaltainen suhteellisen liberaalia talouspolitiikkaa tekevä ”moderni” työväenpuolue — ainakin liberaalimpaa kuin Fidesz. Vastustajat silti pääsivät lyömään puoluetta vahvasti kommunistimenneisyydellä. Jälleen ironista, kun ottaa huomioon kuinka Orbán itse rakentaa autoritaarista suunnitelmataloutta ja pitelee kädestä uutta Neuvostoliittoa pystyttävää Putinia.

*

Entä mitkä syyt ovat saaneet Orbánin johtaman Unkarin mielistelemään Venäjää? Niitä ovat ainakin seuraavat:

1. Venäjän energia. Noin puolet Unkarin energiasta tulee Venäjältä ja etenkin venäläisellä kaasulla on suuri rooli. Unkarissa muuten kaasua käytetään kotitalouksissakin laajemmin kuin Suomessa: muistan opiskeluajoilta, kuinka hellat ja talojen lämmitys toimivat kaasulla: lämpöpatterissa paloi talvisin pieni kaasuliekki. Kaasun hinnan muutokset tuntuvat kukkarossa konkreettisesti.

Unohtamatta sitäkään, että samaan aikaan Rosatom rakentaa lisää ydinvoimaa Unkariin.

2. Väite, että Unkari voisi joutua sotaan. Viime vaalien alla Fidesz kampanjoi vahvasti, että vain se pystyy pitämään Unkarin mahdollisen suursodan ulkopuolella. Unkarin mukaan rauha tulisi tehdä ”Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä” ja siinä suhteessa Unkarilla ei tunnu olevan syitä sympatisoida Ukrainaa.

3. Erimielisyydet Ukrainan kanssa. Edellä mainittu Trianonin rauha jätti kaikkiin Unkarin naapurimaihin merkittävät unkarilaisvähemmistöt, myös Ukrainaan. Siellä unkarinkielisiä on n. 100 000 ja Orbán on pyrkinyt esiintymään myös ulkounkarilaisten johtajana. Ukraina sääti vuonna 2017 vähemmistökielten asemaa heikentävän kielilain, joka on hiertänyt maiden suhteita.

4. Yleinen EU-vastaisuus. Unkari on vahvasti riippuvainen EU:sta ja sen tukien nettosaaja, mutta mielikuvien tasolla EU on byrokratian, ”globalistien” ja poliittisen korrektiuden pesä. Putinin ”kristillisiä arvoja puolustava” Venäjä, jossa feministit, seksuaalivähemmistöt, luonnonsuojelijat ja maahanmuuttajat eivät riehu, voi tuntua monelle oikeistolaiselle houkuttelevalta.

Bonus: mahdollisuus, että Orbán yrittää vilpittömäsi välittää rauhaa. Orbánin ymmärtäjät ovat puolustaneet häntä sanomalla, että hän yrittää toimia diplomaattisesti ja järkevästi samalla, kun muut eurooppalaiset johtajat ovat katkaisseet välinsä Venäjään. Voi olla, että Orbán aivan vilpittömästi haluaa toimia välittäjänä ja saada mainetta diplomaattina, mutta se ei sulje pois edellisiä vaihtoehtoja.

Unkarissa Venäjää on historiallisesti pidetty uhkana ja vihollisena aivan kuten Suomessakin, ja vuosien 1944-1990 aikaisena miehittäjänä. Onkin ihmeellistä, kuinka nopeasti asenteet ovat muuttuneet Unkarin lähes pyrkiessä Venäjän vasalliksi. Suomessa ”ryssävihaa” on tunnettu 1800-luvun sortokausista saakka, ja vaikka viha itsessään ei ole puolusteltavissa, terve varovaisuus suurvaltanaapuria kohtaan on aina aiheellista. Huolimatta 1970-luvun ”suomettumisesta”, on suomalaisilla ollut aina venäläisiä kohtaan epäluuloja, jotka ovat säilyneet YYA-liturgian pinnan alla. Siihen, mitä ns. tavalliset unkarilaiset ajattelevat siitä, että heidän päääministerinsä kättelee Putinia, on vaikea päästä käsiksi.

*

Suomessa asuvan unkarilaisystäväni mukaan maa on jakaantunut vahvasti kahtia, eikä osapuolien välillä ole keskusteluyhteyttä. Molemmilla on omat (vaihtoehtoiset) faktansa. Fidesziä kannattaa erityisesti maaseudun vähemmän koulutettu kansanosa ja poliittinen propaganda tuntuu uppoavan siihen vahvasti. Jos hallitus tarpeeksi rummuttaa, että Putin on ystävä, kansa uskoo (”Oceania has always been at war with Eastasia”). Unkarissa vallitseva narratiivi Ukrainan sodasta on Venäjän narratiivi. Virallisesti Unkari tuomitsee Venäjän hyökkäyksen, mutta vastustaa Ukrainan tukemista ja Venäjän vastaisia pakotteita ja syyttää ”länttä” sodan eskaloimisesta. Epävirallisesti Ukraina on sotaan syyllinen ja Venäjä ”rauhanturvaaja”.

Putin nähdään vahvana johtajana, joka ajattelee kansansa parasta. Ehkä vähän samalla tavalla kuin Orbán tai ehkä tavalla, jolla Orbán haluaisi tulla nähdyksi.

Emme yleensä puhu ystäväni kanssa politiikkaa ja hän muuttuu poikkeuksellisen synkäksi, kun otan asian puheeksi. Hän ei näe maansa tulevaisuudessa valoa: monet koulutetut unkarilaiset muuttavat maasta, eivät taloudellisista vaan yksinkertaisesti poliittisista syistä. Koulutus ja terveydenhuolto rapautuvat ja aivovuoto vain pahentaa tilannetta.

Unkarilaisesta näkökulmasta eurooppalaiset liberaalit, suvaitsevaiset ja maallistuneet demokratiat voivat näyttäytyä heikoilta. Maailma on pelottava paikka ja kenties tulevaisuus kuuluu sellaisille valtioille kuten Kiina, joka on pystynyt yhdistämään autoritäärisen kommunismin markkinaliberalismiin, ja joka varjelee kyynisesti vain omia kansallisia etujaan. Kenties Unkarissa ajatellaan, että ainoa keino selviytyä siinä on Orbánin mainostama ”illiberaali demokratia”, jolla on enemmän yhteistä Venäjän kuin Euroopan kanssa.

LISÄLUKEMISTA:

Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika (Minerva Kustannus, 2023): vasta ilmestynyt Viktor Orbánin elämänkerta käsittelee kohdettaan kriittisesti ja ilman silkkihansikkaita. Teos on ilmestynyt ilmeisen kiireellä tänä vuonna, minkä vuoksi siihen on jäänyt aika paljon toimittamista ja oikolukua, mutta tuoreutensa vuoksi siinä käsitellään myös Ukrainan sotaa ja viime aikaisia tapahtumia Venäjän suunnalla.

Torstila, Pertti: Komennus Budapestiin (Siltala 2022): entisen Suomen suurlähettilään ja nykyisin Unkariin viininviljelijäksi asettuneen Torstilan muistelmat, jotka sisältävät myös helposti lähestyttävän katsauksen Unkarin historiaan.

Kannattaa lukea myös Annastiina Kalliuksen artikkeli Salaliittomainen tiedontuotanto Unkarissa teoksessa Salaliittoteorioiden politiikat (Vastapaino, 2023) Hyvönen, Ari-Elmeri ;Pyrhönen, Niko . Tässä blogissa olen käsitellyt salaliittoteorioita aikaisemminkin, mutta aikaisemmin salaliittoteoriat ovat liittyneet pääasiassa ruohonjuuritason ajatteluun ja antiautoritaarisuuteen. Vaikka tässä on kyse valtion propagandasta, voi olla perusteltua käyttää ”salaliittoteoria”-termiä silloin, kun poliitikko käyttää selkeästi salaliittoteoreetikoiden retoriikkaa.

Orwellin värssytin ja muita kojeita

Tekoälyn tuottamasta kirjallisuudesta ja musiikista olen kirjoittanut tässä aikaisemminkin, mutta olin unohtanut, että jo Orwellin romaanissa 1984 esitellään idea ”värssyttimestä”, mekaanisesta ”kaleidoskooppimaisesta” laitteesta, joka tuottaa viihderoskaa kansan tarpeisiin. Koko kappale kuuluu seuraavasti:

And the Records Department, after all, was itself only a single branch of the Ministry of Truth, whose primary job was not to reconstruct the past but to supply the citizens of Oceania with newspapers, films, textbooks, telescreen programmes, plays, novels — with every conceivable kind of information, instruction, or entertainment, from a statue to a slogan, from a lyric poem to a biological treatise, and from a child’s spelling-book to a Newspeak dictionary. And the Ministry had not only to supply the multifarious needs of the party, but also to repeat the whole operation at a lower level for the benefit of the proletariat. There was a whole chain of separate departments dealing with proletarian literature, music, drama, and entertainment generally. Here were produced rubbishy newspapers containing almost nothing except sport, crime and astrology, sensational five-cent novelettes, films oozing with sex, and sentimental songs which were composed entirely by mechanical means on a special kind of kaleidoscope known as a versificator. There was even a whole sub-section — Pornosec, it was called in Newspeak — engaged in producing the lowest kind of pornography, which was sent out in sealed packets and which no Party member, other than those who worked on it, was permitted to look at.

En käännä kappaletta enkä jaksa näpytellä koko lainausta suomenkielisestä pokkariversiosta, joka minulla on. Oma käännökseni on Raija Mattilan suomennos vuodelta 1999, josta termin ”versificator” käännös ”värssyttimeksi”.

Värssyttimen toimintaa ei sen tarkemmin selitetä, mutta ”mekaaninen kaleidoskooppi” voisi olla laite, joka tuottaa olemassaolevista sisällöistä uusia versioita. Kuten generatiivinen tekoälykin. Kumpikaan ei luo uutta, vaan kierrättää vanhoja kliseitä ja pystyy tuottamaan vain mieltä turruttavaa sentimentaalista hömppää.

Kuten Platonin valtiossa, johon tämä kaikki tietenkin palautuu, runoilijat on karkoitettu ihanneyhteiskunnasta ja sallittuja ovat vain suuria sankareita ylistävät laulut nuorison kohottamiseksi, tai tässä tapauksessa vaaraton, geneerinen hömppä. Sen tuottamiseen ei tarvita edes ihmistä.

Orwellin 1984:n ohella tunnetuin dystopia, Huxleyn Uusi uljas maailma menee tähän teemaan vieläkin syvemmälle: kaikki syvällinen kulttuuri on korvattu ”seksofonien” ja ”tuoksu-urkujen” viihdehömpällä ja ”synteettisten kojeiden malthusilaisella bluesilla” niin, että yhteiskunnan ei tarvitse edes käyttää pakkokeinoja turrutettujen massojen hallitsemiseen. Silti hömppää tuottavat edelleen ihmiset, eikä sen generoimista ole vielä ulkoistettu ”värssyttimille”.

Lisätään kasaan vielä Kurt Vonnegutin Sähköpiano (Player Piano, 1952), joka kertoo maailmasta, jossa automaatio on korvannut suurimman osan ihmisten työstä. Muistan lukeneeni kirjan joskus 20 vuotta sitten ja silloin sen teemat tuntuivat kaukaisen utopistisilta, mutta nykyään samoja keskusteluita työn katoamisesta tekoälylle käydään vakavastikin. 1950-luvulla tietotekniikasta ei tiedetty paljoakaan ja Vonnegutin visiossa automaatio on vielä varsin mekaanista, jollei aivan steampunkia kuitenkaan.

Ihmisten työt oli korvannut ”toinen teollinen vallankumous”, mutta mitä ”kolmas teollinen vallankumous” korvaisi? Ihmisten ajattelun.

En analysoi romaania sen yksityiskohtaisemmin, mutta sen otsikkoonkin nostettu motiivi, automaatinen piano, sopii tämän bloggauksen aiheeseen. Sen suomentaminen ”sähköpianoksi” on hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä ei ole ihmisen soittama sähköinen instrumentti, vaan nimenomaan reikänauhoilla toimiva automaattipiano. Romaanissa automaattipiano ei ole mikään uusista uusin teknologian ihme, vaan antiikkinen, koliseva mekaaninen kone, joka soittaa 1900-luvun alun ragtime-musiikkia.

Vonnegutin Sähköpianon maailmassa kehitys tuntuu pysähtyneen. Automatiikka on ohjelmoitu vuosia sitten, eikä sitä ole tarvinnut juurikaan kehittää sen jälkeen. Automaatiolta säilyneiden ammattien joukossa eivät ole muusikot tai taiteilijat, vaan musiikkikin on ikivanhojen tallenteiden varassa. Kun tekijät vieraantuvat työstään lopullisesti, kehitys lakkaa.

Ainakin scifi-klassikoiden tuomio koneiden tekemälle taiteelle on selvä: koneet pystyvät vain toistamaan olemassa olevia muotoja ja sisältöjä. Tämä on rinnakkaista koko yhteiskunnan ja inhimillisen kulttuurin stagnaatiolle: kun ajattelu, kulttuuri ja taide ovat vain sisällötöntä aikaisemman toistoa, ihmisestäkin tulee ratas totalitarismin koneistossa.