Tekijä: Joni Kärki

Ruokapäivitys

Globaalin tilanteen muututtua pari vuotta sitten epävarmemmaksi ostin säilöön purkillisen sika-nautalihasäilykettä, eli nötköttiä (vaikka parisuhde onkin vegaani), koska nötkötti on hernarin ja näkkileivän lisäksi ainoa elintarvike, joka kestää ydinsodan. Nötköt on muuten dagenefterin ohella ainoa ruotsinkielinen sana, jota suomalainen mies voi käyttää uskottavasti. Englanniksi se on spam, josta roskapostin hellittelynimi tulee Monty Pythonin sketsin innoittamana. Pitäisikö sitä pohjoismaalaisittain alkaa kutsua nötköttipostiksi?

Nötkötille ei ole olemassa yhtään guormet-reseptiä, mutta uskottavin tarjoiluehdotus on nauttia tuote suoraan purkista, mielellään puukolla, joko yksin poikamiesyksiössä tai leirinuotiolla suomenpystykorvan seurassa. Hätävaraluonteestaan johtuen tämä säilyke oli kuitenkin mennyt vanhaksi. Jääkaapissa olisi tofua.

Tietenkään en heittänyt säilykettä pois. Jos se ydinsota kuitenkin tulee. Silloin ei ole varaa kursailla.

Valmiste.

*

Säilykkeistä tuli mieleen legendaarinen Kippari-Kallen pinaattisäilyke, jota en lapsena osannut yhdistää varsinaiseen tuoreeseen pinaattiin ja nyt kun mietin, niin enpä ole pinaattia koskaan nähnyt säilykkeenä. Ehkä sitä on Amerikoissa syötetty lapsille terveyssyistä. Kaikki tietävät anekdootin, jonka mukaan pilkkuvirhe jossain ravintosuosituksissa antoi aiheen myytille, jonka mukaan pinaatissa olisi poikkeuksellisen paljon rautaa, jonka vuoksi siitä saisi supervoimat. Voin kuvitella, että mössöinen ja mahdollisesti fermentoitunut pinaattisäilyke ei ole ollut lasten herkkua ja on tarvittu animaatio sitä propagoimaan.

*

Lapsuudesta muistan Sun Maid -rusinat ja logon aurinkoisen neidon, tuon eksoottisen tumman kaunottaren. Joillekin naisihanne on puurohiutalepakkauksen vaalea Elovena, minulle se on aina ollut auringonkultainen viinirypäleenpoimijaneito.

Se onkin miessukupuolen ikiaikainen kysymys: Sun Maid vai Elovena?

Taisteluni

Käytettyjen kirjojen torilla Turussa joku tuli kysymään erikseen antikvariaatinpitäjältä, olisiko hänellä ”sitä Hitlerin merkkiteosta”. Ei kuulemma ollut. Olisi ihan vain uteliaisuudesta halunnut katsella sitä. Monelle se on obskuuri kuriositeetti, paljon sellaista keräilytavaraa kirjatoreilla myydään. Esoteria, okkultismi, ufoilu ja kaikenlainen anakronistinen häröily ovat käytettyjen kirjojen tapahtumissa vahvasti edustettuna.

Aika usein antikvariaateissa Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjaa myydään. Turun natsikvariaatiksi nimeämässäni liikkeessä (enimmäkseen henkilökunnan palveluasenteen vuoksi) se oli pitkään ikkunassa kunniapaikalla ja hintalappu taisi olla toista sataa euroa. Myös viime kesän kirjanmyyntitapahtumassa Kirjan talolla kyseinen teos oli erityisesti nostettu esittelypöydälle outoon muovirasiaan ja omaksi sen olisi saanut 180€:n hintaan.

Myynnissä olisi ollut myös Marxia, Leniniä, Frankfurtin koulukuntaa ja taisipa olla hyllyssä Maon Punainen kirjakin. Ne olivat muun kirjallisuuden seassa ja hintaa oli muutamasta eurosta pariin kymppiin. Siitä huolimatta, että erilaisia totalitaristisia aatteita pidetään ”samanlaisina” ja ”yhtä pahoina” tai ”toinen toistaan pahempina” puhujasta riippuen, jostain syystä Mein Kampf herättää aivan erityisiä kämmentähikoiluttavia intohimoja.

Natsikrääsän keräilijöistä tulee mieleen Rankka päivä (Falling Down) -elokuvan uusnatsi. En tosin usko, että tämä satunnainen pikeepaitainen ohikulkija olisi kirjan aatteista ollut kiinnostunut. Ehkä hän olisi halunnut kirjahyllyynsä ”hauskan” kirjan, jota esitellä vieraille illalliskutsuilla.

*

Natsiaatteet varsinaisessa mielessä vetoavat tietyntyyppisiin vihaisiin nuoriin miehiin. Joka lukee Mein Kampfia tosissaan, on varmasti jo etukäteen tietoinen sen sisällöstä ja lukee sitä juuri siitä syystä, että se on ”paha” kirja. Luulen, että marxisteja ei lueta samoin motiivein. Tämä ihmistyyppi on kiinnostunut kaikesta muustakin ”pahasta” mitä juuri äärioikeistolaisuuteen liittyy oikeistolaisuuden suuntauksesta riippumatta.

Jokin aika sitten kuulin, että black metal -piireissä oli juhlittu Hitlerin syntymäpäiviä. En spekuloi, miten Hitler ja hänen aikalaisensa olisivat suhtautuneet nähdessään pitkätukkaiset ja kasvonsa kirjaviksi maalanneet hevarit ja kuulleet heidän musiikkiaan. Suojaan selustani disclamerilla muistuttamalla, että tietenkään kaikki black metallin ystävät eivät ole missään tapauksessa natsimielisiä, mutta musiikin estetiikkaan ja aatemaailmaan liittyy tietty ”pahuus” (kirjoitan tämän edelleen lainausmerkkeihin), johon kuuluu satanismi/saatananpalvonta, uuspakanuus, nihilismi ja vähintään kansallissosialismin kanssa flirttailu ja kaikki muu, minkä Varg Vikernes on tehnyt tunnetuksi.

Myös oikeistolaisissa libertaaripiireissä löytyy natsisympatisoijia, oli se johdonmukaista tai ei. Ilmeisesti logiikka menee niin, että äärimmäinen vapaus tarkoittaa vapautta olla vaikka sitten natsi, tai ainakin homofoobikko, naisvihaaja, rasisti, antisemitisti jne. Talousoikeistolaisuuden piittaamattomuus ”pehmeistä arvoista” liittyy saumattomasti osaksi nuoren vihaisen miehen ajatusmaailmaa. Ääri-individualistina ja ääriliberalistina itseään pitävä ei välttämättä välitä, että natsismi on sen täydellinen vastakohta.

*

Aina kun joku väkivaltaa ihannoiva oikeistolainen syyllistyy väkivallantekoihin, kysyvät apologistit mites se toinen ääripää.

Stereotyyppinen vasemmistolainen on sivari, kasvissyöjä, homomyönteinen ja pehmeitä arvoja kannattava ja turvallisia tiloja vaativa ja muutenkin nynny. Hänen viehtymyksensä totalitaarisiin ideologioihin johtuu pikemminkin naiiviudesta.

Sosialismia kannatetaan sen ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta, kansallissosialismia juuri niiden vuoksi.

Aina kun joku sanoo jotain vasemmistolaisuuteen vivahtavaa, tulee joku kertomaan kuinka paljon ihmisiä Stalin tapatti. Kaikki Pride-kulkueesta soijamaitoon on ääriajattelua, koska Neuvostoliitto.

Kun menee katsomaan Ilkka Kiven somea, jokaisen päivityksen alla sanotaan hänen lietsovan väkivaltaa. Tietenkään kukaan ei vakavissaan Ilkka Kiven kirjoitusten innoittamana lähde kadulle murhailemaan tai pystyttämään totalitaristista kansanmurhahallitusta.

Sodista ja somesta

Hannu Raittilalla on loistava novelli Jylhäkallion ylpeys (löytyy kokoelmasta Miesvahvuus. Wsoy 1999), joka kuvaa tiedotuskomppanian toimintaa sotaharjoituksissa. Tarinan kuvitteellisen ”joukkueen” on tarkoitus pystyttää radiomasto ja tuottaa radio-ohjelmaa simuloiduissa sotaolosuhteissa. Idealistinen kantaupseeri ajattelee kulkevansa Olavi Paavolaisen jalanjäljissä, mutta komppaniaan värvätyt taiteilijasielut eivät sovi muottiin. Radio Mafiasta lainattu toimittajakaksikko laittaa kaiken leikiksi ja jermuiluksi. Raittilalle tyypillisen tapaan läsnä on jatkuva päin helvettiä menemisen tunne ja kertoja voi vain avuttomana katsoa sivusta.

Raittilan novelli on kirjoitettu 25 vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen sosiaalista mediaa. Joku voisi kirjoittaa päivitetyn version, jossa sota leviäisi sosiaalisssa mediassa. Toisaalta, Ukrainan sota on jo kaikissa kanavissa sillä tavalla, että huumorin repiminen aiheesta alkaa olla vaikeaa.

*

Itse sain armeijasta vapautuksen rauhan ajaksi (ns. ”c:n paperit”). Olisin joka tapauksessa valinnut siviilipalveluksen, joten aikoinaan 16-vuotiaana päätöksen saaminen oli helpotus. Siitä, mitä mihin tehtäviin minut mahdollisen sodan aikana määrättäisiin, minulle ei ole kerrottu. Luultavasti puolustusvoimilla on kansio, jossa päällä on minun nimeni, mutta sen sisällöstä minulla en ei ole tietoa.

Lähtisinkö vanhana pasifistina tiedotushommiin, jos määrättäisiin tai edes pyydettäisiin? Ehkäpä, aina se sotilaskodin lattioiden luuttuamisen voittaisi. Humanistina minulla on sana hallussa ja osaan valokuvata ja tuottaa sisältöä. En minä varmaan huono propagandisti olisi.

Kuinka vahvasti voisin uskoa asian oikeutukseen? Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti meillä on naapuri, joka ei ole. Natoon liittyminen oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin; parempi valita Norjan kuin Valko-Venäjän esimerkki. Meillä on mielestäni ihan mukava demokratia täällä, jota kannattaa puolustaa. Jos joku tätä siellä esikunnassa lukee, niin kirjoittakaa siihen kansioon, että tulen mielelläni kirjoittamaan puolustustahtoa nostattavia somepäivityksiä tilanteen niin vaatiessa.

*

Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on jo Ukrainan sodan osapuoli. Ainakin sosiaaliseen mediaan sota on levinnyt, ja vaikka Venäjän kannattajat ovatkin vähemmistössä, kaikenlaisia trolleja ja botteja verkosta löytyy. Vaikka monelle Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 paljasti sen hallinnon todelliset kasvot, Putinin myötäilijöitä löytyy suomettuneista vasemmistolaisista ja jälkisuomettuneista oikeistolaisista. Vasemmistolaiset eivät ole huomanneet, että naapurissa on systeemi vaihtunut jo yli 30 vuotta sitten eikä sosialismia rakenneta enää edes nimellisesti, oikeistolaiset ovat löytäneet diktatuurisen ihannevaltionsa, jossa on kaikki neuvostojärjestelmän huonot puolet, kunhan sitä ei kutsuta sosialismiksi. Ennen avointa hyökkäystä 2022 Venäjällä ravasivat monenmoiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleireillä vierailtiin kuin Komsomolin parhaina päivinä.

Onneksi suurin osa suomalaisista on yhdistynyt mielipiteiltään, jollei nyt aivan talvisodan hengessä, niin ainakin osoittaa tervettä epäilyä Putinia ja hänen johtamaansa valtiota kohtaan. Nyt ollaan siirrytty siihen vaiheeseen, että syytellään putinisteiksi kaikkia joista ei pidetä ja unohdetaan oman puolueen Venäjä-myönteiset lausunnot vuodesta 2021 taaksepäin. No, huonompiakin vaihtoehtoja olisi. Meiltä puuttuu sellainen avoimen Venäjä-mielinen oppositio, jollainen monessa muussa Itä-Euroopan maassa on.

*

Raittila kertoo puolustusvoimille luennoivan ”ekodosentin” suulla, että vaikka nykynuoret ovatkin velttoja kännykännäpyttelijöitä, ehkä nykyaikaiset virtuaalisodat tarvitsevat heidän kaltaisiaan nörttejä. ”Rajojen loukkaamattomuutta tärkeämpää on, että verkkoa ei häiritä”, visioi dosentti. En tiedä, miten vahva annos ironiaa Raittilalla dosentin puheissa alunperin oli, mutta 25 vuotta myöhemmin visio on muuttunut todeksi. Verkkohäirintä ja informaatiovaikuttaminen ovat osa hybridisodankäyntiä.

Virtuaalisotaan pääsisi jo nyt, X:ään trollien kanssa kinastelemaan. Sellainen on virtuaalisen puolustussovan ratekia. Salaliittopeikkojen ja törkyturpien kanssa vääntämään.

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, alkaa se sotkun lattioiden luuttuaminenkin kuulostaa mukavalta hommalta.

Koneälypuolue ja tekoälyn sielu revisited

Kesä on hyvä aika kuunnella läpi Perttu Häkkisen podcasteja. Häkkinenhän oli tunnettu siitä, että hänen vieraansa olivat varsin monenlaisista taustoista jo ennen tämän viikon kohua, joka näyttäisi raivoavan enimmäkseen viestipalvelu X:ssä.

Tässäkin blogissa on käsitelty tekoälyä useammankin kerran ja mielenkiintoisessa jaksossa ”Keinoäly” 6 vuoden takaa eli hyvän aikaa ennen uutta tekoälyhypeä. Häkkinen haastattelee Sami Henrik Haapalaa Koneälypuolueesta. Käsiteltävät aiheet eivät sinänsä ole aivan huuhaata ja monella tapaa olivat aikaansa edellä jopa, mutta itse puoluehanke taisi jäädä taideperformanssin asteelle ja nopealla googlauksella vuoden 2018 jälkeen ei ole paljoakaan tapahtunut.

Mielenkiintoinen on myös osio, jossa Panu Hietaneva haastattelee uskonnonfilosofi Aku Visalaa. Kirjoitin aikaisemmin Visalan aihetta koskevista ajatuksista. Hän toistaa haastattelussa samat ajatukset siitä, että noin periaatteessa koneellakin voi olla ”sielu”. Toisaalta hän myös toppuuttelee utopistisimpia visioita siitä, että tekoäly voisi ratkaista kaikki ihmiskunnan ongelmat. Esimerkiksi moraaliset ongelmat ovat siinä määrin sidottuja ihmisiin biologisina olentoina, että tekoäly ei pysty ratkaisemaan niitä, koska emme itse asiassa itsekään tiedä, kuinka moraalisia ongelmia pitäisi ratkaista. Merkittävä on myös Visalan ajatus siitä, että suhtautumisemme tekoälyyn voi muuttaa suhtautumistamme ihmisiin: uhkakuva on, että se voi rappeuttaa meidän inhimillisyyttämme. Visala ei käytä tätä ilmaisua, mutta inhmillinen voi kokea inflaation.

Jonkinlaista rappeutumista on jo tapahtunut inhimillisen, kasvokkain tapahtuvan kontaktin siirtyessä verkkoon. Tätäkin voi mennä katsomaan sinne viestipalvelu X:ään.

LISÄYS 10.7.

Salaliitoista kertovassa jaksossa (13.10.2015) haastatellaan Jonas Sivelää, joka on kirjoittanut kirjan Kaiken takana on salaliitto (Atena 2015). Hän on tutkinut mm. aidsiin liittyviä uskomuksia Afrikassa ja kirjassaan käsittelee niitä perinteisiä illuminaatti- vapaamuurari- Area 51-juttuja. Mielenkiintoista ajankuvaa on kuitenkin haastateltavan ja haastattelijan asenne: ”joku rokotekielteisyys on aika amerikkalainen juttu, mutta kyllä mä uskon, että jotkut suomalaisetkin voi uskoa salaliittoihin” (ei suora lainaus). Nykyään, varsinkaan koronaepidemian jälkeen, kukaan tuskin väittäisi ettei Suomessa uskota salaliittoihin tai ettei rokotekielteisyyttä olisi.

Sanna Ukkolan vanhat kohukirjoitukset esille

Helsingin Sanomat haastattelee feature-artikkelissaan kohukolumnisti Sanna Ukkolaa. Juttu on kirjoitettu juuri sellaiseen tyyliin ja sellaisesta näkökulmasta, josta oletetaankin hänestä kirjoitettavan, eikä se sisällä mitään uutta. Sanna Ukkola tiivistää paljon nykyisestä mediakentästä: hän tuo somen käytännöt ja kielenkäytön valtamediaan, hän provosoi ja valittaa sitten, että hänen sanomisistaan suututaan, vaikka hän elää ihmisten suuttumuksesta, hän väittää valtamediaa puolueelliseksi, ikään kuin itse olisi sen ulkopuolella.

Sanna Ukkola on kenties seuraavaan ajattelukulun tyylipuhtain edustaja: jos joku kritisoi minua (”loukkaantuu sanomisistani”), on se sananvapauteni rajoittamista, joten minua ei saa kritisoida.

Sanna Ukkolan edesmennyt äiti Tuulikki Ukkola oli myös toimittaja ja kansanedustaja Liberaalin kansanpuolueen ja Kokoomuksen listoilta. Myös Tuulikki oli tunnettu kärjekkäistä ja provosoivista kolumneistaan.

Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun Ukkolan kollega Emmi Nuorgam on joutunut pienoisen kohun keskelle hänen 15 vuotta vanhojen rasististen kirjoitustensa paljastuttua. Myös Nuorgamissa tiivistyy paljon ajastamme: hän on ”somekeskustelija, kirjoittaja, podcast-juontaja ja viestintäkonsultti” sekä ”toimittaja, projektipäällikkö ja kulttuurivaikuttaja”. Emmi Nuorgam on pyytänyt Instagramissa sanomisiaan anteeksi, mutta toisaalta, uskoo kohun ”olevan jälleen yksi uusi yritys hiljentää minut”, mikä voi hieman vähentää anteeksipyynnön vilpittömyyttä.

Luonnollisesti Sanna Ukkola kommentoi kohua X-viestipalvelussa eikä jätä käyttämättä tilaisuutta vähän uhriutua itsekin.

Sanna Ukkolan nykymeininki on kaikille tuttua, joten en analysoi sitä tässä. Kiinnostuneille löytyy kenties paras tiivistelmä Hikipediasta.

Sen sijaan Sanna Ukkolan uran alkuvuodet ovat päässeet monilta unohtumaan. Jos Sanna Ukkola on tänä päivänä someoikeiston banaalimpien tuntojen tulkki, oli hän ennen vuotta 2013 kaikkien naiivimpien maailmanhalaajakliseiden tiivistymä.

Tätä kuvaa parhaiten se, että maahanmuuttokriittisellä Hommaforumilla oli olemassa jopa Sanna Ukkolan kasvokuvasta askarreltu hymiö, joka tarkoitti geneeristä ”suvakkia”, vihervasemmistolaista naistoimittajaa ja maailmanparantajaa. Hymiö on toki edelleen olemassa, mutta sitä ei enää käytetä.

Scripta-blogikirjoituksessaan 21.11.2008 Jussi Halla-aho syyttää Sanna Ukkolaa itseensä kohdistuvasta ”lokakampanjasta” ja Ukkola Hommaforumia edeltävää Scriptan vieraskirjaa häneen kohdistuvasta maalittamisesta.

Asiaa Halla-aho kommentoi Scriptassa seuraavasti:

Kyynisempi voisi sanoa, että Sanna saa kauan kerjättyä omaa lääkettä. Tosin sellaisilla varauksilla, että käytettävissäni on edelleenkin vain tämä blogi ja Sannalla Ilta-Sanomat, ja että minun väitteeni ovat todenmukaisia mutta Sannan eivät.

Sanna Ukkolan näppikseltä on peräisin myös Hommaforumilla lentäväksi lauseeksi muodostunut hokema ”rasisteille minun ei tarvitse perustella yhtään mitään”.

Halla-aholaiset suuttuivat etenkin Ilta-Sanomissa 15.11.2008 julkaistusta artikkelista Ääriharava (artikkelia en valitettavasti kokonaisuudessaan löytänyt verkosta), jossa Ukkola kävi läpi Scripta-blogin ja sen vieraskirjan kommentteja. Täytyy muistaa, että tässä vaiheessa Halla-aho ei ollut vielä laajalti kovin tunnettu. Hän ei tullut valituksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, mutta vuoden 2008 kunnallisvaaleissa nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon 2977:llä äänellä. Juuri tämä juttu nosti kaikkien tietoisuuteen kommentit ”vihreiden naisten raiskauksista” ja ”Tehtaanpuiston homosta”. Samana vuonna Halla-ahon kirjoituksista tehtiin rikostutkinta koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Moni pitää juuri Ukkolaa perussuomalaisten maahanmuuttokriittisiin ja Halla-ahoon kohdistuvan ”ajojahdin” aloittajana ”Erkkomediassa”. Kun hakee Hommaforumilta vanhoja Sanna Ukkolaa koskevia kommentteja, ei usein kyse ole edes siitä, mitä Sanna Ukkola olisi sanonut tai tehnyt, vaan että hän edustaa kaikkea mikä mediassa on pielessä.

Rikostutkinnan lisäksi uutisoitiin virheellisesti Halla-ahon aseluvan olevan ”harkinnassa”, Halla-ahon mukaan Sanna Ukkola oli uutisoinnin takana:

Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola soitti poliisille vihjeen ”uhkaavista kirjoituksista” ja kysyi, aikooko poliisi harkita lupiani. Poliisimies, jolle lupa-asiat eivät kuulu ja jolla ei ole valtuuksia päättää lupien harkinnasta, vastasi yleisellä tasolla, että kaikkeen suhtaudutaan vakavasti ja lupia harkitaan tarvittaessa. Toimittaja väsäsi jutun, jonka mukaan poliisi on päättänyt ottaa lupani harkintaan.

Kun hakee Ylen sivuilta Sanna Ukkolan vanhoja kolumneja, huomaa että hän on kirjoittanut monista eri aiheista, osin samalla tavalla kuin nykyään, osin eri tavalla.

Vuonna 2012 hän kirjoitti Perussuomalaisista, että ilman Soinia he ovat ”[j]oukko sekoilevia kansanedustajia ja Pirkko Ruohonen-Lerner, jonka aika kuluu edustajakollegojensa umpirasistisia lausuntoja selitellessä”. Vuonna 2013 hän kirjoitti esimerkiksi islamofobiasta ja huntukiellosta omaan ukkolamaiseen tapaansa.

Mistään täydellisestä kurssinmuutoksesta tai takinkäännöksestä ei voi puhua, esimerkiksi Ukkola on aina kritisoinut feminismiä. Jonkinlaisena avainkirjoituksena voi kuitenkin pitää kolumnia Mimosien maa 27.8.2013, jossa hänen mielestään esimerkiksi vähemmistöjen pitäisi kestää loukkauksia, koska loukkaantuminen on ”herjan heittäjän ristiinnaulitsemista”. Vuodesta 2013 tämä on ollut Sanna Ukkolan lähes kaikissa kirjoituksissa toistuva teema, joka tietysti uppoaa hänen kannattajakuntaansa suurenakin viisautena.

Jos nyt käy katsomassa Hommaforumilta, mitä Sanna Ukkolasta kirjoitetaan, on se lähes poikkeuksetta ylistystä. Enää ei muistella Sannaa ”propagandatoimittajana” ja ”vihervasemmistolaisena”, vaan päin vastoin vassareiden mustamaalauskampanjan uhrina. Sanna Ukkola on ollut vuodesta 2013 naimisissa perussuomalaisten aktiivin ja Hommaforumin perustajan Matias Turkkilan kanssa. Jos Metropoli-lehden haastattelua on uskominen, pariskunta nimenomaan tutustui Sanna Ukkolan ottaessa Turkkilaan yhteyttä Hommaforumin kirjoituksista.

Kuinka paljon Sanna Ukkola sitten on muuttunut vai onko vain suhtautuminen häneen muuttunut, jääköön kunkin arvioitavaksi. Onhan se kuitenkin ironista, että intersektionaalisesta feminismistään palkinnonkin saanut Nuorgam pohti vuonna 2008 miten vähemmistöt vievät vaaleatukkaisten oikeudet, kun taas samaan aikaan Sanna Ukkola oli kirjaimellisesti synonyymi vihervasemmistolaisuudelle. Käännynnäiset ovat usein niitä fanaattisimpia.

Kirjoista ja viihtymisestä

Kirjailija-lehdessä antikvariaatinpitäjä Elmeri Vehkala kirjoittaa käytettyjen kirjojen myymisestä ja kirjakauppa-alasta yleensä.

Siinä missä isot kirjakauppaketjut panostavat lyhytikäisiin hittituotteisiin ja bulkkiin, antikvariaatit ovat löytäneet lokeronsa myymällä pitkäjänteisesti kiinnostavaa ja vaikeasti löydettävää laatukirjallisuutta.

Noin vuosi sitten Vehkala oli myös Ylen Kulttuuriykkösen haastateltavana.

Vehkalan mukaan kirja ei enää kilpaile ”viihteen kuninkaan valtaistuimesta”. Vehkala ei ilmeisesti tässä viittaa pelkästään viihdekirjallisuuteen, vaan kirjallisuuden parissa viihtymiseen ylipäätään. Siitä huolimatta voi sanoa, että kirjatarjontakin viihteellistyy. Romanssit ja dekkarit ovat ostetuinta ja myydyintä kirjallisuutta ja kirjakaupat lainaavat värimaailmansa Candy King -karkkikauppaketjulta. Itseäni viihteellistyminen jossain määrin ihmetyttää. Eikö juonivetoinen rikostarina lopulta toimi paremmin audiovisuaalisessa muodossa, jos sen tarkoitus on vain viihdyttää?

Kirjahan on myös tuotteena aika kallis. Leffalipun hinta on reilun kympin, kovakantisen kirjan yli kolmekymppiä. Toisaalta pokkarin hinta on 5-10€. Toisaalta Netflixin kuukausihinta on 7,99€.

Ehkä kirjalla on sellaista prestiisiä, joka oikeuttaa sen korkeamman hinnan; samalla kun viihtyy, voi kuitenkin ajatella että kirja on aina parempi vaihtoehto kuin ruudun tuijottaminen.

Kirjamarkkinoiden halpuuttajia ovat tietenkin uudet sähkö- ja äänikirjapalvelut. Viime viikolla on järkytytty Bookbeatin kampanjasta, jonka seurauksena esim. Sirpa Kähkönen veti teoksensa pois palveluista. Hän on laskenut, että tuloja kirjailija saa yhdestä myydystä kirjasta n. 3€ ja kuunnellusta äänikirjasta n. 70 senttiä per kuuntelukerta. Äänikirjapalveluiden epäreiluudesta hälyä on pitänyt myös kirjailija Riikka Pulkkinen.

Periaatteessahan kirjailijalle olisi varaa maksaa myös enemmän. Kuten Karo Hämäläisen kirjoituksessa Suomen Kuvalehdessä selviää (ks. myös aikaisemmat osat), sähkö- ja äänikirjan tuotantokustannukset per kirja ovat alhaisemmat kuin painetun kirjan. Vaikka Hämäläinen ei otakaan huomioon kasvavia palvelinkustannuksia ym., on totta että sen jälkeen kun sähkö- tai äänikirja on julkaistu, ei sen kopioimisesta synny lisäkustannuksia toisin kuin uuden kirjan painaminen maksaa aina saman verran. Ei ole siis mitään tuotantokustannuksiin liittyvää syytä olla maksamatta kirjailijalle enemmän, mutta todellisessa maailmassahan markkinat ratkaisevat ja race to the bottom laittaa palvelut halpuuttamaan hintojaan. Onhan se ironista, että alustatalous iski ruokakuskien jälkeen seuraavaksi kirjailijoihin.

Kuluttajallehan tämä toki kelpaa. Vaikka moni kirjanystävä vannoo, ettei tule ikinä kuuntelemaan yhtään äänikirjaa eikä lukemaan sähkökirjaa miltään ruudulta, minun mielestäni esim. Bookbeat on kätevä palvelu.

Alkuun olin skeptinen, koska käyttöliittymä oli suunniteltu siten, että se suositteli minulle viihdebulkkia ja self-helpiä, mutta kun tietää mitä haluaa, löytyy palvelusta laadukkaita ja vähän marginaalisempiakin nimikkeitä. Esimerkiksi juurikin Kähkösen Finlandia-voittajan 36 uurnaa kuuntelin äänikirjana. Samoin palvelusta löytyvät Tommi Melenderin ja Tuukka Sandströmin uudet esseekokoelmat ja Rita Felskin Kirjallisuuden hyödyllisyydestä.

Tämä on tietenkin täysin kerettiläinen mielipide, mutta pitäisikö lukupalveluita verrata kirjastolaitokseen? Kirjastoja kukaan ei ole arvostelemassa, vaikka ne maksavat kirjailijalle lukupalveluita vähemmän: 70 sentin sijaan yhdestä lainatusta kirjasta maksetaan korvausta 32 senttiä. Jos edellä mainittuja kirjoja ei olisi ollut Bookbeatissa, en olisi ostanut niitä täyteen hintaan itselleni, vaan lainannut ne kirjastosta.

Sitten meillä on tietenkin kirjastojen oma sähkö- ja äänikirjapalvelu. Paljonkohan se maksaa korvauksia kirjailijoille? Ilmeisesti hanke on vastatuulessa, kun kustantamot eivät tahdo myydä kirjojaan käytettäväksi ilmaispalvelussa.

Saa nähdä, miten arvonlisäveron nosto muuttaa tilannetta. Se on varma, että moni pieni kirjakauppa ja antikvariaatti tulee kuolemaan. Nyt jo viimeisten 15 vuoden aikana kirjakauppojen määrä on pudonnut lähes puoleen, eli 270:stä 135:en. Samoin moni pienkustantamo tulee ajautumaan vaikeuksiin paitsi alv:n, myös vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen lakatessa.

Suomalainen disinformaatiokenttä (ja mitä tapahtui Zeitgeistille?)

Janne Riiheläisen verkkoluento Faktabaari-sivustolla käsittelee suomalaista disinformaatiokenttää. Luennossa itsessään ei ole paljoakaan sellaista, mitä en olisi tiennyt entuudestaan, mutta tulipa katsottua. Luento on jostain syystä verkossa enää vain 15.5. asti, jos joku sen haluaa katsoa.

Riiheläisen pääpointti on, että nykyinen tilanne juontaa juurensa vuoteen 2014, jolloin Venäjä valtasi Krimin ja Putin näyttäytyi länsimaisen liberaalin, markkinatalouteen perustuvan demokratian haastajana. Samaan aikaan digitalisaatio, sosiaalinen media ja verkon julkaisutyökalut tulivat kaikkien saataville ja tämä mahdollisti salaliittoteorioiden nopean leviämisen. Viimeistään koronaepidemia, jonka kestäessä ihmiset viettivät liikaa aikaa verkossa, räjäytti potin. Samoin esitellään teoria uudesta salaliittoteoriasta: aikoinaan salaliittoteoriat olivat nimenomaan teorioita ja niiden kannattajat etsivät todisteita milloin humanoideista Area 52:n pakastimissa milloin räjähteistä New Yorkin kaksoistorneissa. Totuuden jälkeisenä aikana mitään ei edes yritetä perustella tai todistella.

Luento esittelee ihan nimillä useita disinformaation levittäjiä (eli salaliittoteoreetikoita). Sinänsä rohkeaa, että myös Riiheläinen tekee tätä omalla naamallaan. Nettitrollien kommentit tietysti voi jättää huomiotta, jos on tarpeeksi sattuu olemaan tarpeeksi teflonia pinnassa, mutta kuinkahan usein tehtaillaan perättömiä rikosilmoituksia, pudotetaan paskaa postiluukusta tai soitellaan keskellä yötä? Itse seurasin salaliittoteorioita ja propagandaskeneä huvittuneena ja bloggasinkin siitä, mutta ehkä juurikin vuoden 2014 paikkeilla se meni niin totiseksi, että siinä ei ollut enää sen jälkeen mitään hauskaa.

*

Riiheläisen luentodioissa vilahtaa eräs mielenkiintoinen nimi: Zeitgeist, joka oli netin kautta levinnyt liike toissa vuosikymmenellä. Mitähän Zeitgeistin kannattajille kuuluu nykyään? Aikoinaan liike oli kovassa nousussa, mutta tällä hetkellä sen sosiaalisen median tileillä on hiljaista (seuraajia muutamia satoja) ja suomalaisen liikkeen verkkotunnukset on jätetty uusimatta.

Katsoin liikkeen oppi-isän Peter Josephin elokuvan Zeitgeist sen ilmestyttyä vuonna 2008. Halukkaille elokuva löytyy edelleen verkosta. Ihan viihdyttävä pätkä, vähän kuin pitkitetty Outer Limits -sarjan intro. Ensin oli jotain juttua Jeesuksesta ja uskonnoista, sitten false flag -operaatioista, joilla Yhdysvallat oli elokuvan mukaan saatu liittymään sotiin ja etenkin 9/11 – iskuista, joita väitettiin sisäpiirin orkestroimiksi. Kolmas osa, joka on kenties eniten huomiota saanut, käsittelee rahajärjestelmää ja jossa ”paljastetaan” keskuspankkien painavan rahaa, jonka seurauksena rahajärjestelmä perustuu velkaan. Vaihtoehdoksi tarjotaan ”tieteeseen perustuvaa” resurssipohjaista talousjärjestelmää, joka minusta kuulostaa keskusjohtoiselta suunnitelmataloudelta with extra steps. Sitten on tietenkin salaliittoteorioille pakollista läppää salaisesta maailmanhallituksesta ja ihmisten siruttamisesta.

Ehkä zeitgeistilaiset siirtyivät jouhevasti seuraamaan Qanonia, joka sentään on paljon kovempaa kamaa. Voin myös kuvitella, että kryptovaluutat kiinnostavat keskuspankkeihin skeptisesti suhtautuvia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että resurssipohjainen talous (jos ymmärsin oikein) kannattaa jakamistaloutta, kun taas uudemmissa new world order -salaliittoteorioissa nimenomaan jakamistalous on salaliitto, jonka avulla ihmisiltä riistetään omaisuus.

Rahareformia zeitgeistilaiselta pohjalta Suomessa ajoi mm. Talousdemokratia ry, joka näyttäisi olevan edelleen olemassa, mutta ei kauheasti mainosta juuriaan. Suomen Zeitgeist-porukan elokuvaa Ajan henki (2011) en ole nähnyt.

Kirjoitin aikaisemmin salaliittoteorioiden poliittisuudesta. Zeitgeist ei avoimesti asetu kummallekaan puolelle poliittista vedenjakajaa, mutta olihan siinä aikanaan monia juttuja, joita vasemmistolainen voi kannattaa, kuten vaatimus ottaa talous poliittiseen kontrolliin, suuryritysten (lääkeyritykset ja asetehtaat) kritiikkiä ja Yhdysvaltojen politiikan kritiikkiä. Sittemmin salaliittoteoreetikoiden viisari on siirtynyt huomattavasti oikealle jossain Alex Jonesin hahmossa (joka sanoo kannattavansa Zeigtest-filmin väitteitä ”90%:sesti”).

Etymologiaa ja esoteriaa

Etymologia, eli sanojen alkuperää tutkiva kielitieteen haara, on mielenkiintoinen ja viihdyttävä tieteenala. Huomasin, että tämän alan asiantuntija Janne Saarikivi oli päässyt MTV:n uuteen Sanansaattajat-ohjelmaan tuomaroimaan. Katselin, tai pikemminkin toisella korvalla kuuntelin jakson, joka oli ihan viihdyttävä. Urbaaneina legendoina leviäviä, ei-tieteellisiä selityksiä sanojen alkuperästä kutsutaan kansanetymologioiksi, ja ohjelma on hyvä osoitus siitä, että niitä voi kuka tahansa keksiä.

Kirjoitin jo aikaisemmin Facebookin kieli- ja historiaharrastajien ryhmistä. Niissä keksitään välillä aika mielikuvituksellisiakin etymologioita, joilla perustellaan milloin mitäkin agendaa.

Etymologia, siis akateemisena tutkimuksena, on siitä jännää, että toisaalta se on helppoa ja lähes ilmiselvää, välillä hyvinkin vaikeaa ja ulkopuoliselle lähes esoteerista. Suomalaisen on helppo tunnistaa esim. viron kielen sanoja. 60% sanavartaloista on samoja ja amatöörinkin huomaa, että järv ja saar ovat muuten samoja kuin suomessa, paitsi että sanan lopusta /i/ on pudonnut pois. Hieman vaikeampaa on perustella, miksi esim. suomen pää ja unkarin fej ovat sama kantaa. Amatöörille paljon selvempää on, että kun maan nimessä Suomi on sana suo, täytyy sen merkitä, että Suomessa on paljon soita ja nimi on tullut siitä.

Mikäpä minä olen väittämään muuta, en minäkään varsinaisesti mikään etymologian asiantuntija ole ja monista innovaatioista tulee mieleen, että voihan se olla noinkin.

Sitä muuten ihmettelen, eikö kukaan ole huomannut, että Pariisissa on Seine-joki ja Pohjanmaalla Seinäjoki? Seine-joen tangomarkkinat, anyone?

Eräs suosikkini on sana ”poika” eurooppalaisissa kielissä. Viroksi se on poeg, joka on aivan selvä tapaus. Unkariksi sana on fiú, joten olisi helppoa olettaa sen tulevan latinasta, jossa se on filius, onhan se siitä lainattu ranskaan muodossa fils. Vaan eipä olekaan, vaan unkarin fiú on samaa alkuperää kuin suomen poika, joka on vanha kantauralilainen sana. Olisi kenties luontevampaa olettaa, että poika olisi lainasana, onhan se ruotsiksi pojke ja englanniksi boy ja suomessa on näistä kielistä paljon lainasanoja. Suunta on kuitenkin toinen: ruotsin sana on lainattu suomesta (kerrankin näin päin), eikä sillä ilmeisesti ole yhteyttä englannin sanaan boy. (Myös romaniassa näyttäisi olevan sana fiu, mutta siitä en tiedä sen tarkemmin mitään.)

Ei siis ihme, että etymologia vaikuttaa ulkopuolisen silmin vähintäänkin epäintuitiiviselta ja ehkä jopa salatieteeltä. Mutta näin se vaan menee.

LISÄYS:

Sigurd Wettenhovi-Aspa näyttää pohtineen samoja etymologioita vuoden 1933 Iltalehdessä.

Elias Lönnrotin vappu

Vapun kunniaksi lainaan kappaleen Elias Lönnrotin matkapäiväkirjasta vuodelta 1828, jossa hän Itä-Suomeen suuntautuvalla runonkeruumatkallaan juuttuu jo matkan alkukilometreillä Räikälään, jossa sataa vettä ja paikalliset juntit kettuilevat. Kaiken lisäksi on vappuaatto, ja tuolloin nuoren miehen, 26-vuotiaan Eliaksen mieleen muistuu, kuinka Turussa samaan aikaan vietetään vappubileitä:

Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan.

Käsittääkseni ”vappukenttä” sijaitsi Kupittaalla, ja Turun yliopiston blogissa historiantutkija Topi Artukka kertoo ylioppilaiden vapun ja majfestin juhlinnasta, mutta samassa blogissa julkaistun kirjoituksen mukaan ylioppilaat viettivät vappua myös Sirkkalanmäen Surutoin-puistossa. Nykyisin paikalla on samanniminen pubi.

Eliaksen matka ei pääse jatkumaan: kestikievarissa nuorta maisteria ei oteta tosissaan, eikä hän saa toivomaansa hevosta:

Kievarinisäntä vastaa minulle: ”saadaan kattoa”, ja tätä ”saadaan kattoa” minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa.

Kievarissa Lönnrotia pidetään oppipoikana, kisällinä, jolle hevosta ei luovuteta. Ei auta, vaikka hän luettelee kaikki arvonimensä: civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kertoo olevansa vieläpä maisteri. Isäntä kehottaa Lönnrotia kertomaan arvonimensä talon koiralle, josko tämä lähtisi kyytimieheksi. Lönnrot miettii, voiko vitutukseen kuolla:

”Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.”

Hevosta odotellessa nuorukaisella on aikaa flirttailla talon tyttärien kanssa:

Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä.

Lopulta kuitenkin Lönnrot joutuu alistumaan ja poistumaan paikalta jalkaisin:

Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: ”käydenkö magisteri lähtee?” Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Myöhemmin Lönnrot ylistää savolaisten ja etenkin karjalaisten vieraanvaraisuutta ja vertaa heitä hämäläisiin ja rannikon suomalaisiin. Itsekin olen matkoillani tehnyt saman havainnon. Joskus liftatessani toisella vuosisadalla (mutta eri vuosisadalla kuin Lönnrot, kumminkin), Itä-Suomessa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä.

Jalan patikoidessa Turku, vappu ja punssi tulevat taas matkalaisen mieleen:

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan.

Lönnrotille perimätiedon mukaan punssi maistui ja jonkinlaisena meeminä netissä on kiertänyt Lönnrotin perustaman raittiusseuran ”Kohtuuden Ystävien Seuran” säännöstö, jonka mukaan muistaakseni oluen ja viinin juontia ei lasketa ryyppäämiseksi ja kirkastakin saa ottaa kalan kanssa.

Matka kuitenkin on Hämeenlinnaan pitkä, eikä yömajaa löydy. Lönnrot päättää jäädä metsään yöksi:

Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä.

Näillä sanoilla hyvää vappua kaikille lukijoille: älkää sammuuko hankeen!

Andrew Tate ja muut elämäntaitogurut

Manosfäärin idoli ja somevaikuttaja Andrew Tate on ollut otsikoissa viime aikoina. En varsinaisesti tunne miestä, enkä ole katsonut hänen videoitaan tai lukenut juttujaan tai mistä ikinä hän onkaan tullut tunnetuksi. Mielenkiinto kuitenkin heräsi, kun Iltasanomien jutun yhteydessä Facebookin kommenttipalsta räjähti puolustelemaan ja ihannoimaan ja välistä ylistämäänkin Tatea. Yleensä, kun uutiset kertovat muslimimiesten seksiuaalirikosepäilyistä, kommentit ovat olleet päinvastaisia. Miksi nyt suomalaiset perusjampat rientävät puolustamaan puoliksi tummaihoista muslimia?

Aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka psykopaattinen käytös vetää puoleensa lauman heikoimpia. En edes jaksa tarkemmin analysoida, mitä hän on sanonut ja tehnyt, mutta moniin tuntuu sanoma uppoavan.

*

Olen kenties maininnut aikaisemmin kaunokirjallisista pyrinnöistäni. Muutama vuosi sitten (olisikohan ollut vähän ennen koronaa) työstin käsikirjoitusta työnimellä ”Puutostila”, joka olisi kertonut incel-miehistä ja pick up artisteista ja nuorille epävarmoille miehille ajatuksiaan myyvistä deitti- ja elämäntaitoguruista. Aiheesta oli hauska kirjoittaa liioittelevaa ja hieman satiiristakin tekstiä. Jo silloin huomasin, että kaninkolo menee aika syvälle ja että näissä piireissä kaikenlainen salaliittoilu on myös yleistä. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin: ihmismielen pohjamudan ruoppaaminen sai riittää. Näihin liittyvistä aiheista riittäisi kirjoitettavaa monestakin näkökulmasta, mutta jotenkin halusin ajatella muita aiheita pitkät päiväni kuin itsesäälistä ja katkeraa naisvihaa.

Samoin koronapandemian aikaan koko salaliittoskene räjähti ja siihen tuli äärioikeistolaisia sävyjä. Ihan suomalaisetkin ”elämäntapavalmentajat” levittivät rokotevastaisuutta, ilmastonmuutosdenialismia, new world order -teorioita ja niin edelleen. Kun todellisuus on tarua ihmeellisempää, fiktion kirjoittaminen siitä tulee mahdottomaksi. Miten esimerkiksi teet parodiaa kansanedustajasta (nyt onneksi jo entisestä), joka uskoo maan olevan litteä? Ei ollut enää hauskaa.

*

Pitäisi kirjoittaa vielä se Jordan Peterson -juttukin. Tai pitäisi ja pitäisi. Mitäänhän ei ole pakko paitsi kuolla ja juosta vessaan silloin kun on juostava. Mitään palkkaahan tästä minulle ei kukaan maksa ja lukijoitakin on varmuudella ehkä kaksi.

Peterson tuli kuitenkin mieleen näistä nuorten miesten elämäntaitovalmentajista. Onhan Peterson toki pienempi paha kuin Tate. Hän sentään neuvoo nuoria seisomaan selkä suorassa ja pitämään huoneensa siistinä. Ennen oltiin huolissaan siitä, että nuoriso kuuntelee hevimetallia, nykyään siitä että se kuuntelee harmaatukkaista psykologian professoria.

Petersonilla on toki seksistisiä töräyksiä, mutta hän ei esimerkiksi kehota lyömään naisia. Päin vastoin, ensimmäisellä videolla, jonka kautta Petersoniin tutustuin, hän sanoi ettei ota naisia vakavasti, koska erimielisyyden sattuessa naista ei voi lyödä, eikä naisilta voi odottaa, että he voisivat lyödä häntä. Itse en ottanut Petersonia tämän jälkeen kovin vakavasti. Jossain vaiheessa katsoin kuitenkin useamman hänen videonsa (jotenkin minua viehättää, kun joku puhuu asiastaan tohkeissaan, olin sitten samaa tai eri mieltä), mutta lopetin hänen venäjämielisten lausuntojensa vuoksi, joiden mukaan ”Venäjä edustaa kristillisenä valtiona aitoa eurooppalaisuutta” tai jotain (ei tarkka lainaus) .

Jordan Petersonhan on sellainen oman alan Juice Leskinen. Verbaalisesti lahjakas tyyppi ja laajojen kansanosien suursuosikki, joka loistaa haastatteluissa, mutta jota vähänkään pidempään kuunnellessa tajuaa, miten siitä jutusta puuttuu kaikki syvällisyys.