Viime vuonna luin parikin hyvää kirjaa siitä, mihin suuntaan lukemisen tulevaisuus on menossa. Itse olen käsitellyt tässä blogissa mm. vähenevää lukuintoa, äänikirjoja ja kirjaa materiaalisena esineenä yleensä.
Lukemisen kulttuurit (toim. Hiidenmaa, Lindh, Sintonen, Suomalainen. Gaudeamus. 2023) on artikkelikokoelma, joka käsittelee lukemista useasta kulmasta. Lukeminenhan ei välttämättä ole kirjallisuudentutkimukselle niin keskeinen tutkimuskohde kuin mitä ulkopuolinen voisi kuvitella. Monet tutkimussuuntaukset keskittyvät tekstiin sinänsä, ja kaikki sen ulkopuolinen, kuten konkreettinen lukija tai kirjailija, koetaan hankalaksi ja epämääräiseksi. Vastaanoton tutkimus ja kirjallisuussosiologia ovat kirjallisuudentutkimuksen laitamilla, elleivät jopa sen ulkopuolella. Kyseisessä kokoelmassa lukemista tutkitaan poikkitieteellisesti mm. kasvatustieteen ja psykologian kautta.
Kirjan läpileikkaavana teemana on huoli lukemisen tulevaisuudesta. Ihmiset lukevat koko ajan vain vähemmän ja nuoret sitäkin vähemmän. Kirja-ala on myllerryksessä ja fyysisistä, painetuista kirjoista siirrytään ääni- ja sähkökirjoihin. Johdannossa tekijät hyväksyvätkin, että lukeminen ei tarkoita enää vain paperikirjan lukemista.
Lotta-Sofia La Rosa oli reilu vuosi sitten monen lehden haastateltavana väitöskirjansa tiimoilta. Hän tutki nuorten asenteita lukemista kohtaan ja tulos oli odotettu: lukeminen on nuorista tylsää ja puhelimen räplääminen hauskaa. Kirjan uudet muodot kuitenkin voivat motivoida nuorta lukemaan. Käsillä olevassa kirjassa hänen artikkelinsa tarkastelee, miten nuorten asenteet vaikuttavat lukemiseen: jos kotona ei lueta ja jos kaveripiiri — varsinkin pojilla — pitää lukemista turhana ja tylsänä, ei nuorella ole motivaatiota tarttua kirjaan. Tämä johtaa lukumotivaation kasautumiseen: motivoituneille lukijoille lukeminen on helppoa ja nautinnollista, ei-motivoituneille vaikeaa ja raskasta, mikä vähentää motivaatiota entisestään.
Artikkelissa, joka on julkaistu Iltalehdessä syyskuussa 2023 La Rosa muistuttaa, että lukumotivaatiota ei paranna lukemisen hyödyistä jankuttaminen. Nuori kokee lukemisen mielekkäänä, jos löytää mielekästä luettavaa (tai kuunneltavaa). Omasta nuoruudestani muistan pakkoruotsin, jota me Savonmaan rajalla elävät jullit emme osanneet pitää minkään arvoisena, vaikka opettaja meitä yrittikin vakuuttaa, että Suomi on kaksikielinen maa ja työelämässä ruotsia tulisimme tarvitsemaan. Kun muutin tänne rannikolle, asenne oli aivan toinen heillä, jotka olivat oikeasti kasvaneet ruotsinkielisten nuorten parissa. Motivaatiota ei kasvattanut myöskään se suomalainen koulutusmentaliteetti, jossa toistellaan että olet tyhmä, jos ruotsin kieli (tai lukeminen) ei kiinnosta.
*
Syynä nuorten lukuharrastuksen hiipumiseen pidetään älypuhelimia. Toisaalta, myös alkoholin kulutus ja seksin harrastaminen ovat olleet pitkään laskussa. Syy on sama. Jos älypuhelin voittaa viinan ja seksin, mitä toivoa on jollain lukemisharrastuksella?
*
Huolta nuorten lukuharrastuksen hiipumisesta ja kirjan digitalisaatiota käsittelee myös Riie Heikkilän kirja Miksi lakkasimme lukemasta? (Gaudeamus, 2024) Kirjan luettuani ajattelin, oliko sen otsikko keksitty kustantamossa kirjan kirjoittamisen jälkeen (kun pelkkä alaotsikko sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta ei tuntunut tarpeeksi myyvältä), koska aivan tarkkaan ottaen otsikon kysymykseen kirja ei mielestäni vastaa, vaan kiertelee kysymystä kuin kuumaa puuroa. Niinhän se tietysti on, että mihinkään monimutkaiseen kysymykseen ei ole helppoa vastausta.
Kirja pohjautuu kirjoittajan tekemiin kysely- ja haastattelututkimuksiin sekä tilastokeskuksen keräämään aineistoon. Teoreettisena lähtökohtana on Bourdieun teoria yhteiskunnan sosiaalisista hierarkioista ja Michèle Lamontin teoria symbolisista rajanvedoista. Lyhyesti sanottuna korkeakulttuuria käytetään erottautumiseen alemmista luokista. Itse olen viitannut painetun kirjan ”prestiisiin”; kirjaa arvostetaan esineenä eri tavalla kuin e-kirjaa, tv-sarjoista puhumattakaan, vaikka molemmissa olisi kyse viihtymisestä. Toisaalta, ehkä pikku hiljaa jonkun Bookbeatin tilaus viestii keskiluokkaisesta elämäntavasta siinä missä kirjahyllykin.
Heikkilä, kuten muutkin kirjoittajat, huomaa että huolipuhe keskittyy korostamaan lukemisen hyötyjä: lukutaito on kansalaistaito (ja ne Pisa-tulokset!), lukeminen kehittää sekä kognitiviisia että emotionaalisia kykyjä. Mielenkiintoista onkin, kuinka toistaalta korostetaan, että vain ”oikean”, painetun fyysisen kirjan lukeminen yksinään on ”oikeaa” lukemista ja vain se kehittää lukutaitoa, koska se on tarpeeksi vaativaa. Toisaalta ”oikea” lukeminen on helpompaa ja kirjan käyttöliittymä on siinä määrin ylivoimainen, että vain se mahdollistaa keskittymisen tekstin sisältöön (itse muuten luin molemmat kirjat kännykän näytöltä).
*
Tilastodatan mukaan vapaa-ajalla luettujen kirjojen määrä on vähentynyt 1980-luvulta alkaen. Ristiinvertailu eri koulutus- ja ikäryhmien ja sukupuolten välillä paljastaa, että korkea koulutus ennustaa aktiivista lukemista, matala koulutus puolestaan vähäistä lukemista; naiset lukevat miehiä enemmän, ja erityisesti nuorten miesten lukuharrastus on laskenut.
Kaunokirjallisuutta lukevat etenkin koulutetut naiset. Tietokirjallisuuden kohdalla erot ovat suppeampia ja tietokirjallisuuden lukeminen laskee vähemmän kuin kaunokirjallisuuden. Tilastoon vaikuttaa se, että esim. koulukirjat ja työelämässä luettavat kirjat lasketaan tutkimuksessa tietokirjallisuuteen. Aivan verrannollista siis vapaa-ajan lukeminen ja koulun pakollinen lukeminen ei lukemisharrastuksen kannalta ole. Heikkilä käsittelee myös lehtien lukemista, millä hän tarkoittaa paperilehtiä. Suomessa sanoma- ja aikakauslehtiä on aina luettu ahkerasti ja 1990-luvulla niitä luki lähes koko väestö, tällä hetkellä noin kolme neljännestä. Korkea koulutus ennustaa vahvasti myös lehtien lukemista, mutta sukupuolten välillä ei ole suurta eroa.
Mielenkiintoinen pointti on myös se, että väestön koulutusaste kasvaa koko ajan. Samaan aikaan lukeminen ei kuitenkaan lisäänny, vaikka koulutetut lukevatkin kouluttamattomia enemmän. Tätä Heikkilä ei tutkimuksessa ole huomannut tai jostain muusta syystä ei pohdi.
Heikkilä jakaa vastaajat “perinteisiin lukijoihin” (vähintään kymmenen luettua kirjaa vuodessa sekä vähintään yksi sanomalehti ja yksi aikakauslehti säännöllisesti luettuna) ja ”internet-lukijoihin” (käyttää internetiä vähintään päivittäin ja lisäksi lukee useammalla tavalla tekstejä internetissä). Kuten arvata saattaa, tulos on että edellisiä on vuosi vuodelta vähemmän, jälkimmäisiä enemmän. Mielestäni Heikkilä on oikeilla jäljillä siinä, että lukemisesta puhuttaessa ei voi enää määritellä lukemista pelkästään painetun tekstin lukemiseksi, mutta ongelma tulee siinä, että lukemisen laatua ei määritellä. Pelkkä ”internetin käyttö” ei välttämättä kerro mistään. On eri asia hankkia aktiivisesti tietoa internetistä ja lukea sähkökirjoja ja kuunnella tiede-podcasteja kuin passiivisesti scrollata netin viihdevirtaa. Päivittäinen sosiaalisen median kuluttaminen voi olla jopa haitallista.
Vastauksena otsikon kysymykseen Heikkilä siis epäröi syyttää digitalisaatiota. Emme lakanneet lukemasta, lukeminen vain muuttuu.
Näiden lisäksi on luonnollisesti heitä, jotka lukevat molemmilla tavoilla (etenkin korkeasti koulutetut) ja heitä, jotka eivät lue kummallakaan tavalla (etenkin matalasti koulutetut). Jälkimmäinen ryhmä on kasvussa.
*
Kirjassa Heikkilä valitsi kirjaansa haastateltavaksi etenkin matalasti koulutettuja ”sinikaulusammattien” edustajia ja työttömiä, eli heitä joiden tausta ennustaa vähäistä kulttuuriosaamista. Tässä on nähtävissä halua tasapainottaa jakoa ”koulutettuihin” ja ”ei-koulutettuihin” ja antaa ääni jälkimmäisille.
Asenteet lukemista kohtaan Heikkilä jakaa haastatteluiden perusteella hyväksynnän, käytännöllisyyden ja uhman puhetavoiksi. Ensimmäistä ”hyväksynnän” asennetta voisi jopa kuvailla hieman poroporvarillliseksi tavaksi, jossa lukeminen näyttäytyy hyveenä, osana hyvän ihmisen ideaalia samalla tavalla kuin terveet elämäntavat. ”Käytännöllisesti” asennoituvat hakevat lukemisesta nautintoa ja rentoutumista ja painottuu kenties enemmän populaarikirjallisuuteen. Kolmas, ”uhmakas” asenne suhtautuu lukemiseen ja (korkea)kulttuuriin ylipäätään vihamielisesti. Korkeakulttuurilla on yhteiskunnassa hegemoninen asema (vrt. Bourdieu, joskin nämä ihmiset itse eivät sitä ehkä näin kuvaile) ja uhmakas suhtautuminen on kapinaa tätä herraskaisen kulttuurin tuputtamista vastaan. Siinä missä kulttuurin kuluttaminen on symbolista erottautumista, on sitä myös siitä kieltäytyminen.
Kolmas ryhmä on kasvussa ja tietenkin näistä kaikkein mielenkiintoisin, mihin on arvosteluissakin kiinnitetty huomiota. Heikkilä itse ei tee poliittisia tulkintoja, mutta etsivä löytää kyllä yhteyksiä populistien kulttuuria väheksyviin asenteisiin ja kulttuurileikkauksiin ja puheisiin YLE:n lakkauttamisesta. Kulttuurisota on sotaa kulttuuria vastaan.
Huomattava yksityiskohta kuitenkin on, että uhmakas asenne ei välttämättä Heikkilän aineiston mukaan tarkoita sitä, että henkilö ei lainkaan lukisi.
*
Vastaus otsikon kysymykseen onkin Heikkilän mukaan, että on ”virheellistä puhua lukemisen hiipumisesta yleisellä tasolla”. Hänen mukaansa ”lukeminen kerrostuu sosiaalisesti”. Koulutetut keski-ikäiset naiset, jotka ovat tähän asti lukeneet eniten, lukevat edelleen eniten. Nuoret ja etenkin nuoret miehet lukevat aina vain vähemmän.
Digitaalinen lukeminen ei lukemista pelasta, vaan kehitys näyttäisi kulkevan siihen suuntaan, että myös netissä lukevat eniten ne, jotka lukevat muutenkin (eli koulutetut keski-ikäiset naiset).
Kuten La Rosa, myös Heikkilä huomauttaa että osallistumattomuuteen liittyvä huolipuhe on myös stigmatisoivaa. Syyllistäminen ja osaamattomuudesta irvailu ei motivoi kouluttamattomia ja nuoria omaksumaan korkeakulttuuria. (Hyvä kirjoitus aiheesta on myös Veera Kivijärven artikkeli Kiiltomato-verkkolehdessä vuodelta 2019. )
*
Mikä on sitten oma kantani? Ehkä lukemista tärkeämpää olisi jonkinlaisen älyllisen kulttuurin vaaliminen, josta lukeminen on osa. Tällaisen utopian käsittely vaatisi oman postauksensa.
Olivatko ihmiset ennen fiksumpia? Eivät varmaankaan. Silti muistelen kaiholla sitä aikaa, kun lehdissä oli ”Hullu maailma” -palsta. Nyt sama palsta on nimeltäään Ulkomaat tai Politiikka. Vielä jokin aika sitten olisi pidetty naurettavana, jos poliitikko olisi mennyt Suomi24-palstalle tai IRC-galleriaan. Nyt poliitikot eivät uskalla jättäytyä pois viestipalvelu X:stä.
Lukemisen vaalimisessa on annos nostalgiaa.
Digitalisoituminen on antanut työkaluja toisaalta itseilmaisuun, toisaalta itsensä sivistämiseen. Voin mennä Youtubeen ja katsoa huippuyliopistojen luentotallenteita melkein mistä vain. Voin opiskella kieliä podcastien ja Duolingon avulla. Voin lukea edullisia e-kirjoja tai kuunnella luppoajalla romaaniklassikoita äänikirjoina. Voin itse pitää blogia (jos nyt joku tästä jotenkin sivistyy) tai julkaista podcasteja tai päivittää Wikipediaa.
Kuuntelen paljon äänikirjoja Bookbeatista ja kansallisesta E-kirjastosta ja podcasteja mm. YLE:ltä. Joku linkkasi minulle ilmaisen kokeilun Podimoon ja otin sen vastaan, kun luulin että sielläkin olisi äänikirjoja. Ei helvetti mitä typerää ja tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa.
Lukeminen on tärkeää, mutta on niitä tyhjänpäiväisiä kirjojakin. En listaa niitä tässä.
Tärkeämpää kuin juuttuminen nostalgiaan tai uuden teknologian suitsuttaminen, olisi älyllisen uteliaisuuden säilyttäminen. Se, että lukee muutakin kuin julkkisjuoruja, oli formaatti mikä hyvänsä. Tai mikä parempaa, tekee jotain itse.
Tämä kaikki toki on aika elitististä.
