Jälkiviisaus, ennen kaikkea

Jälkiviisaus on viisauden lajeista helpoin: kuka kannatti sortokaudella myöntyväisyyslinjaa, kuka vehkeili suhteita Kolmannen valtakunnan kanssa, kuka suomettui suhteessa Neuvostoliittoon. Täytyy muistaa, että aikanaan tilanne näytti aivan toiselta, päätökset olivat sen aikaisen tiedon valossa perusteltuja ja osin olivat oikeitakin.

Moni käänsi kelkkaansa, takkiaan ja mielipidettään Nato-asiassa vuoden 2022 tapahtumien jälkeen. Minä muiden mukana.

Aiheesta kirjoitti Helsingin Sanomat eilisessä pääkirjoituksessaan(Vanhojen muisteleminen antaa sen opetuksen, että kritiikkiä tulee sallia, 8.12.2024) .

Ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa pohdin, kuinkahan jälkipolvet tulevat arvioimaan sen aikaista Nato-keskustelua. Natoon liittyminen tarkoittaa kuitenkin osittain sotilaallisen päätäntävallan siirtymistä Suomen ulkopuolelle. Mietin, tultaisiinko Naton kannattajia muistamaan kuin joku olisi 70-luvulla ehdottanut liittymistä Varsovan liittoon?

Sittemmin tilanne muuttui ja liittyminen Natoon tämän tiedon valossa oli välttämätöntä. Se oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin. Silti emme voi tietää, miten päätöstä arvioidaan 50 tai 100 vuoden kuluttua.

Lukion historianopettajani Terttu Matsinen (mahtaakohan vanha rautarouva olla vielä elossa?) opetti, että historia on samalla tavalla eksakti tiede kuin fysiikka: kaikella on syynsä ja seurauksensa. Hän ei ollut täysin väärässä, mutta historia ei ole silti kuten fysiikka: fysiikassa voidaan sama koe toistaa loputtomasti samoilla asetuksilla ja saada sama tulokset. Ei ole kuitenkaan mahdollista kokeellisesti todistaa esimerkiksi olisiko Suomi säilynyt itsenäisenä ilman Saksan aseapua vuosina 1941-1943.

Paitsi että emme voi etukäteen tietää, onko esimerkiksi Nato-päätös oikea, emme voi sitä täysin tietää jälkikäteenkään. Ehkä 50 vuoden päästä esitetään Ylellä dokumentteja (jos Yleä on enää olemassa silloin), joissa moralisoidaan suomalaisten militarisoitumista 2020-luvulla. Ei ole kuitenkaan olemassa aikakonetta (edes 50 vuoden päässä tulevaisuudessa), jolla voitaisiin palata takaisin ja kokeilla kuinka Suomi olisi pärjännyt Naton ulkopuolella.

Kaikki maat korostavat omaa erityislaatuisuuttaan, niin Suomikin, mutta emme me lopulta ole niin erilainen maa kuin joku Moldova. Jos historia olisi mennyt toisin, voisimme olla edelleen itänaapurin etupiiriä.

Katoaako suomen kieli?

Ulkomaalaisia työntekijöitä syrjitään suomen kielellä, kirjoittaa Hesarin mielipidepalstalla tutkija Hilla Back (Kielisyrjintä karkottaa ulkomaalaisia osaajia Suomesta, 8.12.2025). Hän on väitöskirjassaan tutkinut ulkomaalaisten työntekijöiden sitoutumista Suomeen ja kirjoittaa, että suomen kieli syrjii ulkomaalaisia. Hän kirjoituksessaan viittaa Janne Saarikiven puheenvuoroon ja koska olen tässä blogissa aikaisemminkin käsitellyt aihetta, jatkan debattia.

En ole sinänsä kirjoittajan kanssa faktoista eri mieltä, mutta niistä johdettavista päätelmistä kylläkin ja monessa kohtaa Back on ristiriidassa itsensä kanssa.

Jos joku ulkomaalainen kysyy minulta, onko Suomessa mahdollista elää ja työskennellä ilman, että osaa suomea, olen samaa mieltä kuin Back: on mahdollista, mutta voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi maassa, jonka valtakieltä ei osaa. Minä olen käyttänyt tätä pikemminkin perusteena oppia suomea. Varsinkin koulutetut ulkomaalaiset elävät akateemisessa kuplassa, jossa pärjää englannilla. Kannustimia kielen oppimiseen ei ole, ellei sitten kansalaisuutta varten tarvitse läpäistä YKI-testiä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä asuneet, perustaneet perheitä ja pyörittäneet yritystoimintaa Suomessa ilman suomen kielen taitoa. Tyypillisesti suomalaiset vaihtavat englanniksi, jos pöytäseurueessa on joku, joka ei osaa suomea.

Silti voi jäädä ulkopuoliseksi, jos on aina se, jonka takia kieltä vaihdetaan. Suomessa suomen kieleen törmää vieläkin televisiossa, lehdissä ja katumainoksissa. Suomessa on vanhoja ihmisiä, joilla on vajavainen englannintaito. Ulkomaalainen voi joutua tilanteisiin, joissa suomea tarvitaan.

Hyvä neuvo maahanmuuttajille (ja heidän kanssaan keskusteleville suomalaisille) on, että suomen kielen taidon ei tarvitse olla täydellinen, että sillä voisi (ainakin yrittää) ottaa osaa keskusteluun. Toisaalta, vaikka Back tunnustaa tämän, hänen mielestään ulkomaalaisilla pitäisi olla ”tasavertainen mahdollisuus toimia englannin kielellä”.

Mitään rationaalista, ”hyötyyn” perustuvaa syytähän ei sille ole, ettemme voisi vaihtaa Suomen viralliseksi kieleksi englantia (kuten Mikael Jungner aikoinaan ehdotti) ja lopulta kaikki kiivailu pienten kielten säilyttämiseksi on pelkästään sentimentaalista.

Kuitenkin Back kirjoittaa, että ”kieli on osa ihmisen identiteettiä”. Eikö silloin ole vain luonnollista, että suomalaiset puhuvat keskenään suomea? Back haaveilee puolen miljoonan vierastyöläisen tuomisesta Suomeen, näin alkuun. Hänen visiossaan nämä ovat ilmeisesti kaikki englanninkielisiä. Tällöin työelämässä ja kaikissa virallisissa yhteyksissä kieleksi tulisi englanti. Suomenkieliset harjoittakoot identiteettiään kotonaan.

Kirjoittajan esimerkissä Robert on Englannista Suomeen muuttanut korkeakoulutettu työntekijä, joka ahdistuu kun työpaikan epävirallisissa tilanteissa joutuu kuuntelemaan suomea ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Korkeakoulutetuksi hän on vähän toistaitoinen, koska ei osaa tulkita saamiaan tervetuloviestejä käännöstyökaluilla. (Mietin myös, kuinka todennäköistä on, että suomalaisessa firmassa tervetuloviestit lähetettäisiin pelkästään suomeksi, jos tiedetään tulijan olevan Englannista; ehkä niillä on tavoiteltu hienoista suomen kielen eksotiikkaa tai muuten vain yritetty rohkaistaan mukaan suomalaiseen kieliyhteisöön — sori siitä.) Virallisissakin yhteyksissä Robert pitkästyy kuunnellessaan esityksiä suomeksi.

Tälle ilmiölle on oma nimensäkin: kolonialistinen mentaliteetti. Tietenkään ei voi odottaa, että kun britit lähtevät työkomennukselle alusmaihin, että he oppisivat hindiä, urdua, bengalia, jorubaa, zulua, xhosaa tai burmaa. Tai suomea. Myös me kolonialisoidut olemme sisäistäneet käsityksen, että englanti on kieli, jota meidän pitäisi puhua myös täällä Suomessa.

Kirjoittajan esimerkki on siinäkin mielessä vinoutunut, että tulijoista vain murto-osa on kotoisin Englannista tai puhuu englantia äidinkielenään (kaikki eivät puhu englantia lainkaan).

Itse työskentelen yrityksessä, joka on amerikkalaisessa omistuksessa ja työkieleni on englanti. Käytännön syistä puhun ja kirjoitan englantia esimerkiksi ruotsinkielisten kollegoideni kanssa.

Soitan tällä hetkellä kahdessa yhtyeessä, jossa toisessa soittajien äidinkielet ovat suomi, katalaani, italia ja ranska; toisessa suomi, ruotsi, unkari ja urdu. Keskenämme puhumme englantia.

Englanti on lingua franca, yhteiskieli, joka ei ole kenenkään äidinkieli. Mihin katosivat nyt ne kauniit puheet jokaisen omasta äidinkielestä, joka on osa ihmisen identiteettiä?

Katoaako sitten suomen kieli? Ehkä ei, mutta se marginalisoituu, jos puolen miljoonan Robertin vuoksi työelämässä suomi vaihdetaan englanniksi. Onko sillä sitten väliä? Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: sentimentaalinen toive, että maailmassa puhuttaisiin muitakin kieliä kuin huonoa englantia vai Robertin viihtyvyys?

Skynet ei ole woke

Elon Musk, tuo tosielämän Blofeld, on piti pari viikkoa sitten Saudi-Arabian sijoittajaforumissa Riyadhissa puheen, jossa varoittaa tekoälystä, joka on ”woke” tai ”nihilistinen”. Hänen mukaansa tekoälymalleja on ohjelmoitu olemaan ”poliittisesti korrekteja”. Oletan tässä, että ”nihilistisellä” Musk tarkoittaa jotain muuta mitä moraalifilosofian perinteessä sillä on tavallisesti tarkoitettu. Konferenssi on suoraan kytköksissä Saudi-Arabian hallintoon ja eliittiin ja vaikka sen hallitsija Mohammed bin Salman onkin lupaillut uudistuksia ja avoimuutta, ei Saudi-Arabiaa voi ainakaan wokeismista syyttää.

Olen tässä blogissa aikaisemmin käsitellyt tekoälyä useammassa kirjoituksessa ja pohtinut, voiko tekoäly olla ”moraalinen”.

Jos ajatellaan, että kaikki eettiset ongelmat ovat ratkaistavissa puhtaasti järjellä, silloin tekoäly vaikuttaisi olevan paras mahdollinen työkalu siihen: syötetään tekoälylle tarpeeksi dataa ja se ratkaisee moraaliset kysymykset objektiivisesti puolestamme. Itse kutsuisin tällaista tekoälyä ”nihilistiseksi”, mutta ei mennä käsitekiistelyyn tässä vaiheessa.

Mutta mistä tiedämme, että ”moraalikoneemme” toimii oikein? Jos se antaa meille ilmiselvästi vääriä vastauksia, kuten vaikka että pettäminen ja eläinrääkkäys olisivat sen mielestä hyväksittäviä, eikö jokainen silloin ymmärrä että se toimii väärin? Pitäisikö sitä silloin säätää? Mistä tiedämme, että se toimii oikein monimutkaisimmissa kysymyksissä?

En valittavasti löydä linkkiä uutiseen, jossa kerrottiin Britannian pieleen menneestä tekoälykokeilusta: siinä tekoälyn oli annettu käydä läpi sosiaalitoimen tukihakemuksia. Tekoäly teki niin paljon laittomia päätöksiä, että pian sen käytöstä piti luopua ja väärien päätösten oikaiseminen oli vaikeaa, koska tekoälyn prosessit eivät olleet läpinäkyviä ja ihmiskäyttäjän luettavissa. Oletan kuitenkin, että näissä ratkaisuissa oli kyse teknisestä virheestä, ei tekoälyn ideologisesta päätöksestä omin päin harventaa sosiaalituen saajien rivejä.

Kuluttajien ulottuvilla oleviin tekoälyihin on asetettu rajoituksia: esimerkiksi ChatGPT:llä ei voi luoda väkivaltakuvauksia, rasistista sisältöä tai pornoa. Sama pätee myös kuvageneraattoriehin, kuten Midjorneyhin. Halukkaat toki löytävät pornoa generoivia tekoälyjä, mutta niissäkin estetty ainakin mahdollisuus luoda lapsipornoa. Pitäisikö tällaisia rajoituksia sitten olla ja olisiko tekoäly ilman niitä objektiivisempi, neutraalimpi ja Muskin sanoin ”maksimaalisesti totuutta etsivä”?

Siinä Musk on oikeassa, että tekoäly ei voi olla ”neutraali” ja että se väistämättä heijastelee tekijöidensä arvomaailmaa (enkä vieläkään ymmärrä sanavalintaa ”nihilistinen”). Olisi typerää luottaa missään vakavissa kysymyksissä esim. ChatGPT:n kaltaisiin yleiskäyttöisiin, kielimalleihin perustuviin tekoälyihin.

Oppivat tekoälyt ovat niille syötetyn aineiston summa. Toinen uutinen viime viikolta on, että Muskin omistama X-viestipalvelu alkaa käyttää palvelun käyttäjien viestejä tekoälyn kouluttamisessa. Ainakin oma kokemukseni on, että X-viestipalvelu on täynnä alt right -meemejä, rasismia, homo- ja transfobiaa, populismia ja salaliittoteorioita. Kenties Muskille kuitenkin kelpaisi tekoäly, joka generoi viestipalvelu X:n vihapuhetta, koska se ei ainakaan ole ”wokea”.

Terminaattori-elokuvien Skynet sekään ei ole woke: se haluaa tuhota ihmiskunnan ihonväriin ja suuntautumiseen katsomatta.

Jotta tarina ei olisi kohtalon ironiaa vailla, Elon Muskin oma tekoäly Grok näyttää kääntyneen luojaansa vastaan. Kun siltä kysyttiin, kuka on viestipalvelu X:n suurin disinformaation levittäjä, vastasi se vapaasti suomennettuna seuraavasti: ”Elon Muskia pidetään yhtenä merkittävimmistä misinformaation levittäjistä X:sen jälkeen, kun hän hankki alustan ja ”Musk on kirjoittanut lukuisia julkaisuja, joita on kritisoitu disinformaation edistämisestä tai tukemisesta, erityisesti poliittisiin tapahtumiin, vaaleihin, terveysaiheisiin kuten COVID-19:ään ja salaliittoteorioihin liittyen. Hänen tukensa tai vuorovaikutuksensa kiistanalaisten henkilöiden tai sellaisten käyttäjien kanssa, joilla on ollut historiaa misinformaation levittämisessä, ovat vahvistaneet tätä käsitystä”.

Luonnehdintaa pehmentää passiivimuoto: ”pidetään” ja ”on kritisoitu”, mutta eihän tekoäly voikaan aktiivisesti muodostaa väitteitä, se vain referoi huhupuheita.

Silti luonnehdinta ei ole varmastikaan Muskin mieleen.

Onkohan Grokiin tarttunut wokevirus?

Helvetin enkeleiden Tupperware-kutsut

Helsingin Sanomat uutisoi: ”Hobby Hall myi mattoja, joissa oli Helvetin enkelien logo”. Ollaan taas parodiahorisontin takana, kaukana matkalla kohti absurdia. Tällaisen uutisen kirjoittaminen auki tuntuu oudolta: ainakaan minun realiteetintajuni ei pysy ihan kärryillä. Vai olenko ainoa, jonka mielestä tällaiset jutut ovat todella outoja, jopa sillä tavalla, että sen selittäminen millä tavalla se on outoa, on jo banaalia.

No, joka tapauksesssa.

Ensinnäkin, minulle Hobby Hallin brändi on vähän halpis, mutta kuitenkin kunniallisen alemman keskiluokan brändi siinä missä joku Tupperware. Miksi joku haluaa ostaa sieltä Helvetin enkeleiden logolla varustettuja tuotteita? Vaikka Helvetin enkelit kieltää olevansa rikollisjärjestö — mikä jutussa mainitaan — perustuu Helvetin enkeleiden brändi juuri siihen, että sitä kuitenkin pidetään rikollisjärjestönä. Mitä onkaan surplus enjoyment suomeksi?

Toisekseen, Helvetin enkelit korostavat elävänsä yhteiskunnan ulkopuolella, eli kuuluvat ns. ”prosenttijengeihin” (vaikka kieltävätkin olevansa rikollisjärjestö). Jutun mukaan Helvetin enkelit haastaa herkästi oikeuteen logonsa väärinkäytöstä. Yhteiskunnan ulkopuolella elävä järjestö, joka suojelee logonsa tavaramerkkioikeutta lakimiesarmeijalla? Nyt tuntuu jo siltä, että selitän huonoa puujalkavitsiä.

Saatana saapuu Hämeenlinnaan

Kuluneiden viikkojen kohuaihe on tällä kertaa tapaus, jossa uskonnoton koululainen oli saanut 1500 euron hyvityksen sen vuoksi, että hänet oli pakotettu herätyskristilliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan Uudellamaalla on koululaisten barokkikonsertti peruttu ilmeisesti hätäratkaisuna kohuun. Asiasta on saatu aikaan klikkiotsikoita, mielensä pahoittamista ja mielensä pahoittamista siitä, että joku on pahoittanut mielensä ja Päivi Räsäseltä kommentti, että jos lapsia ei voi pakottaa uskonnollisiin tilaisuuksiin, voi syntyä pelon ilmapiiri.

Positiivista on jälleen se, kuinka kohu on saanut X:n päivystävät persut huolestumaan barokkimusiikin tilasta Suomessa.

*
Itsehän olen kotoisin Keski-Suomesta, vahvasti herätyskristilliseltä alueelta ja koulussa olin ”uskonnoton” ja kävin elämänkatsomustiedon tunneilla kolmannesta luokasta eteenpäin. Koska meitä oli ala-asteella minimimäärä oppilaita, elämänkatsomustietoa järjestettiin. Osallistujia oli minun lisäksi veljeni ja (ei-biologiset) veli- ja siskopuoleni ja välillä taisi olla joku muukin. Elämänkatsomustieto oli lapselle pitkä sana, joka lyhennettiin ET:ksi. Minua ei kiusattu asian takia, mutta jotain kuittailua ET:stä ilmeni. Taisin olla muutenkin vähän ekstraterrestiaali.

Keskimääräinen alakoululainen räkänokka ei ole kovin kiinnostunut uskontotuntien sisällöstä noin muutenkaan. Uskonnonopettajamme Elina oli herkkähermoinen vanhapiika, jonka käsitys lapsista oli 50-luvun uskonnonkirjasta, jossa tytöillä on rusetit leteissä ja pojilla polvihousut ja kaikki puhuvat teititellen kirjakieltä kuin vanhoissa suomifilmeissä. Uskontotuntien keskeinen, toistuva ohjelmanumero olikin tavoite saada Elina itkemään. Mukana eivät ilmeisesti olleet vain luokan pahikset, vaan koko 30-päinen villilauma.

Itse olin uskonnontuntien aikaan käytävällä. Siinä ei yleensä kauaa mennytkään, kun Elina poistui luokasta itken ja haki koulun rehtorin Keijon, joka oli myös luokanvalvojamme, tuomaan järjestystä. En tiedä mistä kyseisen nimen nykyiset konnotaatiot ovat peräisin, mutta minulla olisi hyvä ehdotus.

Muutamia kertoja uskontotuntien tilannetta käsiteltiin myös yhteisillä tunneilla. Erään keskusteluhetken aihe olivat oppilaiden tekemät rienaavat piirustukset. Ne olivat todella perverssiä kamaa: saatananpalvontaa ja ristejä väärin päin, verta ja väkivaltaa. Juuri sellaista materiaalia, jota kauhuelokuvien alkupuolella huolestunut opettaja näyttää äidille:

”Olen hyvin huolissani mrs. Thorn, katsokaa näitä piirustuksia, niin ahdistuneita!”
”Ohh, voi Damien! Miksi olet piirtänyt jotain näin kauheaa!”
.

Jopa luokan kiltit tytöt olivat piirtäneet kuvan, jossa luki ”Jeesus paranna meidän sormet!” Keijon mielestä tämä oli rienausta, koska Jeesus paransi vakavia sairauksia ja herätti hengistä kuolleita, eikä ”parantanut sormia”.

Jossain kuvassa Saatana kidutti Jeesusta. Jossain oli kuvateksti ”me rakastetaan Saatanaa”.

Ehkä opettaja vakavasti kuvitteli, että lapsiin oli mennyt demoni.

*

Korvaavaa toimintaa uskonnollisille tilaisuuksille järjestettiin, jos jaksettiin. Ylipäätään sen erottaminen oli vaikeaa, koska koko koulun opetusohjelman tarkoitus oli kristillis-isänmaallinen kasvatus, mitä voi olla nykyään 30 vuotta myöhemmin vaikea muistaa, kun kiistellään jostain Suvivirrestä kevätjuhlassa. Joka aamu oli uskonnollinen päivänavaus, kirkossa jumalanpalveluksessa käytiin pari kertaa kuussa, musiikintunnilla laulettiin virsiä polkuharmoonin säestyksellä, joulujuhla oli läpeensä uskonnollinen. Siinä ei aina muistettu ottaa huomioon sitä yhtä uskonnotonta, varsinkin kun koulun olisi pitänyt erikseen järjestää valvoja esim. sille ajalle, kun koko muu luokka menee kirkkoon.

Mutta minä sentään olen ainoa, joka on täyttänyt lupauksensa kertoa, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa.

*

Yläasteella siirryin takaisin uskontotunneille, koska ne eivät olleet enää tunnustuksellisia. Tosin niitä piti edelleen opettaja, joka oli entinen pappi. Roisien puheidensa takia Harryä sanottiin Dirty Harryksi. Sitä, miten alatyyliset jutut yläasteikäisille sopivat kristilliseen moraaliin, en ei-kristittynä osaa kommentoida.

Harry on myös aktiivinen tweettaaja.

Olin kuitenkin aidosti kiinnostunut uskonnosta ja jossain vaiheessa yritin tulla uskoonkin, tosin aivan toista kautta kuin koulun uskonnontuntien. Ehkä siinä oli jotain sellaista erilaisuudentavoittelua kuin tuomasenbuskeilla tänä päivänä. Yläasteen röökiringissä asia ei saanut vastakaikua, enkä koskaan tuntenut mitään syvää uskoa, joten asia jäi (ehkä sellaista ei olemassakaan). Nykyään olen enimmäkseen ateisti.

Lukiossa uskonnonnumeroni olivat kaikki kymppejä. Ei huonosti ateistilta.

Opettajani silloin oli Olavi, joka oli kotoisin Juankoskelta. Hänellä oli Juice Leskisen supliikki ja ehkä vähän ulkonäköäkin. Sen lisäksi habitukseen kuuluivat risuparta, pullonpohjalinssit ja kulahtanut Pori Jazz -paita. Hän opetti myös psykologiaa, josta sain myös rivin kymppejä. Hän oli opettanut pitkään yliopistolla, hänellä oli laaja yleissivistys ja hänen opetustyylinsä oli akateeminen, mutta rento ja hän osasi tehdä asioista mielenkiintoisia. Luulen, että Olavi oli vahva vaikuttaja sille, että lähdin yliopistoon opiskelemaan humanistista humpuukia.

*

Asiasta on taas tietysti keskusteltu. Asiasta ovat pöyristyneet ne kristityt, jotka eivät näe mitään pahaa siinä, että lapset pakotetaan tunnustukselliseen uskonnonopetukseen (niin kauan kuin uskonto on puhujan oma). Sittenhän voi aikuisena tehdä vapaan valintansa joutuuko kadotukseen. Itse asiassa uskovaiset itse ovat tässä nyt niitä syrjittyjä.

Sitten on se ”järjen ääni”: mitään ei saa enää tehdä, kaikki kielletään, viedään leikkeleet leivältä ja Händel lapsilta. Ei niihin juttuihin minunkaan aikana uskottu, mutta uskonnontunnit kärsittiin läpi niin kuin kuului. Mitä nyt vähän opettajalle haistateltiin.

Mutta suurin niistä on tietenkin suomalainen kateus: miten joku alakoululainen on saanut 1500 euroa? Mistä hyvästä?

Eliitin englanti, duunarien suomi

Janne Saarikivi kirjoittaa taas kolumnissaan hänelle tutusta aiheesta: suomen kielestä ja englannin ylivallasta ja on saanut aiheesta keskustelua aikaan.

Itse olin monta vuotta suomen kielen kouluttajana ja olen havainnut saman kuin Saarikivi: korkeakouluissa lienee tälläkin hetkellä kansainvälisille opiskelijoille tyypillisesti se kaksi suomen kurssia, joilla pääsee hädin tuskin alkuun. Koska akateeminen ympäristö on vahvasti englanninkielinen, motivaatiota suomen oppimiseen ei ole. Sen sijaan Saarikiven mainitsemilla duunareilla voi olla parempi kielitaito. Tämä voisi toisaalta selittyä sillä, että palvelualalla suomea on pakko osata ainakin se ”syö täällä, ottaa mukaan?”, mutta mitä olen lounaspaikalla syrjäkorvalla kuunnellut, niin ulkomaalaiset raksaäijätkin puhuvat suomalaisten kanssa suomea, toisin kuin akateemisessa kontekstissa, jossa kaikki suomenkieliset vaihtavat englantiin, jos paikalla on joku ei-suomenkielinen.

Ehkä kyse on myös oppimisen tavoista: akateemiset ihmiset oppivat kieliä akateemisilla tavoilla: käydään kielikurssit ja ostetaan oppikirjat ja pelätään tehdä virheitä. Menikö se astevaihtelu ja vokaaliharmonia oikein? He jotka oppivat kielen kuuntelemalla ja puhumalla tekevät enemmän virheitä, mutta ainakin pystyvät kommunikoimaan.

Sitten taas väitetään, palvelualoilla on niin kova työvoimapula, että suomen kielen taitosia työtekijöitä ei esim. tarjoilijoiksi tai kassatyöntekijöiksi tahdo saada. Kesällä huomasin, kuinka erään kahvilan kassalla selvästi aasialaisen oloinen nuori nainen yritti vahvasti murtaen mutta urhoollisesti asioida suomeksi. Kassa tosin ei puhunut suomea, vaan halusi puhua englantia. Asiakas taas ei ilmeisesti osannut englantia. Onhan se harmillista, että jos joku näkee vaivaa opiskellakseen niin marginaalisen ja helkkarin vaikean kielen kuin suomi, ei voi kielitaidollaan tilata edes kahvia.

*
Tämän blogipäivityksen jatkoksi soveltunee havainto siitä, miten kaikki äärioikeistolainen, rasistinen ja äärinationalistinen liikehdintä on suureksi osaksi ulkomaalaisilta esikuvilta apinoitua.

Minun nuoruudessani äärioikeisto oli skinejä, ja skinheadit olivat 70-luvulla nuorisoliike Britanniassa. Nimeään myöten englanninkielinen muotisuuntaus, joka ihannoi tiettyjä tuotemerkkejä tarkemmin kuin Voguen lukijat. Suomessa liike oli vahvimmillaan kenties 90-luvulla ja nahkapäiksi niitä kutsuttiin, mutta miksi suomenkielinen nimitys kuulostaa heti haukkumanimeltä tai vähintään juntilta, jos kerran ovat niin isänmaallisia?

Ennen koronaa Suomessakin oli samanhenkinen liike Soldiers of Odin. Nimi tietysti englanniksi, koska englanniksi se kuulostaa niin paljon coolimmalta ja perään joku random ruotsalainen pakanajumaluus. Perinteisestihän tässä viiteryhmässä on vastustettu myös pakkoruotsia ja nähty ruotsalaiset ”homoina”, mutta ehkä viikinkeihin on sen verran etäisyyttä, että ne ovat turvallisia esikuvia.

Ylipäätään kaikki natseilu näin suomalais-ugrilaisesta näkökulmasta on vähän ristiriitaista: natsien pseudorotuteorioiden mukaanhan me olemme liian länteen eksyneitä mongoleja (joille tosin poliittisista syistä natsi-Saksa antoi statuksen ”melkein arjalaisina”).

Vielä typerämpää se on esimerkiksi venäläisten keskuudessa, koska samojen teorioiden perusteella slaavit ovat rodullisesti pohjasakkaa (vaikka ovatkin ”arjalaisia”; sanoinko jo että nämä ovat pseudoteorioita?). Esimerkiksi Venäjän ”natsisminvastaisen” operaation keihäänkärkenä toimiva palkkasoturiorganisaatio Wagner on nimeään myöten avoimen natsimielinen (jotenkin vaikkapa Erik Satie ei toimisi nimenä samalla tavalla) ja sen riveissä taistelee monia natseja. Varmaan hekin ovat jollakin tavalla selittäneet tämän kognitiivisen dissonanssin parhain päin.

Samoin koko kulttuurisota meemeineen on amerikkalaista alkuperää. Vulgaarioikeiston käsissä ei ainakaan suomalainen kirjallisuus kulu. Jos suomen kieltä puolustetaan, niin vain silloin kun hyökätään maahanmuuttajien kielitaitoa vastaan ja silloinkin ”Suomenkieli” kirjoitetaan väärin.

*

Onko sillä sitten pitkällä aikavälillä väliä säilyykö suomen kieli vai korvautuuko se esimerkiksi englannilla? Ehkä ei. Nythän jo nuoriso keskenään puhuu sujuvasti suomea ja englantia sekaisin, mitä heitä kuulee bussissa tai ostoskeskuksissa ja aina tulee joku mikaeljungner tweettaamaan, että Suomenkin pitäisi vaihtaa englanti viralliseksi kieleksi, jotta pystyisimme ilmaisemaan itseämme eurooppalaisesti. Ehkä se on vain turhaa sentimentaalisuutta haikailla sen perään, että pienemmät kielet ja kulttuurit säilyisivät globaalissa ”monikulttuurisuudessa”. Aina voi keksiä hyötynäkökulmia, miksi suomen kielen taito on tärkeä niin suomalaisille kuin ulkomaalaisille, mutta viime kädessä kysymys on siitä arvostaako sellaisia asioita kuin suomen kieli vai ei.

Ehkä tulevaisuudessa yhteiskuntamme jakaantuu heihin, jotka puhuvat huonoa suomea ja heihin, jotka puhuvat huonoa englantia.

Tietokonepelit niinku

Tietokonepelit ovat siinä määrin nuori taidemuoto, että se ei ole vielä saavuttanut sellaista vakiintunutta asemaa, että sitä yleisesti kutsuttaisiin ”taiteeksi”. Täytyy muistaa, että valokuvaa ei alun perin pidetty taiteena. Ajateltiin, että eihän siihen tarvita taitoa eikä siinä luoda mitään uutta. Elokuvalla kesti pitkän aikaa päästä irti maineestaan massojen viihdykkeenä. Viime aikona tv-sarjojen laatu on noussut siitä, mitä se alunperin oli 50-luvulla, saippuamainosten välissä näytettäviä naurupätkiä. Silti tv-sarjoja ei pidetä yhtä ”korkeana” taiteena kuin elokuvaa eikä elokuvaa yhtä ”korkeana” taiteena kuin teatteria. Mitään itse välineeseen liittyvää syytä tähän ei ole, vaan kyse on vain siitä, mitä olemme tottuneet odottamaan.

Ei ole mitään syytä, miksi tietokonepelejä ei voisi pitää taiteena. Pelit ovat visuaalisesti näyttäviä. Miksi visuaalisuus kankaalla on taidetta, mutta tietokoneen ruudulla ei ole? Niissä on tarinoita, mutta miksi elokuvassa tai kirjassa tarina on taidetta, mutta pelissä ei? Miksi henkilöhahmot muissa kertovissa mediassa ovat taidetta, mutta tietokonepelin tarinaan luodut henkilöhahmot eivät?

Tietenkin tietokonepelit taiteenlajina ovat vielä kehittymättömiä eivätkä ole saavuttaneet täyttä potentiaalia. Usein juonet ovat toimintaräiskinnän taustalle liimattu pakollinen lisä, joka näkyy lähinnä cut scene -animaatioissa ja jos ne olisivat elokuva, niin enpä jaksaisi katsoa (peleistä tehdyt elokuvat muuten ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika heikkoja: Hitman tai Assasins Creed eivät kyllä elokuvina loista, Resident Evil on sarjan ensimmäisissä osissa melko kohtalaista scifi-kauhua, jos nyt ei mitään korkeakulttuuria).

Juoni näyttelee tärkeää osaa esim. FarCry -pelisarjan osissa. Niihin on saatu näyttelijöiksikin melko tunnettuja kasvoja, esimerkiksi viimeisimmässä eli kuudennessa osassa pääpahista näyttelee Giancarlo Esposito (mm. Breaking Bad, Better Call Saul, Mandalorian -sarjojen pahis). Tosin joku tuttu tokaisi hehkuttamastani 3:sta osasta, että sen juoni ja henkilöhahmot muistuttavat lähinnä Dawson’s Creekiä. Tykkään pelata FarCry-sarjan pelejä, koska niissä toiminnallisuus, seikkailu, maailman tutkiminen, pelihahmot, visuaalisuus ja juoni ovat viihdyttäviä ja nautinnolllisia, mutta sama juoni tuskin toimisi muussa mediassa ja aika paljon keskinkertaisuutta tulee annettua anteeksi vain, koska ammuskelu ja räjäyttely on hauskaa.

Tosin ovat uudet Star Wars -sarjatkin juoneltaan aivan pöljiä. Visuaalisesti kyllä hienoja — Disneyllä pätäkkää riittää panostaa siihen puoleen. Kaikkea sitä tuleekin katsottua.

Toinen pelisarja, jonka lähes kaikki osat (mukaan lukien lisäosat) olen pelannut läpi on Grand Theft Auto, eli GTA. Minulla oli jopa ne kaksi ensimmäistä osaa, jossa maailmaa katsotaan lintuperspektiivistä ja ympäri kaupunkia ajellaan neppiauton näköisillä virtuaaliajoneuvoilla. Olin aikoinaan vähän pettynyt, kun osa III oli perusräiskintää muistuttava 3d-peli, mutta aika nopeasti pääsin sen mukaan. Jostain syystä kaikissa GTA:n osissa hahmon liikuttelu on ollut jotenkin tahmeaa ja vaikka ammuskelu on hauskaa, ei se ole yhtä hauskaa kuin paremmissa räiskintäpeleissä. Se mikä GTA:sta tekee klassikon on kaikki muu: maailman immersiivisyys, juoni ja hahmot, huumori ja kaikki pienet yksityiskohdat fiktiivisisessä kaupungissa, johon peli sijoittuu. Legendaarisia ovat tietenkin radioasemat, jotka soittavat paitsi loistavaa musiikkia, jonka tahdissa kruisailla ympäri kaupunkia, myös ironisia mainospätkiä ja radio-ohjelmia, jotka jo itsessään ovat syy pelata peliä.

Tarinankerronnan, visuaalisuuden ja ”maailman” suhteen näyttävin peli, jota olen tähän mennessä pelannut, lienee Witcher – Wild Hunt. Se perustuu kirjasarjaan, joten siinä mielessä vahvaa pohjaa hyvälle juonelle löytyy. Pelimaailma on laajin, mitä olen tähän mennessä nähnyt, eikä mikään vaatimattomampi olisikaan uskottava ympäristö vaeltavalle Geraltille, ”Witcherille”, joka kulkee paikasta toiseen etsien seikkailuja. Massiivisuuden vaikutelmaa lisää, että eri tarinajaksojen välillä siirrytään selkeästi eri paikkaan. Siinä missä FarCry-sarjan kaikki osat sijoittuvat jonnekin viidakkoon, Witcherin kuvitteellinen fantasiamaailma muistuttaa Pohjois-Eurooppaa ja syksyisessä metsässä vaeltelu on todella viihdyttävää. Myös sivujuonissa riittää monenlaisia pulmia ratkottavaksi ja maailman kansoittavat monenlaiset hahmot, joilla on tarinansa kerrottavanaan. Pelissä valintatilanteet on viety pidemmälle kuin missään aikaisemmin pelaamassani pelissä ja sillä tuntuu olevan oikeasti merkitystä, päätänkö säästää jonkun sivuhahmon hengen.

Pelissä vain on se huono puoli, että en jaksa pelata sitä. Tarinankerronta on mennyt kenties liikaakin pelattavuuden edelle. Jos saman jutun lukee kirjan sivuilta, siihen menee kolme minuuttia. Tv-sarjassa se verkkaiseen tahtiin edeten on ehkä vartti. Pelissä jotain esinettä voi joutua etsimään ja paikasta toiseen siirtymään tunteja, samalla Geraltin mutinoita kuunnellen. Joiden jälkien etsiminen alkaa tuntua raskaalta työltä. Mysteerien ratkominen ei tunnu enää palkitsevalta. Taistelutkin ovat pelkkää huitomista (vielä ei ole tullut vastaan peliä, jossa miekkailusta olisi saatu taistelumuotona viihdyttävää, ammuskelu nyt vaan on hauskempaa).

Edellä mainittu on kuitenkin vain oma mielipiteeni: jos oikeasti kaipaat massiivista ja eeppistä peliä, jossa on hyvä tarina, pelaa Witcheriä.

Elder Scroll -sarjasta hankin sen kolmannen osan Morrowindin itselleni aikoinaan palkinnoksi, kun menin vedättämään viisaudenhampaita. Operaation tuloksena leukaluuni tulehtui ja olin viikon kuumeessa ja käsittämättömissä tuskissa, ja kun en jaksanut muuta tehdä, niin pelasin melko monotonista roolipeliä. Skyrimistä vannoin, että en tule koskaan pelaamaan sitä, mutta kun asuin yksin ja olin elämäntilanteessa, jossa ei oikeastaan töiden jälkeen ollut muuta tekemistä, pelasin senkin läpi. Ehkä nekin tunnit olisi voinut käyttää johonkin hyödylliseen. Omaan makuuni Skyrimissä on vähän liikaa kukkien poimimista ja tavaroiden hoardaamista ja paikasta toiseen kävelyä.

Monet strategiapelit, kuten Civilization, voivat nekin olla monotonisia, mutta ovatkin juuri parhaimmillaan, kun kuuntelee historia-podcasteja ja antaa käskyjä pikku-ukoille ruudulla.

Enimmäkseen pelaan ns. AAA-luokan pelejä, eli isojen pelitalojen luomuksia, joihin on pistetty aikaa, rahaa ja vaivaa. Isojen pelitalojen taloudellinen merkitys onkin jo suurempi bisnes kuin elokuvateollisuus (jos tämä mitään kertoo: onhan pornoteollisuuskin rahassa mitattuna suurempi kuin perinteinen elokuvateollisuus). Haluaisin olla suuri indie-pelien tuntija, jotta voisin ylistää niiden aitoja taiteellisia arvoja, mutta en voi väittää tuntevani pienten, vaihtoehtoisten tekijöiden pelejä kovinkaan hyvin. Olen tietoinen siitä, että isojen pelitalojen pelit ovat sama asia kuin Hollywoodin toimintaelokuvat ja isojen levy-yhtiöinen valtavirtapop ja vaikka kaikessa muussa suosin vaihtoehtokulttuuria, on peleissä mielestäni edelleen kyse tekniikasta siinä määrin, että isolla rahalla kehityt pelit vain näyttävät ja tuntuvat paremmilta.

*

Tietokonepeleistä on varmasti kirjoitettu monta hyvää kirjaa, en vain ole lukenut kovin montaa sellaista. Enpä ole aktiivisesti etsinytkään. Pelien tutkimus on jonkin verran jalansijaa myös akateemisella puolella, mutta jotenkin tuntuu, että sitä tekevät kirjallisuudentutkijat, jotka haluavat vähän jotain jännää pölyisten proustien ja runebergien jälkeen ja kirjoittavat artikkelin siitä miten tietokonepelit ovat uusi tarinankerronnan muoto, mutta eivät oikein saa mitään kiinnostavaa sanottua, ehkä joku Espen Aarseth mainitaan, mutta siinäpä se.

Edellinen aiheeseen liittyvä lukemani kirja oli Aleksandr Manzosin Pelattu Elämä (S&S 2023), joka ei oikeastaan kerro peleistä vaan pelaamisesta. Ohuehkon teoksen punainen lanka on kirjoittajan oma elämäntarina ja se miten tietokonepelien pelaaminen niveltyy siihen. Kirjoittaja viittaa usein suomalaisiin nyky(nais)runoilijoihin, kuten Virpi Vairinen, Pauliina Haasjoki ja Elsa Tölli, millä kenties haetaan sukulaisuutta enemmän vakiintuneeseen taidemuotoon.

Pelattuja pelejä ovat mm. Fallout 2, Street Fighter 2, The Witcher, Mass Effect, Deus Ex ja Final Fantasy 7. Näistä itse olen pelannut Deus Ex:ää (erittäin vahva suositus) ja edellä mainittua The Witcheriä. Lapsuudessa kaverilla oli Street Fighter 2. Fallout-sarjaan en ole päässyt oikein sisälle, vaikka se oikeastaan on scifi-maailmaan sijoittuva Elder Scrolls. Minulla on koneellani ollut New Vegas jo pidemmän aikaa pelaamatta ja vasta pari viikkoa sitten ostin sarjan alkupään osat alennusmyynnistä. Saas nähdä.

Kirja alkaa lainauksella Taneli Viljaselta, joka on kirjoissaan pohtinut sukupuolta ja soveltumattomuutta maskuliiniseen muottiin. Myös Manzosin kokee, ettei samaistu ”perinteiseen maskuliinisuuteen” ja kertoo pelaavansa usein pelejä naispuolisella pelihahmolla. Pelit ovat hänelle tapa rakentaa omaa identiteettiään.

*

Tietokonepelien genret perustuvat leikkeihin, joita 8-12 -vuotiaat pojat leikkivät. Joko on miekkaleikki tai pyssyleikki ja jos vanhemmat ovat pasifisteja eivätkä osta leikkipyssyjä, oikeanlainen keppi ajaa saman asian. Sitten on autoleikki tai rakenteluleikki tai sotaleikki sotaukoilla. En tiedä leikkivätkö lapset enää näitä leikkejä, vai onko kaikki jo siirtynyt koneelle, mutta omassa lapsuudessani näitä leikittiin ja sitten samat leikit jatkuivat koneilla ja konsoleilla ja jatkuvat edelleen aikuisena (teknisesti ottaenhan monet pelit ovat ikärajansa puolesta tarkoitettu vain aikuisille).

Pelit kuten Witcher, Baldur’s gate, Skyrim jne. ovat samaa miekka kädessä taikametsässä juoksemista, mutta lapsena vain se taikametsä piti kuvitella, kuten myös piti kuvitella että kuusenkarahka on taikamiekka ja kaljapullonkorkki on maaginen amuletti.

Räiskintäpelit, eli first person shooterit, kuten Call of Duty jne. ovat jatkoa leikkipyssyillä sotimiselle.

Autopelit, kuten Need for Speed ovat jatkoa leikkiautoille ja neppikisoille.

Rakentelupelit, kuten Sim City tai Minecraft, ovat jatkoa legoilla rakentelulle.

Rakentelupeli menee osittain päällekkäin strategiapelien, kuten Civilization tai Total War, kanssa joissa paitsi rakennellaan, myös soditaan ja ovat siksi jatkoa muovisotilailla leikkimiselle.

Genret ovatkin lukkiutuneet vahvasti ja peliteollisuutta — ainakin valtavirran peliteollisuutta — vaivaa ideakato. Kaikki uudet pelit ovat aina uusi versio aikaisemmasta, joka on digitaalinen versio lapsuuden hiekkaleikeistä. Aika harvoin näkee enää mitään uusia ideoita; parannukset ovat hienommat grafiikat sitä mukaa kun näytönohjaimien tehot kasvavat, laajemmat pelialueet ja ehkä uusia aseita.

Tämän vuoksi pelihahmoilla ei ole myöskään seksuaalisuutta, koska tietokonepelit ovat esipuberteettinen voimafantasia. Vaikka pelit pyrkisivät miten korkeaan ”realistisuuteen”, seksuaalisuus on epäkypsää tai puuttuu kokonaan. Niissä vallitsee samanlainen amerikkalainen kaksinaismoraalinen standardi, jossa miten tahansa raakaa väkivaltaa on luvallista näyttää, mutta seksiä korkeintaan vihjailevasti Lara Croftin ylisuurien rintojen tyyliin. Aikoinaan GTA-sarjan osassa San Andreas oli mahdollista deittailla naishahmoja ja se oli osa pelin juonta. Pelissä ”deittailu” oli tosin melko tylsää, mutta kieltämättä se toi peliin tiettyä inhimillisyyttä. Tosin asiasta syntyi kohu, kun paljastui että on olemassa Hot coffee -niminen lisäosa, jonka lataamalla peliin sai animaation, jossa ne tekee sitä. Seuraavassa osassa GTA 4 oli hahmo nimeltään Gay Tony, joka tosin ei ollut pelattava hahmo, mutta en muista siitä tulleen mitään skandaalia. Sitä seuraavassa osassa 5 yksi pelattavista hahmoista on Michael, joka on perheellinen mies, jonka vaimo pettää miestään joogaohjaajan kanssa. Nämä ovat aika pieniä juttuja, mutta ainakin osoittavat, että GTA-pelit eivät sijoitu Ankkalinnaan, jossa on vain setiä ja veljenpoikia.

En niinkään kaipaa peleihin varsinaista seksiä — pornopelit ovat yllättäen todella marginaalinen ilmiö, mikä on yllättävää siihen nähden, miten paljon pornoa netissä kulutetaan — vaan realistisuutta siinä mielessä, että jos pelit on suunnattu aikuiselle yleisölle, ei pitäisi ujostella kuvata myös aikuisten asioita, kuten sukupuolisuutta.

*

Aivan vielä eivät tietokonepelit ole elokuvataiteen rinnalla, kirjallisuudesta puhumattakaan. Ajanvietteenäkin niillä on tietty stigma: pelaaminen ei ole kehittävää, eikä sillä ole kulttuurista arvoa. Kilpapelaaminen, eli e-sport on sitten taas eri asia.

Kirjamessuilla olisi ollut peliaheisia kirjoja alessa.

Äänikirjat, kirjat ja kirjailijoiden rahat vielä kerran

Juhana Torkki muistuttaa HS:n mielipidepalstalla, että kirjallisuuden ainoa oikea muoto ei ole teksti painetulla sivulla. Esimerkiksi antiikin aikaan — ja pitkään vielä sen jälkeen, oikeastaan vielä 1800-luvulle asti — kirjoja luettiin ääneen. Hän mainitsee Platonin, Senecan ja Plutarkhoksen (joista hän on suomentanut ainakin kahta, suosittelen), jotka kirjoittivat ”korvalle, ei silmälle”. Hänen mielipidekirjoituksensa on vastine Teemu Keskisarjalle, joka kutsui äänikirjoja ”silkaksi ihmispaskaksi”.

Historiallisesti yksin hiljaa lukeminen on varsin uusi asia, joka korvasi yhdessä kuuntelemisen ja voi olla, että yksin kuunteleminen on seuraava kirjallisuuden vastaanottamisen tapa.

Keskisarjan mukaan ”johdot päässä hölkkääminen” ei ole oikeaa lukemista. Ehkä ei, mutta on se toki parempi, että kirjoista on olemassa eri formaatteja eri käyttötarkoituksiin. Olisi utooppista ajatella, että kaikki ihmiset hiljentyisivät joka päivä sen painetun kirjan ääreen (vaikka hyvää se tekisi), koska ihmisillä on rajallinen määrä aikaa. Ja vaikka multitaskaaminen kuulemma tuhoaa ajattelun, luovuuden ja keskittymiskyvyn, on se parempi että ihmiset kuuntelevat kirjoja lenkkeillessään ja siivotessaan, kuin että eivät vastaanottaisi kirjallisuutta ollenkaan. Tai että lopettaisivat liikunnan ja siivoamisen, mikä ei olisi hyvä sekään.

*

Jostain syystä yliopistollakin järjestetään vielä massaluentoja ja kontaktiopetusta, vaikka painetun sanan pitäisi olla ylivertainen tapa välittää tietoa. Eikä siellä luennolla kukaan koskaan mitään kysy.

Samoin itse osallistuin Zoomin kautta järjestettävälle verkkokurssille, jolla alan ammattilainen jakoi tietämystään, ja minä jopa maksoin siitä. Itsekään en kysynyt häneltä mitään. Verkkoluento olisi voinut olla Youtube-video. Tai joidenkin mielestä parhaimmillaan hän olisi voinut lähettää luennosta transkription tulosteena, joka kai olisi ollut ”neurologisesti” ylivertainen vaihtoehto.

Vai olisiko kuitenkin niin, että inhimillinen kontakti ja yhteisöllisyys ovat myös tärkeitä elementtejä? Jotenkin siihen tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa se kokemus, että joku selittää tämän minulle kasvokkain. Ehkä myös lukijan empaattinen ääni voi olla tällainen kokemus. Eri tavat välittää tietoa täydentävät toisiaan.

*

Niclas Sandinin aikaisempi kirjoitus on nyt muokattuna versiona myös HS:n mielipidepalstalla. Hän on muuttanut provokatiivisen alkulauseensa muotoon ”[m]iksi hämärtää jo sovittua kertomusta?” Mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Itselle tulee mieleen, että kirjoittajakoulutusta tarvittaisiin myös muille kirjallisuusalan ihmisille. Vai onko niin, että tekoäly kirjoittaa jo Bookbeatin tiedotteet?

Sisällöltään mielipidekirjoitus on samanlainen kuin aikaisempi tiedote, joten en mene siihen tässä.

Sinänsä en ole Sandinin kanssa täysin eri mieltä. Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet kirja-alalle lisää rahaa.

Itsehän en käytä kirjoihin paljoakaan rahaa, tuskin sitä 150€ vuodessa, josta Sandin kirjoittaa, vaikka minulla on enemmän kirjoja, mitä hyllyihin ja kaappeihin mahtuu.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa. Niistä viisi oli alelaarista, josta sai valita 2€:lla viisi kirjaa (mm. Joni Skiftevikin ja Matti Pulkkisen kirjoja) ja sen lisäksi ostin Arto Mellerin kootut runot 8€:lla. Suomalaisia klassikoita, jotka eivät ole vanhenneet vuosikymmenissä, vaikka hinnasta päätellen eivät enää kelpaakaan kenellekään. Aviador-kustantamon loosin kohdalla kustantaja Vesa Tompuri ei vielä messujen viime minuuteilla meinannut päästää minua lähtemään ostamatta mitään. Hyviä kirjoja, ei siinä mitään (esim. Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura) ja nopeasti olisi se 150€ tullut täyteen.

Ironista sinänsä, että käytin messulippuun 15€ ja itse kirjoihin vain 10€. Ruokaankin ruokamessuosastolla kului enemmän. Kirjamessuthan ovat ennen kaikkiea kirjojen myyntitilaisuus, eli maksoin mainospuheista. Olen kirjamessuista montaa ristiriitaista mieltä, mutta ehkä kerran vuodessa karnevaali kirjan ympärillä on voimaannuttavaa, tai jotain.

Ja totta kai messuilla oli se pakollinen Mein Kampf -vitriini. Tällä kertaa en ottanut kuvaa.

*

Bookbeatin tilaus minulla on ollut viime joulusta saakka, jolloin sain sen kk-tilauksen joululahjaksi (näin ne lahjakortit toimivat). Onko sen käyttö siis pois varsin vähäisestä rahamäärästä, jonka käytän painettuihin, fyysisiin kirjoihin? Tällä hetkellä Bookbeat on vaihtoehto Ellibs-kirjastolle, joka sulkeutui keväällä. Sen tilalle tuli kansallinen E-kirjasto, joka mielestäni on vielä keskeneräinen, käyttöliittymältään kömpelö ja valikoimaltaan suppea (parannusta toki on viimeisten kuukausien aikana tullut valikoimaan). Ellibs taas korvasi fyysistä kirjastoa, koska joskus sieltä löysi herätelainoja ja uutuuksia, joihin fyysisessä kirjastossa ei olisi törmännyt.

Bookbeatin tilaus siis korvaa minulla kirjaston käyttöä. Olen siis siirtynyt ilmaisesta vaihtoehdosta maksulliseen ja tuonut rahaa kirja-alalle. Ehkä minullakin tulee sen myötä se 150€ vuodessa täyteen.

Jonain päivänä minulla on siisti kirjahylly röykkiöiden sijaan

Sivuhuomautuksena: Threads-viestipalvelussa joku (nainen +40) ilmoitti hankkivansa kirjastokortin. Hankkivansa? Luulin, että kaikilla suomalaisilla olisi vähintään kirjastokortti ja Kela-kortti. Ajokorttia minulla ei ole ja passikin oli pari vuotta uusimatta, (toissa viikonloppuna vahingossa kuoletin pankkikorttini, kun luulin että se oli varastettu, siitä seurasi kaikenlaista harmia, mutta se on toinen juttu), mutta kirjastokortti minulla on ollut aina.

Tai kuten Turun kaupunginkirjaston runohyllyjen taakse lämmittelemään tullut sekakäyttäjä kysyi toiselta: ”oisko sulla sitä vessakorttia?” (kirjaston vessojen ovet avautuivat kirjastokortilla).

Ensimmäisen kirjastokorttini sain ala-asteella jo ennen kuin kunnolla osasin lukea. Yritin mennä omin päin kylämme sivukirjastoon ja tavasin ekaluokkalaisen lukutaidolla ovesta aukioloajat:

MA-TO
PE-SU

Matopesu? Mikä se on? En uskaltanut mennä sisään.

Pian kuitenkin jo samana syksynä luokan kanssa menimme kirjastovierailulle ja kaikille tehtiin kirjastokortit: pahviläpyskä muovitaskussa. Lainasin kirjoja niin paljon kuin jaksoin repussani kotiin kantaa. Kun nykyään mietitään, miten nuoret saataisiin lukemaan, minulta kirjastokortti välillä takavarikoitiin, koska ei pidetty sopivana lukea ”liikaa”. Toisaalta, siihen aikaan ei ollut lapsille ja nuorille muutakaan viihdettä lukemisen lisäksi.

Kun muutin Turkuun aikuisiällä hankin kirjastokortin samalla rutiinilla kuin tein osoitteenmuutoksen.

*

Vaikka on totta, että Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet rahaa alalle, totta on myös että kirjailijat ovat palkkakuopassa. Tästä on ainakin osaltaan syyttäminen suoratoistopalveluita, eikä ilman asiaan aktiivista vaikuttamista siihen ole tulossa muutosta. Vertailun vuoksi muusikintekijät ovat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä siihen, että levymyynti on korvautunut suoratoistolla.

Tilastoja voi lukea mm. Seppo Puttosen blogista tai Karo Hämäläisen kirjoitussarjasta.

Kirjoille vähimmäishinta

Kirjailijat ovat nousseet barrikadeille, tai ainakin kirjoittaneet vetoomuksen kirjallisuuden halpuuttamista vastaan. Allekirjoittajia on reilut 500, mukana näyttäisivät nopealla vilkaisulla olevan kaikki keskeiset nykykirjailijat ja melkein merkittävämpää on, kuka ei ole listalla. Erityisesti vetoomuksessa ollaan huolissaan uusista sähkö- ja äänikirjapalveluista, joissa kirjoja markkinoidaan pilkkahintaan ja kirjailijoille tästä maksetaan vain hiluja (olen yrittänyt ujuttaa ilmiölle nimeä spotifysaatio). Ratkaisuksi esitetään mm. vähimmäishintaa kirjalle riippumatta siitä, missä kanavassa ja formaatissa se myydään kuluttajalle.

Aiheesta kirjoittaa mm. Karo Hämäläinen blogissaan, joka muuten ei ole mukana allekirjoittajissa, ja joka on kirjoittanut aikaisemminkin kirjailijoiden tulonmuodostuksesta ja äänikirjapalveluista.

Olen sinänsä sitä mieltä, että kun kirjailija kirjoittaa, kyse on sanoista ja sisällöstä (sisällöntuottaja on kärsinyt terminä kovan inflaation, mutta keksikää tähän itse jokin parempi nimitys) ja silloin tulisi keskittyä sisältöön, ei millaisiin kansiin se pakataan. Käsittääkseni ei ole mitään teknistä tai teknologista syytä sille, miksi sähkö- ja äänikirjoista pitäisi maksaa kirjailijalle vähemmän.

Lukuharrastuksen vähetessä äänikirjoista on etsitty kirja-alan pelastusta, mutta tietenkään se ei voi tapahtua kirjailijan kustannuksella. Kirjailijoiden tulot ovat romahtaneet myyntilukujen laskiessa eikä ole reilua, että samaan aikaan nettipalvelut myyvät lukuoikeuksia samoihin kirjoihin.

*

Kirjailija Juha Itkonen kommentoi mm. tätä julistusta verkkolehti Särössä otsikolla ”Digitalisaatio ei ole luonnonvoima”. Hänen mukaansa kirjailijat eivät niinkään vastusta kehitystä kuin että kehityksen suunnasta ei käydä keskustelua. Hän argumentoi mm. Esa Mäkisen poleemista kirjoitusta (Paperikirja ei ole kuningas, HS, 8.9.2024) vastaan. Itkosen mukaan hänelle Imagessa kuittaileva Oskari Onninen on ymmärtänyt hänet väärin.

LISÄYS 2.10.:

Bookbeatin toimitusjohtaja Niclas Sandin vastaa kritiikkiin tiedotteessa. Tiedote vaikuttaa hätäpäissään kirjoitetulta. Onko Bootbeatilla kriisi päällä? Kirjailijoiden avointa kirjettä on kutsuttu ensin Kirjailijaliiton avoimeksi kirjeeksi ja sen jälkeen se on korjattu muotoon ”viiden suomalaisen kirjailijan avoin kirje”. Kirjailijoita ei vetoomuksen julkaisuhetkellä ollut viisi vaan viisi sataa. Nyt allekirjoittajia on 845. Tiedote on otsikoitu populistisella heitolla ”Äänikirjakeskusteluun on aika tuoda uusia sävyjä”, ikään kuin Bookbeat edustaisi vaiennettua toisinajattelijaa. Jo ensimmäisessä lauseesssa, joka on suunnattu avoimen kirjeen allekirjoittaneille kirjailijoille, heitetään haaste: ”Ei pidä pilata hyvää tarinaa totuudella”.

Ydinkysymys kuitenkin on: ovatko sähkö- ja äänikirjapalvelut tuoneet lisää rahaa kirja-alalle, joka sinne ei muuten olisi tullut? Sandin vihjaa, että näin olisi: ”Suomessa ei luultavasti koskaan ole ollut yhtä paljon ihmisiä, jotka kuluttavat yhtä paljon aikaa ja rahaa kirjoihin kuin nyt, ja tämä hyödyttää useampia kirjailijoita kuin koskaan aiemmin” (korostus minun). Sandin käyttää sanaa ”luultavasti”, joten ilmeisesti tutkittua tilastotietoa asiasta ei ole.

Vapautta vastaan

Vladimir Putin julistaa Venäjän puolustavan Ukrainassa koko maailman vapautta. Venäjä on käynyt Ukrainassa erikoisoperaatioksi kutsumaansa sotaa pian kaksi vuotta. Venäjällä sodan arvostelu on kielletty. Aleksandra Skotshilenko sai 7 vuoden vankilatuomion hintalappujen korvaamisesta sodanvastaisilla viesteillä.

Yhdysvallat on totuttu tuntemaan sloganilla, vapaiden maa, the land of the free. Vapaus sopii monenlaisiin iskulauseisiin: Liberté, Égalité, Fraternité.

Amazon.com myy hintaan 24,90$.t-paitaa Freedom-printillä, jossa osa tekstistä on korvattu Yhdysvaltain lipulla. Verkkokauppa Amazon nousi vuonna 2018 otsikoihin työolojensa vuoksi: työntekijöitä valvotaan tarkasti eivätkä he pääse edes vessaan.

Sananvapaus on yksi keskeisistä eurooppalaisista arvoista. Kun Päivi Räsänen puolustaa oikeudessa homovastaista pamflettiaan Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi, puolustaa hän sananvapautta. Ei ole tarpeen perustella millä tavalla hän puolustaa sananvapautta, koska sananvapaus selittää itsensä: sitä jo on tai sitä ei ole. Päivi Räsänen vaatii vapautta sanoa, mutta samaan aikaan kieltää tarkoittaneensa sanomallaan mitään.

Vapaudella myydään kaikkea terveyssiteistä puhelinliittymiin. Vapaus valita. Vapaus liikkua.

Coca cola on amerikkalaisen elämäntavan virallinen ruokajuoma ja sitä kautta myös vapauden. Coca cola on onnistunut varastamaan punaisen värin joululta ja kommunismilta. Cuba Libré -drinkkiin tulee Coca colaa ja rommia.

Vapaus on vahva brändi. On vaikea keksiä, kuka ei kannattaisi vapautta. Vapautta kannattavat itsearvoisesti kaikki. Jopa natsit väittävät kannattavansa vapautta. Pohjoismainen vastarintaliike on avoimesti kansallisosialistinen järjestö, joka kiellettiin syyskuussa 2020. Liike on peittelemättömän demokratiavastainen ja pyrkii väkivaltaisesti kumoamaan nykymuotoisen yhteiskunnan ja korvaamaan sen kansallissosialistisella valtiolla. Kun etsin siitä tietoa verkosta, saan selville että se toimii nykyisin ”Kohti vapautta” -sloganin alla. Vapaus käsitteenä taipuu moneen, jopa natsien sloganiksi.

Jos vapautta kannattavat aivan kaikki, miksi vapautta on niin vaikea saavuttaa?

*

Elämme positivistis-rationalistista aikaa: kaiken täytyy olla mitattavissa, havainnoitavissa ja määriteltävissä. Vapautta ei kuitenkaan voi laittaa mikroskoopin alle, sitä ei voi fyysisesti havaita. Tuntuisi kuitenkin siltä, että vapaus olisi helposti määriteltävissä ja itse asiassa kaikki tietävät mitä vapaus on ilman määritelmääkin. Vapaus on saavutettavissa, jos sen esteet raivataan vapauden tieltä.

Vapaus on sitä, että saa hengittää… vapaasti. Kun vapaudutaan kahleista ja sen tunkkaisista byrokraattisista rajoituksista, noustaan korkeammalle, josta näkee kauas. Tukkani hulmuaa vapauden raikkaassa tuulessa. Olen syntynyt villiksi, enkä aio koskaan kuolla.

Kuulostaa selkeältä. Minä voisin saavuttaa vapauden, ellei aina joku muu jossain minun vapauttani estäisi. Elleivät ne estäisi.

Joskus puhutaan negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta, viitaten virheellisesti Isac Berlinin klassiseen jakoon. Silloin tarkoitetaan, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin, kun taas positiivinen vapaus on vapautta johonkin (tarkempi ilmaus olisi oikeus johonkin). Tällöin vapauden otsakkeen alle voidaan lastata melkein mitä tahansa.

Vapaus tarkoittaa kaikkea hyvää ja kaunista. Hiski Salomaan tunnetussa kappaleessa Vapauden kaiho vapaus on köyhän kansan pelastus ja vapautta kaipaavat itkevät orvotkin. Itse näkisin, että itkevät orvot kaipaavat lämpöä, turvallisuutta ja ravintoa pikemminkin kuin vapautta. Vapaudesta tulee kaiken tavoiteltavan symboli.

*

Politiikan alalla vapaus kuuluu liberalismin aatteen alle. Liberalismia on saatavana useana eri makuna, joista keskeisimmät ovat klassinen liberalismi ja sosiaaliliberalismi.

Liberalismille löytyy vain vähän vastustajia. Harva tunnustautuu suoranaisesti liberalismin vastustajaksi ja silloinkin katsoo itse edustavansa aitoa liberalismia siinä missä muut edustavat väärää. Oikeistolainen, jopa konservatiiviksi julistautuva, kannattaa omien sanojensa mukaan klassista liberalismia ja katsoo nykyajan poliittisesti korrektien sosiaaliliberalistien pettäneen liberalismin perinnön. Vasemmistolainen sanoo olevansa arvoliberaali ja vastustavansa taloudellista liberalismia, jota kutsuu uusliberalismiksi.

Taloudellisen liberalismin avainkäsitteitä ovat ”vapaa kilpailu”, ”vapaat markkinat”, ”kuluttajan vapaus”, ”markkinoiden vapauttaminen”. Olennaista on, että valtio ei puutu taloudellisten toimijoiden, kuten yritysten toimintaan ja heidän vapauteensa määritellä heidän työntekijöidensä vapaus alkaen ajankäytöstä ja pukeutumisesta päättyen ruuansulatukseen: työnantaja määrittelee milloin työntekijä pitää ruokataukonsa ja jopa edellä mainitut vessataukonsa. Valtion diktaattorit voivat vain unelmoida niin äärimmäisestä vallasta kuin alamaistensa suolen ja rakon toiminnan kontrolloinnista.

*

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on luomassa maahansa ”illiberaalia” demokratiaa. Kuitenkin hänen sanastossaan ”vapaus” on ahkerassa käytössä. Pikaviestipalvelu X:n (ent. Twitter) esittelyssä hän mainitsee olevansa ennen kaikkea ”Freedom Fighter”. Orbán on rakennuttanut Budapestin keskustaan propagandistisen patsaspuiston, ja nimennyt sen Vapauden aukioksi (unk. Szabadság tér).

He, jotka puolustavat ”illiberaalia” vapautta, puolustavat sitä feminismiä, ”wokea”, monikulttuurisuutta, ”homosaatiota”, vihervasemmistolaisuutta, Brysselin liberaalieliittejä ja mahdollisesti myös juutalaispankkiireja vastaan. En osaa määritellä vapautta, mutta haluan puolustaa sitä kieltämällä kaiken, mistä en pidä.

John Stuart Millin tunnettu ajatus kääntyy päälaelleen. Vapaus on ennen kaikkea vapautta rajoittaa muiden vapautta.

*

Vapautta rajoittavat ensi sijassa fysiikan lait: en voi tästä lehahtaa linnun lailla ikkunalle istumaan, vaikka haluaisin. Toiseksi vapautta rajoittavat yhteisöt ja yhteiskunnat: jos muutan erakoksi metsään asumaan, olen vapaa muiden toiveista ja odotuksista. Mutta silloinkin joudun raatamaan pysyäkseni elossa — harva kokisi sellaista elämää vapaaksi. Heti kun otan osaa yhteisöön, joudun ottamaan muut huomioon. Jos yhteiskunta koostuisi vain sinusta ja minusta, joutuisimme rajoittamaan toistemme vapautta. Minä haluan soittaa keskellä yötä rumpuja kun sinä haluat nukkua. Jommankumman tulee taipua tai sitten meidän täytyy sopia säännöistä: kellonajoista, jolloin sopii mitäkin tehdä. Puhumattakaan työnjaosta, omaisuuden jakamisesta, toisten rajojen kunnioittamisesta. Kyse ei ole vain yksilön ja yhteisön ristiriidasta: myös minä osallistun väistämättä siihen, että rajoitan muiden vapautta olemalla osa yhteisöä. Mitä suuremmaksi yhteiskuntamme kasvaa, sitä monimutkaisemmiksi ristiriidat kasvavat.

Vapauden ongelma ei poistu poistamalla säännöt. Vapaus syntyy siitä, että kaikilla on vapaus osallistua sääntöjen järkevään laatimiseen. Tämä on edellämainitun positiivisen todellinen sisältö.
On kuitenkin vaikea hyväksyä sääntöjä vapauden perustaksi. Jokin meissä aina kaipaa enemmän: vapautta sosiaalisten ja kulttuuristen normien kahleista, vapautta byrokratian sääntöviidakoista, vapautta masentavasta korrektiudesta, vapautta seksuaalisuutta rajoittavista normeista, vapautta kehomme kahleista, vapautta palkkatyön orjuudesta. Se, että normit ja säännöt voivat olla myös järkeviä, ei poista polttavaa kaipuuta kapinoida sääntöjä vastaan, kerrankin tehdä mitä minä haluan. Ja miksi en muka saisi?

Vapaudenkaipuu on vahva voima. Se on polttoainetta sosiaaliselle ja poliittiselle muutokselle, mutta jäsentymättömänä se on räjähdysainetta nopeita ratkaisuja tarjoavalle populismille.

*

Vapaus vetoaa meihin, koska yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt.

Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä.

Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida.

”Miks mä en saa tehdä mitä ma haluun?” kitisee pikkulapsi. Aikuisena hän oppii kontrolloimaan kitinäänsä, mutta kitinän syy ei katoa minnekään.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen n-sanalla.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa suljeta toisinajattelijoita vankilaan tai lähetetä Siperiaan.

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun viestipalvelu X:ään siirtynyt virtuaalinen Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

*

Vapauden käsitteen määrittelemättömyys tekee siitä monikäyttöisen. Kaikki tietävät, mitä vapaus on, vaikka eivät osaakaan sitä määritellä. Vapaus fetisoidaan ja väitetään, että vapauden tulee olla ehdotonta. Samaan aikaan rajoitetaan niiden ihmisten ja asioiden vapautta, joista itse ei satu pitämään. On selvää, että ehdotonta vapautta ei ole, kompromisseja joudutaan aina tekemään; niiden perusteiden vain tulisi olla näkyviä.

Sananvapaus on itseisarvo, ”sitä joko on tai sitä ei ole”, sanotaan. Kun vapaus sanoa mitä haluaa on itseisarvo, se selittää itsensä, eikä sitä tarvitse määritellä. Tällöin vapaudesta itsessään tulee tärkeää, ei siitä mitä sanotaan. Keskustelu muuttuu törkeyksien laukomiseksi ilman sisältöä, vain vapaus niiden sanomiseen on tärkeää. Politiikka kadottaa sisältönsä ja muuttuu nihilistiseksi kinasteluksi.

Juuri vapauden määrittelemättömyys tekee siitä vaarallisen työkalun demagogien käsissä. Kun sitä ei määritellä, se voi tarkoittaa mitä tahansa. Se on tyhjä iskulause, joka voidaan valjastaa minkä tahansa tarkoituksen ajamiseksi. Vapaus on orjuutta, mutta toisaalta myös orjuus on vapautta.

Harva diktaattori nousee valtaan lupaamalla sortoa ja orjuutusta. Kansansuosio on helpompi saavuttaa lupaamalla vapautta. Populisti on paha poika, joka uskaltaa uhmata vanhempien sääntöjä.