Kirja-asiat ja arviot – Elämä ja Teot

Turvattomat ja turvalliset tilat (Anna Kontula ja Herman Raivio)

Viime vuonna ilmestyi kaksi esseekokoelmaa, jotka molemmat kannustavat terapia- ja tunnepuheen sijaan terveeseen konfliktiin ja avoimeen polarisaation: Anna Kontulan Kadonneen järjen metsästys (Into 2024) ja Herman Raivion Turvaton tila (Vastapaino 2024). Molempien kirjoittajien mukaan politiikan on korvannut tunnepuhe ja kunnon keskustelun, identiteettipolitiikka, turvalliset tilat ja loputon pohtiminen, miltä musta tuntuu ja miltä musta pitäisi tuntua.

Kirjan johdannossa Kontula kirjoittaa terapiakapitalismista: jokaiseen ongelmaan etsitään vastausta psykologiasta, konsultit terapoivat työyhteisöjä, kaikkeen vaaditaan ratkaisuksi korotuksia mielenterveydenhuollon määrärahoihin. Kontulan mukaan pitäisi mennä asioiden juurisyihin: ongelmat johtuvat köyhyydestä ja epätasa-arvosta, terapiapuhe on vain laastari (josta alan ammattilainen kirjoittaa ison laskun). Kontula tunnustaa tunnepuheen olevan lähtöisin pehmeitä arvoja vaalivasta vasemmistosta ja feministeiltä eikä välttele kritisoimasta taustaryhmäänsä. Kontula edustaa tässä suhteessa sellaista vanhakantaista (marksilaista) vasemmistolaisuutta, joka hakee asioiden juurisyitä materiaalisesta perustasta ja konkreettisesta eriarvoisuudesta.

Psykologiasta ja psykiatriasta on tullut selitys, joka läpäisee yksityisen ja julkisen ja josta haetaan ratkaisuja kaikkiin ongelmiin; lehtien on helppo keksiä täytettä populaaritieteellisistä lohkaisuista (”mitä sinusta ihmisenä kertoo se kummalla kädellä pyyhit perseesi”), toisaalta jokaisen katastrofin jälkeen vaaditaan sekä traumaterapiaa, että enemmän määrärahoja mielenterveyden hoitoon, jotta kouluampumiset ja toripuukotukset voitaisiin ehkäistä. Kirjallisuus märehtii traumojaan ja self help on myyntilistojen kärjessä. Tunne- ja terapiapuheen viljelijöillä on varmasti hyvä tarkoitus: kovat ajat vaativat pehmeitä arvoja; silti joskus pitäisi tehdä kovia ratkaisuja.

Kontula ei viittaa esim. Christopher Laschiin tai Philip Rieffiin tai muihin psykokulttuuria kritisoineisiin kirjoittajiin.

Tilanne on ongelmallinen: toisaalta mielenterveysongelmia vähätellään jo nyt, toisaalta kaikkia persoonallisuuden piirteitä ei tulisi patologisoida tai jokaista elämän vastoinkäymistä medikalisoida lääkintää vaativaksi mielenterveysongelmaksi.

Viimeksi eilen terapiapuhetta kritisoi Ylen haastattelussa vakuutuslääkäri Jan Schugk. Hänen mukaansa työkyvyttömyyteen johtavien mielenterveysongelmien taustalla ovat tosiasiassa itsekeskeisyys, auktoriteettien kyseenalaistaminen ja liika ”tunteiden pöyhiminen”. Vaikka keskustelunavaus onkin tervetullut, minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää? Onko masennus ja ahdistus vain milleniaalien kitinää? Voiko Schugk päätellä sen käyttämällä vakuutuslääkäreille ominaista selvännäköä, jolla hän voi antaa erehtymättömän diagnoosin potilasta tapaamatta?

Mielenterveysongelmat eivät synny tyhjiössä, kuten eivät ”keholliset” terveysongelmatkaan (eivätkä mielenterveysongelmatkaan ole olemassa ilman kehoa), vaan riippuvat ympäristöstä. Terveydelle vaarallisessa ympäristössä, huonoilla elintavoilla ja ilman riittävää hoitoa prakaa selkä, sydän ja nivelet. Psyykkisesti kuormittavassa ympäristössä hajoaa pää. Onkin järkevämpää puuttua syihin kuin lääkitä oireita.

Miksi sitten nykyaikana mielenterveysongelmia ja henkistä pahoinvointia on jatkuvasti enemmän? Ilmiselvin selitys on, että ongelmat tunnistetaan paremmin ja hoitoon hakeudutaan useammin. Mutta onko maailma mennyt huonompaan suuntaan siinä mielessä, että se antaisi aihetta enemmän masennukseen ja ahdistukseen? Työelämä on mm. Kontulan mukaan muuttunut jatkuvasti stressaavammaksi. Toisaalta stressaavaa se varmaan oli Antti Antinpojan savupirtissäkin Ruotsi-Suomen aikana, kun piti elättää kymmenen kakaraa raivaamalla torppa kaskeamalla ja tehdä vielä isoon taloon taksvärkkiä eikä julkista terveydenhuoltoa keksittäisi vielä pariin sataan vuoteen. Näiden ihmisten mielenterveysongelmista meillä ei ole mitään tietoa. Ehkä elämä oli karua, mutta ihmiset vain eivät tietäneet sitä eivätkä siksi osanneet murehtia. Nykyinen terapiakulttuuri synnyttää itsereflektiollaan ongelmia, kun olemme liiankin tietoisia omista mielialoistamme.

Ylipäätään onko historia mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan? Uudempi tutkimus on havainnut, että jo siirtyminen metsästäjä-keräilystä maanviljelyyn oli harha-askel (vielä minun kouluaikoina opetettiin päinvastaista), joka laski ihmisten hyvinvointia. Samaa voi sanoa teollistumisesta ja sitä seuranneesta digitalisoitumisesta ja monesta muusta asiasta (kuuntele Ylen podcast aiheesta). En osaa sanoa kumpi on totta, mutta kenties aineellinen hyvinvointi ei ole sama kuin henkinen.

Kontula ei sinänäsä vähättele mielenterveysongelmia eikä niiden hoidon tarvetta. Ongelma on että sen sijaan, että asioille oikeasti tehtäisiin jotain, niiden oireita terapoidaan ja lääkitään ja ”parantuminen” sysätään yksilön harteille. Terapiapuhe medikalisoi kaikki ongelmat ja se valuu hoitoalalta koko yhteiskuntaa selittäväksi diskurssiksi, jota mm. Rieff kutsuu psykokulttuuriksi. Tuottaako psykokulttuuri itse omat ongelmansa? Narsistiseen tunnepuheeseen on helppo jäädä kiinni ja omaksua uhrin ja potilaan rooli, mikä muuttuu itseään uusintavaksi kehäksi parantumisen sijaan.

Ja sitten kuitenkin: mielenterveyden ongelmat ovat yhtä lailla oikeita sairauksia kuin kehon sairaudetkin.

Terapia- ja tunnepuheen poliittinen ulottuvuus on konsensushakuisuus ja konfliktien välttely. Vaikka konflikteista ja kohuista ei tänä päivänä ole pulaa, ei Kontula neuvo välttämään ideologista polarisaatiota, päin vastoin: se on systeemin ominaisuus ja välttämätönta demokratialle.

Kontulan kirjan nimi on viittaus Aristoteleen retoriikkaan, jonka mukaan hyvä argumentointi perustuu kolmeen seikkaan: puhujan omaan luonteeseen (ethos), tunteisiin vetoamiseen (pathos) ja järkisyihin (logos). Näistä kolmas on yhteiskunnallisessa keskustelussamme hukassa, kun keskitytään siihen kuka sanoo, eikä mitä sanoo ja siihen, ettei ketään vain loukattaisi. Kontula viittaa Ferdinand Tönniesin jakoon Gemainschaftiin (”yhteisöön”) ja Gesellschaftiin (”yhteiskuntaan”). Näistä ensimmäinen tarkoittaa ”luonnollisia” suhteita, jotka perustuvat henkilökohtaisiin sidoksiin, kuten perhe, naapurusto tai ystäväpiiri. Jälkimmäinen tarkoittaa yhteiskunnallisia, usein laajempia piirejä, joita määrittää instrumentaalinen suhde. Ongelma on siinä, että pienyhteisöissä kehittyneet homo sapiensin aivot eivät ole kovin hyvin erikoistuneet käsittämään laajoja, usein globaaleja ja monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä; ne ovat sopeutuneet ympäristöön, jossa kaikki tuntevat toisensa kasvoilta ja ongelmat ovat ihmisten välisiä. Siksi politiikka henkilöityy, ehdokkaat vaaleissa esittävät kaveriasi, identiteeteistä tulee asiakysymyksiä tärkeämpiä, ministerit räyhäävät sosiaalisessa mediassa jne. Tunteista tulee politiikan ydintä, koska ne on kenen tahansa helppo ymmärtää. Gemainschaft valtaa Gesellschaftin.

On olemassa unelma, jota etenkin populistit käyttävät hyväkseen: tila, jossa erimielisyydet olisivat tulleet päätökseen; ”politiikan” olisi korvannut ”maalaisjärki” ja ”kansantahto” ja oltaisiin palattu ideaalitilaan, jossa asiat sujuvat ilman häiriötä. Paradoksaalisesti populistit ovat häiriköitä ja provokaattoreita jopa nihilistisyyteen asti, mutta kun ollaan ”meistä”, eli kansasta poistettu se osa, joka ei kansaan kuulu, eli ”ne”, ristiriidat ratkeavat jossain utooppisessa tulevaisuudessa.

Kokoelmassaan Turvaton tila Herman Raivio ihannoi avointa konfliktia teoriassa ja käytännössä: hän kritisoi sentimentaalista hoivapuhetta ja unelmahöttöä eikä kavahda nimeltä mainita tahoja, joita tahtoo ärsyttää. Tämä on niitä kirjoja, joita luetaan, jotta saataisiin tietää löytyykö sieltä oma nimi.

Kontula toivottaa politiikkaan erimielisyyden ja konfliktin ja vaikka silmään ei osu, että hän käyttäisi sanaa ”poliittinen korrektius” (tai ”turvallinen tila”), pitää hän ongelmallisena erimielisyyden keskittymisen siihen, miten kuuluu puhua tai mistä kuuluu loukkaantua. Raivio kuitenkin painottaa konfliktin ratkaisemattomuutta: asioiden lisäksi riitelevät myös ihmiset. Ärsyttää saa ja kuuluukin. Raivio ihannoi kaikkia keskustelun sääntöjä halveksivaa Jouko Turkkaa ja nettitrolleja ja pitää Jürgen Habermasia ja hänen seuraajiaan naiiveina idealisteina. Siinä missä Kontula kaipaa tunteen rinnalle myös rationaalista argumentointia, Raivio vanhana punkkarina kysyy mitä välii ja pitää tunteisiin menevää kinastelua kiinnostavampana.

Raivion kokoelman alaotsikko on ”agonistisia esseitä”. Tämä(kin) palautuu luonnollisesti antiikin kreikkaan, jossa ”agon” tarkoittaa vastustajaa, mutta ”agonismi” tekee eron ”antagonismiin”, joka on sotaisampi, viholliseen viittaava termi. Raivio lainaa Chantal Mouffea, jonka ”agonistinen demokratia” on ihannetila, jossa erimielisyydet, konfliktit ja kamppailut ovat demokratian elinehto ja ydin ja Jacques Rancièreä, jonka mukaan yksimielisyys on politiikan tuho. Raiviollakin on siis idealistinen ja ”edistyksellinen” lähtökohta, mutta käytännössä kieltäytyy mistään ”rakentavan” keskustelun ideaaleista: mitä provosoivimmin otetaan kantaa ja hämmennetään keskustelua, sitä paremmin.

Sekä Raivio, että Kontula ovat oivaltaneet, että tunnepuhe on vallankäyttöä: kun toinen osapuoli loukkaantuu, keskustelu pysähtyy. Mitkään järkiargumentit eivät kumoa sitä, että toinen osapuoli on loukkaantunut ja sen vuoksi vaaditaan korni anteeksipyyntöperformanssi. Raivio käsittelee mm. vuoden 2021 kohua, jossa Esko Valtaoja päästi suustaan kielletyn sanan Marja Sannikan tv-ohjelmassa. Tosin Raivio itsekään ei uskalla kirjoittaa n-sanaa auki.

Olen ollut tiloissa, tilanteissa ja tilaisuuksissa, jotka ovat mainostaneet sitoutuvansa turvallisen tilan periaatteisiin. Tässä ei sinänsä ole tänä päivänä mitään ihmeellistä. Joskin ihmetyttää, että aikuisia ihmisiä pitää muistuttaa käytöstavoista, mutta ilmeisesti se on ajan henki ja ilmeisesti näin toimitaan esiin nousseista syistä.

On kuitenkin myös niin, että turvallisen tilan käsitteeseen kuuluu unelma siitä, että turvallinen tila olisi konflikteista vapaa. Kirjamessut koetaan turvattomaksi tilaksi, jos Timo Hännikäisen sallitaan osallistua.

Raivio painottaa, että kaikki tarvitsevat vastustajia. Onko edes mahdollista saavuttaa tila (historian loppu), jossa ei olisi mitään, mitä vastaan kokisimme kamppailevamme? Mikään poliittinen liike toimeen ilman viholliskuvaa: kukin liike määrittelee itsensä sen kautta, mitä se vastustaa. Edes radikaalia tasa-arvoa ja ihan aivan kaikkien tunnustamista vaativat liikkeet eivät tule toimeen ilman henkilöitä tai ihmisryhmää, johon suunnata oma kiivautensa vähintäänkin symbolisella ja retorisella tasolla.

Vielä minun nuoruudessani poliittinen korrektius oli (oikeisto)konservatiivien projekti: televisiosta piti saada pois seksi ja huumeet, kirjoista kirosanat ja levyiltä takaperin äänitetyt saatanalliset subliminaaliset viestit. Sittemmin poliittinen korrektius on samaistettu pikemminkin vasemmistoon, jonka mukaan seksismi, rasismi ja homofobia eivät ole soveliaita asioita.

Tunnepuheen kritiikki tuntuu siis helposti vasemmiston kritiikiltä. Koska kauemmas vasemmalle kuin Kontula Suomessa on vaikea päästä, on hän sellaisen kritiikin ulottumattomissa.

Viime aikoina ”poliittista korrektiutta” on kutsuttu lähinnä ”wokeksi”. Woke vie sananvapauden lasten suista, lihan lounasruokalan lautaselta ja testosteronin nettitrollin kiveksistä.

”Poliittisen korrektiuden” vastustaminen on itsessään osa kulttuurisotaa, jossa tärkeää ei ole mitä sanotaan, vaan oikeus sanoa se.

Loukkaaja ja loukkaantuja elävät symbioosissa: provosoinnin tarkoituksena on provosoida. Jos kukaan ei loukkaannu tai ärsyynny, on provokaatio epäonnistunut. Silti vaaditaan, että ei saisi loukkaantua tai ärsyyntyä. Tämä on yhtälailla tunnepuhetta: sinun loukkaantumisesi loukkaa minua: minulla on oikeus sanoa mitä haluan ilman, että minun sanomisistani loukkaannutaan. Ja niin edelleen.

Provosoija on tietoinen siitä, että provosoi (miksi hän muuten käyttäisi provosoivia ilmaisuja?) Kun nettitrolli väittää, että n-sana on neutraali ja sananvapauden nimissä vaatii saada käyttää sitä, ei hän vaadi sitä siksi, että se olisi neutraali, vaan juuri siksi että se on loukkaava.

Näin jokainen puheenvuoro muuttuu yhdeksi lausumaksi tässä performanssissa.

Koska olemme tietoisia rooliasetelmista, mitään todellista tunteisiin menevää loukkaantumista ei tarvita: oletetaan jokin taho, joka loukkaantuu.

Kun joku käyttää sanaa ”neekeri”, tiedämme miten siihen pitää suhtautua. ”Toiset” tuomitsevat, ”toiset” vaativat oikeutta käyttää mitä sanaa haluavat. Itseään hivellen tulee keskusteluun älykkö, joka muistuttaa, että sananvapaus on länsimaisen yhteiskunnan perusta. Sitten muistutetaan, että ”neekeri” tulee espanjan kielen sanasta ”negro”, eikä siis voi olla loukkaava. Hakaristi mainitaan. Hindut mainitaan.

Sitten joku loukkaantuu, että häntä sanotaan rasistiksi.

Sitten loukkaannutaan, koska faktantarkistus loukkaa sananvapautta.

Älykkö huomauttaa, että ””sananvapauteen kuuluu myös oikeus sanoa asioita, jotka loukkaavat”.

Mutta eikö sananvapauteen kuulu myös loukkaantuminen?

Loukkaantuminen nimittäin on (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) vakavin reaktio, joka tässä maassa voi sanomisista seurata.

En kannata esim. Päivi Räisäsen poliittisen ajojahdin kaltaisia oikeustapauksia; toisaalta Räisänen itse sanoi vain halunneensa testata, saako Raamattua lainata loukkaavassa tarkoituksessa — toisin sanoen hän kielsi tahtovansa sanoa yhtään mitään. Sananvapauden ongelma onkin siinä, että kukaan ei halua sanoa mitään, vain provosoida.

Mitä tällaisella saavutetaan, kun konkretia on vedetty vessasta alas jo kauan sitten ja kinastellaan vain siitä kuka on suurin toisten loukkaantumisen uhri? Vielä vähän aikaa sitten olisi pidetty naurettavana ajatusta, että poliitikot, yritysjohtajat ja mediatalojen päätoimittajat olisivat jankanneet asioista Suomi24-palstalla. Nyt he ovat omilla naamoillaan X:ssä. Kaipaan tosiaan sitä kadonnutta järkeä keskusteluun.

Tämä kirjoitus on odottanut julkaisua jo vuoden päivät ja onnettomasti se osui samalle viikolle kuin kohu-uutinen Kontulan pian julkaistavasta elämänkerrasta. Pahoittelen, jos joku luki tänne asti odottaen seksijuttuja ja saikin vain kadonneen järjen metsästystä. Jatkakaa googlaamista.

Juntit

Juntit, rahvas eli roskaväki ei ole helppo aihe kirjoittaa akateemisesta näkökulmasta, toisaalta ilman omia ennakkokäsityksiä, toisaalta ilman että saa loukkaantuneilta vihaista palautetta. Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut aiheesta lyhyen kirjasen (Juntti! –Roskaväen historia. Tarke 2016), jossa tarkastelee junttiutta suomalaisessa ja kansainvälisessä, etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa.

Tosin, kirjan kirjoittamisella on se etu, että sen lukee kovin harva eikä lukemisen jälkeen jaksa lähettää vihapostia, kun taas verkossa voi lukea vain otsikon ja sen jälkeen scrollata kommenttikenttään jättämään palautetta.

Tämä kirja tarttui käteeni Turun Kirjan talon loppumyyjäisissä, jossa irtaimisto myytiin tai lahjoitettiin. Mukaan tarttui myös pari muuta teosta, jolla ei liene jälleenmyyntiarvoa, mutta kenties on jonkinlaista kulttuurista merkitystä.

Sutinen paikallistaa junttiuden synnyn 1800-luvun Yhdysvaltoihin. Juntteja — rednecks, hillbillies, hicks, lubbers, crackers — olivat erityisesti köyhät maalaiset, alaluokkaiset valkoiset. Valkoinen roskaväki, white trash tai Euro-Trash, oli väkeä, joka oli kyllä valkoista, mutta käyttäytyi kuin mustat. Ilmaus onkin kaksinkertaisesti rasistinen: toisaalta otetaan annettuna, että mustat ovat sellaisia kuin ovat, mutta sen lisäksi painetaan alas toista ihmisryhmää.

(Luulin muuten pitkään, että valkoihoisiin viittaava rasistinen ”cracker” ilmaisu tarkoitti vehnäkeksiä, ovathan nekin vitivalkoisia, mutta ilmaus viittaa henkilöihin, jotka räjähtelevät kuin sähikäiset.)

Onkin totta, että vaikkapa ranskalaisessa maalaisväestössä on jotain pittoreskia: heillä on maahan juurtuneet perinteensä, perinneruokansa ja Ranskassa sentään juodaan viiniä ja puhutaan ranskaa lapsesta asti, kun taas amerikkalaisuudessa on aina jotain takapajuista. Joskin voisi huomauttaa, että ranskalainen tapakulttuuri on ranskalaisten itsensä asettama standardi, joka tuli maailmanlaajuiseksi anglosaksien (ja sitä kautta angloamerikkalaisten) alemmuudentunteen kautta, kun Vilhelm Valloittaja teki ranskalaisista Britannian yläluokan pariksi sadaksi vuodeksi. Todellisuudessa urbaaneinkin pariisilainen voi olla töykeä, umpimielinen ja tietämätön oman kulttuuripiirinsä ulkopuolisista asioista, toisin sanoen siis juntti.

Amerikkalaisesta yläluokasta, siis ei-junteista, kannattaa lukea Judith Shklarin Tavanomaisia paheita -kirjan luku snobismista, mutta ei mennä siihen tässä.

Sutinen löytääkin 1800-luvun kirjoituksista perusteita sille, että valkoista alaluokkaa pidettiin omana ”rotunaan”. He eivät olleet mustia, mutta eivät myöskään oikeita valkoisia, ja Sutisen mukaan heitä pidettiin jopa mustaihoisia alempina. Valkoinen roskaväki kohtasi siis rasismia ja Sutinen vertaa heihin kohdistunutta eugeniikkaa jopa kansanmurhaan (jopa natsien kansanmurha mainitaan). Nykyisessä polarisoituneessa identiteettipoliittisessa tilanteessa, jossa kaikki identiteetit perustuvat uhriutumiseen, voi moni pitää valkoihoisten nimeämistä rasismin uhreiksi ongelmallisena, mutta toisaalta onhan tämä jo lähes 10 vuotta vanha kirja.

Siinä Sutinen on oikeilla jäljillä, että juntit ovat lähes ainoa ihmisryhmä, jota saa avoimesti pilkata, toisin kuin tummaihoisia, seksuaalivähemmistöjä tai vammaisia.

Euroopan dumpatessa ylijäämäväestönsä siirtomaihin, olivat siirtolaiset usein lähtömaiden köyhää, juuretonta ja kouluttamatonta väestöä, ”pohjasakkaa”. Amerikkalaisten ohella britit ovatkin pitäneet juntteina erityisesti australialaisia. Toisaalta eurooppalaiset ovat aina pitäneet brittejä juntteina, kaljaa kittaavina jalkapallohuligaaneina, lads. (Amerikkalaisten mielikuva briteistä taas on viktoriaanisen yläluokkaisen gentlemannin hahmo.) Sutinen vertaa venäläistä gopnikia myös junttiin, mutta mielestäni etääntyy jo liian kauas aiheesta; gopinik toki on myös juntti ja huligaani, mutta ennen kaikkea pikkurikollinen, mitä juntti ei välttämättä ole.

Suomalaisen juntin historian Sutinen ulottaa talonpoika Lalliin asti, mutta etenkin kaikki 1800-luvun ja 1900-luvun alun kansankuvaukset Saarijärven Paavoineen, Sven Tuuvineen, Jukolan veljeksineen ja Käkriäisineen ovat kuvauksia maalaisjunteista: toisaalta yksinkertaisista ja viinaan menevistä, mutta rehellisistä ja tarvittaessa urotekoihin pystyvistä. Uudempia juntteja ovat Uuno Turhapuro tai urheilulegendat Seppo Räty ja Matti Nykänen. Suomalaisen juntin hahmossa on aina mukana suomalaista alemmuudentuntoa siitä, olemmeko ”oikeita” eurooppalaisia.

Sanana juntti tarkoittaa pilaantunutta naurista.

Junttien kulttuuria on erityisesti country-musiikki, Suomessa iskelmä. Toisaalta, suomalaisessa kontekstissa myös country-musiikki usein lasketaan iskelmän kattokäsitteen alle. Amerikkalaisessa kulttuurissa Elvis on junttien kuningas: hän on mustaa musiikkia esittävä valkoinen köyhistä oloista. Minusta hieman erikoinen vertaus Sutiselta on nimittää Curt Cobain uudeksi Elvikseksi, vaikka toki jotain kansanomaista hänessä on. Joukon jatkoksi siinä tapauksessa sopisi Eminem, joka on samalla tavalla mustan musiikkikulttuurin sisällä olevan valkoinen, toisin sanoen räpin Elvis.

Junttiudessa on toisaalta mukana maaseudun vaatimattomuutta, toisaalta liiallisuutta: kun juntti menestyy, hän ei hylkää ryysyjään, vaan koristelee rytkynsä mauttomalla kullalla ja kimalteella.

Postmoderni juntti syntyy siinä vaiheessa, kun juntin hahmosta tullaan tietoiseksi ja varsinkin populaarikulttuuri alkaa kierrättää sen kliseitä. Irwin Goodmanin hahmo oli koko kansan juntti ja hänen hittikappaleensa Härmäläinen perusjuntti listaa junttiin eli punaniskaan liittyviä piirteitä. Sutinen ei mainitse sitä ironista yksityiskohtaa, että kappale oli alun perin Alkon tilaustyö, josta piti tulla valistuslaulu viinan vaaroista ja humalajuomisen häpeällisyydestä. Frederik kutsuu itseään itseironisesti junttidiskon kuninkaaksi. Ylenmääräisyyden estetiikka muuttuu camp-huumoriksi.

Toisaalta hipsterit oli alakulttuuri, joka lainasi junttien pukeutumisesta piirteitä ”aitouden” hengessä ja kulutti mautonta musiikkikulttuuria ”ironisesti”, vaikka monet hipsterit olivatkin pikemminkin keskiluokkaa.

Suomalaisessa kontekstissa uusi junttien kuningas Sutisen kriteerien perusteella olisi siis Cheek: valkoistakin valkoisempaa räppiä niille, jotka eivät oikeastaan räppiä kuuntele — ilman ironiaa. Ajan henkeen kuuluu, että Cheekin hahmo on alusta pitäen rakennettu ja perustuu Jare Tiihosen ammattikorkeakoulun markkinoinnin lopputyöhön.

Sutinen mainitsee Perussuomalaiset, Timo Soinin, Trumpin ja populismin, mutta vain parilla sivulla kirjan viimeisillä sivuilla, vaikka junttiuden poliittisista ulottuvuuksista olisi voinut kirjoittaa toisen samanpaksuisen kirjan. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa todettiin, populismi on aina ollut erityisesti maalaisten liike. Populistit ovat ”kouluttamatonta” kansanosaa kosiskelevia ja avoimesti kulttuurivihamielisiä ja ”eliitin” vastaisia. Perussuomalaiset kansanedustajat kuten Ano Turtiainen, Tony Halme, Teuvo Hakkarainen, Jani Mäkelä, Mauri Peltokangas ja Timo Vornanen käyttävät/käyttivät julkisuudessa kovaa kieltä ja runsaasti alkoholia ja samaistuvat kansanosaan, juka ei turhia kursaile, hienostele tai sievistele.

Samalla tavalla Timo Soini on postmoderni hahmo, joka rakentanut oman ”junttiutensa” itsetietoiseksi brändiksi sutkautuksineen ja ”maisterisjätkä”-hahmoineen.

Kirjoitin aikaisemmin musiikin aitoudesta ja epäaitoudesta ja väitin, että iskelmä olisi musiikkilajeista kaikkein epäaidoin, mutta heti kirjoituksen julkaistuani tajusin, että en ollut ajatellut asiaa loppuun. Vanha iskelmä voi olla pateettista, pinnallista ja jopa kornia ja mautonta, mutta juuri se todistaa sen ”aitoudesta”. Hipsteri-ironia perustuu mauttomien ja massatuotettujen retro-merkkien nostamiseen juuri siksi, että jokin muovinen junttidiskohitti tai räikeä 80-luvun tuuliasu on ”aito”, ts. joku on pitänyt sitä hienona.

Verkosta joskus löytynyt sattumanvarainen leike, lähde ei tiedossa.

Kunnon sotamies Bardamu

Nyt kun maailmansotatrilogian kolmas osa kolkuttelee jo ovella, voi olla mielenkiintoista muistella kirjallisia muistomerkkejä ihmiskunnan ensimmäisestä kollektiivisesta itsemurhayrityksestä.

Tunnetuin näistä lienee saksalaisen Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues, alk. 1929, suom. Armas Hämäläinen 1930), jota on paljon kouluissakin luetettu. Sen juoni on nopeasti spoilattu: nuoret miehet lähtevät sotaan ja kaikki kuolevat. Viimeisenä kuolee minäkertoja Paul Bäumer viimeisellä sivulla ja silloin kerronta muuttuu kolmanteen persoonaan ja ilmoittaa, että se oli aivan tavallinen päivä, eikä länsirintamalta ollut mitään uutta. Alkupuolen takaumassa kerrotaan, kuinka koulumestari Kantorek saa isänmaallisilla esitelmillään pojat ilmoittautumaan sotaväkeen, mutta idealismi karisee nopeasti. Loppupuolella Kantorek parka itsekin joutuu täydennysmiehenä rintamalle ja pärjää muistaakseni sodassa melko epäurhoollisesti. Kirjan edetessä kohti tyyli muuttuu yhä pateettisemmaksi, ja sen huipentuma on kohtaus, jossa kertoja joutuu samaan poteroon ranskalaisvihollisen kanssa, jonka tämä puukottaa hengiltä ja kärsii tunnontuskia tajutessaan, että on surmannut oikean ihmisen, jolla on nimi ja vaimo ja lapsia.

Rintamalinjan toisella puolella soti kirjailija Louis-Ferdinand Céline (oik. Destouches), tyylillisesti ja maailmankatsomuksellisesti täysin toisenlainen kirjailija kuin Remarque. Remarque on ehdottomasti pasifisti ja idealisti, mutta Célinen suhtautuminen sotaan on vain kyyninen. Célinen omaelämänkerralliseksi tulkitun romaaninsa Niin kauas kuin yötä riittää (Voyage au bout de la nuit suom. Jukka Mannerkorpi, Siltala 2016, alk. 1932) alkupuoli kertoo ensimmäisestä maailmansodasta. Céline ei olisi koskaan kirjoittanut Remarquen poterokohtausta, mutta hänenkin siinä missä Remarquen henkilöhahmot pohtivat miksi heidän pitää tappaa heille tuntemattomia ranskalaisia, Célinen alter egon pohtii jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla, miksi saksalaiset yrittävät häntä ampua, kun ei hänellä ole mitään saksalaisia vastaan:

Vaikka kuinka pengoin muistini lokeroita, en keksinyt että olisin ikinä tehnyt saksalaisille mitään ikävää. Olin aina ollut heille oikein kiltti ja kohtelias. Tunsin saksalaisia jonkin verran ja olin pienenä käynyt kouluakin heidän luonaan, Hannoverin seutuvilla. Olin puhunut heidän kieltään. He olivat silloin lauma räyhääviä pikku typeryksiä, silmät kalpeat ja salakähmäiset kuin sudella. Koulun jälkeen mentiin hipelöimään likkoja lähiseudun metsiin, ammuskeltiin jousella ja pistoolilla, joita saa neljällä markalla. Ryypittiin makeaa olutta. Mutta niistä touhuista oli hirmuinen matka tähän että meitä nyt enemmittä puheitta ammuttiin päin pläsiä ja vielä keskellä tietä. Liian suuri ero.

Sitten yhtäkkiä 50 sivun jälkeen Bardamu haavoittuu, saa kunniamerkin ja pääsee lomalle. Mitään tästä ei kirjassa kerrota koska ”nykyisin sitä ei ymmärtäisi kukaan”. Bardamu hengailee vapaamielisen amerikkalaisen Lolan kanssa ja surrealistisessa kohtauksessa menettää kesken ravintolaillallisen järkensä ja välttyy joutumasta uudelleen palvelukseen ja siinä on hänen sotansa.

Célinen postuumisti julkaistu Sota (La Guerre suom. Ville Keynäs, Siltala 2024) kertoo pois jätetyn haavoittumiskohtauksen. Céline itse haavoittui sodassa päähän ja kärsi tinnituksesta ja päänsäryistä lopun ikäänsä: ”sain sodan pääni sisään ja jäi sinne”; joskin jälkeenpäin elämäkerturit ovat kyseenalaistaneet tämän vain Célinen itsensä keksintönä ja että todennäköisesti hän olisi haavoittunut vain käteen. Romaani Sota alkaa ratsuväenupseerin — mahdollisen Célinen alter egon — tullessa tajuihin tykistökeskityksen jälkeen ruumiskasan keskeltä. Harhailtuaan pitkin Flanderin maaseutua hän päätyy sotilaissairaalaan irstailemaan hoitajan ja prostituoitujen kanssa. Teoksen sekavuutta lisää se, että se on julkaistu keskeneräisenä: sivuhenkilöiden nimetkin vaihtuvat. Vielä vähemmän kuin Remarquen poterokohtausta, olisi Céline kirjoittanut Remarquen kohtausta, jossa Paul ystävineen ihastuu romanttisesti ranskalaistyttöihin ja ruokaa vastaan saavat viettää näiden kanssa hellän hetken. Céline kirjoittaa ryyppäämisestä ja huoraamisesta ja sotilaiden karkeasta käytöksestä ja prostituoitujen vielä karkeammasta.

Jos siirrytään länsirintamalta kokonaan itärintamalle, löytyy sieltä seuraava klassikko: Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa (1921–1923 suom. Eero Balk 1991). Tässäkin romaanissa itse sotatapahtumista kirjoitetaan melko vähän ja rintamallekin päästään vasta teoksen kolmannessa osassa (tekijä suunnitteli romaanista kuusiosaista, mutta sai valmiiksi vain neljä ennen kuolemaansa) eikä silloinkaan varsinaisia taisteluita kuvata lainkaan, pelkästään sotilaiden ja upseereiden farssimaista hölmöilyä.

Kiinnostuneille on olemassa myös Veijo Meren sovittama Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja -tv-sarja, joka löytyy Youtubesta hakemalla (Meren Manillaköysi on varmasti velkaa Švejkille).

Kirjan huumori perustuu siihen, että Svejk todella on ”kunnon sotamies”, joka kaipaa rintamalle kaatumaan ”isänmaan ja keisarin puolesta”, mutta ei koskaan sinne pääse, vaan passitetaan heti ensimmäisenä hullujenhuoneelle. Kuten Céline, myös Hašek ruoppaa ihmissielua pohjamutia myöten: kaikki ovat laiskureita, typeryksiä ja juoppoja, joista upseerit pahimpia. Lukijan tulkittavaksi jää, onko Švejk suurin idiootti, vai sittenkin salaa viisas.

Sekä Remarquen että Hašekin teokset joutuivat natsien kirjarovioille, mutta Célinestä en ole varma luokiteltiinko hänen romaaninsa rappiotaiteeksi, vaikka yhtä lailla syitä olisi varmasti löytynyt. Toisaalta, Céline oli luonnollisesti sodassa toisella puolella, eikä näin loukannut saksalaista tai itävalta-unkarilaista sotilaskunniaa. Toisaalta, Céline itse oli antisemiitti, jos nyt ei varsinaisesti natsimielinen kumminkaan.

Remarque kirjoitti teoksensa päällään (ne ovat selkeästi älykön kirjoittamia kirjoja) sekä sydämellään. Hašek kirjoitti kyllä sydämellisen humoristisesti, mutta kirjan mielihyvä on pikemminkin vatsan nautintoja ja paljon mainitaan myös siitä, mikä tulee ulos peräpäästä. Célinen kirjoitus taas roiskahtelee kiveksistä asti.

Kirjallisuus alustataloudessa

Airbnb on maailman suurin majoitusketju, vaikka se ei omista ainuttakaan hotellia. Uber on maailman suurin (?) taksifirma, vaikka se ei omista ainuttakaan autoa eikä sillä ole palkkalistoillaan yhtään kuskia. Wolt ja Foodora ovat Suomen suurimpia pikaruokaketjuja, vaikka eivät omista yhtään ravintolaa. Facebook ei itse tuota lainkaan sisältöä, sen enempää kuin Spotify tekisi musiikkia. Näillä firmoilla on hädin tuskin lainkaan henkilöstöä ja ne tarjoavat vain alustan itsenäisille toimijoille, jotka tekevät varsinaisen työn ja kantavat vastuun ja taloudellisen riskin.

Alustataloudessa on pikemminkin kyse vuokran perimisestä sen jälkeen kun on saavutettu määräävä monopoliasema, kuin varsinaisen palvelun tuottamisesta.

Onkin väistämätöntä, että sama malli valtaa alaa myös kustannusalalla.

Ääni- ja sähkökirjapalvelut ovat tyypillisiä alustafirmoja. Vaikka Bookbeatin omistaa Bonnier (ja toisaalta Storytel omistaa mm. Gummeruksen), eivät nämä alustat varsinaisesti tee mitään muuta kuin tarjoavat alustan olemassa oleville kirjoille. Ne eivät ole kustantamoita, jotka aidosti osallistuvat kirjan toimitusprosessiin (kustannustoimitus, kansisuunnittelu, markkinointi jne), eivätkä ne ole perinteisessä mielessä kirjakauppojakaan, joilla sentään on aidosti fyysisiä kauppoja ja henkilöstöä. Kirjailijat ovatkin olleet tyytymättömiä siihen, että nykyään päästäkseen kirjamarkkinoille, täytyy kirjasta tehdä äänikirjaversio ja samalla alistua alustafirmojen huonoihin sopimuksiin. Ilmiö on sama, joka on jo kohdannut musiikintekijöitä Spotifyn suhteen ja pian kohtaa kaikkia keikkatyöntekijöitä alasta riippumatta.

Toinen tapa, jolla alustatalouden logiikka tulee kustannusalalle, ovat ns. palvelukustanteet. Palvelukustanteessa ”artisti maksaa”, eli alustayritys saa kirjan oikeudet, mutta taloudellisen riskin kantaa kirjailija. Toki on niin, että kirja-ala kamppailee kannattavuutensa kanssa ja jos kirjailija ei itse usko oman kirjansa menestykseen niin, että laittaisi omia rahojaan likoon, miksi kenenkään muunkaan pitäisi? Onhan jokainen oman elämänsä yksityisyrittäjä.

Toki monen unelmana on oman kirjan julkaisu ja he ovat myös valmiita maksamaan siitä. Yhä enemmän kustantamoiden rahat tulevat kirjailijoilta ja kirjailijoiden rahat taas tulevat kirjoituskurssien vetämisestä heille, jotka haluavat kirjailijoiksi.

Tämä tapahtuu perinteisen kustannustoiminnan kustannuksella (sic). Jäävätkö pian oikeat kustantamot historiaan ja portinvartijuus tarkoittaa sitä, että alustajulkaisijat veloittavat kirjamarkkinoille pääsystä varsinaisen kustannustoiminnan sijaan, koska siitä on tullut kannattamatonta?

Proosaa, lyhyttä ja pitkää

Yritin lukea Juhani Branderin romaania Silta yli vuosien (Siltala 2021). En oikein innostunut, vaikka sitä oli kehuttukin. Korkeintaan paikalliskuvaus vähän kiehtoi. Kirjastosta löytyivät kuitenkin Branderin novellikokoelmat Lajien tuho (Siltala 2007) ja Pertun Ritva (Siltala 2021), joista pidin enemmän. Tarinat ovat lyhyitä ja absurdeja ja ihan hauskoja.

Branderin lyhytproosassa on samaa lakonisuutta kuin Petri Tammisella, etenkin Elämiä-kokoelmassa (Otava 1994). Kenties Tammista ei voi pitää tämän tyylilajin keksijänä, mutta popularisoijana kuitenkin. Tamminen onkin omimmillaan lyhytproosassa, vaikka oivia hänen romaaninsakin ovat. Nekin ovat samantyylisiä, pelkistettyjä ja lyhyitä, melkein laajennettuja novelleja. Viimeaikoina Tamminen on myös laajentanut lähes ultralyhyeen muotoon (esim. Se Sano Otava 2017 ja Suomen historia Otava 2021), jossa kirjailija lainaa muiden sanomisia. Vaikka pidänkin niistä, tulee välillä olo, että saako näin tehdä?

Samanlaisia sivun mittaisia pelkistettyjä lastuja on kirjoittanut Juha Seppälä. Häntäkin arvostan ennen kaikkea lyhytprosaistina ja hänelläkin on kokoelma nimeltä Suomen historia (WSOY 1998). Oma ongelmani on, että hänen romaaninsa ovat minulle liian abstrakteja: saatan lukea kymmenen sivua jotain lukua tietämättä, kuka siinä puhuu. Seppälä ei proosassaan selittele tai vaivaudu antamaan lukuohjeita lukijalle tai avaamaan missä juonessa kulloinkin mennään.

Rosa Liksomin novellit ovat lyhyitä rykäisyjä, kuin minuutin mittaisia punk-biisejä. Hänkin on parhaimmillaan lyhyessä mitassa, omasta mielestäni hänen puhekielinen ja usein murteita käyttävä proosansa menettää tehoaan pitkässä muodossa (ehkä Hytti nro 5:ttä lukuunottamatta), samalla tavalla kuin punk-kappaleista ei kannata lähteä rakentamaan monipolvista proge-taiderock-kokonaisuutta.

Toisaalta sitten taas Jarkko Martikaisen luotsaama YUP yhtye aloitti punkilla, mutta jo ensimmäiset levyt olivat teemalevyjä (esim. Huuda harkiten 1991 sekä Toppatakkeja ja Toledon terästä 1994), joissa oli vahvana myös punk-estetiikkaa, ja joissa Martikaisen loistavilla sanoituksilla on tärkeä rooli. Yup:n hajoamisen jälkeen Martikainen on keskittynyt soolouraansa, ja jos ihan suoraan sanotaan, en ole koskaan yllättävää kyllä hänen saarnaavaa soolotuotantoaan fanittanut. Sanoitusten taustoja selittävässä Lihavia luurankoja -kirjasessa (Like 2020) Martikainen kertoo, ettei enää koskaan halua kirjoittaa niitä ”kirveellä saranapuolelta läpi” -tyyppisiä sanoituksia (tjsp), joita kirjoitti YUP:lle. Hänen musiikkinsakin on varsin seesteistä verrattuna Valtteri Tynkkysen YUP:lle tekemiin sävellyksiin. Omaan makuuni vähän liiankin seesteisiä.

Martikainen on myös kunnostautunut novellikirjailijana yhden Pitkät piikit -nimisen kokoelman verran (Like 2005). Sekin kuuluu samaan absurdikerhoon Braderin kanssa. Sitä en tiedä, onko Martikainen koettanut romaanimuotoa, mutta ehkä hänelläkin lyhyt formaatti on paremmin hallussa.

Sen sijaan toinen suomalainen sanoittajamestari Tommi Liimatta, jonka Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeelle tekemät sanoitukset ovat loistavia, on kunnostautunut useampien, paksujenkin romaanien kirjoittajana, mutta ei tietääkseni ole julkaissut yhtään novellikokoelmaa. Soololevyt mukaanlukien Liimatta on kirjoittanut tekstejä parille kymmenelle levylle. Sanoitukset ovat tarkkoja kiteytyksiä ja niistäkin voi löytää absurdia huumoria. Jossain haastattelussa Liimatta kertoi, että laveamman muodon oppiminen otti aikaa. Vaikka romaaneissakin on runsaasti kielellisiä oivalluksia, ei niissä samalla tavalla venytetä normaalin rajoja.

Ehkä Liimattakin voisi kirjoittaa abdurdin novellikokoelman siluetteja leikkaavasta ranskalaisesta ihmispedosta ja kytevistä oravista?

Luulisi, että lyhempi tekstilaji sopisi kiireiseen ja keskittymiskyvyttömään maailmaamme, mutta jostain syystä novellit, esseet, lastut ja ruonot ovat marginaalissa ja romaani on edelleen kirjallisuuden kuningaslaji. Ehkä ihmiset haluavat vastapainoksi kiireelle jonkin paksun opuksen, johon kunnolla keskittyä?

Laitetaan tähän vielä lopuksi linkki Hesarin juttuun Juha Vuorisesta, joka on huolissaan nuorten lukutaidon hiipumisesta. Sitä vastaan taistellakseen hän mm. lahjoittaa kirjojaan varusmiehille.

Ovathan ne Vuorisen kirjat hauskoja. (Lukemani Juoppohullun päiväkirjat ovat juttukokoelmia, joita en ehkä kuvailisi romaaneiksi. Ja ne muuten toimivat luettuina paremmin, ainakaan minua leffat eivät naurattaneet.) Samoin lukemiskampanja on ehdottomasti kannatettava ja samoin kirjojen lahjoittaminen.

Jotain hämmentävää on silti siinä, että kirjallisen sivistyksen airut Suomessa tällä hetkellä Juha Vuorinen.

Harjukaupunki Jyväskylä

Jokin aika sitten fiilistelin kotiseutumuistoja Matti Nykäsestä kertovan dokumentin äärellä. Jyväskylästä noin muuten olen lukenut harmittavan vähän kirjoja, mutta mieleen palaa Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Otsikossa mainitut salakäytävät paikantuvat Jyväskylässä Tourulan kaupunginosaan, joka sijaitsee aivan kaupungin keskellä, kieltämättä erikoisessa välitilassa.

Wikipedian mukaan ”[k]un Tourula liitettiin Jyväskylän kaupunkiin 1941, sille asetettiin rakennuskielto” ja sen seurauksena vanha puutaloalue slummiutui. Alueen halkaisee Palokkajärvestä Jyväsjärveen virtaava Tourujoki, joka on vehreässä uomassaan lähes piilossa. Aluelle on sittemmin rakennettu useita kerrostaloja, mutta silti se on jonkinlainen tyhjä aukko ydinkeskustan, Kankaan tehdasalueen ja toisaalta myös Taulumäen ja Seppälän alueen välissä, joista jälkimmäinen oli aikanaan pienteollisuusaluetta, mutta tällä hetkellä siellä taitaa olla enimmäkseen kauppakeskuksia. Keskustasta tullessa joen ylittävä kävelysilta on edessä kuin yllättäen ja joenuomaa pitkin pääsee kuin tunnelista Puistokadun ja vanhan hautausmaan suuntaan (jolle myös Nykänen on haudattu), joka on jotenkin mentaalisesti aivan eri osa kaupunkia. Itselleni tuossa kohdassa on ollut aina tietynlaista mystiikkaa ja magiaa, jota ei osaa selittää muuten kuin kirjoittamalla siitä maagis-realistinen romaani ja olenkin hämmentyneen iloinen, että joku muukin tuntee tästä asiasta samoin.

Populismi ja tyrannia

Populismin anatomia (Matti Mörttinen, Yannick Lahti, Into-kustannus 2023) on hyvä katsaus viime aikojen politiikkaan ja populismin noususta marginaalista keskiöön; se käyttää kehoa metaforana ja joka luku on otsikoitu jonkin ruumiinnosan mukaan (silmät, sydän, kieli, selkäranka jne).

Kirjassa on kaksi puutetta 1) se jättää käyttämättä mahdollisuuden alatyylisiin vitseihin (kuka on populismin persreikä?) 2) Platonia ei mainita kertaakaan, vaikka hänellä on kenties se tunnetuin analogia politiikan ja ihmisruumiin välillä.

Platonin vertaus tunnetusti on seuraavanlainen: päässä asuu järki, rinnassa voima ja kunnia ja munaskuissa fyysiset tarpeet ja monenmoiset alhaisemmat halut. Näitä kehonosia vastaavat tietynlaiset ihmisen luonteenpiirteet ja niitä erilaiset hallintomuodot.

Paras valtiomuot on pään, eli järjen hallitsema aristokratia ja kaikki muut ovat huonompia vaihtoehtoja. Toiseksi paras vaihtoehto on voiman hallitsema timokratia, jota modernissa muodossa vastaavat vaikkapa fasismi tai jotkin sotilasjuntat ja Platonin aikana Sparta, mutta Platonin mielestä soturihallitsijat tavoittelevat liikaa henkilökohtaista kunniaa valtion hyvinvoinnin sijasta.

Huonoimpia hallintomuotoja ovat sellaiset, joissa ihmisen alhaiset halut ovat päässeet vallalle: oligargia, eli rahan valta, demokratia, eli kansanvalta ja tyrannia eli yksinvalta.

Eri valtiomuodot seuraavat toisiaan (Platon viittaa Hesiodoksen runoelmaan Työt ja Päivät, jossa kulta-ajasta siirrytään hopea-aikaan ja sankariajasta rauta-aikaan). Platon esittää selityksiä, miten siirrokset tapahtuvat ja osa niistä voi olla nykylukijalle hieman erikoisia. Uskottavimmat selitykset ovat, miten tavan kansa tekee oligargiassa vallankumouksen ja siirtyy demokratiaan ja demokratia taas johtaa kaaokseen, jossa johtoon nousee kansaa mielistelevä tyranni.

Syy, jonka vuoksi Platon ei ole kirjoittajien tai muidenkaan suosiossa nykyään lienee se, että hän ei todellakaan ole mikään demokraatti, onpa häntä jopa kutsuttu totalitarismin isäksi. Platonille demokratia on enemmistön tyranniaa: se antaa enemmistön alhaisten halujen hallita koko valtiota järjen sijaan ja ennen pitkää johtaa yhden ihmisen tyranniaan massojen kuvitellessa, että hän olisi vastaus kaikkiin demokratian ongelmiin.

Vaikka Platonia ei voikaan aivan puhtaaksi pestä maineestaan, on kenties liioiteltua syyttää häntä esimerkiksi 1900-luvun pieleen menneistä totalitaristisista valtiomalleista. Valtion 8:ssa luvussa hän jopa tunnustaa viehtyneensä demokratiaan ja sen vapauteen ja kaikkeen kirjavaan moninaisuuteen ja samalla tavalla kuin karkottaessaan runoilijat ihannevaltiostaan, tuntee hän tuskaa kieltäessään demokratian. Lopulta kuitenkin liika vapaus on liikaa ja joku roti pitää olla.

Platonille populismi on demokratiaan sisäänrakennettu ongelma, joka johtaa sen tuhoon ja tyrannian nousuun.

Käsitteen populismi kantasana on populus, ”kansa”. Ernesto Laclauhin viitaten Mörttinen ja Lahti kutsutavat sitä tyhjäksi merkitsijäksi, joka voi kontekstista riippuen merkitä mitä vain halutaan. Kansa on aina ”me”, josta rajataan ”ne”, jotka eivät kuulu ”oikeaan” kansaan, kuten sukupuolivähemmistöt, kielivähemmistöt tai ihan vain kukaan, joka on eri mieltä populistien kanssa.

Populismi sekään ei ole mikään yksittäinen liike, vaan pikemminkin toimintatapa.

Populismi voidaan nähdä reaktiona demokratian kriisiin: ihmiset kokevat, että mitkään puolueet eivät aja heille tärkeitä asioita ja siksi passivoituvat poliittisesti; tällöin populismin yksinkertaistavat ratkaisut alkavat vaikuttaa houkuttelevilta. Toisaalta, populismi voi olla myös uhka demokratialle: se käyttää hyväksi hyväuskoisia ja flirttailee rasismin, nationalismin ja fasismin kanssa ja vetoaa autoritarismin kaipuuseen. Mörttinen ja Lahti eivät tunnu olevan huolissaan, mutta mainitsevat varoittavana esimerkkinä mm. Unkarin.

Vasta suomennettu Hegemonia-teos (Giuseppe Cospito, Niin&Näin 2024, alk. 2021, suom. Tapani Kilpeläinen) jäljittää termin historiaa antiikista nykypäivään. (Teos on kattava esitys käsitehistoriasta ja termin käytöstä eri kirjoittajilla, mutta ei yritä perustella etymologialla käsitteen ”oikeaa” merkitystä, kuten niin moni kirjoittaja tekee.) Alunperin hegemoni oli valittu sotilaspäällikkö, sittemmin kreikkalaisilla hegemonia tarkoitti poliksen hallintaa tai liittouman johtoa.

Rooman tasavallassa diktaattori oli henkilö, joka kriisin aikana valittiin puolustamaan tasavaltaa ja jolle tehtävän täyttämiseksi annettiin valtaoikeuksia. Sittemmin Julius Caesar valitutti itsensä ”ikuiseksi diktaattoriksi” ja loppu onkin historiaa. Diktaatuuri-käsite ei kuitenkaan ole täysin negatiivinen ennen 1900-luvun totalitarismien tuhoa. Niin kuin ei tyranniakaan ennen Platonia.

Hegemonia on valtaa, jossa raa’an ja sortavan, despoottisen voimankäytön sijasta valtaa käytetään enemmän tai vähemmän hallittujen hyväksynnällä.

Populismi-kirjan kirjoittajat paikantavat populismin synnyn — minusta hieman yllättäen — 1800-luvun Venäjällä toimineeseen narodnik-liikkeeseen (narod ~ kansa). Pari vuotta myöhemmin aloitti Yhdysvalloissa populistinen People’s Party ja sen jälkeen ympäri maailmaa muita nationalismia ja populismia yhdisteleviä agraaripuolueita, mutta koska populismi ylipäätään ei ole mikään yhtenäinen ideologia, ei näiden kaikkien välillä ole opillista jatkuvuutta ja siten melkein mikä tahansa (miksei esim. Ranskan vallankumous?) voidaan valita populismin lähtöpisteeksi.

Populismin anatomia -kirja määrittelee populismin ilmiöksi, joka voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista (jonkinlaisessa tasapuolisuuden eetoksessa) ja Suomen oloissa se on itse asiassa lähtenyt liikkeelle keskustasta, on se nykymuodossaan pikemminkin oikeistolaista: oikeiston siirtymistä alueelle, jota vasemmistolaiset ovat pitäneet omana alueenaan.

Suhde maalais- ja talonpoikaisväestöön oli keskiössä jo narodnikeillä. Jos ajatellaan populismin eroja esim. marxilaisuuteen (joka sekin pohjaa ”kansaan”), populismi on useammin maaseudun liike — ajatellaan vaikkapa kotoista SMP:tä tai unkarilaista Fidesziä — kun taas marxilaisuudessa vallankumouksen potentiaali on kaupunkien teollisuusproletariaatissa (keskustelu Venäjän erityispiirteistä ja teollistumisen suhteesta marxilaisuuteen on oma lukunsa, johon en mene tässä.). Varsinkin silloin kun vasemmisto on eronnut ”lukeneiston” projektiksi, eikä samalla tavalla vetoa duunariin, joka tekee työtä, jossa kädet likaantuvat, on siinä leimallisesti jotain kaupunkilaista verrattuna muihin ”kansanliikkeisiin”.

Oireellista onkin, että jo narodnikit olivat vahvasti älymystön liike, joka ei juurikaan vedonnut maalaisväestöön itseensä.

Kaupunkien teollisuustyöläiset ovat olleet marxilaisille pyhä opinkappale: koska Marx ennusti, että juuri teollisuustyöläiset tulevat tekemään vallankumouksen, täytyy sen olla niin (juuri tästä syystä vallankumousta ei Marxin itsensä vuoksi olisi pitänyt tapahtua Venäjällä, joka ei ollut riittävän teollistunut).

Cospiton Hegemonia-kirja kuvaa hyvin, kuinka marxilaisessa liikkeessä 1900-luvun alussa hegemoniaa aletaan käyttää siinä merkityksessä, että teollisuustyöläiset ja talonpojat liittyisivät yhteen kriittisen massan saavuttamiseksi. Tästä syystä Neuvostoliiton tunnukseksi tulikin näitä molempia kuvaava symboli: sirppi ja vasara ristikkäin. (Talonpojissa tosin oli se huono puoli, että jos he sattuivat omistamaan maata, olivat he omistavaa luokkaa, joka kuului tuhota: kulakit joutuivat gulagiin.)

Varsinkin Yhdysvaltain viimeisten tapahtumien vuoksi monet,kuten vaikkapa historioitsija Timothy Snyder, juurikin tyranniaan viitaten, povaavat demokratian kriisiä.

Anne Applebaum pitää kirjassaan Demokratian iltahämärä (alk. Twilight of Democracy, Siltala 2020, suom. Antero Helasvuo) populistisen äärioikeiston nousua kirjan nimen mukaisesti demokratian loppuna. Hän selittää sen suosion Theodor Adornon teorialla autoritäärisestä persoonallisuudesta. (Adornon teoria oli vastaus toisen maailmansodan jälkeen kysymykseen siitä mikä mahdollisti holokaustin kaltaiset hirmuteot ja Adornon mukaan tällaiset henkilöt kaipaavat auktoriteettia, jonka käskyjä totella kyseenalaistamatta, ja jotka sietävät huonosti epävarmuutta ja eriäviä miepiteitä.) Hän voi olla ainakin osin oikeassa, mutta populistinen äärioikeisto salaliittoteorioineen tuntuu yhtä lailla vetävän puoleensa vastarannankiiskejä (engl. contrarian), jotka kyynisesti haluavat kyseenalaistaa kaiken ja kiusallaan olla kaikesta eri mieltä kuin ”valtamedia”. Luvussa 4. Perättömyyksien ryöppyjä, joka kertoo sosiaalisen median kulttuurisodasta, hän kirjoittaa verkon demagogeista, jotka pyrkivät ristiriitaisten viestien kakofonialla ja parodisella meemipolitiikalla hämmentämään ja sekoittamaan. Mielestäni tässä on ristiriita: miksi verkon rääväsuiset riidankylväjät vetoaisivat juuri turvallisuutta etsiviin ja huonosti eriäviä mielipiteitä kaipaaviin keskiluokkaisiin ihmisiin?

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boymiin viitaten hän kuvaa populisteja nostalgikoiksi, jotka haluavat kääntää kellot taaksepäin johonkin kuvitteelliseen, idealisoituun menneisyyteen. Kenties Applebaum itsekin tuntee nostalgiaa parin vuosikymmenen takaiseen politiikkaan, jossa yhteisiä pelisääntöjä noudattamalla pyrittiin erimielisyyksistä huolimatta konsensukseen.

*
Miksi siis diktatuureja edelleen on olemassa ja demokratioissakin on tyrannimaisia tendenssejä, vaikka tuskin kukaan avoimesti tunnustaa kannattavansa diktatuureja? On liikkeitä, jotka avoimesti halveksuvat demokratiaa ja pitävät pienen eliitin autokratiaa parhaana vaihtoehtona, mutta yleisempää on, että diktaattoritkin julistavat olevansa vapauden asialla.

Kun ajattelemme diktatuureja, ajattelemme poliisivaltiota, jossa salainen poliisi kuuntelee kaikkialla, diktaattorin julma käsi kurittaa kansaa, toisinajattelijoita vainotaan ja itse asiassa pienestäkin ajatusrikoksesta katoaa gulagiin. Kansa on pienen eliitin orjuuttama ja janoaa vapautta ja muutosta, paitsi ne jotka ovat propagandakoneiston sokaisemia.

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei pysy pystyssä ilman enemmistön tukea tai ainakin passiivista hyväksyntää. Vaikka diktaattori olisi noussut valtaan epärehellisillä vaaleilla, vaatii vaalituloksenkin väärentäminen laajaa tukijaverkkoa ja sitä, että häviävä puoli hyväksyy tuloksen.

Kun diktaattoreiden (tai platonilaisittan tyrannien) elämäntarinoita tutkii, löytyy yhtäläisyyksiä ja eroja. Osa on peräisin eliitistä, osa vaatimattomammista oloista ellei jopa köyhyydestä. Osa on perinyt asemansa eliitissä, osa on noussut valtaan häikäilemättömyytensä avulla. Jälkimmäiset ovat luonnollisesti kiinnostavampia ja tähän porukkaan kuuluvat niin Napoleon, Putin, Hitler, Stalin, Mao, Mussolini ja monet muut. Useimpien kansasta nousseiden diktaattoreiden kerrotaan olleen vaatimattomia, jopa askeettisia vielä valtansa huipulla.

Synteettinen Suomi, Avaruusromua, Esa Kotilainen ja muuta

Olin teininä musiikin suhteen rajoittunut, kuten murrosikäiset raggari-pojat tapaavat olla ehdottomia monien asioiden suhteen. Musiikin piti olla aitoa, mikä tarkoitti että sitä sai soittaa ainoastaan sähkökitaralla. Siinä suhteessa haikailin menneille vuosikymmenille. 90-luvulla kitaramusiikki ei ollut parhaimmillaan, enkä Oasiksesta innostunut, enkä ole oikein innostunut vieläkään. Myös rap ja hiphop olivat tulossa ja ne olivat ehdottoman kiellettyjä genrejä kaltaiselleni puristille.

Onneksi oli Radiomafia. Nykyisistä radiokanavista poiketen Radiomafialla oli lukuisia hyvin toimitettuja erikoisohjelmia, jotka soittivat musiikkia laidasta laitaan. Kimmo Miettisen Räkärodeo soitti räkäistä rokkia, Markus Partasen Jazzofrenia nimensä mukaisesti jazzia, Ursulan Ilmestyskirja hc-punkkia, Hannu Blommilan juontama Kauriin kääntöpiiri maailmanmusiikkia ja niin edelleen. Kanavalla oli yleissivistävä, ellei suorastaan kasvattava vaikutus, kun joka ilta saattoi tutustua uuteen musiikkiin jostain toisesta genrestä. Vaikka rajoitteista ja ennakkoluuloista oli vaikea päästä, Radiomafia opetti arvostamaan monenlaista musiikkia. Musiikki on taidemuoto, jolla on hyvin suora pääsy ihmisten tunne-elämään. Erilaisen musiikin ymmärtämisen kautta oppii ymmärtämään myös erilaisten ihmisten elämysmaailmaa.

Tämän postauksen kannalta olennainen ohjelma oli Jukka Mikkolan toimittama Avaruusromua, joka soi vuosina 1990–2020 (Radiomafian jälkeen se siirtyi YLE X:lle). Ohjelmassa soitettiin kaikenlaista kokeellista ja elektronista häröilyä, eli juuri sitä mitä murrosikäisen rock-puritaanin olisi pitänyt vieroksua (toki inhosin kaupallista purkkapoppia vieläkin enemmän), mutta kuuntelin kaikki lähetykset tarkkaan, kuulokkeet korvilla pimeässä huoneessa. En ehkä salaa, mutta kavereilta en ainakaan saanut ymmärrystä. Jukka Mikkolan rauhallinen ääni new age -synamusiikin feidautuessa hiljaisuuteen oli kuin hypnotisoijan käsky keskellä induktiota (olen myös kokeillut hypnoosia, mutta se ei kohdallani toiminut ja se taas on toinen tarina).

Suurin suomalaisista syntikkaguruista oli tietenkin Esa Kotilainen, joka nukkui pois vuoden 2023 lopulla. Jukka Mikkolan kirjoittama muistokirjoitus löytyy Ylen sivuilta ja siinä miehen elämänkertaa ja saavutuksia käydään läpi tarkemmin.

Uutinen Kotilaisen kuolemasta tuli samaan aikaan, kun minulla oli kesken kirja suomalaisen elektronisen musiikin historiasta (Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019)). Kirja koostuu suureksi osaksi haastatteluista ja ensimmäinen haastateltava on itseoikeutetusti Esa Kotilainen.

Esa Kotilainen soitti myös suosikkiyhtyeessäni Wigwamissa. Vuosituhannen alun paluukiertueella Esa oli myös mukana koskettimien takana ja näin heidät Turussa ja Tampereella ehkä 5-6 kertaa. Turun Säätämön (nykyisin tiloissa toimii Club 8) keikka kesällä 2001 oli 18-vuotiaalle tajunnanräjäyttävä kokemus. Seisoin naulittuna eturivin vasemmassa kulmauksessa (siinä vähän sen tolpan edessä) koko keikan ja Esan soolot kappaleissa Do or Die ja Grass for Blades veivät transsiin (”Rekku” Rechardin kitarasooloja unohtamatta).

Toinen Wigwamin keskeinen jäsen, laulaja Jim Pembroke menehtyi neljä vuotta sitten. Bändin alkuperäinen rumpali Rönnie Österberg kuoli traagisesti jo vuonna 1980. Wigwam on soittanut vuosien varrella niin monella eri kokoonpanolla, että lienee turha spekuloida, mikä on niistä se oikea ja alkuperäinen, mutta vuosien 1970–1974 keskeinen kantava voima oli basisti Pekka Pohjola, joka kuoli vuonna 2008. Aivan alkuperäinen kitaristi Nikke Nikamo näyttäisi olevan vielä hengissä. Samoin Jukka Gustavson, josta kirjoitin tässä blogissa aikaisemminkin. Pembroken kuoltua vanhat jäsenet ovat soittaneet Wigwamin musiikkia Wigwam Experience -nimen alla, ja kokoonpanossa ovat mielenkiintoisesti soittaneet sekä Gustavson että Kotilainen. Harmittaa, että nämä keikat jäivät näkemättä, ja sattuneesta syystä jäävätkin.

Synteettinen Suomi – kirja esittelee ennakkoluulottomasti elektronisen musiikin alkuaikoja niin Kotilaisten ja Erkki Kureniemen kaltaisista avantgardisteista elektroniseen tanssimusiikkiin ja postpunkista iskelmään. Myöskään mainosmusiikkia ei jätetä mainitsematta. Laaja-alaisuus on kirjan vahvuus: ei jäädä kiinni pelkästään taidemusiikkiin. Toisaalta, suomalainen musiikkiskene ylipäätään on niin kapea, että jos mennään vähänkään undergroundiin, niin aina joissain historiikeissa fiilistellään jotain kaksi keikkaa heittänyttä yläastebändiä, kun tuntuu että juttu loppuu kesken. Jos haluaa kirjoittaa aiheenaan syntetisaattorien käyttö musiikissa 1970-80 -luvulla, pitää ottaa mukaan kaikki genret. Toisaalta, siitä huolimatta ja kenties kirjan haastattelu-formaatista johtuen mennään väistämättä välillä niihin muisteloihin keikasta viidelle ihmiselle Tamperelaisessa kapakassa vuonna 1981.

Esipuheessa Mattlar kertoo pontimen kirjan kirjoittamiselle lähteneen hänen isännöimistään dj-illoista, joissa hän soitti kotimaista syntikkamusiikkia. Tietty hipsteri-fiba onkin mukana, kun suomeksi käännetyt italodiskohitit raikaavat Helsingin baareissa tai Flow festivaaleilla ja kirjan motiivina vaikuttaa olevan vahvasti ”tälläistakin outoa kamaa on Suomessa joskus tehty”.

Esa Kotilaisen monta kertaa kuulluista Travemunden reissuista siirrytäänkin jo ensimmäisessä luvussa Mona Caritaan, Kake Randeliniin ja Virve Rostiin. Kotilainen on soittanut synat moneen iskelmäkappaleeseen, joista maininnnan arvoinen voisi olla esim. Fredin kappaleeseen Se outoa on (alk. Space-yhtyeen kappale Magic Fly), jonka Mattlar mainitsee ensimmäiseksi innoittajakseen genreen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on Kotilaisen TV1:n haastattelussa vuodelta 1979, jossa hän sanoo syntetisaattoreista kansainvälisessä hittimusiikista ”pakko melkein käyttää täälläkin päässä”, tarkoittaen ilmeisesti että käännösiskelmät ovat musiikkia, jota teollisesti tuotetaan eri maissa ja ”kotoutetaan” kääntämällä se suomeksi. Tuotantolinjan täälläkin päässä tarvitaan oikeat laitteet.

Kotilaisen jälkeen äänen pääsevät mm. tuottajat/muusikot Kim Kuusi, Jimi Sumén, Illi Broman ja Jori Sivonen. Paljon käydään läpi knoppitietoa siitä, mitä syntikoita, rumpukoneita, sekvessereitä ja muita laitteita oli saatavilla 70-80 -luvulla.

Sivosta kutsuttiin rockpiireissä ”musiikin viholliseksi numero 1” ja paljon käytiin keskustelua viekö syntetisaattori ”oikeiden” muusikoiden työt. Ainakaan vielä näin ei ole käynyt, osittain siksi, että musiikkimarkkinat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti juuri musiikkiteknologian ansiosta. Nyt samaa keskustelua käydään tekoälyn suhteen.

Suomalainen syntetisaattoreilla maistettu käännösiskelmä oli epäaidointa musiikkia rock-puristille ja siitä pysyttiin kaukana vakavassa nuoruudessa. Tärkeää oli myös käydä baareissa ja yökerhoissa ja olla tanssimatta. Sitten taas jos ajattelee Maki Kolehmaisen jälkeistä listamusiikkia 90-luvulla, niin se onkin oma tarinansa.

Jo 2010 vaiheilla olin jo niin turmeltunut, että jokaisten vappu- ja muiden bileiden soittolistalle piti ujuttaa se tunnin hittipotkuri, joka sisälsi edellä mainittujen lisäksi Tapani Kansaa, Katri Helenaa, Einiä ja Seija Simolaa. Jotenkin Radiohead ei enää nuoruuden angstailun jälkeen toiminut bilemusana. Ironia oli vahvasti mukana soittolistojen koostamisessa ja yleisön vastaanotto oli vaihtelevaa. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ajatella, että onhan näissä kappaleissa jotain hienoa, jos ei asiaa ota liian vakavasti. Emilian Satan in Love groovaa vieläkin erittäin tykisti, mutta vähän petyin luettuani, että se perustuu Saksasta ostettuihin taustanauhoihin, eikä kappaletta soita suomalainen bändi.

Kun olin Avaruusromuista oppinut kuuntelemaan Kraftwerkia, Tangerine Dreamia ja Klaus Schulzea, en ollut ajatellut, että klassista Minimoogia voisi kuulla mm. Katri Helenan Syysunelma–kappaleessa. Onhan näissä 70-luvun iskelmäkappaleissa jotain aidosti hienoakin.

Jossain vaiheessa 80-luvun puolella konetaustojen teko meni liiankin helpoksi ja paljon tuotettiin roskaakin eikä kaikki mene läpi vitsilläkään.

Konetaustoihin liittyen ja liittyen ja ihan kaikesta muustakin syystä esimerkiksi ylistämäni Pembroken ja Kojon yhteistyötä en ole koskaan ymmärtänyt.

Mielenkiintoinen pointti on myös se, miksi popin, diskon, funkin ja elektron laajat genret kaikki laitettiin Suomessa iskelmän kaatoluokan alle. Sana iskelmä tietenkin tarkoittaa iskusävelmää, eli hittimusiikkia, mutta sanaa on vaikea selittää esimerkiksi englanniksi. Se on samalla tavalla yleisnimitys kuin populaarimusiikki, mutta toisaalta pop on jotain muuta. Saksan kielen sanaa Schlager samasta kannasta on joskus käytetty. Siinä missä hitit ja pop ovat coolin kansainvälistä, iskelmä (ja Schlager) ovat imelän romanttista, pinnallista ja takapajuisen junttia.

Lyhytikäinen ja nykyään koko lailla unohtunut Stressi halusi tehdä pesäeroa iskelmään ja olla ”oikea” syntikkapop-bändi, jonka esikuvat olivat Visage ja Ultravox. Kenties Suomi ei ollut aivan vielä valmis tällaiseen menoon ja yhtyeen kosketinsoittajan Mauri Suménin mukaan meikkaaviin syntikantiluttajiin suhtauduttiin huumorilla.

Kevyen tanssimusiikin ja kokeellisen taidemusiikin lisäksi syntetisaattorit tulivat myös rouheampaan rokkiin ja punkkiin. Haastateltu toimittaja Kimmo Miettinen väittää, että syntetisaattoreiden käyttöön punkissa suhtauduttiin avomielisesti (vrt. Pelle Miljoonan Moottorie tie on kuuma). Itse vähän epäilen, mutta mikäpä minä olen väittämään, kun en ollut tuohon aikaan vielä syntynyt.

Avantgardeyhtye Argon aloitti jonkinlaisena Kraftwerkin suomalaisena kevytversiona, mutta seuraajassa Organissa oli siinäkin jotain punk-henkeä viimeistään kun Mikko Saarela liittyi mukaan. Ainakin musiikki oli iskelmään verrattuna epäkaupallista outoilua.

Uuden aallon synapop-yhtyeet kuten Stressi tai Belaboris yrittivät karistaa syntikkamusiikista iskelmällisen epäaitouden leimaa, mutta jäivät lyhytaikaisiksi ilmiöiksi. Paljon onkin kirjassa sitä henkeä, että kylmässä ja pimeässä Suomessa eivät neonvalot vielä palaneet eikä aito diskokulttuuri yltänyt muun maailman tasolle.

Esimerkiksi lahtelaisen Peak Funktionin menossa on kieltämättä jotain kotikutoisen lahtelaista (onko siellä neljän minuutin kohdalla kukkopilli?).

Aikaisemmin tänä vuonna luin myös Perttu Häkkisen elämäkerran Valonkantaja (Brader et al, Salakirjat 2023). Häkkinenhän oli toimittajantyönsä ohella myös vahva elektronisen musiikin vaikuttaja ja mainitaan myös Mattlarin kirjan kiitoksissa. Näin Häkkisen Imatran Voima -yhtyeen aikoinaan elävänä Virossa vuonna 2003. Jotenkin kova, särötetty konemusiikki tuntui paitsi raskaalta, myös koneellisuudessaan jotenkin epäinhimilliseltä. Lähdin kesken keikan pois jokseenkin järkyttyneessä tilassa.

Häkkisen yhtyetoveri Jaakko Kestilä kertoo Mattlarin kirjassa Viron keikasta (jonka uskon olleen sama keikka), että heillä oli mukana videotaiteilija Nuutti Koskinen, joka Kestilän mukaan ajoi videolta ”todella vitun törkeätä kamaa, Cannibal Holocaustin hirveimpiä kohtauksia yhdistettynä tietynlaiseen natsiestetiikkaan” ja että hän itse ei ollut samaa mieltä Häkkisen (ja Koskisen) kanssa idean hyvyydestä. Jälkeenpäin ehkä juuri teollisuushallin seinälle heijastetut paloittelu ja ihmisuhrikuvat yhdistyneenä todella kovalla volyymilla tulevaan särkevään musiikkiin oli se minua järkyttänyt tekijä.

Nykyisin tulee kuunneltua musiikkia laajalla skaalalla, kunhan se on tehty sydämellä ja asenteella. Ainoa genre, jota en voi sietää, on nykyinen kaikkien suosituin listapoppi. Vai onko se edes genre? Onko sekin vain kaikki sitä iskelmää? Oireellista on, että esimerkiksi tämän vuoden Ruisrockin esiintyjistä suurin osa ei sano mitään.

Voi tietysti olla, että tämä kertoo vain erikoisuudentavoittelustani, että kalastelen esiin obskuureja italodiskoiskelmähittejä 50 vuoden takaa, mutta en pysty nimeämään esimerkiksi yhtään Draken biisiä (googlasin mitkä ovat vuoden 2025 ”top artisteja”).

Ehkä se on minun rajoitteeni nykyään.

Ydinsota

Aina kun kuulen, että on kehitetty uusia tehokkaampia ihmeaseita, tuntuu se jotenkin turhalta. Onhan jo olemassa ydinaseita, joilla voi pyyhkäistä pois kokonaisia kaupunkeja. Tuntuu epäloogiselta, että sodassa molemmat osapuolet ovat aina tehneet kaikkensa vastapuolen tuhoamiseksi (legenda kertoo mongolien ampuneen ruttotautisia katapulteilla kaupunkeihin ja laukaisseen näin 1/3 Eurooppaa tuhonneen ruttoepidemian), mutta ydinaseita ei käytetä. Onko näissä tälläkin hetkellä meneillään olevissa sodissa muka jotain sivistynyttä ja reilua?

Talouselämä-lehti uutisoi: ”Aiempaa tehokkaampi ydinpommi valmistui” (11.1.2025, Mikko Pulliainen). Jos ihmiskunta jotain tarvitsee, niin tehokkaampia lääkkeitä syöpää vastaan, tehokkaampia keinoja poistaa globaali köyhyys ja tehokkaampia ratkaisuja nuorten syrjäytymiseen, mutta ei välttämättä tehokkaampia ydinaseita. Ne ovat jo tarpeeksi tehokkaita.

Tulee mieleen vanha vitsi:

Vanha juoppo saa lampun hengeltä kolme toivetta. Juoppo vastaa miettimättä: niin paljon viinaa, ettei se lopu ikinä! Taikakampela lupaa täyttää juopon toiveen. Entäs toinen toive? Juoppo miettii hetken ja toivoo sitten niin paljon rahaa, ettei se lopu ikinä. Hyvä haltijatar lupaa täyttää tämänkin toiveen. Vielä olisi jäljellä viimeinen toive. Mitä vanha juoppo toivoisi vielä? Vanha juoppo miettii pitkään ja miettii vähän lisää ja lopulta vastaa: no, jos saisi vielä vähän viinaa…

Matti Komulainen arvioi Suomen kuvalehdessa Annie Jacobsenin kirjan Ydinsota — näin maailma tuhoutuisi otsikolla Lopullinen nollasummapeli (27.2.2025). En ole vielä lukenut kirjaa, mutta Bookbeatissa se on saanut tarkenteen ”koukuttava!” ja sen esittelyssä kerrotaan, että ohjaaja Dennis Villeneuve on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Jännää on varmasti siis luvassa!

Ydinsota onkin katastrofielokuvien suosituimpia aiheita ja aiheesta kirjoittaa sopivasti Ville Lähde viimeisimmässä Niin&näin -lehdessä (Kuoleman varjon laaksoon 4/24). En tiedä pelkäävätkö 2000-luvulla syntyneet ydinsotaa (vai alkavatko vasta pelätä), mutta ainakin vielä meidän sukupolvelle, eli 80-luvulla ja viimeisille kylmän sodan aikana syntyneille se oli vielä tiedostettu huolenaihe. 1990-luvulla oli vielä elossa paljon ihmisiä, jotka muistivat edellisen sodan. Heille sota oli todellinen mahdollisuus ja tiedettiin että seuraavassa sodassa käytettäisiin ydinaseita. Toisaata meille 1980-luvulla syntyneille sota tuntui kaukaiselta.

Verkosta löytyy simulaattori, jolla voi tarkastella ydintuhon vaikutuksia. Kaikille tulee mieleen tietenkin ensimmäisenä Turku.

Turun Kauppatorin yllä räjähtävä 150 kilotonnin ydinlataus jättäisi jälkeensä kraaterin, joka ahmaisisi sisäänsä Kauppatoria ympäröivät korttelit. Tulipallo olisi halkaisijaltaan noin kilometrin, eli kärventäisi Turun ydinkeskustan kokonaan. Taloja menisi kumoon 3,74 kilometrin säteeltä, eli koko keskustan ja sitä ympäröivien kaupunginosien alueelta. Noin 5 kilometrin säteellä syntyisi 3 asteen palovammoja ja noin 10 kilometrin säteellä rakennukset saisivat lieviä vaurioita. Kuolleita tulisi välittömästi n. 68 000 ja haavoittuneita 78 000.

Turkulaisia kuitenkin on reilut 200 000, joten yhdellä ydinpommilla voitaisiin hävittää vain reilu kolmannes turkulaisista. Pansiossa ja Varissuolla päästäisiin vain palovammoilla ja rikkoituneilla ikkunoilla.

13,3km korkea sienipilvi Google Mapsissa havainnollistettuna (klikkaa isommaksi).

Yksi ratkaisu turkulaisten poistamiseksi olisi tietenkin kasvattaa pommin kokoa: vertailun vuoksi Hiroshiman pommi oli ”vain” 15kt ja suurin koskaan testimielessä räjäytetty pommi ”Tsar bomba” oli 50 megatonnia (1 megatonni on 1000 kilotonnia jne). Näistä jälkimmäinen pyyhkäisisi Turun kokonaisuudessaan kartalta ja siinä sivussa myös Raision ja Kaarinan.

Kuitenkin suurin osa ydinpommin energiasta kimpoaa suoraan ylöspäin, eli tuhomielessä menee siis hukkaan. Kätevämpää on käyttää useampaa vierekkäin pudotettavaa pommia. Tätä varten on olemassa ns. monikärkiohjuksia, jotka kantavat useampaa ydinlatausta saman ohjuksen kyydissä. Yhtenä ryppäänä 2:sta 6:een ydinlatausta kaupunkin ylle tuhoaa sen kattavammin kuin yksi yhtä voimakas ydinpommi. Karttasovellus ei tue useampia räjäytyksiä, mutta ymmärrätte idean.

*
George Orwell ennusti esseessään You and the Atom Bomb (suomeksi Sinä ja atomipommi löytyy Timo Hännikäisen kääntämänä samannimisestä kokoelmasta) miten suurvaltojen ydinvarustelu johti kylmään sotaan — tai pikemminkin kylmään rauhaan. Juttu ilmestyi Tribune-lehdessä vuonna 1945, eli pian sodan loppumisen jälkeen, kun Neuvostoliitolla ei vielä ollut omaa ydinasetta. Esseessä hän esittää tunnetun jaon ”demokraattisiin” ja ”despoottisiin” aseisiin: niinä aikoina, kun kansalla on ollut käytössään halpoja ja helppokäyttöisiä aseita (kivääri, musketti, pitkäjousi ja käsikranaatti), on kansalla ollut mahdollista kapinoida vallanpitäjiä ja kolonialisoijia vastaan. Niinä aikoina, joina vallalla ovat olleet kalliit ja hankalasti hankittavat aseet (panssarivaunu, taistelulaiva, pommikone), ovat ne edesauttaneet vallan keskittymistä. Orwell arvioi, että ydinase olisi jälkimmäistä tyyppiä. Tästä seurannut kauhun tasapaino toisaalta takasi rauhan Euroopassa, mutta toisaalta myös sementoi kaksinapaisen maailman ja Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hegemonian omalla puolellaan maailmaa.

Toisaalta Orwell ei erityisesti moralisoi (esim. esseessään Future of a ruined Germany) siviilien pommituksia: sota on raakaa ja ihmisiähän ne rintamalla kuolevat sotilaatkin ovat.

Pommitukset ja etenkin ydinaseet ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ne eivät säästä ketään tai mitään (kuten Vesivehmaan jenkassa: menevät nuoret sekä vanhat samanlailla). Silloin, kun sotia käytiin jossain tuolla kaukana, oli helppo olla niiden suhteen ”patriootti”; jos ajattelee Britannian siirtomaasotia, ne käytiin purjelaiva-aikakauden näkökulmasta lähes toisella planeetalla. Isänmaan pojat kaatuivat jossain viidakossa ja päätyivät matalaan hautaan. Heitä murehtivat korkeintaan lähisukulaiset ja hekin lohduttautuivat, että se oli tapahtunut Britannian edestä tai jotain muuta sellaista. Vielä ensimmäisessä maailmansodassa siviiliväestö saattoi pitää isänmaallista tunnelmaa yllä (vrt. kohtaus Remarquen romaanista Länsirintamalta ei mitään uutta), mutta jo toisessa maailmansodassa Britannian kaupunkeja pommitettiin raskaasti. Yhtäkkiä sota ei ollutkaan niin hauskaa.

Samalla tavalla poliitikkojen ja sotaherrojen into sotaan on laimentunut sitä mukaa, kun on käynyt selväksi, että ydiniskussa kärventyisivät heidänkin perskarvansa.

Pelko molemminpuolisesta tuhosta (engl. mutual assured destruction, MAD) varmisti kylmän rauhan, kun suurvallat pidättäyvät suorasta sodankäynnistä toisiaan vastaan sen pelossa, että se eskaloituisi ydinsodaksi. Valitettavasti pelote toimii vain, jos ydinaseita ollaan valmiita käyttämään (that’s MAD about it). Vain ihmishengistä piittaamattomat diktaattorit ovat valmiita siihen, liberaalit humanistit lännessä todennäköisesti vähemmän halukkaita.

Tosin diktaatuurien, kuten Venäjän, Iranin, Pohjois-Korean ja Kiinan oligarkkien ja poliittisen eliitin lapset opiskelevat muotisuunnittelua Lontoossa ja New Yorkissa, rakastajattaret shoppailevat Pariisissa, poikarakastajat bilettävät Berliinissä ja edustusvaimot laskettelevat Alpeilla ja heidän rahansa ovat Sveitsissä, huvijahdit Mykonoksella ja kesäasuntolat Rivieralla, joten se voi hidastaa myös diktaattoreiden halua pommittaa dekadenttia länttä.

Chuck Palahkiuk: Rant

Luettuani Ylen artikkelin, joka kertoo, että ”[y]hdysvaltalainen mies antoi hyvin vaarallisten myrkkykäärmeiden purra itseään lähes 20 vuoden ajan”, tuli minulle heti mieleen Chuck Palahniukin kirja Rant (alk. 2007, ei suomennettu). Sen päähenkilö Buster ”Rant” Casey antaa käärmeiden, raivotautisten eläinten ja myrkkyhämähäkkien purra itseään paitsi siksi, että pääsisi pilveen, mutta myös siksi että kirjan mukaan mustaleskihämähäkkien myrkkypuremasta saa pitkäkestoisen erektion (en tiedä onko se totta, enkä suosittele kokeilemaan). Ylen jutun mukaan käärmemies Tim Frieden auttaa tutkijoita kehittämään lääkkeitä myrkkypuremiin, koska hänen vereensä on voinut syntyä vasta-aineita puremien tuloksena. Muista motiiveista juttu ei kerro.

Palahniukin romaanissa (juonipaljastus) tosin lopputulos on päinvastainen: Buster Caseystä tulee eläinperäisten tautien supertartuttaja, joka levittää vesikauhun pandemiaksi asti. Tämä johtaa koko yhteiskunnan kattavaan sulkuun, jossa väestö jaetaan kahtia: päivä- ja yöeläjiin, joista jälkimmäiset vetävät lyhyemmän tikun.

Palahniuk on suurelle yleisölle varmasti tuttu kirjastaan Fight Club (1996) tai todennäköisemmin sen elokuvaversiosta (1999), josta tuli oman aikansa kulttileffa. Siinä missä Fight clubissa aggressio purkautuu nyrkkitappeluina baarien kellareissa, tässä romaanissa ajetaan laitonta romurallia, party crashing. Kuten kaikissa Palahniukin romaaneissa, myös tässä seksi, väkivalta ja saasta ovat vahvasti läsnä.

En koronapandemian aikaan kuullut, että tätä kirjaa olisi mitenkään nostettu esiin, vaikka kuulemma Márquezin Rakkautta koleran aikaan, Camus’n Rutto ja jopa Mannin Taikavuori saivat pienen myynti- ja lainauspiikin niihin aikoihin. Koronapassit saivat monet toistelemaan Orwellia, mutta se ei tarkoita, että Orwellia olisi luettu.

One man’s joke is another man’s war cry.

Voi olla, että tätä kirjaa ei ole käännetty suomeksi siksikin, että niin moni kirja suunnataan suoraan äänikirjamarkkinoille ja puhekielisen ja vahvasti fragmentaarisen rakenteensa vuoksi Rant ei sovellu suoraan äänikirjaksi. Englanninkielinen äänikirja kuitenkin löytyy monista äänikirjapalveluista; siinä on käytetty useita eri lukijoita ja se muistuttaa enemmänkin kuunnelmaa. Suomessa, jossa liikkuvat pienemmät rahat, ei välttämättä ole taloudellisia rahkeita palkata yli kymmentä ääninäyttelijää vain yhtä, mahdollisesti huonosti myyvää äänikirjaa varten.