Historioitsija Dominic Sandbrook puhuu kirjallisuuden lukemisesta ja lukemisen tulevaisuudesta suositeltavassa haastattelussa.
Kategoria: Kirja-asiat ja arviot
Totuudella ei voi taistella valheita vastaan
Pomarantsev Peter: Totuudella ei voi taistella valheita vastaan (suom. Kyösti Karvonen, Docendo 2025)
Tartuin kirjaan siitä mitään tietämättä — näitä propagandaa, ideologiaa, valeuutisia ja poliittista polarisoitumista käsitteleviä kirjoja ilmestyy niin tiheään, että ei niiden kanssa pysy mitenkään kärryillä. Kannatti kuitenkin tarttua, sillä kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisen brittiläisen propagandistin ja melkoisen veijarin Sefton Delmerin elämäntarinan. Delmer toimi vakavasti otettavanakin journalistina ja pääsi ennen sotaa natsien sisäpiiriin ja käytti tietämystään luodakseen mustista mustinta ja härskeintä mahdollista propagandaa. Hänen tekemiään ohjelmia lähetettiin radiolla saksalaisille ikään kuin ne tulisivat saksalaisten omista lähetysasemista. Tässä ”epäherrasmiesmäisessä sodankäynnissä” Delmer tutustui mm. Ian Flemingiin, joka tietenkin tunnetaan James Bond -seikkailujen kirjoittajana. Delmerin puuhia pidettiin sodan jälkeen niin epäkunniallisina, että niistä haluttiin vaieta, mutta Delmer kertoo kaiken 60-luvulla ilmestyneessä kaksiosaisessa elämäkerrassaan. Mietin kirjan alkupuolella, miksi tuhlaan aikaani elämäkerran referaattiin, kun voisin lukea Delmerin omakätisen elämänkerran, mutta Pomarantsev taustoittaa tapahtumia ja toisaalta tekee vertailua sen aikaiseen natsipropagandaan ja nyky-Venäjän propagandaan tavalla, joka oikeuttaa kirjan olemassaolon.
Sefton Delmerin propagandalähetykset, kuten radioasema Gustav Siegfried Eins pyrkivät olemaan natsistisempia kuin natsipropaganda itse. Liittoutuneet enimmäkseen lähettivät Saksaan propagandaa, josta suurin osa pyrki vetoamaan kuulijoidensa järkeen ja omaantuntoon: saksalaisten tulisi ymmärtää natsipropagandan valheellisuus ja nousta vastarintaan. Radioaseman hahmo Der Chef haukkui länsijohtajia ja juutalaisia, mutta vielä pahemmin natsijohtoa. Se ei pyrkinyt vetoamaan mihinkään kuulijansa oikeudentuntoon tai hyveellisyyteen vaan juurikin alhaisimpiin tuntoihin ja aikaansaamaan kaaosta. Mitä jos johtajat ovatkin korruptoituneita irstailijoita? Delmerin ohjelmat kannustivat karkuruuteen, tarvikkeiden hamstraamiseen, oman edun tavoitteluun ja yleiseen velttouteen.
Delmer itse ei luonut propaganda mitään kattavaa teoriaa ja vaikka Pomarantsev analysoi aihetta kattavasti, ei tämä ole mikään teorian oppikirja. Delmerin keskeisin pragmaattinen oppi oli vedota saksalaisten ”sisäiseen paskiaiseen” (”schweinehund”). Ei natsipropagandakaan toiminut siksi, että se olisi esittänyt totuuksia, vaan koska se antoi tekosyyn saksalaisille sortaa muita.
Pomarantsevin analyysi propagandasta on, että ihmiset eivät välttämättä usko siihen. Natsit vaativat kansalta fanaattisuutta, mutta tietenkään propaganda ei saanut koko Saksan väestöä fanaattisiksi natseiksi. Pomarantsev viitttaa Václav Havelin Voimattomien voima -esseen tavallisten ihmisten konformistisuuteen: totta kai Havelin esseen vihanneskauppias, joka laittaa puolueen iskulauseita näyteikkunaansa, tietää niiden valheellisuuden, mutta päättää silti elää valheessa. Suuri osa väestöstä menee virran mukana, koska se on helpompaa.
Ajatus on linjassa tässäkin blogissa usein siteeratun Slavoj Žižekin ideologiakritiikin kanssa: ideologiat ovat kuin joulupukki; lapset eivät oikeasti usko joulupukkiin, mutta teeskentelevät uskovansa, jotta saisivat lahjoja; aikuiset teeskentelevät lasten vuoksi.
Siksi ideologista aivopesua ja propagandaa vastaan taistellessa rationalisointi ja totuuteen vetoaminen ei toimi: eivät ihmiset valitse ideologioita sen perusteella, mikä voidaan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Siksi esimerkiksi faktantarkistus-tyyppiset jutut eivät kykene vaikuttamaan salaliittoteoreetikoihin. Ihmiset valitsevat ideologiansa sen perusteella, mikä tukee heidän omaa identiteettiään ja mikä toimii siinä maailmassa, jossa he elävät. Ihminen haluaa kuulua johonkin porukkaan. Nihilistisesti voi ajatella, että ihmiset kyynisesti kannattavat asioita, jotka ovat heille henkilökohtaisesti edullisia ja näyttelevät uskovansa niihin muita pettääkseen. Psykologisesti mielenkiintoisempi (ja totuudenmukaisempi) on kuitenkin skenaario, jossa ihminen pettää ennen kaikkea itseään. Lähdekritiikki on paitsi vaivalloista, myös huonosti palkitsevaa, jos se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita.
*
Atte Korhola kirjoittaa parin vuoden takaisessa (tämän tyyppiset kirjat vanhenevat todella nopeasti) kirjassaan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) evankelikaalisen liikkeen yhteyksistä politiikkaan. Hän kirjoittaa jo kirjan alkuluvuissa, kuinka ei ymmärrä miten Donald Trumpin kaltainen hahmo, joka on äärimmäisen kaukana, ellei jopa kirjaimellinen vastakohta Jeesuksen opetuksille, voi vedota yhdysvaltaisiin kristittyihin niin, että Trump on kirjaimellisesti julistettu jumalan voitelemaksi johtajaksi.
Pomarantsevin ja Delmerin opeilla asiaa on mahdollista ymmärtää. Se, että uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella jumalan olemassaoloon ja Raamatun fundamentalistiseen ts. kirjaimelliseen totuuteen, on yksi kysymys, mutta kysymyksen jälkimmäinen osa kuuluu, uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella, että Yhdysvallat on jumalan valitsema kansa ja että Trump on poikkeuksellisen hurskas ihminen ja Jeesuksen sijainen maan päällä.
Ei ole vaikea ymmärtää, että Trump käyttää uskontoa poliittisesti hyväkseen ilman, että hänellä itsellään uskoa siihen, mitä sanoo tai tekee. Mutta mitä takeita on siitä, että evankelikaalit itse uskoisivat siihen, mitä Trumpista julistavat?
Merkittävää on, että magalaisuus antaa uskoville luvan päästää alhaisimmat tunteensa valloilleen ja samaan aikaan säilyttää sen uskonnon, johon on lapsena kasvatettu ja joka antaa henkistä turvaa ja yhteisöllisyyttä. Lähimmäisen rakkaushan on aika lällyä, pyhä viha voimaannuttaa. Jeesus saarnasi vaatimattomuutta ja materiasta luopumista, mutta nyt on lupa olla ahne, mukavuudenhaluinen, pinnallinen, irstailija, vallanhimoinen, itsekeskeinen ja materialistinen. Menestyksen teologia ja rukousaamiainen luksushotellissa toki on kivempaa kuin köyhyyslupaus.
Pomarantsev viittaa Freudin teokseen Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921), joka taas viittaa Gustave Le Bonin Joukkosieluun (1895), joka taas Pomarantsevin mukaan oli Hitlerin oman ajattelun taustalla siitä, kuinka hallita massoja. Freudille olennaista on, että massat identifioituvat johtajaansa ja ihailevat tätä, koska tämän kautta he voivat päästää kaikkein alhaisimmat, suorastaan psykopaattiset valloilleen ja samalla kuitenkin kuvitella olevansa osa suurta ja ylevää missiota.
*
Jokin aika sitten pohdin, voisivatko länsimaalaiset miehet alkaa kääntyä islamiin. Nythän islamiin länsimaissa kääntyvät ennen kaikkea naiset — mikä voisi olla oma erillisen pohdintansa aihe, miksi juuri islamin kaltainen misogynistinen ideologia vetää naisia puoleensa. Olisikin paljon ymmärrettävämpää, että miehet kääntyisivät suurin joukoin islamiin. Onhan kristinuskon arvot, kuten nöyryys, lähimmäisenrakkaus, itsehillintä, siveellisyys, armo ja anteeksianto aika wokea. Kristinuskon perustaja oli pitkätukkainen puuseppä, joka ei saavuttanut suurta menestystä elinaikanaan; islamin perustaja oli voitokas sotapäällikkö, jolla oli vähintään 13 vaimoa. Islamissa on jihad ja Kalashnikovit, miehet ovat kunniassa ja uskonnollinen elämä elävää ja yhteisöllistä. Kuvittelin, että Andrew Taten innoittamana nuoret oikeistolaisuudesta ja manosfääristä innoittuneet miehet olisivat alkaneet kiinnostua myös islamista.
Jos kuitenkin Korholan kuvaama kristillinen nationalismi pystyy fasilitoimaan vihaa, aseaktivismia, egoismia ja muita oikeiston kovia arvoja sellaisille, jotka niitä ihannoivat, vuotoa islamiin päin ei välttämättä tapahdu.
*
Vaikka Korholan kirja onkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja sisältää paljon yksittäisiä seikkoja, jotka herättävät kiinnostusta tutustua niihin tarkemmin, kaikkien näiden yksittäisten kielillä puhuvien sekopääsaarnaajien, sairaita parantavien ja kuolleitakin herättävien kulttijohtajien, Etelä-Amerikkaan perustettujen pedofiilinatsisiirtokuntien ja karismaattisten megakirkkojen miljardöörisaarnaajien yhteys laajaan kuvaan jää hataraksi. Joskus sekin voi olla salaliittoteoria, että kaiken takana ovat salaliittoteoreetikot. Toki kristillisyydellä on merkitystä Yhdysvaltain politiikassa, kuten sillä aina on ollut, eikä merkityksetöntä ole, että esim. Paula White on Trumpin ”hengellinen neuvonantaja”, mutta jonkun Jim Jonesin mainitseminen kirjassa vaikutta aihetodisteelta.
Uskonnollisista väärinkäytöksistä noin muuten kannattaa kuunnella Ylen podcast-sarja Saarnaajat.
Blogi nyt myös paperilla
Heitä varten, jotka tykkäävät mieluummin lukea paperikirjaa ruudun sijaan, on tilattavissa tarvepainatuksella painettua sanaa otsikolla Orwellin värssytin ja muita kojeita, joka sisältää blogikirjoituksiani vuosilta 2022–2025. Kirjoituksia on tiivistetty, toistoa ja lyöntivirheitä on poistettu. Asiavirheet on säilytetty ennallaan.
Heille, jotka mieluummin lukevat paperikirjansa e-kirjoina, on olemassa myös sähkökirja, joka on paperikirjan digitaalinen kopio.
Sähköistä versiota saa myös tiedustella ilmaiseksi kauniisti pyytämällä sähköpostitse osoitteella jmkark@gmail.com
Kirjoitukset on jäsenelty seuraavien otsikoiden alle:
1. Kirja
2. Lukeminen
3. Kirjailija
4. Sielu
5. Luovuus
6. Törky
7. Kohu
8. Dystopia
Christer Kihlman: Gerdt Bladhin tuho (1. luku)
Pari vuotta sitten edesmennyt Christer Kihlman nauttii kirjailijana pientä kulttisuosiotakin. Hän ryyppäsi ja homoili ja kirjoitti niistä niin avoimesti, että Tieteen termipankki mainitsee hänet esimerkkinä tunnustuskirjallisuudesta.
Gerdt Bladhin tuho on laskujeni mukaan hänen 13. teoksensa (suom. Oili Suominen, ruots. Gerdt Bladhs undergång, Tammi 1987). En spoilaa itse romaania tässä.
Kirjan ensimmäinen luku poikkeaa kirjan muista luvuista; se ei kuljeta tarinaa eteenpäin, vaan esittää arvioita omasta ajastaan (80-luvun puolivälistä). Luonnehdintoja voisi kuvailla enteellisiksi tai sitten mikään ei ole muuttunut 40 vuodessa tai sitten meillä on taipumus aina kuvata omaa aikaamme samanlaisen linssin läpi.
Kihlman manaa kansallisvaltioiden hajoamista ja rajojen katoamista kuin myös demokratian ja parlamentarismin merkityksen katoamista. 80-luvulla myös tietoisuus luonnon tuhoamisesta alkoi nousta esiin. Poliittisilla puolueilla lakkaa olemasta eroja ja ne ajavat kaikki populistisesti suurimman yhteisen nimittäjän mukaisia etuja. Ihmiset takertuvat pinnalliseen cocktailkulttuuriin. George Orwelliin viitataan, mutta häntä ei ymmärretä.
Samat aiheet ovat kuluvan viikon uutisotsikoissa edelleen.
Mielipiteenmuodostus oli siirtynyt konservatiivisille voimille, joita todellisuuden analysoiminen oikealla, joskin kenties epämiellyttävällä tavalla kiinnosti paljon vähemmän, kuin niiden oman mielipiteitä muovaavan valta-aseman säilyttäminen tarjoilemalla yleisölle juuri sellaisia siloiteltuja ja hampaattomia kannanottoja kuin se halusi saada.
Mielipiteenmuodostus on kenties tänäänkin ”konservatiivisilla voimilla”, mutta se ainakin on muuttunut, että konservatiivit — lainausmerkeillä tai ilman — eivät siloittele enää kannanottojaan, ainakaan jos Trumpia ja trumpisteja ajatellaan.
Maahanmuutosta Kihlman ajatteli jo silloin samalla tavalla kuin nykyään moni ajattelee:
Suureen etelästä pohjoiseen suuntautuvaan kansainvaellukseen oli aluksi, kun se vielä vastasi pohjoisten hyvinvointialueiden teollisuuden ja palveluelinkeinojen työvoimantarvetta, suhtauduttu teeskennellyn suopeasti. Mutta kun tarve oli tyydytetty eikä etelästä tuleva ihmisvirta ottanut loppuakseen, päinvastoin vain kasvoi, se äkkiä saikin vastaansa rasismin ja rajoituksia ja supistuksia, jotka huonosti sopivat yhteen niiden demokraattisten ihanteiden kanssa joita pohjoisen pallonpuoliskon maat aiemmin olivat vaalineet. [..] Rasismi levisi kulkutaudin tavoin halki Euroopan entisten demokratioiden. Se oli päässyt jo Tanskaan saakka.
Tietoyhteiskunta keksittiin jo 80-luvulla:
Tietoa, informaatiota, mistä niin? No informaatiota noin yleensä vain, mistä tahansa, niin paljon kuin mahdollista.
2020-luvun informaatioähkyssä 80-luvun maailma tuntuu naiivin viattomalta.
Vielä 80-luvulla pelättiin ydinsotaa ja kylmä sota oli perestroikasta huolimatta edelleen päällä. Kihlman pohtii voisiko kaiken elämän maan päältä pyyhkivä ydinsota olla mahdollinen, vai kuuluuko se hullujen diktaattorien aikakauteen. Nyt ydinsodan pelko on taas hullujen diktaattorien mukana tulossa takaisin.
Aivan ensimmäisenä Kihlman kuitenkin mainitsee aidsin.
Mikään sairaus ei itsessään ole vain tauti ilman kulttuurihistoriaa. Tuberkuloosi oli leimallisesti viktoriaanisen ajan sairaus: siihen sairastuminen ja hiljaa pois hiipuminen oli runollinen tapa kuolla ja kuuluisia tuberkuloosiin kuolleita olivat mm. John Keats, Percy Shelley, Edgar Allan Poe ja Frédéric Chopin. Keuhkotautiparantolat olivat romaanien näyttämöitä, kuten Thomas Mannin Taikavuoressa. Rokotteiden ansiosta tauti on länsimaissa harvinainen, mutta se ei ole maailmasta minnekään kadonnut ja kehitysmaissa tappaa edelleen miljoonittain. Suomessa 1930-luvulla tautiin kuoli vuosittain 10 000 henkeä etenkin köyhissä kaupunginosissa. Tuberkuloosi onkin kaupungistumisen symboli; se liitetään urbaaniin epähygieeniseen ja ”hillittömään” elämäntapaan.
Samoin syfilis, eli tuttavallisemmin kuppa ainakin minun mielessäni yhdistyy paheelliseen 1800-lukuun. Kuuluisia sairastuneita ovat mm. Charles Baudelaire ja Guy de Maupassant.
Mainittakoon vielä keskiaikainen pyhän antoniuksen tuli, joka on torajyvän, eli viljassa esiintyvän sienen aiheuttama myrkytystila. Oireita ovat kipujen ja ihon sinerryksen ja polttelun lisäksi hallusinaatiot. Tila on yhdistetty keskiaikaisiin noituuskokemuksiin.
Ilmaantuessaan hi-viruksen aiheuttama aids aiheutti moraalipaniikin. Se levisi aluksi homojen parissa ja julistettiinkin ”homojen taudiksi”. Sanotaan, että HI-virus lopetti seksuaalisen vallankumouksen. Oleellista ei ole kuinka paljon mihinkin tautiin kuolee, vaan miten se vastaa kunkin ajan kulttuurista tilaa.
Vuoden 2019 koronapandemia oli aikansa kuva. Jos tuberkuloosi oli kaupungistumisen synnyttämä tauti, oli covid19 globalisaation synnyttämä. Taudit ovat levinneet mantereelta toiselle jo purjelaivojen aikakaudella, mutta nyt ne leviävät ympäri planeettaa parissa tunnissa kansainvälisten lentojen mukana. Koko maailma osallistui taudin torjuntaan. Torjuntakeinoista oleellisin eristäytyminen: covid19 on atomisoituneen yhteiskunnan kuva.
Kihlman kirjoittaa myös salaliittoteoriasta, jonka mukaan hi-virus olisi karannut armeijan laboratoriosta. Sama meemi elää edelleen koronaviruksen aikana. Tuberkuloosia ei varmaankaan ole kukaan väittänyt laboratoriossa kehitetyksi bioaseeksi. Jumalan rangaistukseksi sen sijaan kaikkia sairauksia varmasti on nimitetty.
Myöhemmin kirjassa Kihlman kirjoittaa sivuhenkilö Donaldin (sic!) suulla, että ihmiset eivät enää pelkää sotaa, ydinaseita, Neuvostoliittoa ja kommunismia eivätkä edes avaruusolioiden hyökkäystä. Siksi tarvitaan aids uudeksi pelon aiheeksi.
Minun sukupolveni eli maailmanhistorian turvallisinta aikaa. Meille koronapandemia oli ensimmäinen pelon aihe.
Pinnan alla meitä odottavat monet uudet pelot.
Viihde vie
Eksentrinen ex-puolustusministeri ja teosofi Yrjö Kallinen kirjoittaa kirjassaan Hälinää ja hiljaisuutta (Tammi 1958) lapsuudestaan ja oman ikäpolvensa lukutottumuksista otsikolla Poikien kirjat. Hän jo alkuriveillä arvelee, että nykynuorisolla (50-luvulla) on jo niin paljon erilaisia ajankäytöstä kilpailevaa nähtävää ja kuultavaa, kuten radio, elokuvat ja järjestötoiminta, ettei nuorisolla enää liikene aikaa lukemiseen, kuten hänellä ja muilla 1800-luvun lopulla syntyneillä liikeni. Hänen nuoruudessaan ei moisia huvituksia ollut, joten hän luki kirjoja.
Kallinen kuitenkin harmittelee, että luettiin niin viihteellisiä ja romanttisia kirjoja. Pasifistina etenkin sodan romantisoiminen häiritsee Kallista.
Jo tuohon aikaan Suomessa Oulun kokoisessa kaupungissa on kattava kirjasto, josta lapset lainaavat kaiken, mitä on saatavissa ja lukevat kirjoja kilpaa. Kallisen työläisperheessä on varojen puutteesta huolimatta laaja kotikirjasto.
Tällä hetkellä kirjoitan tätä kirjastossa ja nuorison mölinä ja sanaton ulina sattuu korviin. Tosiaan sitä kaipaisi hiljaisuutta hälinän sijaan. Ehkä ne kohta syventyvät taas mobiililaitteisiinsa hetkeksi.
Kaunan politiikka
Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Francis Fukuyaman kirjaa Identiteetti, mutta en ottanut tarkasteluun sen alaotsikkoa ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” ja erityisesti kaunan käsitettä (alk. ”resentment”), jota mielestäni Fukuyama ei kirjassaan mielestäni vie loogiseen johtopäätökseensä (palautin itse kirjan jo kirjastoon, joten en voi siteerata suoraan). Nietzscheen laajasti viittaavana kaunalla Fukuyama todennäköisesti viittaa ressentimentin käsitteeseen, joka on tavattu kääntää kaunaksi.
En ole mikään Nietzsche-tuntija, enkä väitä tietäväni mitä Nietzsche todella tarkoitti ressentimentillä, mutta kirjaan muutaman haja-ajatuksen näin kahvitunnilla.
Ressentimentti liittyy Nietzschellä herra- vs. orjamoraalin käsitteeseen; tietyssä mielessä hallitseva herraluokka tekee vaihtokaupan: voidakseen nauttia herran asemastaan joutuu herra tuntemaan huonoa omaatuntoa. Orja taas vetää yhteiskunnallisesti lyhyemmän korren, mutta saa uhrin asemastaan moraalista tyydytystä. En mene tässä siihen, mitä psykoanalyysi tästä sanoo.
Erityisesti Nietzsche viittaa kristilliseen moraaliin, mutta myös sosialismiin, jonka heikkoja puolustavan moraalikäsityksen hän näki altruistisen kristillisen moraalin jatkona. Saman joukon jatkoksi Nietzsche varmasti lukisi kaikki vähemmistöjä puolustavat liikkeet LGTBT:stä ja feminismistä antirasismiin ja vammaisliikkeisiin. Itse asiassa tuntuu, että juuri kristilliset konservatiivit eivät enää moralisoi muuta kuin muiden seksielämää.
Missä tahansa joku määrittelee identiteettinsä, määrittelee hän itsensä uhriksi. Kun joku sanoo olevansa lihansyöjä, MGTOW-aktiivi, kaipailee heteropridea tai oikeutta valkoisille miehille, kilpailee hän uhristatuksesta vähemmistöjen kanssa.
Kaunan politiikka on epätoivoista rimpuilua sitä vastaan, että moraali vaatii tuntemaan huonoa omaatuntoa omista etuoikeuksistaan. Viimeisimpänä on tullut luonnonsuojelu ja ilmastonmuutoksen torjunta. Ilmastodenialismi on yritys jatkaa kulutusjuhlia, halvan krääsän temutusta, polttomoottoriautoilua ja lentomatkailua ilman huonoa omaatuntoa, joka tulee ilmastonmuutosuutisten lukemisesta.
Juuri kun länsimainen yhteiskunta näyttäisi olevan vain yhden talouskriisin ratkaisemisen päässä siitä, että viimein kristillinen ydinperhe voisi nauttia yltäkylläisyydestä.
Toisaalta sellaiset omien etuoikeuksien tunnustamisriitit (”check your privileges!”), joita vielä pari vuotta sitten harrastettiin edistyksellisissä piireissä, olivat tunnustuksen ja sitä kautta anteeksiannon kautta tapahtuvia pyrkimyksiä hallita samaa huonoa omaatuntoa.
Populismi onkin kaunan politiikkaa: populistipoliitikko ei lupaa kannattajilleen asioiden parantuvan, vaan vapautumista huonosta omastatunnosta, jota vasemmisto ja vihreä liike saavat heidät tuntemaan ja että he ovat niitä todellisia uhreja.
Kauna on toisaalta arvostuksen kääntöpuoli, mutta kuuluu samaan ilmiöön elimellisesti. Identiteettipolitiikan idea ei ole siis oman ryhmän nostaminen ”herran” asemaan, vaan sellainen kiertoliike, jolla yritetään päästä irti asemaan liittyvästä moraalisesta painolastista, jota punavihervasemmisto yrittää saada länsimaalaisen kuluttajan tuntemaan.
Francis Fukuyama: Identiteetti
Kirjoitin aikaisemmin Francis Fukuyaman kirjasta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Kirjoitin, että kirjan keskeinen ”tunnustuksen” käsite on edelleen ajankohtainen politiikan analyysissä. Fukuyama on edelleen aktiivinen politiikan kommentaattori, joten toki hän on ottanut kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja nimenomaan samoista hegeliläisistä lähtökohdista. Kirjoitin aikaisempaa kirjaa käyttäen oman analyysini tämän päivän tilanteesta, mutta en ollut lukenut vielä tätä uudempaa kirjaa (tässä välissä Fukuayma on kirjoittanut vielä kaksi muuta teosta The origins of Political order ja Political order and Political decay, joissa on tarkentanut näitä ajatuksia). Käsillä oleva kirja ”Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” on kirjoitettu vastauksena Donald Trumpin ensimmäiseen valintaan 2016 ja käsittelee ”kaunan politiikkaa” ja sitä miten tunnustuksen saaminen liittyy identiteettipolitiikkaan. En ole googlettanut mitä Fukuyama on sanonut Trumpin toisesta valinnasta ja onko hän joutunut kertaalleen tarkentamaan mielipiteitään.
Fukuyaman teesi historian lopusta on iskevä slogan, mutta siitä on tullut kirjoittajalle myös painolastia. Väite on helppo maali ja sitä toistelevat sellaisetkin päivystävät kolumnistit, jotka eivät alkuperäistä kirjaa tai artikkelia ole välttämättä lukeneet. Toistellaan, kuinka historia ei loppunutkaan Neuvostoliiton kaatumiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun ja jokaisella on oma suosikkiesimerkkinsä miksi. Kuitenkin käytännössä elämme kuin väite olisi totta. Jos joku ehdottaisi — vakavasti otettavana poliitikkona tai nettipalstojen trollina — että on olemassa jokin liberaalia demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto ja että kapitalismikaan ei ole ikuista, vaan että tulevaisuudessa voidaan keksiä parempia tapoja järjestää talous, pidettäisiin tällaisia väitteitä yhtä aikaa naurettavina että vaarallisina ja ne edustaisivat natsismia, stalinismia ja mahdollisesti myös satanismia. Kertomus asteittaisesta edistyksestä kohti nykyistä, ylivertaista liberaalia demokratiaa on kaikille tuttu ja kertomus siitä, miten arvot, taide, ja sana ovat vapautuneet näkyy kaikessa mitä niistä puhumme.
Kirjan esipuheessa onkin tiettyä selittelyn makua: Fukuyama muistuttaa, että hänen alkuperäisen esseensä otsikon perässä oli kysymysmerkki. Tosin kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen lopussa ei ole, minkä esim. Timo Miettinen huomaa kirjansa Demokratian aika esipuheessa (vain yksi esimerkki siitä, kuinka Fukuyama on kaikkialla).
Liberaalia demokratiaa onkin ryhtynyt haastamaan ”illiberaari” populismi ja konservativismi, jota edustavat Trumpin lisäksi Unkarin Viktor Orbán, Turkin Recep Erdoğan ja Venäjän Vladimir Putin.
*
Fukuyama jakaa tunnustuksen politiikan kahtia: megalothymiaan ja isothymiaan. Näistä ensimmäinen on alkuperäinen: kunnia ja arvostus kuuluu vain pienelle rajatulle ihmisryhmälle, erityisesti aristokratialle, joka alun perin oli sotilasluokka, jonka paremmuus perustui toisaalta aristokraattisille hyveille, toisaalta valmiudelle käyttää väkivaltaa. Sittemmin demokraattisemmissa yhteiskunnissa sen sijan on saanut isothymia, ajatus siitä, että kaikki ”syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja että kaikilla ihmisryhmillä on oikeus tulla tunnustetuiksi.
Nämä kaksi ovat tietenkin ristiriidassa keskenään. Ongelma on siinä, että isothymia ei oikein tunnu miltään. Vapaus, tasa-arvo ja sen sellainen ovat kauniita asioita, mutta paradoksaalisesti tasa-arvoinen ihminen ei tunne itseään kovin tasa-arvoiseksi. Orjat haluavat herroiksi, mutta kun kaikki ovat herroja, ei ole enää orjia ja mitä mieltä on enää olla herra?
Hyvä esimerkki on keskustelu siitä, kuinka pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä (n. 40% naisia). Toisaalta kodittomissa on miehillä yliedustus (n. 80% miehiä). Kun keskiluokkaiset naiset haluavat tasa-arvoa, ajattelevat he huipulla olevia miehiä. Toisaalta, koko ajatus lasikatosta perustuu siihen, että on olemassa taloudellinen eliitti, johon naiset haluavat kuulua. Tasa-arvo edellyttää epätasa-arvoa.
Isothmiaan perustuva tasa-arvo ja universaalit oikeudet eivät siis paradoksaalisesti kykene tyydyttämään tasa-arvon ja oikeuksien vaatimuksia kun kaikki kokevat kuuluvansa jollain tapaa syrjittyyn ihmisryhmään. Jopa ultrarikkaat ovat omaksuneet puhetavan, jonka mukaan ”äärivasemmisto” sortaa heitä.
Yksikään poliittinen puolue tai liike ei avoimesti aja epätasa-arvoa ja oman vaatimuksia oman ryhmän etuoikeuksiinkin ajetaan vain verhotusti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykyhallituksen tavoite on lisätä taloudellista epätasa-arvoa. Juuri perussuomalais-kokoomuslaista katkeruuden politiikkaa kuvaa vasemmistosta käytetty hokema: ”maksaa mieluummin kaksi sataa euroa siitä, että naapuri ei saa sataa euroa”.
*
Materialismi ei ole vain materiaa. Eivät ultrarikkaat ”tarvitse” kaikkia miljardejaan. Edes länsimainen keskiluokka ei ”tarvitse” kaikkea sitä omaisuutta, jonka menettämisestä he ovat niin peloissaan. Omaisuus voidaan toisaalta liittää mukavuudenhaluun, mutta ennen kaikkea se on osa statuskamppailua: täytyy säilyttää tietty elintaso, jotta voi tuntea olevansa joku. Länsimaissa absoluuttinen köyhyys alkaa olla harvinaista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että tuntee itsensä köyhäksi vertaillessaan itseään muihin, vaikka historiallisesti (ja globaalisti) eläisi yltäkylläisyydessä. Eivät 1800-luvun talonpojat nykymittapuulla eläneet leveästi, mutta saattoivatpa verrata itseään torpppareihin ja torpparit taas mäkitupalaisiin. Ennen kaikkea varallisuus loi valtaa ja mahdollisuuden käskeä muita.
Ei voi silti väittää, etteikö materia liikuttaisi materiaalista maailmaa. Follow the money. Kun resurssit kasaantyvat yhtäälle, ovat ne poissa toisaalta. Systeemi perustuu niukkuuteen; puute pakottaa tekemään asioita. Ja on aivan aitoakin niukkuutta, jonka vuoksi vaihtoehtoina on joko nääntyä nälkään tai ottaa vastaan työtä ehdoilla millä hyvänsä.
Kun modernisaatio rikkoo alkuperäiset yhteisöt, jotka ovat kaikkea muita kuin täydellisiä tai lähellekään tasa-arvoisia, maaseutujen ylijäämäväestö valuu kaupunkien slummeihin, lähiöihin, gettoihin ja faveloihin. Tämä nähtiin Euroopassa 1800-luvulla ja Suomessakin sotien jälkeen ja kolmannessa maailmassa nykyään. Maaseudulla ihmisillä sentään oli jonkinlaiset mahdollisuudet elättää itsensä pienviljelyllä, mutta koneellistumisen ja elintarvikkeiden hinnan laskun ja väestönkasvun vuoksi se ei ole enää vaihtoehto. Ylijäämäväestön vaihtoehtona ovat hikipajat, seksityö tai huumeet. Tai muutto varakkaampiin maihin.
Muuttoliike köyhistä maista rikkaimpiin johtuu paitsi aidosta eriarvoisuudesta, myös tulijoiden halusta saavuttaa ”amerikkalainen unelma” tai ainakin ”norjalainen unelma”, vaikka tunnetun hokeman mukaan ”Norjaa ei ole olemassa, edes Norjassa”. Globaali muuttoliike taas saa kanta-asukkaat tuntemaan asemansa uhatuksi samalla, kun rakenteellisista syistä maahanmuuttajat eivät voi saavuttaa tasa-arvoa kanta-asukkaiden kanssa.
Länsimaalaiset kokevat itsensä hyväntekijöiksi, onhan kehitysmaalaisten sentään parempi ajaa Wolt-mopoa räntäsateessa kuin nääntyä nälkään aavikolla korppikotkien saartelemana, mikä on länsimaalaisen hyväntekijän näkemys maahanmuuttajien lähtömaista. Todellisuudessa länsimaihin synnytetty etninen alaluokka alkaa pian vaatia tunnustusta, ei niinkään almuja.
*
Kaunan politiikka suuntautuu arvostuksen vaatimiseen omalle ryhmälle. Tämä luo pohjaa symbolisille kamppailuille, kuten nationalismille, identiteettipolitiikalle tai somekohuille. Ei ole mitään konkreettista perustetta sille, miksi ”lihaa syövä valkoinen heteromies” olisi millään tavalla syrjitty. Mutta juuri syrjittyjen ryhmien mahdollisuus uhriutua antaa niille mahdollisuuden vaatia tunnustusta ja tasa-arvoa. Kokemus siitä, että pride-liputus syrjii heteroja, ei perustu siihen että heteroilta olisi viety mitään oikeuksia, vaan siitä että jokin muu ryhmä saa enemmän huomiota.
Huolimatta kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta, perinteinen vasemmisto ei ole saanut tyytymättömyyttä muutetuksi kannatusluvuiksi. Suurimmaksi osaksi vasemmisto on taloudessa ottanut markkinatalouden omakseen ja keskittynyt vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen.
Periteiset vasemmistopuolueiden äänestäjät ovat valuneet oikeistopopulistien kannattajiksi, jotka eivät tarjoa hyvinvointia vaan syyllisiä: syynä työttömien, duunarien ja alemman keskiluokan ahdinkoon ovat koulutetut ”vassarit”, jotka haukkuvat alempia luokkia ”junteiksi”.
Yhdysvalloissa köyhätkin ovat ajautuneet äänestämään valtaan Trumpin ja Muskin ultrarikkaita, jotka vievät köyhiltä terveydenhuollon ja käärivät miljardit omiin taskuihinsa, mutta löytävät vihollisen ”äärivasemmistolaisesta eliitistä”.
*
Fukuyama tarkastelee myös ilmiötä, jota Anna Kontula kutsuu ”terapiakapitalismiksi” ja viittaa mm. Philip Rieffiin ja Christopher Laschiin. Jokainen on oikeutettu tunnustukseen yksilönä, ehkä jopa menestykseen. Mutta koska jokainen meistä ei voi olla menestyjä, masennumme. Menestys on neurokemiallisesti yhteydessä serotoniini-välittäjäaineeseen. Ei olekaan sattumaa, että erityisesti serotoniin määrään vaikuttavia mielialalääkkeitä syö Suomessakin joka kymmenes aikuinen. Tällainen omissa ongelmissa vatvominen johtaa erityisesti Laschin mukaan yhteiskunnalliseen narsismiin ja kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien muuttumiseen yksilötason ongelmiksi. Juuri tämä johtaa identiteettipolitiikkaan, joka pohjimmiltaan on aikuisten kiukuttelua siitä, miksi juuri minä olen uhri ja miksi juuri minä en voi saada ihan kaikkea mitä haluan.
*
Vaarallisinta tunnustukseen ja arvonantoon perustuvissa konflikteissa on, että ne eivät perustu rationaalisuuteen (vrt. Platonin logos vs. thymos), vaan nimenomaan sisäsyntyiseen riidanhaluun. Hyvinvointia voisi olla mahdollista jakaa, mutta arvostus kokee nopeasti inflaation. Liberaali demokratia on pyrkinyt patoamaan thymosta ja ohjaamaan sitä yhteisön kannalta rakentaviin suuntiin, mutta onko sen tullut päätökseen?
Kuinka tehdä tekoälyllä rahaa
Helsingin sanomat kirjoittaa tänään otsikolla Tekoälyhuijarit kauppaavat elämäkertoja (Jääskeläinen Petri, 13.11.2025). Nyt kun tekoälyn avulla voi generoida loppumattomasti höttöä, on se tietenkin valtaamassa kirjamarkkinat. Merkittävä osa generoidusta ”kirjoista” myydään Amazonin kautta, koska siellä ei kysellä alkuperän perään. Jossain vaiheessa myytiin tekoälyllä ”käännettyjä” klassikoita, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet. Nyt uusi villitys on generoida poliitikkojen ja julkkisten ”elämäkertoja” ja myydä niitä yleisölle tutulla naamalla. Ihmisethän eivät vielä omista (Tanskaa lukuun ottamatta) tekijänoikeutta omiin kasvoihinsa. Suomesta mukana ovat mm. Alexander Stubb ja Sanna Marin.
Koska olen kirjoittanut tekoälystä aikaisemminkin ja olen hakenut aiheesta tietoa verkosta, ovat algoritmit alkaneet tarjota minulle tekoälyyn liittyviä mainoksia.
Mainostajat suoraan markkinoivat tekoälytyökalujaan kirjojen generoimiseen.
Esimerkiksi tässä mainoksessa mainostetaan tekoälyä, joka kirjoittaa sinulle bestsellerin, joka on niin hyvä, että koululapset lukevat sitä kävellessään portaita taivaaseen, jossa heitä odottaa suunnaton kirjahylly. Vähän kyllä mietityttää, miten oikean alareunan nainen pystyy kävelemään alaruumis nurinperin.
Uskonnollisista tekoälyboteista olikin jo puhe. Yllä oleva mainos kertoo, kuinka tekoälyn avulla Jeesus tulee tuomaan somekanavallesi kymmeniä tuhansia vierailijoita.
Jos olet laiska, etkä jaksa kirjoittaa mitään, tekoäly auttaa. Tästä osoituksena mainos, jonka tekijät olivat itsekin niin laiskoja, että eivät jaksaneet edes generoida sille sisältöä.
Koska lastenkirjallisuuteen ei tunnetusti tarvitse turhia panostaa, pierukin menee läpi kirjallisuutena
Bonuksena vielä tissit. Koska mikä tahansa teknologia lähtee viraaliksi vasta, kun pornoteollisuus ottaa sen käyttöönsä, koskee se myös tekoälyä. Jos olet ruma tai vaikkapa sukupuoleltasi mies, voit silti luoda aikuissisältöä OnlyFansiin tekoälyn avulla. Alunperin OnlyFansin kautta pornon myymisessä oli se idea, että ”tavikset” saattoivat myydä ”tavisten” tekemää sisältöä geneerisen valtavirtapornon sijaan. Oletan, että lähitulevaisuudessa sekin kanava on täynnä tekoälybotteja, jotka pelkästään määrällään syövät näkyvyyttä oikeiden ihmisten tekemältä materiaalilta.
Suomalainen kustantamokenttä selitettynä
Kirjabloggaaja Sanna Ruoho selittää oivasti oheisella Youtube-videolla suomalaisen kustantamokentän ja kuka omistaa kenet. Vaikka suurimmalta osin tiesinkin kaiken sen, mistä videolla puhutaan, on se jopa hätkähdyttävää nähdä kokonaisuudessaan, miten kattavasti Otava ja Bonnier ovat kahmineet pienempiä kustantamoita. Valitettavasti videolla ei kerrota, mikä on kahden suurimman yrityksen osuus markkinoista, enkä löytänyt tietoa Suomen kustannusyhdistyksen tilastostakaan. Sanoisin kuitenkin, että merkittävä.
Mitä tästä sitten seuraa vaikkapa kirjaansa julkisuuteen yrittävän kirjailijanalun kannalta? Ei välttämättä mitään. En osaa sanoa, tehdäänkö esim. Likellä ja Otavalla kustannuspäätöksiä keskitetysti, vai onko Likellä edelleen oma linjansa. Eikä välttämättä ole niin, että Suomalainen kirjakauppa suosisi Otavan kirjoja ja Akateeminen kirjakauppa Bonnierin kirjoja, vaikka onkin niin, että pienkustamoiden kirjailijoiden on turha odottaa pääsyä ikkunapaikoille.
Siitä se tietysti kertoo, että pienten kustantamoiden kannattavuus on laskussa. Vielä 2000-luvun alussa intoiltiin pienkustantamoiden noususta, mutta intoilu on taitanut vaihtua tappiomielialaan suoratoistopalveluiden vallatessa markkinat.
Bookea on nyt Calidris
Kirjoitin aikaisemmin ns. ”palvelukustanteista” ja muista kirja-alalle hiipivistä epämääräisistä käytännöistä. Samaan aikaan kun kirjoja luetaan yhä vähemmän, niitä paradoksaalisesti kirjoitetaan yhä enemmän. Tässä moni on haistanut rahan ja alkanut markkinoida palveluitaan kirjailijaksi haluaville.
Nyt mm. Helsingin sanomat ja Suomenmaa ovat kirjoittaneet Calidris-nimisestä yrityksestä, joka on Bookea-konsernin aputoimini. Kirjoitin Bookeasta kolme vuotta sitten. Ruotsissa yritys on toiminut myös Lava-nimellä, mutta suomen kielessä se kenties liikaa assosioituu roskalavaan.
Usealla nimellä toimiminen ei varsinaisesti herätä luottamusta.
On jotenkin oireellista, että alkuperäiselle kustannustoiminnalle on keksitty uusi nimi: täyskustantaminen. Omakustanteita ei enää kutsuta omakustanteiksi, vaan palvelukustanteiksi, hybridikustanteiksi, puolikustanteiksi tai yhteistyökustanteiksi.
Artikkeleiden mukaan kirjan julkaisusta pitäisi maksaa kolmesta viiteen tonnia. No, kustantaahan se.
Ollaankin siinä tilanteessa, että kustantamoiden rahat eivät tule enää kirjojen ostajilta vaan kirjailijoilta. Kirjailijoiden rahat tulevat kirjoituskurssien pitämisestä heille, jotka haluavat kirjailijoiksi.