Kirja-asiat ja arviot – Elämä ja Teot

Viihde vie

Eksentrinen ex-puolustusministeri ja teosofi Yrjö Kallinen kirjoittaa kirjassaan Hälinää ja hiljaisuutta (Tammi 1958) lapsuudestaan ja oman ikäpolvensa lukutottumuksista otsikolla Poikien kirjat. Hän jo alkuriveillä arvelee, että nykynuorisolla (50-luvulla) on jo niin paljon erilaisia ajankäytöstä kilpailevaa nähtävää ja kuultavaa, kuten radio, elokuvat ja järjestötoiminta, ettei nuorisolla enää liikene aikaa lukemiseen, kuten hänellä ja muilla 1800-luvun lopulla syntyneillä liikeni. Hänen nuoruudessaan ei moisia huvituksia ollut, joten hän luki kirjoja.

Kallinen kuitenkin harmittelee, että luettiin niin viihteellisiä ja romanttisia kirjoja. Pasifistina etenkin sodan romantisoiminen häiritsee Kallista.

Jo tuohon aikaan Suomessa Oulun kokoisessa kaupungissa on kattava kirjasto, josta lapset lainaavat kaiken, mitä on saatavissa ja lukevat kirjoja kilpaa. Kallisen työläisperheessä on varojen puutteesta huolimatta laaja kotikirjasto.

Tällä hetkellä kirjoitan tätä kirjastossa ja nuorison mölinä ja sanaton ulina sattuu korviin. Tosiaan sitä kaipaisi hiljaisuutta hälinän sijaan. Ehkä ne kohta syventyvät taas mobiililaitteisiinsa hetkeksi.

Kaunan politiikka

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Francis Fukuyaman kirjaa Identiteetti, mutta en ottanut tarkasteluun sen alaotsikkoa ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” ja erityisesti kaunan käsitettä (alk. ”resentment”), jota mielestäni Fukuyama ei kirjassaan mielestäni vie loogiseen johtopäätökseensä (palautin itse kirjan jo kirjastoon, joten en voi siteerata suoraan). Nietzscheen laajasti viittaavana kaunalla Fukuyama todennäköisesti viittaa ressentimentin käsitteeseen, joka on tavattu kääntää kaunaksi.

En ole mikään Nietzsche-tuntija, enkä väitä tietäväni mitä Nietzsche todella tarkoitti ressentimentillä, mutta kirjaan muutaman haja-ajatuksen näin kahvitunnilla.

Ressentimentti liittyy Nietzschellä herra- vs. orjamoraalin käsitteeseen; tietyssä mielessä hallitseva herraluokka tekee vaihtokaupan: voidakseen nauttia herran asemastaan joutuu herra tuntemaan huonoa omaatuntoa. Orja taas vetää yhteiskunnallisesti lyhyemmän korren, mutta saa uhrin asemastaan moraalista tyydytystä. En mene tässä siihen, mitä psykoanalyysi tästä sanoo.

Erityisesti Nietzsche viittaa kristilliseen moraaliin, mutta myös sosialismiin, jonka heikkoja puolustavan moraalikäsityksen hän näki altruistisen kristillisen moraalin jatkona. Saman joukon jatkoksi Nietzsche varmasti lukisi kaikki vähemmistöjä puolustavat liikkeet LGTBT:stä ja feminismistä antirasismiin ja vammaisliikkeisiin. Itse asiassa tuntuu, että juuri kristilliset konservatiivit eivät enää moralisoi muuta kuin muiden seksielämää.

Missä tahansa joku määrittelee identiteettinsä, määrittelee hän itsensä uhriksi. Kun joku sanoo olevansa lihansyöjä, MGTOW-aktiivi, kaipailee heteropridea tai oikeutta valkoisille miehille, kilpailee hän uhristatuksesta vähemmistöjen kanssa.

Kaunan politiikka on epätoivoista rimpuilua sitä vastaan, että moraali vaatii tuntemaan huonoa omaatuntoa omista etuoikeuksistaan. Viimeisimpänä on tullut luonnonsuojelu ja ilmastonmuutoksen torjunta. Ilmastodenialismi on yritys jatkaa kulutusjuhlia, halvan krääsän temutusta, polttomoottoriautoilua ja lentomatkailua ilman huonoa omaatuntoa, joka tulee ilmastonmuutosuutisten lukemisesta.

Juuri kun länsimainen yhteiskunta näyttäisi olevan vain yhden talouskriisin ratkaisemisen päässä siitä, että viimein kristillinen ydinperhe voisi nauttia yltäkylläisyydestä.

Toisaalta sellaiset omien etuoikeuksien tunnustamisriitit (”check your privileges!”), joita vielä pari vuotta sitten harrastettiin edistyksellisissä piireissä, olivat tunnustuksen ja sitä kautta anteeksiannon kautta tapahtuvia pyrkimyksiä hallita samaa huonoa omaatuntoa.

Populismi onkin kaunan politiikkaa: populistipoliitikko ei lupaa kannattajilleen asioiden parantuvan, vaan vapautumista huonosta omastatunnosta, jota vasemmisto ja vihreä liike saavat heidät tuntemaan ja että he ovat niitä todellisia uhreja.

Kauna on toisaalta arvostuksen kääntöpuoli, mutta kuuluu samaan ilmiöön elimellisesti. Identiteettipolitiikan idea ei ole siis oman ryhmän nostaminen ”herran” asemaan, vaan sellainen kiertoliike, jolla yritetään päästä irti asemaan liittyvästä moraalisesta painolastista, jota punavihervasemmisto yrittää saada länsimaalaisen kuluttajan tuntemaan.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Kirjoitin aikaisemmin Francis Fukuyaman kirjasta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Kirjoitin, että kirjan keskeinen ”tunnustuksen” käsite on edelleen ajankohtainen politiikan analyysissä. Fukuyama on edelleen aktiivinen politiikan kommentaattori, joten toki hän on ottanut kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja nimenomaan samoista hegeliläisistä lähtökohdista. Kirjoitin aikaisempaa kirjaa käyttäen oman analyysini tämän päivän tilanteesta, mutta en ollut lukenut vielä tätä uudempaa kirjaa (tässä välissä Fukuayma on kirjoittanut vielä kaksi muuta teosta The origins of Political order ja Political order and Political decay, joissa on tarkentanut näitä ajatuksia). Käsillä oleva kirja ”Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” on kirjoitettu vastauksena Donald Trumpin ensimmäiseen valintaan 2016 ja käsittelee ”kaunan politiikkaa” ja sitä miten tunnustuksen saaminen liittyy identiteettipolitiikkaan. En ole googlettanut mitä Fukuyama on sanonut Trumpin toisesta valinnasta ja onko hän joutunut kertaalleen tarkentamaan mielipiteitään.

Fukuyaman teesi historian lopusta on iskevä slogan, mutta siitä on tullut kirjoittajalle myös painolastia. Väite on helppo maali ja sitä toistelevat sellaisetkin päivystävät kolumnistit, jotka eivät alkuperäistä kirjaa tai artikkelia ole välttämättä lukeneet. Toistellaan, kuinka historia ei loppunutkaan Neuvostoliiton kaatumiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun ja jokaisella on oma suosikkiesimerkkinsä miksi. Kuitenkin käytännössä elämme kuin väite olisi totta. Jos joku ehdottaisi — vakavasti otettavana poliitikkona tai nettipalstojen trollina — että on olemassa jokin liberaalia demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto ja että kapitalismikaan ei ole ikuista, vaan että tulevaisuudessa voidaan keksiä parempia tapoja järjestää talous, pidettäisiin tällaisia väitteitä yhtä aikaa naurettavina että vaarallisina ja ne edustaisivat natsismia, stalinismia ja mahdollisesti myös satanismia. Kertomus asteittaisesta edistyksestä kohti nykyistä, ylivertaista liberaalia demokratiaa on kaikille tuttu ja kertomus siitä, miten arvot, taide, ja sana ovat vapautuneet näkyy kaikessa mitä niistä puhumme.

Kirjan esipuheessa onkin tiettyä selittelyn makua: Fukuyama muistuttaa, että hänen alkuperäisen esseensä otsikon perässä oli kysymysmerkki. Tosin kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen lopussa ei ole, minkä esim. Timo Miettinen huomaa kirjansa Demokratian aika esipuheessa (vain yksi esimerkki siitä, kuinka Fukuyama on kaikkialla).

Liberaalia demokratiaa onkin ryhtynyt haastamaan ”illiberaari” populismi ja konservativismi, jota edustavat Trumpin lisäksi Unkarin Viktor Orbán, Turkin Recep Erdoğan ja Venäjän Vladimir Putin.

Fukuyama jakaa tunnustuksen politiikan kahtia: megalothymiaan ja isothymiaan. Näistä ensimmäinen on alkuperäinen: kunnia ja arvostus kuuluu vain pienelle rajatulle ihmisryhmälle, erityisesti aristokratialle, joka alun perin oli sotilasluokka, jonka paremmuus perustui toisaalta aristokraattisille hyveille, toisaalta valmiudelle käyttää väkivaltaa. Sittemmin demokraattisemmissa yhteiskunnissa sen sijan on saanut isothymia, ajatus siitä, että kaikki ”syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja että kaikilla ihmisryhmillä on oikeus tulla tunnustetuiksi.

Nämä kaksi ovat tietenkin ristiriidassa keskenään. Ongelma on siinä, että isothymia ei oikein tunnu miltään. Vapaus, tasa-arvo ja sen sellainen ovat kauniita asioita, mutta paradoksaalisesti tasa-arvoinen ihminen ei tunne itseään kovin tasa-arvoiseksi. Orjat haluavat herroiksi, mutta kun kaikki ovat herroja, ei ole enää orjia ja mitä mieltä on enää olla herra?

Hyvä esimerkki on keskustelu siitä, kuinka pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä (n. 40% naisia). Toisaalta kodittomissa on miehillä yliedustus (n. 80% miehiä). Kun keskiluokkaiset naiset haluavat tasa-arvoa, ajattelevat he huipulla olevia miehiä. Toisaalta, koko ajatus lasikatosta perustuu siihen, että on olemassa taloudellinen eliitti, johon naiset haluavat kuulua. Tasa-arvo edellyttää epätasa-arvoa.

Isothmiaan perustuva tasa-arvo ja universaalit oikeudet eivät siis paradoksaalisesti kykene tyydyttämään tasa-arvon ja oikeuksien vaatimuksia kun kaikki kokevat kuuluvansa jollain tapaa syrjittyyn ihmisryhmään. Jopa ultrarikkaat ovat omaksuneet puhetavan, jonka mukaan ”äärivasemmisto” sortaa heitä.

Yksikään poliittinen puolue tai liike ei avoimesti aja epätasa-arvoa ja oman vaatimuksia oman ryhmän etuoikeuksiinkin ajetaan vain verhotusti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykyhallituksen tavoite on lisätä taloudellista epätasa-arvoa. Juuri perussuomalais-kokoomuslaista katkeruuden politiikkaa kuvaa vasemmistosta käytetty hokema: ”maksaa mieluummin kaksi sataa euroa siitä, että naapuri ei saa sataa euroa”.

Materialismi ei ole vain materiaa. Eivät ultrarikkaat ”tarvitse” kaikkia miljardejaan. Edes länsimainen keskiluokka ei ”tarvitse” kaikkea sitä omaisuutta, jonka menettämisestä he ovat niin peloissaan. Omaisuus voidaan toisaalta liittää mukavuudenhaluun, mutta ennen kaikkea se on osa statuskamppailua: täytyy säilyttää tietty elintaso, jotta voi tuntea olevansa joku. Länsimaissa absoluuttinen köyhyys alkaa olla harvinaista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että tuntee itsensä köyhäksi vertaillessaan itseään muihin, vaikka historiallisesti (ja globaalisti) eläisi yltäkylläisyydessä. Eivät 1800-luvun talonpojat nykymittapuulla eläneet leveästi, mutta saattoivatpa verrata itseään torpppareihin ja torpparit taas mäkitupalaisiin. Ennen kaikkea varallisuus loi valtaa ja mahdollisuuden käskeä muita.

Ei voi silti väittää, etteikö materia liikuttaisi materiaalista maailmaa. Follow the money. Kun resurssit kasaantyvat yhtäälle, ovat ne poissa toisaalta. Systeemi perustuu niukkuuteen; puute pakottaa tekemään asioita. Ja on aivan aitoakin niukkuutta, jonka vuoksi vaihtoehtoina on joko nääntyä nälkään tai ottaa vastaan työtä ehdoilla millä hyvänsä.

Kun modernisaatio rikkoo alkuperäiset yhteisöt, jotka ovat kaikkea muita kuin täydellisiä tai lähellekään tasa-arvoisia, maaseutujen ylijäämäväestö valuu kaupunkien slummeihin, lähiöihin, gettoihin ja faveloihin. Tämä nähtiin Euroopassa 1800-luvulla ja Suomessakin sotien jälkeen ja kolmannessa maailmassa nykyään. Maaseudulla ihmisillä sentään oli jonkinlaiset mahdollisuudet elättää itsensä pienviljelyllä, mutta koneellistumisen ja elintarvikkeiden hinnan laskun ja väestönkasvun vuoksi se ei ole enää vaihtoehto. Ylijäämäväestön vaihtoehtona ovat hikipajat, seksityö tai huumeet. Tai muutto varakkaampiin maihin.

Muuttoliike köyhistä maista rikkaimpiin johtuu paitsi aidosta eriarvoisuudesta, myös tulijoiden halusta saavuttaa ”amerikkalainen unelma” tai ainakin ”norjalainen unelma”, vaikka tunnetun hokeman mukaan ”Norjaa ei ole olemassa, edes Norjassa”. Globaali muuttoliike taas saa kanta-asukkaat tuntemaan asemansa uhatuksi samalla, kun rakenteellisista syistä maahanmuuttajat eivät voi saavuttaa tasa-arvoa kanta-asukkaiden kanssa.

Länsimaalaiset kokevat itsensä hyväntekijöiksi, onhan kehitysmaalaisten sentään parempi ajaa Wolt-mopoa räntäsateessa kuin nääntyä nälkään aavikolla korppikotkien saartelemana, mikä on länsimaalaisen hyväntekijän näkemys maahanmuuttajien lähtömaista. Todellisuudessa länsimaihin synnytetty etninen alaluokka alkaa pian vaatia tunnustusta, ei niinkään almuja.

Kaunan politiikka suuntautuu arvostuksen vaatimiseen omalle ryhmälle. Tämä luo pohjaa symbolisille kamppailuille, kuten nationalismille, identiteettipolitiikalle tai somekohuille. Ei ole mitään konkreettista perustetta sille, miksi ”lihaa syövä valkoinen heteromies” olisi millään tavalla syrjitty. Mutta juuri syrjittyjen ryhmien mahdollisuus uhriutua antaa niille mahdollisuuden vaatia tunnustusta ja tasa-arvoa. Kokemus siitä, että pride-liputus syrjii heteroja, ei perustu siihen että heteroilta olisi viety mitään oikeuksia, vaan siitä että jokin muu ryhmä saa enemmän huomiota.

Huolimatta kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta, perinteinen vasemmisto ei ole saanut tyytymättömyyttä muutetuksi kannatusluvuiksi. Suurimmaksi osaksi vasemmisto on taloudessa ottanut markkinatalouden omakseen ja keskittynyt vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen.

Periteiset vasemmistopuolueiden äänestäjät ovat valuneet oikeistopopulistien kannattajiksi, jotka eivät tarjoa hyvinvointia vaan syyllisiä: syynä työttömien, duunarien ja alemman keskiluokan ahdinkoon ovat koulutetut ”vassarit”, jotka haukkuvat alempia luokkia ”junteiksi”.

Yhdysvalloissa köyhätkin ovat ajautuneet äänestämään valtaan Trumpin ja Muskin ultrarikkaita, jotka vievät köyhiltä terveydenhuollon ja käärivät miljardit omiin taskuihinsa, mutta löytävät vihollisen ”äärivasemmistolaisesta eliitistä”.

Fukuyama tarkastelee myös ilmiötä, jota Anna Kontula kutsuu ”terapiakapitalismiksi” ja viittaa mm. Philip Rieffiin ja Christopher Laschiin. Jokainen on oikeutettu tunnustukseen yksilönä, ehkä jopa menestykseen. Mutta koska jokainen meistä ei voi olla menestyjä, masennumme. Menestys on neurokemiallisesti yhteydessä serotoniini-välittäjäaineeseen. Ei olekaan sattumaa, että erityisesti serotoniin määrään vaikuttavia mielialalääkkeitä syö Suomessakin joka kymmenes aikuinen. Tällainen omissa ongelmissa vatvominen johtaa erityisesti Laschin mukaan yhteiskunnalliseen narsismiin ja kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien muuttumiseen yksilötason ongelmiksi. Juuri tämä johtaa identiteettipolitiikkaan, joka pohjimmiltaan on aikuisten kiukuttelua siitä, miksi juuri minä olen uhri ja miksi juuri minä en voi saada ihan kaikkea mitä haluan.

Vaarallisinta tunnustukseen ja arvonantoon perustuvissa konflikteissa on, että ne eivät perustu rationaalisuuteen (vrt. Platonin logos vs. thymos), vaan nimenomaan sisäsyntyiseen riidanhaluun. Hyvinvointia voisi olla mahdollista jakaa, mutta arvostus kokee nopeasti inflaation. Liberaali demokratia on pyrkinyt patoamaan thymosta ja ohjaamaan sitä yhteisön kannalta rakentaviin suuntiin, mutta onko sen tullut päätökseen?

Kuinka tehdä tekoälyllä rahaa

Helsingin sanomat kirjoittaa tänään otsikolla Tekoälyhuijarit kauppaavat elämäkertoja (Jääskeläinen Petri, 13.11.2025). Nyt kun tekoälyn avulla voi generoida loppumattomasti höttöä, on se tietenkin valtaamassa kirjamarkkinat. Merkittävä osa generoidusta ”kirjoista” myydään Amazonin kautta, koska siellä ei kysellä alkuperän perään. Jossain vaiheessa myytiin tekoälyllä ”käännettyjä” klassikoita, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet. Nyt uusi villitys on generoida poliitikkojen ja julkkisten ”elämäkertoja” ja myydä niitä yleisölle tutulla naamalla. Ihmisethän eivät vielä omista (Tanskaa lukuun ottamatta) tekijänoikeutta omiin kasvoihinsa. Suomesta mukana ovat mm. Alexander Stubb ja Sanna Marin.

Koska olen kirjoittanut tekoälystä aikaisemminkin ja olen hakenut aiheesta tietoa verkosta, ovat algoritmit alkaneet tarjota minulle tekoälyyn liittyviä mainoksia.

Mainostajat suoraan markkinoivat tekoälytyökalujaan kirjojen generoimiseen.

Esimerkiksi tässä mainoksessa mainostetaan tekoälyä, joka kirjoittaa sinulle bestsellerin, joka on niin hyvä, että koululapset lukevat sitä kävellessään portaita taivaaseen, jossa heitä odottaa suunnaton kirjahylly. Vähän kyllä mietityttää, miten oikean alareunan nainen pystyy kävelemään alaruumis nurinperin.

Uskonnollisista tekoälyboteista olikin jo puhe. Yllä oleva mainos kertoo, kuinka tekoälyn avulla Jeesus tulee tuomaan somekanavallesi kymmeniä tuhansia vierailijoita.

Jos olet laiska, etkä jaksa kirjoittaa mitään, tekoäly auttaa. Tästä osoituksena mainos, jonka tekijät olivat itsekin niin laiskoja, että eivät jaksaneet edes generoida sille sisältöä.

Koska lastenkirjallisuuteen ei tunnetusti tarvitse turhia panostaa, pierukin menee läpi kirjallisuutena

Bonuksena vielä tissit. Koska mikä tahansa teknologia lähtee viraaliksi vasta, kun pornoteollisuus ottaa sen käyttöönsä, koskee se myös tekoälyä. Jos olet ruma tai vaikkapa sukupuoleltasi mies, voit silti luoda aikuissisältöä OnlyFansiin tekoälyn avulla. Alunperin OnlyFansin kautta pornon myymisessä oli se idea, että ”tavikset” saattoivat myydä ”tavisten” tekemää sisältöä geneerisen valtavirtapornon sijaan. Oletan, että lähitulevaisuudessa sekin kanava on täynnä tekoälybotteja, jotka pelkästään määrällään syövät näkyvyyttä oikeiden ihmisten tekemältä materiaalilta.

Suomalainen kustantamokenttä selitettynä

Kirjabloggaaja Sanna Ruoho selittää oivasti oheisella Youtube-videolla suomalaisen kustantamokentän ja kuka omistaa kenet. Vaikka suurimmalta osin tiesinkin kaiken sen, mistä videolla puhutaan, on se jopa hätkähdyttävää nähdä kokonaisuudessaan, miten kattavasti Otava ja Bonnier ovat kahmineet pienempiä kustantamoita. Valitettavasti videolla ei kerrota, mikä on kahden suurimman yrityksen osuus markkinoista, enkä löytänyt tietoa Suomen kustannusyhdistyksen tilastostakaan. Sanoisin kuitenkin, että merkittävä.

Mitä tästä sitten seuraa vaikkapa kirjaansa julkisuuteen yrittävän kirjailijanalun kannalta? Ei välttämättä mitään. En osaa sanoa, tehdäänkö esim. Likellä ja Otavalla kustannuspäätöksiä keskitetysti, vai onko Likellä edelleen oma linjansa. Eikä välttämättä ole niin, että Suomalainen kirjakauppa suosisi Otavan kirjoja ja Akateeminen kirjakauppa Bonnierin kirjoja, vaikka onkin niin, että pienkustamoiden kirjailijoiden on turha odottaa pääsyä ikkunapaikoille.

Siitä se tietysti kertoo, että pienten kustantamoiden kannattavuus on laskussa. Vielä 2000-luvun alussa intoiltiin pienkustantamoiden noususta, mutta intoilu on taitanut vaihtua tappiomielialaan suoratoistopalveluiden vallatessa markkinat.

Bookea on nyt Calidris

Kirjoitin aikaisemmin ns. ”palvelukustanteista” ja muista kirja-alalle hiipivistä epämääräisistä käytännöistä. Samaan aikaan kun kirjoja luetaan yhä vähemmän, niitä paradoksaalisesti kirjoitetaan yhä enemmän. Tässä moni on haistanut rahan ja alkanut markkinoida palveluitaan kirjailijaksi haluaville.

Nyt mm. Helsingin sanomat ja Suomenmaa ovat kirjoittaneet Calidris-nimisestä yrityksestä, joka on Bookea-konsernin aputoimini. Kirjoitin Bookeasta kolme vuotta sitten. Ruotsissa yritys on toiminut myös Lava-nimellä, mutta suomen kielessä se kenties liikaa assosioituu roskalavaan.

Usealla nimellä toimiminen ei varsinaisesti herätä luottamusta.

On jotenkin oireellista, että alkuperäiselle kustannustoiminnalle on keksitty uusi nimi: täyskustantaminen. Omakustanteita ei enää kutsuta omakustanteiksi, vaan palvelukustanteiksi, hybridikustanteiksi, puolikustanteiksi tai yhteistyökustanteiksi.

Artikkeleiden mukaan kirjan julkaisusta pitäisi maksaa kolmesta viiteen tonnia. No, kustantaahan se.

Ollaankin siinä tilanteessa, että kustantamoiden rahat eivät tule enää kirjojen ostajilta vaan kirjailijoilta. Kirjailijoiden rahat tulevat kirjoituskurssien pitämisestä heille, jotka haluavat kirjailijoiksi.

Hakaristin historia

Teuvo Teivainen: Hakaristin historia (SKS-kirjat, 2025).

Kirjoitin aikaisemmin hakaristista ”natsisymbolina” ja Teivainen kirjoittaa samasta aiheesta, mutta tietenkin laajemmin. Hakaristin käyttöä käydään läpi (lähes) kaikilla mantereilla, alkaen pakanallisista riimuista ja päättyen punkkareihin.

Hän käyttää suomalaisesta hakaristista nimeä ”erillishakaristi” (hieman ironisestikin). Meillähän hakaristi on ollut käytössä esim. ilmavoimien tunnuksena. Nyt kenties Nato-yhteensopivuuden vuoksi siitä ollaan luopumassa. Suomessa hakaristin käyttöä on perusteltu sillä, että se oli käytössä jo ennen natsi-Saksaa, jossa Hitler otti sen käyttöön vuonna 1920, kun taas Suomen ilmavoimat otti sen tunnuksekseen vuonna 1918 ja se on oli jo sitä ennen yleisesti käytetty symboli ja koristekuvio karjalaisessa ornamentiikassa.

Hakaristin käytöstä luopuminen on kuitenkin perusteltua: niin vahvasti se sotilaallisessa kontekstissa assosioituu natseihin.

Olisihan absurdia, jos jokin uskonnollinen liike käyttäisi symbolinaan ristiä (ilman hakasia) ja väittäisi, että sillä ei ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa, koska myös risti on symboli, joka on ollut käytössä ennen kristinuskoa. Ja vaikka sirppi ja vasara ovat symbolina käytössä spesifimmin, olisi vähintäänkin epäkäytännöllistä, jos jokin poliittinen liike käyttäisi niitä symbolinaan ja joutuisi joka yhteydessä selittämään, että sillä ei ole mitään tekemistä Neuvostoliiton kanssa.

Teivainen kirjoittaa hakaristin historiasta laajalti. Sitä tavataan ympäri maailmaa Euroopasta Aasiaan ja Amerikkaan. Hakaristin käyttö hindujen onnensymbolina on yleisesti tiedossa. Suomalaiset käyttivät sitä kansallisen heräämisen aikoihin symboloimaan länsiyhteyttä, toisin sanoen sitä, että ”emme ole mongoleja”. Mikä on ironista, sillä symboli on käytössä myös mongoleilla. Samoin japanilaiset käyttivät hakaristejä ennen toista maailmansotaa ja liittoa natsien kanssa. Amerikan alkuperäisasukkaat käyttivät hakaristikuviota. Teivainen pitää epätodennäköisenä teoriaa, jonka mukaan symboli olisi levinnyt sinne Aasiasta.

Koska hakaristi on varsin yksinkertainen kuvio, se on varmasti keksitty monessa paikassa itsenäisesti. Sillä on monessa kulttuurissa symbolisia merkityksiä, mutta voisin kuvitella, että ornamentiikassa jatkuva hakaristikuvio on voinut olla vain puhtaasti esteettinen ratkaisu.

Sotilaallisessa kontekstissa yksinkertainen, symmetrinen ja teräviä kulmia sisältävä symboli soveltuu tarkoitukseensa. Vaikka hakaristi intialaisessa kulttuurissa on voinut symboloida myös mm. elämää, rakkauden symboliksi pehmeitä, pyöreitä muotoja hyväksikäyttävä sydän lienee parempi vaihtoehto (peirceläisessä mielessä kuvioissa on tiettyä ikonisuutta, mutta niiden käyttö on puhtaasti symbolista, ts. sopimukseen perustuvaa: miksi rakkautta symboloidaan jonkin sisäelimen kautta ja miksi juuri sydämen?). Muistetaan myös, että natsit käyttivät symboleinaan monia muitakin kulmikkaita riimuja ja että putinisten Z-symboli on mukaelma natsien Wolfsangelista.

Tai millaista symbolista käyttöä tähdellä on: punatähti symboloi neuvostoarmeijaa, mutta Yhdysvaltain lipussa osavaltioiden määrää ja EU:n lipussa jäsenvaltioiden määrää, juutalaisuutta symboloi Davidin tähti ja monien islamilaisten maiden (kuten Turkin) lipussa on sekä puolikuu että tähti. Tähtiä on kenraalien kauluslaatoissa, Hesburgerin logossa ja Lucky Strike -tupakka-askin kannessa. Mitään yhtä alkuperää tai merkitystä tähdelle ei voi antaa, vaikka sen konnotatiiviset merkitykset ovat selviä.

Myös värit ovat symbolisia: perinteisesti Suomen heraldiset värit ovat olleet punainen ja keltainen, kuten ovat tänä päivänä Suomen vaakunassakin. Sinivalkoista vaihtoehtoa kannatti mm. Topelius jo 1800-luvun puolella, mutta varsinaisesti nykyiseen väritykseen päädyttiin sisällissodan jälkeen, kun punalipun vetämistä salkoon ei pidetty poliittisista syistä sopivana. Jonkin verran keskustelua on käyty siitä, onko Suomen valtiolipun risti kristillistä alkuperää (tietenkin on), mutta kukaan ei kampanjoi paluusta ”alkuperäisiin” Suomen heraldisiin väreihin, hekään jotka pitävät hakaristiä ”alkuperäisenä” suomalaisena symbolina, jolla ei ole ”mitään” antisemitistiä tai oikeistolaisia yhteyksiä. Vielä tänäkin päivänä ensimmäinen poliittinen mielleyhtymä punalipusta Suomen lippuna olisi ilmeinen.

Ilmavoimille hakaristi tuli ruotsalaiselta Eric von Rosenilta, joka oli ottanut sen käyttöön omaksi symbolikseen jo ennen Hitleriä. Tämä on totta, mutta ei kovin toimiva selitys, jos sillä halutaan häivyttää hakaristin natsiyhteyksiä. Eric von Rosen oli Hermann Göringin perhetuttu ja Hitlerin henkilökohtainen ystävä ja Ruotsin natsipuolueen perustaja. On jopa spekuloitu, että natsien hakaristi olisi peräisin von Rosenilta, mutta Teivainen ei usko tähän teoriaan.

Vaikka Hitlerin kansallissosialistipuolue otti hakaristin käyttöön tunnuksenaan vuonna 1920, oli se ollut saksalaisten antisemitististen ja oikeistolaisten ryhmien käytössä jo kauan ennnen sitä. Teivainen käsittelee Saksan tilannetta jonkin verran; Burnouf, Schliemann ja muutama muu mainitaan, samoin mainitaan Völkisch-liike, mutta näihin teemoihin ei mennä sen syvemmälle. Tässäkään ei ole tilaa käsitellä arjalais-esoteriaa, eikä siitä olekaan helppo löytää uskottavia lähteitä itse asian luonteen vuoksi.

Suomessa hakaristi oli ennen toista maailmansotaa käytössä nimenomaan oikeistolaisilla ryhmillä. Symbolilla joissain tapauksissa yhteys antisemitismiin, mutta ei mitenkään johdonmukaisesti. Suomessahan antisemitismi on ulkoaopittua ja päälleliimattua tavaraa: Suomessa juutalaisia on kautta historian ollut niin mitätön määrä, että harva antisemitisti on henkilökohtaisesti edes tavannut juutalaisia, pikemminkin niin, että jos joku haluaa larpata natsia, pitää omaksua antisemitistinen ideologia (Suomessa asuu juutalaisia n. 1500 henkilöä; vertailun vuoksi forssalaisia on 31 000, eli 20 kertaa enemmän).

Luonnollisesti sosiaalisessa mediassa kirja on herättänyt odotetunlaisia kommentteja heiltä, jotka kirjaa eivät ole lukeneet (eivätkä tule lukemaankaan). Artikkelitkin ovat harmillisesti maksumuurin takana, joten käsitys kirjasta muodostetaan klikkiotsikoiden peruteella ja reaktiot ovat muotoa ”tietääkö Teivainen, että hakaristi oli käytössä jo hinduilla” ja ”mitä pahaa natsit ovat tehneet?” Yleisesti myös kuvitellaan, että Teivainen tutkijana kampanjoisi hakaristin kieltämisen puolesta.

Onko hakaristitunnuksien käyttö siis Suomelle mainehaitta? Ei, jos kaikki keskustelijat ovat perehtyneet hakaristin historiaan (esimerkiksi lukemalla Teivaisen kirjan). Kuitenkaan 99.99% ei ole tutustunut asiaan edes alkeellisesti. Symbolien suhteen liikutaan mielikuvien tasolla (ja juuri siksi symboleja käytetään, että ne herättävät mielikuvia). Hakaristista kansainvälisesti yleinen mielikuva liittyy natseihin ja siksi se on Suomelle mainehaitta.

Tämä ei ole taidetta

Matti Mäkelän Tämä ei ole taidetta — Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan (Siltala 2016) perustuu Mäkelän väitöskirjaan.

Mäkelä aloittaa johdannossa kommentoimalla Kai Ekholmin toimittaman Kielletyt–kirjan ”romantisoivaa” ja ”salaa ihailevaa” asennetta suhteessa tabuja rikkovaan ja kiellettyyn kirjallisuuteen. Siinä sensorit kuvataan typeriksi ja ahdasmielisiksi ja sananvapauden puolustajat itsestään selvästi jaloina ja sankarillisina. Joskin Mäkelä myös tunnustaa, että Ekholmin kirja kuvaa sensuurin historian monimutkaisena ja monivaiheisena.

Mäkelä kytkee sananvapauden modernisaatioon, jossa vapaus on itsessään arvo, se on rationaalinen ja universaali. Modernisaation vastapooliksi voidaan asettaa toisaalta ”taantumus”, toisaalta sellaiset kulttuurit ja kulttuurin reuna-alueet, jotka eivät ole vielä täysin modernisoituneet. Vapaus rikkoa tabuja sisältyy sananvapauteen, joka sisältyy vapauteen yleensä. Viktoriaanisen ajan kaksinaismoralististen säädyllisyyskäsityksien kritiikin kautta tabujen rikkominen alettiin nähdä positiivisena asiana. Tämän päivän keskustelussa vaikkapa ”politiikan tabulla” tarkoitetaan asiaa, josta puhujan mukaan ei puhuta, vaikka pitäisi.

Sananvapautta rajoittavan sensuurin yksi keskeisiä tehtäviä on ollut ”tavallisen kansan” suojeleminen vaaralliselta ”roskalta”, pornografialta ja ”raa’istavalta” materiaalilta. Tällaisena on nähty erityisesti viihde ja muu ”matalakulttuuri”. Moderniin valistusideaaliin (ristiriitaisestikin) sisältyvä kasvattava asenne ulottuu Suomessa snelmanilais-topeliaanisesta aatteellisuudesta Yleisradion ohjelmapolitiikkaan.

Korkeaa ja matalaa kulttuuria on määritelty monella tavalla, mutta etenkin sillä, että korkea taide haastaa vallitsevia ajattelutapoja kun taas matala taide, eli viihde toistaa ja uusintaa niitä. Korkean taiteen tabujen rikkominen nähdään positiivisena, matalan taiteen roskana. Mäkelän käsittelemät teokset ovat etabloitunutta korkeakulttuuria.

Tabu on alun perin tarkoittanut pyhää tai kiellettyä. Tabu perustuu kulttuurisesti jaettuun tietoon, joten sen rikkominen on määritelmällisesti mahdollista vain tietoisesti ja kulttuurin sisällä.

Mäkelä mainitsee varsinaisen (ennakko)sensuurin lisäksi itsesensuurin, jonka aiheuttajana hän pitää paheksuntaa ja muuta kielteistä suhtautumista. Tästä seuraa (näennäinen) ristiriita: tabuja rikkovalle taiteelle paheksunta on välttämätön komponentti. Esimerkiksi Mäkelän analysoiman Mäen ”kissantappovideon” varsinainen sisältö on sen vastaanotto, kuten tekijä itse Kissa–esseessään kirjoittaa.

Kun puhutaan taiteesta ja kulttuurista ja varsinkin korkeakulttuurista, moraalikriittinen luenta, eli loukkaantuminen, paheksunta, ymmärtämättömyys ja tuomitseminen nähdään vanhentuneena.

Mäkelän käsittelemät tabuja rikkovat taideteokset ovat varmasti kaikille tuttuja: Hannu Salaman romaani Juhannustanssit, Esa Sariolan romaani Kuolemaani saakka, Oulun teatteripäivien Jumalan teatteri, Teemu Mäen Sex and Death (eli ”kissantappovideo”), Ulla Karttusen kuvataideteos Neitsythuorakirkko, Katariina Lillqvistin animaatio Uralin perhonen, ja elokuva Suomen marsalkka (eli ”Musta Mannerheim”). Näiden lisäksi sivutaan Mäkelän omaa sadomasokistista romaania Rakkausromaani (WSOY 2006).

60-luvun kirjasodat tuntuvat kaukaisilta. Salaman jumalanpilkka ei hätkähdytä enää ketään. Toisaalta kirjassa käytetään sanaa ”neekeri” ja loppupuolella esiintyy naiseen kohdistuvaa väkivaltaa. Muutenkin romaania voi luonnehtia sävyltään ”ummehtuneeksi”. Omana lukioaikana se luetettiin oppilailla, mutta tuskin luetetaan enää. Moni tietää kirjan historian ja ”salamasodalla” on oma paikkansa sananvapaussankaruuden narratiivissa, mutta kirjan sisällöllä on nykylukijalle varsin vähän annettavaa.

Animaatioelokuvaa Uralin perhonen en ole nähnyt, mutta kuuntelin siitä tehdyn kuunnelmasovituksen. Loppujen lopuksi keskusteluun osallistumiseen riittää, kun tietää että tarina kertoo Mannerheimin homoilusta. Haastatteluissa ohjaaja Lillqvistin on maininnut yhdeksi motiiviksi pahiksena pitämänsä Mannerheimin loukkaamisen. Loukkaamisen edellytyksenä on, että homoseksuaalisuutta pidetään häpeällisenä.

Suomen marsalkka- elokuva löytyy näemmä myös Areenasta. Kyseessä on vitsi, jonka voi tiivistää elokuvan ”epäviralliseen” nimeen ”Musta Mannerheim”. Mitään ansioita elokuvalla ei ole, joiden vuoksi se kannattaisi katsoa — vaikka se on vain 45 minuuttia pitkä, on sen loppuun katsominen tuskaista myötähäpeää. Tässä tapauksessa aivan oikeasti sen voi jättää katsomatta ja silti tietää siitä kaiken oleellisen.

Jumalan teatteri oli esitys Oulun teatteripäivillä 1987. Näistä esimerkeistä se on kenties sisällöltään tyhjin: on täysin mahdotonta saada tietoa, mitä ”esityksessä” tapahtui muuta kuin että heiteltiin ulostetta yleisön päälle. Häppeningiin osallistuneet ohjaajat Esa Kirkkopelto ja Jari Halonen sekä näyttelijät Jorma Tommila ja Jari Hietanen ovat sittemmin saavuttaneet pysyvän paikan taide-elämässä ja Kirkkopelto on toiminut Teatterikorkeakoulun professorina.

Tabuja rikkovan taiteen vastaanotto on performanssi. Kaikille käsiteltäville teoksille yhteistä on, että jokainen on joskus niistä kuullut, mutta harva on niihin tutustunut. Sisällöstä tulee toissijaista.

Mäkelä kiteyttää kirjansa sen loppusanoissa seuraavasti:

Provokaation osalta julkisuuden rakennemuutoksen seuraavat näkökulmat näyttävät oleellisilta: provokaatio ja motiivin etsiminen muuttuivat osaksi vastaanottoa. Lehdistökin muuttui kyyniseksi provokaatioita kohtaan. Lopulta myös Yle ryhtyi itse tuottamaan provokaatioita. Tällä hetkellä jo lukijat ja varsikin he, tuottavat provokaatioita. [..] Vastaanoton muutos on aiheuttanut sen, ettei taiteilija enää ole selviytyvä uhri, joka muuttuu sankariksi, vaan häiritsijä, joka joko säilyy häiritsijänä ja joutuu umpikujaan tai päätyy ”professoriksi” eli ryhtyy tavallaan itsensä rekonstruktiiviseksi tulkiksi.

Historian loppuun liittyen sellaiset aidot taistelut, joissa toisinajattelijat taistelisivat sorrettujen oikeuksien puolesta ja tulisivat siksi vaiennetuiksi, ovat länsimaista kadonneet. Jokainen nettiräyhääjä katsoo olevansa sananvapaussoturi.

Ristiriita sen välillä, että provokaattori haluaa olla sankari, mutta joutuukin kritisoiduksi, lienee sen kokemuksen taustalla, että ”mitään ei saa enää sanoa”. Siitäkin huolimatta, että myös ”ennen” provokaatioista provosoiduttiin ja vaikka nykyään ei häkki heilu jumalanpilkasta tai muustakaan, ei enää paheksunnan vastapainoksi saa marttyyrinviittaa.

Tabuja rikotaan ja aiheutetaan pahennusta, siinäpä se.

Aiheeseen liittyen verkkolehti Mustekalasta löytyi artikkeli vuodelta 2008: Skandaalista toiseen (4.6.2008 Maritta Mellais, Max Ryynänen, Martta Heikkilä, Irmeli Hautamäki). Tässäkin diskurssissa on sama ristiriita, joka on mukana aina aihetta käsiteltäessä: yhtä aikaa korostetaan ”rauhoittukaa, kyse on vain taiteesta, ei sitä pitäisi kenenkään loukkaantua”, mutta kaikkien käsiteltyjen teosten tarkoitus on ollut tabujen rikkominen (joka on lähtökohtaisesti positiivinen asia). Jos teokset eivät olisi aiheuttaneet skandaalia (tai, ”sensaatiota”, ”keskustelua”, ”kohua” tms), kuka niitä olisi edes pannut merkille?

Turun kirjamessut

Olen käynyt Turun kirjamessuilla siitä asti kun muutin Turkuun vuonna 2001. Muutama vuosi on tainnut jäädä väliin sen vuoksi, että olen asunut ulkomailla. Tavallaan pidän messuhuumasta: kerran vuodessa saa pitää karnevaalia kirjallisuuden ympärillä. Myös tuttuja tapaa aina. Toisaalta levoton hösääminen ei kannusta syventymään; 20 minuutin kirjahaastattelu on ihan liikaa, mieluummin vaikka käy katsomassa, mitä viini- ja ruokamessuilla on, etenkin viinimessuilla.

Tänä vuonna messut oli siirretty messukeskuksesta Logomoon yrityskaupan myötä.

Turun taudinkuvan kuuluu, että tapahtumat järjestetään tiloissa, jotka tapahtumiin mahdollisimman huonosti soveltuvat. Esimerkiksi mielenkiintoisimmat keikat ovat Bar Ö:ssä tai Hannikaisessa, jotka ovat sellaisia olohuoneen kokoisia paikkoja ja joihin yleisö ei mahdu sisään. Sen sijaan kunnollisissa tiloissa, kuten entisessä Utopiassa (ent. Klubi jne.) tapahtumien järjestäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Samoin Logomon on tapahtumaan liian pieni ja sokkeloinen (lukuun ottamatta ”päälavaa”, johon mahtui ja jonka katsomo tuli välillä jopa puolilleen). Logomo toimii myös päärautatieasemana, koska varsinaista rautatieasemaa Turussa ei ole.

Toisaalta, Turun kirjamessut ovatkin kutistuneet joka vuosi Helsingin varastaessa huomion. Helsinki kopioi tapahtuman samalla konseptilla (kirja-, tiede-, ruoka-, viini-, levy-, ja antikvariaattimessut ja mitä muuta kaikkea voikaan kuluttavalle keskiluokalle tarjota) ja on kasvanut siitä asti. Ehkä Turun messut olivat jo liian suuret messukeskukseen, saman tien saattoi leikata näytteilleasettajista 40% ja laittaa ne pienempään tilaan.

Ville Hytönen, Kari Angeria ja Tapani Kinnunen keskustelevat tekoälystä.

Hajota ja hallitse: taiteilijoiden rahapolitiikka Suomessa

Ajan henki on, että mitään ei kannata tehdä, jos siitä ei saa rahaa ja taiteen pitäisi olla kaupallisesti kannattavaa. Samaan aikaan taiteella tienaaminen on tehty mahdottomaksi — vaikka tuote kelpaisikin kuluttajille, ei se tarkoita että tekijä siitä saisi elantonsa. Levyjä ei osta enää kukaan ja Spotify maksaa vain senttejä kaikille muille paitsi Taylor Swiftille. Sama spotifysaatio odottaa kaikkea muutakin kulttuuria: kirjoja, sarjoja, leffoja, musiikkia…. kuvataidetta ei, koska se tehdään tekoälyllä ja kuvittajat eivät saa edes sen vertaa. Jäljelle jää enää vain ne brändit, jotka Disney on ostanut.

Viime viikon pikku uutinen oli, että 20% runokirjojen (kirjastoluokka 82) tekijänkorvauksista menee tästä eteenpäin kuvittajille, riippumatta onko teoksessa kuvitusta tai kuinka paljon sitä on. Asiasta tekee vielä huvittavamman se, että Heli Laaksosta lukuun ottamatta runokirjojen tekijänkorvauksilla saa runoilija ostaa ehkä sen halvimman kyykkyviinin.

Samalla tavalla rahanjaosta tapeltiin viime vuonna, kun äänikirjojen lukijat halusivat osansa äänikirjojen lainauskorvauksista. Korvaukset on poljettu pohjamutiin ja sen jälkeen laitetaan vielä eri taiteenalat tappelemaan roposista.

Kirjailija JP Koskinen kirjoittaa blogissaan aiheesta seikkaperäisemmin.

Kirjoitin taidealan rahapulasta kommentin myös kirjailija-muusikko Kauko Röyhkän Facebook-sivulle päivityksen alle, jossa hän valitteli ainaista rahapulaansa. Käytin siinä ”ajan hengestä” ilmaisua ”oikeistolainen” ja se sai monet triggeröitymään ja ohittamaan itse kommentin pointin.

Anteeksi, ei pitäisi käyttää ilmaisua ”triggeröityä”, koska joku voi siitä…. triggeröityä.

Kirjailija-muusikko itse kommentoi, että ”ei kaikkea voi mitata rahassa”.

Seuraavassa päivityksessään hän pyysi lukijoita lahjoittamaan rahaa.

LISÄYS 8.10. Kirjailija Niko Hallikainen julkaisee uuden romaaninsa Prima Materia ilmaiseksi verkkosivuillaan, koska haastattelun mukaan kirjailija muutenkin tienaa kirjoillaan niin vähän. En jaksa etsiä tilastoja, mutta Hallikainen kuitenkin kuulunee suomalaisessa mittakaavassa vähintään myyntilukujen keskikastiin ja hänen aikaisemmat kirjansa ovat saaneet kriitikoilta ylistystä. Toki kyseessä on provokaatio ja julkisuustemppu, mutta on myös totta, että edes kohtuullisesti myyvät kirjailijat ansaitsevat kirjoillaan niin nimellisiä summia, että niillä olisi merkitystä.