Autofiktio, omaelämänkerta

Kirjoitan tässä kohtaa vielä pari sanaa autofiktiosta, koska se tuntuu olevan niin keskeinen käsite tämän päivän kirjallisuuskeskustelussa.

Alun perin käsite oli vastine kirjallisuudentutkija Philippe Lejeunen määrittelylle, jossa hän erotti elämänkerrallisen romaanin ja omaelämänkerran. Kenties kyseessä oli vain työhypoteesi, mutta hän päätyi tekemään eron sillä perusteella, että elämänkerrallisessa tai todellisten tapahtumien innoittamassa (fiktiivisessä) romanissa on mukana kirjailijan alter ego, jolla on eri nimi kuin kirjailijalla, kun taas omaelämänkerrassa kirjoittajan nimi kannessa ja kirjan päähenkilön nimi on sama. Lejeunen mukaan tällöin kirjoittaja solmii lukijan kanssa ”omaelämänkerrallisen sopimuksen”, jossa vakuuttaa kirjoittavansa totta. Vaikka Lejeunen jako on sinänsä pragmaattinen, ei tarvitse käyttää suurtakaan vaivaa sen kumoamiseen.

Ranskalainen kirjailija Serge Doubrovsky kirjoitti vuonna 1977 romaanin Fils, jonka nimesi ”autofiktioksi”. Tietääkseni hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi, enkä edes tiedä mistä kyseinen kirja kertoo. Olen ymmärtänyt, että hän ei ole kovin luettu kirjailija ja on yleisesti tunnettu vain tämän termin popularisoijana. Vastateesinä Lejeunelle kirjan päähenkilön nimi oli sama kuin kirjoittajan, mutta sisältö oli muuten fiktiota.

*

Tällä hetkellä autofiktio on laajentunut tarkoittamaan kaikkea omaelämänkerrallista kaunokirjallisuutta. Kirjoittajan, kirjan päähenkilön, näiden nimien, alger egojen, metafiktion ja ”totuuden” suhteella on leikitelty maailman sivu. Aikaisemmin näitä on saatettu kutsua esim. avainromaaneiksi (teoreettisesti avainromaani on autofiktion vastakohta: siinä sisältö on ”faktaa”, mutta nimet on vaihdettu). Kirjallisuudenprofessori Lea Rojola kirjoitti jo 90-luvulla omaelämänkerrallisuudesta ”läheisyyden löyhkänä”.

Joskus lukijat saattavat kommentoida, että jokin teos ”ei ollutkaan autofiktiota”, koska ”se ei ollut totta”. No, siksi sitä kutsutaankin fiktioksi.

Toisaalta kirjoittajat itse käyttävät autofiktiota suojakilpenä: hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta pidättää oikeuden ottaa taiteellisia vapauksia. Edellisessä kirjoituksessa pohdittiin sitä, miten itsensä kirjasta tunnistavat siihen suhtautuvat. Fiktion taakse piiloutuminen voi olla yksi ratkaisu puolustautua syytöksiltä silloin, kun joku loukkaantuu.

*

”Autofiktio”-buumissa (eli ts. omaelämänkerrallisuus-buumissa) minua häiritsee se tirkistelynhalu. Aina kuuluu tunnustaa jotain itsestään, enkä itse halua osallistua siihen, antavana tai ottavana osapuolena. Autofiktio on kirjallisuuden tositv:tä; alusta loppuun käsikirjoitettua, mutta haluamme uskoa sen todeksi. Höttöinenkin teksti menee läpi, koska sillä on itseisarvoa ”rehellisenä” ja ”avoimena” tunnustuksena, toisin sanoen ”totena”.

Tai kenties se on kuin sosiaalinen media: voin Facebookista käydä katsomassa, mitä vanhoille koulukavereille kuuluu, ja se on mukavaa. Voisiko kaunokirjallisuudelta kuitenkin vaatia enemmän?

Tietenkin autofiktiivisen teoksen voi lukea ”vain” fiktiona. Esimerkiksi Ossi Nymanin Häpearauha -romaani kertoo kirjoittajansa oikeasta elämästä — tai ainakin yhtymäkohtia löytyy runsaasti — mutta kenties se ei ole olennaista. En sitä lukiessani oikeastaan välittänyt koko asiasta. Sen sijaan hänen ensimmäisen kirjansa Röyhkeys vastaanottoa ei voi ajatella ilman Nymanin, ”ideologisen työttömän”, henkilökohtaista persoonaa.

Sitten on sellainenkin genre kuin ”true crime”. Esimerkiksi rikoskirjallisuuteen ja erityisesti true crime -kirjallisuuteen keskittynyt Deadline kustannus toteaa kotisivuillaan oireellisesti, ettei se ota suuren tarjonnan vuoksi vastaan tarjouksia fiktiivisistä tarinoista. True crime – genressä ”totuudellisuus” on myyntikikka; lukija voi kirjaa kuumeisin sormin lehteillessään ajatella, että kaikki ne murhat ja raiskaukset ovat oikeasti tapahtuneet, mikä tietenkin tekee siitä paljon kovempaa kamaa kuin että joku olisi vain keksinyt dekkarin omasta päästään.

Kaunokirjallisuuden voima on siinä, että kirjoittajan mielikuvituksella ei ole rajoja. Kaunokirjallisuus ei ole totta, mutta voisi olla totta — ainakin jossain todellisuudessa. Jos kirjallisuuden ideaaliksi nostetaan, että se on todellisuudessa tapahtunut kirjoittajalle itselleen, niin onhan se melko rajoittavaa.

Porsas (novelli)

Porsas huusi säkissä kuin sika pistettäessä, kuten tavataan sanoa. Porsaat huutavat kovaa, niiden on ääni kimeä ja sitä on vaikea jättää huomiotta. Tohtori asetti säkin sivuun. Häntä ei huuto näyttänyt häiritsevän. Maksuksi olisi käynyt myös kissa tai jokin muu samankokoinen eläin. Kissaa harvemmin halutaan syödä. Todellisuudessa myös kissaa voi syödä, kaiken voi syödä. Kissaan ja sikaan liitetään monenlaisia mielikuvia: sika on saastainen, mutta jollain tapaa inhimillinen. Kissalla on maagisia ominaisuuksia. Luulen, että koirat syötiin ensimmäisenä, en ole nähnyt koiraa pitkään aikaan.

”Kuunnellaas ne keuhkot.”
”Kuuluuko sieltä mitään erikoista?”
”Istukaa vain paikallanne puhumatta.”

Stetoskoopin kylmä tuntosarvi painautui rintakehääni, hengitin pyynnöstä syvään, sitten eri kohtiin selässäni. Porsas jatkoi kiljumistaan.

”Tulkaa tähän ikkunan eteen. Avatkaa suunne ja sanokaa aa.”

Sähkövalot olivat kaikki pimeänä, mutta onneksi oli vastaanottohuone oli auringon puolella.

”Jotain krohinaa sieltä kuuluu. Tupakoitteko?”
”Sen 30 vuotta minkä tupakkaa sai.”
”Se voi olla jotain vakavaa tai sitten ei.”
”Mitä tarkoitatte?”
”Se voi olla yskä, joka menee ohi viikossa. Näillä välineillä en voi tehdä tarkempia tutkimuksia.”
”Mitä vakava tarkoittaa?”
”Enempää en osaa sanoa. Pitäisi ottaa röngenkuva, voi olla että siellä oikeassa keuhkossa on jotain, voi olla että ei.”
”Syöpä?”
”Ilman kuvaa en lähtisi spekuloimaan.”
”Voidaanko kuva ottaa?”

Lääkäri rullaili työtuolissaan taaksepäin.

”Kaikki laitteet ovat olemassa. Kuva voidaan ottaa heti, kun sähköt palautuvat. Voit varata hoitajalta ajan. En jättäisi sitä kyllä hoitamatta.”

Sähköt katkaistiin sairaaloista viimeisenä, siitä oli nyt puolitoista vuotta. En kysynyt, miten todennäköistä oli saada sähköt takaisin lähitulevaisuudessa.

”Oliko tämä sitten tässä?”
”Tämä oli tässä. Vuodelepoa ja tulehduskipulääkkeitä, jos satutte jostain saamaan. Jos oireet eivät kahdessa viikossa mene ohi, niin tulkaa uudestaan. Ja varatkaa se röntgen hoitajalta.”

Vilkaisin vielä lähtiessäni säkkiä, jossa porsas edelleen huusi ja sätki. Näinä päivinä sen vaihtokurssi oli korkea. Kun euron arvo oli romahtanut, oli tällaisista asioista tullut äkkiä haluttuja. Ihmiset kasvattivat porkkanoita liikenteenjakajissa, jakoivat somessa reseptejä kuinka valmistaa gerbiiliä, kunnes Internet lopullisesti suljettiin. Olin saanut potkut työstäni copywriterinä, kun tekoäly oli vienyt työni. Nyt ei ole sitä tekoälyäkään, vaan eipä tarvita mainoksiakaan. Viimeiset rahani olin sijoittanut porsimiskykyiseen emakkoon ja riittävään määrään sianspermaa vain muutama kuukausi ennen valuuttaromahdusta. Se oli ollut hyvä kauppa, jolla elätin perheeni.

Nyt tuntui, että olin maksanut omaisuuden turhasta.

Hoitaja, rouvashenkilö noin viisissäkymmenissä, otti varaukseni kouluvihkoon, jollaisia hänellä oli rivi selkänsä takana. Tietokone oli edelleen työpöydällä, mutta vähän sivuun siirrettynä.

”Menee tonne kahden vuoden päähän. Se voi kyllä siirtyä siitäkin vielä, ilmoitamme sitten. Ovatko numero ja sähköposti edelleen samat?”

Vastasin myöntävästi. Tiesin, että jonoja tuskin päästäisiin vähään aikaan purkamaan.

Parkkipaikalla oli vain yksi auto, joka oli yllättäen säästynyt vandalismilta. Kadun saattoi ylittää ilman liikennevaloja, ruuhkaa ei ollut. Oli rauhallista ja ilma oli raikasta, helppoa hengittää veriysköksistä huolimatta.

Vessafiktiosta ja tarinataloudesta

Antti Röngän Jalat ilmassa (Gummerus 2019) on kirja, joka jäänee kirjallisuushistoriaan helppona esimerkkinä siitä, mitä kirjallisuus on 2020-luvun vaihteessa. Ohut, helppolukuinen, kritiikeissä ”koskettavaksi” kuvattu ja vahvasti omaelämänkerrallinen. Ilmeisesti Röngän seuraavat romaanit Nocturno 21:07. (Gummerus. 2021) ja Kiltti poika (Gummerus. 2024) vastaavat myös kuvausta.

Olen nimennyt tämän genren vessafiktioksi; tunnustuskirja, joka kertoo päähenkilönsä elämästä kaiken, mukaan lukien vessareissut. Muita tämän tyylilajin edustajia ovat mm. Henriikka Rönkkönen, Ossi Nyman ja Kalle Lähde. Näiden kirjoittajien kirjoissa kamera käy jatkuvasti, myös käymälässä isolla ja pienellä asialla. Erkka Mykkäsen Sellainen mies -romaani (Gummerus, 2024) kuuluu myös kategoriaan, vaikka en muistanutkaan laskea siinä kuvattuja vessareissuja (ja jätin sen kesken). Asioilla käymisen lisäksi Jalat ilmassa -romaanin päähenkilö nappailee vessareissuilla Opamoxia ahdistukseensa.

Röngän romaaneista kirjoittaessa tulee sellainen olo (vrt. Tommi Melenderin arvostelu), että saako tätä edes kritisoida: kaveri on koulukiusattu ja traumatisoitunut ja täällä netissä hänen kirjojaan riepotellaan. Eikö tämä koskaan lopu?

Jalat ilmassa kertoo Antin alter egoksi olettamastani Aarosta, joka aloittaa opiskelut Jyväskylän yliopistossa. Samaistun päähenkilöön vahvasti, tuollaistahan se oli minullakin, kun olin nuori humanistiopiskelija yksin vieraassa kaupungissa. Se on jopa stereotypia, jota 20 vuotta myöhemmin osaan katsella kauempaa. Jotkin yksityiskohdat ovat jopa huvittavalla tavalla täysin samoja: ensimmäinen tyttöystäväni sanoi ”en mene rikki”, kun en uskaltanut käydä käsiksi tarpeeksi rohkeasti ja myös minulla oli tyttöystävä työharjoittelussa Ruotsissa (eri tyttö), olin myös kioskissa töissä opiskeluaikana.

Kirjoittelin silloin itsekin samanlaisia juttuja, joita pidin liian noloina, jotta niitä olisi voinut julkaista. Enkä samasta noloudesta pääse yli tätäkään kirjaa lukiessani. Kirjan ansio tietenkin on vilpittömyys. Kirjoittaja uskaltaa vereslihalla rehellisesti kertoa kaiken, miten noloa se sitten onkaan.

Nuoressa minussa oli myös toinen puoli: olen paljon työväenluokkaisemmasta taustasta kuin kulttuurikodin kasvatti Rönkä. Olin juuri sellainen jätkä (engl. lad), josta Nylén, Hurskainen ja Rönkä ja muut herkät Antit sanoisivat: just tollasta maskuliinisuutta mä olen aina inhonnut. En kuunnellut Coldplayta tai The Smithsiä vaan heviä. Tietenkin osaan nyt suhtautua myös tähän käyttäytymismalliin kriittisesti ja ymmärrän, että kaikki se uho oli vain teeskentelyä ja typeryyttä.

Vaikka tässä blogissa kirjoitan välillä myös itsestäni (kuten juuri nyt), varsinaisen tunnustuskirjallisuuden kirjoittaminen olisi minulle vaikeaa. Suhtaudun lähes traumaattisesti ajatukseen, että kaikkea kirjoittamaani tulkittaisiin henkilöni läpi.

Silti tällaista tunnutaan odotettavan: rehellistä ja avointa tilitystä oman elämän noloistakin puolista. Eikö tosiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin sen suuren yökasteluromaanin kirjoittaminen?

*

Antti Röngän isä on Petri Tamminen, joka on yksi lempikirjailijoitani ja on kirjoittanut itsekin miesten noloudesta. Minulla oli hyvä tuuri, kun pääsin Tammisen kirjoituskurssille viime keväänä Turun Kirjan talolla, joka tänä keväänä lopetti toimintansa, koska sellaista on kulttuuripolitiikan strategia.

Tammisen kurssille mennessä ohjaaja itse tuli aulassa vastaan ja kertoi missä suunnassa luokkatila on. Vasta sitten esitteli itsensä:

”Niin, mä olen Petri.”
”Moi, mä olen Joni.”

Sitten 5 sekunnin ajan molemmat katsoimme toisiamme ja pyyhimne käsiämme housunpolviin ja mietimme pitäisikö kätellä. Emme kätelleet.

Pelkästään tämän takia kannatti maksaa kurssista.

*

Kun opiskelin kirjallisuutta pari vuosikymmentä sitten, olivat muodissa (post)strukturalistiset paradigmat, jotka väheksyivät kirjailijan roolia: kirjailija julistettiin kuolleeksi tai korkeintaan pelkäksi tekstin funktioksi ja elävään kirjailijaan viittaamista kutsuttiin halveksuvasti biografismiksi, jota ei voinut ottaa vakavasti.

Vaikka näkökulmaa voi pitää rajoittuneena, oli se tietyssä mielessä myös helpottavaa: fakta ja fiktio pidetään erossa ja kaikesta on lupa kirjoittaa ilman, että se tulkitaan kirjoittajan henkilökohtaiseksi elämäksi.

Sittemmin tilanne on muuttunut ja esimerkiksi Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen dosentti Maria Mäkelä kirjoittaa Tieteessä tapahtuu verkkolehdessä: Tarinataloudessa kirjailijan tehtävä ei ole enää sepittää fiktiota vaan hallinnoida tarinallista pääomaa (12.2.2025)

Arvokkainta valuuttaa on samastuttava, autenttinen kertomus yksilön mullistavasta kokemuksesta: traumaattisesta tapahtumasta selviytyminen, loppuun palaminen ja siitä seuraava uusi elämänoppi, käänteentekevä kohtaaminen. Tiiviys ja helppo tunnistettavuus ovat hyveitä – parhaan inspiraatiotarinan ja sen opetuksen pystyy kiteyttämään klikkiotsikkoon.

Mäkelä kirjoittaa myös aikaisemmin mainitun Ossi Nymanin Röyhkeys-kirjan vastaanotosta: kun aihe on tarpeeksi ”tärkeä”, ei itse kirjaa tarvitse edes lukea. Mäkelän mukaan Nyman pitää tietoisesti yllä kuvaa itsestään ulkopuolisena, vaikka on menestyvä apurahakirjailija.

Kirjailijan kuolema -käsitteen lanseerannut Roland Barthes julisti, että kirjailija ei voi olla tekstin keskus, johon kaikki merkitykset palautetaan. Kuitenkin 2000-luvun tarinataloudessa kirjallisuus linkittyy kirjailijaan sosiaalisen median logiikalla: tärkein tarina on tarina kirjailijasta itsestään kirjallisuuden lähteenä. Tarinoitahan maailmassa riittää ja pian tekoäly generoi meille niitä kirjaimellisesti loputtomasti. Tässä tekstitulvassa kirjailijasta tulee ainoa ankkuri, joka pitää merkitykset ja merkityksellisyyden kasassa.

*

Kirjailija Jenny Kangasvuo kirjoittaa Kirjailija-lehden esseessä (3.12.2024. Voiko itsestä kirjoittamisella olla oikeusseuraamuksia?) sinänsä kattavasti omakohtaisen kirjoittamisen ongelmia. Hän erittelee asiaan liittyvää lainsäädäntöä (mm. kunnianloukkaus, yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen) ja käsittelee ennakkotapauksia (esim. Noora Vallinkosken Perno Mega-City -romaanin tapausta. Omakohtaisena esimerkkinä hän käsittelee romaaniaan Hiukset takussa (Teos, 2023), joka hänen mukaansa kertoo ”monisuhteisesta ihmissuhdeasetelmasta”. Esseessä hän kertoo luetuttaneensa käsikirjoituksen useilla ystävillään, ”joista osa oli ollut mukana ihmissuhdekuviossa.” Useat Kangasvuon ystävät, mukaanlukien ex-kumppani, jolle Kangasvuo ei olisi halunnut näyttää käsikirjoitusta ennen kirjan julkaisua, olivat ottaneet yhteyttä Kangasvuon kustantajaan. Tapahtumien eskaloiduttua myös oikeustoimilla uhattiin.

Esseessä on kuitenkin tiettyjä ristiriitoja, jotka tulevat esiin jo esseen otsikossa: eivät Kangasvuon ystävät valittaneet siksi, että Kangasvuo olisi kirjoittanut itsestään, vaan siksi että hän kirjoitti heistä. Kangasvuo itse kuvailee kirjailijan työtä: ”omien kokemusten ja havaintojen kielellistämisestä ja muokkaamisesta tarinaksi.” Vaikka hän painottaa kirjoitavansa fiktiota, päättää hän esseensä: ”Ymmärrän hyvin, että eksästä on voinut tuntua pahalta lukea kaunokirjallista versiota suhteestamme.”

En ole romaania lukenut, joten en tiedä onko sellainen, josta pitäisi loukkaantua, puhumattakaan siitä, että mikä on sen suhde todellisuuteen, koska en sen taustoista mitään tiedä, mutta jos kirjailija Kangasvuo itse kutsuu sitä ”omiksi kokemuksikseen” ja ”kaunokirjalliseksi versioksi” hänen ja exänsä suhteesta ja ymmärtävänsä, että ”exästä on voinut tuntua pahalta”, miksi piiloutua fiktion taakse?

En ole koskaan oiken ymmärtänyt ihmisiä, jotka setvivät henkilökohtaisia asioitaan oikeudessa tai uhkailevat käräjillä. Kuten Kangasvuo kirjoittaa, ei hän ole rikkonut mitään lakia ja olen hänen kanssaan tästä samaa mieltä. Moraalisesti tietysti asia on toinen: voiko enää nykyisessä tarinataloudessa yhtä aikaa kirjoittaa todellisista tapahtumista (mikä ilmeisesti kirjailijia itsekin tunnustaa), että vetäytyä moraalisesta vastuusta?

*

Tarkennus otsikkoon: vessafiktiolla siis en tarkoita kirjoja, joita luetaan ja säilytetään vessassa. Mielestäni tapa on vastenmielinen, mutta kullakin mieltymyksensä.

Trump, Putin, Sauron, Saruman, jne

Aikaisemmassa postauksessa vertasin Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministereiden Rubion ja Lavrovin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin tapaamiseen vuonna 1939. Vertausta ei ollut sinänsä vaikea keksiä ja mm. YLEn jutussa pohditaan, voiko Trumpia ja Putinia verrata Hitleriin ja Staliniin. Toki tällaisia heittoja on helppo tehdä, kukapa ei olisi Hitler paikallisen kuppilan portsarista lähtien, mutta jotain samaa ajassamme silti on. YLEn jutussa muistetaan myös vuoden 1938 Münchenissä tehtyä sopimusta, jossa Hitlerille annettiin myönnytyksiä ja luovutettiin Tšekkoslovakian sudeettialueet rauhan ylläpitämiseksi sekä Jaltan konferessista vuodelta 1945, jossa Itä-Eurooppa annettiin Stalinille. Kuvio on sama: diktaattoreilla on häikäilemättömyytensä vuoksi enemmän pelivaraa kuin demokratioilla, jotka pyrkivät ylläpitämään rauhan.

Nyt Putin ja Trump vaikuttavat löytäneen toisensa. Uutisia voisi linkittää useampiakin, mutta olemme kaikki ne jo lukeneet.

Trumpin kannatajat ovat ainakin viime viikon aikana noudattaneet populaaripsykologista viiden kohdan mallia, jossa ollaan tällä hetkellä kohdassa torjuminen: mitään tällaista Trump ei ole sanonut mitä YLE väittää. Odotan että kevään mittaan siirrytään viimeiseen vaiheeseen hyväksyntä, jossa Suomen maga ja alt right -väki on siirtynyt avoimesti Putinin ihailijaksi ja alkaa toistella Trumpin tavoin miten Ukraina hyökkäsi Venäjälle.

*
Tietenkään tässä ei ole historiallisesti mitään uutta ja vaivatta voi keksiä lukuisia muitakin historian käännekohtia, joissa suurvallat ovat neuvotelleet etupiireistään ja maailman jakamisesta pienten valtioiden päiden yli. Ei niin kaukaa historiasta voi nostaa vaikkapa Tilsitin sopimuksen 1807, jossa Venäjän ja ”lännen” diktaattorit jälleen jakoivat Itä-Euroopan ja Napoleon luovutti Suomen Venäjälle ja josta seurasi pian suomen sota. Toinen vaihtoehto voisi olla Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan kohtaaminen Turussa vuonna 1812, josta meillä on olemassa patsaskin. Kun suurvallat (tai Ruotsin kohdalla entiset suurvallat) pääsivät sopuun ja liittoutumat kääntyivät ympäri (Oceania had always been at war with Eastasia) Suomen kohtalo oli jäädä osaksi Venäjää.

Mikähän Trumpin kanta asiaan on? Tai olisi, jos hän tietäisi Suomen olemassaolosta. Mitä hän olisi sanonut vuonna 1939? Ei olisi kannattanut mennä Mainilaan ammuskelemaan?

*

Fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien ei tarkoittanut Taru Sormusten herrasta -romaanitrilogiaansa historialliseksi allegoriaksi ja käsittääkseni inhosi kaikkia poliittisia ja historiallisia tulkintoja teoksestaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi oman aikansa ja kirjoittajansa elämänkokemuksien tuote tai etteikö yleisö tiettynä aikana lukisi sitä maailmanpoliittisia tapahtumia vasten. Tarinan tausta kuitenkin on, että vasta on päättynyt suursota, jossa Sauronin idässä sijaitseva pahuuden valtakunta on murskattu, mutta ei kuitenkaan lopullisesti tuhottu ja jossa salassa varustaudutaan uuteen suursotaan, joka alkaa kun toistensa verivihollisiksi luullut Sauron ja Saruman liittoutuvat hyviksiä vastaan. Sodan lopulta ratkaisee ihmease, joka on kuitenkin liian tuhoisa koskaan käytettäväksi. Jos tämä ei ole toisen maailmansodan historiaa, niin mikä sitten?

Mutta koska se on lopulta sitä samaa, mitä historiaa jatkuvasti toistaa, sama tarina on toiminut materiaalina lukuisille meemeille (joskaan en ole suuri meemien fani, etenkään LOTR-meemien). Hyökkääjiä on jo toistuvasti verrattu örkkeihin ja Venäjää Mordoriin. Elon Muskia on verrattu mm. Gríma Käärmeenkieleen (alk. Gríma Wormtongue), joka kuiskuttelee Sarumanin valheita kuninkaan korvaan, mutta vertaus ei mielestäni toimi, koska jos kuningas on Trump, niin eikö silloin Trump olisi pohjimmiltaan hyvä kuningas Theoden, mutta vain Käärmeenkielen pahan lumouksen vallassa?

Ja nyt kun Trump ja Putin ovat löytäneet toisensa kuin Saruman ja Sauron ikään, saa siitäkin meemejä. Paitsi että Trumpia ei voisi koskaan näytellä karsimaattinen Christopher Lee.

Salatieteiden Turku

Pitkään kirjaston varausta jonotettuani sain vihdoin käsiini Salatieteiden Suomi -kirjan (Boris Brander; Janne Bäckström; Atte Huhtala. Like Kustannus. 2024). Kirjan alaotsikko Esoteerinen ja okkultti Turku kuvaa sisältöä vähän paremmin, koska enimmäkseen kirjassa keskitytään Turun kaupungin ilmiöihin eikä niinkään koko Suomen.

Turku lienee valikoitunut maantieteelliseksi rajaukseksi Turun yliopiston Uuden etsijättutkimushankkeen vuoksi. Tutkimushanke on osa viimeaikaista kiinnostusta esoterian historiaan: nykyään kaikki tietävät, että moni suomalainen kultakauden merkkihenkilö Eino Leinosta Sibeliukseen tai Gallen-Kallelasta Yrjö Kalliseen oli kiinnostunut ja taiteessaankin inspiroitunut esoteriasta, vaikka tätä puolta on välillä haluttu unohtaa. Akateemisen tutkimuksen lisäksi aihetta käsitteli aikoinaan radio-ohjelmissaan kulttitoimittaja Perttu Häkkinen ja pari vuotta sitten ilmestynyt Huntu-elokuva.

Salatieteiden Suomi ei ole tieteellinen julkaisu, mutta pysyy asialinjalla ja pitää kohteeseensa neutraalia etäisyyttä. Kokonaisuutena kirjoittajista tulee miettineeksi, millainen on heidän suhteensa esoteriaan ja okkultismiin akateemisten intohimojen lisäksi. Harva ainakaan suoraan tunnustaa harrastavansa magiaa tai uskovansa ufoihin, henkiin ja paranormaaliin, pikemminkin motivaattorina näyttää toimivan kiinnostus obskuuriin: tällaistakin on ollut ja miksi siitä ei puhuttaisi. Joidenkin henkilöartikkeleiden kohdalla mukana on myös ripaus huumoria, tai ainakin pieniä silmäniskuja lukijalle. Kenties esoteriatutkimuksessa on samaa viehätystä kuin salaliittoteorioidenkin tutkimuksessa, joka on myös noussut muotiaiheeksi.

Salatieteiden Suomi

Akateemisimmillaan kirja on kenties luvussa 2, joka käsittelee esoterian murrosta (ellei jopa buumia) 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tai luvussa 3, joka käsittelee esoteriaa Ruotsin vallan aikaan. 1800-luvun loppu tunnetaankin spiritismin, teosofian ja muiden sen ajan liikkeiden alkuaikoina ja paljolti alan estetiikka pohjautuu myöhäisromantiikan ja viktoriaanisen ajan ihanteisiin. Väitöskirjatutkija Sofia Silvén kirjoittaa esimerkiksi kiertelevien taikureiden esityksistä ja spiritistisistä istunnoista Turussa. Ruotsin vallan aikana painopiste oli kirkon suhteessa pakanallisuuteen. Kiinnostava on esimerkiksi Mila Santalan artikkeli Turun akatemian tutkijoista, kuten Martin Stondiuksesta, joka puhdasoppisuuden nimissä joutui epäillyksi taikuuden harjoittamisesta.

Luvussa 1 esitellään paikallisia henkilöitä, jotka ovat oikeastaan kaikki toinen toistaan värikkäämpiä ja eksentristisempiä. Kaikkia käsitellään asiallisesti ja vitsiä vääntämättä, mutta koomisilta vaikutelmilta ei voi välttyä. Itseoikeutettu Turun (ja Naantalin) tunnetuin okkultisti on tietenkin Pekka Siitoin, joka vaiherikkaan elämänsä aikana on ollut monenmoinen satanisti ja Suomen valtakunnankansleri. Monille voi olla tuttu myös Keijo Parkkunen, tuo jääkaudenkieltäjä, joka teki aiheesta myös dokumenttielokuvan kaikille tutun Pertti ”Spede” Pasasen kanssa, joskaan itse elokuva ei ole jälkipolville säilynyt. Seksuaalimaagikko ja thelemisti Reima Saarinen vaikuttaa värikkäältä hahmolta, eikä ollut minulle entuudestaan tuttu. Pelkällä taitelijanimellä esiintyvä Male on ilmeisesti edelleen elävien kirjoissa ja kuten tietäjät tietävät, Sielun Veljien kappale Tiskirätti kertoo siitä, kuinka hän joutui Kårenin portsareiden kurmuuttamaksi.

*

Tuhannen tarinan mies Heikki Attila on ainakin Ylen viimeiseksi jääneessä jutussa nimetty tamperelaiseksi, vaikka pikemminkin kai Heikki oli nomadi ja maailmankansalainen. Hän vaikutti jonkin aikaa myös Turussa ja silloinen avopuolisoni tutustui häneen. Kodittomana ja varattomana maailmaa kiertävä Heikki asui yhden syksyn sohvallamme.

Ilmeisesti Heikki syntyi osittain invalidina tai skoliootikkona ja joutui aikuisiällä auto-onnettomuuteen ja sairasti pahan aivokalvontulehduksen, jonka seurauksena meinasi kuolla (tarinan yksityiskohdat ja painotukset muuttuivat aina joka kerralla — ja Heikki tosiaan tykkäsi puhua itsestään). Hän hoiti itseään joogalla ja saikin itsensä kuntoutettua. Hän oli ennen lama-aikaa pitkään Nokialla töissä myyntiedustajana ja sanojensa mukaan tienasi hyvin. Kerrankin hän halusi esitellä minulle johonkin matkapuhelinteknologiaan liittyviä esitteitä 80-90 -luvun vaihteesta, joissa oli hänen kuvansa. Ilmeisesti hän ajatteli, että en olisi muuten uskonut. Heikki koki valaistumisen jossain 90-luvulla puutarhassa työskennellessään ja omisti sen jälkeen elämänsä vaihtoehtokulttuurille. Ilmeisesti tämä tapahtui jonkin aikaa hänen loppuunpalamisensa, poikansa kuoleman, avioeron ja aivokalvontulehduksen jälkeen, mutta en lähde spekuloimaan, mikä vaikutus näillä kaikilla tapahtumilla oli hänen persoonaansa.

Tarinoita Heikillä tosiaan riitti ja sieltä saattoi tulla mitä tahansa eikä mistään voinut olla varma, oliko se totta. Hän saattoi kertoa samalla rauhallisella äänenpainolla käyneensä Hervannassa, Jupiterilla tai Sveitsissä (Sveitsissä maan alla pidettiin ikiliikkujaa, joka tuottaisi ihmiskunnalle loputtomasti energiaa — paitsi että ihmiskunta ei ole siihen vielä valmis). Heikki kiersi maailmaa, joten monissa paikoissa hän oli oikeastikin käynyt. Kerran hän kertoi olevansa menossa Kyproksen turkkilaisalueelle. Kysyin, onko sinne helppo päästä (siihen aikaan se oli vielä militarisoitu alue), johon Heikki totesi rauhallisesti, että ei se ole lainkaan vaikeaa, pitää vain vaihtaa kehoa. Hän uskoi sielunvaellukseen, ja jos on tarpeeksi valaistunut, voi sielu vaihtaa ruumista lennosta elinaikanakin.

Retkillään Heikki väitti tavanneensa vaikka ketä. Osa matkoista saattoi olla astraalimatkoja tai aikamatkoja, Heikki ei tehnyt eroa niiden ja fyysisen matkailun välillä. Esimerkiksi hän saattoi kertoa tavanneensa Slovenian presidentin — ainakin tästä on myös valokuva.

Heikillä oli laajat tiedot itämaisesta esoteerisestä filosofiasta ja opettajista — jotka oli tavannut oikeasti tai astraalitasolla ja hän luennoi jatkuvalla rauhallisella papatuksella ajatuksiaan kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, tai sitten eivät jaksaneet.

Toki hän oli myös salaliittoteoreetikko ja rokotteiden vastustaja aikana, jolloin sellainen oli hippien ja maailmanparantajien asia, eikä miljardöörejä fanittavien äärioikeistolaisten asia, mutta ei mennä siihen tässä.

Heikki kuoli aggressiiviseen syöpään vuonna 2016, mutta kuten Ylen jutusta voi havaita, se ei häntä näyttänyt murettavan. Mielenkiintoinen kokemus, kuulemma.

*

On jotenkin tyypillisen turkulaista kirjoittaa kirja Turusta ja laittaa otsikkoon ”Suomi”. Heikki Attilasta olisi saanut hänestäkin kirjan, mutta lieköhän jo myöhäistä ja kaikki hänen juttunsa unohtuneet?

Vesa Sisättö: Lukemisen voima

Jatketaan edellisen bloggauksen aiheesta, eli lukemisesta ja sen katoamisesta. Vesa Sisätön kirja Lukemisen voima — Rauhoita mielesi ja paranna keskittymiskykyäsi (SKS 2020) on hyvä tiivistys 2020-luvun lukemiseen, kirjaan ja kirjallisuuteen liittyvistä puhetavoista: lukeminen on hyödyllistä, sivistävää ja terveellistä, älypuhelin vie keskittymiskyvyn ja lukuhalut varsinkin nuorilta, sähkö- ja äänikirjat tulevat ja muuttavat lukemiskulttuurin. SKS mainostaa kirjaa verkkokaupassaan ”Löydä lukemisen supervoimasi!” ja ”Lukemisen voima on kirja sinulle, joka haluat löytää lukemisen ilon.” Ylisanoista huolimatta kirja on mielenkiintoinen ja suositeltava, ehkä hetkittäin aika henkilökohtainen lukijan fanikirja lukemiselle.

Anekdoottina: laskin tuntevani kirjaa varten haastatelluista ihmisistä henkilökohtaisesti ainakin kolme, joten melko lailla sisäpiirin harrastuksesta lukemisessa nykyään on kyse.

Sisättö lähtee liikkeelle lukuharrastuksen romahtamisesta ja ensimmäisessä alaluvussa esittää saman kysymyksen kuin Riie Heikkilä: ”miksi emme enää lue?”. Hän käyttää samaa Tilastokeskuksen lukuaikatilastoa kuin Heikkilä. Siinä missä Heikkilä hieman pehmentää sanomaansa (”lukemisen painopiste on muuttumassa”), Sisättö osoittaa syyttävän sormen suoraan muita viihdemuotoja kohti: ensin televisio, sitten tietokone ja nykyään kännykkä. Sisätön dystopiassa ei ole enää internetlukemistakaan, vaan kaikki on audiovisuaalista eikä kenenkään tarvitse osata lukea.

Lukemisen voima — Rauhoita mielesi ja paranna keskittymiskykyäsi

Kirjan alkupuolella käydään läpi myös kirjan ja lukemisen historiaa, jota itsekin raapaisin aikaisemmassa postauksessa. Kirja fyysisenä esineenä on ”vain” tuhannen vuotta vanha keksintö, kirjapainotaito viitisen sataa vuotta ja nykyinen lukemiskulttuuri peräisin kenties 1800-luvulta. Aikaisemmin luettiin enemmän ääneen, lukutaito ei ole ollut kovin yleistä ennen modernia aikaa eivätkä esimerkiksi antiikin filosofit välttämättä arvostaneet kirjoitettua sanaa. Kirja ja lukeminen ovat siis historiallisia ilmiöitä, jotka ovat aina muuttuneet ja tulevat edelleen muuttumaan.

Yksi mielenkiintoisista pointeista on, että kirjoitustaito on ollut mukana kaikkien korkeakulttuurien synnyssä. Itse asiassa historia (vs. esihistoria) alkaa kirjoitustaidon keksimisellä. Tarkoittaisiko kirjoittamisen unohtuminen sitä kuuluisaa historian loppua?

Äänetön lukeminen yleistyi käsikirjoituksia kopioivien munkkien parissa. Itsekseen lukeminen oli omanlaistaan meditaatiota. Kirjoja kopioidessa niihin myös tuli keskityttyä tarkemmin; tässä yksi syy, jonka vuoksi painettuihin kirjoihin suhtauduttiin kielteisesti. Sama keskustelu on noussut esiin sähkökirjan kohdalla: lukija ei samalla tavalla keskity tekstiin ja sen sisältöön eikä kirjaa enää arvosteta, kun siitä tulee helposti monistettava kulutustuote.

Sisättö ei aivan tuomitse ääni- ja sähkökirjoja. Äänikirja on paluuta aikaisempaan äänenlukemiseen. E-kirja on kännykässä aina mukana. Hän puolustaa kuitenkin fyysistä kirjaa ja esittää tutkimuksia, jotka tukevat sitä, kuinka paperilta lukeminen sekä kehittää lukutaitoa paremmin, että kuinka paperilta lukiessa sisällöstä jäävät asiat paremmin mieleen.

Nimensä mukaisesti kirja on lukemisen puolustuspuhe. Lukemisella on lukuisia hyötyjä: lukeminen nostaa älykkyyttä ja parantaa kognitiivisia kykyjä, lukeminen parantaa keskittymiskykyä ADT:n vaivaamassa maailmassamme, lukeminen vähentää stressiä.

En ole sinänsä eri mieltä, mutta ihmettelen vain, miksi kulttuurissamme kaikessa pitää nähdä hyötyä? Mikä on asia, jota enää tehdään sen itsensä vuoksi? Tutussa sutkautuksessaan pop-filosofi Slavoj Žižek väittää, että seksiäkin harrastetaan enää vain terveyssyistä. Oma huomioni oli tutkimus, jonka mukaan onnellisuus on terveydelle hyödyllistä. Kirjassa annetaan neuvoja kuinka päästä irti lukujumista samassa hengessä kuin lehdissä jaetaan laihdutusvinkkejä.

Vaikka hyötynäkökulma on se, jolla kirja myydään asiakkaalle, on se myös vilpitöntä painetun kirjan ja lukemisharratuksen fanitusta. Listataan parhaat kirjat eri vuodenaikoihin ja kirjat, jotka ovat niin huonoja, että ovat oikeastaan jo hyviä. Taru sormusten herrasta mainitaan mielkein joka luvussa.

Lukunautinnon problematiikka liikkuu sen välillä, että lukeminen on viihdettä, josta olemme lakanneet nauttimasta, mutta toisaalta myös kunnon kansalaisen tulee lukea ja myös nauttia lukemastaan.

Lukemisen kulttuurit ja Miksi lakkasimme lukemasta?

Viime vuonna luin parikin hyvää kirjaa siitä, mihin suuntaan lukemisen tulevaisuus on menossa. Itse olen käsitellyt tässä blogissa mm. vähenevää lukuintoa, äänikirjoja ja kirjaa materiaalisena esineenä yleensä.

Lukemisen kulttuurit (toim. Hiidenmaa, Lindh, Sintonen, Suomalainen. Gaudeamus. 2023) on artikkelikokoelma, joka käsittelee lukemista useasta kulmasta. Lukeminenhan ei välttämättä ole kirjallisuudentutkimukselle niin keskeinen tutkimuskohde kuin mitä ulkopuolinen voisi kuvitella. Monet tutkimussuuntaukset keskittyvät tekstiin sinänsä, ja kaikki sen ulkopuolinen, kuten konkreettinen lukija tai kirjailija, koetaan hankalaksi ja epämääräiseksi. Vastaanoton tutkimus ja kirjallisuussosiologia ovat kirjallisuudentutkimuksen laitamilla, elleivät jopa sen ulkopuolella. Kyseisessä kokoelmassa lukemista tutkitaan poikkitieteellisesti mm. kasvatustieteen ja psykologian kautta.

Lukemisen kulttuurit

Kirjan läpileikkaavana teemana on huoli lukemisen tulevaisuudesta. Ihmiset lukevat koko ajan vain vähemmän ja nuoret sitäkin vähemmän. Kirja-ala on myllerryksessä ja fyysisistä, painetuista kirjoista siirrytään ääni- ja sähkökirjoihin. Johdannossa tekijät hyväksyvätkin, että lukeminen ei tarkoita enää vain paperikirjan lukemista.

Lotta-Sofia La Rosa oli reilu vuosi sitten monen lehden haastateltavana väitöskirjansa tiimoilta. Hän tutki nuorten asenteita lukemista kohtaan ja tulos oli odotettu: lukeminen on nuorista tylsää ja puhelimen räplääminen hauskaa. Kirjan uudet muodot kuitenkin voivat motivoida nuorta lukemaan. Käsillä olevassa kirjassa hänen artikkelinsa tarkastelee, miten nuorten asenteet vaikuttavat lukemiseen: jos kotona ei lueta ja jos kaveripiiri — varsinkin pojilla — pitää lukemista turhana ja tylsänä, ei nuorella ole motivaatiota tarttua kirjaan. Tämä johtaa lukumotivaation kasautumiseen: motivoituneille lukijoille lukeminen on helppoa ja nautinnollista, ei-motivoituneille vaikeaa ja raskasta, mikä vähentää motivaatiota entisestään.

Artikkelissa, joka on julkaistu Iltalehdessä syyskuussa 2023 La Rosa muistuttaa, että lukumotivaatiota ei paranna lukemisen hyödyistä jankuttaminen. Nuori kokee lukemisen mielekkäänä, jos löytää mielekästä luettavaa (tai kuunneltavaa). Omasta nuoruudestani muistan pakkoruotsin, jota me Savonmaan rajalla elävät jullit emme osanneet pitää minkään arvoisena, vaikka opettaja meitä yrittikin vakuuttaa, että Suomi on kaksikielinen maa ja työelämässä ruotsia tulisimme tarvitsemaan. Kun muutin tänne rannikolle, asenne oli aivan toinen heillä, jotka olivat oikeasti kasvaneet ruotsinkielisten nuorten parissa. Motivaatiota ei kasvattanut myöskään se suomalainen koulutusmentaliteetti, jossa toistellaan että olet tyhmä, jos ruotsin kieli (tai lukeminen) ei kiinnosta.

*
Syynä nuorten lukuharrastuksen hiipumiseen pidetään älypuhelimia. Toisaalta, myös alkoholin kulutus ja seksin harrastaminen ovat olleet pitkään laskussa. Syy on sama. Jos älypuhelin voittaa viinan ja seksin, mitä toivoa on jollain lukemisharrastuksella?

*

Huolta nuorten lukuharrastuksen hiipumisesta ja kirjan digitalisaatiota käsittelee myös Riie Heikkilän kirja Miksi lakkasimme lukemasta? (Gaudeamus, 2024) Kirjan luettuani ajattelin, oliko sen otsikko keksitty kustantamossa kirjan kirjoittamisen jälkeen (kun pelkkä alaotsikko sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta ei tuntunut tarpeeksi myyvältä), koska aivan tarkkaan ottaen otsikon kysymykseen kirja ei mielestäni vastaa, vaan kiertelee kysymystä kuin kuumaa puuroa. Niinhän se tietysti on, että mihinkään monimutkaiseen kysymykseen ei ole helppoa vastausta.

Miksi lakkasimme lukemasta?

Kirja pohjautuu kirjoittajan tekemiin kysely- ja haastattelututkimuksiin sekä tilastokeskuksen keräämään aineistoon. Teoreettisena lähtökohtana on Bourdieun teoria yhteiskunnan sosiaalisista hierarkioista ja Michèle Lamontin teoria symbolisista rajanvedoista. Lyhyesti sanottuna korkeakulttuuria käytetään erottautumiseen alemmista luokista. Itse olen viitannut painetun kirjan ”prestiisiin”; kirjaa arvostetaan esineenä eri tavalla kuin e-kirjaa, tv-sarjoista puhumattakaan, vaikka molemmissa olisi kyse viihtymisestä. Toisaalta, ehkä pikku hiljaa jonkun Bookbeatin tilaus viestii keskiluokkaisesta elämäntavasta siinä missä kirjahyllykin.

Heikkilä, kuten muutkin kirjoittajat, huomaa että huolipuhe keskittyy korostamaan lukemisen hyötyjä: lukutaito on kansalaistaito (ja ne Pisa-tulokset!), lukeminen kehittää sekä kognitiviisia että emotionaalisia kykyjä. Mielenkiintoista onkin, kuinka toistaalta korostetaan, että vain ”oikean”, painetun fyysisen kirjan lukeminen yksinään on ”oikeaa” lukemista ja vain se kehittää lukutaitoa, koska se on tarpeeksi vaativaa. Toisaalta ”oikea” lukeminen on helpompaa ja kirjan käyttöliittymä on siinä määrin ylivoimainen, että vain se mahdollistaa keskittymisen tekstin sisältöön (itse muuten luin molemmat kirjat kännykän näytöltä).

*

Tilastodatan mukaan vapaa-ajalla luettujen kirjojen määrä on vähentynyt 1980-luvulta alkaen. Ristiinvertailu eri koulutus- ja ikäryhmien ja sukupuolten välillä paljastaa, että korkea koulutus ennustaa aktiivista lukemista, matala koulutus puolestaan vähäistä lukemista; naiset lukevat miehiä enemmän, ja erityisesti nuorten miesten lukuharrastus on laskenut.

Kaunokirjallisuutta lukevat etenkin koulutetut naiset. Tietokirjallisuuden kohdalla erot ovat suppeampia ja tietokirjallisuuden lukeminen laskee vähemmän kuin kaunokirjallisuuden. Tilastoon vaikuttaa se, että esim. koulukirjat ja työelämässä luettavat kirjat lasketaan tutkimuksessa tietokirjallisuuteen. Aivan verrannollista siis vapaa-ajan lukeminen ja koulun pakollinen lukeminen ei lukemisharrastuksen kannalta ole. Heikkilä käsittelee myös lehtien lukemista, millä hän tarkoittaa paperilehtiä. Suomessa sanoma- ja aikakauslehtiä on aina luettu ahkerasti ja 1990-luvulla niitä luki lähes koko väestö, tällä hetkellä noin kolme neljännestä. Korkea koulutus ennustaa vahvasti myös lehtien lukemista, mutta sukupuolten välillä ei ole suurta eroa.

Mielenkiintoinen pointti on myös se, että väestön koulutusaste kasvaa koko ajan. Samaan aikaan lukeminen ei kuitenkaan lisäänny, vaikka koulutetut lukevatkin kouluttamattomia enemmän. Tätä Heikkilä ei tutkimuksessa ole huomannut tai jostain muusta syystä ei pohdi.

Heikkilä jakaa vastaajat “perinteisiin lukijoihin” (vähintään kymmenen luettua kirjaa vuodessa sekä vähintään yksi sanomalehti ja yksi aikakauslehti säännöllisesti luettuna) ja ”internet-lukijoihin” (käyttää internetiä vähintään päivittäin ja lisäksi lukee useammalla tavalla tekstejä internetissä). Kuten arvata saattaa, tulos on että edellisiä on vuosi vuodelta vähemmän, jälkimmäisiä enemmän. Mielestäni Heikkilä on oikeilla jäljillä siinä, että lukemisesta puhuttaessa ei voi enää määritellä lukemista pelkästään painetun tekstin lukemiseksi, mutta ongelma tulee siinä, että lukemisen laatua ei määritellä. Pelkkä ”internetin käyttö” ei välttämättä kerro mistään. On eri asia hankkia aktiivisesti tietoa internetistä ja lukea sähkökirjoja ja kuunnella tiede-podcasteja kuin passiivisesti scrollata netin viihdevirtaa. Päivittäinen sosiaalisen median kuluttaminen voi olla jopa haitallista.

Vastauksena otsikon kysymykseen Heikkilä siis epäröi syyttää digitalisaatiota. Emme lakanneet lukemasta, lukeminen vain muuttuu.

Näiden lisäksi on luonnollisesti heitä, jotka lukevat molemmilla tavoilla (etenkin korkeasti koulutetut) ja heitä, jotka eivät lue kummallakaan tavalla (etenkin matalasti koulutetut). Jälkimmäinen ryhmä on kasvussa.

*

Kirjassa Heikkilä valitsi kirjaansa haastateltavaksi etenkin matalasti koulutettuja ”sinikaulusammattien” edustajia ja työttömiä, eli heitä joiden tausta ennustaa vähäistä kulttuuriosaamista. Tässä on nähtävissä halua tasapainottaa jakoa ”koulutettuihin” ja ”ei-koulutettuihin” ja antaa ääni jälkimmäisille.

Asenteet lukemista kohtaan Heikkilä jakaa haastatteluiden perusteella hyväksynnän, käytännöllisyyden ja uhman puhetavoiksi. Ensimmäistä ”hyväksynnän” asennetta voisi jopa kuvailla hieman poroporvarillliseksi tavaksi, jossa lukeminen näyttäytyy hyveenä, osana hyvän ihmisen ideaalia samalla tavalla kuin terveet elämäntavat. ”Käytännöllisesti” asennoituvat hakevat lukemisesta nautintoa ja rentoutumista ja painottuu kenties enemmän populaarikirjallisuuteen. Kolmas, ”uhmakas” asenne suhtautuu lukemiseen ja (korkea)kulttuuriin ylipäätään vihamielisesti. Korkeakulttuurilla on yhteiskunnassa hegemoninen asema (vrt. Bourdieu, joskin nämä ihmiset itse eivät sitä ehkä näin kuvaile) ja uhmakas suhtautuminen on kapinaa tätä herraskaisen kulttuurin tuputtamista vastaan. Siinä missä kulttuurin kuluttaminen on symbolista erottautumista, on sitä myös siitä kieltäytyminen.

Kolmas ryhmä on kasvussa ja tietenkin näistä kaikkein mielenkiintoisin, mihin on arvosteluissakin kiinnitetty huomiota. Heikkilä itse ei tee poliittisia tulkintoja, mutta etsivä löytää kyllä yhteyksiä populistien kulttuuria väheksyviin asenteisiin ja kulttuurileikkauksiin ja puheisiin YLE:n lakkauttamisesta. Kulttuurisota on sotaa kulttuuria vastaan.

Huomattava yksityiskohta kuitenkin on, että uhmakas asenne ei välttämättä Heikkilän aineiston mukaan tarkoita sitä, että henkilö ei lainkaan lukisi.

*

Vastaus otsikon kysymykseen onkin Heikkilän mukaan, että on ”virheellistä puhua lukemisen hiipumisesta yleisellä tasolla”. Hänen mukaansa ”lukeminen kerrostuu sosiaalisesti”. Koulutetut keski-ikäiset naiset, jotka ovat tähän asti lukeneet eniten, lukevat edelleen eniten. Nuoret ja etenkin nuoret miehet lukevat aina vain vähemmän.

Digitaalinen lukeminen ei lukemista pelasta, vaan kehitys näyttäisi kulkevan siihen suuntaan, että myös netissä lukevat eniten ne, jotka lukevat muutenkin (eli koulutetut keski-ikäiset naiset).

Kuten La Rosa, myös Heikkilä huomauttaa että osallistumattomuuteen liittyvä huolipuhe on myös stigmatisoivaa. Syyllistäminen ja osaamattomuudesta irvailu ei motivoi kouluttamattomia ja nuoria omaksumaan korkeakulttuuria. (Hyvä kirjoitus aiheesta on myös Veera Kivijärven artikkeli Kiiltomato-verkkolehdessä vuodelta 2019. )

*

Mikä on sitten oma kantani? Ehkä lukemista tärkeämpää olisi jonkinlaisen älyllisen kulttuurin vaaliminen, josta lukeminen on osa. Tällaisen utopian käsittely vaatisi oman postauksensa.

Olivatko ihmiset ennen fiksumpia? Eivät varmaankaan. Silti muistelen kaiholla sitä aikaa, kun lehdissä oli ”Hullu maailma” -palsta. Nyt sama palsta on nimeltäään Ulkomaat tai Politiikka. Vielä jokin aika sitten olisi pidetty naurettavana, jos poliitikko olisi mennyt Suomi24-palstalle tai IRC-galleriaan. Nyt poliitikot eivät uskalla jättäytyä pois viestipalvelu X:stä.

Lukemisen vaalimisessa on annos nostalgiaa.

Digitalisoituminen on antanut työkaluja toisaalta itseilmaisuun, toisaalta itsensä sivistämiseen. Voin mennä Youtubeen ja katsoa huippuyliopistojen luentotallenteita melkein mistä vain. Voin opiskella kieliä podcastien ja Duolingon avulla. Voin lukea edullisia e-kirjoja tai kuunnella luppoajalla romaaniklassikoita äänikirjoina. Voin itse pitää blogia (jos nyt joku tästä jotenkin sivistyy) tai julkaista podcasteja tai päivittää Wikipediaa.

Kuuntelen paljon äänikirjoja Bookbeatista ja kansallisesta E-kirjastosta ja podcasteja mm. YLE:ltä. Joku linkkasi minulle ilmaisen kokeilun Podimoon ja otin sen vastaan, kun luulin että sielläkin olisi äänikirjoja. Ei helvetti mitä typerää ja tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa.

Lukeminen on tärkeää, mutta on niitä tyhjänpäiväisiä kirjojakin. En listaa niitä tässä.

Tärkeämpää kuin juuttuminen nostalgiaan tai uuden teknologian suitsuttaminen, olisi älyllisen uteliaisuuden säilyttäminen. Se, että lukee muutakin kuin julkkisjuoruja, oli formaatti mikä hyvänsä. Tai mikä parempaa, tekee jotain itse.

Tämä kaikki toki on aika elitististä.

Tom-Kristian Heinäaho: Saatanasta seuraava (ja Jehovan todistajista yleisesti)

Tuli luettua Tom-Kristian Heinäahon elämäkerrallinen Saatanasta seuraava, jossa hän kertoo kaksoiselämästään Jehovan todistajana. Päivisin ”Tomppa” julistaa sanomaa ja öisin harrastaa satunnaista homoseksiä. Kirja on kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon (jota kutsutaan yleisesti nykyään autofiktioksi), mutta on sijoitettu ainakin E-kirjastossa tietokirjallisuuden luokkaan ja kirjoittaja ensimmäisellä sivulla vakuuttaa tarinan olevan tosi muutamia yksityiskohtia ja muutettuja nimiä lukuun ottamatta. Kaunokirjallisuutena teos ei loista, mutta kuten tavallista, sen ”totuudellisuus” luo autenttisuus-efektin, joka nostaa kirjan automaattisesti kiinnostavammaksi sen vuoksi, että haluamme lukea oikeista ihmisistä ja tapahtumista.

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sukulaisissani on Jehovan todistajia ja olin teini-iässä kiinnostunut aiheesta ja luin Raamattua, mutta missään vaiheessa ei käynyt mielessä, että olisin esimerkiksi halunnut omistaa elämäni saarnaamiselle tai käydä valtakunnansalilla aktiivisesti, kasteen ottamisesta puhumattakaan. Sellaisia negatiivisia kokemuksia, joita voi lukea esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki -järjestön sivuilta, minulla ei juurikaan ole. Vasta jälkeenpäin tajusin, miksi tietyt sukulaiset eivät pidä yhteyttä, mutta esimerkiksi kesät vietettiin mummolassa ilman, että siihen liittyi kovaa käännyttämistä (mummo oli mennyt uusiin naimisiin isoisäni kuoleman jälkeen ja muuttanut Ruotsiin). Perheen menneisyydessä on meilläkin omat luurankomme, joista moni liittyy uskontoon, eivätkä todistaja-sukulaiset pidä yhteyttä, mutta eipä siitä sen enempää.

Teknisesti ottaen en ole luopio, koska en ole ollut koskaan Jehovan todistaja, mutta olen kyllä tehnyt selväksi, että torjun heidän oppinsa. Ovelta ovelle -saarnaajia meillä käy silloin tällöin, vaikka olen kieltänyt. He kyllä tietävät, kenen oven takana käyvät, koska käynneistä pidetään kirjaa. Huvittavaa myös, miten sinkkuaikanani saarnaamassa kävi aina nuoria naisia. Sattumaako? Ja miten kaikki todistajatytöt ovatkin niin nättejä?

Tunnistan siis monia niistä asioista, joista Heinäaho kirjoittaa, vaikka en olekaan ollut kultissa niin syvällä kuin hän (enkä tietenkään ole esimerkiksi homo). Tunnistan monet raamatunkohdat ja lainaukset Vartiotorni-lehdistä melkein sanastaa sanaan ja samoin tunnistan tiettyjä ihmistyyppejä ja käyttäytymismalleja. Jossain vaiheessa koin vahvaa halua uskoa niihin asioihin jopa niin paljon, että huomasin tekeväni kompromisseja sen suhteen, minkä oikeasti havaitsen todeksi. Kokemus on antanut runsaasti ymmärrystä siitä, miten esimerkiksi salaliittoteoriat toimivat ja ehkäpä jonkinlaisen rokotuksen aivopesua vastaan.

Heinäaho etenee lahkon hierarkiassa jopa seurakunnanvanhimmaksi. Samaan aikaan kun hän ottaa vessassa suihin tuntemattomalta mieheltä, miettii hän seuraavan saarnansa kirjoittamista ja vanhimpana ollessaan oikeuskomiteassa tutkii muiden ihmisten seksielämää samalla kun harrastaa itse irtosuhteita.

Ideologisesti mielenkiintoinen juonenkaari on kehitys, jossa Heinäaho lakkaa pikku hiljaa uskomasta järjestön opetuksiin. Hän saattaa puhujanpöntöstä suositella nuorille uraa kokopäiväisenä saarnaajana, vaikka pitää sitä elämän heittämisenä hukkaan. Kuin Orwellin romaanissa 1984 hän ei voi kenellekään paljastaa epäilevänsä virallista ideologiaa, koska ei voi tietää, kuka hänet paljastaisi. Kuitenkin käy ilmi, että moni muu epäilee samalla tavalla ja pitää samalla tavalla kulisseja yllä. Jälkeen päin löytyy niitä, jotka humalassa soittelevat ja tunnustavat, etteivät itsekään usko siihen roskaan, mutta pakko pitää kulisseja yllä, jotta ei menettäisi ystäviään, perhettään ja asemaansa seurakunnassa. Kuinka moni lopulta uskoo itse, vai uskooko vain muiden uskovan?

Lopulta vuonna 2003 Heinäahon suuntautuminen paljastuu ja hänet erotetaan Jehovan todistajista. Kaikesta huolimatta kaksoiselämän päättyminen on helpotus. Moni seurakuntalainen katkaisee välit eikä kadulla tervehdi, mutta yllättäen Heinäahon vanhemmat eivät hylkää.

*

Julkisuuden henkilöistä tunnettuja Jehovan todistajia oli ainakin Michael Jackson. Itseäni asia aikoinaan ihmetytti, sen verran maailmallista musiikkia hän teki. Ehkä amerikkalaisessa kulttuurissa ei ole samaa alakuloista pietistisyyttä kuin suomalaisessa ja toisaalta, ovathan afroamerikkalaiseen uskonnollisuuteen kuuluneet aina negro spirituaalit ja muu musiikillisuus, johon Jackson 5 sopii sujuvasti. Heinäahon kirjassa todistajat pohtivatkin, voiko Jacksonin musiikkia kuunnella, varsinkaan okkultistisia aineksia sisältävän Thriller-videon jälkeen.

Suomalaisista muusikoista Jehovan todistaja on esimerkiksi Jukka Gustavson.

Heinäaho fanittaa vahvasti Euroviisuja. Eikö siitä jo pitäisi päätellä hänen suuntautumisensa?

*

Jehovan todistajat lienevät tavalliselle suomalaiselle kohtalaisen tuntematon uskontokunta heidän aktiivisesta propagoimisestaan huolimatta. Julkisuudessa ja populaarikulttuurissa on monia faktavirheitä koskien todistajia. Esimerkiksi jossain sarjassa Jehovan todistaja -perheessä on risti seinällä. Tosiasiassa Jehovan todistajilla ei ole mitään symboleita käytössä, toisin kuin monessa muussa uskonnossa. Ristiä he pitävät kidutusvälineenä, jonka palvominen on epäsopivaa. Tässä suhteessa olen heidän kanssaan samaa mieltä: kristinuskon suhtautuminen ristiin on outoa; jos Jeesus olisi teloitettu mestaamalla, olisiko kirkkojen katolla kirves ja mestauspölkky?

Esimerkiksi Turun terrori-iskun kahdesta kuolleesta uhrista toinen oli Jehovan todistaja, joka oli jakamassa traktaatteja torin nurkalla. Järjestöltä eikä käsittääkseni naisen sukulaisilta ole juurikaan esiintynyt julkisuudessa kommentteja asiasta, enkä usko heidän suhtautuvan positiivisesti asian saamaan huomioon eivätkä varsinkaan siihen, miten tragediaa on käytetty poliittisena keppihevosena. Jehovan todistajat eivät osallistu politiikkaan millään tavalla.

Jehovan todistajat -järjestön perusti amerikkalainen esoteerikko Charles Taze Russell 1800-luvun lopulla (alunperin nimellä Zion’s Watch Tower Tract Society). Russell oli kiinnostunut numerologiasta ja esimerkiksi uskoi voivansa Gizan pyramidin mittojen avulla ennustaa milloin maailmanloppu tulee. Myöhemmin hän esitti samanlaisia laskelmia Raamatun vuosiluvuista ja ennusti Jeesuksen toisen tulemisen vuodelle 1874. Koska Jeesusta ei kuitenkaan näkynyt, on Jehovan todistajien mukaan hänen paluunsa ”näkymätön”.

Maailmanlopun piti tulla vuonna 1914, mutta kuten huomataan, niin täällä ollaan vielä, ja virallisen opin mukaan tuolloin alkoivat ”lopun ajat”, joiden piti päättyä vuonna 1925 tai ehkä 1975. Jos kysyt asiasta keneltä tahansa Jehovan todistajalta, kertoo hän sinulle ensimmäisen maailmansodan alun vuonna 1914 todistavan asian. Tämä on ollut lopun alkua ja lopun aikoja siitä asti, eikä järjestö ole enää esittänyt tarkkoja vuosia, mutta harmagedonin pitäisi tulla hetkenä minä hyvänsä.

Jehovan todistajilla ei ole varsinaisia pappeja eivätkä he sinänsä kunnioita mitään uskonnollisia auktoriteetteja (vaikka Russelia pidetäänkin järjestön perustajana ja järjestön johtohahmot esiintyvät omilla nimillään ja naamoillaan) eikä kulttiluonteestaan huolimatta sillä ole karismaattista johtohahmoa (vrt. moonilaisuus tai amerikkalaiset tele-evankelistat). Jehovan todistajat katsovat järjestönsä johtajan olevan kirjaimellisesti Jehova-niminen jumala itse. Tämä jossain määrin kuitenkin peittää alleen sen tosiseikan, että järjestö on äärimmäisen hierarkkinen ja ihmisten johtama. Vaikka annetaan kuva, että järjestön opetus on yksi yhteen ikuista ja muuttumatonta Raamatusta peräisin olevaa jumalan sanaa, on se lopulta kaikki ihmisen tulkintaa ja opetus on muuttunut vuosien varrella.

Järjestö on tehokkaasti organisoitu ja eräs tuttavani sanoikin, että se ei ole uskonto, vaan verkostomarkkinointia (irakilainen aramealaiseen vähemmistöön kuuluva Josef, joka muistutti, että Jeesuksen äidinkieli oli aramea, ja jonka kanssa kävimme kännykkätehtaan yövuorolla pitkiä teologisia keskusteluita aikoinaan).

Jehovan todistajat tulkitsevat Raamattua fundamentalistisesti ts. kirjaimellisesti siten, että se on totta paitsi moraalisesti myös historiallisesti ja ”tieteellisesti”. Jehovan todistajat on kuitenkin myös esoteerinen liike siinä, että Raamatussa on ”salattu” taso, jonka voi ymmärtää ainoastaan ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (vrt. Matt. 24:45). Toisin sanoen, vain järjestön oma kanta on ”henkeytetty”, eikä Raamattua pidä mennä omin päin tulkitsemaan.

Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta johtuen he uskovat ns. nuoren maan kreationismiin, eli että maapallo luotiin kuudessa päivässä (jotka tosin eivät olleet ”nykypäivän” mittaisia) ja että ensimmäinen ihminen Adam luotiin vuonna 4026 ennen ajanlaskua. Kreationismia ja evoluutioteoriaa käsitellään tässäkin blogissa muutamassa kohtaa ja luin vastikään Juha Valsteen kirjan Evoluutio – miten lajit kehittyvät (SKS 2018), joten ehkä aiheesta tulee lisää bloggausta.

Itselle asepalvelus oli aikoinaan iso kysymys. Osin asia osui samoihin aikoihin Raamatun tutkiskeluni kanssa, mutta olin omaksunut pasifistisen vakaumuksen jo muuta kautta. Jehovan todistajat eivät käy armeijaa ja pitkään olivatkin totaalikieltäytyjiä, jotka tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Vuodesta 1985 eteenpäin Jehovan todistajat vapautettiin asepalveluksesta ja silloin minäkin olisin välttynyt armeijalta, jos olisin liittynyt järjestöön (ehkä sekin oli yksi koetinkivi: minulla oli pasifistinen vakaumus, mutta ei uskonnollista vakaumusta). Jehovan todistajien erityisoikeus kumottiin vuonna 2019.

Järjestö itse salli siviilipalvelukseen osallistumisen vuonna 1996. Aikaisemmin opetuksissa siviilipalvelus oli rinnastettu asepalvelukseen.

*

On sanomattakin selvää, että homoseksuaalisuus on Jehovan todistajien opetusten mukaan syntiä ja ”iljetystä”. Seksuaalisuhteet samaa sukupuolta olevien kanssa tuomitaan ennen kaikkea Vanhassa Testamentissa (3. Moos. 18:22), jota Jehovan todistajat painottavat enemmän kuin vaikkapa luterilaiset, mutta myös Uudessa testamentissa, esim. roomalaiskirjeen 1:26-27. Homoseksuaalisuus on yksi pahimmista rikkeistä ja johtaa erottamiseen. Periaatteessa rikkomuksia on mahdollista katua, mutta takaisin ei ole tulemista, mikäli ei ”luovu” homoseksuaalisista taipumuksista.

Tompalle miehiä ”tulee ja menee”, mikä tietysti itsessään voi parisuhteen vastakohtana näyttäytyä ”irstailuna”.

Tuntuu, että homofobia onkin monille muillekin uskoville uskonnon keskeinen sisältö. ”Perhearvot” ovat eufemismi homovastaisuudelle (moni ”kristillisiä perhearvoja” propagoiva onkin toteuttanut niitä perustamalla perheen useamman naisen kanssa).

Toki Raamatussa on kohtia, joissa homoseksuaalisuus kielletään. Toisaalta Raamatussa Jeesus myös aivan kirjaimellisesti käskee myymään kaiken omistamansa ja antamaan rahat köyhille (Matt. 19:21). Toivoisin esimerkiksi tätä käskyä noudatettavan useammin ja pikkutarkemmin kuin sukupuolivähemmistöjen vainoa. Tai ehkä minä vain en ymmärrä Raamatun sanomaa oikein.

*

Heinäahon kirja keskittyy uskonnon varjolla käytettävään henkiseen väkivaltaan, seksuaalisuden kieltämiseen ja etenkin seksuaalivähemmistöjen syrjintään ja Jehovan todistajien tekopyhyyteen, etenkin seksuaalisuuteen liittyen. Se ei ole siis mikään tietokirja, joka paljastaisi kaiken, mitä valtakunnansaleilla tapahtuu kulissien takana ja mitä ovat ne asiat, joita ovelta ovelle -saarnaajat eivät ensimmäisenä kerro. Itseäni olisi kiinnostanut esim. järjestön rahankäyttö, joka on kaikkea muuta kuin avointa, sekä se miten ihmisten yksityisasioita ja henkilötietoja käsitellään liittyen jäseniin ja ei-jäseniin kohdistuvassa käännytystyössä.

Teologisiin pohdintoihin kirjassa mennään hyvin vähän, mutta kiinnostaisi tietää asiantuntijan mielipide siihen, miksi ”ehdottomat totuudet” muuttuvat aina sitä mukaa, kun tulee ”uutta tietoa”.

En ole lukenut muita entisten todistajien kirjoittamia kirjoja tai muitakaan tietokirjoja aiheesta. Raymond Franz on yksi tunnetuimpia ex-todistajia ja oli jopa järjestön ylimmän päättävän elimen jäsen. Hän on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa, joihin pitäisi tutustua jossain vaiheessa.

Kriittisesti järjestöä on käsitellyt verkossa mm. entinen Jehovan todistaja Jari-Pekka Peltoniemi nimimerkillä Johanneksen poika. Valitettavasti hän on ajamassa sivustoaan alas jouduttuaan useiden oikeusjuttujen kohteeksi. Onkin ristiriitaista, miten Jehovan todistajat eivät tunnusta maallista (tai ”maailmallista”) valtaa, mutta tarkoitus pyhittänee keinot.

Oma kiinnostukseni uskontoon teini-iässä liittyi kiinnostukseen filosofiaa, elämän tarkoitusta ja sen sellaista kohtaan ja uskonto oli lapsuudessa eri tavalla tarjolla kuin muut elämänkatsomukset (eksistentialismia ei opeteta ekaluokalta lähtien, stoalaiset eivät tee ovelta-ovelle käännytystä, kirkolla on suurempi budjetti kuin platonisteilla) ja toisaalta halu pitää yhteyttä sukulaisiin. Nyt kun mummokin on lähtenyt sille viimeiselle matkalle, jonka määränpäästä meillä on maailmankatsomuksellisia eroja, ovat nämä asiat vain kaukaista elämäkertaa.

Äänikirjat, kirjat ja kirjailijoiden rahat vielä kerran

Juhana Torkki muistuttaa HS:n mielipidepalstalla, että kirjallisuuden ainoa oikea muoto ei ole teksti painetulla sivulla. Esimerkiksi antiikin aikaan — ja pitkään vielä sen jälkeen, oikeastaan vielä 1800-luvulle asti — kirjoja luettiin ääneen. Hän mainitsee Platonin, Senecan ja Plutarkhoksen (joista hän on suomentanut ainakin kahta, suosittelen), jotka kirjoittivat ”korvalle, ei silmälle”. Hänen mielipidekirjoituksensa on vastine Teemu Keskisarjalle, joka kutsui äänikirjoja ”silkaksi ihmispaskaksi”.

Historiallisesti yksin hiljaa lukeminen on varsin uusi asia, joka korvasi yhdessä kuuntelemisen ja voi olla, että yksin kuunteleminen on seuraava kirjallisuuden vastaanottamisen tapa.

Keskisarjan mukaan ”johdot päässä hölkkääminen” ei ole oikeaa lukemista. Ehkä ei, mutta on se toki parempi, että kirjoista on olemassa eri formaatteja eri käyttötarkoituksiin. Olisi utooppista ajatella, että kaikki ihmiset hiljentyisivät joka päivä sen painetun kirjan ääreen (vaikka hyvää se tekisi), koska ihmisillä on rajallinen määrä aikaa. Ja vaikka multitaskaaminen kuulemma tuhoaa ajattelun, luovuuden ja keskittymiskyvyn, on se parempi että ihmiset kuuntelevat kirjoja lenkkeillessään ja siivotessaan, kuin että eivät vastaanottaisi kirjallisuutta ollenkaan. Tai että lopettaisivat liikunnan ja siivoamisen, mikä ei olisi hyvä sekään.

*

Jostain syystä yliopistollakin järjestetään vielä massaluentoja ja kontaktiopetusta, vaikka painetun sanan pitäisi olla ylivertainen tapa välittää tietoa. Eikä siellä luennolla kukaan koskaan mitään kysy.

Samoin itse osallistuin Zoomin kautta järjestettävälle verkkokurssille, jolla alan ammattilainen jakoi tietämystään, ja minä jopa maksoin siitä. Itsekään en kysynyt häneltä mitään. Verkkoluento olisi voinut olla Youtube-video. Tai joidenkin mielestä parhaimmillaan hän olisi voinut lähettää luennosta transkription tulosteena, joka kai olisi ollut ”neurologisesti” ylivertainen vaihtoehto.

Vai olisiko kuitenkin niin, että inhimillinen kontakti ja yhteisöllisyys ovat myös tärkeitä elementtejä? Jotenkin siihen tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa se kokemus, että joku selittää tämän minulle kasvokkain. Ehkä myös lukijan empaattinen ääni voi olla tällainen kokemus. Eri tavat välittää tietoa täydentävät toisiaan.

*

Niclas Sandinin aikaisempi kirjoitus on nyt muokattuna versiona myös HS:n mielipidepalstalla. Hän on muuttanut provokatiivisen alkulauseensa muotoon ”[m]iksi hämärtää jo sovittua kertomusta?” Mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Itselle tulee mieleen, että kirjoittajakoulutusta tarvittaisiin myös muille kirjallisuusalan ihmisille. Vai onko niin, että tekoäly kirjoittaa jo Bookbeatin tiedotteet?

Sisällöltään mielipidekirjoitus on samanlainen kuin aikaisempi tiedote, joten en mene siihen tässä.

Sinänsä en ole Sandinin kanssa täysin eri mieltä. Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet kirja-alalle lisää rahaa.

Itsehän en käytä kirjoihin paljoakaan rahaa, tuskin sitä 150€ vuodessa, josta Sandin kirjoittaa, vaikka minulla on enemmän kirjoja, mitä hyllyihin ja kaappeihin mahtuu.

Viime viikonloppuna Turun kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa. Niistä viisi oli alelaarista, josta sai valita 2€:lla viisi kirjaa (mm. Joni Skiftevikin ja Matti Pulkkisen kirjoja) ja sen lisäksi ostin Arto Mellerin kootut runot 8€:lla. Suomalaisia klassikoita, jotka eivät ole vanhenneet vuosikymmenissä, vaikka hinnasta päätellen eivät enää kelpaakaan kenellekään. Aviador-kustantamon loosin kohdalla kustantaja Vesa Tompuri ei vielä messujen viime minuuteilla meinannut päästää minua lähtemään ostamatta mitään. Hyviä kirjoja, ei siinä mitään (esim. Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura) ja nopeasti olisi se 150€ tullut täyteen.

Ironista sinänsä, että käytin messulippuun 15€ ja itse kirjoihin vain 10€. Ruokaankin ruokamessuosastolla kului enemmän. Kirjamessuthan ovat ennen kaikkiea kirjojen myyntitilaisuus, eli maksoin mainospuheista. Olen kirjamessuista montaa ristiriitaista mieltä, mutta ehkä kerran vuodessa karnevaali kirjan ympärillä on voimaannuttavaa, tai jotain.

Ja totta kai messuilla oli se pakollinen Mein Kampf -vitriini. Tällä kertaa en ottanut kuvaa.

*

Bookbeatin tilaus minulla on ollut viime joulusta saakka, jolloin sain sen kk-tilauksen joululahjaksi (näin ne lahjakortit toimivat). Onko sen käyttö siis pois varsin vähäisestä rahamäärästä, jonka käytän painettuihin, fyysisiin kirjoihin? Tällä hetkellä Bookbeat on vaihtoehto Ellibs-kirjastolle, joka sulkeutui keväällä. Sen tilalle tuli kansallinen E-kirjasto, joka mielestäni on vielä keskeneräinen, käyttöliittymältään kömpelö ja valikoimaltaan suppea (parannusta toki on viimeisten kuukausien aikana tullut valikoimaan). Ellibs taas korvasi fyysistä kirjastoa, koska joskus sieltä löysi herätelainoja ja uutuuksia, joihin fyysisessä kirjastossa ei olisi törmännyt.

Bookbeatin tilaus siis korvaa minulla kirjaston käyttöä. Olen siis siirtynyt ilmaisesta vaihtoehdosta maksulliseen ja tuonut rahaa kirja-alalle. Ehkä minullakin tulee sen myötä se 150€ vuodessa täyteen.

Jonain päivänä minulla on siisti kirjahylly röykkiöiden sijaan

Sivuhuomautuksena: Threads-viestipalvelussa joku (nainen +40) ilmoitti hankkivansa kirjastokortin. Hankkivansa? Luulin, että kaikilla suomalaisilla olisi vähintään kirjastokortti ja Kela-kortti. Ajokorttia minulla ei ole ja passikin oli pari vuotta uusimatta, (toissa viikonloppuna vahingossa kuoletin pankkikorttini, kun luulin että se oli varastettu, siitä seurasi kaikenlaista harmia, mutta se on toinen juttu), mutta kirjastokortti minulla on ollut aina.

Tai kuten Turun kaupunginkirjaston runohyllyjen taakse lämmittelemään tullut sekakäyttäjä kysyi toiselta: ”oisko sulla sitä vessakorttia?” (kirjaston vessojen ovet avautuivat kirjastokortilla).

Ensimmäisen kirjastokorttini sain ala-asteella jo ennen kuin kunnolla osasin lukea. Yritin mennä omin päin kylämme sivukirjastoon ja tavasin ekaluokkalaisen lukutaidolla ovesta aukioloajat:

MA-TO
PE-SU

Matopesu? Mikä se on? En uskaltanut mennä sisään.

Pian kuitenkin jo samana syksynä luokan kanssa menimme kirjastovierailulle ja kaikille tehtiin kirjastokortit: pahviläpyskä muovitaskussa. Lainasin kirjoja niin paljon kuin jaksoin repussani kotiin kantaa. Kun nykyään mietitään, miten nuoret saataisiin lukemaan, minulta kirjastokortti välillä takavarikoitiin, koska ei pidetty sopivana lukea ”liikaa”. Toisaalta, siihen aikaan ei ollut lapsille ja nuorille muutakaan viihdettä lukemisen lisäksi.

Kun muutin Turkuun aikuisiällä hankin kirjastokortin samalla rutiinilla kuin tein osoitteenmuutoksen.

*

Vaikka on totta, että Bookbeat ja muut palvelut ovat tuoneet rahaa alalle, totta on myös että kirjailijat ovat palkkakuopassa. Tästä on ainakin osaltaan syyttäminen suoratoistopalveluita, eikä ilman asiaan aktiivista vaikuttamista siihen ole tulossa muutosta. Vertailun vuoksi muusikintekijät ovat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä siihen, että levymyynti on korvautunut suoratoistolla.

Tilastoja voi lukea mm. Seppo Puttosen blogista tai Karo Hämäläisen kirjoitussarjasta.

Kirjoille vähimmäishinta

Kirjailijat ovat nousseet barrikadeille, tai ainakin kirjoittaneet vetoomuksen kirjallisuuden halpuuttamista vastaan. Allekirjoittajia on reilut 500, mukana näyttäisivät nopealla vilkaisulla olevan kaikki keskeiset nykykirjailijat ja melkein merkittävämpää on, kuka ei ole listalla. Erityisesti vetoomuksessa ollaan huolissaan uusista sähkö- ja äänikirjapalveluista, joissa kirjoja markkinoidaan pilkkahintaan ja kirjailijoille tästä maksetaan vain hiluja (olen yrittänyt ujuttaa ilmiölle nimeä spotifysaatio). Ratkaisuksi esitetään mm. vähimmäishintaa kirjalle riippumatta siitä, missä kanavassa ja formaatissa se myydään kuluttajalle.

Aiheesta kirjoittaa mm. Karo Hämäläinen blogissaan, joka muuten ei ole mukana allekirjoittajissa, ja joka on kirjoittanut aikaisemminkin kirjailijoiden tulonmuodostuksesta ja äänikirjapalveluista.

Olen sinänsä sitä mieltä, että kun kirjailija kirjoittaa, kyse on sanoista ja sisällöstä (sisällöntuottaja on kärsinyt terminä kovan inflaation, mutta keksikää tähän itse jokin parempi nimitys) ja silloin tulisi keskittyä sisältöön, ei millaisiin kansiin se pakataan. Käsittääkseni ei ole mitään teknistä tai teknologista syytä sille, miksi sähkö- ja äänikirjoista pitäisi maksaa kirjailijalle vähemmän.

Lukuharrastuksen vähetessä äänikirjoista on etsitty kirja-alan pelastusta, mutta tietenkään se ei voi tapahtua kirjailijan kustannuksella. Kirjailijoiden tulot ovat romahtaneet myyntilukujen laskiessa eikä ole reilua, että samaan aikaan nettipalvelut myyvät lukuoikeuksia samoihin kirjoihin.

*

Kirjailija Juha Itkonen kommentoi mm. tätä julistusta verkkolehti Särössä otsikolla ”Digitalisaatio ei ole luonnonvoima”. Hänen mukaansa kirjailijat eivät niinkään vastusta kehitystä kuin että kehityksen suunnasta ei käydä keskustelua. Hän argumentoi mm. Esa Mäkisen poleemista kirjoitusta (Paperikirja ei ole kuningas, HS, 8.9.2024) vastaan. Itkosen mukaan hänelle Imagessa kuittaileva Oskari Onninen on ymmärtänyt hänet väärin.

LISÄYS 2.10.:

Bookbeatin toimitusjohtaja Niclas Sandin vastaa kritiikkiin tiedotteessa. Tiedote vaikuttaa hätäpäissään kirjoitetulta. Onko Bootbeatilla kriisi päällä? Kirjailijoiden avointa kirjettä on kutsuttu ensin Kirjailijaliiton avoimeksi kirjeeksi ja sen jälkeen se on korjattu muotoon ”viiden suomalaisen kirjailijan avoin kirje”. Kirjailijoita ei vetoomuksen julkaisuhetkellä ollut viisi vaan viisi sataa. Nyt allekirjoittajia on 845. Tiedote on otsikoitu populistisella heitolla ”Äänikirjakeskusteluun on aika tuoda uusia sävyjä”, ikään kuin Bookbeat edustaisi vaiennettua toisinajattelijaa. Jo ensimmäisessä lauseesssa, joka on suunnattu avoimen kirjeen allekirjoittaneille kirjailijoille, heitetään haaste: ”Ei pidä pilata hyvää tarinaa totuudella”.

Ydinkysymys kuitenkin on: ovatko sähkö- ja äänikirjapalvelut tuoneet lisää rahaa kirja-alalle, joka sinne ei muuten olisi tullut? Sandin vihjaa, että näin olisi: ”Suomessa ei luultavasti koskaan ole ollut yhtä paljon ihmisiä, jotka kuluttavat yhtä paljon aikaa ja rahaa kirjoihin kuin nyt, ja tämä hyödyttää useampia kirjailijoita kuin koskaan aiemmin” (korostus minun). Sandin käyttää sanaa ”luultavasti”, joten ilmeisesti tutkittua tilastotietoa asiasta ei ole.