Kategoria: Kirja-asiat ja arviot

Kirjoitan tässä kohtaa vielä pari sanaa autofiktiosta, koska se tuntuu olevan niin keskeinen käsite tämän päivän kirjallisuuskeskustelussa.

Alun perin käsite oli vastine kirjallisuudentutkija Philippe Lejeunen määrittelylle, jossa hän erotti elämänkerrallisen romaanin ja omaelämänkerran. Kenties kyseessä oli vain työhypoteesi, mutta hän päätyi tekemään eron sillä perusteella, että elämänkerrallisessa tai todellisten tapahtumien innoittamassa (fiktiivisessä) romanissa on mukana kirjailijan alter ego, jolla on eri nimi kuin kirjailijalla, kun taas omaelämänkerrassa kirjoittajan nimi kannessa ja kirjan päähenkilön nimi on sama. Lejeunen mukaan tällöin kirjoittaja solmii lukijan kanssa ”omaelämänkerrallisen sopimuksen”, jossa vakuuttaa kirjoittavansa totta. Vaikka Lejeunen jako on sinänsä pragmaattinen, ei tarvitse käyttää suurtakaan vaivaa sen kumoamiseen.

Ranskalainen kirjailija Serge Doubrovsky kirjoitti vuonna 1977 romaanin Fils, jonka nimesi ”autofiktioksi”. Tietääkseni hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi, enkä edes tiedä mistä kyseinen kirja kertoo. Olen ymmärtänyt, että hän ei ole kovin luettu kirjailija ja on yleisesti tunnettu vain tämän termin popularisoijana. Vastateesinä Lejeunelle kirjan päähenkilön nimi oli sama kuin kirjoittajan, mutta sisältö oli muuten fiktiota.

*

Tällä hetkellä autofiktio on laajentunut tarkoittamaan kaikkea omaelämänkerrallista kaunokirjallisuutta. Kirjoittajan, kirjan päähenkilön, näiden nimien, alger egojen, metafiktion ja ”totuuden” suhteella on leikitelty maailman sivu. Aikaisemmin näitä on saatettu kutsua esim. avainromaaneiksi (teoreettisesti avainromaani on autofiktion vastakohta: siinä sisältö on ”faktaa”, mutta nimet on vaihdettu). Kirjallisuudenprofessori Lea Rojola kirjoitti jo 90-luvulla omaelämänkerrallisuudesta ”läheisyyden löyhkänä”.

Joskus lukijat saattavat kommentoida, että jokin teos ”ei ollutkaan autofiktiota”, koska ”se ei ollut totta”. No, siksi sitä kutsutaankin fiktioksi.

Toisaalta kirjoittajat itse käyttävät autofiktiota suojakilpenä: hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta pidättää oikeuden ottaa taiteellisia vapauksia. Edellisessä kirjoituksessa pohdittiin sitä, miten itsensä kirjasta tunnistavat siihen suhtautuvat. Fiktion taakse piiloutuminen voi olla yksi ratkaisu puolustautua syytöksiltä silloin, kun joku loukkaantuu.

*

”Autofiktio”-buumissa (eli ts. omaelämänkerrallisuus-buumissa) minua häiritsee se tirkistelynhalu. Aina kuuluu tunnustaa jotain itsestään, enkä itse halua osallistua siihen, antavana tai ottavana osapuolena. Autofiktio on kirjallisuuden tositv:tä; alusta loppuun käsikirjoitettua, mutta haluamme uskoa sen todeksi. Höttöinenkin teksti menee läpi, koska sillä on itseisarvoa ”rehellisenä” ja ”avoimena” tunnustuksena, toisin sanoen ”totena”.

Tai kenties se on kuin sosiaalinen media: voin Facebookista käydä katsomassa, mitä vanhoille koulukavereille kuuluu, ja se on mukavaa. Voisiko kaunokirjallisuudelta kuitenkin vaatia enemmän?

Tietenkin autofiktiivisen teoksen voi lukea ”vain” fiktiona. Esimerkiksi Ossi Nymanin Häpearauha -romaani kertoo kirjoittajansa oikeasta elämästä — tai ainakin yhtymäkohtia löytyy runsaasti — mutta kenties se ei ole olennaista. En sitä lukiessani oikeastaan välittänyt koko asiasta. Sen sijaan hänen ensimmäisen kirjansa Röyhkeys vastaanottoa ei voi ajatella ilman Nymanin, ”ideologisen työttömän”, henkilökohtaista persoonaa.

Sitten on sellainenkin genre kuin ”true crime”. Esimerkiksi rikoskirjallisuuteen ja erityisesti true crime -kirjallisuuteen keskittynyt Deadline kustannus toteaa kotisivuillaan oireellisesti, ettei se ota suuren tarjonnan vuoksi vastaan tarjouksia fiktiivisistä tarinoista. True crime – genressä ”totuudellisuus” on myyntikikka; lukija voi kirjaa kuumeisin sormin lehteillessään ajatella, että kaikki ne murhat ja raiskaukset ovat oikeasti tapahtuneet, mikä tietenkin tekee siitä paljon kovempaa kamaa kuin että joku olisi vain keksinyt dekkarin omasta päästään.

Kaunokirjallisuuden voima on siinä, että kirjoittajan mielikuvituksella ei ole rajoja. Kaunokirjallisuus ei ole totta, mutta voisi olla totta — ainakin jossain todellisuudessa. Jos kirjallisuuden ideaaliksi nostetaan, että se on todellisuudessa tapahtunut kirjoittajalle itselleen, niin onhan se melko rajoittavaa.

Porsas huusi säkissä kuin sika pistettäessä, kuten tavataan sanoa. Porsaat huutavat kovaa, niiden on ääni kimeä ja sitä on vaikea jättää huomiotta. Tohtori asetti säkin sivuun. Häntä ei huuto näyttänyt häiritsevän. Maksuksi olisi käynyt myös kissa tai jokin muu samankokoinen eläin. Kissaa harvemmin halutaan syödä. Todellisuudessa myös kissaa voi syödä, kaiken voi syödä. Kissaan ja sikaan liitetään monenlaisia mielikuvia: sika on saastainen, mutta jollain tapaa inhimillinen. Kissalla on maagisia ominaisuuksia. Luulen, että koirat syötiin ensimmäisenä, en ole nähnyt koiraa pitkään aikaan.

”Kuunnellaas ne keuhkot.”
”Kuuluuko sieltä mitään erikoista?”
”Istukaa vain paikallanne puhumatta.”

Stetoskoopin kylmä tuntosarvi painautui rintakehääni, hengitin pyynnöstä syvään, sitten eri kohtiin selässäni. Porsas jatkoi kiljumistaan.

”Tulkaa tähän ikkunan eteen. Avatkaa suunne ja sanokaa aa.”

Sähkövalot olivat kaikki pimeänä, mutta onneksi oli vastaanottohuone oli auringon puolella.

”Jotain krohinaa sieltä kuuluu. Tupakoitteko?”
”Sen 30 vuotta minkä tupakkaa sai.”
”Se voi olla jotain vakavaa tai sitten ei.”
”Mitä tarkoitatte?”
”Se voi olla yskä, joka menee ohi viikossa. Näillä välineillä en voi tehdä tarkempia tutkimuksia.”
”Mitä vakava tarkoittaa?”
”Enempää en osaa sanoa. Pitäisi ottaa röngenkuva, voi olla että siellä oikeassa keuhkossa on jotain, voi olla että ei.”
”Syöpä?”
”Ilman kuvaa en lähtisi spekuloimaan.”
”Voidaanko kuva ottaa?”

Lääkäri rullaili työtuolissaan taaksepäin.

”Kaikki laitteet ovat olemassa. Kuva voidaan ottaa heti, kun sähköt palautuvat. Voit varata hoitajalta ajan. En jättäisi sitä kyllä hoitamatta.”

Sähköt katkaistiin sairaaloista viimeisenä, siitä oli nyt puolitoista vuotta. En kysynyt, miten todennäköistä oli saada sähköt takaisin lähitulevaisuudessa.

”Oliko tämä sitten tässä?”
”Tämä oli tässä. Vuodelepoa ja tulehduskipulääkkeitä, jos satutte jostain saamaan. Jos oireet eivät kahdessa viikossa mene ohi, niin tulkaa uudestaan. Ja varatkaa se röntgen hoitajalta.”

Vilkaisin vielä lähtiessäni säkkiä, jossa porsas edelleen huusi ja sätki. Näinä päivinä sen vaihtokurssi oli korkea. Kun euron arvo oli romahtanut, oli tällaisista asioista tullut äkkiä haluttuja. Ihmiset kasvattivat porkkanoita liikenteenjakajissa, jakoivat somessa reseptejä kuinka valmistaa gerbiiliä, kunnes Internet lopullisesti suljettiin. Olin saanut potkut työstäni copywriterinä, kun tekoäly oli vienyt työni. Nyt ei ole sitä tekoälyäkään, vaan eipä tarvita mainoksiakaan. Viimeiset rahani olin sijoittanut porsimiskykyiseen emakkoon ja riittävään määrään sianspermaa vain muutama kuukausi ennen valuuttaromahdusta. Se oli ollut hyvä kauppa, jolla elätin perheeni.

Nyt tuntui, että olin maksanut omaisuuden turhasta.

Hoitaja, rouvashenkilö noin viisissäkymmenissä, otti varaukseni kouluvihkoon, jollaisia hänellä oli rivi selkänsä takana. Tietokone oli edelleen työpöydällä, mutta vähän sivuun siirrettynä.

”Menee tonne kahden vuoden päähän. Se voi kyllä siirtyä siitäkin vielä, ilmoitamme sitten. Ovatko numero ja sähköposti edelleen samat?”

Vastasin myöntävästi. Tiesin, että jonoja tuskin päästäisiin vähään aikaan purkamaan.

Parkkipaikalla oli vain yksi auto, joka oli yllättäen säästynyt vandalismilta. Kadun saattoi ylittää ilman liikennevaloja, ruuhkaa ei ollut. Oli rauhallista ja ilma oli raikasta, helppoa hengittää veriysköksistä huolimatta.

Jatketaan edellisen bloggauksen aiheesta, eli lukemisesta ja sen katoamisesta. Vesa Sisätön kirja Lukemisen voima — Rauhoita mielesi ja paranna keskittymiskykyäsi (SKS 2020) on hyvä tiivistys 2020-luvun lukemiseen, kirjaan ja kirjallisuuteen liittyvistä puhetavoista: lukeminen on hyödyllistä, sivistävää ja terveellistä, älypuhelin vie keskittymiskyvyn ja lukuhalut varsinkin nuorilta, sähkö- ja äänikirjat tulevat ja muuttavat lukemiskulttuurin. SKS mainostaa kirjaa verkkokaupassaan ”Löydä lukemisen supervoimasi!” ja ”Lukemisen voima on kirja sinulle, joka haluat löytää lukemisen ilon.” Ylisanoista huolimatta kirja on mielenkiintoinen ja suositeltava, ehkä hetkittäin aika henkilökohtainen lukijan fanikirja lukemiselle.

Anekdoottina: laskin tuntevani kirjaa varten haastatelluista ihmisistä henkilökohtaisesti ainakin kolme, joten melko lailla sisäpiirin harrastuksesta lukemisessa nykyään on kyse.

Sisättö lähtee liikkeelle lukuharrastuksen romahtamisesta ja ensimmäisessä alaluvussa esittää saman kysymyksen kuin Riie Heikkilä: ”miksi emme enää lue?”. Hän käyttää samaa Tilastokeskuksen lukuaikatilastoa kuin Heikkilä. Siinä missä Heikkilä hieman pehmentää sanomaansa (”lukemisen painopiste on muuttumassa”), Sisättö osoittaa syyttävän sormen suoraan muita viihdemuotoja kohti: ensin televisio, sitten tietokone ja nykyään kännykkä. Sisätön dystopiassa ei ole enää internetlukemistakaan, vaan kaikki on audiovisuaalista eikä kenenkään tarvitse osata lukea.

Kirjan alkupuolella käydään läpi myös kirjan ja lukemisen historiaa, jota itsekin raapaisin aikaisemmassa postauksessa. Kirja fyysisenä esineenä on ”vain” tuhannen vuotta vanha keksintö, kirjapainotaito viitisen sataa vuotta ja nykyinen lukemiskulttuuri peräisin kenties 1800-luvulta. Aikaisemmin luettiin enemmän ääneen, lukutaito ei ole ollut kovin yleistä ennen modernia aikaa eivätkä esimerkiksi antiikin filosofit välttämättä arvostaneet kirjoitettua sanaa. Kirja ja lukeminen ovat siis historiallisia ilmiöitä, jotka ovat aina muuttuneet ja tulevat edelleen muuttumaan.

Yksi mielenkiintoisista pointeista on, että kirjoitustaito on ollut mukana kaikkien korkeakulttuurien synnyssä. Itse asiassa historia (vs. esihistoria) alkaa kirjoitustaidon keksimisellä. Tarkoittaisiko kirjoittamisen unohtuminen sitä kuuluisaa historian loppua?

Äänetön lukeminen yleistyi käsikirjoituksia kopioivien munkkien parissa. Itsekseen lukeminen oli omanlaistaan meditaatiota. Kirjoja kopioidessa niihin myös tuli keskityttyä tarkemmin; tässä yksi syy, jonka vuoksi painettuihin kirjoihin suhtauduttiin kielteisesti. Sama keskustelu on noussut esiin sähkökirjan kohdalla: lukija ei samalla tavalla keskity tekstiin ja sen sisältöön eikä kirjaa enää arvosteta, kun siitä tulee helposti monistettava kulutustuote.

Sisättö ei aivan tuomitse ääni- ja sähkökirjoja. Äänikirja on paluuta aikaisempaan äänenlukemiseen. E-kirja on kännykässä aina mukana. Hän puolustaa kuitenkin fyysistä kirjaa ja esittää tutkimuksia, jotka tukevat sitä, kuinka paperilta lukeminen sekä kehittää lukutaitoa paremmin, että kuinka paperilta lukiessa sisällöstä jäävät asiat paremmin mieleen.

Nimensä mukaisesti kirja on lukemisen puolustuspuhe. Lukemisella on lukuisia hyötyjä: lukeminen nostaa älykkyyttä ja parantaa kognitiivisia kykyjä, lukeminen parantaa keskittymiskykyä ADT:n vaivaamassa maailmassamme, lukeminen vähentää stressiä.

En ole sinänsä eri mieltä, mutta ihmettelen vain, miksi kulttuurissamme kaikessa pitää nähdä hyötyä? Mikä on asia, jota enää tehdään sen itsensä vuoksi? Tutussa sutkautuksessaan pop-filosofi Slavoj Žižek väittää, että seksiäkin harrastetaan enää vain terveyssyistä. Oma huomioni oli tutkimus, jonka mukaan onnellisuus on terveydelle hyödyllistä. Kirjassa annetaan neuvoja kuinka päästä irti lukujumista samassa hengessä kuin lehdissä jaetaan laihdutusvinkkejä.

Vaikka hyötynäkökulma on se, jolla kirja myydään asiakkaalle, on se myös vilpitöntä painetun kirjan ja lukemisharratuksen fanitusta. Listataan parhaat kirjat eri vuodenaikoihin ja kirjat, jotka ovat niin huonoja, että ovat oikeastaan jo hyviä. Taru sormusten herrasta mainitaan mielkein joka luvussa.

Lukunautinnon problematiikka liikkuu sen välillä, että lukeminen on viihdettä, josta olemme lakanneet nauttimasta, mutta toisaalta myös kunnon kansalaisen tulee lukea ja myös nauttia lukemastaan.

Viime vuonna luin parikin hyvää kirjaa siitä, mihin suuntaan lukemisen tulevaisuus on menossa. Itse olen käsitellyt tässä blogissa mm. vähenevää lukuintoa, äänikirjoja ja kirjaa materiaalisena esineenä yleensä.

Lukemisen kulttuurit (toim. Hiidenmaa, Lindh, Sintonen, Suomalainen. Gaudeamus. 2023) on artikkelikokoelma, joka käsittelee lukemista useasta kulmasta. Lukeminenhan ei välttämättä ole kirjallisuudentutkimukselle niin keskeinen tutkimuskohde kuin mitä ulkopuolinen voisi kuvitella. Monet tutkimussuuntaukset keskittyvät tekstiin sinänsä, ja kaikki sen ulkopuolinen, kuten konkreettinen lukija tai kirjailija, koetaan hankalaksi ja epämääräiseksi. Vastaanoton tutkimus ja kirjallisuussosiologia ovat kirjallisuudentutkimuksen laitamilla, elleivät jopa sen ulkopuolella. Kyseisessä kokoelmassa lukemista tutkitaan poikkitieteellisesti mm. kasvatustieteen ja psykologian kautta.

Kirjan läpileikkaavana teemana on huoli lukemisen tulevaisuudesta. Ihmiset lukevat koko ajan vain vähemmän ja nuoret sitäkin vähemmän. Kirja-ala on myllerryksessä ja fyysisistä, painetuista kirjoista siirrytään ääni- ja sähkökirjoihin. Johdannossa tekijät hyväksyvätkin, että lukeminen ei tarkoita enää vain paperikirjan lukemista.

Lotta-Sofia La Rosa oli reilu vuosi sitten monen lehden haastateltavana väitöskirjansa tiimoilta. Hän tutki nuorten asenteita lukemista kohtaan ja tulos oli odotettu: lukeminen on nuorista tylsää ja puhelimen räplääminen hauskaa. Kirjan uudet muodot kuitenkin voivat motivoida nuorta lukemaan. Käsillä olevassa kirjassa hänen artikkelinsa tarkastelee, miten nuorten asenteet vaikuttavat lukemiseen: jos kotona ei lueta ja jos kaveripiiri — varsinkin pojilla — pitää lukemista turhana ja tylsänä, ei nuorella ole motivaatiota tarttua kirjaan. Tämä johtaa lukumotivaation kasautumiseen: motivoituneille lukijoille lukeminen on helppoa ja nautinnollista, ei-motivoituneille vaikeaa ja raskasta, mikä vähentää motivaatiota entisestään.

Artikkelissa, joka on julkaistu Iltalehdessä syyskuussa 2023 La Rosa muistuttaa, että lukumotivaatiota ei paranna lukemisen hyödyistä jankuttaminen. Nuori kokee lukemisen mielekkäänä, jos löytää mielekästä luettavaa (tai kuunneltavaa). Omasta nuoruudestani muistan pakkoruotsin, jota me Savonmaan rajalla elävät jullit emme osanneet pitää minkään arvoisena, vaikka opettaja meitä yrittikin vakuuttaa, että Suomi on kaksikielinen maa ja työelämässä ruotsia tulisimme tarvitsemaan. Kun muutin tänne rannikolle, asenne oli aivan toinen heillä, jotka olivat oikeasti kasvaneet ruotsinkielisten nuorten parissa. Motivaatiota ei kasvattanut myöskään se suomalainen koulutusmentaliteetti, jossa toistellaan että olet tyhmä, jos ruotsin kieli (tai lukeminen) ei kiinnosta.

*
Syynä nuorten lukuharrastuksen hiipumiseen pidetään älypuhelimia. Toisaalta, myös alkoholin kulutus ja seksin harrastaminen ovat olleet pitkään laskussa. Syy on sama. Jos älypuhelin voittaa viinan ja seksin, mitä toivoa on jollain lukemisharrastuksella?

*

Huolta nuorten lukuharrastuksen hiipumisesta ja kirjan digitalisaatiota käsittelee myös Riie Heikkilän kirja Miksi lakkasimme lukemasta? (Gaudeamus, 2024) Kirjan luettuani ajattelin, oliko sen otsikko keksitty kustantamossa kirjan kirjoittamisen jälkeen (kun pelkkä alaotsikko sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta ei tuntunut tarpeeksi myyvältä), koska aivan tarkkaan ottaen otsikon kysymykseen kirja ei mielestäni vastaa, vaan kiertelee kysymystä kuin kuumaa puuroa. Niinhän se tietysti on, että mihinkään monimutkaiseen kysymykseen ei ole helppoa vastausta.

Kirja pohjautuu kirjoittajan tekemiin kysely- ja haastattelututkimuksiin sekä tilastokeskuksen keräämään aineistoon. Teoreettisena lähtökohtana on Bourdieun teoria yhteiskunnan sosiaalisista hierarkioista ja Michèle Lamontin teoria symbolisista rajanvedoista. Lyhyesti sanottuna korkeakulttuuria käytetään erottautumiseen alemmista luokista. Itse olen viitannut painetun kirjan ”prestiisiin”; kirjaa arvostetaan esineenä eri tavalla kuin e-kirjaa, tv-sarjoista puhumattakaan, vaikka molemmissa olisi kyse viihtymisestä. Toisaalta, ehkä pikku hiljaa jonkun Bookbeatin tilaus viestii keskiluokkaisesta elämäntavasta siinä missä kirjahyllykin.

Heikkilä, kuten muutkin kirjoittajat, huomaa että huolipuhe keskittyy korostamaan lukemisen hyötyjä: lukutaito on kansalaistaito (ja ne Pisa-tulokset!), lukeminen kehittää sekä kognitiviisia että emotionaalisia kykyjä. Mielenkiintoista onkin, kuinka toistaalta korostetaan, että vain ”oikean”, painetun fyysisen kirjan lukeminen yksinään on ”oikeaa” lukemista ja vain se kehittää lukutaitoa, koska se on tarpeeksi vaativaa. Toisaalta ”oikea” lukeminen on helpompaa ja kirjan käyttöliittymä on siinä määrin ylivoimainen, että vain se mahdollistaa keskittymisen tekstin sisältöön (itse muuten luin molemmat kirjat kännykän näytöltä).

*

Tilastodatan mukaan vapaa-ajalla luettujen kirjojen määrä on vähentynyt 1980-luvulta alkaen. Ristiinvertailu eri koulutus- ja ikäryhmien ja sukupuolten välillä paljastaa, että korkea koulutus ennustaa aktiivista lukemista, matala koulutus puolestaan vähäistä lukemista; naiset lukevat miehiä enemmän, ja erityisesti nuorten miesten lukuharrastus on laskenut.

Kaunokirjallisuutta lukevat etenkin koulutetut naiset. Tietokirjallisuuden kohdalla erot ovat suppeampia ja tietokirjallisuuden lukeminen laskee vähemmän kuin kaunokirjallisuuden. Tilastoon vaikuttaa se, että esim. koulukirjat ja työelämässä luettavat kirjat lasketaan tutkimuksessa tietokirjallisuuteen. Aivan verrannollista siis vapaa-ajan lukeminen ja koulun pakollinen lukeminen ei lukemisharrastuksen kannalta ole. Heikkilä käsittelee myös lehtien lukemista, millä hän tarkoittaa paperilehtiä. Suomessa sanoma- ja aikakauslehtiä on aina luettu ahkerasti ja 1990-luvulla niitä luki lähes koko väestö, tällä hetkellä noin kolme neljännestä. Korkea koulutus ennustaa vahvasti myös lehtien lukemista, mutta sukupuolten välillä ei ole suurta eroa.

Mielenkiintoinen pointti on myös se, että väestön koulutusaste kasvaa koko ajan. Samaan aikaan lukeminen ei kuitenkaan lisäänny, vaikka koulutetut lukevatkin kouluttamattomia enemmän. Tätä Heikkilä ei tutkimuksessa ole huomannut tai jostain muusta syystä ei pohdi.

Heikkilä jakaa vastaajat “perinteisiin lukijoihin” (vähintään kymmenen luettua kirjaa vuodessa sekä vähintään yksi sanomalehti ja yksi aikakauslehti säännöllisesti luettuna) ja ”internet-lukijoihin” (käyttää internetiä vähintään päivittäin ja lisäksi lukee useammalla tavalla tekstejä internetissä). Kuten arvata saattaa, tulos on että edellisiä on vuosi vuodelta vähemmän, jälkimmäisiä enemmän. Mielestäni Heikkilä on oikeilla jäljillä siinä, että lukemisesta puhuttaessa ei voi enää määritellä lukemista pelkästään painetun tekstin lukemiseksi, mutta ongelma tulee siinä, että lukemisen laatua ei määritellä. Pelkkä ”internetin käyttö” ei välttämättä kerro mistään. On eri asia hankkia aktiivisesti tietoa internetistä ja lukea sähkökirjoja ja kuunnella tiede-podcasteja kuin passiivisesti scrollata netin viihdevirtaa. Päivittäinen sosiaalisen median kuluttaminen voi olla jopa haitallista.

Vastauksena otsikon kysymykseen Heikkilä siis epäröi syyttää digitalisaatiota. Emme lakanneet lukemasta, lukeminen vain muuttuu.

Näiden lisäksi on luonnollisesti heitä, jotka lukevat molemmilla tavoilla (etenkin korkeasti koulutetut) ja heitä, jotka eivät lue kummallakaan tavalla (etenkin matalasti koulutetut). Jälkimmäinen ryhmä on kasvussa.

*

Kirjassa Heikkilä valitsi kirjaansa haastateltavaksi etenkin matalasti koulutettuja ”sinikaulusammattien” edustajia ja työttömiä, eli heitä joiden tausta ennustaa vähäistä kulttuuriosaamista. Tässä on nähtävissä halua tasapainottaa jakoa ”koulutettuihin” ja ”ei-koulutettuihin” ja antaa ääni jälkimmäisille.

Asenteet lukemista kohtaan Heikkilä jakaa haastatteluiden perusteella hyväksynnän, käytännöllisyyden ja uhman puhetavoiksi. Ensimmäistä ”hyväksynnän” asennetta voisi jopa kuvailla hieman poroporvarillliseksi tavaksi, jossa lukeminen näyttäytyy hyveenä, osana hyvän ihmisen ideaalia samalla tavalla kuin terveet elämäntavat. ”Käytännöllisesti” asennoituvat hakevat lukemisesta nautintoa ja rentoutumista ja painottuu kenties enemmän populaarikirjallisuuteen. Kolmas, ”uhmakas” asenne suhtautuu lukemiseen ja (korkea)kulttuuriin ylipäätään vihamielisesti. Korkeakulttuurilla on yhteiskunnassa hegemoninen asema (vrt. Bourdieu, joskin nämä ihmiset itse eivät sitä ehkä näin kuvaile) ja uhmakas suhtautuminen on kapinaa tätä herraskaisen kulttuurin tuputtamista vastaan. Siinä missä kulttuurin kuluttaminen on symbolista erottautumista, on sitä myös siitä kieltäytyminen.

Kolmas ryhmä on kasvussa ja tietenkin näistä kaikkein mielenkiintoisin, mihin on arvosteluissakin kiinnitetty huomiota. Heikkilä itse ei tee poliittisia tulkintoja, mutta etsivä löytää kyllä yhteyksiä populistien kulttuuria väheksyviin asenteisiin ja kulttuurileikkauksiin ja puheisiin YLE:n lakkauttamisesta. Kulttuurisota on sotaa kulttuuria vastaan.

Huomattava yksityiskohta kuitenkin on, että uhmakas asenne ei välttämättä Heikkilän aineiston mukaan tarkoita sitä, että henkilö ei lainkaan lukisi.

*

Vastaus otsikon kysymykseen onkin Heikkilän mukaan, että on ”virheellistä puhua lukemisen hiipumisesta yleisellä tasolla”. Hänen mukaansa ”lukeminen kerrostuu sosiaalisesti”. Koulutetut keski-ikäiset naiset, jotka ovat tähän asti lukeneet eniten, lukevat edelleen eniten. Nuoret ja etenkin nuoret miehet lukevat aina vain vähemmän.

Digitaalinen lukeminen ei lukemista pelasta, vaan kehitys näyttäisi kulkevan siihen suuntaan, että myös netissä lukevat eniten ne, jotka lukevat muutenkin (eli koulutetut keski-ikäiset naiset).

Kuten La Rosa, myös Heikkilä huomauttaa että osallistumattomuuteen liittyvä huolipuhe on myös stigmatisoivaa. Syyllistäminen ja osaamattomuudesta irvailu ei motivoi kouluttamattomia ja nuoria omaksumaan korkeakulttuuria. (Hyvä kirjoitus aiheesta on myös Veera Kivijärven artikkeli Kiiltomato-verkkolehdessä vuodelta 2019. )

*

Mikä on sitten oma kantani? Ehkä lukemista tärkeämpää olisi jonkinlaisen älyllisen kulttuurin vaaliminen, josta lukeminen on osa. Tällaisen utopian käsittely vaatisi oman postauksensa.

Olivatko ihmiset ennen fiksumpia? Eivät varmaankaan. Silti muistelen kaiholla sitä aikaa, kun lehdissä oli ”Hullu maailma” -palsta. Nyt sama palsta on nimeltäään Ulkomaat tai Politiikka. Vielä jokin aika sitten olisi pidetty naurettavana, jos poliitikko olisi mennyt Suomi24-palstalle tai IRC-galleriaan. Nyt poliitikot eivät uskalla jättäytyä pois viestipalvelu X:stä.

Lukemisen vaalimisessa on annos nostalgiaa.

Digitalisoituminen on antanut työkaluja toisaalta itseilmaisuun, toisaalta itsensä sivistämiseen. Voin mennä Youtubeen ja katsoa huippuyliopistojen luentotallenteita melkein mistä vain. Voin opiskella kieliä podcastien ja Duolingon avulla. Voin lukea edullisia e-kirjoja tai kuunnella luppoajalla romaaniklassikoita äänikirjoina. Voin itse pitää blogia (jos nyt joku tästä jotenkin sivistyy) tai julkaista podcasteja tai päivittää Wikipediaa.

Kuuntelen paljon äänikirjoja Bookbeatista ja kansallisesta E-kirjastosta ja podcasteja mm. YLE:ltä. Joku linkkasi minulle ilmaisen kokeilun Podimoon ja otin sen vastaan, kun luulin että sielläkin olisi äänikirjoja. Ei helvetti mitä typerää ja tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa.

Lukeminen on tärkeää, mutta on niitä tyhjänpäiväisiä kirjojakin. En listaa niitä tässä.

Tärkeämpää kuin juuttuminen nostalgiaan tai uuden teknologian suitsuttaminen, olisi älyllisen uteliaisuuden säilyttäminen. Se, että lukee muutakin kuin julkkisjuoruja, oli formaatti mikä hyvänsä. Tai mikä parempaa, tekee jotain itse.

Tämä kaikki toki on aika elitististä.

Kirjailijat ovat nousseet barrikadeille, tai ainakin kirjoittaneet vetoomuksen kirjallisuuden halpuuttamista vastaan. Allekirjoittajia on reilut 500, mukana näyttäisivät nopealla vilkaisulla olevan kaikki keskeiset nykykirjailijat ja melkein merkittävämpää on, kuka ei ole listalla. Erityisesti vetoomuksessa ollaan huolissaan uusista sähkö- ja äänikirjapalveluista, joissa kirjoja markkinoidaan pilkkahintaan ja kirjailijoille tästä maksetaan vain hiluja (olen yrittänyt ujuttaa ilmiölle nimeä spotifysaatio). Ratkaisuksi esitetään mm. vähimmäishintaa kirjalle riippumatta siitä, missä kanavassa ja formaatissa se myydään kuluttajalle.

Aiheesta kirjoittaa mm. Karo Hämäläinen blogissaan, joka muuten ei ole mukana allekirjoittajissa, ja joka on kirjoittanut aikaisemminkin kirjailijoiden tulonmuodostuksesta ja äänikirjapalveluista.

Olen sinänsä sitä mieltä, että kun kirjailija kirjoittaa, kyse on sanoista ja sisällöstä (sisällöntuottaja on kärsinyt terminä kovan inflaation, mutta keksikää tähän itse jokin parempi nimitys) ja silloin tulisi keskittyä sisältöön, ei millaisiin kansiin se pakataan. Käsittääkseni ei ole mitään teknistä tai teknologista syytä sille, miksi sähkö- ja äänikirjoista pitäisi maksaa kirjailijalle vähemmän.

Lukuharrastuksen vähetessä äänikirjoista on etsitty kirja-alan pelastusta, mutta tietenkään se ei voi tapahtua kirjailijan kustannuksella. Kirjailijoiden tulot ovat romahtaneet myyntilukujen laskiessa eikä ole reilua, että samaan aikaan nettipalvelut myyvät lukuoikeuksia samoihin kirjoihin.

*

Kirjailija Juha Itkonen kommentoi mm. tätä julistusta verkkolehti Särössä otsikolla ”Digitalisaatio ei ole luonnonvoima”. Hänen mukaansa kirjailijat eivät niinkään vastusta kehitystä kuin että kehityksen suunnasta ei käydä keskustelua. Hän argumentoi mm. Esa Mäkisen poleemista kirjoitusta (Paperikirja ei ole kuningas, HS, 8.9.2024) vastaan. Itkosen mukaan hänelle Imagessa kuittaileva Oskari Onninen on ymmärtänyt hänet väärin.

LISÄYS 2.10.:

Bookbeatin toimitusjohtaja Niclas Sandin vastaa kritiikkiin tiedotteessa. Tiedote vaikuttaa hätäpäissään kirjoitetulta. Onko Bootbeatilla kriisi päällä? Kirjailijoiden avointa kirjettä on kutsuttu ensin Kirjailijaliiton avoimeksi kirjeeksi ja sen jälkeen se on korjattu muotoon ”viiden suomalaisen kirjailijan avoin kirje”. Kirjailijoita ei vetoomuksen julkaisuhetkellä ollut viisi vaan viisi sataa. Nyt allekirjoittajia on 845. Tiedote on otsikoitu populistisella heitolla ”Äänikirjakeskusteluun on aika tuoda uusia sävyjä”, ikään kuin Bookbeat edustaisi vaiennettua toisinajattelijaa. Jo ensimmäisessä lauseesssa, joka on suunnattu avoimen kirjeen allekirjoittaneille kirjailijoille, heitetään haaste: ”Ei pidä pilata hyvää tarinaa totuudella”.

Ydinkysymys kuitenkin on: ovatko sähkö- ja äänikirjapalvelut tuoneet lisää rahaa kirja-alalle, joka sinne ei muuten olisi tullut? Sandin vihjaa, että näin olisi: ”Suomessa ei luultavasti koskaan ole ollut yhtä paljon ihmisiä, jotka kuluttavat yhtä paljon aikaa ja rahaa kirjoihin kuin nyt, ja tämä hyödyttää useampia kirjailijoita kuin koskaan aiemmin” (korostus minun). Sandin käyttää sanaa ”luultavasti”, joten ilmeisesti tutkittua tilastotietoa asiasta ei ole.