Kirja-asiat ja arviot – Sivu 2

Houkuttelevat dystopiat, kiihottavat katastrofit

William Goldingin Kärpästen herra oli päätepiste robinsonadien alalajille, jossa poikajoukko haaksirikkoutuu autiolle saarelle ja neuvokkuutensa ja toveruutensa avulla peittoaa vastoinkäymiset ja perustaa saarelle oman toimivan pienoisyhteiskuntansa. Wikipedia mainitsee kirjan ”vastaesikuvana” olleen R. M. Ballantynen The Coral Island, jota en ole lukenut, mutta muistan kyllä useampia poikakirjoja, kuten Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika (Deux ans de vacances, 1888), jotka oli kirjoitettu samalla teemalla. Näitä oli lukuisia muitakin, kuten Robinsonien perhe (kirjoittaja unohtunut), jossa brittiläinen ydinperhe haaksirikkoutuu autiolle saarelle mukanaan vain teeastiasto, Raamattu ja reipasta urheiluhenkeä. Kuten tunnettua, toisen maailmansodan jälkeisen pessimismin ja ydinsodan uhan alla kirjoitettu Kärpästen herra laittaa pojat yhteistyön sijasta murhailemaan toisiaan.

Kärpästen herra on Nobel-palkitun Goldingin esikoisteos ja hänen tunnetuin kirjansa (hänen muista teoksistaan harvemmin kuulee). Sitä pidetään psykologisesti tarkkanäköisempänä kuin aikaisempia naiiveja poikakirjoja. Sittemmin Goldingin synkkää ihmiskuvaa on haastanut mm. populaarihistorijoitsija Rutger Bregman kirjassaan Hyvän historia (ks. esim. Vesa Rantaman arvostelu Nuoressa Voimassa).

Jostain syystä dystopia kiinnostaa aina enemmän kuin utopia. Kirjallisuudellisuuden kannalta syy on yksinkertainen: utopian varaan on vaikea rakentaa draaman kaarta kannattavaa peruskonfliktia, kun taas dystopiassa on heti tarjolla kaikki jännittävän juonen ainekset. Kenties samasta syystä jollain sosiaalipsykologisella tasolla pahanilmanlinnut vaikuttavat paitsi jännittävämmiltä, myös uskottavammilta ja älykkäämmiltä kuin lipilaarit lähimmäisenrakkauden saarnaajat. Muistan noin 15 vuotta sitten käymäni filosofishenkisen keskustelun, jonka päätteeksi kaverini tokaisi, että kyllä 15 vuoden kuluttua Suomi on sisällissodassa, ja muistan myös ajatelleeni, että ”huh, aika hurjaa!”, mutta näyttäisi silti siltä, että melko lällyä kulttuurisotaa käydään enimmäkseen vain Twitterissä.

Kirjallinen realismi lähti liikkeelle yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaamisesta. Naturalismi, jota kutsutaan myös inhorealismiksi, meni vielä astetta pidemmälle ja väitti kuvaavansa yhteiskuntaan valokuvamaisen tarkasti. Varhaiset realistit eivät varsinaisesti kirjoittaneet dystopioita, mutta ajatus oli sama: pessimismi ja epäkohdat katsotaan todenmukaisemmiksi kuin naiivi positiivisuus.

Työmatkani varrella sillankaiteeseen on joku maalannut spray-maalilla vuosiluvun ”1984”, oletettavasti George Orwellin dystopiaromaanin mukaan, joka on myös tekijänsä tunnetuin teos. Toisaalta, sillankaiteeseen kirjoitettuna Tie Wiganin aallonmurtajalle tai Kun ammuin norsun ja muita esseitä ei kuulosta yhtä iskevältä. (Noin muuten olen sitä mieltä, että Orwell oli aika kehno nimeämään teoksiaan, suomennos ”Eläinten vallankumous” on sekin parempi kuin ”Animal farm”, ”eläinten maatila”, tai ainakin sellainen, jota päivystävä kolumnisti voi käyttää yhä uudelleen otsikkona Sadan vuoden yksinäisyyden ohella.)

Mikään ei vetoa keskinkertaiseen älyyn niin kuin viittaus Orwelliin, joka on tuttu myös heille, jotka yhtään Orwellin kirjaa eivät ole lukeneet. Elämme dystopiassa ja stalinismissa ja natsismissa jo nyt, tai sitten olemme minuuttia vaille siihen luiskahtamassa.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi, Margaret Atwoodin romaani Orjattaresi ja etenkin siitä tehty samanniminen tv-sarja tuntuivat ajankohtaisilta kuvauksilta nykypäivän amerikkalaisesta todellisuudesta (yhtymäkohtia esimerkiksi Saudi-Arabian tai Iranin todellisuuteen kuvitteellinen päivystävä kolumnistimme näkee harvemmin).

Katastrofigenre on lähellä dystopiaa ja ammentaa siitä samasta hivenen populistisesta lähteestä, että kun sanoo asioiden olevan (tai menevän) päin helvettiä, kuulostaa heti kriittiseltä ajattelijalta. Thanatos väikkyy aina jossain silmänurkassa ja tuntuu suorastaan viekoittelevalta ajatella, että yhteiskunnan perusasetus on dystopia, ihmisen perusluonto itsekkyys ja julmuus ja että globaalin katastrofin mahdollisuus odottaa kulman takana. Apokalypsi on nimenomaan uskonnollinen käsite, ja ainakin abrahamilaisissa valtauskonnoissa maailmanlopun odotus on keskeinen uskonkappale.

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut jehovantodistajista, heidän oppinsa ytimessä on ajatus, että elämme Saatanan hallitsemassa dystopiassa, jossa kaikki menee aina vain huonompaan suuntaan ja kaikki päättyy viimein katastrofiin ja harmagedoniin. Heidän traktaateissaan kehotetaan ”ajattelemaan itse” (do your own research”), kuinka kaikki on nykyään huonosti ja ennnen paremmin.

Ehkä ihmisen perusbiologiassa on jotain, joka saa meidät ajattelemaan, että asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan. Oman kehon ja pikku hiljaan myös mielen rapistuminen vertautuu yhteiskunnan rapistumiseen. Nuorison tavat ovat aina outoja ja maailma muuttuu huonompaan suuntaan: elämme dystopiassa, jossa nuoret käyttävät vanhoille vierasta kieltä.

Koko länsimainen kirjallinen historia lähtee liikkeelle Hesiodoksesta, jonka keskeinen ajatus on, että kulta-aika on jo mennyt ja itseasiassa hopea-aikakin ja nuoriso on turmeltunutta ja aina mennään vain huonompaan suuntaan. Olen melko varma, että kivikautiset luolamaalauksetkin kertovat miten suuria alkuhärät olivat, kun me oltiin nuoria, mutta nykynuoriso keräilee vain jotain marjoja.

Jos koko ihmiskunnan historian kaikki on mennyt alusta asti jatkuvalla syötöllä päin helvettiä ja dystopiaa, ei ole ihmekään, että maailmanloppu tulee ihan pian.

Totuus on kuitenkin tylsempi, mutta kivempi: elämme ennen näkemättömässä hyvinvoinnissa ja vapaudessa.

Kirjailija aikaansa edellä vai jäljessä?

Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa Helsingin sanomissa ilmestyneessä esseessään yhdestä yleisimmästä romanttiseen kirjailijahahmoon liitetystä myytistä: aikalaiset eivät ymmärrä suurta neroa, mutta jälkipolvet tulevat hänen suuruutensa tunnustamaan (Sutinen, Ville-Juhani:Monia klassikkokirjoja ympäröi tarina, joka ei ole totta, 25.4.2023). Tällä marttyyrimaisella asenteella väärinymmärretty nero kestää heikotkin myyntiluvut ja kulttuuripiirien ylenkatseen.

Keskeisin kuolemansa jälkeen kunnioituksen saanut kirjailija on luonnollisesti Aleksis Kivi. Sutinen ei Kiveä mainitse esseeessään, kenties siksi että se on liiankin tuttu esimerkki, toisaalta hän näyttää haluavan purkaa myyttiä ja siihen Volter Kilpi käy paremmaksi esimerkiksi. Omana aikanaan Kivi eli köyhyydessä, jälkipolvet ovat nimenneet hänet kansalliskirjailijaksi. Seitsemän veljestä taitaa olla edelleen kaikkien aikojen myydyin suomalainen romaani (joskin Kivellä on sata vuotta etumatkaa Ilkka Remekseen). Tosin, on myös unohdettu että Kivelläkin oli omana aikanaan omat tukijansa. August Ahlqvist tunnetaan vain ja ainoastaan Kiven teilauksesta, jota opetetaan peruskoulun äidinkielen tunnilla (vaikka hänet voisi muistaa muistakin asioista), mutta esimerkiksi Kiven tukijaa Kaarlo Bergbomia ei muista enää kukaan. Jälkeläisten ylläpitämään neromyyttiin kriitikoiden teilaukset sopivat paremmin kuin se, että hänellä oli myös ymmärtäjänsä.

Kirjoittajien piirissä myytti elää vahvana. Aina kun kustantamo lähettää ”hylsyn”, muistetaan ja muistutetaan, kuinka sekin kirjailija sai uransa alkuaikoina hylkäyskirjeita ja nyt on maailmanlaajuinen bestseller. Volter Kilpeä useammin mainitaan joku Stephen King tai J.K. Rowling, jotka ovat kuitenkin tämän hetken tunnetuimpia kirjailijoita, mutta oikeastaan tässä kohtaa voitaisiin mainita kuka tahansa, koska jokainen kirjailija tulee uransa alussa hylätyksi. Kuoleman jälkeen tuleva maine sopii tähän tarkoitukseen vielä paremmin, koska sitä ei voi millään tavalla todistaa oikeaksi tai vääräksi. Kukaan keskustelijoista ei ole sitä päivää enää näkemässä.

Tällaisessa tuudittautumisessa ei sinänsä ole mitään väärää. Ongelma tulee siinä, jos myyttiä tulkitaan väärin ja se muodostuu esteeksi omalle kehitykselle kirjoittajana.

Syy, jonka vuoksi Aleksis Kiveä ei ymmärretty, oli että hän oli aikaansa edellä. Suomenkielistä kirjallisuutta ei hänen aikanaan käytännössä vielä ollut olemassa, joten aikalaiset, sen enempää kuin suuri yleisö kuin akateemisesti koulututetut taideihmisetkään, eivät osanneet lukea korkeakirjallisuutta suomeksi. Monet odottivat korkeata, isänmaallista tyyliä, mutta Kivi sekoitti teoksiinsa huumoria ja ironiaa. Seitsemässä veljeksessä on realismiin sekoittuneena fantastisia ja uskonnollisia elementtejä. Voi sanoa, että kun suomalainen kirjallisuus lähti liikkeelle nollasta, hyppäsi Kivi useamman kehitysvaiheen yli kirjoitti monitasoisen romaanin, johon ei vielä oltu valmiita.

Kirjoitetaanko tänä päivänä kirjoja, jotka ovat vuosikymmeniä aikaansa edellä? Varmasti kirjoitetaan, eikä meillä edes ole välttämättä keinoja tunnistaa niitä omana aikanaan.

Äkkiseltään sanoisin kuitenkin, että itsensä väärinymmärretyiksi neroiksi nimenneet ovat pikemminkin ajastaan jäljessä. Paljon on kirjallisuutta kirjoitettu ja yhä enemmän kirjoitetaan. Todennäköisempää on, että samat asiat on jo sanottu sata kertaa aikaisemmin. Onnettomasti päättyvä rakkaustarina, jossa päähenkilönä on lupaava esikoiskirjailija-nuorukainen, on luultavasti kirjoitettu jo. Runoja syksyyn ja kevääseen liittyvistä sääilmiöistä on kenties jo yli tarpeen.

Kun sitten tällainen kirjoittaja saa negatiivista palautetta tai rakentavaa kritiikkiä, aina joku (tai kirjoittaja itse) kuiskuttelee korvaan: ei kriitikoita kannata kuunnella, ei ne mitään tiedä, ei kannata muuttaa mitään, eihän ketään suurta taiteilijaa ymmärretty omana aikanaan.

Syntysähköinen arkistointi ja digitaalinen forensiikka

Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehdessä Avaimessa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli digitaalisesti tuotetun materiaalin tutkimuksesta ja sen arkistointiin liittyvistä haasteista (Pulkkinen, Veijo: Kirjallisuudentutkijan näkökulma syntysähköisten käsikirjoitusten arkistointiin). Luin ensi kertaa termin ”syntysähköinen” ja se kuulosti siinä määrin hauskalta ilmaisulta, että nostin sen tämän postauksen otsikkoonkin.

Vaikka painettua, paperista kirjaa pidetään ainoana oikeana kirjana, kirjojen tuotantoprosessit ovat digitalisoituneet läpikotaisin jo 80-luvulta alkaen. Kirjat kirjoitetaan tietokoneella, lähetetään kustantajalle sähköpostilla, painetaan digipainoissa ja myydään verkkokaupoissa ja tulevaisuudessa julkaistaan yhä enenevissä määrin e-kirjoina, jolloin se ainoa ”analoginen” vaihe jää pois välistä. Prosesseja voi verrata esim. musiikin tai elokuvan tuotantoon, jossa myös nykyaikana kaikki vaiheet ovat digitaalisia. Käsittääkseni pitkään vielä kuvattiin filmille, joka sitten muokattiin sähköisenä. Samoin vaikka vinyylilevyt tekevät paluuta niiden analogisen soundin vuoksi, on ironista että niiden sisältämä musiikki on melko varmasti tuotettu tietokoneen daw-ohjelmassa.

On siis luonnollista, että kirjallisuudentutkimuksessakin otetaan huomioon niiden digitaalinen syntyprosessi. Kirjallisuudentutkimusta tuntemattomille voi tulla yllätyksenä, että kirjojen kirjoittamisen tutkiminen, eli artikkelissakin mainittu geneettinen kritiikki, ei ole mitenkään kirjallisuudentutkimuksen ytimessä, pikemminkin se on aika marginaalista puuhaa. Digitaalisten lähdemateriaalien tutkiminen on varmasti vielä enemmän marginaalissa ja lapsen kengissä, vaikka tekstien sähköinen tuottaminen onkin jo aikaa sitten syrjäyttänyt käsin kirjoittamisen.

SKS:n kaltaiset arkistot ovat jo pitkään ottaneet vastaan esimerkiksi alkuperäiskäsikirjoituksia ja kirjailijoiden kirjeenvaihtoa. Näitä on haalittu kirjailijoiden jäämistöistä tai sitten kirjailijat itse ovat toimittaneet materiaalia arkistoon jälkipolville säilytettäväksi. Nyt myös digitaalista aineistoa luovutetaan arkistoihin ”levykkeinä, kiintolevyinä ja kokonaisina tietokoneina”. Voin vain kuvitella arkistoijien päänvaivaa, kun he joutuvat miettimään mihin sen kaiken säilövät. Painetun materiaalinen arkistoiminen on jo nyt esimerkiksi vapaakappaleoikeuden omistavissa kirjastoissa valtava ongelma, mutta nyt joudutaan miettimään miten jotain kiintolevyjä säilötään ja miten sellainen indeksoidaan tietokantaan, jotta tutkijat sen sieltä löytävät? Olen hieman skeptinen sen suhteen, millaiset tietotekniset valmiudet jollain amanuensseilla on asian suhteen.

Tilanpuutteen ja indeksoinnin lisäksi ongelmana on tallennusvälineiden säilyminen. Nopealla googlauksella löytyy artikkeli, jonka mukaan cd-romppujen ikä on vain noin 30 vuotta ja sekin optimaalisissa säilytysolosuhteissa. Itselläni on kaapeissa vain 15 vuotta vanhoja poltettuja cd-levyjä, joista en edes tiedä mitä niissä on (todennäköisesti piratisoituja tv-sarjoja) ja jotka eivät anna muuta elonmerkkiä kuin rutinaa ja kitinää cd-pesään laitettaessa. Sen lisäksi on yläasteella kirjoittamani fantasiaromaani 8 tuuman ”lerpulla” (engl. ”floppy disk”), jonka lukemiseen pitää mennä varmaan tietokonemuseoon.

Sivuhuomautuksena, että paperikirjojenkaan säilyminen ei ole aina ollut itsestäänselvyys: voisi kuvitella, että vaikkapa ensimmäisenä suomenkielisenä kirjana julkaistu Agricolan Abckiria olisi ollut kaikkien mielestä säilyttämisen arvoinen, mutta todellisuudessa se on säilynyt vain repaleisina fragmentteina. En löytänyt kirjan restauroinnista tarkkaa tietoa verkosta, mutta yleensä kappaleita vanhoista kirjoista on löytynyt esimerkiksi toisten kirjojen kansimateriaaleista. Eikä ole harvinaista, että niillä on tapetoitu seiniäkin. Mitä kauemmaksi ajassa mennään, sitä hienosyisempiä arkeologisia ja ”forensisia” menetelmiä tarvitaan fragmenttien entisöimiseksi, mutta millä tavalla 2000 vuoden päästä arkeologit saavat tietoa kaivauksista löytämästään tietokoneesta?

Säilytysongelma voisi ratketa sillä, että kaikesta sähköisestä materiaalista otetaan varmuuskopio ja tallennetaan johonkin pilvipalveluun, jossa sitten kaikki Päätalon tuottamat tekstitiedostot ovat Päätalo-nimisessä kansiossa. Valitettavasti ongelma ei ole niin helppo ratkaista, vaan kuten artikkelissakin todetaan, tallennusmedia itsessään sisältää paljon muutakin (meta)tietoa. Tiedostoja palauttamalla voidaan löytää käsikirjoitusten poistettuja versioita ja olemassa olevista tiedostoista tarkastella muutoshistoriaa, joka kertoo tekstin kirjoitusprosessista. Tämä kaikki tieto menetetään, jos sitä ei osata tallentaa. Tällöin on mielekkäintä tallentaa koko kovalevyn sisältö levykuvana. Nämä ovat kuitenkin isoja tiedostoja, jotka sisältävät paljon redundanttia.

Myös koko digitaalinen ympäristö voi olla säilyttämisen arvoinen, esimerkiksi Emoryn yliopisto on museoinut replikan Salman Rushdien käyttämästä tietokoneesta, jonka ”avulla asiakkaat pääsevät tutustumaan tietokoneeseen ohjelmistoineen ja tiedostoineen sellaisena kuin se oli Rushdien käyttämänä 1990-luvun puolivälissä.”

Tästä tullaan myös kysymykseen siitä, mikä lopulta on säilyttämisen arvoista ja kuuluu kirjailijan korpukseen. Foucault aikoinaan tunnetussa esseessään kyseli, kuuluuko esimerkiksi Nietzschen pesulalista hänen kirjalliseen tuotantoon vain siksi, että hän on sen kirjoittanut. Kirjailijoiden kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja on tallennettu jälkipolville, mutta esimerkiksi sähköpostit voivat olla uhan alla, mikäli kirjailijan kuoleman jälkeen kellään ei ole pääsyä hänen tililleen ottamaan sähköposteja talteen, mutta ovatko esimerkiksi pikaviestit tallentamisen arvoisia? Entä Facebook-päivitykset? Tweettaukset? Artikkelin mukaan jopa sivuhistoria voi tutkijoita kiinnostaa.

Josta tullaan kysymykseen yksityisyydensuojasta. Ei ole mitenkään harvinaista, että kirjailija on toivonut kirjeenvaihtonsa, päiväkirjansa ja keskeneräisen materiaalinsa jopa tuhottavaksi tai ainakin salattavaksi 50–70 vuodeksi. Eikä harvinaista ole, että se on silti kirjailijan toiveiden vastaisesti julkaistu, mistä ensimmäisenä tulee mieleen Pekka Tarkan toimittamat Joel Lehtosen kirjeet, joita hän lähetteli Sylvia Avellanille. Kirjailija itse oli toivonut vastaanottajan polttavan saamansa kirjeet.

Mutta mitä olisi paljastunut Lehtosen sivuhistoriasta? Olisiko hän vieraillut Pornhubilla tai OnlyFansissa? Ilmari Kiannon kovalevy olisi ollut varmasti täynnä outoa pornoa. Kukin voi halutessaan keksiä lisää.

Nykyään ihmisen elämä on niin vahvasti tietokoneissa ja puhelimissa, että intimiteettisuojan vuoksi niiden tutkimuskäyttöön liittyy runsaasti ongelmia. Talous- ja terveystiedoista lähtien kaikki on jossain sovelluksessa eikä niihin mielellään päästä ulkopuolisia, iäisyyteen siirtymisen jälkeenkään.

Mutta hyvä, että nykyään tutkitaan syntyjä syviä, sähkösyntyjäkin.

Jarkko Tontti ei saa sanoa mitään

Kirjailija Jarkko Tontti on Ylen kulttuurivieraana ja on huolissaan ”woken” ja ”punavihreän eliitin” vaikutuksesta sananvapauteen.

Piti jo pari viikkoa sitten kirjoittaa Jarkko Tontin podcastista, jossa hän haastattelee Markku Eskelistä (huomaan aloittavani kaikki päivitykseni tällä anteeksipyynnöllä) ja nyt tällä koneella minulla ei ole kuulokkeita, joten en voi referoida sitä tässä. Mieleen jäi kuitenkin Tontin tarve johdatella Eskelistä useaan kertaan ”no mites nää kokemuslukijat sitten”-kommenteilla sanomaan jotain hänelle tyypillisen räväkkää.

Jotenkin hämmästyttävää, miten entisestä Vihreiden aktiivista Tontista on tullut ”vihervasemmiston” kärkäs arvostelija, jopa sillä tavalla että jo juttua lukematta tietää mitä siinä tullaan sanomaan. Kun jäljittää, mistä ihmisten mielipiteet ovat peräisin, huomaa että ne toistuvat samana paitsi sisällöltään, myös tyyliltään sana sanalta. ”Punavihreä eliitti” kuulostaa netin syvän päädyn salaliittoteorialta ja ”kalliolaiset kangaskassin heiluttelijat” Timo Soinilta käyttämättä jääneeltä plokismilta. Suorastaan hämmästyttävällä tavalla tässäkin onnistutaan olemaan sanomatta mitään omaperäistä tai analyyttistä. Onko tällä sitten tarkoitus kosiskella niitä paitsioon jääneitä reisjärveläisiä metsureita ja muita woken uhriksi itsensä kokeneita?

Tontin mukaan ”vihapuheen vaarallisuutta paisutellaan”. Toki näin, mutta mielestäni myös ”woken” vaarallisuutta paisutellaan. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei 2020-luvun Suomi ole mikään fasistinen Pohjois-Korea ja Neuvostoliiton noitavainot yhdessä kuitenkaan. Vai olisiko molemmissa tapauksissa kyse juurikin raivostumisperformanssista?

Jutun lopussa puhutaan kirjallisuuden kaventumisesta, minkä väitteen allekirjoitan, mutta voiko siitä syyttää ”wokea”? Suurimman osan tässä maassa julkaistuista kirjoista ostavat 35-65 -vuotiaat toimihenkilönaiset, joten julkaistu kirjallisuus noudattelee heidän makuaan. Siihen on tietenkin helppo vastata, että se on syy eikä seuraus, mutta olen myös skeptinen sen suhteen, että romaanit reisjärveläisistä metsureista muuttaisivat tilannetta.

Enkä oikein ymmärrä sitä keskustelunasettelua, jossa muka paheksuttavia asioita ei voisi ”nykyään” sanoa ääneen (tai kirjoittaa), koska ”woke”. ”Haluaisin olla paha poika, mutta äiti ei anna.” Näin jäi taas rajojarikkova romaani kirjoittamatta, kun pelkäsin että netissä sitä joku paheksuisi. Ämmät pilasi taas kaiken. Vai olisiko niin, että provosoivia teemoja käsittelevän kirjan kirjoittaessaan ottaa riskin, että siitä provosoidutaan? Tai jopa niin, että sen provosoivuus on sen elinehto? Jutussa mainittu Salaman Juhannustanssitkin olisi jo unohtunut ilman sen nostattamaa kohua. Ja Tontilta olisi jäänyt monta esseetä kirjoittamatta ilman ”wokea”.

Vai mikä sitten lienee tarkalleen ottaen reisjärveläisten metsureiden katoon suomalaisessa kirjallisuudessa kirjallisuudessa, sitä Tontti ei täsmennä.

Samaa mieltä olen myös siitä, että ”ei oikein uskalleta sanoa ääneen, että kyllä taide, jopa korkeakin taide on joskus tosi huonoa ja epäonnistunutta.” Ehkä kyse onkin juuri tästä. Huono taide on huonoa taidetta, vaikka se olisikin saanut Koneen säätiön apurahan, Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ja papukaijamerkin. Kirjallisuuden kuolemaa pelätään niin paljon, että sen pelossa ollaan valmiita hyväksymään keskinkertaista ja senkin alle jäävää kirjallisuutta.

LISÄYS 19.30:

Vaikka psykoanalyysissä on paljon huuhaata ja joku jungilaisuus yhtä uskottavaa kuin horoskoopit, en voi olla ajattelematta, että tässä woke-hysteriassa on kyse jonkinlaisesta arkkityyppisestä holhoavasta äitihahmosta. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen neekereiksi.

Itsellänihän näitä estoja ei ole, koska en ole naimisissa ja naispuoliset sukulaiseni ovat jo Mäntykankaan mullassa.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa tapeta tai suljeta toisinajattelijoita vankilaan. Pahinta ovat yksittäiset vihapuheesta annetut sakot (joita muuten en kannata).

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

Runouden kuolema? (Juttua myös Haloo Helsingistä)

Viime viikolla Yle povaili Kulttuuricoctail-ohjelmassaan runouden kuolemaa. Olen taas ajankohtaisissa asioissa hieman aikataulusta jäljessä, enkä ole ehtinyt katselemaan ohjelmaa vielä tätä kirjoittaessani. Toisaalta, haluan kirjoittaa tämän päivityksen ennen sitä; minulla on jotain omia ajatuksia asiasta, jotka haluan kirjoittaa ylös ja sen jälkeen vertailla mitä mieltä esim. Arttu Seppänen aiheesta on.

Runouden marginalisoitumisesta on puhuttu jo pidempään. Suurimmat kustantamot, kuten WSOY/Bonnier ja Otavaovat käytännössä lakanneet julkaisemasta runoutta ja se on jäänyt pienempien kustantamoiden, kuten Poesian, Koleran ja Ntamon vastuulle. Leinon, Saarikosken tai Mellerin kaltaisia kaikille tuttuja runoilijahahmoja ei enää ole. Tabermankin kuoli useampi vuosi sitten. Jos kadunmieheltä tai Pihtiputaan mummolta kysyisi elossa olevista runoilijoista, kuka tulisi ensimmäisenä mieleen?

Toisaalta, runous on ainakin modernina aikana ollut marginaalissa proosaan suhteen oikeastaan aina. Esimerkiksi jonkun Mika Waltarin runous on lähes kokonaan unohdettu. Samoin Veijo Meren. Hannu Salama halusi alunperin runoilijaksi, mutta omien sanojensa taloudellisista syistä alkoi kirjoittaa paremmin myyvää proosaa. Kari Hotakainen kirjoitti viisi runokokoelmaa ennen ensimmäistä proosakirjaansa, ja vaikka ne ovat ajallisesti lähempänä, eivät nekään kovin tuttuja laajalle yleisölle ole. Kuten kirjoitti myös Jari Tervo.

Tämä kaikki koskee kuitenkin vain paperille painettua taiderunoa. Kun puhutaan ”runouden kuolemasta”, puhutaan jälleen jostain kapeasti määritellystä formaatista, ja siitä miten se ei saa primetime-huomiota ja kaupallista menestystä. Jälleen on helppo unohtaa ilmiön historiallisuus, ja se että alunperin runous on ollut suullisesti esitettyä ja laulettua, ei paperille painettua. Sanana ”lyriikka” tarkoittaa lyyran säestyksellä esitettävää runoutta. (Toki myös proosan taustalla on alun perin ollut suullinen tarinaperinne.) Runouden elävää perinnettä olisikin aiheellista etsiä lauluista pikemminkin kuin paperilta.

Esimerkiksi Haloo Helsinki! näyttäisi olevan Suomen virallisen listan mukaan tämän hetken suosituin suomeksi laulava yhtye/artisti. Se on julkaissut 7 albumia, joita on myyty yhteensä 300 000 kappaletta ja albumeista kolme on ylittänyt platinalevyn rajan (20 000). Runokirjoja myydään parhaimmillaan 200-300 välillä. Ainoa poikkeus on Heli Laaksonen, jonka supersuositut kirjat ovat myyneet yhteensä satojatuhansia. Itselläni on aukko sivistyksessä, enkä yhtyeen suosiosta huolimatta ole ainakaan tietoisesti kuullut yhtään heidän kappalettaan, joten joudun turvautumaan Googlen apuun. Mielestäni sanoitukset kuitenkin täyttävät runouden määritelmän ja niillä on satojatuhansia kuulijoita. Miten tässä kohtaa voidaan puhua runouden kuolemasta?

Kuulen soraäänet jo tänne asti. Joku Haloo Helsinki! ei ole ole mitään runoutta (hei haloo!), eikä edes taidemusiikkia. Entä se perusiskelmää kunnianhimoisempi laululyriikka?

Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa Joose Keskitalon laulut, en näe mitään syytä miksi niitä ei voisi pitää laadukkaana runoutena siinä, missä mitä tahansa paperille painettua. Kirjailijanakin kunnostautunut Tommi Liimatta on proosatuotannon lisäksi vain yhden runokokoelman, (Avainlastu (2002), mikäli levyttämättömiä sanoituksia sisältävä Sivuhistoria (2008) jätetään laskematta), mutta sanoituksia nopeasti laskettuna viidelletoista albumille. Sanna ”Litku” Klemetti ammentaa iskelmäperinteestä, mutta tähtää taiteellisesti kunnianhimoisempiin kappaleisiin.

Toistan tässä aiempaa kirjoitustani, jossa kirjoitin että se mikä pop-kappaleessa toimii, ei välttämättä toimi painetussa runossa. Energisen musiikkikappaleen tahtiin voi vankalla itsevarmuudella hokea tyhjänpäiväisyyksiä ja tulla nimetyksi vahvaksi tulkitsijaksi. Painetussa runossa sellainen näyttää naiivilta ja juuri siksi tietyn korniuden välttämiseksi runoilijat turvautuvat kokeellisiin keinoihin, jotka taas sitten HH:n musiikkia kuluttavalle laajalle yleisölle voivat jäädä käsittämättömiksi. Silti pop-lyriikan unohtaminen jälleen toistaa sitä ajatusta, että muoto on sisältöä tärkeämpää. Edes se, että suurin osa pop-lyriikasta ei täytä taiderunouden korkeita kriteereitä, ei tarkoita sitä etteikö sitä voisi kutsua lyriikaksi eikä toisaalta sitä, etteikö laulamalla voisi yhtä hyvin luoda runoutta siinä missä paperille kirjoittamalla.

Itse en varmaankaan alkaisi Haloo Helsinkiä fanittamaan, vaikka sitä aktiivisesti tarjottaisiin kuunneltavaksi, joten tässä kohtaa minulla ei ole henkilökohtaisella agendalla kohottaa suomalaista iskelmää (joka tuntuu nauttivan suosiosta ilman minun apuanikin). Jos Haloo Helsingin sanoituksilla lähtisi hakemaan kustannussopimusta runokokoelmalle, saattaisi joutua pettymään (jos ei oteta huomioon yhtyeen tuomaa menestystä). Toisaalta, käsi sydämelle, jos joku viime vuosisadan alun mitallinen uusromantikko debytoisi ”maani se ompi mansikka” -rallatuksilaan, ottaisiko kukaan kriitikko niitä vakavasti? Suuri yleisö saattaisi tykätä, mene ja tiedä. (Runous ei ole kuollut, se vain haisee sun mummolles.) Aina kuitenkin on ollut olemassa käyttölyriikkaa, jolle on matalammat vaatimukset kuin korkeakirjalliselle taidelyriikalle. Osittain painopiste on siirtynyt pois kovakantisista runokirjoituksista. Ja minne jäivät arkkiveisut?

Kuten aikaisemmin kirjoitin, runouden arvostelussa ja arvottamisessa on se vaikeus, että se nojaa vahvasti tyylisuuntiin ja -keinoihin, jotka voivat olla hyvinkin sidoksissa aikaan, paikkaan ja tekijään. Ne voivat vanhentua (kuten mitallisuus ja sointuisuus) tai jäädä pienen piirin ulkopuolella käsittämättömiksi (avantgardistiset muotokokeilut). Jos kosiskellaan laajan yleisön suosiota, ajanmukainen ja helposti sisäistettävä vie voiton. Jos siis runouden kuolemattomuudella haetaan laajaa kansansuosiota.

Toinen ongelma liittyy siihen, että runoutta on näennäisen helppoa, mutta todellisuudessa vaikeaa kirjoittaa. Tämän Nuoren voiman jutun perusteella ”1950-luvun alussa maassamme ilmestyi vain vähän yli 10 runokokoelmaa, 1970-luvulla niitä tuli jo noin 100 ja 1990-luvun alkupuolella 200. Viime vuosina määrä on hilautunut noin 500 runokirjaan vuodessa.” Samassa jutussa mainittu pääosin omakustannepohjalta toimiva Mediapinta-julkaisija pamautti vuonna jutun kirjoitusvuonna 2017 julkisuuteen 800 runokirjaa. Koska en ole lukenut kaikkia niitä (kuten ei kukaan ole, edes Mediapinnan henkilökunta), en voi sanoa niiden tasosta mitään, mutta pelkäänpä ettei määrä korvaa laatua. Ja mitä kertoo ajastamme se, että runokirjojen kirjoittaminen yleistyy räjähdysmäisesti samaan aikaan kun niiden lukeminen hiljaa hiipuu?

Entä korkeatasoinen taiderunous? Otetaan esimerkkinä Jouni Teittisen kokoelma Sydäntasku (2019). Teittinen on kirjallisuudentutkija ja Tuli&Savu -lehden entinen päätoimittaja. Mainittu kokoelma voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon (kyseistä palkintoa harvoin jaetaan runokokoelmalle) ilmestymisvuonnaan ja sai positiivisen tuomion kriitikoilta. Objektiivisesti arvioiden kyseessä on siis merkittävä runoteos, joka laskettaneen nykyrunoudeksi.

Kodin ikkunoista näkyy kodittomuuden ikkuna.
Haalistunut uimapatja

huljuu ruohossa varjosta aurinkoon
jonka pohjalla valvoo seuraava

pidempi varjo niin kuin lapsi verhoissa
ja niin kuin nimesi on hiljaisuuden luomi,

muistin reuna, olet sinä kotisi lailla
kodittomuuden pinnalle saonnut kuori.

Osasta runoista saisi laulun, kenties. Useammasta kuitenkaan ei. Useamman runon kohdalla joutuu pysähtymään ja miettimään. Teittinen käyttää typografisia tehokeinoja, joissa osa runojen tekstistä häivytetään näkymättömiin, kuin se olisi kulunut tai hankautunut (ilmeisin tulkinta on, että se liittyy kokoelman teemaan, muistamiseen ja sen vastakohtaan unohtamiseen).

Minulla ei ole tiedossa kirjan myyntilukuja, mutta uskon palkinnon vuoksi sen nousseen muutamaan sataan. Eli alle prosenttiin iskelmälevyjen myynnistä (jos ei oteta radio- ja suoratoistosoittoa huomioon). Mutta ei tätä kirjaa ole tarkoitettukaan myytäväksi huoltoasemilla. Se, että akateeminen, kokeileva ja haastava moderni lyriikka on marginaalissa, ei ole uutinen. Mutta onko se sama asia kuin runouden kuolema?

Kansansuosio on outo mittari. Toisaalta sitä aina kaivataan, mutta suuri suosio voi viedä myös uskottavuuden. Musiikin maailmasta toinen vertaus: avantgarde-jazz, vihainen anarkopunk ja minimalistinen taidemusiikki nyt eivät vain tule koskaan saamaan samaa suosiota kuin edellä mainittu iskelmä (tällä kertaa musiikillisesta näkökulmasta käsiteltynä). Työmatkalainen valittaa, että taas autoradiosta soi Stockhausen ja se jää korvamadoksi koko päiväksi.

Myös erilaiset runojen ääneenlukutapahtumat ovat tällä hetkellä äärettömän suosittuja. Jos pieneen baariin ahtautuu yhtä aikaa useita kymmeniä kuulijoita, ei se ole merkityksetön määrä, ainakaan runokirjojen painos- ja myyntimääriin suhteutettuna. Muita vaihtoehtoisia julkaisukeinoja ovat verkon eri kanavat.

Runoutta on siis olemassa ja ympärillämme, ehkä enemmän kuin koskaan.

Miksi sitten paperille painettu runo halutaan pitää runouden standardimallina? Luulen, että kyse on pikemminkin tekijöistä kuin vastaanottajista. Vastaukseni saattaa loukata monia, mutta kirja vaikuttaa vaivattomimmalta vaihtoehdolta (kun jokin iso kustantamo maksaa unelman painokulut) ja toivotaan, että kirjaformaatti pyhittää edellämainitun näennäisen helppouden ja muuttaa tyhjänpäiväisyydet paperille painettuna taiteeksi. Valitettavasti vaikutus voi olla päinvastainen, kuten olemme joutuneet toteamaan. En mainitse nimiä.

Jos siis laskemme runoudeksi kaiken lauletun lyriikan (iskelmä- ja taidemusiikin), omakustanteet ja pienkustanteet, verkossa julkaistut runot ja runoiltamissa lausutut runot yhtä lailla kuin ”isojen kustantamoiden oikeat kovakantiset kirjat”, runous saattaa olla jopa suositumpaa kuin koskaan.

EDIT: ohjelma katsottu. Ei paljon sanomista jää. Ohjelma-ajasta 3/4 käytetään Kiira Korpi -kohun perkaamiseen ja koska lupasin jo aikaisemmin etten käsittele sitä enää, tyhjänpäiväisen ohjelman käsittely on oikeastaan tässä. Jotain järjen ääniä kuullaan nimimerkki Susinukke Kosolalta (oik. Daniil Kozlov), mutta en referoi sitä tässä ja jokainen voi skrollata halutessaan videota kohtaan 16.45. Lopuksi, vähän kuin säälipisteenä tai lohdutuspalkintona, molemmat vieraat saavat mainita runokirjan nimeltä. Seppänen mainitsee kolme. Carlsson yhden, mutta lukee siitä n. 15 sanan pätkän. Siinäpä ohjelman runoutta koskeva osuus.

Vielä kun samaan aikaan Yle lopettaa Tanssiva karhu -runouspalkintonsa, voi sanoa että jos runous on kuolemassa, Ylellä tuntuu olevan kova halu olla sitä tappamassa.

EDIT2: Tytti Yli-Viikari kuulemma on tänään saapunut oikeuteen mukanaan Emily Dickinsonin runokokoelma Hope is the Thing With Feathers. Mitä tähän voi enää sanoa? Onhan jälleen painetulla kirjalla sellaista huomioarvoa, jota vaikkapa Haloo Helsingin sinkulla ei ole. Minkä kirjan itse ottaisit mukaan autiolle saarelle, jos olisit syytettynä virka-aseman törkeästä väärinkäytöstä?

Paperilla tämäkin näyttäisi paremmalta

Oskari Onninen essehtii Helsingin Sanomissa (vain tilaajille) tavalla, johon on pakko kommentoida osana aikaisempaa kirjoitustani kirjoista käyttöliittymänä (toistan itseäni, mutta tämän voi myös jättää lukematta ja mennä lukemaan oikeita kirjoja). Hän siteeraa mm. Aldous Huxleyn Uutta uljasta maailmaa ja Neil Postmanin Huvitamme itsemme hengiltä -”mediaekologian” klassikkoa, joka esittää Huxleyn dystopian toteutuvan televisiossa, joka viihteellistää kulttuurin. Sittemmin Postmanin päivistä kehitys on vain kiihtynyt somen ja Tiktokin myötä. Onninen viittaa Ezra Kleinin kolumniin New York Timesissa, jonka mukaan mclunanilaisittain ”mitä medioihin tulee, väline todellakin ratkaisee, eikä sisältö, kuten hän oli tottunut ajattelemaan”. Tiivistettynä: olemme siirtyneet ”lukutaidon jälkeiseen aikaan”, jossa kännykkä hallitsee ja nimenomaan väline on se, joka meidät tyhmentää.

Tunnen itseni boomeriksi kirjoittaessani ”kännykkä”, mutta näillä mennään.

Edellisessä kirjoituksessani olin vastakkaista mieltä. En kylläkään täysin varauksettomasti. Kuten aina, argumentteja on esittää puoleen ja toiseen. Aikaisemmassa kirjoituksessani esitin, että myös kirjalla on historiansa ”käyttöliittymänä” tai ”mediumina” ja niiden käyttötavat ovat olleet erilaisia ajan kuluessa. Oikeastaan painetun kirjan yksin lukeminen on ilmiönä aika tuore: aikaisemmin kirjojen yhdessä ääneen lukeminen tavallisempaa. Siksi esim. suullisen ja kirjallisen kulttuurin perinteet ovat aina menneet limittäin. Nyt painetun kirjallisen kulttuurin rinnalle on tullut sähköinen. Myös Onnisen kirjoitukseen törmäsin ensin Twitterissä ja luin sen sitten HS:n verkkoversiosta. En näe millä tavalla kokemustani ja ymmärrystäni olisi rikastanut se, että olisin lukenut saman artikkelin paperilehdestä keittiönpöydän ääressä (keittiössämme ei ole edes pöytää). Haluan uskoa ihmisten tiedonjanoon ja haluun kuluttaa merkityksellistä sisältöä, oli kyse sitten kovakantisesta kirjasta tai netin videopalveluista. Painettuja kirjojakin on aidosti huonoja.

Silti olen aidosti huolissani lukutaidon heikkenemisestä — vaikka en osallistukaan sen ympärillä vellovaan tekopyhään kulttuuripaniikkiin — ja kirjojen myyntilukujen laskusta ja nyt viimeisistä tilastoista kirjaston käytön laskusta. En halua osallistua myöskään siihen ”ennen ihmiset olivat fiksumpia ja nykyään tyhmempiä” -diskurssiin: kyllä idiootteja on ollut aina, nyt heillä vain on 50 000 seuraajaa Twitterissä. Mutta luku- ja kirjoitustaito ovat asioita, joiden harjoittaminen täytyy aloittaa nuorella iällä ja liian usein tulee vastaan henkilöitä, joilla ainakin teoriassa pitäisi olla kehittyneet älynlahjat, jotka ovat suhteessa heidän menestykseensä elämässä, mutta joilla luetunymmärtäminen on puutteellista. Puhumattakaan siitä, että jopa kirjailijoina esitetään ihmisiä, jotka eivät harrasta kirjojen lukemista (eikä tässä tapauksessa ole kyse edes paavohaavikkomaisesta: ”en lue kirjoja, koska minun pitää ehtiä kirjoittaa niitä” -heitosta).

Verkko ja sosiaalinen media (kuten blogit) ovat erinomaisia matalan kynnyksen paikkoja julkaista ajatuksiaan, mutta on myös niin, että Twitter välineenä itsessään lietsoo vihaa ja vastakkainasettelua. Lyhyet päivitykset suosivat kärjistyksiä ja algoritmit nostavat provokaatioita käyttäjien feedin. Aina kun erehdyn selaamaan Twitteriä, tulen vihaiseksi ja masentuneeksi (ks. myös kirjoitus Tinderistä). Silti itsekin tweetatessani haluan olla kyyninen ja sivaltava, koska tietenkin olen verbaalisesti ylivertainen ironikko. Ja tietenkin, koska kyynisyydellä haluan suojella haurasta egoani. Analyysit vaalikeskusteluista ovat osoittaneet, että sosiaalisesta mediasta sama käyttäytyminen on valunut myös television debatteihin.

(Facebookilla ei ole samaa vaikutusta, koska siellä on enimmäkseen tuttujen päivityksiä ja kommentteja toisilleen. Tiktokia en ole koskaan kokeillut.)

Esseen viittaus nuorison mielenterveysongelmiin ja älypuhelimiin on varmasti sekin totta, mutta kenties menee jo liian kauaksi alkuperäisestä aiheesta. Ehkä siinä on kyse sellaisesta ilmiöstä, että aikoinaan saatoit kuvitella olevasi ainakin kylän toiseksi paras pelimanni, mutta nyt on aina Tiktokissa se aasialaisteini, joka on sinua parempi (”Levan_polka_SUPER_FAST_need_to_watch.avi”), puhumattakaan jos olet anorektinen tyttö, löytyy Instagramista aina joku sinua laihempi. Tämä aihe kuitenkin jääköön toistaiseksi.

Näyttäisi siis siltä, että väline itsessään on syypää kaikkeen pahaan.

Uusin media ei kuitenkaan voisi ruokkia alhaisimpia tuntojamme, jos ne eivät olisi olemassa jo ennestään. Turha syyttää peiliä, jos naama on vino. En näe mitään syytä, miksi mielekästä, järkevää ja syvällistä sisältöä voisi julkaista muussakin muodossa kuin painetussa kirjassa. On meidän oma valintamme, kuinka käyttäydymme Twitterissä, ei ole mitään luonnonlakia joka tekisi aikuisista keskenkasvuisia heti kun sininen lintu vilahtaa.

Jos keskitymme ”välineeseen”, jolla on merkitystä ”sisällöstä” huolimatta, kirjallisuus typistyy keskiluokkaisten ”hyvien ihmisten” harrastukseksi, jossa lukemisella kilpaillaan kuin jokavuotisella puolimaratonilla. Pidän kirjojen — oikeiden kirjojen — lukemista tärkeänä, mutta sitäkin tärkeämpänä välineestä riippumatonta älyllistä kulttuuria.

_______

Tämän blogin käyttöliittymää on tänään päivitetty, joten mahdolliset katkokset ovat johtuneet siitä. Älkää säätäkö päätänne, vika on todellisuudessa.

Lyhyt huomio pyhistä kirjoista ja kirjojen pyhyydestä

Niin älyvapaita kuin abrahamilaisten uskontojen kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden edustajat joskus ovatkin, on jotenkin lohdullista, että kaikkien näiden uskontojen ytimessä on kirja, oli se sitten Raamattu, Koraani tai Toora. (Myös Aasian suurissa uskonnoissa on omat keskeiset pyhät kirjoituksensa, vaikka ne eivät perustukaan yhtä vahvasti mihinkään yksittäiseen kirjoituskokoelmaan.) Kaikista esineistä, joka olisi voitu valita, valittiin juuri kirja. Mieleen tulee paljon haitallisempiakin kapistuksia. Oli sitten kyseessä konservatiivi kristillisdemokraatti, amerikkalainen keskilännen kiväärinheiluttaja, venäläinen ortodoksi-nationalisti, hurmoskarismaattinen kielilläpuhuja, paavillinen aborttiklinikan räjäyttäjä, jihadistinen kurkunleikkaaja, naistenvihaaja-haredi tai ihan vaan suomalainen tapaluterilainen, on ainakin heillä ainakin yksi kirja hyllyssä.

Onko yhden kirjan omistaminen sitten vaikuttanut ihmisen sivistykseen, mene ja tiedä.

Tai onko kyseistä kirjaa luettu: verkossa raamatulla-päähän-kristityn saa parhaiten vaiennettua kysymällä missä kohtaa Raamattua niin sanotaan.

Toisaalta, kun kirjastoihin on nykyään ulkoistettu niin nuorisotalo, nettikahvilat, päihdehuolto, käyttöhuoneet kuin vanhusten tapaamispaikatkin, on silti huojentavaa että ainakin ulkonäön vuoksi kirjat on säilytetty siellä seinillä.

Kirjahylly oli kuulemma pois muodista jonkin aikaa, en ole aivan varma onko se tullut takaisin. Sisustuselementtinä yksittäinenkään kovakantinen kirja ei ole kovin halpa.

Esineenäkin kirjalla on aura, jota muilla medioilla ei ole.

Kirja käyttöliittymänä (lopussa vähän Kiira Korvesta)

Olin vuonna 2007 Turun kauppakorkeakoululla työharjoittelijana eli kesätöissä. Tulevaisuudentutkija Markku Wilenius jonkinlaisessa kesäiltapäivän joviaaliudenpuuskassa kyseli, että mitäs se nuori mies opiskelee. Vastasin opiskelevani kirjallisuutta. Professori Wilenus totesi, että se on hyvä, koska kirja on niin hyvä käyttöliittymä, että se ei tule vähään aikaan vanhenemaan.

Jollain tapaa professorin kommentissa tiivistyy moni asia monelta kantilta siitä, mitä ajattelemme kirjasta ja kirjallisuudesta. Kirja on formaatti, jolla on arvostusta, jota muilla formaateilla ei ole.

Olisi ehkä hyödyllistä opettaa osana kirjallisuudenopintoja myös jotain kirjapainotaidon historiasta. En ole kuullut, että ainakaan Suomen yliopistot sellaista tarjoaisivat opiskelijoilleen. Mediatutkimuksessahan tällaista ”arkeologiaa” on tehty mm. elokuvan varhaisvaiheiden osalta. Voisi olla hyödyllistä ymmärtää kirjaa formaattina ja artefaktina.

Antiikin Kreikassa kirjoitettiin egyptiläisiltä omaksutulle papyrukselle, myöhemmin siirryttiin pergamenttiin. Alkuperäisissä käsiikirjoituksissa ei ollut välimerkkejä, eikä edes sanavälejä (hepreaa kirjoitettaessa ei merkitty edes vokaaleja). Filosofit, kuten Platon ja Aristoteles eivät juurikaan arvostaneet kirjoitusta, se oli vain puhutun kielen jäljentämistä. Kun katsoo noita vanhoja vaikealukuisia käsikirjoituksia, tulee miettineeksi että ehkä syy oli juurikin hankalassa ”käyttöliittymässä”.

Monet maailmankirjallisuuden klassikot, jotka ymmärrämme nykyään ”kirjoina”, olivat alun perin jotain ihan muuta. Monet antiikin klassikoista olivat alun perin kirjeitä. Useat Shakespearen teokset ovat näytelmiä. Suullista perinnettä oli olemassa jo kauan ennen kirjoitustaitoa, eikä joku Odysseia, Kalevala tai Gilgameš ole ihan noin vain kirjallisuudenhistoriasta ohitettavissa.

Varsinainen kirjan käyttöliittymä on peräisin 100-luvulta. Siis sellainen, jossa on kirjaksi sidottuja sivuja, joilla on molemmilla puolin kirjoitusta. Uusi formaatti oli kätevämpi kuin aikaisempi kirjoituskäärö, mutta oliko se itsessään mikään sellainen muutos, joka oikeuttaisi aloittamaan kirjallisuuden historian tästä tapahtumasta?

Kirjapainotaito ”keksittiin” 1400-luvulla ja aiheutti samanlaisen kulttuuripaniikin kuin ääni- ja sähkökirjan yleistyminen tällä vuosikymmenellä.

Kirjana tänä päivänä pidetään nimenomaan painettua kirjaa, kirjan käyttöliittymää. Mielenkiintoisena alaviitteenä voi pitää sitä lähes unohtunutta keskustelua sähköisen kirjan mahdollisuuksista, jota käytiin 1980-luvulta alkaen esimerkiksi Michael Joycen kirjan afternoon, a story ympärillä. Silloin ajateltiin, että voisi olla olemassa esimerkiksi kirjoja, joissa tarina haarautuisi tai mitä hyvänsä, mitä sähköisen kirjan käyttöliittymä mahdollistaisi. Toisin kävi, ja sähkökirjat ovat painetun kirjan rinnakkaisversioita, pdf- tai epub-tallenteita, jotka jäljittelevät ”oikean” kirjan muotoa.

Kun huolestutaan, että kirjoja ei enää lueta, ollaan huolestuneita nimenomaan painetun kirjan suosion hupenemisesta. Äänikirjan kuunteleminen ei ole sama asia. Kun puhutaan käyttöliittymästä, äänikirja on jo liiankin kätevä. Jos saman sisällön saa puolihuolimattomasti ja helposti lenkkeillessä tai tiskatessa, se ei kehitä samalla tavalla lukutaitoa. Vaikka sisältö olisi sama, painetun kirjan omistaminen kertoo sellaisesta sivistyneisyydwstä, jota pelkkä Bookbeatin kuukausitilaus ei kerro.

Eri formaattien lisäksi on olemassa myös adaptaatioita. Andrzej Sapkowskin Witcher-sarja (suomeksi ”Noituri”) tehtiin ensin tietokonepeliksi ja sitten tv-sarjaksi. En ole lukenut itse kirjoja, joten en tiedä kuinka laadukasta tai kehittävää kirjallisuutta ne ovat. Pelasin jonkin matkaa pelisarjan kolmatta osaa Wild Hunt. Pelimaailma oli äärimmäisen immersiivinen ja pelin tarinalliset elementit olivat kenties paremmin kirjoitettuja kuin missään aikaisemmassa pelaamassani pelissä. Valitettavasti kuitenkin itse pelikokemus jäi jotenkin vajaaksi, en jaksanut ratkoa hidastempoisia mysteererejä ja peli jäi muutaman tunnin (10 tunnin?) jälkeen kesken. Tv-sarjaa jaksoin katsoa yhden jakson.

Pointtina kuitenkin kysymys: onko alkuperäisillä kirjoilla mitään sellaista ominaisuutta, joka tekisi niistä parempia muihin adaptaatiohin verrattuna? Eikö myös tietokonepeleissä ole mahdollista kertoa tarinoita, esitellä henkilöhahmoja ja luoda maailmoja, kenties jopa kehitellä ideoita samalla tavalla kuin painetussa kirjassa?

Kääntäen, ovatko kirjat kuten Fifty Shades of Gray kirjoina jotenkin syvällisempiä kuin elokuva- ja tv-sarjoina? Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja oli kirjana hauska, kuunnelmana ihan okei ja elokuvana sekava. Onko itse kirja kuitenkaan mitään muuta kuin ”sataprosenttista paskaa”, kuten se kannessa lupaa? Onko tärkeää, että nuoriso lukee ”paskaa”, vai olisiko niin, että hyvää sisältöä voisi olla saatavissa myös muiden ”käyttöliittymien” kautta?

Olen tässä ”anti-mcluhanilainen”. Väline ei ole viesti. Viesti on viesti. Valitettavasti silti kuvitellaan, että tyhjänpäiväisyyksien painaminen paperille kohottaa ne joksikin muuksi kuin tyhjänpäiväisyyksiksi.

Monen unelmissa on oman kirjan kirjoittaminen. Myös heidän, jotka eivät kirjoja arjessaan paljoa lue. Kirjailijuus nähdään reittinä julkisuuteen ja monelle julkkikselle tapa tuoda julkisuuskuvaansa sellaista vakavuutta, jota Putoukseen osallistuminen ei tuo. Silloin kyse on nimenomaan painetun kirjan nauttimasta prestiisistä, pelkkä blogin pitäminen ei tee samaa vaikutusta, olivat ajatukset miten syvällisiä hyvänsä. Kun oma kirja on ulkona, voi käydä Wikipediaan lisäämässä yhden epiteetin lisää ihmisoikeusvaikuttajan, bloggaajan, influensserin, tubettajan, räppärin, ex-missin, kunnallisvaaliehdokkaan ja juontajan ohelle.

Kevään kohutuimman runokirjan, Kiira Korven Hyppää vaan! suhteen on osaltaan kyse myös tästä (ks. aikaisempi kirjoitus). Olen ymmärtänyt, että osa ”runoista” oli alun perin Instagram-päivityksiä. Sellaisina ne eivät ”vittusaatanaperkeleineen” eronneet juurikaan siitä, mitä yleisesti ihmiset kirjoittavat sosiaaliseen mediaan erokriisistään avautuessaan. Konflikti syntyi siitä, että niistä ryhdyttiin tekemään kirjaa, eli hakemaan painetun kirjan arvovaltaa. Kuilu Instagramin tyhjänpäiväisyyksien ja oikean kirjallisuuden välillä oli kuitenkin liian suuri. Painettuna sanottavan puuttuminen vain korostui. Otavan edustajana Ville Rauvola kiiruhti korjaamaan, että kyseessä ei ole ”oikea runokirja”, mutta vahinko oli ehtynyt jo tapahtua. (Otavan verkkokaupassa kirja on luokiteltu runojen alle ) Kysymys kuuluukin, miksi Instagram-päivityksiä pitäisi edes julkaista kirjana (kirjallisuutena)? Emmehän me lähetä Tapani Kinnustakaan taitoluistelijana Suomea edustamaan olympiajoukkueessa ja ihmettele sitten, että luistelutuomarit antavat nollaa pistettä, vaikka ihan hyvin se minusta siellä hokkarit jalassa sirklasi.

Keskustelu kirjan ympärillä jatkuu ja jatkuu ja siitä voisi ottaa lukuisia lainauksia, mutta lainataan Apu-lehden Samuli Isolaa (Voimalyriikkaa Kiiralta ja elämänohjeita Ylpöltä, kyllä kiitos!), joka vertaa em. teosta Herra Ylpön vastailmestyneeseen 101 elämänohjetta, joka ”kertoo siitä, että Suomessa uskotaan kirjaan”. Hänen mukaansa ”[S]e kertoo siitä, että uudessa ajassa on avautunut uusien lukijoiden kenttä. Sellainen, joka ei ensimmäisenä tartu Jukka Viikilään, Laura Lindstedtiin, Saila Susiluotoon tai Juha Seppälään, ei myöskään Ilkka Remekseen, Satu Rämöön, Eve Hietamieheen tai Juha Itkoseen.” Hän kysyy myös ”kuka on niin ylivertainen, että hänellä on luovuttamaton oikeus teilata kirja, joka ei sovi kehyksiin. Ja kysyi sitäkin, että kenellä on suorastaan velvollisuus julistaa kaupalliselle kirjakustantamolle, mitä se saa julkaista ”oikean kirjallisuuden ja runouden” nimissä?”

Kun hän kirjoittaa näin, tarkoittaa hän kirjaa formaattina ja käyttöliittymänä. Sisällöllä ei ole väliä. Kaikki kirjat ovat yhtä arvokkaita, eikä kenelläkään pitäisi olla ”ylivertaista” oikeutta arvostella kirjallisuuden sisältöjä.

Huraa! Lukutaito on pelastettu, nuoret lukevat Instagram-päivityksensä paperilta!

Kun puhun kirjasta ja kirjallisuudesta, en tarkoita formaattia enkä käyttöliittymää. Oikestaan tarkoitan instituutiota. Sillä on tekijänsä ja yleisönsä, mesenaattinsa ja tukijansa, mutta myös portinvartijansa. Portinvartijat eivät ole erehtymättömiä ja aika ajoin instituutioita pitää ravistella, mutta kun puhutaan kirjan säilymisestä, puhutaan kirjallisuusinstituutiosta. Kaiken kirjallisuuden ei tarvitse olla korkeakirjallisuutta ja siedän aika hyvin myös huonoa kirjallisuutta. Mutta runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa, eikä sen pitäisi olla julkkisten imagonkohutusta painotuotteilla, joilla ei ole mitään muuta annettavaa.

JÄLKIHUOMAUTUS: Olen referoinut alussa olevan anekdootin tässä blogissa aikaisemminkin, mutta se on näemmä ajankohtainen edelleen vuonna 2023.

JÄLKIHUOMAUTUS 2: Vesa Rantama vetää keskustelun langat yhteen verkkolehti Särössä otsikolla Terapiarunoutta fanituotteena. Mielenkiintoinen ilmiö, johon ei tämän jälkeen itsellä liene lisättävää.

Kiira Korpi: Hyppää vaan!

Kiira Korpi on ryhtynyt kaunoluistelijasta kaunokirjailijaksi ja julkaissut esikoisrunokokoelmansa Hyppää vaan! (Otava 2023). Teos on yleisesti murskattu kritiikeissä ja HS:n kriitikko Arttu Seppänen otsikoi niinkin äärimmäisesti kuin ”Kiira Korven runokirja on surkea, ja sen julkaiseminen on suorastaan vastuutonta”.

Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan pikemminkin analyysi ilmiöstä ja sen ympärillä vellovasta keskustelusta. Itse kirja löytyy Bookbeatin palvelusta, josta sen nopeasti selasin läpi. Selaamiseen kului aikaa n. 10 minuuttia, koska tekstiä sivuilla ei ole montaa sanaa, eikä niissä ole mitään, mitä pitäisi montaa sekuntia pohtia.

Onhan tässä paljon sellaista, jota tässä ajassa inhoan, avainsanoina rohkeus, avoimuus, voimaantuminen, henkilökohtaisuus, heittäytyminen, terapeuttisuus, rehellisyys. Julkkareista saadaan pirteitä kuvia skumppalasi kädessä. Sisältöä tärkeämmäksi nousee saavutus, kirjan julkaiseminen ilmiönä itsessään.

On ilmiselvää, että Korpi sai kustannussopimuksen, koska on julkisuuden henkilö. Samasta syystä hän on myös helppo maali kritiikille. Ehkä häntä ei pitäisi arvioida samalla kaliiberilla kuin ammattikirjailijoita, vaan samalla tavalla kuin harrastelevaa omakustannekirjailijaa. Seppänenkin tuntuu kritiikissään haluttomalta käsitellä itse teosta ja sysää painopistettä kustantamoiden suuntaan. Kun isoilta kustantamoilta ilmestyy runoteoksia se 1-2 vuodessa ja siellä päätetään panostaa julkisuuteen julkisuuden vuoksi, on kritiikki ainakin niitä kohtaan ansaittua.

Toisaalta, eikö Kiira Korpi ole täysvaltainen henkilö, vaikka onkin nuori nainen (32) ja jos Suomen tämän hetken suurin ja kenties arvostetuin kustantaja päättää kaikkien kustantamoon lähetettyjen käsikirjoitusten seasta ja sijasta leipoa juuri hänestä heidän vuoden tuoreen nykyrunoilijan, niin eikö olisi vain holhoavaa, jos häntä ei arvosteltaisi samalla kaliiberilla kuin muitakin runoilijoita?

Näytteeksi kokoelmasta kustantaja on valinnut seuraavan runon, jota ilmeisesti pidetään parhaana tai ainakin edustavimpana:

Lähdön hetki
on lähellä.
Silloin pitää lähteä
kun asiat ovat
kauneimmillaan,
hän sanoi.
Nyt mä lähden.
Kauniisti,
vaivattomasti,
kiittäen opeista.

Ei tee mieli lainata enempää, jotenkin kaikki ”katsokaa nyt tätäkin”-henkinen osoittelu tuntuu ilkeilyltä, mutta uskokaa minua kun sanon, että yllä oleva lainaus ei ole ainakaan kirjan huonoin runo, eikä välttämättä edes Seppäsen lainaama ”Vittusaatanaperkele.”

Runoja kirjoittavat nykyään monet, koska runoja on näennäisen helppo kirjoittaa. Ongelma on siinä, että runoja ei nykyisin lueta, eivät edes kaikki he, jotka kirjoittavat runoja.

Tilannetta voi verrata siihen, että olisi olemassa laaja joukko ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet musiikkia, muuten kuin ehkä tv-mainoksissa. Luova ihminen kuitenkin saa jotain ääntä irti, jos hänet talutetaan pianon ääreen tai annetaan akustinen kitara syliin. Siitä voi sitten tehdä vaikka omia kappaleita neppailemalla kolmea sointua. Onko niissä vasta-alkajan kolmen soinnun biiseissä jotain vikaa? Ei tietenkään. Silti he, jotka ovat kuunnelleet musiikkia aikaisemmin, tunnistavat että nuo jutut on jo tehty tai miksi ovat latteita tai miksi jäsentymättömät äänet eivät välttämättä edes täytä musiikkikappaleen kriteereitä. Puhumattakaan heistä, jotka mahdollisesti ovat omistaneet koko elämänsä musiikille ja sen tekemiselle. Mutta jollekin voi riittää se, että tunnettu, ”kiva” ihminen poseeraa kitaran kanssa. Se näyttää hyvältä ilman, että tarvitsee nähdä vaivaa sen opettelemiseksi.

Sama runouden kanssa: jos runous ei taiteenlajina ole entuudestaan tuttu, saattaa tuntua siltä, että ensimmäisen päähän pälkähtävän ajatuksen ylös kirjaaminen on runoutta eikä välttämättä ole perspektiiviä mihin suuntaan ajatusta pitäisi lähteä kehittämään. Pätee niin lukijoihin kuin kirjoittajiin.

Niille, joiden kirjahyllystä ei löydy yhtään runokirjaa, tutuimmat esikuvat löytyvät juurikin musiikista, tai pikemminkin sanoituksista. Monille Irinan tai Samu Haberin sanoitukset ovat oikeasti syvällisiä. Valitettavasti kuitenkin hokema, joka voi yksinkertaisessa pop-kappaleessa toimia, epäonnistuu kun sen pitää seistä yksin sivulla. Moni oivakin sanoitus latistuu paperilla. Esimerkiksi minun mielestäni Suomen parhaidenkin sanoittajien, kuten Jarkko Martikaisen laulut riimeineen näyttävät kirjan sivuilla jotenkin lapsellisilta.

Onko Kiira Korpi sitten kuinka innokas runojen lukija vai iskelmän kuuntelija? Kotona kirjassa -bloggaaja nimimerkki Ranjan löytää runoista vaikutteita Rupi Kaurilta, jopa niinkin paljon, että kyseessä olisi ”kopiointi” tai ”omiminen”. Kauria on yleisesti pidetty pikemminkin kevyenä teepussiaforismirunoutena kuin yleissivistykseen kuuluvana kirjallisuutena.

Toki moni tunnustettukin runoilija on kirjoittanut todella huonoja runoja. Runojen kirjoittaminen on näennäisen helppoa ja juuri siksi vaikeaa. Runojen on helppo lipsahtaa latteuteen tai pateettisuuteen, kun pitäisi muutamalla rivillä pystyä ilmaisemaan paljon. Kun kaikki on jo sanottu, on vaikea löytää tapoja, jotka kuulostaisivat tuoreilta. Runoutta pidetään tunteellisesti paljon latautuneempana kuin muita tekstilajeja, mutta on aina vaara, että mennään liialliseen ah ja voih -moodiin ja yrittäessä välttää sitä, mennään käsittämättömyyksiin.

Runous on kiinni tyylisuunnissa ja kenties siksi kestää aikaa huonommin kuin proosa. Siirtymä mitallisesta runoudesta mitattomaan tai vapaamittaiseen aiheutti omana aikanaan enemmän järkytystä kuin äänikirja nykyään: mitä jos ei runossa ole klassista mittaa, silloinhan se voi olla ihan mitä tahansa! Nykyään mitallista runoa harvemmin näkee, ja luulen että jos joku tarjoaisi loppusoinnullista einoleino-henkistä runoa kustantamoihin, ei häntä otettaisi vakavasti.

Siksi esimerkiksi kokeileva runous jää laajalle yleisölle käsittämättömäksi. Se on kiinni ajassa ja tyylilajissa, eikä sillä välttämättä ole kokeilevuutensa ulkopuolella mitään sanottavaa. Sitä paitsi, mistä tietää ettei kokeellisen runouden koe ole epäonnistunut? On kirjoitettu tuhansia käsittämättömiä runokokoelmia sillä idealla, että kieli ei oikeastaan pysty ilmaisemaan mitään. Totta, mutta ei sillä myyntiennätyksiä rikota. Kiiran/Kaurin teksteistä sentään jokainen tajuaa jotain.

Seppäsen kritiikki on pöyristyttynyt sosiaalisessa mediassa, koska sellainen sosiaalinen media on. Aiheesta on jopa lanka Ylilaudalla ja Vauva-forumilla. Kuinka monesta runoteoksesta voi sanoa samaa?

Useimmat arvioivat kirjaa sitä lukematta, monet kritiikkiäkään lukematta. Kommentoijia, jotka ovat suorastaan suuttuneet Seppäsen kritiikistä, tuntuu motivoivan enemmänkin selkäytimestä lähtevä eliitinvastaisuus kuin huoli suomalaisen nykylyriikan tilasta. Joku lupaa ostaa kirjan vain siksi, että Hesari haukkuu sitä. Koska olen ennakkoluuloinen elitisti, epäilen että kyseessä olisi ensimmäinen kyseisen henkilön ostama runokirja. Mitä siihen voi sanoa? Tärkeintä on, että runokirjoja sentään myydään? Vai että ei Otavalla ole turhaan arvioitu julkkiksen kaupallista potentiaalia? Kaikki suuret taiteilijat ovat väärin ymmärrettyjä? Mainittu: myös Kivi omana aikanaan lytättiin.

Jotkut äityvät niinkin filosofiseksi, että pohtivat ”miten hyvä runous määritellään”, koska ”kaikki on suhteellista” tietämättä, että näitäkin kysymyksiä on aikaisemmin pohdittu ja niihin on löydetty –jos ei lopullista totuutta — niin ainakin joitain suuntaa antavia vastauksia. Vaikka onhan se kiva, että pohditaan. Näemmä tämä on herättänyt laajan yleisön keskuudessa enemmän pohdintaa runoudesta kuin kaikki muut kokoelmat viimeisen 10 vuoden aikana yhteensä.

Sitten on kommentteja, joissa lyödään kovaa. Olen aikaisemmin jo toivonut kunnon keskustelua, jossa uskalletaan sanoa, jos kirja on huono, ja nyt kirjoittajan asema julkisuudessa tuntuu antavan siihen oikeutuksen. Ikävää, että kritiikki menee näinkin julmaksi ja hetkittäin myös henkilökohtaiseksi, mutta kenties medialla on tässä sauma jatkojuttuun siitä, miten julmaa kritiikki on nuoria naisia kohtaan. Jäämme odottamaan.

EDIT:

Kauaa ei tarvinnut odottaa: Aamulehden Matti Kuusela kommentoi HS:n kritiikkiä vielä saman päivän aikana. Hänelle tulevat teoksesta mieleen hänen isosiskonsa päiväkirjamerkinnät ja toteaa, että ”[K]un taitoluistelija, nainen, yrittää kertoa elämänsä murheista ja rohkenee antaa jonkin neuvonkin, lokaa tulee oikein kunnolla.”

EDIT 23.3.: Tämä on myös ylivoimaisesti luetuin bloggaukseni jo ensimmäisenä päivänään.

Terapiakirjallisuudesta ja kirjallisuusterapiasta

Avauduin jo aikaisemmin suomalaisesta kirjallisuudesta, kirjallisuuden kirjoittamisesta ja kirjojen lukemisesta, jotka osittain niputan yhdeksi ja samaksi aiheeksi. En ole varma, sainko edes itselleni selvitettyä aikaisemman bloggaukseni punaista lankaa, ja sitä tuli myöhemmin tarkennettua kyselijöille sosiaalisessa mediassa. Selitin paljon lukemisesta ja siitä, miten lukemisesta puhutaan kuten laihduttamisesta. Kirjojen lukemisella on paitsi oma hyötynsä, on se myös moraalinen velvollisuus, jos haluaa olla hyvä kansalainen.

Nyt jatkan lukemisen toisesta puolesta, kirjoittamisesta. Susanna Hast kirjoittaa Ylen kolumnissa Kirjoittaminen kuuluu kaikille ihmettelevänsä ”miksi kirjoittamisesta ei puhuta enemmän kirjallisuuden ulkopuolella” ja suosittelee päiväkirjan pitämistä kaikille. Olen ehdottomasti samaa mieltä (joskin ”miksi tästä ei puhuta” on tyypillinen retorinen keino, eikä välttämättä pidä paikkaansa). Kirjoittaminen terapiamuotona on varmasti toimiva, sen avulla omiin ajatuksiin saa etäisyyttä ja toisaalta tärkeitä ajatuksia saa kirjattua ylös myöhempää tarkastelua varten. Itse pidän tämän nettipäiväkirjan lisäksi henkilökohtaista päiväkirjaa, jota ei ole tarkoitettu muiden luettavaksi. Pidän siinä kirjaa unistani, juomistani alkoholiannoksista, ihmissuhteistani ja päivän mielialoista. Ulkopuoliselle se olisi todella tylsää luettavaa.

Haluankin nimenomaan tehdä eron julkaistavaksi tarkoitetun ja itselle kirjoitetun tekstin välille. Aina välillä, kun ihmiset saavat kuulla että olen opiskellut kirjallisuutta ja harrastan itsekin kirjoittamista, haluavat he antaa minulle tekstejään arvioitavaksi. Yleisimmät aiheet ovat masennus, yksinäisyys ja mielenterveyden muut ongelmat. Useimmiten kieltäydynkin arvioimasta tekstejä, yleensä en edes halua lukea niitä, niin tylyltä kuin se kuulostaakin. Voimme toki keskustella yksinäisyydestä ja masennuksesta (vaikka minua empaattisempiakin kuuntelijoita olisi), mutta mielelläni en antaisi palautetta aihetta käsittelevistä teksteistä. Mitä niistä voi sanoa? Tämä novelli olisi parempi, jos päähenkilö olisi vähän iloisempi? Näiden runojen tapa kuvata surua on aika kulunut? Henkilökohtaiseen terapiaan tarkoitetun päiväkirjan lukemisesta tulee lähinnä vaivautunut olo.

Voi olla, että olen yksin mielipiteeni kanssa, ainakin siitä päätellen miten paljon isojen kustantamoiden julkaisemien ja kirjavuoden puhutuimpien teosten joukossa on kirjoja, joiden sisältöjen pitäisi olla korkeintaan kirjoittajiensa ja terapeuttien välisiä. Tekstejä, jotka ovat kirjoittajansa lapsuudentraumojen perkaamista, arkipäivien ankeutta ja jotka antavat aihetta epäillä kirjoittajaa narsistiksi ja ovat vieläpä huonosti kirjoitettua jaarittelua. Kirjoittajansa traumojen lisäksi materiaaliksi käy mikä tahansa alkaen aamutoimista ja hampaanpesusta.

On helppoa, kun mitään ei tarvitse keksiä. Tarvitaan vain muutama kaunis kielikuva ja kustannustoimittaja katsomaan, ettei rakenne ole ihan pielessä. Kirjan tarinaa tärkeämpää on kirjan taustatarina. Eikä ole olemassa huonoja kirjoja niin kuin ei ole olemassa huonoja ihmisiäkään.

En mielelläni mainitsisi kirjoittajien ja kirjojen nimiä, mutta painotan, että en ajattele vain naiskirjoittajia tässä. Etenkin naiskirjailijoista on parempi olla sanomatta mitään. Susanna Hastin kirjoja en ole lukenut.

Itse kirjoittajana haluan välttää henkilökohtaisuutta ja traumoistani avautumista lähes ohjelmallisesti. Tämä on seurausta siitä, että nuorempana päin vastoin halusin vatvoa syvimpiä tuskiani ja tuntojani, ja usein näissäkin asioissa mennään ääripäästä toiseen. Kuvittelin silloin, että jos vain ihmiset saisivat tietää, millainen traagisen romanttinen ja kärsivä hahmo olenkaan, he ymmärtäisivät ja rakastaisivat minua. Onneksi tulin järkiini.

Vai tulinko? Eikö markkinoilla ole aina tilaa uudelle Wertherille tai tarinalle ryysyistä rikkauksiin dickensiläisellä twistillä, jossa koulukiusattu (tosin en ollut varsinaisesti koulukiusattu) taistelee paikkansa maailmassa ja jonka traagisen tarinan kruunaa vihdoin oma julkaistu kirja? Tätä kaavaa on käyttänyt menestyksekkäästi jopa Cheek (oik. Jare Tiihonen) ja hän sentään oli Turun kirjamessujen päävieras vuonna 2016. Ei hassummin tyypiltä, joka ei edes itse ole kirjoittanut kirjaansa.