Kategoria: Kirja-asiat ja arviot

Kritiikin vastaanottamisesta (Kettu & Liukkonen)

Jyrki Lehtola kirjottaa kolumnissaan jyrkilehtolamaiseen tyyliinsä kirjailijoiden suhtautumisesta kritiikkiin. Joku linkkasi tämän Facebookin Kirjailijanloput-ryhmään ja kommentoin lyhyesti sinnekin, mutta säästin jaarittelut tänne blogiini, josta kukaan ei niitä lue.

Kolumnissa viitataan Maaria Ylikankaan arvosteluun Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe ja Oskari Onnisen arvosteluun Katja Ketun kirjoittamasta Ismo Alangon elämänkerrasta. Molemmat kritiikit suhtautuvat kohteeseensa kriittisesti, elleivät jopa negatiivisesti. Kritiikin kohteet ovat tästä suuttuneet ja tuoneet sen julki.

Ajallemme tyypillisesti keskustelua käydään Facebookissa ja Instagramissa. Tältä pohjalta tietysti voi kyseenalaistaa koko keskustelun tason, ehkä myös sen mielekkyyden: ehkä kukaan ei edes pyri vakavaan debattiin, joku FB tai Insta-kommentointi on enemmänkin höyryjen ulos päästämistä. Kaverit sitten lähettävät peukkuja, sydämiä ja tsemppaavia kommentteja. Se, että onko arvosteluita luettu, ei ole oleellista, tärkeintä on jakaa jaksuhaleja kaveriporukassa, mihin kyseiset alustat onkin luotu, ei niinkään vakavaan kulttuurikeskusteluun.

Silti on jotenkin huolestuttavaa, miten ammattikirjoittajat ja heidän kaveripiirinsä, jossa näyttäisi olevan myös aika monta ammattikirjoittajaa, suhtautuvat negatiiviseen palautteeseen sellaisella selkäydinreaktiolla, että ensimmäinen toimintamalli on kriitikon henkilöön käyminen.

[k]riitikolle näyttäisi olevan tärkeämpää briljeerata sivistyssanoilla sen sijaan että tulisi sanoneeksi itse kirjasta yhtään mitään.

Itse en kokenut arvostelua vaikeaksi, kenties siksi että olen sellainen parjattu kirjallisuudenopiskelija (tai vain helvetin fiksu), mutta onko siis noin, että jos arvostelussa käytetään sanaa ”metafiktio”, jättävät ne artopaasilinnafanit ostamatta 1000-sivuisen kielellä ja kerronnalla leikittelevän kokeellisen postmodernin kyborgiromaanin? Ilmeisesti näin, sillä niin moni kiiruhtaa kommentoimaan, että ei ”ymmärtänyt” arvostelusta mitään, ikään kuin se olisi ylpeilemisen aihe. Ollaan jouduttu outoon tilanteeseen, jossa vastakkain ovat ”älyköt” ja Miki Liukkosen lukijat. Onko Miki Liukkonen siis uusi Päätalo, kansaan menevien tolkuttoman paksujen teosten suoltaja, joka puolustaa tavan maalaisjärkeä Helsingin herroilta?

Ja mitä sitten tarkoittaakaan ”yhtään mitään”. Jotain arvostelussa kirjasta sanotaan, vaikka ei niillä sanoilla, joilla Liukkonen Insta-tilillään ohjeistaa, mutta mitäpä virkaa kriitikoilla olisi, jos kirjailijat itse kirjoittaisivat arvostelunsa. Liukkonen väittää, että arvostelu ei ole lyttäävä tai positiivinen, mutta jos Ylikangas kirjoittaa ”Teoksen esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa”, niin vaikeata sitä on ainakaan positiivisena pitää. Tämän ehkä Liukkonen tahtoisi omalla versiollaan korvata. Tai sitten tekstiä ei ole luettu, mistä keskustelussa tunnutaan kriitikoita syyttävän useampaan otteeseen.

Liukkonen penää ”Oliko kirja siis hyvä vai ei?” Mielestäni kirja-arvostelun tehtävä ei ole päättää näiden kahden ääripään välillä (tosin, eikö Markku Soikkeli aikoinaan Kirja A & Ö -ohjelmassa näin kirjoja pisteyttänyt?), mutta jos jo otsikossa teos nimetään ”möhkäleeksi”, niin ei kai se kovin mairittelevaa ole.

Oskari Onnisen arvostelu Ketun kirjoittamasta elämänkerrasta on kieltämättä teilaus, mutta kirjoituksessa kuitenkin esitetään sille perusteita. Vähemmän perusteita esitetään Katja Ketun Facebook-seinällä (EDIT: keskustelu on näköjään poistettu n. tunti sitten), jossa lähes sadan kommentin voimin kuvaillaan Onnista katkeraksi idiootiksi, jolla on tapana huvikseen lytätä erityisesti naistaiteilijoita kuitenkaan kirjallisuudesta, musiikista tai oikeastaan mistään muustakaan mitään ymmärtämättä.

On selvää, että arvosteluitakin saa arvostella, mutta silloin olisi toivottavaa, että se tehtäisiin rakentavasti. Molemmat kirjailijat tuntuvat kokevan olevansa ajojahdin uhreja: Kettu henkilökohtaisen, Liukkonen ”ideologisen”, joskaan hän täsmennä mitä ideologiaa hän tarkoittaa. Ja tsemppaajat voivat vain tsempata, koska eivät itsekään ole vielä kyseisiä kirjoja lukeneet.

Myös Helsingin Sanomat on saanut oman osansa verkkovihasta, joka muistuttaa sitä tyypillistä ”valtamedia valehtelee” -diskurssia. Helsingin Sanomat on monoliitti, jota vastaan yksittäinen kirjailija (lue ”toisinajattelija”) lähtee donquijotemaisen rohkeasti. Tästä moraalisesta positiosta käsin voi olla vain oikeassa.

Huomaan tässä vaiheessa oikeastaan vain kirjoittavani auki Lehtolan humoristista kolumnia, mikä tietysti on pelkkää vitsin selittämistä, eli tylsää.

Olenhan itsekin tullut haukutuksi Hesarin sivuilla. Niin se menee ja siihen kirjoittajana pitää tottua. Olivatko haukut aiheellisia? Olivat varmasti, mutta halusin silti kirjoittaa niihin vastineen (jota tuskin kukaan luki).
Sosiaalisessa mediassa sain minäkin hyväntahtoisia kommentteja ”ei kritiikeistä tarvitse välittää”, ”eivät ne kriitikot mitään tiedä” ja ”Hesari vainoaa pieniä kustantamoita”. Ymmärrän tsemppaajien halun lohduttaa, mutta kyllä aikuisen ihmisen tulisi osata ottaa kritiikki vastaan. Kirjailijana kasvaakseen se on välttämätöntä, mutta tuntuu se vaikeata olevan pidempäänkin kentällä vaikuttaneille.

Suuttuisipa joku tästä — kirjasodista ja kirjakohuista

Antti Hurskainen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä (”Kirjasodan muistolle” 4.12.2020) samoista asioista, joista minäkin parissa bloggauksessani. Hurskainen suhtautu nostalgisesti takavuosien kirjasotiin, kun meillä on vain tuhnuisia ”kirjakohuja”. Itseäni kiinnostaa onko niin, että tietty ”kohu” tai jopa ”kirjasota” on sisäänkirjoitettu kirjan vastaanottoon? Tai performanssin, jos ajatellaan monia 60-luvulla kohauttaneita tapauksia. Ja onko niin, että se luenta on kutakuinkin seuraava: kirjailija on liberaalien hyvisten puolella konservatiivisia pahiksia vastaan, jotka yrittävät sensuroida uhrikirjailijaa, mutta lopulta historia on vainotun puolella ja edistys edistyy?

En tiedä liittyykö tämä mihinkään, mutta yritin katsoa Esa Saarisen kehuttua (kohuttua?) luentosarjaa Youtubesta. Kahden ensimmäisen luennon narratiivi oli ”jos sä niinku vähänkään ajattelet sun ajattelemisen ajattelemista, niin ehkä sieltä sun ajattelusta vois nousta esiin jotain sellaisia sun elämää parantavia juttuja, ehkä”. Sisäänkirjoitettu oletus on, että ajattelemalla tulee osaksi tai ainakin lähemmäksi sitä ajattelevien liberaalien valtavirtaa, pois ”trumpilaisuudesta”. En ole silti oikein varma, että ajatteluun syventyminen, suoranainen ”mindfulness” ja oman ajattelun reuna-alueiden tutkiminen automaattisesti johtaisi liberaaliin herätykseen. Voi se yhtä hyvin johtaa siihen, että ryhtyy jihadistiksi.

Kirjoitin aikaisemmin M.A. Nummisen aiheuttamista kohuista. Hänen elämänkertansakin (Kaukana väijyy ystäviä. Docendo. 2020) läpi kulkee narratiivi, jonka mukaan häntä on jatkuvasti pyritty vaientamaan ja sensuroimaan. Ehkä hänen laulunsa vain eivät ole kovin hyviä? Onhan siellä mukana hauskojakin juttuja ja joitakin kuuntelee ihan ilokseen, mutta väittääkö joku kuuntelevansa nautinnollisesti hänen laulamiaan Schubertin liedejä tai oppiiko hänen versiostaan Tractatuksesta filosofiaa? Vai onko niin, että itsetarkoituksellinen kohahduttaminen on jo kirjoitettu sisään itse teokseen ja mitä ilman se oikeastaan ei olisi mitään muuta kuin tyhjä kuori?

Hurskaisen esseen luettuani tuli samanlainen olo: onko kirjasota kirjoitettu sisään tietyntyyppisiin kirjoihin, ja kun kirjasotia ei enää synny, myös kirjoista itsestään jää pois jotain oleellista?

Oman kirjani Rauta-ajan julkaisusta tulee nyt vuosi, ja pieni etäisyys on antanut tilaa miettiä kriittisesti omaa teosta (kriittisellä en tarkoita tällä, että katuisin mitään tai en seisoisi kirjoittamani takana tai pitäisin kirjaani ”huonona”; jotenkin nykydiskurssissa on myös se piirre, että kaikki on ”ihan hyvää” ja jos omia tekemisiään ruotii kriittisesti, tulee aina joku kertomaan, että ”ihan hyvä kirjahan se oli, Joni”). Kirjoitan ahkerasti seuraavaa teostani, joka on monessa mielessä toisenlainen romaani, ja ymmärrän nyt että ehkä Rauta-aika oli työ, joka piti tehdä alta pois. Se oli jossain määrin paineiden ulos päästämistä, karstan poistamista moottorista, tarkoituksellista provokaatiota ja punk-asennetta.

On selvää, että jos Rauta-aika olisi julkaistu (ja noteerattu) Rintalan, Salaman ja Matti Juhani Koposen kulta-aikaan, siitä olisi tullut kohu. Siihen aikaan kirjoja julkaistiin vähemmän, jolloin yksittäisellä teoksella oli suurempi painoarvo yhtenäiskulttuurissa (mikä myös tarkoittaa, että Rauta-aikaa ei olisi siihen aikaan julkaistu). Nyt pienkustantamon kirosanoja sisältävä esikoisromaani ei oikeastaan kiinnosta kovinkaan monia, ja siihen tarttuvat ovat jo tottuneet naturalistisiin huumekuvauksiin ja räävittömiin seksikohtauksiin ja ne, jotka niistä eivät pidä, eivät todellakaan ryhdy oman elämänsä simojoeksi. Se olisi täysin mieletöntä siinäkin mielessä, että jossain Internetissä on sata kertaa kuvottavampaa kielenkäyttöä. Välillä tuntuu, että poliitikot itse käyttävät pahempaa kieltä kuin ”kohukirjailijat” ja nimenomaan poliitikot sieltä konservatiiviselta laidalta.

Halusinko sitten herättää kohua? Tunnustan joskus sanoneeni, että jos kukaan ei loukkaannu kirjastani, koen epäonnistuneeni. Ja nyt näyttää kovasti siltä, että näin on käynyt. Muutama tuttu äidinkielenopettaja on kertonut suosittelevansa sitä oppilailleen. Toisaalta, luetaanhan Juhannustanssejakin peruskouluissa ja lukioissa. Ei ole epäselvää, millä puolella historiaa kukin seisoo. Vielä kun August Ahlqvist tunnetaan äidinkielentunneilla ainoastaan pahiksen roolissa ja Kiven teilaajana, tulee lähes myötähäpeä siitä, miten halutaan vedota oppilaisiin kirjailijoiden ”kapinallisuudella”, ikään kuin sillä voitaisiin saada kirjallisuus pelastettua ja nuoret ”palautettua” lukemisharrastuksen piiriin.

Ennen kaikkea halusin kuvata niitä syrjäytyneitä varhaisaikuisia, jotka eivät aivan ole kasvaneet aikuisiksi (useat ovat tulkinneet tämän vuoksi romaanihenkilöt nuoriksi), eivätkä oikein ole päässeet työelämään tai parisuhteeseen kiinni. Tyypillisesti näihin törmää esimerkiksi Ylilaudan kaltaisilla sivustoilla. Olisi ollut epärealistista kuvata tämän tyyppisiä hahmoja ilman rasismia, infantiilia seksismiä ja turhautuneita väkivaltafantasioita. Totta kai teoksellani halusin nimenomaan vastustaa vaikkapa rasismia ja seksismiä, mutta teokseen ei ole myöskään sisäänkirjoitettu mitään lukuohjetta. Sellainen tulkinta, että kirja on umpirasistinen, umpiseksistinen, huumeiden- ja alkoholinkäyttöön kannustava ja väkivaltaa ihannoiva, on täysin mahdollinen ja relevantti.

Ja jos minulta Salaman tapaan kysyttäisiin, halusinko loukata kirjallani, niin Salaman tapaan voisin vastata, että kyllä halusin loukata sellaista ihmistä, jolle naiivi liberalismi on maailmankatsomus ja joka pitää ”syrjäytyneitä nuoria” jalojen villien kaltaisina pohjimmiltaan samalla tavalla ajattelevina olosuhteiden uhreina, mutta kuitenkin toisesta kulmasta katsottuna pelottavina ”kouluttamattomina” massoina, jotka eivät ymmärrä kompensoida kerskakulutustaan lievällä syyllisyydellä ja osoittaa monikulttuurisuuttaan Facebook-profiilikuvallaan (samalla kun pelottavat maahanmuuttajat halutaan pitää slummeissaan).

Kirjasotien ja kohukirjojen luenta ja vastaanotto on kuitenkin sillä tavalla vakiintunut, että romaanista luetaan mitä sieltä halutaan lukea. Esimerkiksi tulkinta ”Ossi Nyman (tai romaanin ”Röyhkeys” kertoja) on laiska paska” on paitsi väärä myös mahdoton. Eivätkä ne, jotka valittavat, että keskustelu romaanista on oikeastaan keskustelua keskustelusta, eikä romaanista itsestään myöskään keskustele romaanista ja sen sisällöstä vaan keskustelun keskustelusta (kuten Hurskainen esseesssään).

Entä Rauta-aika? Kustantajan kirjoittamassa takakansitekstissä kirjaa kuvataan sukellukseksi ”nyky-Suomen nurjalle puolelle, jota hyvinvoiva keskiluokka ei ole koskaan kohdannut”, ikään kuin olisin halunnut kirjoittaa jonkinlaisen sosiaaliliberalismin puolustuspuheen. Näin lukija voi turvallisesti asemoitua sellaisen ”kriittisen” yhteiskunta-ajattelijan positioon, josta katsottuna on epäreilua, että se ”hyvinvoiva keskiluokka” siellä jossain ei ymmärrä ”kadun kasvattien” ahdinkoa, toisin kuin hän, ”kriittinen” lukija. Tästä positiosta tekstin häiritsevätkin elementit on mahdollista kesyttää osaksi sitä kirjasodan narratiivia, jossa ”siellä jossain” on se sensori (mahdollisesti hyvinvoivaa keskiluokkaa edustava), joka haluaisi sensuroida kirjan, jossa kirosanojen avulla kritisoidaan yhteiskunnallista epätasa-arvoa, silloinkin kun tosiasiassa kirja ei edes ole kiinnostanut ketään sen vertaa, että siitä olisi voitu ärsyyntyä niin paljon, että joku sen haluaisi sensuroida.

En kuitenkaan halunnut puuttua kustantajan työhön, johon kuuluu takakansitekstien ja mainoslauseiden kirjoittaminen tai muutenkaan ohjata tulkintaa mihinkään suuntaan (ainakaan ennen tätä blogikirjoitusta). Jos kuitenkin jotenkin kommentoin Rauta-aikaa, ohjeistan seuraavalla asenteella: romaani on aina moniaineksinen kokonaisuus, josta kirjailijan ”omaa ääntä” on vaikea, ellei mahdoton tislata ulos ja joka esittää keskenään ristiriitaisia ja riiteleviä aineksia ja toivottavasti provosoi lukijaansa häiritsevälläkin tavalla. Halusin kirjoittaa tavalla, joka voisi kilpailla tv-viihteen, videopeliväkivallan, nettipornon, populistipoliitikoiden ja Twitter-sotien kanssa verbaalisesti. Moni kirja kertoo kerrottavansa rauhallisella ja hyvin artikoidulla äänellä (äänikirjojen aikana myös konkreettisesti), mutta halusin, että tämän kirjan ulosanti muistuttaa päin naamaa huutamista, mahdollisesti sitä kadunkulmassa heiluvaa skitsoa, joka voi millä hetkellä tahansa käydä päälle ja vetää turpaan. En tiedä onnistuinko, ihmiset eivät juurikaan puhu tällaisista asioista.

On tietenkin selvää, että mikäli Rauta-aika olisi ylittänyt minkäänlaista kirjallista havaintohorisonttia ja päätynyt ehkäpä kohuksi tai jopa kirjasodaksi, olisi se ollut onnenpotku. Kukapa ei unelmoisi päätyvänsä Salamaksi salamasotaan? (Joskin Salama itse on kertonut tapahtumien olleen tavattoman raskaita. ) Hurskaisen essee on hyvä kuvaus tästä ilmiöstä, mutta silti sekään ei sano ääneen sitä ilmiselvää paradoksia: me kirjailijat haluamme, että kirjojamme yritetään sensuroida. Kirjoitin aikaisemmin myös, että koko poliittinen keskustelumme on rakentunut näin. Kohukirja (tai ”kirjasotakirja”) on omanlaisensa lajityyppi, johon kuuluvat genrerepertuaarin piirteet tulkitaan sitä vasten, että niillä on tarkoitus kohahduttaa. Se joka kohahtaa, on hävinnyt pelin.

Kirjasotia ei synny paitsi siitä syystä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, myös siitä syystä, että olemme tietoisia kirjasotien logiikasta (”Tään kirjasovan ratekia on tällanen. Sie kirjotat. Sinnuu ritisoijaa.”) ja osaamme muodostaa jo kantamme edes lukematta koko kirjaa. Ehkä emme edes tunnista oikeaa kirjasotaa, jos sellainen joskus vielä syttyisi.

Hesarin arvostelu Burma-kirjasta (kääntäjä puolustautuu)

Helsingin sanomien Jari Paavonheimo kirjoitti arvostelun Orwellin Päivät Burmassa -käännöksestäni.

Kai se on kunnia sinänsä tulla arvostelluksi Hesarissa, vaikka arvostelu olisikin teilaus.

Kritiikkiä tulee etenkin siitä, että Orwell viittailee useisiin muihin kirjoittajiin, ”intertekstuaalisesti”, kuten nykyään sanottaisiin. Etenkin Shakespeare on suorien sitaattien lähde. Alkuperäisessä käännöksessäni oli lähteet merkitty ja Shakespeare-käännöksissä käytetty Cajanderin käännöstä, kuten arvostelija huomaa. Niissä kohdissa, joissa vitsi piili nimenomaan siinä, että henkilö siteerasi säkeitä väärin jouduin käyttämään omaa luovuutta tai jättämään ne sikseen. Esimerkiksi Westfield siteeraa jatkuvasti Machbetin viidennen näytöksen kahdeksannesta kohtauksesta ”Lead on, Macduff”. Oikea sitaatti kuuluu ”lay on, Macduff” ja Cajanderin suomentamana ”karkaa päälle, Macduff”. Ei siis, ”näytä tietä”, kuten Westfield sen ymmärtää.

Samoin olin alaviitteisiin kirjoittanut laajat suom.huom. -selitykset, mutta kustantajan mielestä kaunokirjallisissa teoksissa niitä harvemmin näkee ja itsestänikin tuntui sanojen etymologian selittäminen ja kaikkien kasvien latinankielisten nimien luettelointi turhalta kääntäjän knoppailulta. Orwell nimittäin tuntui olevan hetkittäin pakkomielteisen pikkutarkka Itä-Aasian luonnon erityispiirteitä selittäessään eikä monille kasveille ja linnuille ole suomen kielessä tarkkaa vastinetta, joten tarkan lajinimen sijasta käytin esimerkiksi kasvin heimon nimeä, mutta alaviitteeseen lisäsin latinankielisen nimen.

Vieraskieliset käsitteet ”dacoit”, ”chokra”, ”pukka sahib”, ”sahiblog”, ”subahdar” jne. jätin pääsääntöisesti kääntämättä (paitsi ”maidanin”, jonka käänsin käytännön syistä pääasiassa kyläaukioksi, mikä on jossain määrin epätarkkuus, sillä se tarkoittaa nimenomaan kylän ja viidakon väliin jäävää aukeaa), sanojen ”eksotiikan” vuoksi sekä siksi että Orwell itsekin käytti niitä englanninkielisten vastineiden sijasta niitä selittämättä. Tyypilliselle englanninkieliselle lukijalle tänä päivänä ne lienevät yhtä vieraita kuin suomenkielisellekin. Näistäkin oli olemassa selitykset, mutta kenties sanalista kirjan lopussa olisi toiminut tosiaan parhaiten.

Näiden lisäksi teos vilisee henkilöitä historiasta, joita nykylukija tuskin tuntee, kuten G. K. Chesterton, joka varmasti omana aikanaan oli laajalti luettu ja tunnettu. Rudyard Kipling lienee suomalaisillekin tuttu Viidakkokirjastaan. Näistäkin oli viitteet olemassa käsikirjoituksessa.

Lopulta joka sivun alalaita alkoi täyttyä viitteistä, jotka vaikuttivat enemmän kääntäjän pätemiseltä kuin lukijalle hyödylliseltä informaatiolta Wikipedian aikana. Alaviitteet jätettiin siis lopullisesta kirjasta kokonaan pois.

On kuitenkin liioiteltua väittää, että ”suomennos ei muutenkaan täysin noudata alkuteosta”. Tuosta saa sen kuvan, että käännöksen sisältö olisi jotenkin toinen, tai että jotain puuttuisi. Kyse on arvostelijan mukaan kuitenkin typografisista elementeistä, kuten kursivoinneista. Tässä olisi tietenkin pitänyt olla uskollinen alkuteokselle ja pitää siellä ne KAPITEELILLA KIRJOITETUT HUUDAHDUKSETKIN, mutta tehty mikä tehty. Silti näkisin, että samaa teosta luetaan, vaikka tekstityyppi vaihtuukin.

Erityisen noloja ovat tietenkin lyöntivirheet ja etenkin heti ensimmäisellä sivulla olevat ylimääräiset sanavälit (”be tel”, po. ”betel”) . Minulta lähteneessä vedoksessa ne olivat oikein, mutta olisiko sitten oikoluku ”korjannut” ne. Se tietysti on totta, että pienkustantajalla on vähemmän resursseja käytössään, ja joutuu ”tehtailemaan” käännöksiä, eli kiireessä virheitä tapahtuu. (Isoja kustantamoita sen sijaan tämä teos ei ole kiinnostanut sen 89 vuoden olemassaolon aikana.) En ole koskaan ollut ”isolla kustantamolla”, joten en tiedä kuinka monen silmäparin editse käännös kulkee ennen painolämpiksi päätymistään. Itse pyrin tässä tapauksessa (vrt. oma romaanini) mahdollisimman viimeisteltyyn lopputulokseen, koska kääntäjänä minun pitäisi olla kielen ammattilainen, joka osaisi pilkkusääntönsä. Käsikirjoitus oli minulta lähtiessä oikoluettu sataan kertaan ja tekstinkäsittelyohjelman oikolukua käytetty, joskin jälkimmäisen lopputulokseen on vaikea luottaa.

Selityksen makua, tiedän. Senkin tiedän, että että olen sen verran puusilmä, että lyöntivirheitä tuppaa jäämään (Rauta-ajan arvosteluhan kiinnitti myös huomiota lyöntivirheisiin). Samoin on turhaa tässä vaiheessa alkaa vertailla missä vaiheessa virheet ovat tekstiin eksyneet tai vierittää syytä kustantajan suuntaan. Silti harmittaa, jos tästä jää typografisten mokien ja lyöntivirheiden vuoksi sellainen mielikuva, että teos olisi käännetty väärin.

Seison siis edelleen käännökseni laadun takana. Olisi kaivannut tunnustusta niissä kohdissa, joissa tekstin sisältö oli itsessään sujuvaa. Omasta mielestäni käännös vastaa sisällöltään alkuperäistä siten.

Klassikkoja kääntäessä pelataan silti isojen poikien liigassa ja toki arvostelun tulee kiinnittää huomiota virheisiin. Arvostelu ei siis ole kohtuuton, mutta vähän tietysti harmittaa.

>

Käsikirjoituksen raakaversion ensimmäinen sivu kommentteineen (klikkaa isommaksi).

Echard Tolle ja syvällisyys

Facebookin kirjaryhmässä joku kysyy mielepidettä Echard Tollen ”Läsnäolon voimasta”. Meinasin jo vastata jotain kyynistä, mutta jätin vastaamatta, koska Tollen kannattajat ovat kuin jehovantodistajat, heillä on ulkoa opeteltu vastaus aina kaikkeen, ja toisaalta, eipä se minulta ole pois, jos joku sellaiseen hömppään uskoo, joten kirjoitan vain tänne, mistä vastaustani ei kukaan lue.

Tollea aikoinaan suositteli minulle eräs sukulainen, joka oli myös suositellut minulle ”Vain elämää” -ohjelmaa, koska olen kiinnostunut musiikista. Se tosiaan pitää paikkaansa, koska soitan bändeissä ja käytän monta tuntia päivässä löytääkseni uutta musiikkia verkosta ja kokeilen uusia genrejä kansanmusiikista kokeelliseen jatsiin. Sukulaiseni kuuntelee pääasiassa radiota autossa työmatkalla.

Itse taas en ole juurikaan viskimies ja juon väkeviä vain humaltumistarkoituksessa. Uskon kuitenkin, että tuttavani, joka piti joskus blogiakin aiheesta ja sokkotestissä tunnisti kalliita mallasviskejä, tietää niistä enemmän kuin minä ja ymmärrän suhtautua huvittuneisuudella siihen tyyppiin, joka kutsuu itseään ”viskimieheksi” jonka suosikkiviski on Jim Beam (tosi juttu) ja siihenkin, joka viskeistään ylpeilevässä baarissa lantrasi kallista single maltia coca colalla (tosi juttu).

Vaikka onhan se toki niinkin, että vaikkapa fine dining ja muu gramman nökäreinä lautasen reunalla tarjottava kulinaristinen hienostelu on hienostelua ja nälkä lähtee Hesessäkin.

Ja monen mielestä varmaan ”Never don’t give up” -tatuoiti on syvällinen, ”Live, laugh, love” -huoneentaulu on syvällinen, Neljä Ruusua -yhtyeen sanoitukset ovat syvällisiä ja Oprah on syvällinen (ja huom! kärsinyt paljon elämässään) ja Oprahin suosittelemat self-help -oppaat ovat syvällisiä ja niin edelleen, ja olisi vain ylimielistä todeta, että Humen ”An Enquiry Concerning Human Understanding” on syvällisempi.

Vähän tietysti ärsytti, kun piti jonkun mieliksi kuitenkin kahlata moista banaalia roskaa läpi.

Äänikirjat tuhoavat länsimaisen kulttuurin

Ääni- ja e-kirjat ovat saaneet ihmiset ainakin keskustelemaan kirjallisuudesta. Ei ehkä kirjallisuuden sisällöstä, mutta sen muodoista nyt ainakin.

Ollessani työharjoittelussa Turun Kauppakorkeakoululla vuonnea 2007, tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius kysyi, että mitäs se nuori mies opiskelee. Kun kerroin opiskelevani kirjallisuutta, totesi futurologi, että vaikka monet povaavat kirjan kuolemaa, tulee se tuskin katoamaan, koska kirja on niin kätevä käyttöliittymä. Olin hieman hämmennyksissäni, kuvittelin opiskelevani pikemminkin kirjallisuuden sisältöjä kuin käyttöliittymiä, olivat ne sitten paperia tai jotain muuta.

Ei sillä, että kirjan kutsuminen ”käyttöliittymäksi” olisi minua kirjanörttinä hätkähdyttänyt, koska sitähän se on. Sidottu kirja, eli ”koodeksi” yleistyi joskus varhaiskeskiajalla ja sitä ennen oli käytössä monenmoisia pergamenttikääröjä, papyryksiä ja kivitauluja. Varsin yleinen tapa oli vielä keskiajalla käyttää vahataulua, eli ”tablettia”, joka olikin nykyistä samannimistä elektronista laitetta ulkoisesti muistuttava muistiinpanoväline. Valitettavasti vahan heikon säilyvyyden vuoksi näitä tekstejä ei ole enää olemassa meidän luettavanamme. Painetun kirjan keksiminen on laitettu Gutenbergin nimiin ja 1400-luvulla niiden yleistyminen aiheutti samanlaista kulttuuripaniikkia kuin sähkö- ja äänikirjat myöhemmin: kirjan arvostus laskee, kun sen tekemiseen käytetään vähemmän vaivaa ja niin edelleen.

Harva kuitenkaan väittää, että vaikkapa Platonin tai jonkun muun antiikin kirjoittajan tekstit tulisi lukea käsinkirjoitetulta papyrykselta. Sisältö on itsessään tärkeää ja sen välittämiseen valitaan se muoto tai ”medium”, joka siihen parhaiten sopii. Antiikin kirjoittajathan tunnetusti eivät käyttäneet välimerkkejä (jälleen osoitus siitä, miksi pilkutuksen osaaminen on tärkeää), eivätkä itse asiassa edes välilyöntejä. Vasta sitten kun olisi lukenut käsinkirjoitettuja harakanvarpaita 1500-vuotta vanhoilta arkeilta, jotka ovat risaisia kuin vaarin vanhat alkkarit, voisi kehuskella lukeneensa Platonia.

Koska jotenkin kehuskelustahan tässä on kyse: ahkera kirjojen lukeminen katsotaan suoritusyhteiskunnassa saavukseksi siinä missä painon pudottaminen tai maratonin juokseminen. Ja nyt nykynuoret saavat nuo saavutukset helpommalla. Kuinka katalaa: äsken nuorisoa sai vielä lyödä sillä, että eivät ole kiinnostuneita kirjoista. Nyt ne ”lukevat” äänikirjoja, mutta eihän sitä lasketa, koska se on liian helppoa.

Toinen syy vastustaa uusia formaatteja on tietysti se pelko, että kirjat jotenkin katoavat. Todistellaan, miten mukavampi on lukea paperilta kuin ruudulta, ja tuoksuuhan se tuore paperi ja painomustekin ihanalta. Ja niinhän se onkin, ja niin kauan kuin paperikirja tuntuu mukavalta kädessä, tulee niitä saamaan kaupoista. Se on yksi markkinatalouden hyvistä puolista. Siinä vaiheessa, kun ääni- ja e-kirja ylittävät käyttömukavuudessaan painetun kirjan, ei kukaan enää kaipaa painettua kirjaa. Eikä silloinkaan vielä Fahrenheit 451 -henkeen kukaan tule kirjankeräilijöilen kotiin näiden kirjavarastoja polttamaan.

Ehkä Wileniuksen ennustus toteutuu, eivätkä painetut kirjat katoa, eivät ainakaan tähän päivään mennessä ole kadonneet. Ehkä niistä joskus tulee samanlaisia keräilykohteita kuin vinyylilevyistä. Olisi kuitenkin toivottavaa muistaa, että laadukas sisältö on laadukasta käyttäliittymästä riippumatta. Joskus tuntuu, että siitä ollaan vähemmän halukkaita keskustelemaan.

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.

Bridgerton ja ”värisokea roolitus”

Katsoin henkistä hammasta purren kolmisen jaksoa Netflixin uudesta pukudraamasta Bridgerton (pääasiassa koska tyttöystävä katsoi). Kyseessä on kliseinen 1800-luvun herraskartanoihin sijoittuva Jane Austen -pastissi, jossa kaikenkarvaiset kosijat tavoittelevat naimaikäisen neidon suosiota. Sarjan jippo on siinä, että keskeisiin rooleihin on epookin vastaisesti roolitettu ”ei-valkoisia” näyttelijöitä. Ja ainoaksi jipoksi se jää; niin tuskastuttavan ennalta-arvattavaa ja kliseistä kaikki muu onkin.

HS:n artikkelissa tätä kutsutaan ”värisokeaksi roolitukseksi” (”color-blind casting”). Olen samaa mieltä kuin juttua varten haasteltu tutkija Leena-Maija Rossi, joka epäilee roolituksen olevan pikemminkin tietoinen valinta kuin tulosta ”värisokeudesta”. Jostain syystä esimerkiksi aasialaisia rooleissa ei nähdä. (Toki on myös hyvä, että tämän lausuu ääneen Rossin taustalla varustettu henkilö, koska itsekin tiedän kuulostavani epäilyttävältä sarjan premissiä kritisoidessani ja kaikki HS:n artikkelin kommentit odotetusti syyttävät sarjaa ”historian väärentämisestä”, vaikka kommentoijat eivät ole itse sarjaa nähneetkään.)

Myös rodullisuus toistaa tuttua kaavaa: Hastingsin herttua Simon Basset (Regé-Jean Page) on tummaihoinen hunks, jonka hikistä puolialastonta kehoa esitellään katsojien ihasteltavaksi, ja hänen kilpakosijansa lordi Berbrooke (Jamie Beamish) on vätysmäinen vaaleanpunainen aisankannattaja, joka ottaa Simonilta turpaan jo toisessa jaksossa, ja Daphne Bridgerton (Phoebe Dynevor) on herkkä (mutta itseäinen) ja puhtoisen valkoinen nuori kaunotar, jota kaikki tavoittelevat.

Sarjassa on siis yhdistetty kaksi kliseetä: pukudraaman kliseisyys ja rodullisuuden kliseisyys. Tätä yritetään saada katsojat pitämään uudella tavalla kiinnostavalta, vaikka se on vain kaksinkertaisen kliseistä.

Oikeistolainen vai vasemmistolainen

Václav Havelin viime vuonna suomennetusta essee- ja puhevalikoimasta ”Euroopan toivo”, tarttui mukaan otsikon ”Kesämietteitä” alta seuraavia mietteitä:

[..] en ole koskaan elämäni aikana samastunut yhteenkään ideologiaan, oikeaoppisuuteen tai doktriiniin, oli se sitten vasemmistolainen, oikeistolainen tai jokin muu valmis ja suljettu maailmaa koskeva sääntöjärjestelmä. Sitä vastoin olen aina yrittänyt ajatella ennakkoluulottomasti omalla järjelläni sekä yrittänyt vältellä lokeroitumista ja kaikkia houkutuksia tehdä elämästäni helpompaa hyväksymällä jokin valmis mielipiteiden kokonaisuus, joten minun ollut helppo vastaanottaa uusia ideoita ja mahduttaa ne maailmankuvaani [..]

Ylläoleva olisi hyvä muistaa tänä omana aikanamme, joka tuntuu hajoavan yhä enemmän kuppikuntiin ja ihmiset omaksuvat kapeakatseisesti ideologioita, jotka tekevät toisista vihollisia. Mutta jatketaan:

En väitä, että olisin aina ollut oikeassa. Mutta jos olen ollut väärässä, se on johtunut vain sieluni terävä-älyisyyden rajallisuudesta, huomiokyvyn tai koulutuksen puutteesta tai kokonaisvaltaisesta riittämättömyydestä, ei koskaan ideologisesta sokeudesta tai fanaattisuudesta. Siksi minulle ei ole myöskään ongelma muuttaa mieltäni, jos havaitsen olleeni jossakin asiassa vaäärässä.

Harva asia elämässä on yhtä vaikeaa kuin tunnustaa olevansa väärässä, mutta toivon kasvaneeni ihmisenä vuosien varrella siten, että pystyn myös muuttamaan mielipidettäni.

Kieltäydyn luokittelemasta itseäni vasemmistoon tai oikeistoon. [..] Voin kuvitella, että yksi mielipiteistäni saattaa vaikuttaa vasemmistolaiselta ja toinen sitä vastoin oikeistolaistelta. Voin kuvitella myös, että sama mielipiteeni voi olla yhdelle vasemmistolainen ja toisella oikeistolainen, ja se on suoraan sanottuna aivan yhdentekevää minulle. Ja kaikkein vastahakoisimmin julistan kuuluvani ”keskelle”.

Samalla tavalla kuvaisin omaa poliittista sijoittumistani. Nyt kun olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen uudestaan, huomaan että monet aiheet, joista haluaisin kirjoittaa, ovat vasemmistolaisittain värittyneitä, mutta mukana on myös näkökulmia, joita monen puhdasoppisemman vasemmistolaisen voi olla vaikea sulattaa. Tosin, vuonna 2020 ”vasemmistolaisuus” ja ”oikeistolaisuus” ovat varmasti sisällöltään erilaisia kategorioita kuin vuonna 1991 reaalisosialismista markkinatalouteen siirtyvässä Tšekkoslovakiassa.

Havel lisää kuitenkin:

Olen joskus sanonut pitäväni itseäni sosialistina. Kyse ei ole ollut mistään yksittäisestä talousteoriasta tai käsitteestä, vaan olen halunnut lähinnä sanoa, että sydämeni on niin sanotusti vasemmalla. Sen sijaan, että olisin ilmaissut tiettyä vakaumusta, vasemmistolaisuus on merkinnyt minulle mielenmaisemaa, jonkinlaista toisinajattelevaa tilaa, järjestelmänvastaista suuntautumista, poroporvareiden vastustamista ja kiinnostusta ”sorrettuihin ja solvattuihin”. Olen kuitenkin lakannut sanomasta olevani sosialisti jo kauan sitten: ei siksi, että sydämeni olisi vaihtanut paikkaa, vaan siksi, että tämä sana [–] pikemminkin johtaa harhaan kuin selventää.

Myös minä olen keskiviivasta pikemminkin vasemmalla kuin oikealla. Koska kuitenkin kovin moni tuntuu tietävän minua paremmin, mitä minun ”sosialismini” sisältää, vältän käyttämästä kyseistä termiä ja kukin kysyköön erikseen mitä mieltä olen mistäkin asiasta, jos sattuu olemaan kiinnostunut.

Bernie Sanders on yrittänyt tuoda amerikkalaiseen keskusteluun käsitettä ”sosialismi”, mutta kyseessä on tuhoon tuomittu yritys. Keskimääräiselle amerikkalaiselle sosialismi oli sitä, mitä vastaan kylmä sota käytiin ja voitettiin. Yhtä hyvin voisi kertoa olevansa natsi. Sama keskustelu on levinnyt Suomeenkin, mikä on ironista sinänsä, koska amerikkalaisessa keskustelussa viitataan usein pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Se, että amerikkalaiset eivät tee eroa pohjoismaisen mallin ja Neuvostoliiton välillä on kenties ymmärrettävää, mutta aika moni Suomessakin tuntuu nykyään haluavan hajottaa hyvinvointivaltion, koska Neuvostoliitto.

Noam Chomsky tosin on huomauttanut, että Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa ei ollut sosialismia. Väittiväthän ne olevansa myös demokraattisia (”kansandemokratioita”) ja esimerkiksi itä-Saksan virallinen nimi oli Saksan demokraattinen tasavalta. Harva kuitenkaan pitää niitä mallimaina demokratialle ja vastustaa demokratiaa sen perusteella (sanon ”harva”, koska niin typerää ajatusta ei olekaan, etteikö sitä joku jossain kannattaisi).