Jyrki Lehtola kirjottaa kolumnissaan jyrkilehtolamaiseen tyyliinsä kirjailijoiden suhtautumisesta kritiikkiin. Joku linkkasi tämän Facebookin Kirjailijanloput-ryhmään ja kommentoin lyhyesti sinnekin, mutta säästin jaarittelut tänne blogiini, josta kukaan ei niitä lue.
Kolumnissa viitataan Maaria Ylikankaan arvosteluun Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe ja Oskari Onnisen arvosteluun Katja Ketun kirjoittamasta Ismo Alangon elämänkerrasta. Molemmat kritiikit suhtautuvat kohteeseensa kriittisesti, elleivät jopa negatiivisesti. Kritiikin kohteet ovat tästä suuttuneet ja tuoneet sen julki.
Ajallemme tyypillisesti keskustelua käydään Facebookissa ja Instagramissa. Tältä pohjalta tietysti voi kyseenalaistaa koko keskustelun tason, ehkä myös sen mielekkyyden: ehkä kukaan ei edes pyri vakavaan debattiin, joku FB tai Insta-kommentointi on enemmänkin höyryjen ulos päästämistä. Kaverit sitten lähettävät peukkuja, sydämiä ja tsemppaavia kommentteja. Se, että onko arvosteluita luettu, ei ole oleellista, tärkeintä on jakaa jaksuhaleja kaveriporukassa, mihin kyseiset alustat onkin luotu, ei niinkään vakavaan kulttuurikeskusteluun.
Silti on jotenkin huolestuttavaa, miten ammattikirjoittajat ja heidän kaveripiirinsä, jossa näyttäisi olevan myös aika monta ammattikirjoittajaa, suhtautuvat negatiiviseen palautteeseen sellaisella selkäydinreaktiolla, että ensimmäinen toimintamalli on kriitikon henkilöön käyminen.
[k]riitikolle näyttäisi olevan tärkeämpää briljeerata sivistyssanoilla sen sijaan että tulisi sanoneeksi itse kirjasta yhtään mitään.
Itse en kokenut arvostelua vaikeaksi, kenties siksi että olen sellainen parjattu kirjallisuudenopiskelija (tai vain helvetin fiksu), mutta onko siis noin, että jos arvostelussa käytetään sanaa ”metafiktio”, jättävät ne artopaasilinnafanit ostamatta 1000-sivuisen kielellä ja kerronnalla leikittelevän kokeellisen postmodernin kyborgiromaanin? Ilmeisesti näin, sillä niin moni kiiruhtaa kommentoimaan, että ei ”ymmärtänyt” arvostelusta mitään, ikään kuin se olisi ylpeilemisen aihe. Ollaan jouduttu outoon tilanteeseen, jossa vastakkain ovat ”älyköt” ja Miki Liukkosen lukijat. Onko Miki Liukkonen siis uusi Päätalo, kansaan menevien tolkuttoman paksujen teosten suoltaja, joka puolustaa tavan maalaisjärkeä Helsingin herroilta?
Ja mitä sitten tarkoittaakaan ”yhtään mitään”. Jotain arvostelussa kirjasta sanotaan, vaikka ei niillä sanoilla, joilla Liukkonen Insta-tilillään ohjeistaa, mutta mitäpä virkaa kriitikoilla olisi, jos kirjailijat itse kirjoittaisivat arvostelunsa. Liukkonen väittää, että arvostelu ei ole lyttäävä tai positiivinen, mutta jos Ylikangas kirjoittaa ”Teoksen esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa”, niin vaikeata sitä on ainakaan positiivisena pitää. Tämän ehkä Liukkonen tahtoisi omalla versiollaan korvata. Tai sitten tekstiä ei ole luettu, mistä keskustelussa tunnutaan kriitikoita syyttävän useampaan otteeseen.
Liukkonen penää ”Oliko kirja siis hyvä vai ei?” Mielestäni kirja-arvostelun tehtävä ei ole päättää näiden kahden ääripään välillä (tosin, eikö Markku Soikkeli aikoinaan Kirja A & Ö -ohjelmassa näin kirjoja pisteyttänyt?), mutta jos jo otsikossa teos nimetään ”möhkäleeksi”, niin ei kai se kovin mairittelevaa ole.
Oskari Onnisen arvostelu Ketun kirjoittamasta elämänkerrasta on kieltämättä teilaus, mutta kirjoituksessa kuitenkin esitetään sille perusteita. Vähemmän perusteita esitetään Katja Ketun Facebook-seinällä (EDIT: keskustelu on näköjään poistettu n. tunti sitten), jossa lähes sadan kommentin voimin kuvaillaan Onnista katkeraksi idiootiksi, jolla on tapana huvikseen lytätä erityisesti naistaiteilijoita kuitenkaan kirjallisuudesta, musiikista tai oikeastaan mistään muustakaan mitään ymmärtämättä.
On selvää, että arvosteluitakin saa arvostella, mutta silloin olisi toivottavaa, että se tehtäisiin rakentavasti. Molemmat kirjailijat tuntuvat kokevan olevansa ajojahdin uhreja: Kettu henkilökohtaisen, Liukkonen ”ideologisen”, joskaan hän täsmennä mitä ideologiaa hän tarkoittaa. Ja tsemppaajat voivat vain tsempata, koska eivät itsekään ole vielä kyseisiä kirjoja lukeneet.
Myös Helsingin Sanomat on saanut oman osansa verkkovihasta, joka muistuttaa sitä tyypillistä ”valtamedia valehtelee” -diskurssia. Helsingin Sanomat on monoliitti, jota vastaan yksittäinen kirjailija (lue ”toisinajattelija”) lähtee donquijotemaisen rohkeasti. Tästä moraalisesta positiosta käsin voi olla vain oikeassa.
Huomaan tässä vaiheessa oikeastaan vain kirjoittavani auki Lehtolan humoristista kolumnia, mikä tietysti on pelkkää vitsin selittämistä, eli tylsää.
Olenhan itsekin tullut haukutuksi Hesarin sivuilla. Niin se menee ja siihen kirjoittajana pitää tottua. Olivatko haukut aiheellisia? Olivat varmasti, mutta halusin silti kirjoittaa niihin vastineen (jota tuskin kukaan luki).
Sosiaalisessa mediassa sain minäkin hyväntahtoisia kommentteja ”ei kritiikeistä tarvitse välittää”, ”eivät ne kriitikot mitään tiedä” ja ”Hesari vainoaa pieniä kustantamoita”. Ymmärrän tsemppaajien halun lohduttaa, mutta kyllä aikuisen ihmisen tulisi osata ottaa kritiikki vastaan. Kirjailijana kasvaakseen se on välttämätöntä, mutta tuntuu se vaikeata olevan pidempäänkin kentällä vaikuttaneille.