Katsoin henkistä hammasta purren kolmisen jaksoa Netflixin uudesta pukudraamasta Bridgerton (pääasiassa koska tyttöystävä katsoi). Kyseessä on kliseinen 1800-luvun herraskartanoihin sijoittuva Jane Austen -pastissi, jossa kaikenkarvaiset kosijat tavoittelevat naimaikäisen neidon suosiota. Sarjan jippo on siinä, että keskeisiin rooleihin on epookin vastaisesti roolitettu ”ei-valkoisia” näyttelijöitä. Ja ainoaksi jipoksi se jää; niin tuskastuttavan ennalta-arvattavaa ja kliseistä kaikki muu onkin.
HS:n artikkelissa tätä kutsutaan ”värisokeaksi roolitukseksi” (”color-blind casting”). Olen samaa mieltä kuin juttua varten haasteltu tutkija Leena-Maija Rossi, joka epäilee roolituksen olevan pikemminkin tietoinen valinta kuin tulosta ”värisokeudesta”. Jostain syystä esimerkiksi aasialaisia rooleissa ei nähdä. (Toki on myös hyvä, että tämän lausuu ääneen Rossin taustalla varustettu henkilö, koska itsekin tiedän kuulostavani epäilyttävältä sarjan premissiä kritisoidessani ja kaikki HS:n artikkelin kommentit odotetusti syyttävät sarjaa ”historian väärentämisestä”, vaikka kommentoijat eivät ole itse sarjaa nähneetkään.)
Myös rodullisuus toistaa tuttua kaavaa: Hastingsin herttua Simon Basset (Regé-Jean Page) on tummaihoinen hunks, jonka hikistä puolialastonta kehoa esitellään katsojien ihasteltavaksi, ja hänen kilpakosijansa lordi Berbrooke (Jamie Beamish) on vätysmäinen vaaleanpunainen aisankannattaja, joka ottaa Simonilta turpaan jo toisessa jaksossa, ja Daphne Bridgerton (Phoebe Dynevor) on herkkä (mutta itseäinen) ja puhtoisen valkoinen nuori kaunotar, jota kaikki tavoittelevat.
Sarjassa on siis yhdistetty kaksi kliseetä: pukudraaman kliseisyys ja rodullisuuden kliseisyys. Tätä yritetään saada katsojat pitämään uudella tavalla kiinnostavalta, vaikka se on vain kaksinkertaisen kliseistä.